Colm Tóibín: Long Island

Colm Tóibín 2024. Englanninkielinen alkuteos Long Island. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi 2024. 352 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Postauksestani Colm Tóibínin rakastetusta Brooklyn-romaanista näyttäisi olevan jo hitusen yli kymmenen vuotta, eli se on ollut yksi ensimmäisistä blogipostauksistani. Eipä ihme, että se aiheuttaa nostalgisia väreitä ja on ollut minulle merkittävä romaani. Toki Brooklyn oli ilmestyttyään muutenkin hyvin suosittu ja siitä tehtiin myös tv-sarja.

Nyt Irlannista, pienestä rannikkokaupungista Brooklyniin nuorena muuttanut Eilis Lacey on jälleen päähenkilönä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää italialaistaustaisen miehensä Tonyn ja kahden lapsensa kanssa Tonyn sukulaisten ympäröimänä. Elämä on vakaata, kunnes perhettä ravisuttaa teko, joka saa Eilisin lähtemään kesäksi Irlantiin 80 vuotta täyttävän äitinsä luokse. Irlannissa hänen on pohdittava avioliittoaan ja elämäänsä Long Islandilla. 

Jos on lukenut Brooklyn-romaanin, ei voi olla muistamatta millainen hiljaisuus ja salaisuus saattelivat Eilisia, kun hän palasi lomaltaan Irlannista takaisin Yhdysvaltoihin ja jatkoi elämäänsä Tonyn kanssa. Ja vaikka ei olisi lukenut aikaisempaa teosta, lukijalle kerrotaan tuosta merkittävästä kesästä. Pikkukaupunkiin palattuaan Eilis joutuu kohtaamaan vanhat juorut ja ihmiset, joihin hän ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä. Hän tapaa myös pubinpitäjän Jimmyn, miehen joka ei ole unohtanut, mitä kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui.

Onko Eilisin mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa? Long Islandissa tapahtuneen vuoksi jotain pitäisi päättää. Irlannissa iäkäs äiti ei ole muuttunut miksikään, vaan pitäytyy itsepäisesti vanhoissa tavoissaan. Vanhat ystävät sen sijaan ovat ottaneet ratkaisevan, uuden askeleen keski-iässä, mutta siitä eivät vielä kaikki tiedä. Sotkeeko ylvään, rauhallisen ja ristiriitaisia tunteita herättävän Eilisin saapuminen kyläläisten ja perheenjäsenten suunnitelmat? 

Colm Tóibínin kerronta on jälleen kerran hyvin herkkävireistä. Kerronta liikkuu niin arkisissa yksityiskohdissa että dekkarin tai muuten vauhdikkaamman teoksen jälkeen kestää aikansa, että tottuu kerronnan hitauteen ja tarkkuuteen. Kaikki on kuitenkin huolella valittua, sillä kaikella on paikkansa kerronnassa, joka paljastaa lukijalleen paljon enemmän kuin kellekään romaanin henkilöhahmoista. Lukija tietää, miten heistä kukin pohtii asioita mielessään, mutta kukin tahollaan. Heidän välisensä vuorovaikutus pitää sisällään niin paljon sääntöjä ja ennakko-oletuksia, että viestintään jää valtavia aukkoja spekulaatiolle. Välillä tekisi mieli sanoa heille, että puhuisivat enemmän, eivätkä jättäisi tärkeitä asioita sanomatta!

Romaanissa on paljon kaipausta ja tarpeiden tunnistamisen vaikeutta. Moni on taitekohdassa, mutta tunnistavatko he itsekään, mikä olisi heille paras vaihtoehto ja mikä elämässä on tärkeää. Tóibín on uskomattoman taitava sanottamaan henkilöiden puolesta kaiken sen, mitä he eivät osaa itse sanoa. Romaani on täynnä huutavaa hiljaisuutta, vahvoja tunteita, jotka jäävät vaille sanoja ja joskus vaille tekojakin. Jälleen kerran Tóibín kertoo upealla tavalla naisesta ja naisen tarpeista tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Jos teema ja kirjailija kiinnostavat, käy lukemassa romaanista Nora Webster, jonka nimihenkilö mainitaan Long Islandissakin pari kertaa, sekä novellikokoelmasta Äitejä ja poikia. 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Lisa Wingate 2017. Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours. Suomentanut Hilla Hautajoki. Sitruuna kustannus 2020. 473 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Vuonna 1939 kaksitoistavuotias Rill Foss ja hänen pikkusisaruksensa kaapataan kotoa jokilaivalta läheltä Savannah-jokea samana päivänä kun äiti ja isä ovat lähteneet synnyttämään kaksosia. Kaapattu sisarusparvi ei ole ainoa, sillä määränpäästä löytyy laitos täynnä eri-ikäisiä lapsia. Memphisiläisen adoptio-organisaation julkinen tarkoitusperä on hyvä: tarjota orvoille, köyhille tai muuten ala-arvoisissa oloissa eläville lapsille uusi, vauras koti ja kunnon kasvatus. Lapsia kuitenkin kerätään ja kaapataan köyhiltä seuduilta ja jokivarsilta myös ilman huoltajien suostumusta, vastasynnyttäneitä äitejä huijataan allekirjoittamaan sopimuksia, eivätkä äidit näe vauvojaan enää koskaan.

Hurja tarina, mutta ihan tosi. Rillin ja hänen sisarustensa tarina on fiktiota, mutta se on saattanut aivan hyvin tapahtua, sillä juuri näin Georgia Tannin johtama organisaatio toimi. Sen toiminta nousi lehtiotsikoihin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja on ollut melkoinen kohu Yhdysvalloissa. Tann on saanut toimia täysin rauhassa korkeiden tahojen suojelemana.

Romaanissakin kadonneet lapset löytävät toisiaan vasta vuosikymmenien päästä. Rill tekee lapsena laitoksessa kaikkensa, jotta hän saisi perheensä vielä yhdistettyä, mutta joutuu myöntämään tappionsa, kun osa siskoista ja veljistä on jo sijoitettu uuteen kotiin, eikä jokivarressa ole enää tulevaisuutta. Aika laitoksessa on karmea, mutta Rill elää pitkän elämän ja on valmis kertomaan kaiken, kun hän tapaa sukulaislapsen vuosikymmeniä myöhemmin.

Nykyajassa vauraaseen poliitikkoperheeseen syntynyt Avery Stafford ei saata aavistaa isoäitinsä Judyn menneisyydestä mitään ennen kuin hän näkee vanhainkodissa erään asukkaan pöydällä vanhan kuvan naisesta, joka on ihan samannäköinen kuin hän itse. Avery alkaa selvittää kuvan taustoja, mutta osaavatko dementoituneet vanhukset kertoa enää mitään? Missä isoäiti on käynyt salaa tapaamassa - ja ketä - joka torstai vuosien ajan? Ketä ovat Rill ja Fern?

Avukseen Avery saa kitkerän yhteenoton jälkeen sympaattisen kiinteistövälittäjän, jolla on salaisuuksia ja avaamattomia kirjeitä oman isoisänsä jäljiltä. Tapauksen penkominen saa Averyn pohtimaan omaa elämäänsä perheessä ja parisuhteessa, joissa hänen asemansa tulevana poliitikkona on valmiiksi suunniteltu ja siloteltu. Onko menneisyyden paljastuminen liikaa julkisuudesta riippuvalle, vaikutusvaltaiselle perheelle? Pitäisikö Averyn olla hiljaa ja jatkaa elämäänsä ja häidensä suunnittelua kihlattunsa Elliotin kanssa, vai löytyykö kiinteistövälittäjän kautta jotain enemmän omaa?

Kahdessa aikatasossa kulkevan romaani on aika kahtiajakoinen. Menneisyyden kertomus on sydäntä raastavaa luettavaa, tapahtumarikas, hurjan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Etenkin kun tietää sen pohjautuvan tositapahtumiin, tuntuu että kirjailija on löytänyt jotain todella tärkeää ja merkittävää, ja osaa kirjoittaa siitä hienolla tavalla. Sen sijaan nykyhetken osiot ovat kuin jostain kevyestä romanttisesta romaanista, jossa eliittielämää viettävä nuori kaunis nainen pohtii elämäänsä ja menneisyyden vaikutuksia nykyhetkeen. Kivaa luettavaa sekin, mutta ei niin ansiokasta. Kokonaisuutena kuitenkin ihan huippuvetävä ja koskettava teos, jota voin suositella lämpimästi.

Maria Adolfsson: Vaikene kuin muuri

Maria Adolfsson 2024. Ruotsinkielinen alkuteos Tiga som muren. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2025. 356 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämä ei tainnut olla ensimmäinen kerta kun luin Doggerland-sarjaa lomalla ja lomamatkalla. Matkoilla pidän kovasti sekä e-kirjojen lukemisesta että dekkarien lukemisesta. Viikon mittaisella matkalla ahmin tällä kertaa peräti 3 ja puoli kirjaa. Seuraavissa postauksissa lisää niistä.

