Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen 2024. Siltala. 183 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Olipa kiva että sain tämän kirjaston varausjonosta ennen kuin Finlandia-palkinnot jaetaan. Olen pitänyt kovasti Kekkosen romaaneista, erityisesti Vieraista ja Tämän naisen elämästä, joten oli ihana kuulla, että Liv! on palkintoehdokkaana.

Aikaisemmin olen luonnehtinut Kekkosen tekstiä ilmavaksi, ettei siinä ole mitään turhaa ja että tunne välittyy juuri sopivalla tavalla. Ihan samaa voin sanoa tuoreimmastakin romaanista. Itse asiassa huomasin vertaavani tekstiä ruotsalaisen suosikkini Alex Schulmanin teoksiin. Molemmilla on uskomaton kyky välittää tunnetiloja ja ihmisten välisen viestinnän pieniä merkityksiä hyvin osuvalla tavalla. Tällaisen tekstin lukemisessa on aina se riski, että se raapaisee lukijaa ihon alta, mutta pidän siitä, että romaani tulee hyvin lähelle.

Livia eli Liv on perheen tyttäristä nuorin, jota romaanissa muu perhe, isosiskot, äiti ja isä sekä paras ystävä tarkkailevat ja pohtivat. Perheellä on tapana viettää kesät saaressa vanhassa talossa, jossa loman arki ja säätilat rytmittävät päivää, Livin mielestä joskus liiankin tarkkaan. Etenkin äidillä on kova tarve tietää, mitä 22-vuotias tytär tekee. Ehkäpä siksi Liv ei kerro, millainen kohtaaminen hänellä on rannalla eräänä päivänä ollut ja ketä hän on menossa tapaamaan illalla.

Kerronta vaihtelee siten, että kaikkitietävä kertoja kertoo päähenkilöstä Livistä, mutta muut perheenjäsenet ovat minäkertojia. Tämä toimi oikein hyvin ja näkökulmat täydentävät Livin hahmoa. Kullakin on oman persoonansa värittämä käsitys asioista ja nuorimman elämästä, eikä perheessä vältellä erimielisyyksiä. Pientä jännitettä on ilmassa näiden muutaman päivän ajan, eikä vähiten siksi että siskosten vanhempien elämässä tapahtuu isoja asioita. Vanhempien välit vaikuttavat perheenjäsenten väliseen kommunikointiin, halusivat he sitä tai eivät. Kekkosella on taito kiteyttää räjähdysaltis kommunikointi siten että tekstin ilmavuus säilyy, vaikka tunnelataus on valtaisa.

Livin tapaaminen miehen kanssa on vääjäämätön, kuten sekin että se johtaa johonkin draamaan tai jopa vaaraan, josta lukijalle annetaan pieniä vihjeitä. Kun lukija lopulta tietää, hän on todennäköisesti samassa tilanteessa kuin Liv ja hänen siskonsa: pitääkö olla huolissaan, no pitää tietysti, pitääkö siitä kertoa ja kenelle. Missä menevät minun ja toisen rajat, kenen on syy ja miten tällainen vaikuttaa tulevaisuuteen. Äkkiseltään tuntuisi, että vastaukset ovat ihan selviä, mutta Liv! näyttää, miten vaikeasta päätöksestä voikaan olla kyse.

Upea teos, jonka lukaisin kahdessa illassa. Sivumäärä ei päätä huimaa, mutta romaani on myös niin vetävä, että sitä on vaikea laskea käsistään. Suljettu ympäristö luo omanlaistaan, suorastaan klassista tunnelmaa, ja Kekkonen tavoittaa 22-vuotiaan mielenmaiseman ihailtavan tarkkaan. Selkeä kannanottokin tämä romaani on. Onnea ehdokkuudesta ja onnea kisaan!

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Pajtim Statovci 2024. Otava. 277 s. Oma ostos.

Statovci oli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-ehdokas, kun hänen kolmas romaaninsa Bolla voitti kilpailun vuonna 2019. Nyt viisi vuotta myöhemmin, olen juuri saamassa hänen neljännen romaaninsa luettua, kun se valitaan Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Onnea kirjailijalle ehdokkuudesta! 

Lehmä synnyttää yöllä on niin vimmainen purkaus, että tuntuu vaikealta aloittaa siitä kertominen, sillä teemoja ja kerroksia on useita. En tiedä kuinka paljon romaanissa on autofiktiota, mutta kirjamessujen haastattelusta sain kyllä vaikutelman, että ihan fiktiota tämä on. Päähenkilö on kuitenkin suunnilleen kirjailijan ikäinen kosovolaistaustainen, Suomeen muuttanut mies, jonka ammatti on kirjailija, joten mene ja tiedä. Eikä sillä väliä, vaikuttava romaani joka tapauksessa.

Suomeen muuttanut perhe viettää usein kesät Kosovossa perheen äidin vanhempien luona maalla. Isoisän maatilalla pieni poika kokee hämmennystä tunteiden, kulttuurien, kielten ja tapojen yhteentörmäyksestä. Kesät Pristinassa asuva ja työskentelevä isä on poissa. Myöhemmissä muistoissa yöt isoisän luona täyttyvät pelosta, väkivallasta, kuoleman kohtaamisesta ja mielikuvituksen tuotteesta, kimeeristä, joka täytyy vuosikymmeniä myöhemmin käydä vapauttamassa isoisän ullakolta.

Aikuisena poika lähtee äitinsä kanssa kesäksi Kosovoon isän rakentamaan taloon. Kirjailija jää Pristinaan pidemmäksi aikaa kuin äitinsä, kirjoittaa kirjettä kuolleelle isälleen, pestautuu kauppaan töihin ja yrittää kirjoittaa. Naapureiden auttaminen ei onnistu, sillä vastassa on tietämättömyyttä ja köyhyyden aiheuttamaa vilpillisyyttä. Kirjailijan mieli on niin hauras ja vihainen, identiteetti täynnä salaisuuksia, eikä lopulta kummastakaan työnteosta tule mitään. Mitä lapsuudessa tapahtui? Onko lapsen muistama väkivalta ja kajoaminen mielikuvituksen työtä vai tapahtuiko se oikeasti?

-- koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin---

Välillä kerronta palaa lapsuuden kouluvuosiin Suomeen. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on se, kun poika tuo kouluun Koraanin ja opettaja saa raivokohtauksen. Lapsen kohtaama rasismi, ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat karmeaa luettavaa. Jos lapsi pakenee välillä mielikuvitusmaailmaan, täytyy hänen yhtä lailla paeta myös aikuisten mielivaltaa. Niin kotona kuin koulussakin on ailahtelevaa auktoriteettia, sääntöjä joista ei saa otetta, ja lopulta on lapsi, jonka mielenterveys horjuu.

Koen, että tämä romaani on purkaus kaikesta siitä ristiriidasta, jonka keskellä maahanmuuttajaperheen lapsi saattaa kasvaa. Kasvuun vaikuttavat niin perheen asema yhteiskunnassa, uskonnon tavat ja uskomukset, kotimaan miehinen kulttuuri ja ylpeys, sodan traumat, seksuaalisuuteen liittyvät salaisuudet, naisten ja lasten kohtaama väkivalta kuin suomalaisten ennakkoluulot. Mieleenpainuvaa oli myös se, miten kauaksi kirjailijan ja hänen äitinsä todellisuudet olivat karanneet toisistaan. Oli päähenkilökirjailijan muisto lapsuudesta todellinen tai ei, jonkinlaisten väkivallan kohteeksi hän on joka tapauksessa joutunut. Saako hän siitä kertoessaan kenenkään tukea?

--täällähän on ennen aina kostettu, hän jatkaa, katkottu päitä, tuhottu sukuja, raiskattu tyttäriä ja ammuttu poikia mitä mitättömimmistä syistä, ja edelleenkin jotkut vannovat verikoston nimeen---

Teosta lukiessani piti alkaa kaivaa oman mielen syövereistä, mitä muistankaan Kosovon sodasta. Jugoslavia hajosi jo ennen tämän romaanin tapahtumia, ja sitä seuraava Balkanin sota syttyi 1990-luvun alkupuolella, mutta Kosovoon saatiin rauha vasta myöhemmin, vuonna 1999. Suomalaisia rauhanturvaajiakin siellä oli. Serbien pelko on romaanin henkilöillä voimakas, mutta pinttyneessä vihassa ja pelossa on varmasti vanhempiakin kerroksia kuin pelkkä 1990-luku.

Yhdessä Facebook-ryhmässä oli keskustelua siitä, miksi romaanin nimessä on verbi synnyttää, kun oikeampi termi olisi poikia. Arvelin, että kyse on tietoisesta valinnasta. Syy verbin valintaan tosiaankin löytyy romaanin sivuilta. Kannattaa siis lukea kirja ennen kuin tietämättään ja virheellisesti vähättelee kirjailijan sanavarastoa.

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Cristina Sandu 2024. Otava. 363 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sandun kaksi aikaisempaa teosta, Valas nimeltä Goliat ja Vesileikit, saivat aikoinaan ylistävät vastaanotot, ja minultakin ne saivat Goodreadsissa molemmat neljä tähteä. Niistä ei kumpaakaan voisi luonnehtia perusromaaniksi, sen verran omaperäisesti kerrottuja molemmat. Siksi olikin yllätys, että Tanskalainen retkikunta oli niinkin tavanomainen romaani. Hienosti kirjoitettu, mutta sen lukeminen jätti kaipaamaan enemmän.

Tositapahtumiin perustuvassa romaanissa tanskalaiset lähtevät Nicaraguaan perustamaan uutta siirtokuntaa vuonna 1923. Kuten monet muutkin pohjoisen asukkaat, nuoret lähtijät ovat innostuneet valtavista tiluksista, kesyttämättömästä maasta ja mahdollisuudesta uuteen alkuun. Heille on luvattu sisämaan vuoristoa lähellä olevia vehreitä alueita, joissa kahvin ja sokerin viljeleminen toisi elannon, eikä pohjoisen kylmistä talvista tarvitsisi enää välittää.

Siirtokuntalaisten saavuttua alueelle osa aikaisemmin saapuneista pakenee jo pois. Asumukset ovat alkeellisia, luonto on kyllä vehreää ja maa viljavaa, mutta olosuhteet ja säät niin haastavia, että elämästä tulee hankalampaa kuin kukaan oli kuvitellut. Vuosikymmenien kuluessa osa jää, osa löytää itselleen kylän tai kaupungin, lapsia syntyy ja tanskan kieli unohtuu. Tanskalainen siirtokunta unohtuu vähitellen. Kun parikymppinen Nico palaa Danesiaan ja esivanhempiensa taloon vuonna 2019, viljelystyölle on jo löydettävä ihan jokin toinen vaihtoehto itsensä elättämiseksi.

Tarinassa, joka kattaa useita vuosikymmeniä useiden päähenkilöiden näkökulmasta, sivutaan hienosti Nicaraguan lähihistoriaa ja politiikkaa, joka ei voi olla vaikuttamatta myöskään tanskalaisten elämään. Lahjakkaan tanskalaistaustaisen taiteilijan kautta se valaisee myös mielenkiintoisella tavalla taiteilijan kouluttautumis- ja menestymismahdollisuuksia Väli-Amerikassa, vaaleana latinona ja naisena. Viidakkomaisen luonnon ja villin joen armoilla elävien menneiden vuosikymmenten ihmisten arki ja valinnat ovat mielenkiintoista luettavaa.

Silti täytyy sanoa, että jotain tästä romaanista jäi puuttumaan. Se ei oikein vetänyt mukanaan, enkä aina muistanut, kenestä luku kertoo tai mikä on kenenkin yhteys aikaisempiin päähenkilöihin. Valitin viime viikolla, etten ollut oikein oma itseni, mikä saattoi tietysti vaikuttaa lukemiseen - ehkä syy oli minussa, eikä romaanissa. Kiehtovan aiheen Sandu on joka tapauksessa löytänyt ja arvostan sitä, mitä se opettaa lähihistorian vaiheista ja maasta, josta en ole tainnut koskaan lukea mitään. Uusi maapiste siis!

Cristina Sandu on muuten myös loistava suomentaja: lukemistani kirjoista esimerkiksi Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Emma Clinen Vieras ja Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet ovat hänen suomentamiaan. 

Fatma Aydemir: Jinnit

Fatma Aydemir 2022. Saksankielinen alkuteos Dschinns. Suomentanut Veera Kaski. Kosmos 2023. 429 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin pariin minut johdatti sana jinni, johon olen törmännyt parin viime vuoden aikana muutaman kerran täysin ymmärtämättä, mitä sana tarkoittaa. Ensin se mainittiin Leila Slimanin Marokkoon sijoittuvassa romaanissa Toisten maa, sitten Elif Shafakin Kadonneiden puiden saaressa, joka sijoittuu Kyprokselle. Kolmannen kerran törmäsin sanaan koulun käytävällä, kun kuulin kahden arabitaustaisen tytön käyttävän sanaa. Pysähdyin ja kysyin tytöiltä, mitä jinni tarkoittaa. He arvelivat sanan olevan suomeksi jotain pirun, kummituksen tai paholaisen suuntaista.

Ehkä jinnit tarkoittavatkin juuri tätä, totuuksia, jotka ovat aina läsnä, leijailevat huoneessa, halusi tai ei, mutta joita ei koskaan lausuta ääneen siinä toivossa, että ne jättäisivät rauhaan, pysyisivät kätkössä aina ja ikuiseksi.

Romaani alkaa kuolemantapauksella. Perheenisä Hüseyn on toteuttanut unelmansa ja ostanut asunnon Istanbulista. Hänen ja Emine-vaimon lapset ovat melkein kaikki jo muuttaneet omilleen, ja vanhempien on nyt mahdollista ajatellaan itseään. Mutta mies kuolee sydänkohtaukseen ja perheen on matkustettava nopeasti Turkkiin hautajaisiin.

Jinnit rakentuu kuudesta luvusta, kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Hüseynin oma aloitusluku jää hyvin lyhyeksi ja siksi onkin lasten ja Eminen velvollisuus muistella isäänsä ja selvittää perheen hiljaisuuden yllä leijuva salaisuus. Hüseyn ja Emine ovat syntyjään vuoristokurdeja, jotka ovat jättäneet kotikylänsä nuorina aikuisina, kasvattaneet lapsensa turkkilaisiksi, ja muuttaneet heidän kanssaan lopulta Saksaan 1980-luvulla. Isän kuolema vuonna 1999 kirvoittaa kustakin hyvin erilaisia reaktioita suhteesta niin etniseen ja uskonnolliseen perintöön, maahanmuuttajavanhempiin kuin saksalaiseen yhteiskuntaan.

Nuorimpina lapsina Ümit ja Perihan ovat saaneet vanhempien näkökulmasta kaiken: oppineet kielen, saaneet koulutuksen ja turvallisen kasvuympäristön. Sen eteen Hüseyn on raatanut tehtaassa itsensä ennenaikaiseen hautaan ja Emine katkeroitunut niin ettei tunnista enää omia tarpeitaan tai tunteitaan. Ümitilla on salaisuus, jonka paljastuminen repisi äitisuhteen rikki ja nuorukainen on Turkkiin tullessaan täysin hukassa. Vähän vanhempi, rohkea, suorasanainen Perihan on keksinyt jostakin perheen kurditaustan ja etsii siitä identiteettiään. Hänellä on kriittinen asenne yhteiskuntaa, äidin edustamaa naiseutta ja politiikkaa kohtaan. Vanhin pojista, Hakan, näkee itsessään sen maahanmuuttajanuoren, jota poliisi, koulu ja poliitikot potkivat päähän. Hänen on vaikea asettua aikuisen elämään, ja hänen valintansa ja kapinansa aiheuttavat vanhemmissa häpeää.

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi olla mutiainen Saksassa. Pitikö nyt ruveta mutiaisesti vielä Turkissakin? Peri sanoo aina joskus, että Hakanin pitäisi lakata vetoamasta kaikessa siihen, että on mutiainen. "Sinä olet niin paljon enemmän, miksi et päätä ihan itse, mitä haluat olla? Miksi omaksut sen roolin, jota muut sinulle tyrkyttävät?" Joo joo, ehkä Peri on oikeassa, ehkä Hakan onkin enemmän. Mutta jos hän saisi valita, mitä kaikkea on mitä haluaa olla, niin kurdilaisuus ei tosiaankaan komeilisi sillä listalla.

Vanhimpana tyttärenä Sevdan rooli ei ole ollut helppo. Hänet jätettiin lapsena hetkeksi Turkkiin ennen kuin hän sai muuttaa muun perheen mukana Saksaan. Sevda ei saanut käydä koulua Turkissa ja Saksassa se oli muka liian myöhäistä. Alkoholisoitunut aviomies on vaarassa viedä naisen muutkin mahdollisuudet, mutta kovapäinen Sevda pärjää lopulta elämässään hyvin. Hän on luonteeltaan ja ulkonäöltään kuin äitinsä Emine, mutta naiset eivät tule lainkaan toimeen keskenään. Kummankin mieltä vaivaavat katkeruus ja rakkaudettomuus, sekä lopulta tiukkasanainen riita, johon romaani dramaattisesti päättyy. Emine paljastaa menneisyydestään salaisuuden, jolla ei saa tyttärensä sympatiaa puolelleen vaan päinvastoin. 

Jokaisella siis omat mörkönsä, jinninsä. Romaani on todella mielenkiintoinen ja suorastaan vimmainen selonteko yhden maahanmuuttajaperheen valintoihin ja elämään vaikuttavista tekijöistä, kuten etninen tausta, marginaalissa eläminen, ponnistelut kohti parempaa, islaminusko, puolikielisyys, lukutaidottomuus ja kaipuu johonkin mitä ei ehkä ole enää. Miten monen Suomeenkin päätyneen perheen tarina tämä voisi olla? 

Fatma Aydemir on sanoissaan taitavan monipuolinen ja myös ihailtavan suora. Hän ei silottele mitään, ei kaunistele eikä vähättele. Hän tykittää täysillä kunkin perheenjäsenen näkökulmasta asioita, joista tiedämme, mutta joista emme keskustele tarpeeksi, saatika että ottaisimme niitä päätöksenteossa huomioon. Toivoisin että maailma olisi muuttunut 25 vuodessa, mutta pahoin pelkään, ettei se ole, etenkään nykyisen kylmässä poliittisessa ilmastossa. Yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta aspektista huolimatta romaania on luonnehdittu klassiseksi perheromaaniksi. Ehkä se on sitäkin, riippuu lukijasta, mihin kiinnittää huomiota. Ihmisten välisten suhteiden kuvaajana Aydemir on vähintään yhtä loistava kuin vaikkapa asenteiden tai uskomusten kuvaajana, eikä kudelmassa ole yhtä ilman toista.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

Nguyen Phan Qie Mai 2020. Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing. Suomentanut Elina Salonen. Sitruuna Kustannus 2022. 348 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia palkintoja voittanut Vuorten laulu on vietnamilaisen kirjailijan Nguyen Phan Que Main esikoisteos. Upeaa, että lukupiiriystäväni valitsi tämän luettavaksemme, sillä Vietnamiin sijoittuvia teoksia en ole lukenut aikaisemmin kuin yhden, eikä Kaakkois-Aasia ylipäätään ole minulle kovin tuttua kirjallisuudesta. 

Niin kauan kuin tarinamme elävät, emme kuole, vaikka jättäisimme maallisen vaelluksemme.

Romaani kertoo yhden perheen tarinan 1930-luvulta noin vuoteen 1980. Samalla se on katsaus Vietnamin levottomuuksiin, josta tunnemme ehkä sen kuuluisan sodan 1960- ja 1970-luvuilta, mutta ainakaan minä en muuta. Valloittajia ja sotia on ollut muitakin, politiikka on ollut hyvin riitaisaa ja Vietnamin etelä- ja pohjoisosat taistelleet verisesti useaan otteeseen. Tarinan kertoja, isoäiti, kuljettaa niin tyttärentyttärensä kuin lukijankin läpi Vietnamin lähihistorian.

Isoäiti joutuu kohtaamaan vainoajia, nälkää ja sairauksia piilotellessaan pienten lastensa kanssa kommunistien hyökkäykseltä. Köyhtyvässä maassa nokkelasti kaupankäynnillä vaurastunut isoäiti nähdään kapitalistina, jonka maat lunastetaan kyläläisille. Lähimpien tuesta huolimatta perheen on paettava, ja pitkän, raskaan pakomatkan vuoksi isoäiti joutuu jättämään osan lapsistaan vieraiden huomaan. On riski, ettei hän näe lapsiaan enää koskaan, mutta neuvokkuus, sinnikkyys ja rohkeus pelastaa perheen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin lapset ovat aikuisia ja osallistuvat sotaan Pohjois-Vietnamin joukoissa. Poliittiset erimielisyydet ovat rikkoa perheen sisäisiä välejä, ja kotiin jääneiden jokapäiväinen toive on saada nähdä sodan vieneet vielä elossa. Isoäiti kasvattaa nyt tyttärensä tytärtä, opastaa tätä kohti nuoruutta ja aikuisuutta, antaa arvokkaita elämänohjeita ja välittää eteenpäin arvostuksen oppineisuutta ja työntekoa kohtaan. Kun sota loppuu ja osa perheenjäsenistä löytää tiensä takaisin kotiin, he ovat muuttuneita, murtuneita, pelkkiä varjoja entisestään.

Kuten usein ennenkin sodasta ja köyhyydestä lukiessa nytkään en voinut olla ihmettelemättä, miten vähällä ihmiset pakon edessä tulevat toimeen. Kommunismin levitessä tilallisilta ei viety pelkästään omaisuutta, vaan heitä tapettiin, heitä jahdattiin - yhtäkkiä kyläläiset jakaantuivat, valtava kauna teki naapureista vihollisia ja raakalaisia. Pystyykö isoäiti unohtamaan kohtaamansa pahuuden, pystyykö hänen tyttärensä hyväksymään veljen valinnan sodassa? Miten monen kohtalo on ollut hiuskarvan ja sattuman varassa?

Olen tosiaan lukenut vain muutaman kaakkoisaasialaisen teoksen, mutta niiden perusteella en ole yllättynyt, miten runollisella tavalla Nguyen Phan Que Mai kertoo kotimaastaan. Isoäidin kertomuksessa ja lapsenlapsen havainnoissa on runsaasti kauniita yksityiskohtia, suloisuutta ja kauneutta. Ne ovat hyvä vastapaino sodille ja vainoille, joiden kuvaamisessa kirjailija ei säästele raakoja yksityiskohtia. Romaani olisi paikoin hyvinkin raadollista luettavaa ilman tasapainottavaa runollisuutta, ja liian imelä ilman rankkaa realismia. Pidin näiden yhdistelmästä kovasti.

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Maria Adolfsson 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Nödvändigt ont. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2024. 333 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmerellä ja sen kielessä, asukkaissa ja kulttuurissa on vaikutteita niin Skandinaviasta, Hollannista kuin Britanniastakin. Ihana keksintö! Päähenkilö on viisikymppinen komisario Karen Eiken Friis, joka tasapainottelee pikkulapsiarjen, pitkiksi venyvien työpäivien ja raskaiden muistojen kanssa.

Tällä kertaa Karen komennetaan varsin vastentahtoisesti vahtimaan kadoksissa olevan kuuluisan taiteilijan Raymond Ossen perhettä. Samalla hän pääsee tutustumaan miehen kahteen ex-vaimoon, nykyiseen tyttöystävään, lapsiin ja suureen taloon. Jyrkänteen reunalta on löytynyt Ossen auto, mutta ei ruumista. Vaikuttaa siltä, että mies on päätynyt itsemurhaan, mutta tarkka tutkinta ei sitä ihan puolla ja niinpä Karen saa tutkittavakseen mahdollisen murhan.

Tutkimuksia ei varsinaisesti hidasta poliisilaitoksen uusi johto, mutta esimies saa Karenin ärsyyntyneeksi, varpailleen ja hyvin tietoiseksi iästään. Lähestyvä joulu luo omat paineensa, kun Karenin omaatuntoa kolkuttelee. Hänen miehensä Leo kantaa suurimman vastuun kaksivuotiaan tyttären arjesta ja tuo yllättäen kotiin jotain, mistä Karen ei ilahdu lainkaan. Leon menneisyys kummittelee siinä missä Kareninkin.

Nyt täytyy sanoa, että kuudennen Doggerlandin lukeminen oli hieman tahmeaa. Itse rikoksesta ja sen tutkinnasta jäivät parhaiten mieleen Ossen rasittavat perheenjäsenet ja heidän välisensä kitka. Muuten taidan unohtaa hyvinkin pian, mitä kirjassa tapahtui. Ihan kuin tarinassa ei olisi ollut mitään mihin tarttua, vaikka loppuratkaisu oli kyllä yllättävä. Aikaisemmissa osissa mukavaa lämpöä tuonut yhteisöllisyyskin pysytteli nyt harmittavasti taka-alalla. Uskon kuitenkin että Adolfsson kykenee jatkamaan muuten laadukasta sarjaansa tästä eteenpäin!

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg 2018. Tanskankielinen alkuteos Gennem dine øjne. Suomentanut Sanna Manninen. Tammi 2019. Pokkarissa 350 s. Kuva kustantajan. Ostin omaksi.

Olipas erikoinen romaani! Olen pitänyt kovasti Høegin teoksista, kuten Nainen ja apina tai Susanin vaikutus. Tämä romaani on kuitenkin selvästi eniten scifiä noihin kahteen muuhun verrattuna, vaikka tiettyä omituisuutta Høegin romaaneissa tuntuu olevan usein. Nyt tuntuu siltä, että kirjasta kertominen on vähän vaikeaa, sillä siinä oli elementtejä joita en ihan ymmärtänyt.

Henkilöhahmo, jonka nimi sattuu olemaan sama kuin kirjailijan, tapaa Lisan, neuropsykologin, sillä Peterillä on huoli ystävästään Simonista, joka on taas kerran yrittänyt itsemurhaa. Lisa ei heti muista sitä, mutta Peter, hän ja Simon olivat läheisiä ystäviä kolmekymmentä vuotta sitten, 7-vuotiaina. He kävivät samaa päiväkotia, jossa he ystävystyivät ja jossa he löysivät keinon auttaa toisiaan eräänlaisten unien kautta.

Lisa perehdyttää Peterin neuropsykologiseen menetelmään, jossa tutkija pääsee mukaan potilaansa tunteisiin ja ajatuksiin: Olemme kehittäneet neuropsykologiaa ratkaisevan askeleen eteenpäin. Sellaiseen vaiheeseen, missä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on mahdollista aloittaa aito tieteellinen keskustelu siitä, mitä tietoisuus on. Lisan ja Peterin kokeissa potilaiden kanssa he pääsevät käsiksi niin Simonin kuin monien muidenkin ihmisten tietoisuuteen, mutta myös tilaan, jota he veikkaavat ihmiskunnan yhteiseksi tietoisuudeksi.

Vähitellen Peterin kertoessa muistoja ja yksityiskohtia lapsuudesta Lisa alkaa muistaa. Hänen, niin kuin monen muunkin, muistoja blokkaa trauma, jonka hän koki noin 7-vuotiaana. Siksi hän ei ole pitkään aikaan muistanut elämäänsä ennen sitä. Lasten leikeissä, havainnoissa, muistoissa ja yhteisessä tietoisuudessa on jotain ihmeellisen taikavoimaista ja maijapoppasmaista. Sellaista kykyä joka tuntuu luontevalta nimenomaan pienille lapsille, jotain mitä aikuisen on vaikea ymmärtää. 

Lisan työssä yritetään auttaa mieleltään järkkyneitä potilaita, jotka ovat jonkin trauman vuoksi alkaneet kertoa itsestään tarinaa, jonka vangiksi he ovat jääneet. Sama on uhkana myös Simonilla, jonka unet ovat olleet niin voimakkaita, että hän on jäänyt niiden lumoon eikä halua enää jatkaa elämää. Simon ja tämän pikkusisko Maria menettivät äitinsä hyvin pieninä ja vain unessa äiti on mahdollista nähdä. Monien muiden potilaiden traumat liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan ja niitä on niin paljon, että ihmettelen, miten Peter ja Lisa selviävät itse niistä koettuaan ne potilaiden silmien ja tunteiden kautta.

Hyvin erityislaatuinen lukukokemus ja vaikuttava romaani, joka piti hyvin otteessaan, vaikka välillä jouduin hidastelemaan ymmärtääkseni kaiken. Romaanissa on neuropsylogian ja traumaattisten kokemusten lisäksi runsaasti lämpöä, turvallisuutta huokuvia hahmoja ja yhdessäoloa, luottamusta ja toivoa. 

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto 2024. Otava. 349 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien mukaan kirjasyksy alkaa komeasti Terhi Törmälehdon kolmannella romaanilla, joka voi olla syksyn merkittävin kirja. Minulle se ainakin on, sillä kirjailija on serkkuni ja olen odottanut innoissani jokaista hänen teostaan. Siksi olikin upeaa huomata, miten hyviä arvioita kirja on tähän saakka saanut. Toivon sille runsaasti lukijoita!

Kirjaa lukiessani minua ihmetytti, miten vähän tiedänkään kristillisestä sionismista, ihmisistä jotka rukoilevat ja tekevät töitä juutalaisten ja Israelin hyväksi. Tietämättömyyteni myös harmitti paikoin, sillä on selvää, että kirjailija tuntee teeman hyvin, eikä juurikaan selittele aihepiiriä eikä siihen liittyvää sanastoa lukijalle. Mutta olenkin aina arvostanut romaaneja, joista opin lisää maailmasta ja tämä on juuri sellainen. En pelkästään oppinut sionisteista ja heidän tavastaan ajatella, vaan opin uutta sanastoa, ja tietysti Israelin historiasta ja tilanteesta.

Kirjoitustyötään aloittaessaan kirjailija ei vielä tiennyt, millainen sota Israelin ja Palestiinan välille syttyy, eivätkä sitä vielä kohtaa kirjan päähenkilötkään. Jännitteitä kuitenkin on ilmassa, eikä vähiten siksi, että molemmat odottavat jumalallista merkkiä ja Jeesuksen paluuta. He ovat molemmat Jerusalemissa, Susanna vapaaehtoistöissä, Anu talvilomalla maaliskuussa 2023 ja näkevät maailmanlopun enteitä.

Jotkut israelilaiset unohtavat tehtävän, joka heillä on [---] ennalleen asettaa tämä maa. Israelin historiassa on ollut politiikkoja jotka luulevat, että saavat antaa maata pois. Ja tänäkin päivänä osa Israelin kansasta unohtaa, mitä on. Mutta niiden, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, on valmistauduttava. [---] - Oletko valmis, jos Jeesus palaa nyt? Tietenkin, Susanna ajattalee.

Susanna on palavasieluinen fundamentalisti, lääkäri, joka rahoittaa juutalaisten muuttoa luvattuun maahan. Hänen matkaseuranaan on muita samanmielisiä, kuten kiivasmielinen tanskalainen videobloggaaja. Susanna käy iltaisin puhelinkeskusteluja miehensä ja tyttärensä kanssa, joiden on välillä vaikea ymmärtää naisen vakaumuksellisuutta. Etenkin aviomies - pappi - muistuttaa Susannaa Israelin teoista, jotka ovat ristiriidassa kansainvälisen oikeuden kanssa. 

Saksan opettaja Anu rakastuu heti perille tultuaan juutalaismieheen. Anu etsii itseään ja suuntaa elämälleen ja niinpä viikko miehen kanssa on merkkejä täynnä. Anun usko on lapsenomaista luottamusta johdatukseen ja hän uskoo Jumalan puhuttelevan itseään, mutta viikon lähestyessä loppuaan uskoon etsiytyy myös pelottavia railoja. Onko mies sittenkin eksyttäjä, onko miehen rooli horjuttaa hänen uskoaan, koetella? 

Siinä missä Susanna näkee työn ja taistelun merkityksen luvatun maan eteen, Anun Israelia värittää romantiikka, ihon läheisyys ja seksuaalisuus. Kuten monilla heidänlaisillaan, näilläkin naisilla on halu varmistaa taivasosuutensa, jotta tulee temmatuksi valittujen joukossa. Heidän rinnallaan romaanissa kulkee osuvasti myös enkeli, joka pohtii, mihin hänen varjeluksensa yltää, sillä vaikka meillä kristillinen sionismi saattaa olla melko marginaalista, on pelottavaa ajatella, miten sellainen vaikuttaa esimerkiksi Yhdysvaltain politiikassa.

Terhin romaani on heti alusta alkaen vetävä ja koukuttava. Se hengittää kiistanalaisen alueen ilmapiiriä, ilmastoa, luontoa ja kaupunkeja. Niin Jerusalemin kuin Länsirannankin kuvauksissa on yksityiskohtia, jotka tekevät niistä eläviä. Politiikan ja uskonnon tulehtunut yhdistelmä tulee parhaiten esiin ihmisten välisissä keskusteluissa, tai vaikkapa nuorissa, joiden mukaan Susanna lähtee teoksen viimeisenä iltana. Teinit ovat muutenkin romaanissa eräänlaisia sanoittajia, kuten Susannan oma teini, joka kyseenlaistaa, laukoo ja rakastaa. Sanoillaan kirjailija kuvailee teini-ikää hyvin elävällä tavalla ja myös rinnastaa sen Israeliin, maahan joka hakee paikkaansa ja muiden hyväksyntää.

Sanoin, että opin myös kieltä ja kielestä. Siinäkin yksi piirre, mistä romaaneissa pidän. Vieraiden sanojen ja uusien termien ripottelu tekstin lomaan on aina piristävää ja terävöittää katsetta. Niiden vuoksi täytyy olla jopa hieman varpaillaan, mutta sopivalla tavalla. Eikä niitä tässäkään ollut lainkaan liikaa. Yhtä lailla myös Raamatun lainaukset antoivat tekstille täytettä ja intertekstuaalisuutta, julistuksellisuutta ja jopa juhlavuutta. Terhin kieli on ollut muutenkin aina kirkkaan kaunista ja hiottua.

Minua hieman jopa jännitti aloittaa tämä alkusyksyn merkkiteos, sillä se on pelottavan ajankohtainen. Mietin, mitä sellaista Israelista voi kirjoittaa, ettei se aiheuta kiivasta keskustelua - jos sitä nyt ylipäätään tarvitsee vältellä, ei tietenkään tarvitse. Mutta huomasin, miten He ovat suolaa ja valoa onkin johdatusta siihen, millä tavalla kristillinen sionisti ajattelee ja miten hänen vakaumuksensa voi vaikuttaa tekoihin, ja miten vakaumus näkyy maailmanpolitiikassa. Päähenkilöiden kanssa ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä tulenaroista asioista - pyhän maan valtaamisesta, sodasta, juutalaisten omasta tilasta - , sillä he käyvät itsekin jatkuvaa keskustelua niin Jumalan kuin ympäristön kanssa. 

Onnea Terhille upeasta romaanista! Lue, millaisia ovat hänen aikaisemmat teoksensa Vaikka vuoret järkkyisivät ja Taavi.

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Anthony Doerr 2021. Englanninkielinen alkuteos Cloud Cockoo Land. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Pokkarissa 694 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Miten ihmeellinen romaani! Anthony Doerr ei pettänyt taaskaan: miten upeaa tarinankerrontaa, luovuutta ja kieltä. Taivaanrannan taa on ylistys kirjallisuudelle, kielille ja kirjastojen merkityksellisyydelle. Sen tarina kumpuaa Antiikin Kreikasta ja ulottuu hamaan tulevaisuuteen. Se yhdistää uskomattomalla tavalla historiaa, lapsuuden kokemuksia, ajankohtaista huolta maailman tilasta ja scifiä.

Muukalainen, kuka lienetkin, avaa tämä ja hämmästy oppimastasi.

Kaikki romaanin päähenkilöt ovat lapsia eri aikoina. Orpotyttö Anna ja köyhän perheen Omeir syntyvät samoihin aikoihin Osmaanien valtakunnan levitessä 1400-luvulla. Konstantinopolissa Anna opettelee kirjomaan ja kutomaan, mutta viihtyy paremmin kaupungin paksujen muurien salaisilla käytävillä, josta hän löytää ikiaikaisen pienen kirjan ja pitää sen itsellään juuri ennen kuin sulttaanin soturit valloittavat kaupungin. Omeir vahvoine härkineen on yksi valloittajista, nuori poika, joka on saanut koko lapsuutensa kuulla suulakihalkiostaan. Matka Bulgarian vuorilta kohti satumaista kaupunkia on ollut kivulias, mutta onko se ollut kärsimyksen arvoinen?

Yhdysvalloissa nuori Zeno menettää isänsä ja päätyy Korean sotaan, jossa hän vankileirillä rakastuu englantilaiseen antiikin kielten tutkijaan. Zeno ei saa kerrottua tunteistaan ja elää elämänsä yksin, mutta löytää rakkautensa kieleen ja salaperäisiin vanhoihin teksteihin eläkkeellä ollessaan. Kun Zeno harjoittelee Aethonin tarinaan pohjautuvaa näytelmää viidesluokkalaisten kanssa Lakeportin kirjastossa, ihmisten ahneuteen pettynyt Seymour päättää räjäyttää koko paikan vuonna 2020.

Seymourin on ollut vaikea sopeutua mihinkään vahvojen nepsypiirteidensä vuoksi. Metsässä hän rauhoittuu ja lepää, mutta lähimetsä kaadetaan uuden asuinalueen tieltä, ja Seymour menettää samalla Luottoystävänsä, ison pöllön. Netistä Seymour löytää vahvistusta ajatuksilleen tuhota jotain kostoksi. Vuosikymmeniä myöhemmin vankilasta käsin hänen vahvuutensa pääsevät oikeuksiin, kun hän osallistuu maailman kuvantamiseen ja Argosin suunnittelutyöhön. Argos-avaruusaluksella elää 2100-luvulla Konstance, joka kamppailee yksin selviytymisen ja totuuden kanssa. Alukselle on valittu joukko ihmisiä niihin aikoihin, kun kaikki alkoi romahtaa. Argosin valtavasta Kirjastosta ja virtuaalimatkailusta on hyötyä, kun Konstance selvittää niin perheensä kuin kiehtovien tarinoidenkin historian.

Näitä viittä lasta yhdistää yksi ja sama kertomus, Kukkupilvelä, tarina Aethonin ponnisteluista unelmakaupungin löytämiseksi. Antiikin aikainen tarina, josta Anna on pelastanut hauraat papyruslehdet, jonka suojaksi Omeir käsittelee nahkaa ja kuljettaa sen Italian Umbrinoon ennen kuolemaansa. Lehtiset, joiden kääntämiseksi Zenon on opeteltava kreikan kieli ja joiden sanoma rinnastuu taianomaisella tavalla jokaisen lapsen elämään. 

--- niin kauan kuin Aethon vielä jaksaa jatkaa päätöntä vaellustaan ja räpistellä kohti pilvissä odottavaa haavettaan, niin kauan myös kaupungin portit kestävät; ehkäpä kuolema pysyy heidän ovensa tuolla puolen vielä yhden päivän.

Paksut kirjat ovat minulle aina melkoinen ponnistus - jos edes pystyn niitä aloittamaan - mutta tämä paksukainen imaisi mukaansa lähes ensimmäiseltä sivulta. Doerrin kyky kirjoittaa on jotain hyvin vastaansanomatonta ja vaikka siinä on jotain lapsekasta ja sadunomaista, se saa aikuisenkin pauloihinsa. Käännä sivu, kulje pitkin lauseiden rivejä: runonlaulaja astuu esiin ja loihtii lukijan pään sisään värikkään ja äänekkään maailman. 

Nautin hirveästi Annan ja Omeirin aikaisen maailman ja ihmisten kuvauksesta, kauhistelin heidän ponnistelujaan ja nälkäänsä, myötäelin menettämisten aiheuttamassa surussa. Zenon tarinassa harmittelin sitä, miten väärälle aikakaudelle hän sattui syntymään. Seymour taisteli mielessään kuin Greta Thunberg, muttei saanut yleisöä. Ja millaisen työn kirjailija olikaan tehnyt luodakseen Konstancen maailman sopivaan tasapainoon kaikkien näiden muiden aikakausien kanssa! Hatunnosto myös suomentaja Seppo Raudaskoskelle kielten, sanojen, tekniikan ja monien alojen termien suomentamisesta ihmeelliseksi, sujuvaksi kaunokirjallisuudeksi. 

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Richard Osman 2021. Englanninkielinen alkuteos The Man Who Died Twice. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2022. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Täsmälukeminen jatkuu. Goodreadsin vuosihaasteeseen piti valita kirja Best Books of the Month -listalta, josta mielelläni valitsin jo tutuksi tulleen Torstain murhakerhon mysteerin. Sarjan ensimmäisen osan postaus täällä. Osmanin teokset ovat vallanneet maailmaa lempeällä huumorillaan ja nokkeluudellaan. Samalla reseptillä jatketaan tässä toisessakin teoksessa, jossa seniorikylä Coopers Chasen vanhukset ottavat selvittääkseen 20 miljoonan punnan arvoisten timanttien sijainnin.

76-vuotiaan Elizabethin, entisen MI6:n vakoojan, entinen aviomies ilmestyy yllättäen Coopers Chaseen ja pian käy ilmi, että tämä piilottelee niin mafialta, salaiselta poliisilta kuin huumekauppiailtakin. Elizabeth ei malta olla sekaantumatta tapaukseen, jonka tutkimiseen hän saa apua ystäviltään Joycelta, Ronilta ja Ibrahimilta. Samalla täytyy saada vastuuseen nuori hulttio, joka pahoinpitelee 80-vuotiaan Ibrahimin sairaalakuntoon.

Täytyy myöntää että jälkeenpäin on melkein mahdotonta kuvailla sarjan juonta, sillä käänteitä on useita ja osapuolia hieman liiankin monta. Se ei kuitenkaan latista romaanin tunnelmaa, joka on jälleen kerran ihastuttavan nokkela, rakastettava ja ovela. Elämänkokemuksellaan ja tarkkanäköisyydellään Elizabeth kumppaneineen taltuttaa nuoremman polven agentit, nousussa olevan paikallisen huumekauppiaan, pikkunilkin sekä mafioson pelätyn jälkeläisen. Ja auttavat tietysti paikallispoliiseja yksityiselämän saralla.

Ja silti tämä nelikko on ihanan arkinen ja tavallinen kolotuksineen, huolineen ja haaveineen. Elizabethin miehen alkava dementia ei estä tätä pelaamasta shakkia, mutta muisti ei yllä kokonaisen päivän yli. Joyce neuloo ystävärannekkeita hyväntekeväisyyttä varten ja aiheuttaa mummomaisuudellaan kömpelöitä tilanteita. Isokokoinen Ron on syvästi huolissaan Ibrahimista, joka ei sairaalasta kotiuduttuaan halua enää lähteä ulkomaailmaan. Mukana ovat myös ensimmäisestä osasta tutut paikallispoliisit, Chris, joka suhde Donnan äitiin syvenee sekä Donna itse, joka suree pitkittynyttä sinkkuelämäänsä. Taustalla auttaa myös Bogdan, salaperäinen puolalainen, joka pystyy kaikkeen eikä nuku koskaan. Henkilökaarti on siis vertaansa vailla.

Osmanin dekkareissa ei tietystikään kaahailla eikä ajeta pahiksia takaa, vaikka ruumiita kyllä syntyy. Tapausta tutkitaan junalla tai linja-autolla kulkien ja timantit piilotetaan mikroaaltouuniin, ei mihinkään kassakaappiin. Elizabethin menneisyys agenttina on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja nelikon epätodennäköinen ystävyys on suorastaan opettavaista. Entisen agentin ystävinä sairaanhoitaja, psykiatri ja vasemmistoöykkäri ovat kokonaisuuden saumattomia osia, eikä vastakkainasettelusta ole tietoakaan. Coopers Chasen maailmassa olisi ihana elää.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Elina Backman 2022. Otava. BookBeatissa 318 s. Kuva kustantajan.

En ole lukenut Backmanin Saana Havas -sarjan aikaisempia kahta teosta, mutta tämä valikoituikin sillä perusteella, että kansikuvassa on revontulia. Pohjoinen lukuhaaste on sekin jo voiton puolella - muutama täsmäkirja vielä puuttuu. Eikä lukemista haitannut lainkaan se, etten ole lukenut aikaisempia teoksia. Tämä toimi ihan hyvin myös itsenäisenä dekkarina.

Saana Havas tekee muiden töidensä ohella rikosaiheista podcastia, joka on alkanut kerätä mukavasti kuuntelijoita ja onpa hänen tutkimuksensa avulla löytynyt syyllisiäkin. Tällä kertaa häntä pyytää avuksi Heta, jonka 17-vuotias sisko Inga on surmattu Inarissa vuonna 1998. Tapausta ei ole koskaan ratkaistu, vaikka paikallinen poliisi ei ole sitä koskaan pystynyt unohtamaan. Saana saa vapaata töistään ja lähtee pohjoiseen penkomaan vanhaa tapausta. Samalla hän voi tavata Enontekiöllä asuvaa isäänsä.

Pohjoisessa Saana törmää siihen, etteivät kaikki ole halukkaita puhumaan. Pinnan alla on jotain, mistä hän ei saa otetta, ja pian katoaa jälleen 17-vuotias tyttö. Paikallispoliisi Myski palaa mielessään Ingan tapaukseen ja paiskii nyt töitä kellon ympäri. Saana puhuttaa Ingan läheisiä, perhettä ja ystäviä, opettajia ja kyläläisiä. Myski pyytää avuksi myös keskusrikospoliisin ja kun vanhojen arkistojen penkominen alkaa, on selvää että tietoja on pimitetty ja Ingan kuolemaa on tutkittu liian kevyin ottein.

Millä tavalla rikoksiin liittyvät turismilla rikastunut liikemies, pian Ingan jälkeen kuollut suosittu näyttelijä, muusikkoystävä tai ehkä serkku Johan, jonka olemuksessa on jotain omalaatuista? Saana saa luettavakseen myös Hetan itsensä kirjoittamaa päiväkirjaa, joka saa Saanan huolestumaan naisen mielenterveydestä. Loppujen lopuksi syyllinen on tietysti yllättävän lähellä ja yllättävän huomaamaton, mutta sitä ennen Saana saa pelätä askelia mökkinsä terassilla, ihailla tuntureiden rauhaa ja seurata kaamoksen vähittäistä laskeutumista.

Backmanin dekkari on koukuttava ja vetävä, ja sopii erinomaisesti Pohjoiseen lukuhaasteeseen. Siinä on sopivasti kimurantti tapaus, vanhojen muistojen kaivelua, katkeruutta ja pettymyksiä, rakkautta unohtamatta. Saana käsittelee tutkimustensa ohella omaa suhdettaan vanhempiinsa ja tuoreehkoon miesystäväänsä, joten ihmissuhdekuviotkin ovat mukana. Harvaanasuttu Inari on miljöönä erinomainen ja lähestyvä kaamos luo omanlaisensa tunnelman. Otavan mukaan Backmanin teokset ovat pärjänneet myös kansainvälisesti! Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 38: Kirjan kannessa tai nimessä on kädet.

Paolo Gognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan

Paolo Cognetti 2012. Italiankielinen alkuteos Sofia si veste sempre di nero. Suomentanut Osmo Korhonen. Artemizia edizioni 2019. 205 s.

Lukupiiriystävämme valitsi seuraavaksi kirjaksemme pienen kustantamon romaanin, josta ei kovin moni varmasti ole koskaan kuullut. Hieno valinta, sillä ainakin minä viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Cognettin teosta voi varmaankin kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu kymmenestä eri kertomuksesta. Niitä kaikkia yhdistää Sofia, joka syntyy vuonna 1977 Milanossa. Kymmenen keskenään erilaista - tyylillisesti, näkökulmiltaan, pituudeltaan - tarinaa kertovat lyhyestä episodista joko Sofian tai tämän perheenjäsenten elämästä lähivuosikymmeninä.

Mistä episodit sitten kertovat? Tietysti Sofian elämästä eri aikoina, lapsuudesta Lagobellon esikaupunkialueella, hetken jossakin laitoksessa, myöhemmin näyttelijäopinnoissa ja New Yorkissa. Suuressa roolissa on myös hänen vanhempiensa Roberton ja Rossanan avioliitto. Rossanan mielenmyllerrykset, sairaudet ja tempaukset saavat jonkinlaisen selityksen myöhemmin, mutta nekin vaikuttavat Sofian kasvuun nuorena naisena ja tyttönä, joka ottaa etäisyyttä vanhempiinsa jo melko nuorena.

Merkittävä aikuinen on myös Roberton sisko Marta, joka äidin ohella vaikuttaa Sofian valintoihin. Kaksi hyvin erilaista naista kasvattaa tyttöä omista lähtökohdistaan ja omista arvoistaan käsin. Yhdessä episodissa paljastuu yksityiskohta Roberton elämästä, jonka hän pystyy pitämään salassa pitkään kaikilta muilta. Myöhemmin palataan vuosia taaksepäin, kun varhaisteini-ikäinen Sofia viettää lomaa maaseudulla isänsä kanssa. Harvinainen yhdessäolo osoittaa, miten vähään tyytyväinen mies on kompleksisten naisten ympäröimä.

Kuudes episodi vaihtaa kertojanäänen sinä-muotoon, mikä tekee siitä muista erilaisen. Kertoja puhuttelee Sofiaa, joka tutustuu anarkiaan ja fyysisyyteen teatterimaailmassa. Sofia omaksuu opiskeluvuosinaan ajatuksia, jotka vaikuttavat hänen ihmissuhteisiinsa myöhemmin New Yorkissa: Älä kiinny mihinkään. Sen sijaan että menettäisit henkesi, on paljon parempi että kokoat hyvät ideasi, rakkautesi ja harvat rääsysi ja viet ne muualle.

Toiseksi viimeinen kertomus antaa äänen Lagobellon naapuruston nuorukaiselle, joka auttaa Rossanaa talon tyhjentämisessä ja näin lukija oppii päähenkilöstä taas jotain uutta. Vähitellen romaanin edetessä Sofian hahmo saa muodon eikä hänen käyttäytymisensä viimeisessä osassa enää yllätä. Anarkistisen tädin, mielisairaan äidin ja työnarkomaanin isän tyttärestä on tullut nainen, johon muut rakastuvat kovin helposti, mutta joka ei itse kiinnity mihinkään. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpiä tässäkin romaanissa ovat ihmisten välinen kommunikointi, se miten he reagoivat toistensa tekoihin ja sanoihin, ja se miten heidän valintansa tuntuvat muista ihmisistä. Älykäs ja monipuolinen teos rakenteella, josta pidin kovasti.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Naistenviikko: Kirjoja naisten asemasta

Minulla on ollut yleensä naistenviikolla yksittäisten romaanipostausten lisäksi jonkinlainen koontipostaus eri teemoista. Tälle kesälle päätin kerätä listan viimeisen vuoden aikana lukemistani upeista kirjoista, joiden kirjoittaja haluaa nostaa esille jotain naisen asemasta. Teokset ovat keskenään hyvin erilaisia: on käännösromaaneja, kotimaisia, historiallisia romaaneja, tietokirjallisuutta ja sarjakuvaa.

Maggie O´Farrellin Lucrezian muotokuva kertoo vasta 15-vuotiaasta Firenzen hallitsijan tyttärestä, joka naitetaan Ferreran herttualle politiikka ja valtakunnan laajentuminen taka-ajatuksena. Lucrezia on ollut oikeastikin olemassa, mutta hänestä tiedetään hyvin vähän.

Kamila Shamsien Ystävistä parhain lähtee liikkeelle Pakistanista, jossa teinitytön pukeutumiseen, liikkumiseen ja käyttäytymiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Tyttöpelko on arkea, vaikka Benazir Bhutto voittaakin vaalit. Kuten tiedämme, myöhemmin tilanne pahenee huomattavasti.

Annie Ernauxin pieni romaani Tapaus on omakohtainen kertomus abortin teettämisestä 1960-luvun Ranskassa, jossa se oli silloin vielä rikos. 

Liv Strömquistin räväkkä sarjakuvateos Peilisalissa kertoo pakkomielteisestä suhteesta kauneuteen niin nykypäivän some-maailmassa kuin eri yhteiskunnissa eri aikoina. Miten kaukaa juontaakaan syyt siihen, miten näemme itsemme peilistä?

         

Sofi Oksasen ravisuttava teos Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan kertoo siitä, mitä Venäjällä tapahtuu nyt ja mitä siellä on tapahtunut jo satojen vuosien ajan. Sota naisia vastaan on yleensä seksuaaliväkivaltaa.

Pip Williamsin suloinen romaani Kadonneiden sanojen kirja on listaamistani teoksista kevyin, mutta siinäkin on pieni tyttö, joka esimerkillisesti murtaa tietään miesten maailmassa tieteentekijänä 1900-luvun alun Englannissa.

Katja Raunion Viime ajat voitti Tulenkantajien palkinnon syksyllä. Persoonallinen romaani kertoo nuoren naisen elämästä ja kaikesta siitä, mille nainen joutuu alistumaan: miesselittely, vähättely, nimittely, epäasiallinen koskettelu ja lähentely. Puhumattakaan pienipalkkaisuudesta.

Anna Burnsin palkittu teos Maitomies avautui hitaasti, sillä Irlannin lähihistoriassa on tapahtunut paljon sellaista, mikä ei ole meille niin tuttua. Tilanne on vaikuttanut naisten arkeen, mahdollisuuksiin päättää ja tehdä valintoja. Väkivallan uhka on ollut jatkuvasti läsnä.

   

Naistenviikko: Claire Keegan: Kasvatti

Claire Keegan 2010. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2024. 81 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jatketaan Naistenviikon juhlimista Kristiina Rikmanin suomentamalla teoksella. Samalla kuittaan Helmetin haastekohdat 47 ja 48: Kaksi kirjaa, joilla on sama kääntäjä. Luin tammikuussa tätä varten myös Keeganin Nämä pienet asiat. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Keeganin molemmat teokset ovat hurjan pieniä romaaneja, mutta kokoaan suurempia. Niiden tarina ja tunnelma jäävät ehdottomasti mieleen. Kasvatti kertoo köyhän irlantilaisperheen tytöstä, joka lähetetään kesäksi sukulaisten hoiviin. Tyttö kuvittelee lähtevänsä taloon avuksi tai peräti töihin, mutta hän saakin osakseen huolta, hoivaa ja uusia vaatteita. Kukaan ei kerro, miten pitkän aikaa tytön oletetaan sukulaisilla asuvan, mutta koulujen alkaessa hän palaa kotiin, jonne on syntynyt jälleen yksi pikkusisar.

Päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys, jota tyttö kohtaa. Lapseton pariskunta ottaa hänet mukaansa arjen askareisiin, tyttö saa jatkuvasti heiltä huomionosoituksia ja hänen kanssaan keskustellaan. En tiedä, johtuiko siitä, että luen niin paljon dekkareita - ja onhan draamaa muissakin romaaneissa - mutta odotin koko ajan, että jotain ikävää tapahtuu tai paljastuu. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Samalla tavalla kuin Nämä pienet asiat -romaanin päähenkilö, tässäkin tyttö kohtaa jotain itselleen uutta ja varmasti loppuelämänsä kannalta merkityksellistä. Kasvatissa ei kuitenkaan ole sellaista opetuksen kaltaista, johon toisen romaanin päähenkilö ryhtyy. Kasvattitytön kesässä on jotain hyvin tuttua, jotain mitä olen lukenut varmasti myös kotimaisesta kirjallisuudesta ja tarina, jollaisen olen kuullut omankin perheeni historiasta. Tarina sijoittuu aikaan, jota ei ole tarkkaan määritelty, mutta muutaman vuosikymmenen takana se taitaa olla. Eletään maaseudulla ja etenkin kirkonmenojen jälkeen käy selväksi, että juoruilu on osa kyläläisten arkea. Elintaso kasvattiperheen ja oman perheen välillä on varsin suuri, mutta eroa taitaa olla myös asenteessa. 

Keeganin tyyli on hyvin vähäeleistä ja arkista. Se antaa tilaa hengittää ja päätellä itse, sillä sanoja ei ole liikaa. Se ei tavoittele suurta draamaa eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Keegan antaa pienen tarinan olla juuri sen kokoinen kuin se on, olematta osa jotain suurempaa. Ehkä se jää sen vuoksi niin vahvasti mieleen. Pienoisromaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Leena Lumi. 

Naistenviikko: Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

Sofie Sarenbrant 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Vila i frid. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2021. Pokkarissa 352 s. Ostin omaksi.

Aikaisempina naistenviikkoina olen pyrkinyt siihen, että luen tällä viikolla nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksia, mutta tänä kesänä laajensin hakuani myös suomentajiin. Sofie Sarenbrantin teos sopii hyvin naistenviikkoon, ei pelkästään siksi, että sen suomentaja Leena Virtanen viettää tällä viikolla nimipäiväänsä, vaan myös siksi että kirjailija ja päähenkilö ovat naisia. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Olen lukenut aikaisemmin kaksi ihan satunnaista Emma Sköld-sarjan teosta, Kuoleman kintereillä ja Syntipukki. Ei näköjään haittaa, vaikka en ole lukenut näitä järjestyksessä, sillä ihan hyvin ne toimivat itsenäisinäkin teoksina. Lepää rauhassa on sarjan aloitusosa, jossa tutustutaan rikostutkija Emma Sköldiin. Hänen tiiminsä saa tehtäväksi selvittää epämääräisiä kuolemantapauksia japanilaishenkisessä Yasuragi-kylpylähotellissa. Ensin kuolee naisnäyttelijä ja melkein perään vanha pariskunta.

Hotellinjohtaja Peter Berg tekee töitä kellon ympäri, sillä hänen esimiehensä on alkanut käyttäytyä omituisesti, eikä tätä saa aina kiinni. Työt lankeavat Peterin vastuulle, mistä kärsii hänen vaimonsa ja lapsensa. Mies on saanut heidät vuosi sitten vastentahtoisesti muuttamaan Yhdysvalloista Ruotsiin, mutta niin vain on käynyt, että työ on imaissut Peterin eikä hänellä ole aikaa perheelleen. Kuolemantapausten vuoksi hänen taakkansa vain kasvaa, migreenikohtaukset pahenevat ja yöunet ovat vähissä.

Kovasti työssään on kiinni myös Emma, jonka puoliso haluaisi vakiinnuttaa parisuhteen ja perustaa perheen. Onko Emma kuitenkaan valmis lastentekoon ja parisuhteeseen, vaan viekö työ kaiken ajan ja energian? Tämä teema jää teoksessa kesken, ja Emman parisuhdetilanteeseen palataankin sarjan jatko-osissa. Epävakaalta vaikuttaa myös Emman suhde siskoonsa, joka kaipaisi enemmän huomiota Emmalta. Kuitenkin kun siskokset onnistuvat tapaamaan, he päätyvät riitelemään. Josefin-sisko on mukana seuraavassa osassa, jossa hän on löytänyt itselleen uuden ammatin.

Aloitusosa on hyvin vetävää tekstiä, josta kiitos myös suomentaja Leena Virtaselle. Hotkaisin teoksen muutamassa päivässä ja sen kanssa oli kiva aloittaa kesäloma. Luin tämän siis jo kesäkuun alussa. Olen kirjoittanut aikaisemmista Sarenbrantin teoksista, etteivät ne ihan yllä lempidekkareitteni tasolle, ja ehkä jotain lapsekkaan stereotyyppistä päähenkilöissä onkin. Aloitusdekkarin miljöö on toimiva ja sopivalla tavalla rajattu. Se tekee tunnelmasta hieman klaustrofobisen. Rikokset sinänsä ovat aika mielikuvituksellisia ja kaukaa haettuja. Syntipukissa on selvästi yhteiskunnallisia keskustelunavauksia ja teemoja, jotka herättävät mielipiteitä, mutta Lepää rauhassa pyörii pelkästään kylpylässä ilman sen laajempia teemoja tai ajankohtaisuuksia.

Muita hyviä viime vuosina lukemiani pohjoismaisia naisdekkaristeja ovat olleet Tove Alsterdal, Tuire Mamlstedt, Camilla Grebe, Satu Rämö sekä eilisessä postauksessa mainitsemani Lilja Sigurdardottir, Nilla Kjällsdotter ja Maria Adolfsson. Linkeistä pääsee yhteen postaukseen kunkin teoksista.

Naistenviikko: Helen Fields: Täydellinen rikos

Helen Fields 2019. Englanninkielinen alkuteos Perfect Crime. Suomentanut Hanna Arvonen. BookBeat 2024.

Hyvää naistenviikkoa! Nimipäiväänsä tällä viikolla viettävät muun muassa Hannat, joten onnittelut suomentaja Hanna Arvoselle! 

Kesäkuisen lomareissun kolmas dekkari löytyi tällä kertaa BookBeatin suosituksista. En ole lukenut Fieldsin Luc Callanach -sarjan aikaisempia teoksia, mutta onneksi tämä sarjan viides osa toimi ihan itsenäisenäkin. Tosin se sai minut miettimään, aloittaisinko sarjan ihan alusta, sen verran vetävä se oli.

Jännäri sijoittuu Edinburghiin, jossa joku vainoaa itsemurhayrityksissään epäonnistuneita ihmisiä. Yhteys uhrien välille löytyy organisaatiosta, joka tarjoaa tukea ja terapiaa itsetuhoisille ja masentuneille. Poliisipäällikkö Ava Turnerin tiimi saa selvitettäväkseen useamman tapauksen lyhyen ajan sisällä. Ilmeisesti aikaisemmissa sarjan osissa Ava Turner on ollut vielä Luc Callanachin työpari; nyt hän on tämän päällikkö. Se ei silti estä parivaljakkoa toimimasta tiiviisti yhdessä, esimerkiksi linnan muureilla, jossa Turner on vähällä tippua, mutta Callanach saa hänestä otteen ja pelastaa naisen hengen.

Valitettavasti samaan aikaan murhatutkinnan kanssa eräs dementoitunut mies tapetaan hoivalaitoksessa, jossa Callanach on juuri aikaisemmin käynyt häntä tapaamassa. Turner joutuu siirtämään Callanachin sivuun tutkinnasta, sillä tämän äidin menneisyydestä löytyy yhteys tapettuun mieheen. Tässä kohtaa käy ilmi, että sarjan aikaisemmissa osissa Callanach on joutunut sinnikkään ihailijan vihan kohteeksi, joutunut jättämään työnsä Ranskassa Interpolissa ja totuttelee nyt elämään Skotlannissa.

Dekkarina teos on varsin vetävä ja sitä oli kiva lukea reissussa, mutta ihmissuhdepuoli oli yllättävän romanttista. Luc Callanach kuvaillaan hyvin kauniiksi ranskalaisine piirteineen, eikä ilmeisesti Ava Turnerkaan hassumman näköinen ole, hän vaan ei itse tajua sitä. Parivaljakon välillä säkenöi niin hyvässä kuin välillä pahassakin, mutta mahdollinen rakkaussuhde jää arvoitukseksi seuraaviin sarjan osiin. Callanach on hahmona ehkä hieman liiankin täydellinen, hänestä on vaikea löytää särmää, jota Turnerissa on paljon enemmän. Turner puolestaan on se stereotyyppinen rikostutkija, joka ei muista syödä eikä nukkua, ei välitä omasta hyvinvoinnistaan eikä ihmissuhteistaankaan.

Eli vaikka toisaalta tekisi mieleni alkaa lukea vetävää sarjaa ihan alusta saakka, minusta tuntuu että tiedän sarjan hahmoista nyt hieman liikaa, ja se saattaisi spoilata lukukokemustani. Rikokset olivat tässä aika roisia ja niiden motiivit loppujen lopuksi aika kaukaa psykologian teorioista haettuja. Se häiritsi hieman lopussa, sillä romantiikan ja henkilökuvausten perusteella tämä olisi voinut olla cozy crimea, mutta ei se ollut. 

Ilmeisesti teosta ei saa lainkaan fyysisenä kirjana, vaan se on julkaistu pelkästään e- ja äänikirjana. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Selasin blogipostauksiani ja tässä muita naisten kirjoittamia dekkarisarjoja, joissa nainen on pääosassa: Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, Nilla Kjällsdotterin Murhia Pohjanmaalla -sarja, Maria Adolfssonin Doggerland-sarja ja Lilja Sigurdardottirin Áróran tutkimuksia -sarja. Huomenna on vuorossa yksi dekkaristi, joka sopii tähän listaan myös.

Naistenviikko: Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo 2023. WSOY. 288 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää Jennin ja Jennyn päivää!

Keski-ikäinen Jenni Mäki eroaa miehestään ja muuttaa omilleen. Lapset ovat juuri lentäneet pesästä eikä Jennillä ole enää syitä miksi jäädä avioliittoon miehen kanssa, joka on häntä niin usein pettänyt. Samalla Jennistä kuoriutuu Jenny Hill, nainen joka pohtii terapiassa identiteettiään ja häpeään, ja joka pystyy paljastamaan kirjeissään Mme Brigitte Macronille enemmän kuin terapeutilleen.

Jenny Hill vaatii itseltään aikuisikänsä valintojen perkausta, mutta vaativia ovat myös romaanin kertojat, joista yllättävimpiä ovat Ajattaret: satujen Ruusunen, Tuhkimo, Lumikki, Puhahilkka ja Tähkäpää. Heidän kauttaan Rytisalo kirjoittaa uusiksi kuuluisien satujen mahdollisia taustoja ja sitä, millä tavalla tytöt on valjastettu ajatusmaailmaa muokkaavien tarinoiden uhreiksi. Ajattaret seuraavat, millä tavalla Jenny Hill pääsee vähitellen irti siitä roolista jonka hän on nuorena puolisona ja äitinä aikoinaan ottanut. Ensin olin vähän hämilläni näistä Ajattarista ja ihmettelin, miksi tällainen outo elementti, mutta vähitellen pääsin heidän kyytiinsä ja ymmärsin paremmin, miten he täydentävät romaania. 

Jenny Hillin avioerossa ja itsenäistymisessä on paljon samaistumispintaa ja tuttua kamaa varmasti monelle lukijalle. Hän on suunnilleen samanikäinen kuin minä, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaankin on paljon yksityiskohtia, jotka ovat minunkin muistojani. Eräänlainen sukupolvikokemus siis. Jos romaani olisi sortunut turhaan nostalgiaan, olisin ärsyyntynyt, mutta onneksi sitä ei ollut. Hieman liian lähelle se kuitenkin pääsi, mikä saattoi aiheuttaa minussa etääntymistä - nautin ehkä enemmän tarinoista, joista opin jotain uutta, enkä niinkään niistä, jotka sanoittavat omia muistojani.

Mäen Jennillä on vuotta nuorempi sisko, Johanna, jonka elämä on ollut hyvin erilaista. Sisko on läheinen ja tärkeä, ja osa Jenny Hillin kasvutarinaa. Romaanin ainoat draamat johtuvat sisarten välisestä suhteesta, eivät niinkään miehistä, mikä on varmasti ollut tarkoituksellista. Eksäänsä Jenny Hill ei enää tuhlaa dramatiikkaa. Voisi kuvitella, että avioliiton jälkeiseen voimaantumiseen ja kasvuun liittyisi uusi, ihana parisuhde, mutta sellaiseen Rytisalon romaani on ihan liian fiksu ja älykäs. Päähenkilön kasvu, itsenäisen ajattelun kehittyminen ja vimma näkyvät herkullisimmin hänen terapeuttisissa kirjeissään Brigitte Macronille.

Jenny Hill kokee voimakkaasti ja läpikäy monenlaisia tunteita, mutta romaanissa on mukava seesteisyys, jota eivät horjuta eksän uusi puoliso, lapsen onnettomuus eikä siskon uupuminen. Vimman ja seesteisyyden tasapainossa on jotain hyvin vakuuttavaa. Voimaannuttavaa on se, miten Jenny Hill oppii kyseenalaistamaan naisiin kohdistuvia odotuksia ja rooleja. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin feministinen teos ja kovasti toivon, etteivät nykypäivän kaksikymppiset naiset aseta itselleen samanlaisia naiseuteen, avioliittoon tai äitiyteen liittyviä paineita kuin moni ikäiseni nainen on tehnyt.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Kävin läpi muita viime kesän naistenviikon jälkeen lukemiani naisten naisista kirjoittamia kirjoja. Tässä muutama huippu, joita suosittelen: Vappu Kannaksen Rosa Clay, Aila Meriluodon Kotimaa kuin mies ja Auli Leskisen Talo Andien juurella.

Naistenviikko: Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husaini 2023. Like. 285 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Blogini juhlii naistenviikkoa kirjoilla, joiden kirjoittajalla, päähenkilöllä tai kääntäjällä on tällä viikolla nimipäivä. Viikon aloittaa tämän aamun nimipäiväsankari Sara. Myöhemmin vuoronsa saavat eräs päähenkilö Jenny sekä kääntäjät Hanna, Kristiina ja Leena. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Sara Al Husainin omakohtainen esikoiskirja sai paljon huomiota viime syksynä ja minäkin kävin kuuntelemassa kirjailijan haastattelua Helsingin kirjamessuilla. Kirja oli syksyllä yksi eniten ladatuista e- ja äänikirjoista. Kirjan teemassa on paljon samaa kuin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. On maahanmuuttajataustainen tyttö, joka elää kahden kulttuurin ja kielen ristipaineessa. On perhe, joka haluaa varjella omalla tavallaan tytön kunniaa, mutta paine tekee yhdessä elämisestä raskasta. 

Al Husainin romaanin päähenkilö Saara matkustaa hieman epäillen perheensä kanssa Irakiin, jossa hänet pakkonaitetaan serkulle. Miehen motiivina on päästä perheenyhdistämisen avulla myöhemmin Suomeen. Saaran mielipiteitä ei oteta huomioon ja hän joutuu alistumaan perheiden päätökseen. Hän joutuu alistumaan myös aviomiehensä raiskattavaksi.

Kirjailija kuljettaa tarinaa eri vuosissa. On teini-ikäinen Saara, joka alkaa pohtia Irakin ja Suomen välisiä eroja, mutta joka edelleen rakastaa perhettään ja haluaa muistaa millainen Irak parhaimmillaan on: lämmin ilmasto, herkulliset ruoat, suuri suku ja ystävälliset ihmiset. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin on nuori aikuinen, joka haluaisi itse päättää, käyttääkö huivia ja kuunteleeko vanhempiensa tai isosiskonsa ohjeita. Suomessa Saara on edelleen maahanmuuttaja, vaikka hän hallitsee kielen täydellisesti ja on valmistumassa ammattiin. Vanhemmat eivät lakkaa kaipaamasta Irakiin, jossa käydessään Saara kokee aina vaan enemmän olevansa kauempana islamin ihanteista.

Al Husainin teos imaisee mukaansa hyvin nopeasti ja sitä on vaikea laskea käsistään. Se ei ole kaunokirjallisesti niitä kielellisesti viilatuimpia romaaneja, mutta hyvä puoli tekstin tyylissä on se, että suorasanaisuus tekee lukemisesta nopeaa ja vaivatonta. Rohkea ja rehellinen tyyli sopii erittäin hyvin teokseen, jonka ei ole tarkoitus kaunistella mitään, vaan päinvastoin tuoda asia lukijan tietoisuuteen mahdollisimman selkeästi. Nuorten väliset keskustelut tuovat tekstiin kivasti puhekielisyyttä ja monikielisiä aineksia.

Samoin kuin Ujunin ja Hirvosen teoksessa, tässäkin on tärkeintä, että lukija pääsee lähelle sitä ristiaallokkoa, jossa maahanmuuttajanuori elää. Muslimiperheet joutuvat kielen ja kulttuurin lisäksi tasapainottelemaan myös erilaisessa uskonnollisessa (tai uskonnottomassa) ilmastossa, minkä seurauksena kotimaan ihanteet voimistuvat ja ylikorostuvat. Vahvasti kantaaottava teos pohtii, mitkä ovat naisen oikeudet ja miksi niitä ei oteta huomioon. Saaran sukulaiset eivät Irakissa näe niitä samalla tavalla kuin Suomessa kasvanut Saara, joka tietää, mitä haluaa, mutta ei kovin helposti uskalla toimia, sillä uhkana on oman perheen hylkääminen ja yhteisön paheksunta. Kunniakysymykset kun johtavat usein väkivaltaan.

Upeasta esikoisromaanista myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet sekä Kirjojen kuisketta.