Delta-sarjan toisessa osassa palataan Poriin ja poliiseihin, joihin tutustuttiin Tuomisen viimevuotisessa teoksessa Verivelka. Verivelka teki suuren vaikutuksen, eikä tämä tuoreempi teos jää yhtään huonommaksi. Se onkin voittanut Vuoden johtolanka -palkinnon. Jos oikein muistan, Verivelassa painittiin pitkälti komisario Jari Paloviidan lapsuudessa ja aikuisuuteen asti kiusaavissa muistoissa. Hyvityksessä pääosaan nousee yökerhoisku ja homoseksuaalien kohtaama viha, joka tuntuu leviävän läpi Euroopan.
Maata ravistelevan vihapuheen ja oikeistoterrorismin lisäksi tapauksen taustalta löytyy pienen pojan kokema kärsimys, uskonnollinen fanaattisuus ja häpeä, josta ei voi puhua. Paloviidan kollega Henrik Oksman tietää omakohtaisesti, millaisesta häpeästä ja suuresta salaisuudesta on kyse. Viimeisen päälle treenattua ja huippuälykästä poliisia piinaa kotipuolessa isä, jonka silmien alla mies muuttuu aina vaan änkyttäväksi lapseksi.
Mies inhoaa kasvojaa. Luisia poskipäitä, paksua kaulaa ja sänkeä, jota ei saa sileäksi terävimmälläkään höylällä - ja vartaloaan. Leveitä hartioita, rintakehää ja käsivarsia. Hän inhoaa kaikkea, mitä näkee, mihin koskee.
Hyvitys ottaa osaa aina yhtä tärkeään keskusteluun seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, vihapuheesta ja väestön polarisoitumisesta. Radikaalin kirkkoherran hahmossa se ottaa kantaa myös siihen, mikä pitäisi olla kirkon rooli silloin kun on kyse yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Teemat liikkuvat sujuvasti niin yleisellä kuin henkilökohtaisellakin tasolla, ja koskettavat yhtä lailla. Lähettilääksi itseään kutsuvan nuorenmiehen luoma maailma ja eräänlainen kostoretki tuntuvat kirjan lopussa kuitenkin melko yliampuvilta ja jotenkin amerikkalaisilta (ehkä siksi, koska katsoin vastikään amerikkalaista, sarjamurhaajista ja heidän taustoistaan kertovaa TV-sarjaa). Mutta trauman aiheuttama kauna ei tietenkään katso kansalaisuutta ja seuraukset ovat mahdollisia missä vaan.
Tuominen ei sorru genrelle tyypillisiin hahmoihin tai muihin kirjallisiin piirteisiin niin paljon että se ärsyttäisi, itse asiassa niitä on vähän. Muutenkin tarina vie lennokkaasti eteenpäin ja kirja oli luettu melkein vuorokaudessa. Välillä oli pakko nukkua että jaksaa nousta töihin. Hyvityksestä tulee hieman mieleen ruotsalaisen Pascal Engmanin teos Patriootit. Molemmissa on fasismia ja fanaattisuutta, ja molemmat ovat tiiviisti ajan hermoilla.
Jos poliisikunnasta Jari Paloviita ja Henrik Oksman ovat nyt molemmat paljastaneet sekä menneisyytensä että salaisuutensa, onko seuraavan teoksen keskiössä vanhempi rikoskonstaapeli Linda Toivonen, josta tiedämme vasta varsin vähän? Arttu Tuomisen dekkarit ovat kotimaisen jännityskirjallisuuden ehdotonta kärkeä, ja toivon kovasti että tämä lahjakas ympäristötarkastaja kirjoittaa pian lisää. Näissä blogeissa lisää: Luetut, Kirjaluotsi ja Tuijata. Keski-kirjastojen lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 1: Vuonna 2020 julkaistu kirja.
Tuollainen kirja syntyy kun "fiksu" hetero kirjoittaa homoseksuaalisuudesta paatoksella. Tykätkää, jos siltä tuntuu. Minua ensin ärsytti ja sitten nauratti.
VastaaPoistaKirjan muutkin kuvaukset ja tapahtumat olivat niin epäuskottavia, että en voinut niistä homokuvauksista loukkaantua.
Minustakin loppu oli jo melko epäuskottava, mutta niinhän dekkareissa usein. (Homo)seksuaalisuuden kuvausten kanssa kirjailija ottaa aina riskin, kuten minkä tahansa sellaisen kanssa, josta ei ole omakohtaista kokemusta, eikä lopputulos välttämättä miellytä kaikkia.
PoistaMinusta tuntui, että kirjailija yritti liikaa eikä hallinnut kokonaisuuksia. Siksi epäuskottava ja (tahattoman)koomimen kirjakautta linjan.
Poista