Dekkariviikko: Yrsa Sigurdardottir: Perimä

Yrsa Sigurdardottir 2014. Islanninkielinen alkuteos Dna. Suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala. Otavan Seven-pokkari 2017. 412 sivua. Oma ostos.

Luin Sigurdardottirin ensimmäistä, Thora Gudmundsdottir -dekkarisarjaa jo kymmenisen vuotta sitten pari kappaletta. En tiedä onko enempää suomennettukaan. Samaan aikaan pidin kovasti niinikään islantilaisen Arnaldur Indridasonin Erlendur-sarjasta. Islanti on pieneksi maaksi hyvin edustettuna skandinaavisessa dekkarigenressä. Perimä kuuluu Sigurdardottirin tuoreempaan sarjaan, jossa päähenkilöinä seikkailevat psykologi Freyja ja rikospoliisi Huldur. Perimän lisäksi sarjaan kuuluvat teokset Pyörre ja Synninpäästö.

Perimä käsittelee mielenkiintoista teemaa, adoptiota. Adoptiolapsilla ei ole aina ollut oikeutta saada tietää biologisten vanhempiensa nimiä, ja tässäkin romaanissa salassapidolle on hyvät syyt. Perimästä ja sen aiheuttamasta katkeruudesta kumpuavat myös rikollisen motiivit. Aiheen käsittely kuitenkin ontuu, valitettavasti. Aihe olisi erinomainen, mutta tämän teoksen motiivit surmatöihin ovat hieman kaukaa haettuja eivätkä ainakaan minulle synnytäneet sellaista tyytyväisyyden tunnetta, kuin yleensä dekkareita lukiessa, kun murhaaja selviää.

Juonesta uskallan kertoa tämän verran: Vuonna 1987 kolme pientä sisarusta revitään irti toisistaan, sillä Islannista ei löydy perhettä joka suostuisi adoptoimaan heidät kaikki. Lasten kotona on tapahtunut järkyttäviä asioita, joista vaietaan vuosikymmeniksi. Mikä yhteys tapahtumilla on nykyaikaan, jossa joku alkaa tappaa toisilleen vieraita ihmisiä erittäin raa'alla tavalla? Ensimmäisen murhan ainoa todistaja on 7-vuotias tyttö; siksi kuvaan astuu lastenpsykologi Freyja. Poliisilaitoksella tutkinnan saa johtaakseen Huldur, jonka suhde Freyjaan on vähintäänkin hankala. Mutta yhteistyötä on tehtävä. Rikoksen ympärillä pyörivien teemojen rinnalle nousee siten myös ihmissuhdesotkut, jotka eivät ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ratkea.

Perimästä tekee vetävän toisaalta menneisyyden karmeiden tapahtumien suhde nykypäivään ja se, kuka kukin oikeasti on. Löytävätkö biologiset sisarukset toisensa ja mitkä ovat seuraukset? Kiehtova prosessi on myös lapsitodistajan kuulustelu ja lapsen mielenliikkeiden luotettavuus. Jännä rikoksiin liittyvä yksityiskohta on myöskin salakoodi, jonka nörtti radioharrastaja Karl lopulta ratkaisee, vaikka koodikielen merkitys kokonaisuuden kannalta jääkin hataraksi.

Cozy crime -dekkareiden jälkeen Perimä tuntuu hieman raa'alta, mutta väkivallalla ei onneksi mässäillä, eikä sitä ole liikaa. Jännitystä tuovat todisteiden mahdottomalta näyttävä kudelma ja lapseen kohdistuva turvattomuus. Jos rikollisen motiivit ja tekotavat tuntuvat hieman huterasti rakennetuilta, kritiikkiä saa minulta myös päähenkilöiden välinen kommunikointi. Aikuiset poliisit käyttäytyvät välillä kuin teinitytöt miettiessään kuka on milloinkin vetänyt herneen nenäänsä ja millä tavalla mököttäjää pitäisi lähestyä. En aina edes ymmärtänyt, mikä kommunikaatiossa meni pieleen ja miksi. Tarinassa oli paljon potentiaalia ja se oli koukuttava, mutta kovin korkeita pisteitä kirja ei kuitenkaan minulta saa.

Dekkariviikon viimeinen kirja menee Helmetin haasteessa kohtaan 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua. Kyllä, islantilaiset nimet ovat ihanan erilaisia. Kirjankansibingossa kansi kuittaa kohdan "jännitys". Dekkariviikon antia voitte lukea myös mm. näistä blogeista: Kartanon kruunamaton lukija, Tulevin lukublogi, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Luettua elämää.

Dekkariviikko: Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton 2015. Englanninkielinen alkuteos The Quality of Silence. Suomentanut Outi Järvinen. Gummerus 2016. 326 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kesähelteiden ja lähes tauotta paistavan auringon alla tuntuu ehkä omituiselta hypätä arktiseen yöhön ja pakkaseen, mutta yllättävän hyvin pääsin tunnelmaan sisään. Minulle entuudestaan tuntemattoman Rosamund Luptonin toinen romaani sijoittuu Alaskaan, jonne lontoolainen Yasmin lähtee tyttärensä Rubyn kanssa. Yasminin mies Matt valokuvaa Alaskan kauimmaisessa kolkassa arktisia eläimiä ja pitkien poissaolojen vuoksi avioliitto on koetuksella. Nainen lähtee hakemaan miestään kotiin. Näin käykin ihan kirjaimellisesti, sillä etäinen Anaktuen kylä on palanut ja kaikki sen asukkaat samalla. Yasmin kieltäytyy uskomansa, että Matt olisi yksi kuolleista. Lentoja ei enää ole, vain valtavat rekat kulkevat vaarallisen alueen halki.

Anaktuen jäänteiden ylle ei kohoaisi mitään valoa; niin kaukana pohjoisessa aamunkoittoa ei tulisi, sillä kaamos jatkuisi vielä kaksi kuukautta. Matt olisi pimeässä kunnes he löytäisivät hänet.

Rekkamatka Alaskan halki on pimeyttä ja kylmyyttä. Yasmin ja Ruby eivät välty lumimyrskyiltä, pakkasenpusemilta eivätkä myöskään takaa-ajolta, sillä on joku, joka ei halua heidän tietävän totuutta Anaktuesta ja Yhdysvaltojen harjoittamasta politiikasta Alaskassa. Oman haasteensa tuo kymmenvuotiaan Rubyn kuurous, pimeässä kun on vaikea nähdä. Romaani ei ole pelkkää jännitysnäytelmää läpi tundran ja epäinhimillisten olosuhteiden, vaan samalla tarina parisuhteesta, rakkaudesta, perheestä ja lapsen kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta.

Ruby on sitkeä tyttö, joka on toinen tarinan kertojista. Muista poikkeavan lapsen on ollut vaikea ystävystyä ja koulussa on ikävää. Äitinsä kanssa Ruby joutuu kamppailemaan oikeudesta kieleensä ja omaan ääneensä. Suhde isään on mutkattomampi ja lämpimämpi, siksikin isän löytyminen on välttämätöntä. Yasminilla puolestaan on lapsuuden traumansa ja sitä kautta vahva side mieheensä, eikä hän ole valmis menettämään tätä inuiiteille tai arktiselle luonnolle.

Hän oli epävarma siitä, mikä oli maata ja mikä taivasta, mikä oli oikea ja mikä vasen, hän ei tiennyt enää oliko yö vai päivä, ja fyysinen epävarmuus sankan lumisateen keskellä pimeässä alkoi vaikuttaa häneen myös henkisesti; oli hetkiä jolloin hän ei enää kyennyt muistamaan, mitä tai ketä hän oli pakenemassa.

Valitsin teoksen Facebookin Helmet-ryhmän suosituksista haastekohtaan 48: Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä. Rubyn kuurous ei ollut romaanissa ihan sivuseikka, vaan toi mukanaan jännitteitä, jännittäviä tilanteita ja yksityiskohtia, jotka maustoivat tarinaa hienolla tavalla, kuten vaikkapa se taistelu, jota nykyvanhemmat joutuvat käymään ruutuaikaa vastaan; Rubylle ja koko tarinalle nettiyhteistöt osoittautuvat kohtalokkaan tärkeiksi. Kiitos ryhmälle hyvästä vinkistä!

Arktinen kylmyys ja talven läpitunkemattomuus toivat kerrontaan jännityksen lisäksi myös paljon kauneutta, omalla tavallaan. Pidän siitä, miten julmaltakin tuntuva luonto ja olosuhteet avataan ja selitetään niin että ne alkavat näyttää kauniilta ja kaikella on tarkoituksensa. Lupton on ujuttanut tarinaan paljon kiehtovia yksityiskohtia luonnosta. Romaani muuten paranee loppua kohti huimalla tavalla. Alkupuoliskon aikana mietin jo kerran, jätänkö kesken, onko tämä tarpeeksi mielenkiintoinen tai edes vetävä. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä nyt kirjoittaessa tuntuu, että pidin teoksesta loppujen lopuksi todella paljon!

