Onnea Iida Turpeiselle Blogistanian Finlandia -äänestyksen voitosta! Olisin antanut ääneni itsekin tälle teokselle, jos olisin ehtinyt lukea sen ennen äänestyksen päättymistä. Odotin kirjaa kirjaston varausjonosta pitkään ja viime viikolla reissussa ollessani päätin sitten lukea sen e-kirjana. Näin hienon teoksen olisin kyllä voinut ostaa itsellenikin!
Elolliset on saanut jo paljon huomioita ja lukuisia blogipostauksia, mutta yritän kirjoittaa siitä silti jotain. Toivottavasti lomansumuiset aivoni eivät unohda mitään keskeistä - onneksi otin kuvakaappauksia e-kirjasta. Helmetin lukuhaastetta läpikäydessäni ajattelin ensin, ettei kirjassa olisi päähenkilöä, sillä se sijoittuu useammalle vuosisadalle ja tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön kautta, mutta sitten hoksasin että päähenkilö on tietenkin stellerinmerilehmä, josta kirja kertoo.
--- mitä uskomattomia, suurenmoisia petoja! --- Ensin ne uivat etäämmäs ja kokoontuvat yhteen, keräävät poikaset keskelleen, ja sitten yksi irtautuu laumasta ja ui kohti venettä. He puristavat epätietoisina airojaan, pitäisikö heidän yrittää paeta? Mutta sitten eläin nostaa päänsä vedestä ja heidän pelkonsa vaihtuu hämmästykseen: merenneito tervehtii heidän venettään likinäköisin, lempein silmin.
Nimensä merilehmä saa luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin mukaan, joka lähtee mukaan kartoittamaan itäisintä Venäjän rannikkoa eli Beringin salmea ja Alaskan ulommaisimpia saaria. Samalla reissulla nimetään tuo salmi ja muitakin eurooppalaisille uusia alueita. Eletään vuotta 1741 ja olosuhteet kaukana pohjoisessa ovat hirvittävät, kun ruoka alkaa loppua ja laivat pettävät. Steller selviää Alaskasta, mutta kuolee paluumatkalla Siperiassa. Hänen merilehmänsä kuolevat vuosia myöhemmin sukupuuttoon, kun eurooppalaiset rakastuvat niiden valtavan ruhon maukkaaseen lihaan.
Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, haluaa itsepintaisesti stellerinmerilehmän luurangon yliopiston kokoelmiin. Hän ottaa nuoren vaimonsa Annan mukaan Alaskaan suureen seikkailuun. Matka ja elämä pimeässä kosteassa pohjoisessa koettelee parisuhdetta, työmäärä Alaskan johtajana koettelee Hampuksen voimia. Rinnakkaiseloa paikallisten asukkaiden kanssa ei edes synny, sillä eurooppalaiset kohtelevat heitä huonosti, tappavat heitä ja pitävät heidät kaupungin ulkopuolella.
Vuonna 1952 nuori preparaattori John Grönvall saa koottavakseen valtavan stellerinmerilehmän luurangon. Hänen intohimoaan ovat lapsuudesta lähtien olleet saariston linnut. Ystävineen hän seuraa, miten lintujen määrä vähenee vähenemistään, ja he saavat perustettua luonnonsuojelualueen. Linnustus ja etenkin linnunmunien kerääminen on niin valtavan suosittua, että lintukannat ovat romahtamaisillaan. Noihin aikoihin pohjoisella Atlantilla pyydystetään viimeinen ruokkipari.
Sen lisäksi että romaani on kertomus stellerinmerilehmästä, suorastaan myyttisen isosta ja lempeäkatseisestä pohjoisen rannikon laiduntajasta, se on kertomus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja lajikadosta. Sukupuutto, jonka aikaisempien vuosisatojen tutkijat uskoivat johtuvan ainoastaan samoista esihistoriallisista syistä kuin dinosaurusten katoamisen, ei suinkaan ihmisen aiheuttamista syistä. Onhan ihminen luomakunnan kruunu ja ihmisen tehtävä on valjastaa luonto eläimineen käyttöönsä.
Turpeinen höystää kolmelle eri vuosisadalle sijoittuvia tarinoita numeroilla ja faktoilla eri eläinlajien katoamisesta. Se on romaani, mutta hienosti luonnontieteen historiasta kertova myös. Alaskassa katoaa merilehmien lisäksi napakettuja ja muita turkiseläimiä, Suomessa lintuja. Alati laajemmalle ja laajemmalle tutkimusmatkoja tekevien eurooppalaisten tähtäimessä on maan omistaminen, eläinten nahkojen, rasvan ja lihan hyödyntäminen sekä paikallisväestön sortaminen ja tappaminen. Vielä 1950-luvulla kansakoulun opettajat osaavat neuvoa, miten linnunmunia kerätään ja puhdistetaan.
Onneksi mukaan mahtuu myös niitä tieteelle omistautuneita tutkijoita, jotka haluavat suojella ja pelastaa. Vaikuttava esikoisromaani on kirjoitettu mielenkiintoisen raportoivaan tyyliin, joka tietynlaisessa suoruudessaan alleviivaa ihmisten aiheuttamaa hävitystä ja näyttää yksittäisten hahmojensa kautta, millaisina asenteet ovat vuosisatojen ajan ensin pysyneet ja miten ne ovat sitten vähitellen muuttuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti