Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark 2015. WSOY. 327 s. Lainasin kirjastosta.

Blogissani näyttäisi olevan Tiinan-päivän perinne, sillä tämä on kolmas kerta kun postaan Tiina Laitila Kälvemarkin teoksesta hänen nimipäivänään ja näin päätän Naistenviikon haasteen osaltani. Onnea nimipäiväsankarille! Aikaisemmat teokset Seitsemäs kevät ja H2O tekivät suuren vaikutuksen, joten oli ihan selvää, että luen tänä kesänä Karkulahden. Kirjailijan esikoisteos, novellikokoelma Kadonnut ranta jää ensi kesään!

Koska sekä minulla että kirjailijalla on juuria Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä, sijoitin mielessäni kirjan Karkulahti-nimisen maatilan sinne. Kartasta en löytänyt Karkulahdentietä, joten paikka on fiktiivinen ja mielikuvani täysin omani. Romaanin Karkulahdella on pitkä historia, joka ulottuu ainakin isonvihan aikaan, ja josta juontaa syvä ryssäviha. Tilan poikamiesisäntä Jaakko on kuitenkin rohkea ja tuo tilalle venäläisen Veran. Vanhaemäntä Elisabet on alkuun loukkaantunut ja järkyttynyt, mutta vuosien mittaan asenne muuttuu.

Järkyttynyt on myös Vera, sillä vaikka Jaakolla käteistä onkin, tila ja talo ovat huonossa kunnossa, naapurit ovat kaukana ja kotona asuu Velipuoli, puhumaton peikko josta Jaakko ei ollut kertonut mitään. Emäntäkin on yhtä vihaa ja ilkeitä sanoja. Veraa vastaan lyö ankeus ja hän pakkaa tavaransa heti kun on juonut kupin teetä. 

Karkulahdessa kuljetaan ajassa, kun palataan sekä Elisabetin että Veran menneisyyteen, ja siirrytään eteenpäin aikaan kun Veralla on tytär Anna. Tunnistan Elisabetissä pohjalaista ylpeyttä ja omanarvontuntoa, taipumusta kerskailla paikoissa joissa siihen ei olisi aihetta. Vähitellen kiukkuisen, sairaan vanhuksen sisältä löytyy myös rakastunut nuori, jopa romantiikannälkäinen nainen, jonka omatkaan ratkaisut eivät ole niitä kunniallisimpia. Veran kauniin ulkokuoren alle mahtuu myös: värikkäät nuoruusvuodet, valtava hinku päästä pois ja unohtaa kotikylän ankeus, työttömyys ja velvollisuudet. Karkulahdesta on lähdetty ennenkin ja sitä Verakin yrittää, mutta mikä lie sitkeys, rakkaus tai tarve rankaista itseä saa hänet pysymään tässä ankeudessa. 

Hän näkee metsän ja puut, yhdessä ja erikseen, ja siksi suurempina kuin on mahdollista, miten paljon enemmän on mahdollista kuin ihminen pienessä mielessä luulee. 

Jaakon puhumattomuus ja äidinpelko, emännän ilkeys ja haju, sisävessan puute ja Velipuolen lymyily nurkissa meinasivat olla minullekin liika annos ankeutta, mutta onneksi tarina alkoi herättää kiinnostuksen hyvin nopeasti ja luinkin kirjan melkein samalta istumalta. Kuten tuoreemmissakin romaaneissaan, Laitila Kälvemark on uskomattoman taitava ihmismielen kirjoittaja. Karkulahden hahmot ovat tavattoman tutunoloisia, dialogi on aitoa ja sitä tekee mieli ihan lukea ääneen. Kirjailija on löytänyt tarinaan hyvän rytmin, mielenkiintoiset taustat ja lähes kosketuksentarkat, kauniit ja kullanhohtoiset, mutta rumatkin yksityiskohdat.

Vielä siinä on tunto. Vielä se muistaa.

Elisabetin vanhuudenhauraassa mielessä aikakaudet ja ihmiset menevät jo sekaisin, mutta lukijalle - ja myöhemmin Verallekin - paljastuu asioita, jotka pehmentävät katkeroitunutta ihmistä ja helpottaa kahden naisen yhteiseloa. Kielimuurista huolimatta emännän ja venakon välillä on paljonkin yhteistä ja ryssävihasta kertova tarina teoksen lopussa sulkee ympyrän. Myöhemmissä teoksissaan kirjailija on lähtenyt Karkulahden realismista eri suuntiin, mutta tapa olla ihmisen mielen sisällä on säilynyt ja toivon että säilyykin. Arvostan kovasti myös sitä, että lukijalla on mahdollisuus täyttää aukot itse ja rakentaa mahdollisuuksia kevyesti kudottuihin yhteyksiin. Ja Laitila Kälvemarkin kieli - se on kaunista!

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Lukuneuvoja ja Ullan luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 13. A book written by an author of one of your best reads of 2020 (H2O). 

Muita nimipäiväsankareiden teoksia: Tiina Rajamäen Vieras maisema, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Tiina Lifländerin Kolme syytä elää sekä Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit. Hyvää nimipäivää!