Ihan uskomatonta, että Vaikene kuin muuri on jo sarjan seitsemäs osa! Juurihan sarja alkoi! Olen alusta asti pitänyt ennen kaikkea Doggerlandin fiktiivisestä maailmasta: ruotsalainen kirjailija on nimittäin keksinyt kokonaisen saarivaltion Pohjanmerelle doggerin kielineen ja kansoineen. Saaren väestö on omaksunut niin skandinaavisia, britti- kuin esimerkiksi hollantilaisiakin perinteitä ja piirteitä. Tekstiä piristävät doggerilaiset paikannimet ja asenteet ympäröiviä maita kohtaan - niihin viitataan etenkin tässä kirjassa.

Sankarimme, komisario Karen Eiken Friis on lähtenyt miehensä Leon ja pienen tyttärensä kanssa tädilleen Nooröhön viettämään juhannusta, tai mittumaaria, kuten suomentaja on sen kääntänyt. Vierailusta sukulaisten luona saavat kuitenkin nauttia pääasiassa mies ja lapsi, sillä esimiehen tehtäviä kesän hoitava kollega soittaa Karenille pian, ja käskee tämän selvittää kadonneen miehen tapausta Noorössä. Karen ei ole innoissaan loman keskeytyksestä, mutta on toisaalta utelias ja valmis tonkimaan, mitä erakoituneen miehen elämässä on tapahtunut.

Samaan aikaan Karenin toimittajasisko Helena pelkää kuollakseen, sillä joku uhkaa hänen henkeään. Onko Helena päässyt liian pitkälle tutkimuksissaan, joissa siskokset yrittävät saada poliisijohdon korkeimmalla pallilla istuvan miehen nalkkiin? 

Nooröläisen miehen katoamistapaus selvitetään tietysti ensin. Karen joutuu turvautumaan moottoripyöräjengiin kuuluvan serkkunsa tuttavapiiriin selvitäkseen hengissä nooröläisen poliisin uhkailuista ja vaarallisesta tilanteesta jyrkänteen reunalla. Kylässä on useampi mies, joiden mielestä Karen on arvannut ja päätellyt ihan liikaa, eivätkä salaisuudet saa paljastua. Tämä tapaus ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, mitä Karen ja Helena kohtaavat salaisella reissullaan Tukholmassa. Salapoliisityö kannattaa, ja vaikka molempien ja ehkä perheenjäsentenkin henki on vaarassa, lehtiotsikot ja uutiset ovat sen arvoisia.

Doggerland-sarja on ollut alusta asti tasalaatuista, siihen on aina helppo palata ja uusin teos on kiva ottaa vastaan. Lisää siis odotellen!

Ann Napolitano: Rakas Edward

Ann Napolitano 2020. Englanninkielinen alkuteos Dear Edward. Suomentanut Saara Kurkela. WSOY 2025. 358 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kaunokaisten jälkeen oli ihan selvää, että jos ja kun Ann Napolitanolta suomennetaan lisää teoksia, luen ne heti. Rakas Edward onkin varhaisempaa tuotantoa, mutta ilmeisesti suomennettu vasta nyt, maailmalla menestyneen Kaunokaisten jälkeen.

12-vuotias Edward on muuttamassa perheineen New Yorkista Los Angelesiin. Talo on tyhjennetty ja perhe lentää tavaroidensa perässä uuteen kotiin. Lentokone ei kuitenkaan koskaan saavuta määränpäätään, eikä tämä ole spoileri, vaan romaanin lähtökohta. Edwardia vaille kaikki lennon noin 185 matkustajaa kuolevat. Kaiken menettänyt poika sijoitetaan äidin siskon ja tämän miehen luokse, ja vähitellen alkaa elämä ilman läheisiä.

Yllättävä pelastus ilmaantuu naapurista, jossa samanikäisen tytön makuuhuoneessa Edward kokee pystyvänsä nukahtamaan. Naapurista tulee hänen yösijansa, kun taas kotona Edward tasapainottelee laihtumisensa, tätinsä surun ja uusien huoltajiensa parisuhteen kipukohtien kanssa. Pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta onkin yhtäkkiä saanut vaisun teinin kotiinsa. Tädin mies tekee kaikkensa selvittääkseen lentoturman yksityiskohtia. Eräänä yönä, pari vuotta turman jälkeen, Edward löytää naapurintytön kanssa autotallista valtavan kasan kirjeitä, joita lento-onnettomuudessa surmansa saaneiden läheiset ovat hänelle lähettäneet. Vasta silloin alkaa toipuminen ja täti miehineen alkavat näkyä uudessa valossa. Nuoret kiinnostuvat kirjeiden lähettäjistä ja Edward ottaa tavoitteekseen tehdä jotain näiden hyväksi. 

Edwardin tarinan rinnalla romaanissa kulkee lennon aikajanan tapahtumia lähdöstä onnettomuuteen. Samalla tutustutaan muutamiin kanssamatkustajiin, kuten äveriääseen liikemieheen, hemaisevaan lentoemäntään, raskaana olevaan nuoreen naiseen, sotasankariin tai puheliaaseen naiseen ja tämän menneisiin elämiin. Kun Edward lukee näiden omaisten hänelle lähettämiä kirjeitä, lukijallekin muotoutuu kokonaisempi kuva lennon matkustajista. Tietysti myös pojan perhe, äiti, isä ja pari vuotta vanhempi isoveli, tulevat tutummiksi. 

Napolitano kirjoittaa uskomattoman kiehtovalla tavalla Edwardin selviytymistaistelusta ja kaikesta siitä, mitä uusi elämä tuo tullessaan. Voisi ajatella, että romaanin lähtökohta on järkyttävä ja surullinen - ja onhan se -, mutta Napolitanon tyyli aikaansaa sen, ettei tarina aiheuta ahdistusta eikä nenäliinoja kulu juuri lainkaan. Edwardin selviytymistä seurataan hieman sivusta ja hetki kerrallaan. On vuosia kestävää terapiaa, on yksinäisyyttä, on unettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Välillä käydään pohjamudissa mutta horisontissa on koko ajan myös valoa. Kahdessa aikatasossa kulkeminen toimii mieltä kiihdyttävällä tavalla, ja kanssamatkustajiin ja heidän omaisiinsa tutustuminen tekee romaanista rikkaan ja värikkään. Napolitanon ehdoton vahvuus onkin sujuvan kerronnan lisäksi hahmojen rakentaminen vähitellen niin, että ennakkoluulot antavat tilaa inhimillisyydelle ja sinnikkyys tekee kaikesta mahdollista.

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Emily St. John Mandel 2022. Englanninkielinen alkuteos Sea of Tranquility. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2025. 261 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Palkitun kanadalaiskirjailijan kuudes romaani jatkaa osin Lasihotellista tutuilla hahmoilla ja paikoilla. En osaa sanoa, toimiiko Rauhallisuuden meri itsenäisenä teoksena, sillä ainakin minusta tuntui että hyödyin siitä, että tavallaan kertasin, mitä Lasihotellin Vincentille oli tapahtunut, mutta uskon kirjailijan tarkoittaneen tämänkin teoksen täysin itsenäiseksi romaaniksi. Siinä missä Lasihotelli ei ollut dystooppinen eikä scifiä, kuten kuuluisa Asema 11, Rauhallisuuden meri palaa molempiin genreihin ja pelaa useilla aikatasoilla.

Vuonna 1912 nuori aatelissuvun vesa Edwin St. Andrew karkotetaan Englannista Kanadaan etsimään suuntaa elämälleen. Haahuiltuaan hetken eri puolilla maata hän kokee metsän laidassa suuren vaahterapuun alla hyvin omituisen hetken. Edwin kuulee ja näkee asioita, joita ei osaa edes nimetä. Samanlaisen hetken kokee myös 1990-luvulla elävä onneton lapsi Vincent (Lasihotellin päähenkilö), jonka videotallenne päätyy hänen veljensä taiteeseen 2000-luvulla. 2200-luvulla kirjailija Olive Llewellyn kiertelee Maata kirjakiertueella ja luennoi virtuaalitilaisuuksissa. Hän on kirjoittanut samasta omituisesta hetkestä menestysromaanissaan. Kaksi sataa vuotta myöhemmin tapauksia tutkitaan osana simultaaniteoriaa ja aikavääristymiä.

2400-luvulla Kuuhun perustetussa siirtokunnassa Gaspery-Jacques Robert pääsee mukaan tiedeprojektiin, jonka kautta hän pääsee matkustamaan ajassa - niin Edwinin, Vincentin kuin Olivenkin aikaan. Gaspery selvittää omituisten tapausten välisen yhteyden, mutta rikkoo sopimusta ja tutkijan etiikkaa niin, että joutuu itsekin karkotetuksi. Mikä hänen kohtaamissaan ihmisissä ja näiden elämissä vaivaa häntä niin että hän päättää vaikuttaa ajankulkuun? Onko hän Edwinin lailla itsekin ajelehtija, joka etsii paikkaansa ja merkitystä elämälleen?

