Anni Kytömäki: Mirabilis

 

Anni Kytömäki 2024. Gummerus. 688 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ehdinpäs lukea tämän loppuun vielä ennen vuoden vaihtumista. Teos on paksumpi kuin miltä kirja ensi alkuun näyttää, sillä Kytömäki on saanut jälleen käyttöönsä ohuen 50-prosenttisen kierrätyspaperin. Melko tuhteja ovat muistaakseni hänen aikaisemmatkin teoksensa, joten 688 sivua ei siinä mielessä tullut yllätyksenä, vaikka paksuja kirjoja hieman kammoksunkin.

Kytömäen teokset ovat olleet niin mukaansatempaavia ja hyvin kirjoitettuja, ettei sivumäärästä ole tullut koskaan ongelmaa. Hitusen tätä ihmeellistä Mirabilista olisi voinut tiivistää, mutta erinomaista ja perusteellista tarinankerrontaa jälleen kerran. Kieli on tuttua, herkkää ja kuvailevaa, mutta eteenpäin vievää. Yhteistä aikaisemmille on myös se, miten aikakauden historia nivoutuu päähenkilöiden tarinan kanssa yhteen. Luonto on merkittävässä roolissa tässäkin - jopa ihan kertojana sen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa! Myös mielen haasteet tunnistan ja muistan aikaisemmista kirjoista.

Tarina alkaa nälkävuosista, kun nuori palkollinen Riikka lähtee Korraharjun kartanosta rakentamaan Helsingistä itään suuntaavaa rautatietä. Voimakas ja isokokoinen nainen saa tehdä sitä, missä on hyvä, mutta innostuu kuitenkin matkaamaan Amurinmaahan uuden yhteiskunnan perässä. Matkalla hän synnyttää kaksoset, jotka kasvavat idässä tiikerin läheisyydessä. Vuosia myöhemmin kaksoset Ella ja Artturi lähetetään isälleen Suomeen takaisin radan varteen. Siellä lapset aloittavat akrobatian harrastamisen naapurin Viken kanssa.

Kun Iso-Riikka myöhemmin palaa Suomeen, hän saa töitä Korraharjusta, jota isännöi edelleen paroni Falkenhöjd. Koillisväylän tutkimusretkellä maailmaa ja Suomea laajalti kartoittanut paroni tapasi Riikan ja lapset myös Amurinmaalla. Ellan kasvaessa nuoreksi naiseksi tämä pääsee Falkenhöjdin mukana luonnontieteilijöiden kokoontumiseen Bergeniin, jossa he tapaavat Georg Stellerin jalanjälkiä kulkevan Leonard Stejnegerin. Näin Ellan ja Artturin elämät lomittuvat kuuluisten luonnontutkijoiden polkujen kanssa, ja Mirabilis hipaisee Iida Turpeisen Elolliset-romaania.

Ella ja Stejneger kuljettavat lukijaa mukanaan suurimman osan teoksesta. Akrobatia ja sirkuksessa esiintyminen on Ellan lähes koko elämä, mutta hän kantaa sielussaan surua, josta ei pääse eroon koskaan. Kuten Ella itse toteaa, Artturi sai kaiken ilon ja Ellalle jäi muu. Kirjeenvaihto Stejnegerin kanssa tuo valonpilkahduksia. Sen sijaan taloudellisen turvan takaava suhde Falkenhöjdiin ei tuo onnea. Artturi näyttää pystyvän siihen, mitä aikuistuvalta nuorelta odotetaan, kun taas Ellan valinnat ihmetyttävät ja niitä jopa paheksutaan. Isä on jäänyt rautatiensä kanssa etäiseksi, samoin äiti, joka katselee öisin metsään niin Suomessa kuin Amurinmaallakin.

Stejneger puolestaan kipuilee tutkijuutensa kanssa pitkälle keski-ikään ennen kuin alkaa saada äänensä esille. Hän kokee kuoleman kolmesti, pelastuu aina täpärästi, eikä odota itseltään pitkää ikää. Niin hän kuitenkin vaan elää pitkän elämän, ehtii nähdä hetken, jolloin arktinen turkishylje rauhoitetaan ja kalastuskantoihin aletaan kiinnittää huomiota. Hänen mielenterveyttään kiusoittelee jo menehtynyt Steller, joka vierailee alati hänen ajatuksissaan. Stejneger ei voi olla pohtimatta, miten esimerkiksi Stellerin merilehmän olisi käynyt, elleivät eurooppalaiset olisi löytäneet tietään Beringinsaarelle. Mirabiliksessa merilehmää keskeisempään rooliin nousee kuitenkin isomerimetso, joka kasvattaa suojaavat sulkansa välillä Ellan ympärille.

Eläimillä on suojelu- ja tutkimuskohteen lisäksi romaanissa myös symbolinen merkitys, kuten edellä mainittu isomerimetso Ellalle. Kun äiti Riikka ja tämän ystävä Saša saapuvat Suomeen, Falkenhöjd alkaa puuhata yllätystä Korraharjuun ja pian sinne saapuu tiikeri, amba, jota kaksoset oppivat pelkäämään jo Amurinmaassa. Riikalle amba on jotain enemmän ja myöhemmin nämä katoavat yhdessä. Saša uskoo tiikerin sielun vaikuttavan tilalla vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun kolme kauan kadoksissa ollutta rakasta palaa kotiin. Metsän läheisyys, kasvit, vesi ja eläimet ylipäätään ovat keskeisiä romaanin elementtejä.

Kerrottavaa olisi paljon enemmänkin ja jotain olennaista jää varmasti kirjoittamatta. Ellan - taiteilijanimeltään Mirabella - melankolisuus vaikuttaa vahvasti romaanin olemukseen ja välillä se jopa häiritsi minua. Kukaan ei kuitenkaan ole vahvempi kuin nainen joka taipuu kuin ihme, niin fyysisesti kuin henkeään pelastaessaan. Rakkauttakin tarinassa on, pidin erityisesti kaksosten välisestä vahvasta siteestä, Sašan mukanaan tuomasta huolenpidosta ja Stejnegerin kyvystä rakastaa platonisella tavalla kirjeiden kautta. 

Olen lukenut joskus, että luonnonsuojelusta kiinnostuttiin hetkeksi 1800-luvun lopulla ja se näkyy tässä tarinassa. Vuosisatojen vaihteen tapahtumat kulkevat romaanin taustalla muutenkin, kuten nälkävuosi, siirtolaisuus, vuoden 1906 suurlakko ja Venäjän vallankumous. Kytömäki kuvaa hyvin myös vallasväen ja palkollisten rinnakkaista elämää, erilaisuutta ja tapoja. Naisten asemaan ja mahdollisuuksiin romaani kiinnittää myös huomion. Fyysisyys on vahvasti läsnä, ei pelkästään kaksosten päivittäisessä voimistelussa ja työssä, vaan myös Riikan olemuksessa, luonnontutkijoiden kävelymatkoissa tai sinnikkyydessä, jota elämä ennen teknologiaa on ihmiseltä vaatinut.

Kirjavuosi 2026

Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kirjoja kuin kymmeneen edelliseen vuoteen. Aloitin blogiharrastuksen keväällä 2015 ja jo sinä vuonna ylsin kirjamäärässä korkeammalle kuin ennen sitä koskaan. Siitä lähtien olen lukenut melko tasaista tahtia noin 56 - 85 kirjaa vuodessa. Paitsi tänä vuonna, jolloin saldo jää 40 kirjaan. Kovin hyvää selitystä en tälle löydä, mutta ei kai sitä tarvitse ollakaan. 40 on silti hyvä määrä kirjoja. Saan tänään luettua loppuun niistä viimeisen, josta postaan huomenna. 

Olen lukenut jälleen kerran hyvin paljon naisten kirjoittamia teoksia. Ainoastaan 6 kirjaa on miesten kirjoittamia. Kirjoistani noin kolmasosa on kotimaisia. Ulkomaisista teoksista Yhdysvallat on näköjään ollut tänä vuonna suosituin. Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ruotsi ovat vaihdelleet kärkisijoilla aina. Lukuhaasteista en saanut suoritettua ihan loppuun yhtäkään, mutta ne ovat edelleen yhtä tärkeitä ja avartavia kuin ennenkin, joten en niistä aio luopua.

Helmet-lukuhaasteen excel-taulukon mukaan olen antanut seitsemälle kirjalle täydet viisi tähteä. Ne ovat lukemisjärjestyksessä: 

• Marjane Satrapin kokoama, vaikuttava sarjakuvateos Nainen, elämä, vapaus
• Golnaz Hashemzadeh Bonden lyhyt, ajatuksia herättävä Luontainen käytös
• Ann Napolitanon nenäliinaromaani Rakas Edward
• Lisa O'Donnellin hulvaton, ihanan erilainen Mehiläisten kuolema
• Gabrielle Zevinin perusjärkäle Huomenna, huomenna ja huomenna
• Alice Winnin rohkeasti erilainen sotaromaani In memoriam
• Jenni Räinän Vaino, joka kertoo isonvihan vuosista Iissä

Muista kirjoista voisin nostaa esille seuraavat helmet: Patricia Bertenyin loistavan dekkarisarjan toinen teos Rikoksista pahin, Anna Soudakovan koskettava Haikara levittää siipensä, Emily St. John Mandelin upea Rauhallisuuden meri, Lisa Wingaten dramaattinen Ennen kuin olimme sinun sekä Vietnamin sodan naisia kunnioittava Kristin Hannahin Sodan sisaret. Alla kuvassa kymmenen viimeisintä:

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Maija Kajanto 2024. WSOY. 252 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyppäsin Kahvila Koivu -sarjan neljänteen osaan tietämättä että kirja on osa sarjaa. Ihan hyvin teos näyttää toimivan myös itsenäisenä teoksena, sillä kertaakaan ei tullut sellainen olo, että pitäisikö jostakin aiemmin tapahtuneesta olla tietoinen. Poimin kirjan Helmet-lukuhaasteen vinkeistä, sillä tarvitsin kirjan, jonka nimessä on jokin mauste.

Teoksen päähenkilö Kristiina on viettänyt puolisonsa Tommin kanssa vuoden Adrianmeren rannikolla. Vuosi on mennyt huonosti, sillä Tommin keuhkot ovat olleet huonossa kunnossa. Paluu kotiin Keski-Suomeen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, vaikka Kahvila Koivu on menettänyt viihtyisän rakennuksensa hieman erilaiselle yrittäjälle. Krissellä on kevät aikaa pohtia, mitä haluaa seuraavaksi alkaa tekemään. Samalla hänen ja Tommin omakotitalo nousee järven rantaan.

Jotain uutta ja täysin yllättävää astuu hänen elämäänsä, kun rakas ihminen menehtyy ja Krisse perii salaperäisen, vanhan talon tontteineen maaseudun rauhasta. Talolla on erikoinen menneisyys eikä sen korjaaminen valitettavasti ole enää mahdollista, mutta pihapiirin ennallistaminen ja kaiken ylimääräisen raivaaminen auttaa Krisseä suuressa surussa. Menneisyyden penkominen paljastaa jotain myös hänen sukunsa tarinasta.

Sitruunakevät on kepeää, hyvänmielen luettavaa, vaikka Krissen kevät onkin rankka. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon rakkaita ihmisiä, pyyteetöntä tukea ja yhteisöllisyyttä. Nuori nainen löytää elämässään seuraavan luvun ja monet asiat loksahtelevat kohdilleen. Onko Krissen ja Tommin uusi koti se, mihin nainen haluaa kantaa tavaransa? Vai kuunteleeko Kristiina isoäitinsä pelkoa siitä, että seinät kahlitsevat liikaa? Korvapuustit tuoksuvat kuitenkin, kun kevät koittaa, mutta missä?

Jenni Räinä: Vaino

 

Jenni Räinä 2025. Otava. 255 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Isoviha on aina kiehtonut minua ja on ajanjakso, jota on mielestäni käsitelty kirjallisuudessa turhan vähän. Venäläisten raakuudet ovat vaikuttaneet länsirannikolla niin valtavalla tavalla, että haavat tuskin ovat koskaan umpeutuneet. Hienoa, että Räinä on ottanut omaa kotiseutuaankin ravistelleen ajanjakson teemakseen uusimmassa romaanissaan, joka on yksi tämän vuoden vaikuttavimmista.

Nuori Valpuri joutuu lähtemään veljiensä kanssa pakomatkalle venäläisratsujen saavuttaessa kotikylän Iissä, Oulun pohjoispuolella. Miehet jättävät jälkeensä poltettuja kyliä, silvottuja ruumiita ja raiskattuja tyttäriä. Valpuri veljineen taivaltaa sisämaan suuntaan kohti isän käyttämää metsästysmajaa. Isä on jo menetetty, mutta toivo äidin pelastumisesta antaa voimaa. 

Ratsumiesten mukana Iitä kohti kulkee nuorukainen, jonka venäläiset ovat kaapanneet mukaansa aikaisemmalla reissullaan. Tätäkin he tekivät: säästivät nuorten poikien hengen, mutta ottivat nämä mukaansa ja veivät eteenpäin joko osaksi kasakoiden joukkoja tai työvoimaksi valtakunnassaan. Kasakoiden mukana kulkeva nuorukainen tuntee ja tunnistaa entisen kotiseutunsa, mutta on oppinut uuden isäntänsä kielen nopeasti ja tappaa paikallisia siinä missä muutkin. Hän on arvokas ase ryöväreille, mutta mitä hänestä ajattelee isä, joka on edelleen hengissä Iissä?

Osa Räinän tarinan henkilöistä on todellisia ja osa tapahtumista on kulkenut tarinoina sukupolvilta toiselle. Rinnakkain kulkevat Valpurin ja Vasilin tarinat ovat julmuudessaan ja raakuudessaan vetäviä ja koskettavia. Räinä tuntee maisemansa ja metsänsä, jossa tyttö pakenee ja pysyttelee hengissä kuin ihmeen kaupalla. Kasakat samoin tuntevat rannikon ja saavuttavat Iitä pelottavan nopeasti. Lukija ei voi muuta kuin hengittää Valpurin pakokauhua ja toivoa, että mahdollisimman moni selviäisi hyökkäyksistä. 

Raskaasta teemasta huolimatta oli ihana lukea tarinaa, jonka seutuja ja historiaa itsekin melko hyvin tunnen. Vaikka isonvihan tapahtumat niin järkyttäviä ovatkin, eikä Räinä säästele lukijaansa, on romaanissa muitakin sävyjä. Toivo selviämisestä ja jälleennäkemisestä kulkee mukana alusta loppuun. Lasten välinen rakkaus ja nuoruuden kokemukset tuovat tarinaan lämpöä. Sisarusten vanhemmiltaan oppimat taidot lähes koskemattomassa erämaassa ja vaikeissa olosuhteissa kantavat pitkälle. Tekstissä näkyy hyvin Räinän aikaisemmistakin teoksista tuttu, vahva suhde luontoon. Räinän uusin teos, Veden ajat: matka läpi muuttuneen maiseman onkin jo kirjaston varausjonossa.

Oksana Vasjakina: Haava

Oksana Vasjakina 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Otava 2023. Suomentanut Riku Toivola. 261 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitos Helmet-lukuhaasteelle tämän kirjan löytämisestä! Teos oli jäänyt mieleeni jo ilmestymisvuonnaan ja muistaakseni lainasinkin sen jo kerran aikaisemmin, mutta nyt siis vasta luin. Itse lukuhaaste ei tule ihan onnistumaan tänä vuonna - jää ensimmäistä kertaa muutaman kirjan vajaaksi - mutta ilman haastetta en tätäkään kirjaa olisi lukenut.

Vasjakina on kirjoittanut autofiktiivisen teoksen, joka on ilmeisesti aiheuttanut ristiriitaisen vastaanoton Venäjällä. Nuori homoseksuaalinen kirjailija-kertoja kuljettaa Venäjän halki syöpään kuolleen äitinsä tuhkia kohti Siperiaa, kaupunkia, jossa hän asui pitkään äitinsä kanssa. Nuorena kuolleen äidin ja tyttären suhde ei ole ollut ihan helppo. Äiti on jäänyt varsin etäiseksi, mutta tytär kokee tärkeäksi kuljettaa tämän tuhkat heille yhteiseen paikkaan.

Niin matka kuin kirjan kirjoittaminen ovat mahdollisuus tutustua äitiin, tämän menneisyyteen ja valintoihin, ystäviin ja miehiin. Päähenkilö haluaa ymmärtää kompleksista viha-rakkaussuhdetta, joka heillä oli. Äiti jopa epäili, että tytärtä imettäessä rintaan jäänyt maitotippa olisi aiheuttanut kohtalokkaan rintasyövän vuosia myöhemmin. Tyttären täytyi kuulla muilta kuin äidiltään, ettei ollut kirottu.

Haava on tutkielma äidin ja tyttären välisestä suhteesta, mutta paljon muutakin. Se on rohkea kuvaus homoseksuaalisuudesta ja ruumiillisuus on olennainen osa Vasjakinan tavasta kuvata päähenkilön tuntemuksia ja kokemuksia. Kertoja käy läpi ensimmäisiä kokemuksiaan naisten kanssa, ensirakkauksiaan ja niiden vaikutusta aikuiseen rakkauteen, jossa hän kokee turvaa ja luottamusta. Naiseus ylipäätään nousee kantavaksi teemaksi.

Romaanissa on runsaasti lainauksia runoudesta ja viittauksia kirjallisuuteen. Päähenkilö esittelee omaakin runotuotantoaan. Runot ja lainaukset rikkovat kerrontaa mukavalla tavalla ja tekevät romaanista monisyisen. Kerronta on myös melko poukkoilevaa, se liikkuu ajassa ja muistoissa matkan ollessa eräänlainen kehys kaikelle muulle. Vaikka teemat ovat varsin raskaat, Vasjakinan teksti hengittää hyvin ja saa potkua hennosta annoksesta mustaa huumoria.

Alice Winn: In memoriam

Alice Winn 2023. Englanninkielinen alkuteos In memoriam. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2023. 480 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ensimmäinen maailmansota on juuri alkanut ja 18-vuotiaita brittejä houkutellaan värväytymään mukaan rintamalle. Tunnelma on isänmaallinen ja sotaponnistuksia pidetään kunniakkaana tekona. Preshuten sisäoppilaitoksessa kasvaneet nuoret, Sidney Ellwood ja Henry Gaunt, eivät ole vielä kahdeksaatoista, mutta yksi päätä sekoittava hetki sillalla saa ensin Gauntin lähtemään sotaan ja pian Ellwood seuraa perässä.

Alice Winn on kirjoittanut väkevän romaanin raskaista aiheista. Sota eturintamalla ja juoksuhaudoissa on hyvin julmaa, raakaa ja vaikka Winn kuvaa sitä uskomattoman realistisella tavalla, sitä pystyy seuraamaan ja sen vaiheet vievät mukanaan. Nuoret menettävät sodan aikana valtavan määrän koulukavereitaan ja veljiään, perheet hajoavat ja mielet murtuvat. Nuorissa on kuitenkin sinnikkyyttä ja elämänjanoa, vaikka kuukaudet sodassa eivät etene niin kunniakkaasti kuin he kuvittelivat.

Ellwoodilla ja Gauntilla on salaisuus, ominaisuus josta heitä rankaistaisi, jos he jäisivät kiinni. Nuoressa Ellwoodissa seksuaalisuus on löytänyt suuntansa jo vuosia aikaisemmin, kun taas Gaunt on pitänyt omansa salassa osin myös itseltään. Löytävätkö parhaat ystävykset toisistaan muutakin kuin ystävyyttä, ja kestääkö se läpi Sommen kuuluisan verilöylyn, vankileirit ja iskujen moukaroimien ruumiiden. Sotaromaanin lisäksi In memoriam on rakkausromaani ja väistämättä myös kasvutarina.

Winnin teoksessa on hienolla tavalla raakuuden ja ruumiillisuuden seassa hienostuneisuutta, väkevää rakkautta ja kirjallisia sitaatteja, kun Ellwood sirottelee puheeseen Tennysonia ja Keatsia ulkomuistista. Ruumiillisuus on toisaalta osa sotaa ja vammoja, mutta myös seksuaalisuutta ja - ehkä häiritsevimpänä yksityiskohtana - väkivaltaa sisäoppilaitoksessa. Tässäkin yksi taso, jonka Winn nostaa esiin merkittävänä teemana. Mitä kaikkea nuoret pojat toisilleen tekevätkään laitoksessa, josta toiset selviävät ulos terveempinä kuin toiset. Ja tämänkin Winn osaa kirjoittaa hienovaraisesti, mutta mitään säästelemättä.

In memoriam viittaa Preshuten oppilaitoksen omaan julkaisuun, sanomalehteen, johon listataan säännöllisesti kaikki sodassa kaatuneet ja haavoittuneet. Tekstin perusrakennetta jäsentävät Preshutianin ja Ellwoodin runouden lisäksi myös lukuisat kirjeet, joita pojat ystävineen ja perheenjäsenineen kirjoittavat tiiviisti toisilleen aikana ennen puhelimia, tekstiviestejä ja sähköposteja. Niissä on omanlaisensa viehätys, reilun sadan vuoden takaisen maailman ominaisuus. Upea, monitasoinen ja monivivahteinen, rohkeakin romaani, joka yhdistelee useita kipeitä teemoja.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Fred Vargas 2023. Ranskankielinen alkuteos Sur la dalle. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2025. 478 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Oli kiva lukea pitkästä aikaa Jean-Baptiste Adamsbergin ja hänen tiiminsä tutkimuksia. Jos olen oikein laskenut ja pysynyt perässä, olen lukenut sarjan kaikki osat, joskaan en julkaisujärjestyksessä. Se ei kuitenkaan ole haitannut, vaan olen päässyt hyvin tutuksi Adamsbergin työskentelytapojen ja tiimin omaperäisten jäsenten kanssa.

Olivatpa tutkimukset sitten Pariisissa tai muualla Ranskassa, niihin liittyy vanhoja uskomuksia, kaunoja ja tietysti murhia. Tällä kertaa Adamsberg pyydetään Bretagneen paikallispoliisin avuksi. Pienen kaupungin kaduilla joku kolkuttelee mukulakivikaduilla öisin ja taikauskoiset asukkaat pelkäävät varjojensa päälle astuvia häiriköitä. Onko näillä jotain tekemistä murhien kanssa? Adamsberg saa selville, että murhaaja käyttää tarkoituksella vasenta kättä, jättää jälkeensä kirppuja ja murskatun, raa'an kananmunan.

Tarvitaan tuttu tiimi, paikallistuntemusta, bistron maukasta ruokaa ja muinaisen kirjailijan kaksoisolento, jotta tapausten motiivit ja tekijät alkavat selvitä. Combourgin kaupunki on Googlen mukaan oikeastikin olemassa. Sen asukkaista ei romaanin perusteella ehkä kovin ylevää kuvaa saa, sillä taikauskoisuuden lisäksi he kyttäävät toisiaan, levittävät perättömiä huhuja ja kiusaavat toisiaan lapsesta saakka. Adamsbergin menetelmät eivät herätä aina luottamusta johdossa, mutta koska johtolangat viittaavat kaupungin kannalta merkittävään hahmoon, Adamsberg saa ministeriöstä saakka valtuudet ja laajan tuen oikean syyllisen löytymiseksi.

