Katja Kärki: Jumalan huone

Katja Kärki 2019. Jumalan huone. Bazar. 462 sivua. Ennakkokappale kustantajalta. Ilmestyy 29.1.

Synnistä sinä olet siinnyt, sanotaan pikkuvauvalle. Onko ilahduttavampia sanoja toivottaa toinen tervetulleeksi elämään? Puistatus lyö lävitseni. 

Katja Kärki on kirjoittanut vahvan esikoisromaanin. Sen juuret ovat hänen omissa kokemuksissaan, mutta tarina ja sen hahmot ovat tietysti fiktiota. Romaani kertoo pohjoiskarjalaisen suvun tarinan kolmen eri-ikäisen naisen silmin. Koin, että selkeimmin keskiössä olisi vuonna 1985 syntynyt Elsa, mutta toisaalta samalta tuntui myös, kun kertojaksi siirtyi joko 1930-luvulla syntynyt Aili tai Elsan täti Maria. Näkökulmat ja aikatasot vaihtuivat, siirtyivät taaksepäin tai jatkoivat edellisestä. Pidin ratkaisusta monestakin syystä. Kukin päähenkilö oli vuorollaan vahva ja hienolla tavalla toisensa täydentäjä. Minulla on pienehkö paksujen romaanien kammo, jota rakenne taltutti erinomaisella tavalla. Ja tietysti se, että tekstiä oli oikeasti upea lukea - loppujen lopuksi sivumäärällä ei kai ole silloin mitään merkitystä!

Martikaisen lestadiolaisessa suvussa on traumoja, jotka varjostavat useita sukupolvia. Osa salaisuuksista paljastuu vähitellen romaanin edetessä, yllättäen niin päähenkilöt kuin lukijankin. Päällisin puolin jumalaa pelkäävän perheen sisältä löytyy väkivaltaa, menetettyjä rakkauksia, täyttymättömiä toiveita ja paljon uhrautumista. On tekoja, joita on mahdoton antaa anteeksi ja tekoja, joista ei koskaan puhuta kotona. Vankimmin uskossaan pysyvät käyvät sunnuntaisin seuroissa kuulemassa saarnaajia. Naisen rooli tuntuu ahtaalta ja kukin asettuu siihen omalla tavallaan, mutta Elsa on ensimmäinen, joka oikeasti lähtee eikä palaa takaisin.

Minulla on oikeus omiin mielipiteisiini. En elä missään Pohjois-Koreassa, vaikka välillä tässä talossa ja suvussa siltä tuntuu. 

Elsalla on lista synneistä, jotka hän aikoo tehdä. Rohkea tyttö rikkoo rajoja jo lukiovuosina, mutta opiskeluvuosien aikana Jyväskylässä meno on oikeasti villiä. Elsalla on mieletön jano kokea ja aiheuttaa pahennusta, ja sisimmissään hän tietysti kamppailee menneisyytensä ja suvun oppien kanssa. Juopottelu, krapulat, irtosuhteet, lyhyet hameet, rumpalit ja punainen tukka - voisiko lestadiolaistaustainen nuori nainen irrotella enempää? Elsan osioista tulee suorastaan huono olo, vaikka tunnistan ja muistan toki tarpeen kokeilla, unohtaa ja hakea omaa paikkaa. Viime aikoina minun on ollut vaikea samaistua kaksikymppisten elämään romaaneissa, mutta Elsa sai vihallaan ja väkevyydellään omankin rintani rikki.

Olen sisältä musta kuin marraskuun yö, iloisuus on pelkkää pintaa, oksennan valoa ja hilpeyttä.

Elsan kummitäti Maria menettää äitinsä ja tavallaan isänsäkin hyvin nuorena. Lapsikatrasta tulee kasvattamaan heidän tätinsä Aili. Marian kasvua varjostaa kauna ja pelko, hän rakastuu väärään mieheen, eikä lapsettomana täytä sitä roolia, jonka hänen siskonsa niin oikealla tavalla täyttävät. Marian ratkaisut vaativat rohkeutta ja lopulta pientä irtautumistakin. Tunnollisuudessaan hän hoitaa kuitenkin velvollisuutensa niin kauan kuin sisukas Aili elää. Isä-Mauria hän ei suostu muistelemaan kauniisti edes hautajaisten jälkeen. Marian ja Elsan näkökulmat kertovat erilaisesta Ailista kuin mitä tämän oma kertomus sotavuosien ajalta ja sen jälkeen paljastaa. Rajoja rikkova, pehmeäsylinen tyttö vai harras uskovainen ja tiukka kasvattaja? Mustavalkoiseen Elsaan verrattuna Ailin hahmo on niin monisyisen herkullinen, että sitä pitää pureskella vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Jos näitä kolmea päähenkilönaista yhdistää sama suku ja lestadiolainen tausta, on heissä muutakin yhteistä. Kukin joutuu vuorollaan hakemaan itseään ja rakkautta, eikä heidän ole helppo asettua annettuun muottiin.

Aili kävelee kauas, puree huulensa rikki. Hän maistaa suussaan surun, ja veren ja mullasta mustuvan maan. Hän päättää mennä eteenpäin ja hengittää ja elää. Vaikka koko elämä olisi pelkkää mykkää kipua ja kuoleman väistelyä, hän menee eteenpäin.

Kärjen romaanin yksi parhaita puolia on rohkeus, jota on sen päähenkilöissä ja kielessä. Kielen tasolla teos on kiehtovan monipuolinen. Pohjoiskarjalainen murre maustaa paikallisten puhetta juuri sopivan verran, ei liikaa. Elsan ajatuksissa puolestaan vilisevät haistattelu ja viha eriarvoistavaa ja kahlitsevaa uskoa kohtaan. Väkevän ja kirjavan kielen tasapainottajana toimivat hyvin kauniit yksityiskohdat, joita kirjailija poimii luonnosta, kissan leikistä tai vaikkapa maaseudun rauhasta. Niin menneiden vuosikymmenten kuvaus kuin nykytasokin tuntuvat aidon realistisilta. Sota-aikaakin romaani ehtii kaikessa runsaudessaan sivuta, ja sekin toimii hyvin, on uskottava ja rehellinen.

Kärjen esikoinen teki vaikutuksen ja onnistui tosiaan raapimaan itsessänikin joitain arpia, vaikkei yhtymäkohtia omaan elämääni niin olekaan. Teos kyseenalaistaa, kritisoi ja käsittelee teemoja, jotka ovat arkoja niin yksityisellä kuin yleiselläkin tasolla: naisen asema, vallankäyttö, anteeksianto, hyväksyminen ja se niin yleinen puhumattomuus. Sanoisin myös, että vaikka viime vuosina on ilmestynyt useita uskonyhteisöistä kertovia romaaneja*, Jumalan huone löytää oman paikkansa ja äänensä ihan selkeästi. Onnea Katja upeasta kirjasta!

*esim. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ja Synnintekijät, Ben Kallandin Vien sinut kotiin ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät.