Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu 2015. Yöperhonen. WSOY. 323 sivua.

Katsoin raiskattua komien ja nenetsien maata ja ajattelin: tästä maailmasta on riistetty laulu ja ilo, sikiöt se taikoo raivokkaiksi jo kohdussaan, riemueläjänkin apaattiseksi.
    Missä kaukana sijaitsi se oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen.

Yöperhonen osoittautui melko lailla juuri sellaiseksi romaaniksi, jota odotinkin ja ehkä hieman paremmaksikin. Osasin odottaa - sen perusteella mitä olen Kettua lukenut ja nähnyt teatterissa, ja mitä kanssabloggaajat ovat hänestä aiemmin kirjoittaneet - ronskia ja mielikuvituksellista kielenkäyttöä, himoa ja hyväksikäyttöä, vahvia naisia. Tämän perusteella pelkäsin hieman, että jos romaanin tarina jääkin näiden ominaisuuksien jalkoihin. Useinhan käy niin, että puheissa ja mediassa korostetaan sitä millä kirjailija erottuu muista, mutta onneksi itse tarina ei tosiaankaan jäänyt kielen tai hahmojensa jalkoihin, vaan osoittautui loppujen lopuksi juuri siksi elementiksi, joka veti minua mukanaan.

Irga Malinen on vasta nuori tyttönen, kun hän ylittää rajan suksilla rakastettunsa perässä vuonna 1937. Valkoisen jumalan tyttärellä ei ole paluuta takaisin. Irga viettää seuraavat lähes kaksikymmentä vuotta Vorkutan vankileirillä muiden poliittisten, loikanneiden, kapinallisten tai muuten rangaistuksenalaisten kanssa. Olosuhteet ovat tietysti kammottavat - hyväksikäyttöä, väkivaltaa, alistamista, huijaamista, likaa ja sairauksia, työ louhoksella maan alla - mutta Irgalla on rinnallaan ensin Elena Mihailovna, myöhemmin myös Aleksei Ignatenko, sekä leirin lääkäri Olga Semjonova.

Sinun olemuksesi oli kuin pullean tamman, joka vikuroi leirin kauheutta vastaan ja sieti tundran hirmupakkaset harjaansa puistaen.

Vuonna 2015 suomalaisnainen lähtee hakemaan isänsä ruumista Marinmaalta, syvältä Venäjältä, jossa ikivanhus Elena Mihailovna elää yhteydessä luonnon jumaliin ja muinoin kuolleisiin, piilossa menneisyydeltä. Lavran kylä kohtaa paineita hallinnon taholta, mutta johtuuko se marilaisuudesta, patoyhtiöstä vai onko painostuksella jokin yhteys Venäjän nykyiseen hallitsijaan, Vovaan, ja Aleksei Ignatenkoon, joka saapuu rakastettunsa luokse vielä kerran.

Yöperhonen on runsas ja väkevä romaani, jossa on aineksia lähialueiden väkivaltaisesta historiasta, muinaisista luonnonuskonnoista, kielistä, neuvostomaailmasta, vallankäytöstä ja feminismistä. Irgan ja Elenan tarinaa värittää se Ketun kuuluisa kieli, joka makustelee deskriptiivisillä verbeillä, luontoa, hajuja, ruumiinjäseniä tai vaikkapa aktia kuvailevilla runsaan elinvoimaisilla sanoilla. Kieli on rosoista ja ronskia, mutta myös hellittelevää, ylistävää ja jopa runollista.

Ketun kerronnassa tai ehkä tarkemmin sanottuna dialogissa on jotain, mikä tiputti minut kärryiltä pariin otteeseen, mutta muuten kokonaisuus on ihanan täyteläinen. Vovan hahmo ja ajojahti tuovat kerrontaan jännitystä ja piristävän ripauksen satiiria. Uhrilehdot, loitsut, kuolleet jotka eivät jätä rauhaan, sekä ört, marilaisten sielu - ilman näitä maagisia elementtejä romaani järkyttävästä vankileiristä ja menneisyyden piinasta olisi ihan toisenlainen. Kettu yhdistelee ainekset runsaaksi romaaniksi, jossa naiset puskevat eteenpäin kohti oikeudenmukaisuutta ja rakkautta. Naisten rankoista kokemuksista ja vuosikymmenistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden vuoksi - lukemisen jälkeen on vahva olo.

Lisää Yöperhosesta näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus ja Kirja vieköön! Lukuhaasteisiin tämä sopii vaikkapa näin: Helmetin kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja sekä Goodreads 41: A book by an author with the same first and last initials. 

1918-haaste: oma koontini

1918-haasteessa paneuduttiin nimensä mukaisesti vuoden 1918 tapahtumiin. Haaste päättyi eilen 15.5.2018, jolloin sisällissodan päättymisestiä tuli kuluneeksi sata vuotta. Sota, sitä edeltäneet tapahtumat ja sen vaikutukset ovat olleet hyvin esillä taiteissa ja mediassa tämän kevään aikana.

Haastetta emännöi Reader, why did I marry him -blogin Omppu, joka ohjeisti haasteeseen näin: Haasteeseen voi lukea niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Haasteen puitteissa voi myös kirjoittaa vuoteen 1918 liittyvistä elokuvista, näytelmistä, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista, vuotta 1918 käsittelevistä sukutarinoista ja omista pohdinnoista. Osana haastetta voi julkaista myös aiempia postauksia, jotka liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin.

Haasteaikana lukemani ja näkemäni teokset, joista olen postannut:

• Anneli Kanto: Lahtarit
• Anneli Kanto: Veriruusut
• Heidi Köngäs: Sandra 
• Tampereen Työväen Teatteri: Tytöt 1918

Ehkä siksi, että asun Tampereella ja koska paikallishistoria ja mikrohistoria on ollut aina lähellä sydäntäni, olen kokenut sadan vuoden takaiset tapahtumat hyvin voimakkaasti. Ajan päivittäin bussilla töihin ja kotiin Kalevankankaan kautta, paikan joka oli yksi keskeisimpiä sodan näyttämöitä ja esiintyy mm. molemmissa Kannon kirjoissa. Tampereen keskustori on usein esimerkkinä, kun näytetään sisällissodan päättymisestä säilyneitä valokuvia. Noiden punavankien täyttämien kuvien taustalla näkyvät samat arvorakennukset, joiden luona vaihdan aamuisin bussia. Sisällissotaa on täällä vaikea unohtaa, eikä sitä tietysti tarvitsekaan unohtaa.

Kiitos Ompulle hienosta haasteesta! Jatkan teeman parissa itsekseni vielä ainakin kesän yli, sillä Tampereen Teatterikesään taitaa olla tulossa lisää sotaan liittyviä teoksia. Ompun laatima kooste kaikista haasteeseen osallistuneista blogeista ja teoksista löytyy täältä.

Annamari Marttinen: Vapaa

Annamari Marttinen 2015. Vapaa. Tammi. 314 sivua.

Tämä kirja on tarttunut mukaani jostakin alennusmyynnistä joskus, enkä enää muista mikä sai minut sen ottamaan mukaani. Kirjan odottaessa vuoroaan olin ehtinyt muodostaa siitä ihan erilaisen mielikuvan ja olin todella yllättynyt tarinasta, jota aloin lukea. Se kosketti minua työni puolesta niin läheltä, että päästyäni hieman alkua pidemmälle epäilin hetken, pystynkö edes lukemaan sitä. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä pidin kirjasta kovasti, eikä se loppujen lopuksi tullut liikaa iholle vaikka töihin asti tunkeutuikin.

Olin hävinnyt kokonaan elämästä. Olin astunut johonkin toiseen aikaan ja elämään, jonkin toisen Jumalan alaisuuteen, toiseen todellisuuteen.

Mahdi on irakilainen toimittaja, joka joutuu jättämään kotimaansa ja veljensä, matkustaa päiväkausia ja saapuu lopulta Suomeen. Hänet sijoitetaan odottamaan turvapaikkakäsittelyä entiseen Konnunsuon vankilaan. Vanhassa vankilarakennuksessa miehellä on aikaa kohdata pelkonsa, surunsa ja painajaisensa. Arkea piristävät kuitenkin suomen kielen tunnit ja Katariina, opettaja josta tulee Mahdille hyvin tärkeä. Konnunsuolla Mahdi tapaa myös Patun, vuonna 1982 vankilassa tuomiotaan kärsineen nuorukaisen. Tai ei tapaa oikeasti, vaan hän löytää Patun päiväkirjan, jonka kautta vangin elämä ja ajatukset avautuvat Mahdille kuin tarkoin varjeltu salaisuus.

Onko Mahdi vapaa, kun hän on päässyt pakoon? Vai onko hän turvapaikkakäsittelyn vanki? Millä tavalla hänen syyllisyytensä ja ikävänsä eroavat Patun tunteista? Mahdi luo samassa sängyssä maanneesta vangista itselleen vertaisen, jonka kanssa hän käy kuvitteellista vuoropuhelua. Jos kielen opiskelu ja Katariina tuovat miehen päiviin valoa, öisin hän joutuu kamppailemaan painajaisten kanssa, joissa toistuvat kidutukset, kuolemat, pako ja väkivalta. Turvapaikanhakijan päivät venyvät viikoiksi ja kuukausiksi, kun poliisikuulustelun jälkeen odotetaan turvapaikkakuulustelua, siirtoa vastaanottokeskuksesta toiseen ja sen jälkeen vielä varsinaista päätöstä. Miten odottajan pää kestää? Miten ihmeessä hän pysyy kasassa ja millaiseksi hänen arkensa muotoutuu?

Jos sitä voi kutsua elämäksi, kun hengittää, syö ja nukkuu. Ja odottaa. 

Odottaminen pitää minut hengissä ja järjissäni.

Marttinen on kirjoittanut romaanin henkilöstä, jollaisia Suomeen saapui kymmeniä tuhansia juuri kirjan ilmestymisvuoden syksyllä. Hän on opettanut itsekin vastaanottokeskuksessa ja saanut tarinaansa apua niin opiskelijoiltaan kuin lukuisilta viranomaisiltakin. Lopputulos on  käsinkosketeltavan todentuntuinen ja siksi niin raastava, mutta kuten sanoin, ei onneksi liian. Tarinan kertoja on pääosin Mahdi, mutta näkökulma siirtyy pari kertaa Katariinaan. Ammatillisesta näkökulmastani oppitunnit ovat ihanan autenttisia aina kielen opettamisen yksityiskohdista opettajan ja opiskelijoiden välisiin hymyihin ja ensilumen aiheuttamaan riemuun saakka.

Annamari Marttinen on minulle entuudestaan vieras kirjailija, mutta tämän perusteella luen mielelläni lisää. Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä, Mari A:n kirjablogi ja Marjatan kirjaelämyksiä. Nappaan tällä Helmetin haastekohdan 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (kaksi kertojaa, muut joko kuvitteelisia tai hyvin sivussa) ja Goodreadsin kohdan 27: A book about surviving a hardship (war, famine, major disasters, serious illness, etc).

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson 2018. Englanninkielinen alkuteos Coal Black Mornings. Suomentanut Sirje Niitepõld. Sammakko 2018. 213 sivua.

Oh here they come the beautiful ones... on tietysti soinut päässäni tämän päivän, kun olen lukenut brittibändi Sueden solistin Brett Andersonin muistelmia. Ihan tuon hittisäkeen mukainen ei tie menestykseen ollut, vaan jotain ihan muuta. Hiilenmustat aamut ilmestyi 25 vuotta Sueden ensimmäisestä levysopimuksesta, eikä kerro pelkästään bändin alkutaipaleesta vaan Andersonin elämän ensimmäisistä noin 25 vuodesta.

Haywards Heathin työläiskylä Sussexissa ei ollut hohdokas kasvuympäristö, eivätkä sen peruskoulut loistaneet maineellaan. Nuori Brett Anderson vietti lapsuutensa nukkavierussa, ahtaassa vuokratalossa, jossa raikasi eksentrisen isän rakastama klassinen musiikki, jossa pukeuduttiin äidin ompelemiin vaatteisiin ja syötiin hiilen katkussa. Isän ehdoton rakkaus musiikkiin välittyi omalla tavallaan myös pojalle, mutta isän mielialan vaihteluiden kanssa ei ollut helppo elää. Äidiltä periytyi taiteellisuutta ja kyky hyödyntää se mitä on. Lapsuuden huolettomuus muuttui tulevalla tähdellä vähitellen itsensä etsimiseksi ja haahuiluksi, pakollisten makuuhuonebändien perustamiseen, kunnes Andersonin valmistuttua yliopistosta työ Sueden eteen alkoi tosissaan.

Kokosin hitaasti eräänlaista impressionistista kollaasia pääkaupungin katuja kirjovasta hylkytavarasta ja rojusta, keräsin sanastoa, jonka raavin kaupungin likaisesta pulssista. 

Hiilenmustat aamut - kuten Anderson itse sanoo - dokumentoi työväenluokkaista elämää Sussexissa 1970- ja 1980-luvuilla lapsen näkökulmasta, mutta aikuisen miehen otteella. Kirjailija ei siis pyri glorifioimaan nuoruusvuosiaan, mikä tekee tekstistä rehellistä ja mielenkiintoista. Kun nuorimies muuttaa Lontooseen, pyristelee erilaisten kokoonpanojen ja seurustelusuhteiden kanssa, syö elääkseen paahtoleipää ja kebabia, opiskelee vain siinä sivussa, siirrytään kuvaan joka muistuttaa jo muualtakin kirjallisuudesta ja lehdistä tuttua jonkin tavoittelua. Anderson ei tietenkään dokumentoi kaikkea, vaan on valinnut ne palat ja hetket elämästään, jotka ovat vaikuttaneet Sueden biisien sanoituksiin ja musiikkiin ylipäätään.

Kun melkein kaikki kotona oli itse käsin kyhättyä, ajatus omien laulujen tekemisestä ei tuntunut kovin kaukaa haetulta. 

Omaelämäkerrallinen teos pursuaa tietysti viittauksia musiikkiin, mutta muuhunkin kulttuuriin, sillä vaikka Andersonien perhe olikin vähätuloinen ja varsin kouluja käymätön, oli vanhempien perehtyneisyys historiaan ja taiteeseen niin vahvaa ettei se voinut olla vaikuttamatta Brett-pojan alavalintaan tai siihen älykkääseen kieleen, jota hän teoksessaan käyttää. Viittauksia on itse asiassa niinkin paljon, etten mitenkään pystynyt ihan kaikkea ymmärtämään. Anderson ei myöskään ole koskaan yrittänyt peitellä taustaansa, vaan on pystynyt ammentamaan siitä kauneutta ja romantiikkaa lyriikkaansa.

Hiilenmustissa aamuissa on tiettyä nuoren ihmisen lontoolaisromantiikkaa, joka muistuttaa vaikkapa Hanif Kureishin Esikaupunkien buddhasta tai Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -romaanista. Anderssonin lyriikantaju heijastuu väistämättä tähänkin teokseen ja monille sen yksityiskohdille täytyy antaa kehuja. Kirjallisesti muistelmat eivät kuitenkaan muuten yllä omiin suosikkeihini, mutta ihan mukava sitä oli lukea auringonpaisteessa. Kirjan esipuheen on muuten kirjoittanut Riku Korhonen. Kiitos Lumiomenan Katjalle, jonka blogista löysin tämän Helmetin haastekohtaan 20: Taiteilijaelämäkerta. Goodreadissa saisin tämän ehkä venymään kohtaan 46: Linked by the element "Air".

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Englanninkielinen alkuteos A Manual for Cleaning Women: Selected stories by Lucia Berlin. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & Co 2018. 292 sivua.

Taidan saada nykyään suurimman osan kirjavinkeistä täältä kirjablogimaailmasta, ellen sitten suoraan kirjaystäviltäni, jotka tosin hekin bloggaavat. Sitä kautta jäi mieleeni myös tämä Siivoojan käsikirja, josta on pidetty paljon, ja maaliskuussa hoksasin pyytää sitä synttärilahjaksi.

Lucia Berlinin novellit avaavat jotain sellaista mikrotason amerikkalaista arkea, johon ei välttämättä muuten törmäisi. Tuntuu kuin olisin oikeasti mukana jossain pölyisillä tienvarsilla, auttamassa köyhiä, krapulassa tai veden alla. Toki useimmat kirjan tarinoista ovat jo vuosikymmeniä vanhoja, mutta silti upean ajattomia. Kokoelmaa on sanottu omaelämäkerralliseksi tai autofiktiiviseksi ja alkusanoissa kerrotaankin, että monet novelleista pohjautuvat kirjailijan omaan elämäänsä.

"Yhtenä aamuna pesulassa rouva antoi minulle avaimen, ja minä otin sen vastaan. Rouva sanoi, että jos häntä ei jonain torstaina näy, se tarkoittaa että hän on kuollut, ja voisinko minä käydä etsimässä ruumiin. Karmeaa pyytää toiselta sellaista - ja sitä paitsi minun piti torstaisin pestä pyykit."

Lucia Berlinin kieli on rehellistä ja konstailematonta. Dialogi nappaa sen olennaisimman ja terästää kerrontaa, jonka tahti vaihtelee kovasti. Osa novelleista ovat rauhallisempia, osa räiskyvämpiä, eikä niiden kirjallinen tasokaan ihan tasainen ole, ainakaan minun mielestäni. Joku tarinoista tuntuu hiotummalta kuin joku toinen. Novellit eivät ylipäätään ole kauniita, vaan rosoisia ja suorasanaisia, eikä niissä karteta puutetta, väkivaltaa tai epäoikeudenmukaisuutta. Ovathan ne osa elämää. Välillä elämä vie Chileen saakka, välillä kuljetaan helmililjaniittyjen läpi jossain päin Teksasia.

Vuonna 2004 kuolleen Berlinin novelleissa näkyy kiiltokuvien toinen puoli ja hänen omankin elämänsä nurjat puolet, kuten alkoholismi, avioero tai vaikkapa siskon sairastuminen syöpään. Naisen elämä on ollut ilmeisen mäkinen, niin menestystä kuin köyhyyttäkin, ja kaikki hänen kokemansa näkyy novellien uskomattoman rikkaassa maailmassa. Uskon, että teos kestäisi useammankin lukukerran, sillä tuntuu etten yhdestä kerrasta saa edes auki kaikkea mitä novelleista voisi löytää tai jäädä mieleen. Tarinat ovat voimaannuttavia (vaikka inhoankin tuota sanaa!!), piristäviä, älykkäitä ja aika usein mustan humoristisia.

Siivoojan käsikirjasta lisää: Kannesta kanteen, Luettua elämää, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin haasteessa tämä menee kohtaan 25: Novellikokoelma. Goodreadsissa se sopii kohtaan 8: "own voices" book. Lisäksi osallistun tällä tietysti Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen!

Camilla Läckberg: Noita

Camilla Läckberg 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Häxan. Suomentanut Outi Menna. Gummerus 2017. 687 sivua.

Vuonna 1985 kolmetoistavuotiaat Marie ja Helen tunnustavat tappaneensa vasta neljävuotiaan Stellan. Kun Marie, kuuluisa näyttelijä, palaa Fjällbackaan takaisin 30 vuotta myöhemmin, katoaa toinenkin Stellan ikäinen tyttö, Nea. Onko pelkkää sattumaa, että Nea asui samassa talossa ja löydetään samasta paikasta kuin Stella aikoinaan? Fjällbackaan on saapunut muitakin kuin Marie. Osa siitä valtavasta turvapaikan hakijoiden virrasta, joka kohtasi Ruotsin, sijoitetaan pieneen kylään, eivätkä kaikki ole valmiita toivottamaan heitä tervetulleiksi. Joku on jopa valmis sälyttämään syyn Nean kuolemasta syyrialaisten niskoille.

Läckberg on mahduttanut tuoreimpaan järkäleeseensa runsaasti aineksia. Kun aikaisemmista romaaneista tuttu pariskunta, poliisi Patrik Hedström ja kirjailija Erica Falck, tutkivat murhia ja haastattelevat asianomaisia, löytyy menneisyydestä salaisuuksia, jotka halutaan pitää piilossa edelleen. Marien ja Helenin lapset ovat samanikäisiä ja löytävät toisistaan sielunkumppanit, sen jonkun joka ymmärtää ja on valmis taistelemaan vääryyttä vastaan. Kummallakaan nuorella ei ole ollut helppoa kasvaa väärinymmärrysten, vanhempien maineen ja väkivallan alla. Vaikka nuorten välinen tunne on vahva, sen seurauksista saa Fjällbackan alue kärsiä hirvittävällä tavalla. Samalla tavalla vahva side oli aikoinaan myös Marien ja Helenin välillä, jotka hekin olivat valmiita epätoivoiseen tekoon.

Rikostapausten taustalla kulkee tarina vuonna 1672 eläneestä Elin Jonsdotterista. Elin on menettänyt miehensä ja elää siskonsa pihapiirissä tyttärensä kanssa. Rakkaus siskon mieheen roihahtaa, mutta onnea ei kestä kauan. Pahat puheet lähtevät liikkeelle ja Elin pidätetään syytettynä noituudesta. Mikä on tämän tarinan kytkös nykyajan Fjällbackaan? Se selviää kyllä lukijalle, mutta olisin silti suonut Elinin tarinalle vaikka oman kirjan! Tähän romaaniin kytkös jäi liian irtonaiseksi ja dekkari olisi toiminut hyvin ilmankin. Toki noitavaino teemana linkittyy nykypäivään ja maahanmuuttajiin, mutta silti.

Läckbergin kirjoja on mukava lukea (välillä kuuntelin!) ja uskon että ne toimivat itsenäisinäkin teoksina, jos on valmis hyväksymään viittaukset aikaisempiin kirjoihin, etenkin kun kyseessä ovat päähenkilöiden ja poliisikunnan yksityiselämä. Erica ja Patrik elävät ruuhkavuosia, samoin Erican sisko Anna, kun taas Patrikin äiti on valmis uuteen avioon. Kovia kokenut Martin saa rakkautta osakseen; kaikkia ärsyttävä Mellberg osoittautuu tarpeen tullen sankariksi. Noidassa yhdistyy historia, muukalaisvaino, vanhempien tekemien valintojen vaikutus lapsiin, kiusaaminen ja sen seuraukset monisyisellä, karmivalla tavalla. Siksi onkin ihan hyvä, että tuttujen hahmojen herttaisuus ja välillä varsin kömpelö huumori tuovat tarinaan kepeyttä. Tasapaino säilyy.

Muita blogitekstejä Noidasta: Rakkaudesta kirjoihin, Books by Taru ja Lukulampun valossa. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 18: Kirja kertoo elokuvan tekemisestä (hyvin vähän, mutta kelvannee...). Goodreadsin haasteessa kirja sopii kohtaan 48: A book related to one of the 7 deadly sins.