Virpi Pöyhönen: Doe

Virpi Pöyhönen 2015. Doe. WSOY. 276 sivua. Oma ostos. 

Doe on hyvin sattumanvarainen ostos kirjakaupan alehyllyiltä parin vuoden takaa. Voi olla että olen törmännyt kirjaan jossain blogiarvioissa joskus, mutta sen sisältö oli täydellinen yllätys ja lukeminen alkoi pitkästä aikaa ilman minkäänlaisia ennakkoaavistuksia. On muuten piristävää!

Romaaniin itseensä ei sen sijaan sovi adjektiivi piristävä, vaikka se erittäin hyvä onkin. Doe-nimisessä amerikkalaisessa pikkukaupungissa on nimittäin ahdistava tunnelma, eräänlainen näköalattomuus joka periytyy äideiltä tyttärille, pelko joka muuttuu vihaksi ja kyvyttömyydeksi rakastaa. Patty Jones menettää äitinsä liian nuorena ja hieman liian nuori hän on vielä, kun hän synnyttää peräjälkeen kuusi poikaa, joista kukaan ei viihdy äitinsä sylissä. Seitsemäs lapsi on tytär ja Patty tekee kaikkensa suojellakseen häntä. Doe on tarina Pattysta ja Marysta, pettymyksistä ja pärjäämisestä, rajoista ja niiden rikkomisesta, vapaudenkaipuusta ja epätoivosta.

Patty Jones on äitinsä puolelta amerikanintiaani ja kantaa sisällään musiikkia ja kieltä, jota lapset eivät ymmärrä. Hänen merta rakastava isänsä asuu samalla pihalla asuntovaunussa. Pattyn talossa on renkaat jotta se olisi helpompi siirtää tarpeen tullen, ei niin että kukaan koskaan sitä siirtäisi. Hän tekee töitä baarissa ja jättää puhumatta niistä kuudesta lapsestaan, jotka syntyivät ennen Marya. Kun Mary täyttää seitsemän, hän saa oman huoneen, eikä perheessä enää puhuta veljistä, heidät lähetetään sisäoppilaitokseen ja niin he katoavat perheestä. 14-vuotiaana Mary on jo luopunut odottamasta veljiään ja tuntuu tukehtuvansa taloon, jossa asuu enää hänen ja äidin lisäksi tämän täti Edith.

Doe on pölyinen kaupunki, jonka vähäisiä katuja hallitsee Harry Battlefieldin salaperäiset bisnekset ja suuri talo. Miehen kautta on moni saanut töitä mutta myös kadonnut. Kun Mary oli pieni, sisarukset kasasivat Harryn pihalta löytyneistä haikaranluista rakennelmia joen rantaan. Rakentamisen ei pitänyt loppua koskaan, mutta lapsuus loppuu ja asiat muuttuvat. Kun Mary palaa karkumatkaltaan kotiin, löytyy äidin naulakosta edelleen nahkaremmi, jota voi käyttää niin lapsiin kuin kaikkeen mikä pelottaa pimeillä kaduilla. Vihaan.

Siihen voi upota niin, ettei enää voi katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, koska totuutta ei ole. On ainoastaan syöksykierre, tapahtumia, jotka sulautuvat toisiinsa ja sekoittuvat. Ja lopulta lakkaa olemasta, katoaa maailmasta, eikä kukaan huomaa sitä.

Doe on mielenkiintoinen romaani, josta on välillä vaikea saada otetta, mutta se on tässä tapauksessa etu, ei haitta. Kerronta jättää paljon sanomatta ja aukot täyttyvät vasta myöhemmin, jos täyttyvät. Päähenkilöiden epätoivoon ja ahdistukseen liittyy niin paljon omia kuin muidenkin unia, suvun menneisyyttä, reservaatin menneisyyttä ja puhumattomuutta, ettei välillä voi olla ihan varma, kenen ajatuksissa ollaan, muttei sillä ole merkitystä. Romaanin puolessa välissä kertoja vaihtuu äidistä tyttäreen ja osa salaisuuksista paljastuu. Utuisuuden rinnalla puskee paikka paikoin väkevän painostava tunnelma.

Doe on monitasoinen teos, sillä sen taustalla velloo kansan köyhyys ja ihmisiä kohdannut epäoikeudenmukaisuus. Samalla se on myös universaali kertomus nuoren ihmisen vapaudenkaipuusta ja oman paikan löytymisestä. Osallistun sillä Yhdysvallat-haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Marjatta, Suketus ja Maisku.

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio 2017. Yön kantaja. Otava. 380 sivua. Lahja.

Sain tämän romaanin lahjaksi jo viime jouluna, mutta päätin odottaa hetken ennen kuin lukisin sen. Syynä oli toinen romaani, Johanna Holmströmin Sielujen saari, joka oli juuri valittu lukupiiriin luettavaksi. Sielujen saari teki minuun suuren vaikutuksen enkä halunnut aloittaa heti kirjaa, jossa palattaisiin taas samalle saarelle. Tuoreessa muistissa oli silloin myös Riitta Jalosen Kirkkaus, niin ikään samaa teemaa, naisen mieltä, käsittelevä romaani. Nyt sopiva hetki sitten tuntui saapuneen ja Yön kantaja sai vuoronsa.

Amanda oli aina pysynyt katujen kutsuvieraana, nipin napin mutta pysynyt kuitenkin. Ne ottivat hänet vastaan nukkavieruina ja tylyinä tietenkin mutta sittenkin vaivihkaa kumartaen ja kuiskaten, että jos hän vain jaksaisi etsiä ja löytäisi oven, jonka taakse kukaan ei ollut vielä koskaan sattunut, ja onnistuisi koputtamaan juuri sille, hän pääsisi perille elämän salaisuudesta.

Seilin saarella toimi mielisairaala 1960-luvulle saakka. 1880-luvulta lähtien sinne sijoitettiin pelkästään naisia. Tämän romaanin päähenkilö on Amanda Fredrika Aaltonen, nainen jolla on todellinen esikuva. Amandan menneisyydestä löytyy dokumentteja, joita Katja Kallio on hyödyntänyt punoessaan Amandalle mielikuvitusta ja faktaa yhdistelevän tarinan. Nuoruudessaan epäluotettavana, itsepäisenä ja huimapäisenäkin pidetty nainen päätyi retkiensä jälkeen laitoksiin. Nykymittapuulla hänestä on vaikea löytää varsinaista mielen sairautta, mutta vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla syyksi riitti irtolaisuus, kevytkenkäisyys, näpistely tai kurittomuus. On surullista, mistä kaikesta naisia on suljettu parantoloihin ja vankiloihin. Amandankin papareissa lukee insania epileptica menstrualis - kuukautishulluus!

Amandan romaani lähtee liikkeelle kuumailmapallomatkasta Pariisiin. Unenomainen lento päätyy pettymyksiin unelmien kaupungissa ja lopulta olemme taas Suomessa, Seilin saarella, jossa Amanda uskoo viettävänsä kesän. Kesä venähtää loppuelämäksi. Kuten Sielujen saari, tämäkin romaani viehättää ja ihastuttaa tavalla, jota on vaikea selittää. Saari on eräänlainen yhteisö, joka koostuu enemmän ja vähemmän sairaista asukeista, kirjavasta joukosta hoitajia ja muutamista saarella asuvista ihmisistä. On nuoria naisia, joiden rikos on ollut päätyä raiskauksen uhriksi ja raskaaksi. On hoitajia, jotka tasapainottelevat toisaalta kurin ja järjestyksen, toisaalta hyvän hengen ja ystävällisyyden huojuvalla nuoralla.

Päivärutiinit ja työnteko auttavat monia, myös Amandaa, auttavat iltaisin uneen ja tasoittavat mielialoja. Parempi sekin kuin ne kammottavat hoidot vaikkapa Hämeenlinnan lääninvankilassa. Kallion tapa kuvata haurasta mieltä on kaunis, paikoitellen hieman liikaakin vertauksia hakeva, mutta tekee romaanin tunnelmasta juuri sopivan ja avaa Amandan mielen liikkeitä kiehtovalla tavalla. Vuosien myötä Amanda kokee saarella rakkautta ja ystävyyttä, vaikkei yksinäisyys koskaan hellitä. Hänellä on oma tapansa pitää syvimmät ajatukset ja tunteet sisällään.

Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. Sen hiussäröt hiersivät toisiaan vasten. Silmät raapivat kivisinä silmäkuoppien kiiltävää pintaa. Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa.

Kallion romaanissa on paljon mielenkiitoisia yksityiskohtia, kuten vaikkapa kalastukseen ja verkkojenpunontaan tai vaikkapa laitoksen tavaroiden ja asukkaiden vaatetukseen liittyvät kuvaukset. Sen sijaan Amandan omaan elämään jää paljonkin aukkoja, hyppyjä vuosien väliin ja yksityiskohtia, joiden paikkansapitävyydestä täytyy lukijan neuvotella itsensä kanssa. Tasapaino säilyy mukavalla tavalla. Vertailin lukukokemusta juuri äitini kanssa ja totesimme, että vaikkei Yön kantajat aiheuta varsinaista koukuttumista, kirjaan on todella mukava palata ja edetä sen kanssa juuri sille sopivaa tahtia.

Ei hän kuvitellut enää itse mihinkään lähtevänsä. Ei hänellä ollut mitään tekoa siinä maailmassa. Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä.  

Kirjasta lisää blogeista Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club ja Luettua elämää, josta löytyy muuten myös ihastuttavia kuvia Seilin saarelta.  

Sarjakuvia lyhyesti: Scandorama ja Talo Bronxissa

Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald 2018. Scandorama. Teos & Förlaget. Suomentanut Raija Rintamäki. 65 sivua. Kirjastosta.

Scandoramassa on puhdas ilma, puhdasta vettä, tilaa. Ellemme säätelisi väestön määrää, turvaisi rajoja, pitäisi huolta siitä mikä on meidän, miltä täällä mahtaisi silloin näyttää?

Jo sarjakuvaromaanin kansi kertoo, että puhtauden vaaliminen johtaa johonkin ankeaan. Miskatt, nuori nainen, tekee vastoin tahtoaan töitä yritykselle, joka pyrkii säätelemään ja tarvittaessa muuntelemaan jotain - väestöä? Sellaisen tulos on nainen itsekin. Scandoraman pieni tarina on dystooppinen kurkistus maailmaan, johon en haluaisi olla matkalla. Siellä on puhtaita kaupunkeja ja rauniokaupunkeja, kansalaisiksi hyväksyttyjä hyödyllisiä ihmisiä sekä ihmisiä maan alla. Pitkälle viety teknologia palvelee ideologiaa, joka pelottaa. Scandorama ottaa kantaa teemoihin, jotka näkyvät nyky-yhteiskunnassakin.

Visuaalisesti teosta on jännä lukea. Sen kuvat ovat vaihtelevan kokoisia ja osin toistensa kanssa lomittain. Kuviin upotettu dialogi on vähäeleistä ja vähäsanaista. Kuvien ja sanojen suhde kertoo kaiken olennaisen. Välillä täytyy pysähtyä ja täyttää aukot itse - kaikkea ei anneta valmiiksi, kuten niin usein dystopioissa onkin. Tilaa jää hyvin omalle mielikuvitukselle ja omalle mielipiteen muodostukselle. Hahmojakaan ei ole piirretty liian selvärajaisiksi. Kuvat ovat hyvin taitavasti piirrettyjä ja väritys sopii hyvin tunnelmaan, tai ehkä pitäisi sanoa että se on osa tunnelmaa.

Perusteellisemmin Scandoramasta blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Reader, why did I marry him? Osallistun tällä teoksella tietysti sarjakuvahaasteeseen.

Will Eisner 1978. Talo Bronxissa. Englanninkielinen alkuteos A Contract with God. Suomentanut Annikki Malin. Jalava 1982. 187 sivua. Kirjastosta.

Suomennetun nimensä mukaisesti Eisner kertoo New Yorkin Bronxissa sijaitsevasta kerrostalosta ja sen asukkaista noin vuoden 1930 tienoilla. Siirtolaisten jatkuvan virran vuoksi asuntopulaa helpottamaan New Yorkiin nousi useita vuokrakasarmeja, joista muodostui pian monenkirjavan väestön koti. Eisnerin grafiikka tuokin alueen ominaispiirteet - ahtauden, puutteen ja väenpaljouden - erinomaisesti esiin.

Albumi koostuu neljästä tarinasta. Ensimmäisessä venäjänjuutalainen mies purkaa suruissaan sopimuksen jumalan kanssa, takoo sen jälkeen rahaa kiinteistöbisneksillä, kunnes sopii jumalan kanssa uudestaan. Toisessa tarinassa juoppo katulaulaja pahoinpitelee perhettään ja yrittää tienata rahaa viinaan laulamalla korttelien kapeilla kujilla. Kolmannen kertomuksen säälittävä, yksinäinen, asukkaiden vihaama talonmies sortuu iljettävään tekoon, joka koituu hänen kohtalokseen. Lopuksi kerrotaan bronxilaisista, jotka onnistuvat säästämään rahaa sukanvarteen viettääkseen kesäloman maalla. Maalla kaikki yrittävät esittää jotain mitä eivät ole.

Nämä sarjakuvat ovat mielenkiintoisia ennen kaikkea aikakautensa kuvaajina. Slummin elämää kuvataan hyvin realistiseen ja kaunistelemattomaan sävyyn. Toki nautin myös Eisnerin kauniista grafiikasta, jossa on paljon samaa kuin vanhoissa amerikkalaissarjakuvissa, joita näkee edelleen sanomalehdissä. Sen sijaan itse tarinoiden kulku tai rytmi tuntui hieman töksähtelevältä, ja loppu saattoi tulla hyvinkin yllättäen ilman sellaista kohokohtaa jota olin odottanut.

Osallistun tällä teoksella Yhdysvallat-haasteeseen ja tietysti sarjakuvahaasteeseen. Haaste-emäntä Hurja Hassu Lukija on blogannut Eisnerin teoksesta ja juttua löytyy myös blogista Nenä kirjassa.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Clare Mackintosh 2016. Englanninkielinen alkuteos I see you. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. Gummerus 2018. 413 sivua. Kirjastosta.

Miten helppoa kaupungissa olisikaan lähteä seuraamaan jotakuta? Kulkea vaivihkaa hänen perässään bussipysäkille, seurata häntä työpaikalle ja vaikkapa odottaa, kun hän hakee kahvin mukaansa. Ruuhka-aikoina on valtavasti ihmisiä liikkeellä samaan aikaan, mutta meistä jokainen on varmasti huomannut, että monet heistä alkavat pian näyttää tutuilta. Moni meistä on niin rutiinien ja aikataulujen orja, että joskus tietää olevansa myöhässä tai aikaisessa, kun törmää tällaiseen aamututtuun väärässä kohtaa katua.

Clare Mackintoshin toisen menestysjännärin konna hyödyntää lontoolaisnaisten työmatkoja ja rutiineja, kirjaa muistiin heidän reittinsä ja ulkonäkönsä, ja myy tiedot miehille, jotka kaipaavat uusia tapoja tavata naisia. Tietojen myynnillä on valitettavasti viattomia kohtaamisia vakavammat seuraukset, kun naisia raiskataan ja tapetaan. Nelikymppinen Zoe Walker pelkää oman ja tyttärensä turvallisuuden puolesta sen jälkeen, kun hänen oma kuvansa löytyy sanomalehden ilmoitusosaston mainoksesta. Liikennepoliisin tehtäviin joutunut Kelly Swift alkaa yhdistellä paloja toisiinsa ja saa siirron rikoksia turkivaan yksikköön. Yhteydet mainoskuvien naisten ja jo tapahtuneiden rikosten välillä löytyvät.

Mackintoshin edellinen teos Annoin sinun mennä sai minut luulemaan, että Minä näen sinut jatkaisi samoilla rikosetsivillä, mutta niin tapahtumien sijainti kuin hahmotkin ovat ihan uudet. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu, sillä sarjojen kanssa on omat haasteensa pitää teokset tarpeeksi itsenäisinä. Teoksista löytyy kuitenkin jotain yhteistä. Kuten dekkareissa yleensä, rikosten kohteet ovat naisia ja niin tässäkin. Sen lisäksi Mackintoshin teoksissa näyttäisi olevan vahva äitiyteen ja perheeseen liittyvä tematiikka. Tässä jännärissä Zoen menneisyys, ratkaisut äitinä ja puolisona, joutuvat syyniin.

Ihan samanlaista päännyrjäytystä tämän teoksen juoni ei aiheuttanut kuin edellinen, eikä tämä tainnut olla yhtä jännittäväkään. Lukiessani kuvittelin jo tietäväni, kuka naisten tietoja myyvä tyyppi on, mutta kuten asiaan kuuluu, olin väärässä. Latteuksia riittää molemmissa, mutta hienosti tämä kakkonenkin piti otteessaan. Plussaa täytyy tietysti antaa Mackintoshille siitä, että hän nostaa esiin tasa-arvon ja naisiin kohdistuvan uhan ja vähättelyn niin kotona kuin työpaikallakin, joskin rikosten taustalta löytyy muutakin. Liikaa en halua paljastaa! Esikoisteoksen kerrontaan en ollut ihan tyytyväinen ja samoilla linjoilla olen nytkin. En ihan ymmärrä, miksi eri kertojilla pitää olla eri aikamuoto käytössään, kun konteksti paljastaa kuitenkin aina, kuka on äänessä. Mutta ei tämä nyt mikään iso asia ollut.

Työntäyteisen lukuvuoden alkuun nämä menestysjännärit sopivat kuin nenä päähän. Ja vaikka vähän napisenkin niiden latteuksista ja ennalta-arvattavuuksista, luen niitä kuitenkin aina välillä eli jonkinlaiseen tarpeeseen ne vastaavat mainiosti! Mackintoshin kolmas psykologinen jännäri ilmestyy suomeksi jo tänä syksynä. Lisää arvioita blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

Pierre Lemaitre: Verihäät

Pierre Lemaitre 2009. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié. Suomentanut Kaila Holma. Minerva 2018. 363 sivua. Kirjastosta.

Hienoa, että palkitun ja rakastetun Lemaitren teoksia suomennetaan myös ajalta, jolloin Lemaitre-buumi ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Tämäkin käännös siis lähes kymmenen vuotta myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Verihäät kuuluu Lemaitren jännäriosastoon, muttei kuulu suosittuun Camille Verhoeven -sarjaan (linkissä Alex), vaan on ilmeisesti niitä vanhempi. Syksyksi odotan kovasti ihanan Näkemiin taivaassa -romaanin jatko-osaa, Tulen varjot.

Tästä jännäristä on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa jotain olennaista. Yritän parhaani, mutta varovaisimpien kannattaa jättää pari seuraavaa kappaletta lukematta. Tapahtumien päähenkilö on kolmekymppinen Sophie, onnellisesti naimisissa ja työelämässäkin menee hyvin. Sophie alkaa kuitenkin jostain syystä unohdella asioita ja hukata tavaroita, eikä aikaakaan kun hänen elämänsä menee vauhdilla alamäkeä. Pian ollaan tilanteessa, jossa hän herää muistamatta edellisen yön tapahtumia. Hänen vastuullaan ollut 6-vuotias poika löytyy peiton alla kuolleena. Sophiella ei ole vaihtoehtoja, hänen on lähdettävä pakoon.

Hän hukkasi vihkonsa. Hän kadotti autonsa, kaverinsa, hänet pidätettiin varkaudesta, päivä päivältä sekavuus romutti hänen elämänsä. Juoppojen tapaan hän alkoi piilotella unohteluaan, huijata, piilotella, jottei Vincent eikä kukaan muukaan huomaisi mitään. Tohtori ehdotti, että hänet otettaisiin hoitoon. Sophie kieltäytyi, kunnes kuolema tuli ja syöksi hänet hulluuteen.

Sophie löytää itselleen uuden identiteetin ja työn, mutta elämä on raskasta maan alla. Eivätkä hänen muistinmenetyksensä katoa mihinkään. Unettomat yöt, painajaiset ja sumuinen olo tekevät ennen niin hehkeästä naisesta nopeasti laihan haamun, jota on vaikea tunnistaa entisekseen. Kun Sophie tapaa Frantzin, vaikuttaa aluksi siltä, että painajainen hellittää, mutta pian käy ilmi, että todellinen helvetti on vasta edessä. Frantzin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä vaikuttaa suhteeseen ja Sophien hengissä pysymiseen.

Lemaitre on punonut melkoisen kekseliään juonen, josta en siis uskalla tämän enempää kertoa. Ihmiset eivät ole sitä, miltä näyttävät tai mitä kerronta alkaa alkuun ymmärtää. Melko pian palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja lukijan tehtäväksi jää jännittää, kuka pääsee maaliinsa ensimmäisenä ja millä tavalla, ketä petetään ja kenen hermot kestävät parhaiten. Verihäät on jännittävä ja luovuudessaan jopa hauska, mutta olen kahden vaiheilla, onko se niin scary, jotta voisin sijoittaa sen Goodreadsin haastekohtaan 45. Ehkä teoksen painostava tunnelma kuitenkin ansaitsee sen!

Lemaitre kirjoittaa tätä kirjaa tyylillä, joka muistuttaa enemmän Silmukkaa kuin vaikkapa Alexia. Psykologinen lataus on nimittäin tässäkin hyvin vahva. Jos vertaan Näkemiin taivaassa -romaaniin, Verihäät on tyyliltään vähemmän rönsyilevä, kielellisesti vähemmän rikas, yksioikoisempi ja pelkistetympi. Toki genrekin on eri. Enkä sano sitä pahalla - tämä(kin) teos on uskomattoman vetävä - pikemminkin se kertoo kirjailijan kyvystä kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. Ja Pierre Lemaitre sen todellakin taitaa!

Lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa ja Leena Lumi.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi. Suomentanut Jaana Nikula. otava 2018. 224 sivua. Kirjastosta.

Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut - lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki - oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä.

Kolmekymmentä vuotta sitten nuori Nahid antautui mukaan vastarintaliikkeen toimintaan, kun islamilainen vallankumous jyräsi Iranin ja vainot alkoivat. Läheisten kuolema, petosten ja paljastumisten pelko, ja erityisesti vastasyntynyt lapsi saivat nuoren parin lähtemään kotimaastaan kohti lumen, meren ja vihreiden metsien Ruotsia. Nyt kun Nahidin mies on kuollut ja tytär Aram elää jo omaan aikuisuuttaan, saa Nahid tietää sairastavansa syöpää. Hänelle annetaan puoli vuotta elinaikaa, mutta on mahdollista että aikaa on vain joitakin viikkoja tai jopa vuosia.

Sairastuminen saa naisessa aikaan tunteiden vuoristoradan. Nahid käy läpi menneisyyttään, suhdetta äitiinsä ja siskoihinsa, omaan mieheensä, väkivaltaa joka varjosti naisten elämää avioliitoissa, myös hänen omassaan. Sitä voimakkaampaa tuntuu kuitenkin olleen rakkaus, jota on riittänyt niin äitien ja tyttärien, kuin siskostenkin välillä ja väkivallasta huolimatta myös avioliitossa. Monimutkaisimmalta tuntuu hänen suhteensa Aramiin, tyttäreen jolle Nahid antoi elämän Ruotsissa ja jolta tämä nyt toivoisi niin paljon, kun elämää ei ole enää kovin paljon jäljellä.

Nahid kokee syyllisyyttä perhettä kohdanneesta menetyksestä silloin ennen pakoa ja tietysti siitä, että hän itse jätti äitinsä. Suhteessaan Aramiin hän yrittää laastaroida niin syyllisyyttään kuin pettymyksiä ja pelkojakin, eikä se tietenkään tee äidin ja tyttären välisestä suhteesta helppoa. Kuka on ketäkin varten? Oletko loukkaantunut? Oikein todella? Paskat minä siitä, sillä sinä minä kuolen pian. Minä kuolen, mutta sinä saat elää, tuliko selväksi? Saan tehdä sinulle mitä tahdon. Nahid on itsekeskeinen, katkera ja liian suorasanainen potilas, joka rakastaa mutta jota ei ole helppo hoitaa. Uskoa tulevaan ja halun elää tuo kuitenkin yllättävä uutinen.

Olimme kerran on monitasoinen ja vahva pieni romaani. Se on maahanmuuttajan tarina ja muistuttaa paikoin Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaromaaneja, ei tyyliltään vaan Iranin lähihistorian vuoksi. Tämä romaani olisi aiheen lukea niiden, joiden on vaikea hahmottaa pakolaisten syitä muuttaa kauas kotoaan, maahanmuuttajan kokemaa ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunnetta tai sitä ikävää, joka ei hellitä. Niiden, jotka väittävät pakolaisuudesta jotain muuta kuin mitä se yleensä on.

Syöpä ja sairastminen on tietysti romaanissa läsnä koko ajan ja niinpä sitä kautta kumpuavat muut teemat ovat teoksessa lähes yhtä suuressa roolissa kuin pakolaisuus. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa rehellistä tekstiä, jossa ei kaunistella eikä vähätellä mitään. Nahidin kerronta suorastaan paukkuu ja poksuu totuuksia päin naamaa. Samaan aikaan, tai juuri siksi, Olimme kerran on yksi tämän kesän tunteita herättävimmistä romaaneista. Nenäliinapaketti on tarpeen pitää vieressä tätä lukiessa!

Kirjasta lisää blogeissa Leena Lumi, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

Anne Swärd: Vera

Anne Swärd 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Vera. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2018. 379 sivua. Kirjastosta.

En pelkää enää, pelkoni kului loppuun viimeisenä talvena vuoristossa. 

Olipa upea kirja! Vera on Romaani isolla ärrällä, taitavasti rakennettua kaunokirjallisuutta, sellaista joka saa pohtimaan, mistä ihmeestä kirjailijan ideat kumpuavat. Tarina liikkuu tavallaan kahdessa ajassa ja se on Veran äidin, Sandrinen kertoma. Itse asiassa romaani onkin kertomus Sandrinen elämästä, ei niinkään Veran tarina. Vera syntyy heti sotien jälkeiseen maailmaan, Ruotsiin, jonne hänen äitinsä on päässyt pakenemaan saksalaisia. Olosuhteet ovat päältä katsottuna täydelliset: on yläluokkainen perhe, runsaasti ruokaa ja huolenpitoa, kauniit vaatteet ja iso suku.

Toisenlainen on maailma, josta Sandrine on lähtöisin. Ranskalaisen satamaköyhälistön kasvatilla ei ole ollut ruokaa, hädintuskin vaatteitakaan, isoäiti huorasi elääkseen ja perheen miehet loistivat poissaolollaan. Sandrinen äiti on kuitenkin määrätietoinen vastarintaliikkeen aktivisti, jonka vuoksi hän ajaa kolme tyttöään turvaan Puolan vuoristoon, kun sota alkaa. Turvassa naiset eivät ole lopulta sielläkään. Kun Sandrine jättää Puolan, hän jättää taakseen äitinsä ja kaksi rakasta siskoaan, sekä salaisuuden josta hän ei puhu Ruotsissa.

Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä. 

Cederin perheessä Sandrine kokee olevansa häkissä, jossa hänen tulisi tyydyttää miehensä tarpeet, vaikkei tämä sitä osoita haluavansa. Ympärillä on täydellisen näköisiä, häikäilemättömiä, juonittelevia ihmisiä, jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi. Perheen sisäinen dynamiikka on vähintäänkin monimutkainen ja kammottava. Vera on syntynyt hääyönä, muttei Sandrinella ole halua tutustua tyttöönsä. Hän katsoo vierestä, miten tyttö kasvaa taloudenhoitajan lempeässä huomassa. Kuusi vuotta menee tylsyydessä ja mitättömyydessä, kunnes Sandrinen pyyntö pakottaa tapahtumat uusille raiteille.

Salaisuudet on pinottu päällekkäin huojuvaksi torniksi, siinä on paljon yhdelle illalle. Tämä perhe menee yli kaikkien rajojen salaisuuksineen ja konflikteineen. Valheita, skandaaleja, salaista vehkeilyä, mutta yhtä usein myös avointa peliä.

Vera kuvaa uskomattoman tarkkanäköisesti niin elämää köyhälistökortteleissa, vuoristokylässä kuin tukholmalaishuoneistossakin. Hajut, tuoksut, puute tai yltäkylläisyys on käsinkosketeltavaa, samoin ympäröivät olosuhteet, merenrannan tuuli tai lumisade ylhäällä vuoristossa. Sen sijaan se mitä ihmiset sanovat tai tekevät, jää erikoisen usvan taakse. Romaanissa ei ole juurikaan dialogia, mikä tekee sen, ettei voi olla ihan varma, tuliko asia sanottua ääneen vai oliko se vain Sandrinen ajatusta, toivetta tai pelkoa. Samoin tapahtumat vuoristosta lähdön jälkeen jäävät hieman arvoitukseksi, kunnes ne paljastetaan vähitellen. Tällainen tarkkasilmäisen havainnoinnin ja sumean kerronnan välinen dynamiikka on hieno veto! Kirjaa on pakko ahmia, sillä rauhallisen oloinen pinta vihjaa, että syvyyksissä on runsaasti salaisuuksia, valheita ja pelkoja, jotka on pakko selvittää. 

Vera on osaltaan myös eräänlainen sotaromaani, sillä sota on syy Sandrinen elämän taitekohtaan, kuukausiin, jolloin alistuminen ja mykkyys ovat parempi vaihtoehto kuin vastaan potkiminen. Myöhemmin, kun Sandrine olisi jo turvassa, hänen on kuitenkin elettävä valintojensa kanssa ja pidettävä salaisuus turvassa, ja syyllisyys saa hänet rankaisemaan itseään. Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin vielä elämään tekojeni kanssa. Romaani on kaiken muun rinnalla myös nuoren naisen kasvutarina, johon mahtuu niin paljon, että hengästyttää. Pari pientä yksityiskohtaa jäivät vaivaamaan tai ehkä kesken, mutta pystyn hurmaavan kokonaisuuden vuoksi jättämään ne sivuun.

Tästä runsaasta, monitasoisesta romaanista riittäisi paljon kirjoitettavaa, mutta jospa lisää löytyisi muista blogeista, vaikkapa näistä: Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä. Kannattaa lukea myös Anne Swärdin aikaisempi romaani Kesällä kerran!

Tess Gerritsen: Tappava salaisuus

Tess Gerritsen 2017. Englanninkielinen alkuteos I know a secret. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava. 320 sivua. Kirjastosta.

Luin Goodreadsin puolelta, että tämä olisi jo kahdestoista Rizzoli & Isles -dekkari. Melkoinen sarja, josta on tehty sarja myös televisioon. (Erehdyin sitä katsomaan joskus pari jaksoa ja nyt harmittaa, miten sankarikaksikosta oli tehty hollywoodmaisempia kuin se kuva, jonka olen päässäni luonut kirjojen pohjalta. Mutta niinpä tietysti.) En ole todellakaan lukenut kaikkia sarjan teoksia, mutta luin aika ahkerasti amerikkalaisnaisten kirjoittamia jännäreitä ylipäätään joskus toistakymmentä vuotta sitten, siinä samalla myös Gerritseniä. Nykyinen dekkarimakuni on jo ihan toisenlainen. Eräässä muutossa viitisen vuotta sitten päätinkin luopua isosta kasasta näitä amerikkalaissarjoja ja silloin lahjoitin Gerritsenitkin eteenpäin. Blogiaikana en ole näitä enää lukenut, ennen kuin nyt. Goodreadsin haasteesta nimittäin puuttui enää yksi kohta: A medical/legal thriller.

Tappavassa salaisuudessa viitataan ahkerasti niin etsivä Jane Rizzolin perheen kuin kuolinsyytutkija Maura Islesinkin menneisyyteen, ihmissuhteisiin ja rakkaushuoliin, eli kuvioihin jotka kulkevat läpi sarjan. En siis osaa sanoa, toimiiko tämä teos ihan itsenäisenä vai vaivaisiko uutta lukijaa se, että viittauksia edellisiin teoksiin on niin runsaasti. Kokenut lukija myös tunnistaa naisten tyylin ja tavan kommunikoida, mikä tekee lukemisesta tavallaan kotoisan helppoa. Gerritsenin teksti - Ilkka Rekiaron hienosti suomentamana - on muutenkin mukavan suoraviivaista ja korutonta.

Jos Gerritsenin kirjat saivat hiukset pystyyn joskus toistakymmentä vuotta sitten, tämän teoksen raakuudet eivät niin koskettaneet, paatunut ja kyyninen kun olen. Tai ehkä kyse ei ole siitä, vaan makaabarilta tuntuvat silpomiset eivät enää edusta sellaista jännitystä, josta nauttisin. Tappavassa salaisuudessa oli kuitenkin paljon hyvää ja kirja veti sellaisella otteella, että ahmaisin sen vuorokaudessa.

Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui lasten iltapäiväkerhossa jotain, mistä kerhoa vetänyt perhe joutui syytteeseen ja vankilaan. Muistot nousevat uudelleen esiin, kun kerhon silloisia lapsia, nykyään nuoria aikuisia, aletaan surmata. Menneisyydessä on selvästi jotain, mitä joku ei halua muiden tietävän. Kuten edellisessäkin postauksessani Olimme ihan suunniltamme, tässäkin nousee keskiöön se, kuinka paljon ihmisen muistiin voi luottaa, etenkin kun kyseessä on lapsi. Onko muistia kovinkin helppo manipuloida? Toinen kysymys, jonka tapaus herättää, on se, kuinka helppoa on lähteä mukaan noitajahtiin ja hysteriaan, kun kyseessä ovat oman lapsen mahdolliset kokemukset. Onko mahdollista, että vankilassa on virunut vuosikausia syytön mies vain koska joku osaa manipuoloida ja aloittaa mehevän huhun? Sarjamurhaaja käyttää modus operandinaan katolisen kirkon marttyyritauluista saamiaan ideoita. Aiheeseen perehtyminen tuo teokseen mukavalla tavalla runsautta jossain kohtaa, mutta valitettavasti se ei kanna loppuun saakka, vaan aihe ikään kuin unohtuu tyypillisen loppukohtauksen jalkoihin.

Oli ihan kiva palata tuttujen pariin hetkeksi, mutten usko, että näemme enää kovinkaan paljon. Arvio kirjasta myös blogissa Rakkaudesta kirjoihin. Osallistun tällä Goodreadsin haasteen lisäksi Yhdysvallat-haasteeseen.