Annukka Cederlöf: Tiluksilla. Unelmani maalla

Annukka Cederlöf 2022. WSOY. 224 s. Lainasin kirjastosta.

Jos on törmännyt sosiaalisessa mediassa Tiluksilla-nimeen, tietää heti mistä tämä kirja kertoo. Ja sen vuoksi minäkin halusin lukaista tämän teoksen, sillä seuraan Tiluksilla-porukkaa Facebookissa ja Annukka Cederlöfin päivitykset ovat ehdottomasti oman someni herkkupaloja. 

Mutta miten kaupunkilaistyttö on päätynyt seitsenkymmenpäisen eläinkatraan emännäksi maatilalle Vihtiin? Cederlöfin haastatteluja löytyy myös lehdistä, mutta tässä teoksessa hän kertoo taustoista enemmän. Siitä, miten hevoshullu tyttö teki lapsena kaikkensa, että sai viettää vapaa-aikansa eläinten parissa. Miten tarkkaan hän säästi, että hänellä olisi varaa edes johonkin hevosiin tai poneihin liittyvään. Lähellä Helsingin keskustaa asuvalla perheellä ei olisi ollut mahdollisuuksia omaan poniin, mutta onneksi hoitoponeja löytyi.

Cederlöf kertoo myös perheen perustamisesta ja nuoren aikuisen ruuhkavuosista, joiden aikana hän päätti opiskella poliisiksi. Poliisin työssä hän pääsi ratsupoliisin tehtäviin, joka ei ollut poliisiksi hakeutumisen syy, mutta luonteva seuraus. Rohkeasti Cederlöf avaa myös työyhteisönsä kipupisteitä, organisaatiomuutoksia ja henkistä taakkaa, jotka saivat hänet vähitellen kyseenalaistamaan omat velvollisuutensa. Olisiko tärkeämpää noudattaa järjen ja kasvatuksen ääntä ja jatkaa kiltisti kuukausipalkkaisessa virassa, vai pitäisikö kuunnella tunteitaan ja irtisanoutua?

Maalle perhe oli jo muuttanut ennen kuin Cederlöfistä tuli kokoaikainen emäntä. Vihdissä avautui luonnon kiertokulku, vuodenaikojen vaihtelut, rauhallinen äänimaailma ja ennen kaikkea antoisa ja rutiinien palkitsema arki alati kasvavan eläinlauman kanssa. Isäntäkin pääsi vihdoin toteuttamaan itseään koneiden kanssa. Minulle ehdottomasti antoisinta olikin lukea, miten Tiluksilla alkaa vähitellen syntyä ja miten se kasvoi ensimmäiset vuodet. Miten tilalle saapui kanoja, kissoja, koiria, lampaita, vuohia, hevosia, poneja, aaseja ja lehmiä. Millainen tausta on kaikilla niillä suloisilla eläimillä, joihin olen tutustunut somessa ja joiden nimetkin osaan jo melkein ulkoa.

Teoksen kielestä tunnistaa hauskan postaaja-Cederlöfin, mutta toki kirja on kokonaisuutena vakavampi. Kustantaja on antanut kirjoittajalle luvan pysytellä omassa tyylissään, mikä on tavallaan tosi kivaa enkä olisi muuta odottanutkaan, mutta kustannustoimittaja olisi voinut vielä hieman siloitella tekstiin jääneitä pieniä esim. viittausvirheitä. Sujuvaa ja luonteikasta tekstiä siitä huolimatta ja imaisinkin sen yhdessä päivässä. 

Toivon Tiluksille paljon lisää ihanan arkisia päiviä, hassuja kommelluksia ja lämmintä yhdessäoloa! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 7: Kirja kertoo ystävyydestä. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 21: A book with Monopoly tokens on the cover. Blogipostauksen kirjasta löysin Kirjakaapin kummitukselta.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Matt Haig 2020. Englanninkielinen alkuteos The Midnight Library. Suomentanut Sarianna Silvonen. Aula & Co. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Matt Haigin teokset ovat minulle entuudestaan tuntemattomia, vaikka kirjailijan nimeen olen kyllä törmännyt. Kuuntelin hänen etähaastatteluaan kirjamessuilla ja mielenkiintoni heräsi. Sitten selasin vaihtoehtoja Goodreadsin haastekohtaan 48 (Best Book of the Month) ja siellä tämän teoksen olivat lukijat nostaneet yhdeksi viime vuosien parhaiksi, joten laitoin kirjan varausjonoon.

Pettymyksekseni Keskiyön kirjasto ei kerro lainkaan kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan tarinan kirjasto on paikka, jossa elämän ja kuoleman välitilaan jäänyt pääsee valitsemaan uuden luvun elämäänsä. Tällaiseen välitilaan päätyy 35-vuotias Nora, joka kokee epäonnistuneensa kaikessa tähänastisessa elämässään. Hänestä olisi voinut tulla huippu-uimari, hän olisi voinut menestyä bändin solistina, hän olisi voinut opiskella filosofian maisteriksi tai päätyä tutkimaan jäätiköitä Huippuvuorille. Hän voisi olla onnellisesti naisimissa tai surffaamassa lämpimässä Australiassa. Sen sijaan välit veljeen ovat väljähtyneet, hän menettää surkean työnsä ja hänen kissansa kuolee. Onko mitään syytä pysytellä elossa surkeassa elämässä?

Keskiyön kirjastossa Nora törmää lapsuudenaikaiseen kirjastontätiin, joka aikoinaan tuki häntä surun keskellä. Kirjastossa hän saa luettavakseen kirjan katumuksesta, kaikista niistä pienistä ja isoista asioista, joita hän katuu jättäneensä tekemättä tai asioista jotka ovat jääneet kesken. Nora pääsee kokeilemaan, millaista elämä olisi, jos hän olisi kussakin tilanteessa valinnut toisin. Mutta onko elämä hohdokkaampaa, kiinnostavampaa tai tyydyttävämpää noissa muissa vaihtoehdoissa? Mitä Noralle tapahtuu, kun hän pääsee todistamaan, mitä kaikkea elämässä olisi voinut tapahtua?

Haigin romaani oli yllätyksekseni eräänlainen self help -teos. Sen psykologinen puoli on toki melko taitavalla tavalla rakennettu ja sai minutkin päättämään, että turhasta katumuksen painolastista on päästävä eroon. Sen sanoma on, ettei koskaan ole liian myöhäistä valita elämälleen uutta suuntaa. Mutta kuten Nora sai apua kirjastonhoitajalta, ei syvästi masentunut ihminen taida kovin helposti päästä omille jaloilleen yksinään, vaan tarvitsee läheisten tai ammattilaisten apua. Kivalla tavalla tämä tarina on kuitenkin toivoa täynnä silloinkin kun elämä tuntuu epätoivoiselta, ja auttaa lopettamaan jossittelun kierteen, jos sellaiseen on päätynyt. Toimii siis samalla tavalla kuin esimerkiksi Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja.

Noran lempifilosofi on Henry David Thoreau, jonka ajatuksiin teoksessa viitataan usein, toki välillä muihinkin ajattelijoihin. Rinnakkaisten elämien mahdollisuudessa nojaudutaan tiettyihin fysiikan teorioihin, jotka eivät ihan avautuneet minulle, mutta toivat tarinaan mystiikkaa. Monipuolista taustatyötä on kirjailija siis tehnyt muuten melko kepeän teoksen vankistamiseksi. Ihan höpönlöpöä romaani ei sentään ole, jos se sai minutkin muuttamaan - tai ainakin yrittämään - asennettani menneisyyteen ja arvostamaan nykyhetkeä, mutta en ole ihan varma, olenko tarpeeksi vakuuttunut lukeakseni Matt Haigia toistamiseen. Oikein mukava tätä oli kuitenkin lukea parin illan ajan nukkumaan mennessä.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle. Goodreadsin haastekohdista valitsen kuitenkin kohdan 19: A book that involves alternate reality, alternate worlds or alternate history. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy konsertti (6) ja Pohjoista lukuhaastetta varten tämän kannessa on kello (17). Romaanista lisää blogeissa Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut ja Lukupino.

Pirkko Saisio: Passio

Pirkko Saisio 2021. Siltala. 732 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tuntuu suorastaa juhlavalta kirjoittaa postausta Pirkko Saision Finlandia-ehdokkaana olleesta romaanista, niin suuri ja täyteläinen se on. Ja ihan erilainen, mitä olen Saisiolta aikaisemmin lukenut! Tukeva teos lähtee liikkeelle 1400-luvun Firenzestä ja kuljettaa lukijan vähitellen aikakausien ja vuosisatojen läpi aina 1950-luvun Helsinkiin.

Romaanin läpi kulkee omituisen, rumankauniin riipuksen tarina. Sen ympärillä on tietysti kullanhimoa, varkauksia, pakomatkoja ja perintökalleuden piilottelua, mutta myös väkevää uskonnollisuutta ja intohimoa. Riipuksen jalokivet matkaavat Firenzestä Venetsiaan, Wienin juutalaisten mukana Krakovaan luostariin, sieltä Volgan mutkaan Goluboje Selon pyhään ikoniin, Katariina Suuren kautta Viron Haapsaluun osaksi maalausta, ja lopulta osa kullasta päätyy Helsinkiin ja Arkangelin vankileirille asti.

Hänen edessään oli tie. Se oli uusi ja arvaamaton. Ja se oli pakko kulkea, hän ymmärsi sen nyt, vaikka se saattaisi tuhota hänet, ja luultavasti tuhoaisikin. Hän ei ollut valinnut tietä, tie valitsi hänet, ja se juoksi hänen edessään ja takanaan oikukkaasti kiemurrellen kuin Eedenin puutarhan käärme.

Riipusta tärkeämpää ovat kuitenkin kunkin aikakauden tarinat, luvut jotka ovat upeita kertomuksia jo itsessäänkin, mutta joista hentojen kytkösten kautta muodostuu yhdessä huima kokonaisuus. Tarinoissa on luostareita, ruhtinattaria, ankaria isiä, alistettuja ja valtaapitäviä, orpoutta ja köyhyyttä. Niissä solmitaan vääriä avioliittoja, karataan rakkaan kanssa, kärsitään vääryydestä, uskotaan tulevaisuus jumalan käsiin, otetaan riskejä, synnytetään aviottomia lapsia, tullaan hulluksi ja lähdetään mukaan luokkataisteluun.

Tarinat ovat tavallaan hyvin ajattomia, eikä aikakauden hahmottaminen ole niin tärkeää, aika vaikeaakin välillä, sillä vihjeet ovat pieninä muruina. Välillä googlasin ja tarkistin paikkoja, tapahtumia ja ihmisiä. Ihmiskohtaloissa kulkee aika vahvasti eri tavoin eriarvoisuus ja sen ilmenemistavat. On juutalaisten syrjimistä, on maaorjuutta, keittiöpiikojen alistamista ja armon varassa elämistä, on piilossa pidettävää seksuaalisuutta. On niitäkin, jotka kipuavat parempaan elintasoon taituruudella ja viekkaudella, mutta vahvasti mieleeni jäivät mm. Krakovan sisar Katarzynan velvollisuudentunto ja nöyryys, Andrei Mihailovits-reppanan epätoivoinen uskollisuus ja rakkaus sekä Linda Silverhavin herääminen luokkatietoisuuteen.

Sen verran pitkä lukumatka oli, etten kovin hyvin enää muista kirjan alkupään tapahtumia Firenzessä tai välillä Wienissä, mikä vähän harmittaa, mutta ehkä luen ne pätkät uudestaan. Erikoista, miten osa tarinoista tarttuu mieleen ja jää elämään, tuntuu pituuttaan painavammalta ja merkittävämmältä. Onneksi nyt kirjaa selatessani huomasin ihan ensimmäisen sivun tekstin, sillä se on kuin lahjanaru, joka sitoo kokonaisuuden vielä tiukemmin yhteen.

Entäpä Saision kerronta? Siinä on jotain ikiaikaisen ihanaa. Kieli on polveilevaa ja virkkeet saattavat olla taitavasti rakennetun pitkiä ja mahtipontisiakin, mutta teksti on uskomattoman eteenpäin vievää ja sujuvaa. Kieli on rikasta ja jotenkin ihmeellisesti korostaa kunkin aikakautensa piirteitä, oli kyseessä usko, ruokailutavat, vaatetus, perhesuhteet tai muut kulttuuriset ominaisuudet. Herkuttelin myös nimillä, joiden käyttöä Saisio ei välttele, päinvastoin, niiden toisto sai aikaan sen, että luin niitä itselleni välillä ääneenkin. Pientä mystiikkaakin tarinoissa välillä on, sillä rujon arjen ja köyhyyden rinnalla on ikoneja, kirkkoja ja hulluutta.

Upeasta romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Goodreadsin haastekohdista kuittaan numeron 50. A book that involves aging, or a character in their golden years. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii kohtaan 3: Perhejuhlissa.

Naistenviikko: Tiina Viitasalo: Hiljalleen virtaa joki

Tiina Viitasalo 2021. Omakustanneteos.

Päätän naistenviikon Tiinan nimipäivään ja samannimisen serkkuni pieneen teokseen!

Isoäitimme Helvi kirjoitti aikoinaan runoja keskipohjalaiseen sanomalehteen. Hän säilytti tekstit lehtileikkeinä kotonaan ja sitä kautta ne ovat säilyneet jälkipolville. Serkkuni Tiina innostui Helvin runoista pari vuotta sitten enemmänkin, ja halusi tietää, mitä niiden taustalla on ja onko runoja enemmänkin. Mistä runot kertovat ja missä välissä kuuden lapsen äidillä ja maalaistalon emännällä oli niitä aikaa kirjoittaa?

Runoja kootessaan Tiina huomasi, etteivät kaikki isoäidin säilyttämät lehtileikkeet olleetkaan tämän omia kirjoituksia, vaan niistä löytyi muidenkin aikalaisnaisten tekstejä. Selvitysten perusteella nämä kaksi muuta olivat himankalaiset Kerttu Kaarina Kanerva ja Helli Vaara. Isoäitimme Helvi Viitasalo oli niinikään syntyisin Himangalta, mutta asui aikuisikänsä Toholammilla. Runojen kokoamisen myötä Tiina alkoi kirjoittaa myös omia ajatuksiaan paperille. Näin syntyi teos, jossa pääsevät ääneen neljä tuttujen maisemien yhdistämää naista. Teoksessa on mukana valokuvia Keski-Pohjanmaalta Himangalta, Lohtajan Ohtakarilta, Toholammilta ja Lestijoen yläjuoksulta.

Kolmen naiset runot kertovat luonnosta ja kesäisistä hetkistä. Ne ihmettelevät ajankulkua ja elämää. Niissä on kaipuuta, joko menneeseen tai johonkin mitä ei ole. Entisajan elinkeinot ja elintaso näkyvät teksteissä hyvin. Perheenjäsenen kuolema on jättänyt surun ja varjoja, samoin köyhyys ja niukkuus. Mutta lapsuusmuistot ovat myös iloisia. Tiinan omissa runoissa välkkyvät niin ikään ajankulku, lapset ja arjen yksityiskohdat, mutta myös kauniit hetket ja rakkaat seudut.

Teoksen kokoaminen on kulttuuriteko, joka kunnioittaa himankalaisia naisia, heidän elämäänsä ja keskipohjalaista luontoa! Alla kuva isoäitini runosta, joka kosketti minua kaikkein eniten. 

Naistenviikko: Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara 2017. Like. 235 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uskon, että tässä on teos, joka on monelle teistä jo hyvinkin tuttu - toivottavasti olette lukeneet sen jo paljon ennen minua, sillä kyseessä on merkittävä teos. Mutta mistä Hubaran esseekokoelma siis kertoo? Kirjan takakannessa on hyvä tiivistys: Ruskeat tytöt on keskusteluavaus ruskeasta suomalaisuudesta ja samalla ensimmäinen suomenkielinen kirja ruskealta tytöltä ruskealle tytölle.

Koko Hubaran esikoisteoksessa on paljon tärkeitä nostoja marginaalista; teemoja jotka ovat samaan aikaan yleisiä ja yhteiskunnallisia, mutta myös yksityisiä hänelle ja monelle Ruskealle tytölle. Teoksen toisessa osassa Painajaiset on erityisesti pohdintaa, josta koen että kirjan esittely on helpompaa aloittaa. Ehkä siksi, että se on enemmän yleistä kuin yksityistä, enemmän minullekin (valkoiselle) tuttua ja käsittelee teemoja, joiden kautta yksityisempiä asioita on (minun) helpompaa lähestyä.

Näen itseni näköisiä ihmisiä suomalaisessa mediassa yleensä vain silloin, kun aiheena ovat turvapaikanhakijat, islamisaatio, terrorismi, tyttöjen ympärileikkaukset, raiskaukset ja muut suututtavat tragediat --- Ei yhtään meikki- tai hiusvinkkiä Ruskealle tai Mustalle tytölle. Ei yhtään suomalaista Ruskeaa kirjailijaa, poliitikkoa, järjestötyöntekijää, aktivistia, äitiä, artistia, julkkista, henkilöä, elämäntarinaa - ei edes kapitalistia. Ei yhtään. Aivan kuin meitä ei olisi olemassa, Aivan kuin meillä ei olisi tarnoita, tyylitajua, ihania koteja, alkoholistivanhempia.

Yllä olevat katkelmat ovat luvusta nimeltään Tyttö sinä olet media. Hyvä esimerkki representaation ongelmasta, joka ylläpitää ei-valkoisten ihmisten näkymättömyyttä. Heitä esitellään mediassa vain, kun se sopii ylläpitämään kuvaa tietyistä teemoista. Ei-valkoisia pidetään marginaalissa ja tietynlaisissa rooleissa, sillä vaikka emme sitä olisi koskaan ajatelleet, valkoisuus on normi ja itsestäänselvyys, josta kaikki muut ovat poikkeus. Ja tämän muuttaminen on erityisesti Suomessa ollut todella vaikeaa ja hidasta.

Ruskeiden ihmisten häivyttämistä, marginalisoimista ja rodullistamista seuraa yksinäisyyden tunne, johon Hubaralla on niin ikään upea luku Yksinäisyys on tilastoharha. Hyvistä historiallisista ja ehkä nykypäiväänkin sovellettavista syistä meillä ei tilastoida etnisyyttä tai sen kokemusta, kuten mm. Yhdysvalloissa ja Kanadassa tehdään. Ei ihan ongelmaton menetelmä, mutta tekisi erinäköiset ja eritaustaiset ihmiset paremmin näkyväksi eikä kenenkään Ruskean tytön tarvitsisi pohtia yksin kotonaan, onko hän todellakin yksin. Toiseksi viimeinen kirjan luku käsittelee seksuaalista väkivaltaa, jolta Hubarakaan ei ole valitettavasti välttynyt, ja josta se ulkomaalaistaustaisten miesten valkoisiin naisiin kohdistama seksuaalinen väkivalta saa mediahuomiota muita enemmän, sillä sekin sopii yllä mainittuun representaatioon. Hubara muistuttaa rohkeasti, että raiskaajista kuitenkin lähes sata prosenttia on miehiä, ja oli tekijä kuka tahansa, naiskeho on lähes aina se, johon se kohdistuu.

Ulkomaalaistaustainen ja maahanmuuttajamies on myös Hubaran oma isä, Ruskea isä, jolle yksi luvuista - ehkä yksi koskettavimmista - on tavallaan omistettu. Ruskea isä ymmärtää, mitä Ruskealla tyttärellä saattaa kasvaessaan olla vastassa. Tämän jälkeen Hubara kirjoittaa kirjeen omalle tyttärelleen, kirjoittaa yhteenkuuluvuudesta, erilaisuudesta, parhaista hetkistä, anteeksipyytämisen tarpeesta, sukupolvien jatkumosta, geeneistä, pikkusiskoista ja rasistisista tilanteista. Kirje on kaunis ja henkeäsalpaavan henkilökohtainen.

Mitä sitten on kirjan ensimmäisessä osassa Unelmat? Hubara kertoo alakulttuureista, taiteenlajeista ja kirjallisuudesta, joista hän on löytänyt itsensä nuorena ja joiden avulla hän on pystynyt rakentamaan itsetuntoa Ruskeana tyttönä Vantaalla, Helsingissä, Suomessa. Esimerkiksi hiphop, josta hän on löytänyt jotain mihin samaistua tai kirjat, joista hän on löytänyt itselleen sopivat vuorosanat. Hubara kertoo, milloin on ymmärtänyt sen, ettei ole valkoinen, ja miten monella eri tavalla hän on ei-valkoinen, ulkonäöltään, jemeniläisyydeltään, juutalaisuudeltaan - samaan aikaan kun hänen kotimaansa on Suomi ja äidinkielensä on suomi. Mutta myös Israel, Jemen ja heprea. Ja miten kaikkea tätä on helpompi käsitellä vaikkapa Pariisissa kuin Helsingissä.

Teoria voi parantaa, ja ihminen voi tankata niin paljon kirjallisuutta oman viitekehyksensä liepeiltä kuin ikinä jaksaa. Se voi auttaa, lohduttaa, selittää pahimman yli, mutta se ei ole koskaan sama kuin puhdas, kirkas itseymmärryksen ja samastumisen kokemus maailmassa, jossa lähtokohtaisesti ei ole olemassa, mutta on kuitenkin sen verran olemassa. että kaipaa maata, jota lähtökohtaisesti ei saisi enää kaivata ja kokea omaksi kotimaakseen.

Hirvittävän mielenkiintoista on myös oppia pieniä yksityiskohtia Jemenistä ja siitä, miten jemeninjuutalaiset ovat päätyneet Israeliin, millaista Israelissa on ja mitä Hubara ajattelee luvatun maan väkivaltaisesta haltuunotosta. Mahdottoman hankala politiikka, ihanat lapsuusmuistot, epäjohdonmukaisuudet, hiljaisuus - melkoinen kombo. Ja tästä päästää takaisin siihen, mitä hiljaisuus ylläpitää myös täällä Suomessa. Vaikeita asioita - olivat ne rasismia tai jotain muuta - pitää pystyä katsomaan silmiin ja ne pitää myöntää ääneen, koska vasta sitten alkaa työnteko niiden murtamiseksi.

Ruskeat tytöt on tiivis ja upea pakkaus asioita, joita on mahdoton tiivistää yhteen blogipostaukseen, joten tässä niistä ne, mitkä minulle jäivät päällimmäisenä mieleen. Kirjasta ovat postanneet monet muutkin, kuten Luettua elämää, Mitä luimme kerran ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla (olin hieman yllättynyt kirjan luokituksesta!). Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 15: Turistikohteessa. Lue myös, millainen on Hubaran romaani Bechi.

Naistenviikko: Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen

Tiina Raudaskoski 2022. Kuudennen kerroksen nainen. WSOY. Luin BookBeatista.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani on Raudaskosken toinen. En ole lukenut hänestä kirjoitettuja haastatteluja, joten en osaa sanoa, miten pitkälle teoksen tapahtumat toistavat kirjailijan omaa elämää, mutta eipä sillä väliä. Kyseessä on kuitenkin romaani, jonka päähenkilö on niin ikään Helsingistä Pariisiin muuttanut Tiina Är. Romaani alkaa siitä, kun erään kotiriidan päätteeksi Tiinan ranskalainen mies vie heidän pienen lapsensa ja lähtee.

Näin on siis käynyt oikeastikin, ja oli aika raastavaa lukea äidistä, joka ei tiedä missä hänen lapsensa on, ja jonka on lähes mahdotonta saada minkäänlaista apua paikallisilta viranomaisilta. Tiina ottaa yhteyttä poliisiin, lähetystöön ja asianajajaan, mutta ajautuu suohon, jossa hänen apuunsa ei reagoida eikä häntä juurikaan edes noteerata. Naisella ei ole juuri mitään, mihin turvautua, sillä hänellä ei ole tuloja, ei töitä eikä verkostoa suuressa kaupungissa. Alaovea vahtiva tympeä nainenkaan ei suostu luovuttamaan Tiinalle postia, sillä niissä on hänen miehensä sukunimi.

On mahdotonta sanoa, millaisiin tiloihin meistä kukin joutuisi vastaavassa tilanteessa. Tiina Är menettää hyvin nopeasti kyvyn toimia järkevästi, hän juo liikaa, ruoka ei maistu, hän vajoaa apatiaan ja on jo lähellä luovuttaa, kun huoltajuuskiista vie hänet oikeuteen. Clichyn aukiolla hän kohtaa muitakin ihmisiä epätoivoisissa elämäntilanteissa, mutta on kykenemätön tuntemaan empatiaa, saatika vastaanottamaan muiden apua. Lapsen löytämisen tuska on pitkä tie, ja kun lopulta tunnelin päässä näkyy valoa, on Tiina jo lähes tunteiden ulottumattomissa.

Hirvittävän elämäntilanteen ympärillä Pariisi sykkii suurkaupungin kiirettä ja kauneuttakin, mutta kirjailija on valinnut miljööksi sen loputtomat metrotunnelit, likaiset lähijunat, kodittomien kadut, laitapuolen kulkijoiden eritteet ja metelin. Se on Tiina Ärrän arkea ja mielenmaisema, joka resonoi epätoivon, masennuksen, välinpitämättömyyden ja kafkamaisesti kasautuvan epäoikeuden kanssa. Minun makuuni ympäristön kuvausta on teoksessa hieman liikaakin, mutta toisaalta se toimii kuin teatterin lavasteet. 

Muutenkin Raudaskosken tavassa kirjoittaa on jotain samaa kuin käsikirjoituksissa. Tekstinkappaleet ovat kuin kohtauksia näytelmästä tai elokuvasta, niissä on vahva visuaalinen ote, ja kerronta etenee päälauseittain. Välillä Tiinan ajatus kirkastuu ja päivä on parempi, välillä vajotaan sumuun josta on vaikea päästä ylös. Etenemisen sijaan hän tuntuu ajautuvan tilanteisiin ja jopa ihmissuhteisiin ilman omaa tahtoa. Järkyttävintä on kuitenkin ympärillä pyörivän yhteiskunnan käsittämätön byrokratia, välinpitämättömyys ja toimimattomuus. 

Vaikka Raudaskosken päähenkilö taistelee olemassaolostaan ja lapsestaan - isoja ja rankkoja teemoja - teos ei sorru sääliin eikä tunteiluun ylipäätään. Näin jälkikäteen päällimmäinen tunne, jonka lukijana koin, ei ole suru tai myötätunto, vaan ihmetys siitä, miten pieneksi ihminen voikaan vajota, miten kahden ihmisen - äidin ja tyttären - on mahdollista lähes kadota maanpinnalta ilman että hälytyskellot soivat missään. Tarina on rajattu fiksusti Pariisiin, eikä lukijalle valoteta esimerkiksi sitä, minkälaiset tukiverkostot Tiinalla Ärrällä olisivat ehkä olleet Suomessa. Elämää Helsingissä raotetaan pelkästään nostalgisen koti-ikävän ja nuoruudenystävän kautta.

Paljon monenlaisia ajatuksia ja yhteiskunnallista huolta herättävä teos, ja olen tyytyväinen että valitsin sen naistenviikon lukemistooni. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastekohdista tähän sopii oikeussali. Blogipostauksen kirjasta löysin blogista Anun ihmeelliset matkat. Toivottavasti teos tavoittaa muitakin kirjablogeja!

Naistenviikko: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Jenny Colgan 2016. Englanninkielinen alkuteos The Little Shop of Happy Ever After. Suomentanut Paula Takio. Gummerus 2021. 340 s. Ostin omaksi.

Ostin tämän pokkarin lomareissua varten, mutta alkukesästä dekkarit veivätkin voiton ja luin tämän myöhemmin, sopivasti naistenviikkoa kohti. Suhtauduin ostokseeni hieman huvittuneesti, sillä asetin kirjan mielessäni heti hömppäkirjallisuuden osastolle, mutta koska keväinen lukujumi edellytti jotain tavanomaisesta poikkeavaa, arvelin tällaisen sopivan lääkkeeksi. Lukujumi oli tosin tässä vaiheessa jo selätetty noiden dekkareiden avulla, mutta Colganin kevyttä teosta oli silti ihana lukea.

Nina Redmond on birminghamilainen kirjastovirkailija, joka menettää työnsä uudistusten ja taloudellisten supistusten vuoksi. Tilanne on pelottava, mutta nuori nainen ottaa riskin, käy Skotlannista asti ostamassa suuren pakettiauton ja päättää perustaa kiertävän kirjakaupan. Birmingham ei myönnä hänelle parkkilupaa, joten Nina suuntaa takaisin Skotlantiin alueelle, johon hän ihastui jo ensimmäisellä reissullaan. Valtavan kirjakokoelmansa hän saa kuskattua pohjoiseen kahden ystävällisen veturikuskin avulla.

Skotlannista Nina saa käyttöönsä upeasti sisustetun pienen talon vähäpuheisen maanviljelijän tiluksilta. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja pian myös Niinan, joka saa runsaasti asiakkaita. Ihmiset ovat jo kovasti kaivanneet lakkautetun kirjaston tilalle jotain. Kirjakauppiaasta tulee kesän aikana näkyvä osa kylätoimintaa. Ninan pienessä kaupassa vierailee myös lapsia, joiden Nina huomaa tarvitsevan apua. Yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen ovat osa luonnonläheistä elämää, johon Nina ihastuu päivä päivältä enemmän.

Kauniissa Skotlannissa Nina on kuitenkin yksin, ilman kirjojen sankaria, ilman romantiikkaa, vaikka veturikuskeista toinen herättääkin hänessä sydämentykytyksiä ja rohkeuden uskaliaisiin tempauksiin. Varsinainen sankari löytyy kuitenkin lähempää eikä tätä tarvitse tavata salaa junaradan varrella. Sitä ennen on kuitenkin siedettävä molemminpuoleista äksyilyä, väärinymmärryksiä ja pelkoa ihanan vuokra-asunnon menettämisestä.

Suloisen romaanin Skotlanti on raitista ilmaa, kirkasta auringonpaistetta, puhdistavaa sadetta, pehmoisia eläimiä, maanläheisiä ihmisiä ja vähitellen syntyviä siteitä, joiden vuoksi Nina päättää vaikeuksista huolimatta jäädä. Kirjoista elämää oppineena naisen on vain ymmärrettävä että oikea elämä ja rakkaus ovat lähellä, jos ne vain tunnistaa ja sallii itsensä antautua niille. Maaseutu vertautuu tietysti pölyiseen ja kiireiseen Birminghamiin, jossa Nina ei voisi enää kuvitellakaan asuvansa. Kaupunki edustaa myös järjettömiä nykyvirtauksia samalla kuin Skotlannissa arvostetaan vielä oikeita kirjoja ja yhdessä tekemistä.

Nina katseli taakseen ylpeänä, Valikoima näytti siistiltä ja hyvältä, houkuttelevalta. Hän oli kääntänyt joitakin erityisen kauniita kirjoja niin, että niiden kannet näkyivät kunnolla. Sinä aamuna hetken hullusta mielijohteesta hän oli ripustanut autoon kattokruunun. Nyt hän oli tyytyväinen,kun se keinahteli kauniisti tuulen mukana. Yksi nainen katseli ympärilleen. "Hyvänen aika", hän totesi hymyillen. "En tiedä, mistä aloittaisin."

Hyvän mielen kirjallisuutta, jota en kovin paljon ole lukenut, mutta Colganin nimi on nyt muistissa ja saatan kokeilla hänen muitakin teoksiaan. Niitä näyttää olevan kirjakaupoissa nyt runsaasti, joten veikkaan että Colganeita ovat lukeneet tänä kesänä muutkin kuin minä. Hyvin samantyyppinen teos on Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisissa. Molemmissa yhdistyvät ihanalla tavalla kaunis maaseutu, romantiikka ja rakkaus kirjoja kohtaan. Kannattaa muistaa myös skotlantilaisen kirjakauppiaan Shaun Bythellin omakohtainen teos Elämäni kirjakauppiaana. Tällaiset teokset ylistävät lukutaitoa, lukemisharrastusta ja kirjakauppoja!

Teoksesta myös blogeissa Amman lukuhetki, Sivukujalla ja Annelin kirjoissa. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 3: A book with 22 or more letters in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa tällä voi kuitata maaseudun. Ja koska romaanissa vietetään juhannusjuhlaa, saan tästä kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 22.

Naistenviikko: Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho 2021. WSOY. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Myös Johannat viettävät tällä viikolla nimipäiväänsä, siksipä ajoitin postaukseni Johanna Venhon teoksesta naistenviikolle. Syyskirja on ollut pitkään kirjaston varausjonossa, ja olin onnekas että sain sen hyvissä ajoin - mikäpä olisi parempi teos naistenviikolle kuin nimipäiväsankarin kirjoittama teos merkittävästä suomalaisesta taiteilijanaisesta!

Syyskirja on romaani, vaikka mielelläni luin sitä välillä kuin elämäkertaa. Venho on toki hyödyntänyt paljonkin taustatietoja ja elämäkertoja, ja monet Tove Janssonin elämästä kertovat yksityiskohdat ovat varmasti tuttuja monille hänestä enemmän lukeneille. En ole itse lukenut yhtään noista teoksista ja oli senkin vuoksi ihanaa tutustua paremmin tähän monipuolisesti lahjakkaaseen ikoniin. Teoksen nimi Syyskirja on jo itsessään kunnianosoitus Janssonin upealle uralle ja romaanille Kesäkirja. Romaanin lukujen nimeämisessäkin oli jotakin tuttua, mutta en pysty varmaksi sanomaan, onko jossakin Muumeista samanlaista... Minulla on kotona vain Muumipappa ja meri. 

Romaanin minäkertoja on nuori ekoaktivisti Maria, joka päätyy vuonna 1991 osana opintojaan piipahtamaan Klovharun saarella, ja päättää jäädä läheiselle rannalle tarkkailemaan Toven elämää saaressa. Valtaosa kerronnasta liikkuu kuitenkin Tove Janssonin elämässä ja useilla vuosikymmenillä, hänen perheessään, ihmissuhteissaan, työssään ja ajatuksissaan. Luvut läpileikkaavat vuosisadan alun suomenruotsalaista elämää, taiteilijapiirejä kahdessa sukupolvessa ja ennen kaikkea Toven ja tämän kumppanin Tuulikki Pietilän elämää kesäisin Klovharun saarella.

Meri on alati läsnä paitsi saarella, muutenkin Toven olemuksessa ja ajatuksissa. Romaani tunnelmoi vahvasti luontoa ja ympäristöä, muistuttaa meren vahvuudesta ja arvaamattomuudesta, mutta myös ihmisen vastuusta ja elämän katoavaisuudesta. Taiteeseenkin meri ja saari ovat vaikuttaneet. 

Tänään ajettiin ensin veneellä Klovharun ohi, ulommas, pienemmälle luodolle, tämä on ihmeellistä saaristoa, niin kaunista että pakahduttaa. Paljasta, täydellistä kuin suuren taiteilijan paras taideteos, hurjalla vimmalla tehty. Saaret nousivat merestä kuin muinaiset eläimet, tuuli navakasti kaakosta ja vene haukkoi ulkomereltä vyöryviä vaahtopäitä. En saanut silmiä irti Klovharusta. Vaikkei tietäisi, että se on Tove Janssonin saari, siitä näkee heti, ettei sitä asu kukaan tavallinen. Klovharun kalliot ovat jääkauden rouhimat ja Tovekin on kuin siitä kalliosta kasvanut, luonnollinen olento.

Niin Marian kuin Tovenkin ajatuksissa on äiti. Marian äiti on katoamassa sairauteen, Toven äiti Ham on ollut vahvasti läsnä tyttärensä elämässä aina kuolemaansa saakka. Romaani ulottuu kertomaan myös Hamin nuoruudesta, lahjakkuudesta ja toiveista, myönnytyksistä ja äitiydestä. Niistä on luonteva jatkumo tyttären mahdollisuuksiin, valintoihin ja uraan, joka myöhemmin tuli kaikille tutuksi. Venho kuvaa äitiä kaipuulla, joka maalaa tästä kauniin ja viisaan. Vuosikymmeniä myöhemmin Maria haluaakin kysyä Tovelta, miten on mahdollista elää ilman äitiä. 

Miten ihminen voi elää ilman äitiä, se on kuin seisoisi autiolla luodolla keskellä merta, myrskyrintama vyöryisi kohti.

Tietysti muumitkin ovat läsnä romaanissa, joka kertoo Tove Janssonista. Niiden synty, muotoutuminen, julkisuus ja se, miten läheisiä ja kokonaisia ne ovat olleet luojalleen, ketkä ovat niiden esikuvia ja mitä muuta elämästä on siirtynyt Muumilaaksoon. Teoksessa on vahvasti läsnä myös Janssonin motto, Tee työtä ja rakasta. Maalaustaiteessa, piirtämisessä ja kirjoittamisessa lahjakas nainen on aina rakastanut työtään ja tehnyt sitä paljon. Rakkautta on riittänyt paljon myös perhettä, puolisoa ja ystäviä kohtaan. Omannäköinen elämä on löytynyt työstä, rakkaudesta - ja saaresta.

Minulle mielenkiintoisinta tässä teoksessa oli toisaalta tuo äidin ja tyttären välinen side, mutta myös taiteilijuus. Miten sille eletään, mitä kaikkea se voikaan sisältää, ja kenelle sen tekeminen on mahdollista. Miten menestyksen myötä omasta työstä tuleekin sitten jotain mikä on kaikkien ulottuvilla ja kritiikille altista, miten se vaikuttaa luovuuteen ja mistä kaikesta luovuus ammentaa. Romaanissa on paljon viisaita ajatuksia, joista halusin tallentaa etenkin tämän: 

Idylliä on mahdoton ylläpitää, jos rimpuilee kohti tavoittamatonta. Idylli on myös tyytymistä siihen mitä on ja sen tekemistä kauniiksi.

Romaanista myös blogeissa Tuijata, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 16: Kirjan luvuilla on nimet. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 52: A book with a time-related word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa sijoitan tämän leirille.

Naistenviikko: Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä

Tällä viikolla juhlitaan naistenviikkoa myös monissa kirjablogeissa. Minun tälle viikolle ajoittamani postaukset ovat joko nimipäiväänsä viettävien naisten kirjoittamia teoksia tai teoksia, joiden nimessä on mainittu jollakin tapaa nainen tai tyttö. Aloitan viikkoon sopivalla teoksella Tympeät tytöt. Hyvää nimipäivää tänään kaikille Riikoille!

