Kerroin eilen serkulleni, että yksi syy miksi pidän Bechistä niin kovasti, on Koko Hubaran suorasukainen ilmaisutapa. Teksti ei pidättele, se ei pysähdy tunnelmoimaan eikä se viivyttele. Bechi on väkevää luettavaa ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Tämän esikoisromaanin olisi suonut näkyvän syksyn palkintoehdokkaissa!
Romaanin nimihenkilö Bechi on sopinut tapaamisen äitinsä Shoshanan kanssa kahvilaan kertoaakseen tälle raskaudestaan. Kertominen ei ole helppoa, sillä mikään näiden kahden suhteessa ei ole helppoa. Bechin mielestä äiti on yrittänyt aina liikaa olla läsnä sen sijaan että olisi rehellisesti oma itsensä, kirjailija. Naisten välillä on rakkautta, mutta myös paljon turhautumista, ärtymystä ja väärinymmärrystä. Asioiden piilottelua.
Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu.
Shoshana, jemeninjuutalaista sukua, on muuttanut Suomeen, vaikka hänen Suuri Suunnitelmansa oli päätyä Pariisiin. Hänen välinsä omiin vanhempiinsa viilenivät jo teini-iässä, joten kohdalle osuvan Hannun mukaan oli tavallaan helppo lähteä. Suomen kielen nainen opettelee nopeasti, jotta pääsisi kirjoittamaan kielellä, jonka puhujat ovat kylmiä, tasapaksuja ja ennakkoluuloisia. Shoshana osaa kuitenkin repäistä, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Pian tyttären syntymän jälkeen avioliitto päätyy eroon.
Vaikka romaanin nimi on Bechi, minusta tuntui että luen enemmän Shoshanasta kuin hänen tyttärestään. Tyttären nimikin tulee äidin kadonneelta isoveljeltä. Teos on ennen kaikkea äitien ja tytärten välisten kipeiden suhteiden tilitystä. Jokaista irtiottoa äideistä tuntuu leimaavan katkeruuden tunne, edellisen sukupolven kyvyttömyys rakkauteen tai aitoon läsnäoloon. Johtuuko siitä, että jokaisella naissukupolvella on omat haavansa ja tapansa selviytyä uudessa kotimaassa.
Äitiyden teema vahvistuu loppua kohti, kun epilogissa Shoshanan äiti Rivka saa puheenvuoron. Vanhan naisen elämää Maassa edeltää lapsena solmittu avioliitto, yhden pojan kuolema ja pian uuteen, luvattuun maahan saapumisen jälkeen toisen pojan katoaminen. Vasta epilogissa Hubara nivoo naisten tarinan osaksi Israelin kipeää politiikkaa, vaikka vihjeitä siitä toki on jo aikaisemmin. Myöhemmin Suomessa Bechin humalainen yö, kosketuksenjano, hedelmöittymisen hetki ja Shoshanan maaninen siivoushulluus ovat kuin jatkumo sille, mitä isoäidille tapahtui vuosikymmeniä aikaisemmin.
Romaani on kaiken muun ohella vahvasti myös kertomus maahanmuutosta ja uuteen sopeutumisesta. Shoshanan irtautuminen oli valinta siinä missä hänen vanhempiensakin lähtö Jemenistä, mutta syyt olivat tyystin erilaiset. Tiiviiseen romaaniin mahtuu paljon suuria teemoja, joista on kirjoitettu ennenkin, mutta tuskin ihan tällä tavalla. Bechi on sivumääräänsä paljon enemmän, ja pidin kovasti siitä, miten se tiiviydestään huolimatta hengittää ja jättää lukijalle tilaa ajatella ja päätellä itse. Se on kuin käärö, josta avautuu koko ajan lisää täytteitä.
Totesimme eilen serkkuni kanssa, että Hubaran teoksessa herkkua on myös sen dialogi, välillä myös sen puute. Etenkin Shoshanan ja Bechin välinen vuoropuhelu on tylyä, lyhytsanaista ja aitoa. Niin tuttua, että tunnelma välittyy heti, ja sanomatta jätetyt sanat pystyy täydentämään itse. Hubara pystyy tavoittamaan toisilleen läheisten ihmisten suhteesta jotain hyvin universaalia ja silti omakohtaista ja hyvin osuvaa. Ja ehkä se, miten äidin ja tyttären välinen kommunikointi on edelleen niin hankalaa, kertoo jotain asioista, joista ei ole koskaan puhuttu. Onneksi he soittavat isoäidille. Onneksi Bechi avaa vihdoin ja viimein äitinsä kirjoittaman omaelämäkerrollisen teoksen.
Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti