On kulunut viisi vuotta Johanneksen hyvän ystävän, Aalon, kuolemasta, kun mies tapaa yllättäen Aalon veljen, Antin. Antti on jotenkin muuttunut ja kietoo vähitellen Johanneksen mukaan tapahtumiin, joiden syy-seuraussuhteita on vaikea hahmottaa. Kaiken keskellä on Aalon kuolema ja tämän silloinen suhde huomattavasti vanhempaan, varakkaaseen mieheen. Vuosien yksinäisyys, ja yhtäkkiä Johannes on mukana kuvioissa, jossa hän saa rakkautta ja huomiota, mutta keneltä? Samaan kuvioon liittyy myös lisääntyvä unettomuus, pelkotilat ja pelottava Nukkumatti. Ovatko Johanneksen kuvitelmat todellisuutta vai unilääkkeen ja unettomuuden aiheuttamaa harhaa?
Nukkumatti tulee.
Raevaaran teos tihkuu kauhuromantiikkaa ja psykologista jännitystä, muttei kuitenkaan yllä sellaiseen jännitykseen, mitä odotin. Tartuin kirjaan, koska tarvitsin Goodreadsin haastetta varten pelottavan (nro 45) kirjan, eikä Yö ei saa tulla sitten valitettavasti sitä ihan ollut. Gotiikkahenkinen kuitenkin, joten kuittaan sillä kohdan 7 (a gothic novel).
Romaanin päähenkilöt ovat vasta 23-vuotiaita nuoria, joiden elämä on järkkynyt tai tavallaan pysähtynyt ystävän tapaturman vuoksi. Kaikilla on vaikeuksia päästä eteenpäin, unohtaa, antaa olla. Tapahtumat kehittyvät eräänlaiseksi kostoksi, mutta vasta loppu paljastaa, kenen kostosta onkaan kyse. Siinä välissä unettomia öitä ja painajaisia värittävät muinaiset taruhahmot, tikittävät kellot, biolääketieteellinen kokeilu ja petos, jossa käytetään hyväksi niin unohdusta kuin läheisyydentarvettakin.
Kunnon kauhuun tarina ja sen rakenne eivät siis ihan yllä, mikä saattaa tietysti johtua kokeneen lukijan kyynisyydestä ja ehkä myös siitä, että Johannekseen ja tämän motiiveihin on helppo suhtautua varauksella. Pystyin pitämään itseni käsivarrenmitan päässä hänen mielenliikkeistään, enkä lähtenyt mukaan painajaisiin. Loppua kohden tarina kuitenkin paranee. Uskon, että teos voisi purra paremmin päähenkilöiden ikäisiin lukijoihin; minulle ainakin useat romaanin aineksista olivat liian --- jotain, lapsellisia?
Näin sähkönsinisen leimahduksen kulkevan raiteiden metallilla. Ilma on kylmentynyt nopeasti. Kuu oli noussut rautatieaseman ylle ja kiillotti raiteet sekä sähkölangat niiden yllä.
Raevaaran kerronta tuntui varsinkin alkuun hyvin päälausepainotteiselta, mikä teki rytmistä töksähtelevää. Suoraan sanottuna tyyli aiheutti myös sen, etten pariin otteeseen ihan ymmärtänyt lauseiden välistä suhdetta toisiinsa. Vähitellen tarina vei kuitenkin mukanaan niin hyvin, että totuin kieleenkin. Ihan minun mukavuusalueellani tällainen kirja ei siis kaiken kaikkiaan ole, mutta ihan viihdyttävää tekstiä helteisellä terassilla, kun aivot ovat vähemmän hyvässä hapessa jo valmiiksi! Raevaaran teoksia kokeilen mielelläni toki toistekin.
Teoksesta lisää blogeista Kirsin kirjanurkka ja Amman lukuhetki.
Päälausepainotteisuus on mielenkiintoinen tapa kirjoittaa. Mietin, että voiko se olla luottoa siihen, että lukija ymmärtää joka tapauksessa tekstin ehkä intuitiivisen logiikan, jota ei tarvitse sivulauseilla täydentää? Raevaaraa en ole lukenut, mutta nimi on kyllä muuten tuttu.
VastaaPoistaPitääpä lukea lisää Raevaaraa, niin näkee, onko hän valinnut tällaisen tyylin vain tälle kirjalle vai onko se hänen tyylinsä ylipäätään.
Poista