Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. 2013. (Mothers and Sons. 2006). Tammen Keltainen pokkari. Suomentanut Kaijamari Sivill. 315 sivua.

Tóibínin novellikokoelman teemaa, äidit ja pojat, ei ehkä heti hahmottaisi, jos ei se olisi teoksen nimi. Tarinoissa ei ole aina pääosassa sekä äiti että poika, vaan joissain novelleissa keskiössä on poika, toisissa ajatus kulkee äidin näkökulmasta. Yhteistä useimmille novelleille on selviytyminen vaikeasta tilanteesta, murroksesta tai elämänvaiheesta. Tarinoissa tasapainoillaan olemassaolon ja mahdollisuuksien kanssa. Niistä huokuu kovaa elämää, ankaraa arkea, tarvetta selviytyä. Teoksen perusvire on melko alavireinen ja jollain tavalla onnea ja ymmärrystä hakeva. Tóibín päättää useimmat novellit hetkiin, joissa lukija ei ole vielä valmis lopettamaan - niitä ei viedä ihan loppuun saakka. Jää lukijan vastuulle kuvitella mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä tekee novelleista jotenkin mieleenpainuvampia, kun kaikkea ei anneta valmiina. Lukijan täytyy ikään kuin osallistua itse tarinan lopetukseen.

Sekä äitien että poikien näkökulmasta monissa novelleissa käsitellään luopumista ja menetystä. Jossain elämän vaiheessa on pakko irtautua, varsinkin jos elämä sujuu paremmin ilman toista, tai jos toinen ei kykene ottamaan vastuuta. Joskus äidin ja pojan näkemykset hyvästä elämästä saattavat olla hyvin vastakkaiset. Kuitenkin äiti vaikuttaa aina pojan päätöksiin, vaikkei poika sitä aina tiedostakaan. Usein tasapaino on mahdollista vain jos pystyy unohtamaan tai antamaan anteeksi.

Keskeistä novelleissa on se, mitä ei sanota ääneen. Hahmot piilottavat tunteensa, siirtävät sanottavansa myöhemmäksi, eivätkä lopulta pysty ilmaisemaan ajatuksiaan. Ihmisten välisen jännitteen voi suorastaan aistia - niin tutulta se tuntuu, kun asiat jätetään ilmaan ja ihmiset ymmärtävät toisensa väärin. Samalla tavalla keskeistä kertomuksissa on poikien tapa tarkkailla äitejään. Äitien eleet ja ilmeet, tuoksut ja mielialat ovat pojille tärkeitä. Isät ovatkin usein poissaolevia tai muuten poissa.

Vaikka novellit ovat varsin melankolisia ja paikoitellen vähän julmiakin, niissä on myös optimismia ja etenkin lämpöä. Tóibínilla on kauniin lempeä ja rauhallinen tapa käsitellä vaikeita asioita. Lämpöä huokuu ajatuksista ja katseista, yhteenkuuluvuudesta ja yhteisestä historiasta. Osassa tarinoista välittyy myös kaunista intohimoa, ystävyyttä ja kokeilunhalua. Novelleista viimeinen poikkeaa muista sijoittumalla Espanjaan, muut tapahtuvat Irlannissa. Yhteistä useimmille on kylän tai pikkukaupungin puristava yhteisöllisyys - toisaalta tukeva ja turvallinen, toisaalta painostava ja tiukka.

Tóibínin tyyli kirjoittaa on tiivis, mutta kaunis. Virkkeet eivät juurikaan rönsyile, eikä ajatus hajoa koskaan. Kieli pysyy kasassa ja kertoo joskus karullakin tavalla olennaisen. Novellit pursuavat kuitenkin yksityiskohtaistakin tietoa monista hyvin jokapäiväisistä asioista, joista lukija huomaa olevansa kiinnostunut ihan vain siksi, että ne on kirjoitettu niin herkullisen mielenkiintoiseen muotoon. Ihastuin Tóibínin kieleen jo lukiessani Brooklynia. Kiitos suomentajalle.

En voi olla vertailematta Tóibínin novelleja juuri lukemiini Munron novelleihin. Niille on yhteistä tietynlainen arkisuus ja tavallisuus, johon sekoittuu kovuutta ja jopa julmuutta, mutta myös runsaasti rakkautta. Ymmärtäminen ja unohtaminen ovat keskeistä molemmille. Ja samalla tavalla molemmissa sanomatta jättäminen on vaikuttavampaa kuin ääneen lausuminen. Eikä kummassakaan ole liikaa onnea.

Äideistä ja pojista ovat kirjoittaneet myös mm. Sara ja Katja.