"Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa." Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. Kirjan ilmestymisen aikaan ja sen jälkeen lestadiolaisnaisten jaksaminen on onneksi ollut esillä muutenkin. Rauhala lähestyy aihetta hyvin lempeästi ja vahvan uskon kautta. Päähenkilöiden, Viljan ja Aleksin, oma usko on niin vahva, että se uskaltaa kyseenalaistaa yhteisön normeja. Teos valaisee lestadiolaisten elämää, uskoa ja yhteisöllisyyttä kauniisti mutta silti kaunistelematta. Se pyrkii kuvaamaan totuutta yrittämättä kuitenkaan hajottaa mitään. Riski on silti olemassa. Helsingin Sanomat (13.9.2013) luonnehtikin teosta tärkeäksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.
Teoksen kantavin teema on lestadiolaisen suurperheen äidin ja vaimon osa, jaksaminen ja uupuminen. Rooli, johon valmistaudutaan jo pienestä pitäen, ei istu kaikille samalla tavalla, eivätkä kaikki jaksa yhtä paljon. Saarnassa nainen kuvataan "lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan jo siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin." Naisen, äidin ja vaimon, "kuopan kaivaminen" alkaa heti naimisiin menon jälkeen ja se saattaa jatkua pitkään. "Odotan jo lumihiutaleita, jotka laskeutuvat nurmipeittoni päälle, ja puolukkamättään ja pihlajan suojassa on hyvä nukkua." Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. "Luolassa alkoi versoa vihreinä silmuina ja hiirenkorvina helpotus, pimeyteen tulvi valo." Samalla kun Rauhala käsittelee tietyn yhteisön naisten ja perheiden arkea, hän kuvaa erittäin hienolla tavalla myös uupumista, henkistä romahtamista ja onneksi myös vähittäistä toipumista.
"Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun." Taivaslaulu on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina. Se on kahden nuoren aikuisen tarina rakkaudesta, sitoutumisesta, yhteisestä uskosta ja unelmista. Se kertoo rakkaudesta parisuhteeseen ja vanhemmuuden ihmeeseen vaikeinakin aikoina. "Vilja oli pyhä. Hän oli antanut kehonsa itseään suuremman suunnitelman kasvupaikaksi kyselemättä, empimättä. Vilja oli maaemo, jonka taivaan sade oli kastellut viheriöiväksi ja kukkivaksi." Taivaslaulu kertoo myös äidin ja isän rakkaudesta lapsiinsa sekä lasten rakkaudesta vanhempiinsa. Kovin usein ei kirjallisuudessa tule esille niin voimakas isän rakkaus kuin tässä kirjassa. "Kun heräsi halu suojella ja hoivata omaa lasta ja perhettä, päämäärä oli vedenkirkas ja taivaanavara. Aleksista tuli vartiomies."Aleksin näkökulma rakkauteen, isyyteen, yhteisön painostukseen, omaan uskoon ja uskoon itseensä on lumoavan kaunis ja vahva.
Olen siteerannut teosta tarkoituksella paljon, sillä se on kieleltään yksi kauneimpia teoksia, joita olen lukenut. Se on rakkaustarina myös arjen ja ympäristön kauneudesta. Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Vaikka tarinalla on melko selkeä juoni, se ei kuitenkaan etene täysin kronologisesti. Kertojan ääni on vuoroin Viljan, vuoroin Aleksin, ja molempien ajatuksia käydään läpi lapsuudesta lähtien. Välillä äänessä ovat heidän pienet lapsensa kysymyksineen. Rauhala kuvaa välillä kasvavan nuoren naisen huolia ikään kuin lapsenomaisen nukkeleikin muodossa. Tämän lisäksi rakenteellista vaihtelua tekstiin tuo anonyymi blogiteksti kommentteineen. Näiden kautta perheen sisäinen tarina laajenee kuvaamaan koko yhteisön tuntoja. Upea lukukokemus, jonka rinnalle tarvitsee pakkauksen nenäliinoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti