Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland 2017. Vien sinut kotiin. Atena. 284 sivua.

Oliko niin, että Pauliina Rauhala avasi Taivaslaulullaan oven vuonna 2013 ja päästi lukijat sisälle uskonnollisiin liikkeisiin? Tai ehkä Rauhala oli se, joka uskalsi tuoda esiin asioita joista oli siihen asti vaiettu. Joka tapauksessa kirja sai valtavasti huomiota, eikä siis pelkästään upeista kirjallisista ansioistaan, vaan rohkeudesta. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi uskosta tai uskonliikkeestä kertovaa esikoisteosta, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, jossa nuori nainen kaipaa korkeammalle ja löytää itseään helluntailaisten parissa, sekä Ben Kallandin teos, josta kerron seuraavaksi.

Markus kasvaa perheessä, joka kuuluu Jehovan todistajiin. Nuorukaisesta kasvaa osa yhteisöä ja hän päätyy kouluvuosien jälkeen Yhdysvaltoihin, aluksi avustaviin töihin, kirjapainoon ja kirjoitustehtäviin, mutta nousee vähitellen hierarkiassa veljeksi, osaksi hallintoa. Teos kuljettaa lukijaa läpi Markuksen elämän lapsuuden lämpimistä kesistä keski-ikäisen miehen pettymyksiin ja uusiin alkuihin.

Lapsuudessa keskeinen miljöö on Bellevue, kesämökki Porkkalanniemessä, paikka jossa Markus, tämän kolme siskoa ja naapurin Timo saavat elää vapaina hiekkaa varpaiden välissä, vene valmiina seikkailuihin. Perheen äiti sairastaa vakavaa masennusta ja pysyy melko sivussa läpi tarinan, isä sen sijaan on mukana Jehovissa ja tarkka säännöistä. Markuksen elämää säestää lahjakkaan Ellen-siskon viuluharrastus ja tragediat, suru, jota hän kantaa mukanaan vielä Atlantin toisella puolellakin.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat.

Teoksesta ei välittynyt ainakaan minulle juurikaan uskoa, ennemminkin luin siitä uskonnon asettamia sääntöjä ja rajoituksia, jotka toisaalta varjelivat ja suojelivat, toisaalta ohjailivat, aiheuttivat epätasa-arvoa, eroja tai perheiden rikkoutumista. Vuodet Yhdysvalloissa valottaa Jehovan todistajien hyvin miehistä organisaatiorakennetta, jossa vehkeily ja juonittelu kuuluvat asiaan, kuten missä tahansa (?) järjestelmässä. Tiukka säännöstö saa monet miehet elämään kaksinaismoraalissa, paljastuksilla kiristetään ja tarkkailevia silmiä on joka paikassa. Liikkeen ja uran vuoksi Markus on kuitenkin valmis uhraamaan rakkauselämänsä ja parisuhteensa.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kallandin tyyli kirjoittaa on hyvin toteavaa ja siksi paikoin viileää. Kauneutta ja syvyyttä kirjaan tuo Ellenin rakkaus musiikkiin ja viuluun, Kallandin taidokas tapa kuvata sekä säveliä että soittamisen tekniikkaa. Musiikki saakin suuren roolin tarinassa, mikä tasapainottaa mukavalla tavalla sitä kylmyyttä, jota Markuksen elämässä on runsaasti nuoruusvuosien jälkeen. Rivien välistä paistaa onneksi myös rakkaus siskoihin, etenkin nuorempaan Elleniin ja Carolaan, johon Markus ainoana perheenjäsenenä pitää yhteyttä yhtäkkisen irtaantumisen jälkeenkin, kun muut ovat tämän hyljänneet. Kaunista on myös ensirakkaus joka saa valitettavasti jäädä, kun organisaatio kutsuu.

Nyt kirjan luettuani tuntuu, että juuri teoksen koruttomuus antaakin tilaa tragedioille, uskonnosta kumpuaville kipupisteille, kaipuulle ja tyhjyydelle miehen elämässä. Koruttomuus myös alleviivaa suuren organisaation laskelmoivaa tunteettomuutta. Kokonaisuudessaan, tasapainoinen, tapahtumiaan seesteisempi, hieman haikea, sanoisin. Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Leena Lumi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!