Emily St. John Mandel on kirjoittanut eri aikatasot toisistaan kivasti poikkeaviksi ja tunnistettaviksi, mutta samalla jouhevasti yhteen punoutuvaksi tarinaksi, jonka palaset selittävät toisiaan kiehtovalla tavalla. Kerronnaltaan perinteisempi Lasihotelli tulee luontevalla tavalla osaksi Rauhallisuuden meren aikatutkimuksia ja intertekstuaalisuus teosten välillä toimii hyvin. Viittaukset Shakespeareen ja maailmassa aika ajoin toistuviin pandemioihin linkittävät romaanin myös Asema 11:een. 

Emily St. John Mandelin tarinankerronta on vetävää ja sen sävy on ymmärtävän lempeä, ehkä hivenen melankolinenkin. Hänen hahmonsa ovat vikoineen inhimillisiä eikä hän pyri selittelemään näiden valintoja. Vaikka hahmoja on tässäkin romaanissa melko paljon, ja niiden yhdisteleminen eri aikatasoihin oli välillä haastavaa, kirjailija onnistuu jälleen kerran luomaan seesteisen ja rauhallisen maailman. Vangitseva tarinankerronta on jälleen hivenen maagista ja se saa pohtimaan maailmanmenoa monesta näkökulmasta, kuten ihmisen tekniset saavutukset, pandemiat, luontokato ja vaurauden keskittyminen.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Anna Soudakova 2024. Atena. 334 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Soudakovan kaksi edellistä romaania, Mitä männyt näkevät ja Varjele varjoani, ovat olleet niin hyviä ja vakuuttavia, että kolmas oli melko selvä valinta joululahjalistalle. Edellisissä romaaneissa teemana on suuren naapurimaamme lähihistoria ja maahanmuutto, eikä tämä kolmaskaan kirja kauaksi lähde. Tarina kertoo Valko-Venäjästä, mutta päätyy jälleen Suomeen. Täytyy sanoa, että Valko-Venäjä on minulle poliittista uutisointia lukuun ottamatta hyvin vieras maa, vaikka se sijaitsee niin lähellä. Ehkä en ole sitä koskaan osannut erottaa Venäjästä, mikä on tietysti paikallista väestöä kohtaan väärin.

Romaani kertoo ensin Andréista, joka kasvaa köyhässä, alkoholisoituneessa perheessä. Äiti juhlii eikä isä ole kovin paljon paikalla. Kun Andréi saa pikkusiskon, tästä tulee hänen silmäteränsä ja poika tekee kaikkensa, jotta Sveta saisi hyvän elämän. Olosuhteiden vuoksi sisko sijoitetaan enon perheeseen Minskiin, jossa lähtökohdat ovat huomattavasti paremmat. Mitä Andréin nuoruudesta tulee? Hänen on vaikea löytää suuntaa elämälleen, vaikka naapurin opettaja Margaríta Serafímovna kovasti auttaakin. 

Vuosia myöhemmin pikkusisko Sveta on mukana diktatuurin vastaisessa toiminnassa ja ikävoi rinnalleen Andréita, joka on valinnut elää toisaalla. Poliittinen aktivismi on vaarallista eikä edes eläköitynyt opettaja ole turvassa väkivallalta ja vankiloilta. Maassa kuohuu ja kadut täyttyvät mielenosoittajista, mutta kuten tiedämme, mukaan ei saada niin paljon väkeä, että valta vaihtuisi.

Valko-Venäjän lähihistoriaa avataan Margaríta Serafímovnan äidin ja Andréin isoäidin menneisyyden kautta. Opin muun muassa sen, miten monen maan valtaama Valko-Venäjä on historiassaan ollut, ja millä tavalla kieli on ollut puristuksissa diktatuurin ja venäläismielisyyden aikana. Ihmisten köyhyydessä pitäminen on mahdollistanut heidän sumuttamisensa ja hiljaisena pitämisen, mutta vastarintaakin on aina ollut, aina hiljaa metsässä kokoontuneista ajattelijoista valkoisiin pukeutuneisiin naisiin Minskissä vuonna 2020. 

Totesin Soudakovan esikoisromaanista, että se parani ja kehittyi sivu sivulta. Samaa voisin sanoa tästäkin. Laadukas teos alusta alkaen, jonka tunnelma kiihtyy ja rikastuu loppua kohden. Olen aina tyytyväinen kun opin jotain uutta maailmasta ja niin todellakin kävi tämän romaanin kanssa. Andréin ja Svetan tarina on tunteikas, suorastaan pakahduttava, mutta Soudakovalle tyypilliseen rauhalliseen tapaan. Se, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana, tai se, miten ihmisiä kohdellaan 2020-luvulla, on yhtä lailla mieleenpainuvaa, järkyttävää, synkkää ja paikoin melkoisen toivotonta. 

Soudakovan kerronta on välillä vähän makeaa ja yksityiskohdissa on söpöyttä, jota ilmankin pärjäisi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tyyli tasapainottaa kivasti rankkaa elämää ja kohtaloita. Näiden yhdistelmästä on myös tullut Soudakovalle tunnistettava tyyli, jota osasin jo odottaakin. Pidin kovasti siitä, miten tämän romaanin keskiöön nousee sisarusten välinen rakkaus, ei parisuhteessa elävien välinen kaipuu. Andréin ja Svetan side on väkevyydessään koskettavampaa. Sen kun yhdistää historiaan, poliittiseen vainoamiseen ja turvanpaikanhakuun, on resepti lähes täydellinen.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Naturliga beteenden. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minun piti käydä omilla blogisivuillani lukemassa, millainen oli Hashemzadeh Bonden edellinen lukemani teos. Muistin kyllä hänen nimensä, mutta romaanin aihetta en muistanut lainkaan. Kannattaa käydä lukemassa seitsemän vuoden takainen postaus teoksesta Olimme kerran, sillä ilmeisesti olen pitänyt kirjasta kovasti.

Tälläkin kertaa teemassa on äitiyttä, mutta edellistä romaania huimasti enemmän. Tai se puutetta. Lily on nimittäin juuri synnyttänyt poikavauvan eikä tahdo päästää tätä silmistään. Hänen ei pitänyt haluta lapsia, sillä hän ymmärsi jo nuorena, ettei hänestä ole mihinkään eikä hän kelpaa kenellekään. Miksi hän siis pärjäisi äitinä? Miten hän muka pystyisi antamaan kenelläkään mitään sellaista, mitä hän ei itse ollut koskaan saanut - rakkautta ja huolenpitoa?

Tarina liikkuu kahden aikatason välillä. On nykyaika, jossa Lily alkaa seurustella ja perustaa lopulta perheen. On lapsuus, jossa Lily on kaiken vapaa-aikansa yksin. Nykyajassa nainen on päässyt urallaan pitkälle, hänellä on vakaa parisuhde ja kaunis asunto, mutta hänellä on koko ajan tunne, että hänen täytyy näytellä, esittää ja myöntyä kaikkeen, minkä puoliso haluaa. Sillä eihän Lily tiedä, mikä hänelle sopii tai millaista aikuisen elämän kuuluisi olla.

Lapsuudessa Lilyn äiti tekee niin paljon töitä, että lapsen on pärjättävä omillaan. Materiaalisesti kaikki on kunnossa, mutta Lily ei saa osakseen huolenpitoa eikä rakkautta. Hän janoaa äitinsä seuraa ja myötätuntoa, mutta mitä enemmän Lily haluaa, sitä kauemmaksi äiti katoaa. Äidin mielenliikkeistä ei ota selvää ja on aina vaara, että tämä raivostuu ja syyttää kaikesta pientä tytärtään. Eräänä päivänä äiti hankkii Lilylle kissan. Onko se lahja vai onko sekin keino siirtää huomio äidistä pois? Miten Lily toimii, kun kissa tulee raskaaksi ja synnyttää pienenpieniä pentuja?

Äitiys, vastuuntunto ja yksin pärjääminen ovat kudelma, joka on viedä aikuisen Lilyn mielenterveyden. Kun hän kuulee äitinsä kuoleman lähestyvän, jotain aukeaa ja lopuksi apua löytyy yllättävältä taholta. Niin lapsuudessakin. Kun jotain syntyy ja kuolee, sanaton tuki löytyy paikasta, josta sitä ei odottaisi. Luontainen käytös on kirkkaan terävää kerrontaa, lyhyt ja ytimekäs, ilman sivujuonteita ja rönsyjä. Se on tiiviisti kiinni Lilyssä ja tämän ajatuksissa. Tarina on järkyttävä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.