Arktisella tundralla oli mahdoton tuntea itseään tärkeäksi, mutta sen sijaan helppo kokea yhteyttä johonkin, mitä aika ja etäisyys eivät voineet muuttaa. 

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi ja Kaisa Reetta T. Kirjankansibingo: Yö.

Dekkariviikko: Suosikkijännärini!

Tänään alkaneen dekkariviikon kunniaksi tein koosteen parin viime vuoden aikaisista lempijännäreistäni. Tein edellisen koosteen kaksi vuotta sitten samaiselle viikolle, joten pitäydyn siksi tuoreeltaan lukemissani teoksissa. Täältä voi lukea aikaisemmista suosikeistani. Siinä missä tuo aikaisempi postaus keskittyy selkeästi dekkareihin, tämänkertainen koosteeni on genreltään hieman laveampi, ja siksi kutsun niitä jännäreiksi. Ensin esittelen muutaman dekkarin, lopuksi muita kansainvälisesti menestyneitä, lähinnä kai psykologiksi jännäreiksi luonnehdittavia teoksia.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Varjojen kujat ei ole ihan Arnaldurin parhaimmistoa, mutta haluan nostaa tämän taitavan kertojan joka tapauksessa esiin. Luin hänen teoksiaan runsaasti joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, eikä niitä ole siksi linkittää tänne. Arnaldurin dekkareissa on läsnä tietysti islannin karut olosuhteet ja usein talvi, johon päähenkilönkin menneisyyden aaveet kulminoituvat. Useimmissa dekkareissa pureudutaan johonkin muutamia vuosikymmeniä tapahtuneeseen, rikokseen tai muuhun mysteeriin, joka alkaa taas kummitella. Historiankertojana Arnaldur on mielestäni omimmillaan. Parhaita teoksia ovat Haudanhiljaista (2004) ja Sameissa vesissä (2010).

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Fred Vargasin Komisario Adamsberg -sarjaa ei voi liikaa ylistää. Olen lukenut kaikki suomennetut. Ainoa nootti liittyykin julkaisujärjestykseen Suomessa: komisarion yksiyiselämä vaikuttaa varsin sekavalta, kun lukeminen hyppii ajallisesti paljonkin. Muuten teokset ovat onneksi kivan yksilöllisiä ja ainekset ovat mitä parhaat: herkullinen kokoelma poliiseja joihin on helppo rakastua, tapaukset jotka vievät ihmismielen mystisiin sopukoihin, kansantaruston ainekset sekä Jean-Baptiste Adamsbergin sumea logiikka ja pitkät kävelyretket Pariisin kaduilla. Tämän Neptunuksen sauvan lisäksi yksi parhaita on Normandialainen tapaus (2011).

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Brittiläinen Griffiths on niittänyt mainetta viime vuosina ja hänen teoksiaan suomennetaan parhaillaan vimmattua tahtia - kymmenen niitä kuulemma kaikkiaan on. Näistä pääset lukemaan monista muistakin blogeista, linkissä sarjan ensimmäinen. Päähenkilö Ruth Galloway on sympaattisen tavallinen nainen ja taitava arkeologi, jonka osaamista paikallinen poliisi mielellään hyödyntää ja kehittyypä heidän välilleen muutakin. Dekkarit sijoittuvat Norfolkin karuille marskimaille, kaivauksille ja kohteisiin, joissa Griffiths hyödyntää luonnon läsnäoloa juuri sopivalla tavalla. Mystiikka ja vanhat uskomukset ovat näissäkin kivasti läsnä.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Mackintoshin menestysteoksista suosikikseni nousi kolmas ja viimeisin, Anna minun olla. Psykologisissa jännäreissä paljastuu asioita, jotka järkyttävät lukijankin todellisuudentajua. Kerronta on uskomattoman koukuttavaa ja ravisuttaa lukkiutuneita käsityksiämme. Mitä kaikkea tavalliselta vaikuttavien naapureiden elämässä tapahtuukaan?