Varsin paljon mitä erilaisimpia hahmoja ja melko mutkainen juoni ennen loppuratkaisua, johon rikoskomisariomme tarvitsee pinnan alta nousevia ajatuskuplia ja rauhallisia kävelyretkiä. Merkittävä rooli on myös paikallispoliisin päälliköllä, joka onneksi luottaa ystäväänsä. Kun tarvitaan nopeaa tietojen etsijää, mukana on Mercadet, jonka kuitenkin täytyy saada nukkua tarpeeksi usein. Kun rikollisen pelätään juoksevan karkuun, perään hyökkää ihastuttava Retancourt, joka saa bistron gourmeekokin sydämen läikähtämään. Kotiin Pariisiin on tällä kertaa jäänyt muu tiimi, kuten kaiken muistava Danglard.

Ihan parasta Vargasia tämä dekkari ei ollut, sillä en ihan pysynyt kärryillä, miten loputtomat yksityiskohdat ja erikoisuudet liittyivät toisiinsa. Osa on tietysti hämäystä, mutta sitä lajia taisi olla nyt hieman liikaa. 1700-luvulla eläneen kirjailijan kaksoisolento oli kokonaisuuden kannalta turha, mutta sopi tyyliin. Vaikka jossakin välissä arvasin murhaajan, hänen motiivinsa oli täysin mahdotonta arvata etukäteen, niin omituinen salaisuus hänellä oli selässään. Mukaan mahtui soppaa hämmentämään myös vuosikymmeniä yhdessä toiminut rikollisporukka. Suomentaja Marja Luoma teki jälleen upeaa työtä tunnelman ja hurmaavien yksityiskohtien kääntämisessä.

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

Gabrielle Zevin 2022. Englanninkielinen alkuteos Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023. 476 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tätä kirjaa oli vaikea olla huomaamatta pari vuotta sitten kirjamessuilla. Näyttävä ulkonäkö kiinnitti huomion, vaikka en silloin siihen tarttunutkaan. Nyt etsin Goodreadsin vuosihaasteeseen kirjaa, joka olisi valittu Tournament of Books -listalle. Siellä Huomenna, huomenna ja huomenna pisti jälleen kerran silmiini, joten varasin sen kirjastosta. Gabrielle Zeviniltä aikaisemmin suomennettu Tuulisen saaren kirjakauppias jää eittämättä tämän uudemman romaanin varjoon, enkä alkuun edes hoksannut yhdistää kirjailijan nimeä tuohon vaatimattomampaan teokseen. 

Romaani on tarina kahdesta nuoresta lahjakkaasta pelialan suunnittelijasta, Sadiesta ja Samista, jotka tapaavat ensimmäisen kerran, kun Sam toipuu sairaalassa lukuisista jalkaleikkauksista ja saa pelikaverikseen Sadien. Heidän ystävyytensä alkaa, mutta on kaatua mielipahan aiheuttamaan välirikkoon, joka ei tule olemaan nuorten ystävyyden varrella ainoa. Yliopisto-opintoja aloittaessaan kalifornialaisnuoret tapaavat jälleen Bostonissa, jossa yhteinen peliharrastus johtaa pian pelien suunnitteluun. Sadiesta ja Samista tulee kuuluisia ja he muuttavat Los Angelesiin.

Tietokonepelit ja pelien suunnittelu on romaanissa hyvin keskeisessä roolissa, mutta Zevin on onnistunut kirjoittamaan siitä tavalla, joka kiehtoo sellaistakin lukijaa, joka ei koskaan pelaa. Kyse on onnistumisesta, kunnianhimosta, kauneuden tavoittelusta, intohimosta ja luovuudesta. Samin ja Sadien osalta kyse on myös ystävyydestä, yhteistyöstä, yhteisen tavoitteen jakamisesta ja yhteisymmärryksestä. He viettävät niin paljon aikaa yhdessä, että toisen kivut ja kokemukset ovat toisenkin iholla.

Etenkin Sam, ehkä Sadiekin, kokee taustansa vuoksi toiseutta ja ulkonäkö aiheuttaa myös väärinymmärryksiä. Minusta oli kiehtovaa ja oikein, että kirjallisuudessa pääosaan nostetaan aasialaistaustaisia amerikkalaisia, joita on sentään ihan valtavasti. Kipuja on molemmilla: Sam on menettänyt sekä jalkansa että äitinsä hyvin nuorena, mutta saanut valtavasti tukea isovanhemmiltaan. Sadien kokema väkivaltainen suhde opettajaan tuomittaisiin nykyään hyväksikäyttönä, mutta romaanissa suhteella on onneksi muitakin kuin toksisia seurauksia. Silti nykylukija näkee suhteen eri näkökulmasta kuin 1990-luvulla nuoruutta elävä Sadie, joka ei vielä osaa kyseenalaistaa sitä. Yhteinen kipupiste myöhemmin 2000-luvun alussa on tarinassa vahva käännekohta.

1990-luku ja myöhemmin 2000-luvun alku näkyy muutenkin, kuten pelimaailman nimissä ja viestintätavoissa. Kun kännykät eivät ole vielä käytössä, yhteydenpito on ihan erilaista, hitaampaa ja sallii odottamisen. Nuorten välinen kanssakäyminen on tiiviimpää, uskaltaisin sanoa että aidompaa ja siitä puuttuu sosiaalisen median väritys. Ehkä tarinan sijoittuminen nimenomaan aikaan ennen kännyköitä ja somea onkin se, mikä antaa sille raikkautta ja puhtautta.

Takakannessa luonnehditaan, että Huomenna, huomenna ja huomenna ei ole rakkaustarina, vaikka se on tarina rakkaudesta. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde on myös jotain niin raikasta ja puhdasta, että se kantaa teemana vahvalla tavalla alusta loppuun saakka. Parisuhderakkaudet ovat sivujuonia kokonaisuudessa, jonka kirkkaita tähtiä ovat kaksi ystävää. Kerronnallisesti Zevin poikkeaa tavanomaisesta vasta ihan lopussa ottamalla mukaan pätkän peliä, joka sekin avaa pelisuunnittelijan valtavan monipuolista työtä lukijalle, ja onhan sillä toki juonenkin kannalta merkittävä rooli. 

Hyvin angloamerikkalaisen teoksesta tekee tietysti tarinan sijoittuminen Yhdysvaltoihin ja sen kahdelle erilaiselle rannikolle, mutta myös runsaat viittaukset kulttuuriin, erityisesti kirjallisuuteen ja peleihin, Shakespeareen erityisesti. Aasialaista maustetta tuovat viittaukset japanilaiseen taiteeseen ja maahanmuuttajuus. Yhdysvaltalaisen teoksesta tekee myös tietynlainen suloinen perusteellisuus, jonka yhdistän nimenomaan moniin nykypäivän yhdysvaltalaiskirjailijoihin, kuten Richard Powers, Ann Napolitano, Nathan Hill, Anthony Doerr, Brit Bennett tai Elizabeth Gilbert. Siinä missä Zevinin aikaisemmin suomennettu teos oli melko helposti unohtuvaa, leppoisaa hyvänolon tarinaa, Huomenna, huomenna ja huomenna tähtää monisyisenä ja ajatuksia herättävänä teoksena paljon korkeammalle. 

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell 2013. Englanninkielinen alkuteos The Death of Bees. Suomentanut Seppo Raudaskoski. Moreeni. 303 s. Lainasin kirjastosta. Kuva Kirjasampo.

Olipa ihanan erilainen, riemastuttavalla tavalla omanlaisensa romaani, jonka lukaisin parissa päivässä. Lainasin kirjan muistaakseni ihan vain kiehtovan nimen perusteella. Kuvittelin sen käsittelevän luontokatoa tai vaihtoehtoisesti sijoittuvan perienglantilaiseen puutarhaan. Kuinka väärässä olinkaan!

Romaani alkaa hurjan dramaattisesta tilanteesta, kun Nelly ja Marnie jäävät yllättäen orvoiksi. Huoli siitä, että sosiaalitoimi sijoittaisi heidät erilleen vieraiden ihmisten hoteisiin saa heidät peittelemään äidin ja isän kuolemaa. Kotona haisee pitkään pahalle ja pihalle täytyy istuttaa kukkasia salaisen haudan peitoksi, mutta neuvokkaat tytöt sinnittelevät pitkään.

Naapurin seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvä Lennie ottaa tytöt avosylin vastaan, kun näillä on kodin, lämpimän aterian, pikkuleipien ja seuran tarve. Lennie on vastikään menettänyt elämänkumppaninsa eikä menneisyyden virheensä vuoksi ole kovin suosittu. Kaksi teini-ikäistä sähikäistä tuo hänen arkeensa vaihtelua ja kaivattua sosiaalisuutta. 

Yllättäen kuvioihin ilmestyy myös tyttöjen isoisä, joka haluaisi kovasti luoda uuden suhteen tyttäreensä, mutta tämäpä ei olekaan kotona. Nelly ja Marnie kertovat kaikille vanhempien olevan lomamatkalla Turkissa. Vaikka loma venyy ja venyy, valhe menee läpi, sillä Izzy ja Gene eivät ole koskaan juuri osanneet huolehtia jälkikasvustaan. Juhliminen ja päihteet ovat vieneet suurimman osan ajasta. Tyttöjen on pitänyt pärjätä ja oppia aikuisten asioita pienestä pitäen. Vanhempien kuolema ei siis varsinaisesti järkytä heitä niin paljon kuin luulisi. 

Romaanissa on varsin lyhyitä lukuja, joko 15-vuotiaan Marnien, pikkusisko Nellyn tai Lennien kertomana. Tapahtumat etenevät vuoden ajan, jonka aikana tyttöjen elämässä tapahtuu paljon ja tunne-elämä on melkoista vuoristorataa. Pikkuvanhalle, viulua soittavalle Nellylle iskee murrosikä ja hän viihtyy sekä Lennien että isoisänsä hoteissa, vaikka isoisä hieman epäilyttävältä vaikuttaakin. Marnie puolestaan seurustelee ystäviensä kanssa, auttaa miesystävänsä hämärissä bisneksissä ja juo liikaa. O'Donnellin luomat hahmot ovat hauskoja, suloisia ja räävittömiä. Kieli on kirjavaa, rohkeaa ja kerronta napakkaa. Tällaista romaania olisin lukenut enemmänkin, mutta nopealukuinen ja napakka teksti on ihailtavan koossa pysyvä eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Siinä mielessä siis juuri oikean pituinen.

Markus Nummi: Käräjät

Markus Nummi 2024. Otava. 575 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Käräjiä on kehuttu kovasti ja se on ollut ihan kivasti esilläkin, vaikka en enää muista, mikä nimenomainen juttu sai minut (melko pitkään) kirjaston varausjonoon. Tarina sijoittuu pääasiassa vuoteen 1938, pieneen kuvitteelliseen eteläpohjalaiseen Tarvajoen pitäjään ja siellä etenkin Luomanpaikan kylään. Satuin ajamaan viikko sitten Pojanluoma-nimisen tienviitan ohi Etelä-Pohjanmaalla, joten nyt tietysti kuvittelen tapahtumat sinne!

Vilja Neva, Luomanpaikan kansakoulun opettajan sisko, joka tunnetaan paremmin nimellä Vilja-täti, seuraa itsekseen kylän tapahtumia yläkerran ikkunastaan. Vilja havainnoi paljon ja yhdistelee näkemänsä omalla tavallaan päässään, joka ei taida toimia ihan niin kuin muilla. Tyhmä Vilja-täti ei todellakaan ole, vaan mieleltään järkkynyt, ja lukija alkaa pian aavistaa, että hänen nuoruudessaan on tapahtunut jotain, minkä hän on sulkenut mielestään. Sen jonkin jälkeen hän ei ole enää ollut Vilja-tyttönen, eikä elämä ole jatkunut niin kuin useimmilla.

Lääninetsivä Juho Iivonen saapuu Vaasasta Tarvajoelle tutkimaan tapauksia, joiden vuoksi käräjille joutuu lopulta jopa neljäkymmentä ihmistä. Sitä ennen Iivonen kuulustelee ja kuulustelee, kerää havaintoja ja tietoa noin kymmenen vuoden ajalta. Mitä sellaista Karoliina Suomaa, Vilja-tädin lapsuudenystävä Liina, on tehnyt, minkä Iivonen vie käräjille asti? Miksi syytteeseen joutuu niin miehiä kuin naisia, niin pariskuntia kuin itsellisiäkin. Ja onko Liina oikeasti syyllinen, vai pitäisikö tapauksista syyttää ennemminkin yhteiskuntaa, köyhyyttä - tai ehkä miehiä?

Vilja-tädin mielenrauhaa ja haudattuja muistoja alkaa vähitellen herätellä se, mitä hän aavistaa tapahtuneen nuorelle Inkeri Sepälle. Inkeri on sijoitettu sukulaisten hoiviin, jälleen kerran erilleen äidistään Hannasta, jonka elämäntavat paheksuttavat. Inkeri ei viihtynyt viimeisimmässä sijoituskodissaan ja joutuu pian Vaasaan mielisairaalaan. Nuoren tytön mieli on niin ikään hyvin järkkynyt. Elääkö kylällä edelleen hahmo, jonka vuoksi Vilja-tädin elämä muuttui niin täysin?

Romaanissa on paljon väkeä, mutta Nummi on sijoittanut teoksen alkuun henkilöluettelon, joka auttaa muistamaan, oliko kyseessä vanginkuljettaja Armas Honkala, Kuoppalan paappa vai juopotteleva Mikkola; kenen lapsia on Heikki, kuka olikaan ihastunut opettaja Frans Nevan esikoiseen ja kuka naisista oli Sofia Nevan sisko. Pidin kovasti Nummen rakentamista hahmoista ja heidän välisestä kanssakäymisestään, vuorovaikutuksesta ja vuoropuhelusta. Hahmot ovat todentuntuisia ja kylä vaikuttaa juuri sellaiselta, joita on varmasti ollut olemassa. Nummella onkin ollut apuna iäkkäämmän polven haastateltavia.

Pidin kovasti myös siitä, millä tavalla Vilja-tädin hahmo rakentuu, alkaa vähitellen avautua lukijalle ja vähitellen myös muuttua. Hän on monella tapaa huomaamaton ja vaaraton, mutta silti yllättävän keskeinen tapahtumaketjun käynnistymisen kannalta, kyläläisten välisten keskustelujen kannalta myös, ja eräänlaisena muistina vuosikymmenten takaisiin aikoihin. Monet muut hahmot rakentuvat Vilja-tädin silmien kautta, vaikka toki kertojina on myös muun muassa lääninetsivä Iivonen. 

Kokonaisuus kuitenkin vähän hajoaa dramaattisen siltaepisodin jälkeen. Sen kautta selviää, mitä Viljalle tapahtui nuorena. Siihen olisi ollut hyvä lopettaa, vaikka romaanin loppuosallakin on merkityksensä. Lopun ansiosta Vilja ja Liina saavat eräänlaisen anteeksiannon ja mielenrauhan, mutta sotien läpi nopeasti kahlaavan lopun olisi myös voinut jättää pois ja antaa lukijan itse kuvitella Viljan elämän viimeiset vuodet. Alkuromaanin taitavasti rakennettu vihjaileva kerronta muuttuu lopussa kaiken läpiselittäväksi tekstiksi.

Nummi on kirjoittanut romaanin kivasti vanhahtavaan tyyliin, jota värittävät Iivosen kautta muodollinen käräjäkieli, eteläpohjalainen murre, Vilja-tädin ulkoa muistamat raamatun katkelmat ja jokaisen hahmon persoonallinen tapa ilmaista itseään. 1930-luvun elämä maaseudulla, kevään ja kesän vaiheet, maatilojen työt, monien kohtaama köyhyys ja puute ovat hyvin kuvattuja. Hyvin osuvaa on myös tapa, miten lapset ja nuoret kokevat ympäristönsä ja yrittävät päästä osaksi yhteisöä.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Elina Backman 2020. Otava. Ostin omaksi. Pokkarissa 493 s. Kuva kustantajan.

Aloitin Backmanin kirjojen lukemisen noin vuosi sitten kolmannesta Saana Havas -sarjan teoksesta Ennen kuin tulee pimeää, mutta ei näköjään haittaa ollenkaan lukea ykkösosaa sen jälkeen. Sopivasti itsenäisiä teoksia siis. 

Tässä Backmanin esikoisromaanissa liikutaan Helsingissä ja pienessä Hartolassa, joka mainostaa itseään kuningaskuntana. Siitä löytyykin yhtymäkohta Kuninkaanportilta löytyvään miehen ruumiiseen. Helsinkiläismiehen side Hartolaan paljastuu vasta kun hartolalainen ikätoveri löytyy surmattuna. Mikä yhdistää näitä miehiä ja kuka on heidän jäljillään? Millaisia salaisuuksia Hartolan uinuvassa kylässä hautuu?

Hartolassa viettää kesäänsä yt-neuvottelujen myötä toimittajan työnsä menettänyt Saana Havas. Nuori nainen etsii paikkaansa ja lepää tätinsä viihtyisässä kodissa. Pian hän kiinnostuu kesällä 1989 kuolleen 15-vuotiaan Helenan tapauksesta: mikä olikaan kuolinsyy, miksi asiasta tiedetään niin vähän ja millaista elämää Helena vietti. Ihan kaikki eivät toivota uteliasta Saanaa tervetulleeksi kysymyksineen, mutta sinnikkäästi penkomalla hän pääsee lähemmäksi totuutta.

Samaan aikaan Helsingin rikospoliisina työskentelevän Janin tutkimukset vievät kohti Hartolaa. Yhteinen ystävä onnistuu saamaan Janin ja Saanan sokkotreffeille ja jonkinlainen suhteenpoikanen taitaa alkaa orastaa molempien mielissä. Janilla on äitinsä sairauden vuoksi kovin raskas olo, eikä hän ole päästänyt naisia pitkään aikaan lähelleen, mutta jokin Saanan olemuksessa vetää kovasti puoleensa. Lukija tietysti aavistaa jo hyvissä ajoin, että Janin tiimin tutkimukset ja Helenan vanha tarina nivoutuvat jollakin tavalla toisiinsa.

Täytyy sanoa, että Backmanin kolmas teos oli vetävämpi ja kiinnostavampi kuin tämä esikoinen. Siinä mielessä hyvä tietää, että taso kohenee. Voi olla että luen jonain päivänä kakkosenkin. Puolen välin jälkeen tapahtumat alkoivat tiivistyä ja kirja lähti kulkemaan jouhevammin. Päähenkilöistä kuoriutuu varsin vetäviä hahmoja, ja pikkupaikkakunnan tunnelma on hyvin kuvattu.

Periaatteessa Kun kuningas kuolee -teoksen tapahtumat vuonna 1989 ja siitä aiheutuvat vuoden 2019 seuraamukset ovat hyvinkin realistisia ja heijastavat kahden eri aikakauden välisiä asenne-eroja todentuntuisella tavalla. Tarinassa on kuitenkin eräs hahmo, hänen kartanonsa ja juhlansa, jotka tekevät tunnelmasta turhan satumaisen. Toisaalta hänen olemuksensa rooli on harhauttaa sekä poliiseja että lukijaa. Välillä Backman kuvailee asioita, liikkeitä tai esineitä minun makuuni turhan yksityiskohtaisesti. Kuitenkin vuoden 1989 teinitytöt ja rippileirin salaisuudet, kokeilunhalu ja aikuisuuden vetovoima muistuttivat elävästi omista teinivuosistani ja toimivat hyvänä pohjana tarinalle. En kuitenkaan onneksi itse törmännyt nuorena sellaisiin "kuninkaisiin", jotka olisivat käyttäneet asemaansa niin pahalla tavalla väärin kuin tässä teoksessa.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Ulla Rask 2025. WSOY. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kylmä meri -sarjan aloitusosa sijoittuu 1600-luvun alkuun. Nuoren Blankan pitäisi juhlia siskonsa häitä, mutta sisko menettää yllättäen henkensä juuri häiden alla, ja Blanka joutuu rooliin jota hän ei olisi koskaan uskonut. Kauppiasperheen suhteet siskon mieheen, lyypekkiläiseen kauppiaaseen, on turvattava, ja niin sovitaan, että leskimies Karl Johan Krause naikin Blankan. Blanka saa yhden talven aikaa tottua ajatukseen avioliitosta ja muutosta pois kotoaan Tallinnasta.

"Naisella ei ole varaa sääliä itseään kuin yhden rukouksen ajan."

Äitinsä puolelta aatelista sukua oleva Blanka Berger von Wijk ei osaa ennustaa myöskään sitä, millainen seikkailu merimatkasta Tallinnasta Lyypekkiin tulee olemaan. Miten käy hänen ja hänen piikansa Margon, kun laiva kaapataan ja merirosvot vievät naiset mukanaan? Suojattua elämää viettänyt Blanka osoittautuu neuvokkaaksi ja rohkeaksi neuvotellessaan rosvojen kanssa ja keksiessään keinon päästä jatkamaan matkaa. Sitä ennen on kuitenkin pysyttävä hengissä liassa, pimeässä, vähällä ruoalla ja miesten katseiden alla.

Ulla Raskin romaani aloittaa sarjan, joka yhdistää viihdyttävällä tavalla historiaa, naisten kohtaloita, ihmissuhteita, hansakaupunkien elämää ja seikkailua. Tallinnaan, hetken Ahvenanmaalle ja Visbyhyn sekä Lyypekkiin sijoittuva teos on mielenkiintoinen opas 1600-luvun alun elämään, etenkin naisten näkökulmasta. Sen päähenkilönaisista löytyy sinnikkyyttä ja rohkeutta tilanteissa, joihin he joutuvat ensimmäistä kertaa ja usein miesten keskellä. Romaani kuvaa hyvin myös sitä, miten nuori naimaton nainen on miesten - ensin isän, sitten aviomiehen - armoilla ja varassa, ja lopulta kauppatavaraa, vaikka perhesuhteet olisivat kuinka kiinteät.

Vielä kirjan puolessa välissä minulla oli vähän sellainen olo, että tämä kirja on kirjoitettu joskus ennenkin. En oikein löytänyt siitä mitään uutta. Mutta vähitellen Blankan ja Margon kohtalot lähtivät kietomaan pauloihinsa ja luin kirjan loppuun oikein mielelläni. Se mistä pidin erityisesti, oli kielten ja taustojen sekamelska, se miten pohjoisen Itämeren alueella suomalaiset, karjalaiset, virolaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset tekevät kauppaa ja puhuvat useita kieliä. Blankankin kotitalossa on väkeä monelta eri suunnalta: hänen isänsä on saksankielinen, äiti ruotsinkielinen, Margo on Karjalasta ja Blankan nimi kantaa kaikuja Puolasta. Ja puhuiko kasvattiäiti suomea?

Juonessa oli paljon ennalta-arvattavia elementtejä, mutta kun ottaa romaanin historiallisena viihteenä, ennalta-arvattavuuden hyväksyy ja sitä alkaa suorastaan odottaa. Blanka on hahmona kehittyvä ja kasvava, mikä pohjustaa tulevia sarjan osia - oletan siis, että niissäkin tapaamme Blankan, joka ehtinee äidiksi ja topakaksi puolisoksi, ellei jopa tasavertaiseksi kumppaniksi kauppiasmiehensä rinnalle.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Helena Immonen 2022. Docendo. Pokkarissa 411 s. Ostin omaksi.

Helena Immonen voitti viime joulukuussa Tulenkantaja-palkinnon Tampereen kirjafestareilla teoksellaan Operaatio Tulikettu. Olin jo aikaisemmin lukenut esikoisteoksen Operaatio Punainen kettu, ja palkinnon innoittamana päätin jatkaa kettusarjan lukemista. Sarjaan kuuluu myös teos Operaatio Napakettu.

Tiukasti ajan poliittisissa ja sotilaallisissa tilanteissa kiinni olevat teokset ovat kansainvälisen tason trillereitä. Niissä on paljon samaa kuin esimerkiksi Ilkka Remeksen jännäreissä, kuten se, miten Immonen osaa suorastaan ennustaa, mitä maailmalla seuraavaksi tapahtuu. Aavikkoketussa kietoutuvat yhteen Afganistanin vuoden 2022 poliittinen sekasorto ja Suomen asema idän ja lännen välissä. 

Joni Koivu palvelee kriisinhallintajoukoissa, kun länsimaat päättävät vetäytyä Afganistanista ja maa ajautuu talebanin vallan alle. Hän joutuu yllättäen Yhdysvaltain ohjusiskun seurauksena pahamaineisen Pedon matkaan ja eroon ryhmästään. Neuvokas asetoveri keksii onneksi tavan pelastautua ja miehet palaavat Suomeen. Kuitenkin vain hetkeksi, sillä pian heidät pyydetään takaisin avuksi.

Samaan aikaan Jonin sisko Riina Koivu saa salaperäisen postikortin suomalaiselta upseerilta, johon Riina on tutustunut Venäjän hyökkäyksen jälkeisen sairaalajakson aikana. (Kyllä, tätä tarinaa edeltää Suomen ja Venäjän välinen konflikti, josta lisää esikoisteoksessa.) Upseeri murhataan venäläisten käyttämällä myrkyllä ja Suomen katseet kohdistuvat itään. Eikä siinä kaikki, vaan suomalaisten terveystiedot vuotavat kyberhyökkäyksen vuoksi verkkoon. 

Riinan lisäksi salaperäisestä viestistä ja upseerin jälkeensä jättämistä tavaroista ovat kiinnostuneita myös venäläiset agentit. Riinan puoliso Mikael työskentelee puolustusvoimissa ja on keskeisessä roolissa tapahtumia selvittävässä työryhmässä. Kun kuolleen upseerin rooli Venäjän ja Yhdysvaltain kaksoisvakoojana käy ilmi, ovat Riina ja Mikael perheineen vaarassa. Molemmat tietävät liikaa. Kuka ehtii syrjäiselle Saimaan lahdelle ensimmäisenä, Riina, venäläiset vai kenties Peto?

Ymmärrän hyvin, miksi Satu Rämö valitsi Immosen teoksen Tulenkantaja-voittajaksi. Palkinnon kriteereinä on muun muassa se, että romaanilla on hyvät näkymät käännöskirjana maailmalla. Immosen teokset ovat kansainvälisesti kiinnostavia ja kertovat paljon tästä ajasta. Minulla ei kuitenkaan ihan pysynyt mielenkiinto yllä, sillä koin trillerin melko vaikeaksi seurata. Sotilaallisia ja poliittisia yksityiskohtia oli todella runsaasti enkä näin jälkikäteen enää oikein edes muista esimerkiksi, miksi Joni palasi takaisin Afganistaniin tai mikä Mikaelin rooli puolustusvoimissa oli. Minulla on voimakkaat sympatiat afgaaneja kohtaan, joten romaani oli siinä mielessä mielenkiintoinen. Vaikkei Aavikkokettu ihan lempitrillerini ollut, Immonen osaa kirjoittaa erittäin sujuvasti ja hänen hahmojensa elämät kietoutuvat luontevalla tavalla osaksi kokonaisuutta, mikä ei todellakaan aina ole trillereiden ansio. Tällä kirjalla kuittaan itselleni uuden maan - Afganistanin!

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Jenny Colgan 2014. Englanninkielinen alkuteos The Little Beach Street Bakery. Suomentanut Paula Takio. Gummerus 2020. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta. 406 s.

Tänä vuonna en osallistu varsinaiseen naistenviikon lukuhaasteeseen, mutta hoksasin, että olen osallistunut siihen Jenny Colganin teoksella kolme vuotta sitten, ihan samana päivänä - onhan naistenviikolla Jennin nimipäivä. Silloinen teos oli Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Kaikki aikaisemmat samaan genreen sijoittuvat lukemani teokset ovat liittyneet kirjoihin ja kirjakauppoihin, mutta tämäpä ei. Nimensä mukaan onni löytyy tällä kertaa tuoreesta leivästä.

Lämminhenkinen romaani sijoittuu pienelle saarelle Cornwallin edustalle. Saarelle pääsee vain pengertietä pitkin silloin kun vuorovesi sen sallii. Päähenkilö Polly päätyy hiljaiselle saarelle etsiessään hätäisesti mahdollisimman edullista vuokra-asuntoa. Hänen parisuhteensa on päättymässä, sillä se ei kestänyt huonosti sujunutta yhteistä yritystoimintaa, joka on vähitellen ajautunut konkurssiin. Polly ei tiedä mitä elämällään tekisi, joten asiaa voi pohtia hetkisen aikaa vaikkapa Mount Polbearnen saarella.

Ensin on kuitenkin saatava rähjäinen vuokra-asunto asumiskelpoiseksi. Jo ensimmäisenä yönä Polly herää kummitusmaiseen rääkäisyyn, jonka lähde löytyy alakerran hylätystä leipomosta. Sinne on lentänyt pieni lunninpoikanen. Polly sitoo lunniparan siiven ja vie sen eläinlääkärille. Niiloksi nimetty lunni päätyy kuitenkin Pollyn hoiviin, eikä naisen tarvitse aloittaa uutta elämäänsä ihan yksin. Sitä ei nimittäin helpota se, että hänen vuokraemäntänsä on hirvittävän pelottava ja vihainen nainen - saaren ainoa leipuri.

Leipää ja leipomista rakastava Polly järkyttyy, millaisia tuotteita vuokraemäntä kahvilassaan myy. Hän alkaa leipoa omia tuotoksiaan ja päätyy jakamaan niitä naapurirannalta kalastamaan lähteville ja meriltä palaaville kalastajille. Samalla nuorista kalastajista tulee hänen ensimmäisiä ystäviään saarella. Miehet, etenkin parrakas Tarnie, auttavat nuorta naista mielellään leipäpalkasta. Polly tutustuu myös hieman etäämmällä asuvaan amerikkalaiseen, komeaan mehiläistenhoitajaan Huckleen, jonka moottoripyörän sivuvaunusta avautuu Pollylle ihan uusia maisemia näiden viedessä Niiloa lunnien suojelualueelle.

Vähitellen Pollyn leiväntekotaidot niittävät mainetta niin saarelaisten kuin turistienkin keskuudessa. Olisiko tässä Pollyn uusi ammatti? Jotain on nimittäin pian keksittävä, sillä säästöt alkavat huveta ja töitä olisi löydyttävä. Mutta miten siihen reagoi vuokraemäntä, joka varmasti haluaisi pysyvänsä saaren ainoana leipurina. Iäkkään vuokraemännän menneisyydestä löytyy kuitenkin murhe, joka lähentää kaksikon välejä ja Pollylle avautuu uusia mahdollisuuksia.

Koska kyseessä on lämminhenkinen, romanttinen teos, lukija pohtii jo kirjan alkuvaiheissa, kumpi saaren komistuksista on se, kenen kanssa päähenkilö heittäytyy suhteeseen. Vai onko jotain mahdollisuuksia vielä ex-miehellä, joka tulee paikan päälle katsomaan, miten Pollylla menee? Lämminhenkisiä ovat myös hetket, kun Polly tutustuu kalastajiin ja muihin saarelaisiin, leipoo ja kokeilee uusia makuyhdistelmiä, osallistuu saaren tapahtumiin ja pohtii parhaan ystävänsä kanssa elämän kiemuroita. Hieman hassun roolin tekee saaren lähellä lomaileva ökyrikas mies, mutta hänellekin on yllättävä paikka saaren yhteisöllisyydessä. Cornwallin luonto on mukana niin hyvässä kuin pahassakin. Kevään ja kesän vehreys, tuoksut ja auringonvalo tuovat lämpöä, kun taas vieressä vellova meri on pahaenteinen myrskyineen. Yksi myrskyistä onkin tuhota monen elämän.

Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannah 2024. Englanninkielinen alkuteos The Women. Suomentanut Karoliina Timonen. WSOY 2024. Luin BookBeatista. 580 s. Kuva kustantajan.

"Naisetkin voivat olla sankareita." Tämä lause mullistaa nuoren Frankie McGrathin elämän. Hän päättää lähteä sairaanhoitajaksi Vietnamiin, sotaan jonne hänen veljensäkin oli juuri lähtenyt. Konservatiivisen, vauraan perheen tyttären tulevaisuuden olisi pitänyt olla jotain ihan muuta, eikä perhe ole lainkaan innostunut Frankien radikaalista ajatuksesta.

Vietnamin sodassa työskennelleistä naisista kertova tarina oli pyörinyt kirjailija Kristin Hannahin päässä jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hän ei silloin kokenut olevansa vielä tarpeeksi kypsä kirjoittamaan aiheesta, josta Yhdysvallat vaikeni pitkään. Kun Frankie palaa kaksivuotiselta komennukseltaan takaisin kotiin, hänen vanhempansa eivät ole halukkaita kuulemaan sodasta ja tyttären kokemuksista mitään, kaduilla hänen peräänsä huudellaan eikä veteraanijärjestö suostu ottamaan häntä mukaan terapiaryhmiin.

Sota Vietnamissa on karmea, myös sairaanhoitajan näkökulmasta. Frankie joutuu heti alusta alkaen tositoimiin, sillä hoitohenkilökuntaa on jatkuvasti liian vähän. Hän oppii tekemään töitä kiireessä, paineen alla, priorisoiden jatkuvan potilastulvan alla. Kokeneemmilta hoitajilta ja lääkäreiltä hän oppii kaiken käytännön työn sekä asenteen, jolla jaksaa kuoleman ja huudon rinnalla. Frankie osoittautuu työssään hyväksi ja periksiantamattomaksi, ja antaa itselleen välillä aikaa pitää kädestä kiinni niitä, jotka ottavat viimeiset henkäyksensä.

Komennuksella olevat hoitajat myös ystävystyvät. Frankie saa elinikäisiä tukijoukkoja etenkin Barbista ja Ethelistä, joiden kanssa ystävyys kantaa yli sodasta paluun jälkeisten vaikeiden vuosien. Vietnamissa Frankie myös rakastuu, ensin Jamieen, lääkäriin, jonka kanssa yhdessä päätetään pysyä kunniallisina, eikä solmita hätäistä suhdetta. Jamie katoaa sotaan eikä Frankie tiedä, mihin tämä päätyy. Sitten iltakemuihin ilmestyy Rye, Frankien veljen ystävä, joka oli iskenyt tyttöön silmänsä jo ennen sotaan lähtöä. Se, mitä tapahtuu Frankien ja Ryen välillä, tulee vaikuttamaan Frankien elämään vielä monta vuotta. 

Sodan sisaret kertoo paitsi Vietnamin sodasta, myös veteraanien paluusta ja sodan jälkeisestä elämästä Yhdysvalloissa. Kirjeistä kotoa Frankie lukee, millaisia poliittisia myllerryksiä kotimaassa läpikäydään ja millaisia mielenilmauksia sota aiheuttaa. Maa ei ole entisensä, kun nuoret palaavat kotiin. Osa heistä löytää paikkansa uudessa maailmassa, osa ei. Sodan aiheuttamat traumat aiheuttavat painajaisia ja unettomuutta, äidin antamat lääkkeet aiheuttavat riippuvuutta, ja lopulta Frankie taistelee eroon myös alkoholista. Järkkyneen mielenterveyden lisäksi nuoren naisen elämää rikkovat keskenmeno, parisuhdehuolet, onnettomuudet, työpaikan menetys, äidin sairaus, ja kaipuu kohti jotain, mikä ei ehkä ole enää saavutettavissa. Löytääkö Frankie paikkaansa? Millaiseksi elämä muodostuu?

Romaani on toisaalta melko rankkaa luettavaa, etenkin sen alkupuolisko, joka sijoittuu Vietnamiin. Toisessa puoliskossa on runsaasti todella mielenkiintoista materiaalia yhteiskunnasta, sen asenteista, uudenlaisista ryhmittymistä ja poliittisista mielenilmauksista, sekä tietysti siitä, mihin sodan veteraanit kaiken tämän keskellä sijoittuvat. Frankien henkilökohtainen elämä on täynnä haasteita, joita olisi voinut yhdelle päähenkilölle suoda vähemmänkin. Siltä osin annan siis hieman miinusta tälle romaanille. Periaatteessa kaikki on täysin uskottavaa, mutta silti. Romanttiset kuviot - vaikka täynnä vastoinkäymisiä nekin - tuovat romaaniin hieman keveyttä. Kauneinta on hoitajien kaiken kestävä ystävyys, jonka avulla Frankie pääsee lopulta pahimman yli.

Colm Tóibín: Long Island

Colm Tóibín 2024. Englanninkielinen alkuteos Long Island. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi 2024. 352 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Postauksestani Colm Tóibínin rakastetusta Brooklyn-romaanista näyttäisi olevan jo hitusen yli kymmenen vuotta, eli se on ollut yksi ensimmäisistä blogipostauksistani. Eipä ihme, että se aiheuttaa nostalgisia väreitä ja on ollut minulle merkittävä romaani. Toki Brooklyn oli ilmestyttyään muutenkin hyvin suosittu ja siitä tehtiin myös tv-sarja.

Nyt Irlannista, pienestä rannikkokaupungista Brooklyniin nuorena muuttanut Eilis Lacey on jälleen päähenkilönä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää italialaistaustaisen miehensä Tonyn ja kahden lapsensa kanssa Tonyn sukulaisten ympäröimänä. Elämä on vakaata, kunnes perhettä ravisuttaa teko, joka saa Eilisin lähtemään kesäksi Irlantiin 80 vuotta täyttävän äitinsä luokse. Irlannissa hänen on pohdittava avioliittoaan ja elämäänsä Long Islandilla. 

Jos on lukenut Brooklyn-romaanin, ei voi olla muistamatta millainen hiljaisuus ja salaisuus saattelivat Eilisia, kun hän palasi lomaltaan Irlannista takaisin Yhdysvaltoihin ja jatkoi elämäänsä Tonyn kanssa. Ja vaikka ei olisi lukenut aikaisempaa teosta, lukijalle kerrotaan tuosta merkittävästä kesästä. Pikkukaupunkiin palattuaan Eilis joutuu kohtaamaan vanhat juorut ja ihmiset, joihin hän ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä. Hän tapaa myös pubinpitäjän Jimmyn, miehen joka ei ole unohtanut, mitä kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui.

Onko Eilisin mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa? Long Islandissa tapahtuneen vuoksi jotain pitäisi päättää. Irlannissa iäkäs äiti ei ole muuttunut miksikään, vaan pitäytyy itsepäisesti vanhoissa tavoissaan. Vanhat ystävät sen sijaan ovat ottaneet ratkaisevan, uuden askeleen keski-iässä, mutta siitä eivät vielä kaikki tiedä. Sotkeeko ylvään, rauhallisen ja ristiriitaisia tunteita herättävän Eilisin saapuminen kyläläisten ja perheenjäsenten suunnitelmat? 

Colm Tóibínin kerronta on jälleen kerran hyvin herkkävireistä. Kerronta liikkuu niin arkisissa yksityiskohdissa että dekkarin tai muuten vauhdikkaamman teoksen jälkeen kestää aikansa, että tottuu kerronnan hitauteen ja tarkkuuteen. Kaikki on kuitenkin huolella valittua, sillä kaikella on paikkansa kerronnassa, joka paljastaa lukijalleen paljon enemmän kuin kellekään romaanin henkilöhahmoista. Lukija tietää, miten heistä kukin pohtii asioita mielessään, mutta kukin tahollaan. Heidän välisensä vuorovaikutus pitää sisällään niin paljon sääntöjä ja ennakko-oletuksia, että viestintään jää valtavia aukkoja spekulaatiolle. Välillä tekisi mieli sanoa heille, että puhuisivat enemmän, eivätkä jättäisi tärkeitä asioita sanomatta!

Romaanissa on paljon kaipausta ja tarpeiden tunnistamisen vaikeutta. Moni on taitekohdassa, mutta tunnistavatko he itsekään, mikä olisi heille paras vaihtoehto ja mikä elämässä on tärkeää. Tóibín on uskomattoman taitava sanottamaan henkilöiden puolesta kaiken sen, mitä he eivät osaa itse sanoa. Romaani on täynnä huutavaa hiljaisuutta, vahvoja tunteita, jotka jäävät vaille sanoja ja joskus vaille tekojakin. Jälleen kerran Tóibín kertoo upealla tavalla naisesta ja naisen tarpeista tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Jos teema ja kirjailija kiinnostavat, käy lukemassa romaanista Nora Webster, jonka nimihenkilö mainitaan Long Islandissakin pari kertaa, sekä novellikokoelmasta Äitejä ja poikia. 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Lisa Wingate 2017. Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours. Suomentanut Hilla Hautajoki. Sitruuna kustannus 2020. 473 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Vuonna 1939 kaksitoistavuotias Rill Foss ja hänen pikkusisaruksensa kaapataan kotoa jokilaivalta läheltä Savannah-jokea samana päivänä kun äiti ja isä ovat lähteneet synnyttämään kaksosia. Kaapattu sisarusparvi ei ole ainoa, sillä määränpäästä löytyy laitos täynnä eri-ikäisiä lapsia. Memphisiläisen adoptio-organisaation julkinen tarkoitusperä on hyvä: tarjota orvoille, köyhille tai muuten ala-arvoisissa oloissa eläville lapsille uusi, vauras koti ja kunnon kasvatus. Lapsia kuitenkin kerätään ja kaapataan köyhiltä seuduilta ja jokivarsilta myös ilman huoltajien suostumusta, vastasynnyttäneitä äitejä huijataan allekirjoittamaan sopimuksia, eivätkä äidit näe vauvojaan enää koskaan.

Hurja tarina, mutta ihan tosi. Rillin ja hänen sisarustensa tarina on fiktiota, mutta se on saattanut aivan hyvin tapahtua, sillä juuri näin Georgia Tannin johtama organisaatio toimi. Sen toiminta nousi lehtiotsikoihin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja on ollut melkoinen kohu Yhdysvalloissa. Tann on saanut toimia täysin rauhassa korkeiden tahojen suojelemana.

Romaanissakin kadonneet lapset löytävät toisiaan vasta vuosikymmenien päästä. Rill tekee lapsena laitoksessa kaikkensa, jotta hän saisi perheensä vielä yhdistettyä, mutta joutuu myöntämään tappionsa, kun osa siskoista ja veljistä on jo sijoitettu uuteen kotiin, eikä jokivarressa ole enää tulevaisuutta. Aika laitoksessa on karmea, mutta Rill elää pitkän elämän ja on valmis kertomaan kaiken, kun hän tapaa sukulaislapsen vuosikymmeniä myöhemmin.

Nykyajassa vauraaseen poliitikkoperheeseen syntynyt Avery Stafford ei saata aavistaa isoäitinsä Judyn menneisyydestä mitään ennen kuin hän näkee vanhainkodissa erään asukkaan pöydällä vanhan kuvan naisesta, joka on ihan samannäköinen kuin hän itse. Avery alkaa selvittää kuvan taustoja, mutta osaavatko dementoituneet vanhukset kertoa enää mitään? Missä isoäiti on käynyt salaa tapaamassa - ja ketä - joka torstai vuosien ajan? Ketä ovat Rill ja Fern?

Avukseen Avery saa kitkerän yhteenoton jälkeen sympaattisen kiinteistövälittäjän, jolla on salaisuuksia ja avaamattomia kirjeitä oman isoisänsä jäljiltä. Tapauksen penkominen saa Averyn pohtimaan omaa elämäänsä perheessä ja parisuhteessa, joissa hänen asemansa tulevana poliitikkona on valmiiksi suunniteltu ja siloteltu. Onko menneisyyden paljastuminen liikaa julkisuudesta riippuvalle, vaikutusvaltaiselle perheelle? Pitäisikö Averyn olla hiljaa ja jatkaa elämäänsä ja häidensä suunnittelua kihlattunsa Elliotin kanssa, vai löytyykö kiinteistövälittäjän kautta jotain enemmän omaa?

Kahdessa aikatasossa kulkevan romaani on aika kahtiajakoinen. Menneisyyden kertomus on sydäntä raastavaa luettavaa, tapahtumarikas, hurjan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Etenkin kun tietää sen pohjautuvan tositapahtumiin, tuntuu että kirjailija on löytänyt jotain todella tärkeää ja merkittävää, ja osaa kirjoittaa siitä hienolla tavalla. Sen sijaan nykyhetken osiot ovat kuin jostain kevyestä romanttisesta romaanista, jossa eliittielämää viettävä nuori kaunis nainen pohtii elämäänsä ja menneisyyden vaikutuksia nykyhetkeen. Kivaa luettavaa sekin, mutta ei niin ansiokasta. Kokonaisuutena kuitenkin ihan huippuvetävä ja koskettava teos, jota voin suositella lämpimästi.

Maria Adolfsson: Vaikene kuin muuri

Maria Adolfsson 2024. Ruotsinkielinen alkuteos Tiga som muren. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2025. 356 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämä ei tainnut olla ensimmäinen kerta kun luin Doggerland-sarjaa lomalla ja lomamatkalla. Matkoilla pidän kovasti sekä e-kirjojen lukemisesta että dekkarien lukemisesta. Viikon mittaisella matkalla ahmin tällä kertaa peräti 3 ja puoli kirjaa. Seuraavissa postauksissa lisää niistä.

Ihan uskomatonta, että Vaikene kuin muuri on jo sarjan seitsemäs osa! Juurihan sarja alkoi! Olen alusta asti pitänyt ennen kaikkea Doggerlandin fiktiivisestä maailmasta: ruotsalainen kirjailija on nimittäin keksinyt kokonaisen saarivaltion Pohjanmerelle doggerin kielineen ja kansoineen. Saaren väestö on omaksunut niin skandinaavisia, britti- kuin esimerkiksi hollantilaisiakin perinteitä ja piirteitä. Tekstiä piristävät doggerilaiset paikannimet ja asenteet ympäröiviä maita kohtaan - niihin viitataan etenkin tässä kirjassa.

Sankarimme, komisario Karen Eiken Friis on lähtenyt miehensä Leon ja pienen tyttärensä kanssa tädilleen Nooröhön viettämään juhannusta, tai mittumaaria, kuten suomentaja on sen kääntänyt. Vierailusta sukulaisten luona saavat kuitenkin nauttia pääasiassa mies ja lapsi, sillä esimiehen tehtäviä kesän hoitava kollega soittaa Karenille pian, ja käskee tämän selvittää kadonneen miehen tapausta Noorössä. Karen ei ole innoissaan loman keskeytyksestä, mutta on toisaalta utelias ja valmis tonkimaan, mitä erakoituneen miehen elämässä on tapahtunut.

Samaan aikaan Karenin toimittajasisko Helena pelkää kuollakseen, sillä joku uhkaa hänen henkeään. Onko Helena päässyt liian pitkälle tutkimuksissaan, joissa siskokset yrittävät saada poliisijohdon korkeimmalla pallilla istuvan miehen nalkkiin? 

Nooröläisen miehen katoamistapaus selvitetään tietysti ensin. Karen joutuu turvautumaan moottoripyöräjengiin kuuluvan serkkunsa tuttavapiiriin selvitäkseen hengissä nooröläisen poliisin uhkailuista ja vaarallisesta tilanteesta jyrkänteen reunalla. Kylässä on useampi mies, joiden mielestä Karen on arvannut ja päätellyt ihan liikaa, eivätkä salaisuudet saa paljastua. Tämä tapaus ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, mitä Karen ja Helena kohtaavat salaisella reissullaan Tukholmassa. Salapoliisityö kannattaa, ja vaikka molempien ja ehkä perheenjäsentenkin henki on vaarassa, lehtiotsikot ja uutiset ovat sen arvoisia.

Doggerland-sarja on ollut alusta asti tasalaatuista, siihen on aina helppo palata ja uusin teos on kiva ottaa vastaan. Lisää siis odotellen!

Ann Napolitano: Rakas Edward

Ann Napolitano 2020. Englanninkielinen alkuteos Dear Edward. Suomentanut Saara Kurkela. WSOY 2025. 358 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kaunokaisten jälkeen oli ihan selvää, että jos ja kun Ann Napolitanolta suomennetaan lisää teoksia, luen ne heti. Rakas Edward onkin varhaisempaa tuotantoa, mutta ilmeisesti suomennettu vasta nyt, maailmalla menestyneen Kaunokaisten jälkeen.

12-vuotias Edward on muuttamassa perheineen New Yorkista Los Angelesiin. Talo on tyhjennetty ja perhe lentää tavaroidensa perässä uuteen kotiin. Lentokone ei kuitenkaan koskaan saavuta määränpäätään, eikä tämä ole spoileri, vaan romaanin lähtökohta. Edwardia vaille kaikki lennon noin 185 matkustajaa kuolevat. Kaiken menettänyt poika sijoitetaan äidin siskon ja tämän miehen luokse, ja vähitellen alkaa elämä ilman läheisiä.

Yllättävä pelastus ilmaantuu naapurista, jossa samanikäisen tytön makuuhuoneessa Edward kokee pystyvänsä nukahtamaan. Naapurista tulee hänen yösijansa, kun taas kotona Edward tasapainottelee laihtumisensa, tätinsä surun ja uusien huoltajiensa parisuhteen kipukohtien kanssa. Pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta onkin yhtäkkiä saanut vaisun teinin kotiinsa. Tädin mies tekee kaikkensa selvittääkseen lentoturman yksityiskohtia. Eräänä yönä, pari vuotta turman jälkeen, Edward löytää naapurintytön kanssa autotallista valtavan kasan kirjeitä, joita lento-onnettomuudessa surmansa saaneiden läheiset ovat hänelle lähettäneet. Vasta silloin alkaa toipuminen ja täti miehineen alkavat näkyä uudessa valossa. Nuoret kiinnostuvat kirjeiden lähettäjistä ja Edward ottaa tavoitteekseen tehdä jotain näiden hyväksi. 

Edwardin tarinan rinnalla romaanissa kulkee lennon aikajanan tapahtumia lähdöstä onnettomuuteen. Samalla tutustutaan muutamiin kanssamatkustajiin, kuten äveriääseen liikemieheen, hemaisevaan lentoemäntään, raskaana olevaan nuoreen naiseen, sotasankariin tai puheliaaseen naiseen ja tämän menneisiin elämiin. Kun Edward lukee näiden omaisten hänelle lähettämiä kirjeitä, lukijallekin muotoutuu kokonaisempi kuva lennon matkustajista. Tietysti myös pojan perhe, äiti, isä ja pari vuotta vanhempi isoveli, tulevat tutummiksi. 

Napolitano kirjoittaa uskomattoman kiehtovalla tavalla Edwardin selviytymistaistelusta ja kaikesta siitä, mitä uusi elämä tuo tullessaan. Voisi ajatella, että romaanin lähtökohta on järkyttävä ja surullinen - ja onhan se -, mutta Napolitanon tyyli aikaansaa sen, ettei tarina aiheuta ahdistusta eikä nenäliinoja kulu juuri lainkaan. Edwardin selviytymistä seurataan hieman sivusta ja hetki kerrallaan. On vuosia kestävää terapiaa, on yksinäisyyttä, on unettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Välillä käydään pohjamudissa mutta horisontissa on koko ajan myös valoa. Kahdessa aikatasossa kulkeminen toimii mieltä kiihdyttävällä tavalla, ja kanssamatkustajiin ja heidän omaisiinsa tutustuminen tekee romaanista rikkaan ja värikkään. Napolitanon ehdoton vahvuus onkin sujuvan kerronnan lisäksi hahmojen rakentaminen vähitellen niin, että ennakkoluulot antavat tilaa inhimillisyydelle ja sinnikkyys tekee kaikesta mahdollista.

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Emily St. John Mandel 2022. Englanninkielinen alkuteos Sea of Tranquility. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2025. 261 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Palkitun kanadalaiskirjailijan kuudes romaani jatkaa osin Lasihotellista tutuilla hahmoilla ja paikoilla. En osaa sanoa, toimiiko Rauhallisuuden meri itsenäisenä teoksena, sillä ainakin minusta tuntui että hyödyin siitä, että tavallaan kertasin, mitä Lasihotellin Vincentille oli tapahtunut, mutta uskon kirjailijan tarkoittaneen tämänkin teoksen täysin itsenäiseksi romaaniksi. Siinä missä Lasihotelli ei ollut dystooppinen eikä scifiä, kuten kuuluisa Asema 11, Rauhallisuuden meri palaa molempiin genreihin ja pelaa useilla aikatasoilla.

Vuonna 1912 nuori aatelissuvun vesa Edwin St. Andrew karkotetaan Englannista Kanadaan etsimään suuntaa elämälleen. Haahuiltuaan hetken eri puolilla maata hän kokee metsän laidassa suuren vaahterapuun alla hyvin omituisen hetken. Edwin kuulee ja näkee asioita, joita ei osaa edes nimetä. Samanlaisen hetken kokee myös 1990-luvulla elävä onneton lapsi Vincent (Lasihotellin päähenkilö), jonka videotallenne päätyy hänen veljensä taiteeseen 2000-luvulla. 2200-luvulla kirjailija Olive Llewellyn kiertelee Maata kirjakiertueella ja luennoi virtuaalitilaisuuksissa. Hän on kirjoittanut samasta omituisesta hetkestä menestysromaanissaan. Kaksi sataa vuotta myöhemmin tapauksia tutkitaan osana simultaaniteoriaa ja aikavääristymiä.

2400-luvulla Kuuhun perustetussa siirtokunnassa Gaspery-Jacques Robert pääsee mukaan tiedeprojektiin, jonka kautta hän pääsee matkustamaan ajassa - niin Edwinin, Vincentin kuin Olivenkin aikaan. Gaspery selvittää omituisten tapausten välisen yhteyden, mutta rikkoo sopimusta ja tutkijan etiikkaa niin, että joutuu itsekin karkotetuksi. Mikä hänen kohtaamissaan ihmisissä ja näiden elämissä vaivaa häntä niin että hän päättää vaikuttaa ajankulkuun? Onko hän Edwinin lailla itsekin ajelehtija, joka etsii paikkaansa ja merkitystä elämälleen?

Emily St. John Mandel on kirjoittanut eri aikatasot toisistaan kivasti poikkeaviksi ja tunnistettaviksi, mutta samalla jouhevasti yhteen punoutuvaksi tarinaksi, jonka palaset selittävät toisiaan kiehtovalla tavalla. Kerronnaltaan perinteisempi Lasihotelli tulee luontevalla tavalla osaksi Rauhallisuuden meren aikatutkimuksia ja intertekstuaalisuus teosten välillä toimii hyvin. Viittaukset Shakespeareen ja maailmassa aika ajoin toistuviin pandemioihin linkittävät romaanin myös Asema 11:een. 

Emily St. John Mandelin tarinankerronta on vetävää ja sen sävy on ymmärtävän lempeä, ehkä hivenen melankolinenkin. Hänen hahmonsa ovat vikoineen inhimillisiä eikä hän pyri selittelemään näiden valintoja. Vaikka hahmoja on tässäkin romaanissa melko paljon, ja niiden yhdisteleminen eri aikatasoihin oli välillä haastavaa, kirjailija onnistuu jälleen kerran luomaan seesteisen ja rauhallisen maailman. Vangitseva tarinankerronta on jälleen hivenen maagista ja se saa pohtimaan maailmanmenoa monesta näkökulmasta, kuten ihmisen tekniset saavutukset, pandemiat, luontokato ja vaurauden keskittyminen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Anna Soudakova 2024. Atena. 334 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Soudakovan kaksi edellistä romaania, Mitä männyt näkevät ja Varjele varjoani, ovat olleet niin hyviä ja vakuuttavia, että kolmas oli melko selvä valinta joululahjalistalle. Edellisissä romaaneissa teemana on suuren naapurimaamme lähihistoria ja maahanmuutto, eikä tämä kolmaskaan kirja kauaksi lähde. Tarina kertoo Valko-Venäjästä, mutta päätyy jälleen Suomeen. Täytyy sanoa, että Valko-Venäjä on minulle poliittista uutisointia lukuun ottamatta hyvin vieras maa, vaikka se sijaitsee niin lähellä. Ehkä en ole sitä koskaan osannut erottaa Venäjästä, mikä on tietysti paikallista väestöä kohtaan väärin.

Romaani kertoo ensin Andréista, joka kasvaa köyhässä, alkoholisoituneessa perheessä. Äiti juhlii eikä isä ole kovin paljon paikalla. Kun Andréi saa pikkusiskon, tästä tulee hänen silmäteränsä ja poika tekee kaikkensa, jotta Sveta saisi hyvän elämän. Olosuhteiden vuoksi sisko sijoitetaan enon perheeseen Minskiin, jossa lähtökohdat ovat huomattavasti paremmat. Mitä Andréin nuoruudesta tulee? Hänen on vaikea löytää suuntaa elämälleen, vaikka naapurin opettaja Margaríta Serafímovna kovasti auttaakin. 

Vuosia myöhemmin pikkusisko Sveta on mukana diktatuurin vastaisessa toiminnassa ja ikävoi rinnalleen Andréita, joka on valinnut elää toisaalla. Poliittinen aktivismi on vaarallista eikä edes eläköitynyt opettaja ole turvassa väkivallalta ja vankiloilta. Maassa kuohuu ja kadut täyttyvät mielenosoittajista, mutta kuten tiedämme, mukaan ei saada niin paljon väkeä, että valta vaihtuisi.

Valko-Venäjän lähihistoriaa avataan Margaríta Serafímovnan äidin ja Andréin isoäidin menneisyyden kautta. Opin muun muassa sen, miten monen maan valtaama Valko-Venäjä on historiassaan ollut, ja millä tavalla kieli on ollut puristuksissa diktatuurin ja venäläismielisyyden aikana. Ihmisten köyhyydessä pitäminen on mahdollistanut heidän sumuttamisensa ja hiljaisena pitämisen, mutta vastarintaakin on aina ollut, aina hiljaa metsässä kokoontuneista ajattelijoista valkoisiin pukeutuneisiin naisiin Minskissä vuonna 2020. 

Totesin Soudakovan esikoisromaanista, että se parani ja kehittyi sivu sivulta. Samaa voisin sanoa tästäkin. Laadukas teos alusta alkaen, jonka tunnelma kiihtyy ja rikastuu loppua kohden. Olen aina tyytyväinen kun opin jotain uutta maailmasta ja niin todellakin kävi tämän romaanin kanssa. Andréin ja Svetan tarina on tunteikas, suorastaan pakahduttava, mutta Soudakovalle tyypilliseen rauhalliseen tapaan. Se, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana, tai se, miten ihmisiä kohdellaan 2020-luvulla, on yhtä lailla mieleenpainuvaa, järkyttävää, synkkää ja paikoin melkoisen toivotonta. 

Soudakovan kerronta on välillä vähän makeaa ja yksityiskohdissa on söpöyttä, jota ilmankin pärjäisi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tyyli tasapainottaa kivasti rankkaa elämää ja kohtaloita. Näiden yhdistelmästä on myös tullut Soudakovalle tunnistettava tyyli, jota osasin jo odottaakin. Pidin kovasti siitä, miten tämän romaanin keskiöön nousee sisarusten välinen rakkaus, ei parisuhteessa elävien välinen kaipuu. Andréin ja Svetan side on väkevyydessään koskettavampaa. Sen kun yhdistää historiaan, poliittiseen vainoamiseen ja turvanpaikanhakuun, on resepti lähes täydellinen.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Naturliga beteenden. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minun piti käydä omilla blogisivuillani lukemassa, millainen oli Hashemzadeh Bonden edellinen lukemani teos. Muistin kyllä hänen nimensä, mutta romaanin aihetta en muistanut lainkaan. Kannattaa käydä lukemassa seitsemän vuoden takainen postaus teoksesta Olimme kerran, sillä ilmeisesti olen pitänyt kirjasta kovasti.

Tälläkin kertaa teemassa on äitiyttä, mutta edellistä romaania huimasti enemmän. Tai se puutetta. Lily on nimittäin juuri synnyttänyt poikavauvan eikä tahdo päästää tätä silmistään. Hänen ei pitänyt haluta lapsia, sillä hän ymmärsi jo nuorena, ettei hänestä ole mihinkään eikä hän kelpaa kenellekään. Miksi hän siis pärjäisi äitinä? Miten hän muka pystyisi antamaan kenelläkään mitään sellaista, mitä hän ei itse ollut koskaan saanut - rakkautta ja huolenpitoa?

Tarina liikkuu kahden aikatason välillä. On nykyaika, jossa Lily alkaa seurustella ja perustaa lopulta perheen. On lapsuus, jossa Lily on kaiken vapaa-aikansa yksin. Nykyajassa nainen on päässyt urallaan pitkälle, hänellä on vakaa parisuhde ja kaunis asunto, mutta hänellä on koko ajan tunne, että hänen täytyy näytellä, esittää ja myöntyä kaikkeen, minkä puoliso haluaa. Sillä eihän Lily tiedä, mikä hänelle sopii tai millaista aikuisen elämän kuuluisi olla.

Lapsuudessa Lilyn äiti tekee niin paljon töitä, että lapsen on pärjättävä omillaan. Materiaalisesti kaikki on kunnossa, mutta Lily ei saa osakseen huolenpitoa eikä rakkautta. Hän janoaa äitinsä seuraa ja myötätuntoa, mutta mitä enemmän Lily haluaa, sitä kauemmaksi äiti katoaa. Äidin mielenliikkeistä ei ota selvää ja on aina vaara, että tämä raivostuu ja syyttää kaikesta pientä tytärtään. Eräänä päivänä äiti hankkii Lilylle kissan. Onko se lahja vai onko sekin keino siirtää huomio äidistä pois? Miten Lily toimii, kun kissa tulee raskaaksi ja synnyttää pienenpieniä pentuja?

Äitiys, vastuuntunto ja yksin pärjääminen ovat kudelma, joka on viedä aikuisen Lilyn mielenterveyden. Kun hän kuulee äitinsä kuoleman lähestyvän, jotain aukeaa ja lopuksi apua löytyy yllättävältä taholta. Niin lapsuudessakin. Kun jotain syntyy ja kuolee, sanaton tuki löytyy paikasta, josta sitä ei odottaisi. Luontainen käytös on kirkkaan terävää kerrontaa, lyhyt ja ytimekäs, ilman sivujuonteita ja rönsyjä. Se on tiiviisti kiinni Lilyssä ja tämän ajatuksissa. Tarina on järkyttävä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah 2015. Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2017. 307 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Zimbabwelainen albiinonainen Memory kärsii tuomiotaan kuolemansellissä. Hänet on tuomittu miehen murhasta. Miehen, joka osti hänet kun hän oli vasta lapsi. Tarinassaan Memory käy läpi lapsuuttaan, äitinsä hulluutta, kotiseudun elämää ja yrittää ymmärtää, miksi vanhemmat halusivat hänestä eroon. Oliko syynä rahapula vai se, että äiti uskoi lapsen epänormaalin värityksen kiroavan koko perheen?

Gappah kertoo köyhän perheen elämästä pienten, valaisevien yksityiskohtien kautta. Siitä, mikä valta äidin suvussa kulkevalla kirouksella voi olla. Miten isä tekee kaikkensa että lapset pysyisivät hengissä, eivätkä he kaikki pysykään. Miten pieni lapsi käsittelee sisaruksensa menehtymistä. Tarina kertoo kuitenkin ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu koko elämänsä olla erilainen kuin muut, kiusaamisesta, tuijottamisesta ja pelkäämisestä.

Lloyd, jonka Memory uskoo ostaneen hänet, antaa tytölle paremmat mahdollisuudet sivistykseen ja kouluttautumiseen. Siihen lahjakas tyttö panostaakin täysillä, sillä eihän hänellä muutakaan ole. Perhe jää taakse ja muistot haalistuvat. Menee kymmeniä vuosia ennen kuin Memory vasta vankilassa kuulee perheestään aikuisen kertoman totuuden, äidin mielenterveydestä, isän sinnikkyydestä ja sisarustensa kohtalosta.

Muistojen kirja on niitä teoksia, joista oppii lisää maailmasta, sillä se on myös tarina Zimbabwen kaoottisuudesta. Maa itsenäistyi Britanniasta Rhodesia-nimellä jo vuonna 1965, mutta kirjan tarinan aikoihin maassa kapinoidaan valkoista valtaa ja valkoista yläluokkaa kohtaan. Paikalliset valtaavat rikkaiden valkoisten maatilat ja talot, ja valta vaihtuu. Näin maan poliittinen tilanne vaikuttaa myös Memoryn elämään, pikaiseen tuomioon ja hänen uuden elämänsä ihmisiin. Brittivallan perinne näkyy hauskalla tavalla myös paikallisten kielissä ja ennen kaikkea nimissä, kuten Memory.

Romaanissa on todella viehättävä kerronta, vaikka itse tarinassa on paljon synkkää. Menneisyyden väärinkäsitykset ja tapahtuminen todellinen luonne avautuvat niin Memorylle kuin lukijallekin yhtä aikaa, vähitellen. Vaikka nainen elää kuolemansellissä, maan poliittinen tilanne mahdollistaa toivon. Romaanissa on yllätyksellisyyttä, viisautta ja ymmärrystä niissäkin tilanteissa, joissa tuomiot ja kohtalot tuntuvat täysin epätodellisilta ja epäreiluilta.

Lue myös millainen on Gappahin seuraava romaani Pimeydestä loistaa valo. 

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffiths 2014. Englanninkielinen alkuteos The Zig Zag Girl. Suomentanut Pauli Tapio. Tammi 2024. Pokkarissa 304 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Luulin ensin että tämä Brightonin mysteerit -sarjan avausosa olisi Elly Griffthsin uralta ennen Ruth Galloway -sarjaa, mutta tätä sarjaa hän onkin kirjoittanut yhtä aikaa tuon kuuluisamman sarjansa kanssa. Brightonin mysteereistä on suomennettu kolme ensimmäistä, mutta niitä on yhteensä seitsemän. Griffithsillä on myös Harbinder Kaur -sarja (neljä osaa, kaikki suomennettu) sekä A Girl Called Justice -niminen sarja, jota ei ole suomennettu. Tuottelias kirjailija!

Taikatemppumurhat sijoittuu sodan jälkeiseen Brightoniin, jossa poliisiksi ryhtynyt Edgar Stephens alkaa tutkia murhaa, joka muistuttaa hänen ystävänsä Max Mephiston taikatemppuja. Sodan aikana Edgar ja Max työskentelivät ryhmässä, jonka tarkoituksena oli sumuttaa saksalaisia Skotlannin itärannikolla. Silmänkääntötemppuihin erikoistuneen varsin kirjavan porukan toimeksianto silloin oli omalaatuinen, mutta nyt joku on selvästikin heidän perässään. Kun kaksi nuorta avustajanaista ja yksi ryhmän jäsenistä kuolee, on Edgarilla kiire selvittää, kuka heitä vainoaa ja miksi.

Griffithsin kieli on tässä teoksessa hienovaraisempaa ja taidokkaampaa kuin vaikkapa Ruth Galloway -sarjassa. Hohtoa tuo myös tarinan sijoittuminen 1950-luvun alkuun, sodan läheisyys ja siitä selviäminen, sekä tietysti teatterimaailma, jota usein sivutaan. Hahmojen välillä on lämminhenkisyyttä ja vahvoja siteitä, ja uskon osaavani ennustaa, ketkä heistä jatkavat sarjan seuraavissa osissa. Taitavasti kirjoitettu, kotoisa ja nostalginenkin dekkari, jota en kuitenkaan jää kaipaamaan samalla tavalla kuin tuota toista sarjaa, jonka kaikki osat oli pakko hotkia. Molempia sarjoja yhdistää taianomaisuuden ja hienoisen mystiikan läsnäolo. Hahmojen rakentajana Griffiths on myös hyvä, ja jo tämän yhden teoksen aikana niin Edgar kuin Maxkin kehittyvät mielenkiintoisella tavalla.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout 2008. Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2020. Pokkarissa 374 s. Kaupasta ostettu. Kuva kustantajan.

Olipa hyvä tuuri, ettei lukupiirissä ollut kukaan vielä lukenut Olive Kitteridgeä, kun sitä ehdotimme, vaikka se on ollut viime vuosina niin kovin suosittu ja luettu - ja televisiosta katsottu. Olen itse lukenut Stroutilta ainoastaan romaanin Nimeni on Lucy Barton. 

Yllätyksenä minulle tuli se, että teos koostuu useasta tarinasta, joissa nimihenkilö Olive Kitteridge ei suinkaan ole aina pääosassa. Joskus hänet vain mainitaan. Tarinat sijoittuvat kuitenkin kaikki samaan pieneen Crosbyn kaupunkiin Yhdysvaltain koillisosassa, ja niissä esiintyy usein samoja hahmoja.

Viimeisimmässä tarinassa Olive on jo eläkkeellä, hän on 72-vuotias ja hänen miehensä Henry on menehtynyt. Heidän poikansa Christopher asuu New Yorkissa eikä Oliven ja hänen poikansa välit ole helpot. Olivea kuvaillaan liian suorasanaiseksi, vähän äkkivääräksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Ja on totta, ettei Olive kovin helposti pidä tapaamistaan ihmisistä, ei koulunsa lapsista eikä aikuisista, saati sitten kaupunkiin muuttavista varakkaista lomailijoista, tai etenkään tyhmistä ihmisistä. Silti Olive rakastaa, omalla kömpelöllä tavallaan. Hänellä on ikävä Henryä, hän ihastuu muihin miehiin, hän ikävoi poikaansa ja pelkää ettei pääse osaksi lapsenlapsensa elämää.

Stroutin tarinat kuvaavat samalla tavalla arkisia kohtaamisia, arkisia tapahtumia ja tunteita kuin vaikkapa yhdysvaltalaisen Anne Tylerin teokset. Draama ei ole ylitsepursuavaa, vaikka sitä pieninä määrinä onkin. Oliven silmien kautta ihmiset ja heidän käyttäytymisensä usein hämmästyttävät häntä, ja toisin päin. On kuin hän ei vielä 72-vuotiaanakaan osaisi käyttäytyä niin kuin ympäristö odottaisi. Nykypäivänä Olivella varmaankin todettaisiin jonkinlainen nepsydiagnoosi. Vanhenevan, yksinäisyyteen totuttelevan, puolisosta huolehtivan Oliven elämässä oli paljon piirteitä, joita olen seurannut vierestä omassa lähipiirissäni. Elämänvaihe, joka useimmilla on joskus edessä, ja siksi siihen on hyvä tutustua myös kaunokirjallisuuden kautta.

Ihan kaikki tarinat eivät saaneet minua pauloihinsa, mutta kokonaisuudesta pidin kovasti. Kirja oli nopealukuinen ja erillisten tarinoiden avulla siinä pysyi jonkinlainen rytmi ja ne jopa auttoivat hieman koukuttumaan. Romaanissa on useita aikatasoja ja kaupunkilaisten elämä tulee tutuksi usean vuosikymmenen ajalta. Tarinat on kirjoitettu noin kaksikymmentä vuotta sitten, minkä huomaa ainakin teknologian vähyydessä verrattuna nykypäivään, mikä tuo tarinoihin omanlaistaan hitautta. Se tuntuu hyvältä.