Riina Tanskanen 2021. Into. 161 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Miltä tuntuu kasvaa tytöksi ja naiseksi maailmassa, joka on pitkälti miesten määrittelemä ja jossa patriarkaatti näkyy lähes kaikessa, kuten vaikkapa yritysmaailmassa, oikeuslaitoksessa, työmaailmassa, koululaitoksessa, filosofiassa, taiteessa, politiikassa ja mediassa. Puhumattakaan siitä, millä tavalla se vaikuttaa perheiden sisällä ja tyttöjen mahdollisuuksissa nähdä itsensä. Tympeät tytöt kertoo esteistä, joita tytöt kohtaavat kasvaessaan aikuisiksi.

Yhdeksän sarjakuvakertomusta käsittelee aiheita, jotka ovat meille kaikille (naisille) tuttuja, ja joita edelleenkin kannattaa pysähtyä ajattelemaan. Tytöksi kasvamisen ympärillä on hurjan paljon erilaisia normeja, seiniä joihin törmää jatkuvasti, ja joita monet meistä naisistakin ylläpitävät asenteillaan ja puheillaan. Milloin olen huora, milloin pyrkyri, liian seksuaalinen? Miksi vartaloni on muiden kommentoinnin alainen lapsesta lähtien?

Kehon kontrollointi on monelle tai varmaankin lähes kaikille naisille arkea. Ollakseen suosittu ja menestynyt täytyy ulkonäön täyttää tietyt kriteerit, mutta liian pitkällekään ei saa mennä. Näitäkin sääntöjä pidämme tavallaan itse yllä, ja niitä toistavat media, tv-sarjat, elämäntapablogit jne. Normiin sopimaton ihminen rikkoo järjestystä ja aiheuttaa pahennusta. Häpeään kasvamisesta on tullut historian saatossa ihan luonnollista.

Häpeää tuntee todennäköisesti myös tyttö, joka pelkää jatkuvasti miehen sopimatonta kosketusta tai väkivaltaa. Ja miksipä ei pelkäisi, sillä joka toinen nainen on kokenut seksuaalista häirintää, ja Suomi on tutkimusten mukaan EU:n väkivaltaisin maa naisille. Häpeää tyttö kokee kuitenkin, sillä ehkä hän olisi voinut itse pukeutumisellaan tai käyttäytymisellään estää miehen sopimattoman käytöksen? 

Tanskasen teoksen teemoilla on vankka tutkimuksellinen tausta, kuten siinä, miten kotityöt edelleen jakautuvat epätasaisesti ja miten nainen hoitaa kodin metatyön miehen auttaessa naista. Naisten kotona tekemän työn ei nähdä olevan yhteiskunnallisesti tuottavaa, joten jos nainen jatkaa luonnollista kutsumustaan myös työelämässä hoivaamalla muita, miksi siitä pitäisi maksaa? Naisten euro on kivunnut lähemmäksi miehen euroa, mutta välissä on edelleen todella vaikeasti murrettavia rakenteita.

Näkökulmamme maailmaan, historiaan ja kulttuuriin ovat syntyneet pääasiassa miesten kynistä. 

Siksi tässäkin blogissa luetaan pääosin naisten kirjoittamia kirjoja. Niin kirjallisuudessa kuin politiikassa miehet suosivat miehiä, kun taas naiset lukevat ja äänestävät molempia. Tällä matematiikalla tasa-arvo ei toteudu koskaan. Vaikka 1990-luvulta lähtien mediassa ja kulttuurissa on nähty myös vahvoja tyttöjä, nämä ilmiöt korostavat ja edesauttavat enemmän yksilönvapautta kuin sukupuolten välistä tasa-arvoa sanomalla että kaikki on sinulle mahdollista. Tästä tullaankin 2020-luvun uupumukseen, jossa hyvinvointi on valjastettu palvelemaan työnarkomaniaa ja josta kärsivät pahiten kiltit tytöt. 

---missä viipyy loistava liikeidea, jonka lehtien naiset saavat burnoutiensa aikana? Enhän mä tällaista inhottavaa masennusta VALINNUT.

Värikkäissä, upeasti piirretyissä sarjakuvissa seikkailee hauskasti rakennettuja hahmoja, jotka auttavat hahmottamaan tärkeää asiaa, kuten pimppienkeli, patriarkaatti, tolkun ihminen, kapitalismi, täti-ihminen ja koululaitos. Pimppienkeli auttaa tyttöjä viemään tarinaa eteenpäin, kommentoi ja muistuttaa tavoitteista, kun taas nuo muut asettuvat naurettavaan rooliinsa estäjinä, riistäjinä, mielipidevaikuttajina ja rakenteina. Mukana nähdään myös merkittäviä ajattelijoita, kuten Simone de Beauvoir tai Märtä Tikkanen. 

Tanskasen teos saa todellakin ajattelemaan ja mieleen nousee väkisinkin hetkiä, joissa olen itsekin tuntenut häpeää, mielipahaa, närkästystä tai hämmennystä, vaikka en olisi tehnyt mitään väärin. Kotona, koulussa, töissä, baarissa, tyttöystävien kesken tai elokuvaa katsoessa. Monelle tämän kirjan lukeneelle tuttuja ovat varmasti myös Riina Tanskasen IG-tili samalla nimellä Tympeät tytöt, tai hänen luotsaamansa verkkomedia Vita nuova. Olin onnekas ja päädyin ystäväni mukana kuuntelemaan Tanskasta viime syksynä Tampereen kirjamessuille, josta myös ostin tämän teoksen. 

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen Liv Strömquistin niinikään sarjakuvallisia teoksia Kielletty hedelmä ja Prinssi Charlesin tunne. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin. Goodreadsin haastekohdista käytän kohdan 46: A book with a non-human as one of the main characters. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 2: Kirja, jossa matkustetaan ajassa.