Pierre Lemaitre: Verihäät

Lemaitre on valtavan suosittu kirjailija, oli hänen genrensä mikä tahansa jännäreistä historiallisiin romaaneihin. Taitava tarinankertoja ihan omaa luokkaansa! Jännäreistä Verihäät on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen: hyvin kekseliäs juoni, pakenemista ja kilpajuoksua, henkistä kamppailua ja jatkuvaa todistelua syyttömyydestä. Lemaitren Verhoeven-sarja on myös erittäin menestynyt ja lähempänä viikon dekkariteemaa. Blogistani löytyy siihen teos Alex.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä esittelen pari vuotta sitten suomennetun ruotsalaisen oikeussalijännärin. Genressä on mielestäni tylsyyden vaara, ja yksityiskohtaisen perusteellinen tämäkin on, mutta kaikkea muuta kuin tylsä. Lukiossa sattuneen ampumavälikohtauksen taustat paljastavat seikkoja, jotka selittävät enemmän kuin lehtiotsikot. Nuoret omine maailmoineen ja angsteineen luovat kiehtovan hahmogallerian. Löytyy katkeruutta, välinpitämättömyyttä ja velvollisuudentuntoa.

Jännittäviä ja aurinkoisia lukuhetkiä!

Emma Rous: Au pair

Emma Rous 2018. Englanninkielinen alkuperäisteos Au Pair. Suomentanut Sisko Ylimartimo. Minerva 2019. 383 s. Lainasin kirjastosta.

Ensi viikolla kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Emma Rousin Au pair ei ole varsinaisesti dekkari, vaan psykologinen jännäri, mutta ihan hyvin uskon sen sopivan viikon teemaan; aloitan siis hieman etuajassa. Luvassa lisää jännitystä tuleviin päiviin. Romaani on ollut kansainvälinen menestys, eikä mikään ihme. Juoni ja mysteeri vetävät mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Kuka minä olen?

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa elää Seraphine, toinen Summerbournen kaksosista, joka on kai aina epäillyt taustaansa. Vahvistuksen epäilylle tuo syntymäpäivänä otettu valokuva perheestä - valokuva jossa on vain yksi vauva. Seraphine haluaa selvittää kuka oli Laura, nuori au pair, joka oli palkattu vuodeksi hoitamaan hänen isoveljeään Edwiniä ennen kaksosten syntymää.

Tarinan toinen kertoja on luonnollisesti Laura itse, vuosina 1991 ja 1992. 18-vuotias au pair viettää vuoden Summerbournessa, kartanossa Norwichin sivukylillä, seuranaan Edwin ja tämän äiti Ruth. Ruth on mieleltään epätasapainoinen, eikä helppo ole tämän äitikään, joka vierailee kartanossa säännöllisesti. Lauran sydän pamppailee perheystävälle Alexille, mutta mitä aikuisten välillä tapahtuu, kun Alex lakkaa käymästä? Mikä rooli Ruthin miehellä on kartanon tunnelmaan ja Ruthin mielialoihin?

Au pairissa on kevyellä tavalla läsnä jonkinlainen kauhuromantiikka. Kellankultainen kartano kauniine ympäristöineen ja vanhahtavine kylineen tietysti kuuluvat asiaan, ollaanhan Englannissa. Läheisen rannikon jyrkät kalliot, salaperäinen torni ja perheen omituisesti käyttäytyvät naiset - toisaalta ihanat päivät nelivuotiaan lapsen kanssa ulkona tai pipareita leipomassa - tunnelma kääntyy nopeasti suorastaan dramaattiseksi. Lauran elämä Summerbournessa on periaatteessa leppoisaa ja helppoa, mutta hänelläkin on murheensa. Kartanon maista huolehtii vanha Michael, jonka kertomukset ja uskomukset kartanon kaksosiin lankeavasta kirouksesta tuo mysteeriin omat värinsä. Lisämakua tuovat yksityiskohdat, kuten maukkaat viherluumut, kaupunkitalo Winterbourne ja vaietut salaisuudet.

Romaanin kerronta ei ihan ollut mieleeni, tai ainakaan se ei ollut teoksen parasta antia, en kuitenkaan osaa selittää miksi. Lauran au pair -vuoteen ja Seraphinen syntymään tuntui kuitenkin liittyvän niin kiehtova kuvio, että se piti otteessaan. Loppu oli ehkä hieman imelä ja epäuskottavakin; minun oli vaikea uskoa, että pahat aikeet olivat nyt tässä ja perheenjäsenet pääsevät rauhassa käsittelemään tunteitaan. Odotin vielä jotain yllättävää käännettä. Mysteerin perusidea kun oli kuitenkin aika helppo päätellä.

Kirjasta myös näissä blogeissa: Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus ja Luetut kirjat. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 12: Kirja liittyy Iso-Britanniaan. Kirjankansibingossa tämä osuu kohtaan Lomahaave.