31.1.2017

Pekka Hiltunen: ISO

Pekka Hiltunen. 2013. ISO. 414 sivua. WSOY:n Bon-pokkari.

Eivät minua paina minun kiloni vaan muiden ajatukset ja sanat ja uskomukset.

Hiltusen teokset ovat kiinnostaneet sen jälkeen kun viime syksynä ihastuin Onniin. Eräänä päivänä bongasin kirja-alesta sekä ISON että Varo minua ja nehän lähtivät mukaani. Ajattelin ISON olevan mukava välipalaromaani Terhi Rannelan raskaan Punaisten kyynelten talon jälkeen. Olin kuitenkin väärässä, ainakin osittain. ISOsta ei ihan välipalaa tullutkaan, vaan se kosketti ja aiheutti hieman alakuloa. Ei siksi, että siinä olisi mitään vikaa, päinvastoin. ISO on niin perusteellinen tutkielma siitä maailmasta jossa isoimmat meistä joutuvat elämään, että täytyy jo toistamiseen ihailla sitä tutkimustyötä, jonka Hiltunen on romaaninsa eteen tehnyt.

ISO kertoo siis isokokoisesta Annista, jota elämä ja ympäristö potkivat päähän. Ikään kuin ei riittäisi, että hän väsyy ylämäessä kotimatkallaan tai että ohikulkijat huutelevat julmia. Ei, lisäksi parisuhde on kariutunut, työnantaja antanut potkut ja jäsenyys laihduttajien tukiryhmässä on päättynyt. Elettyään kolmisen vuotta Helsingissä Anni on palaamassa takaisin Tampereelle, samaan 29 neliön yksiöön, josta hän lähtikin. Vuosien myötä Annin ystäväpiiri on kutistunut olemattomaksi ja nainen on todella yksin ajatustensa kanssa. Työttömyys on kova pala, työtä kirjastossa on ikävä eivätkä satunnaiset yhden illan jutut korvaa oikeaa parisuhdetta.

Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa.

Anni on korkeasti koulutettu, rakastaa tietoa ja kirjallisuutta. Hän on ottanut selvää, etteivät väitteet ylipainon ja monien sairauksien yhteydestä pidä välttämättä paikkansa. Kun tuore sosiaali- ja terveysministeri aloittaa härskin kampanjan epidemiana leviävää lihavuutta vastaan, on Annilla pureskelemista. Hänellä on jo valmiiksi mielessään puheita, jotka vain odottavat kuulijakuntaa. Kun sellainen lopulta löytyy, löytää myös Anni ilon elämäänsä. Hän on päättänyt ettei lihavan tarvitse laihduttaa vain, jotta ympäristöllä olisi helpompaa. Yksinäisyyskin alkaa hellittää ja ihan yllättävän tahon toimesta.

ISO on koskettava romaani, sillä se avaa silmiä näkemään julmuutta ja eriarvoisuutta, epäreilua hysteriaa ja manipulointia. Kuten Onnissa, Hiltunen on tälläkin romaanilla hyvin kiinni ajassa ja sen ilmiöissä. On suorastaan pelottavaa, millä tavalla hän saa kiinni ajalle tyypillisimmistä piirteistä ja osoittaa, miten joukot voivat sortua typeriin ja ajattelemattomiin tekoihin. Annin tehtävä romaanissa on paljastaa terapeuttien, lääkärien, poliitikkojen ja median taustalla vaikuttavat tekijät ja panna hanttiin. Tehtävä ei ole helppoa naiselle, jota on kohdeltu kaltoin lapsesta lähtien, mutta jostain on aloitettava. Läski on maailmalle tietämättömyyden ja luovuttamisen merkki. Vaikka meitä lihavia on yhä enemmän, meistä on tullut näky, jota ei saisi olla.

Tietoa pursuava romaani on tasa-arvon lisäksi ylistyslaulu kirjoille ja kirjallisuudelle. Hiltusen tavassa kirjoittaa on jotain ihmeellistä, mikä pitää otteessaan ihan kuin lukisi jotain dekkaria, vaikkei se sitä olekaan. Ja kutenkin Onnissakin ihmettelin, nyt samoin mietin useaan otteeseen, miten tyyppi pääseekin niin hyvin naisen pään sisään!

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Annika, Krista ja Amma. Helmetin haasteessa tämä sopisi moneen kohtaan, mutta kuittaan sillä kohdan 45: Kirja kertoo suomalaisesta naisesta.

28.1.2017

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela. 2013. Punaisten kyynelten talo. Karisto. 254 sivua.

Demokraattinen Kamputsea vuonna 1978. Yhdeksänvuotias Vanna puurtaa isoveljensä kanssa pellolla muiden lasten kanssa. Ruokaa saadaan kerran päivässä, töitä tehdään kaksitoista tuntia ja selkää särkee. Iilimadot nipistelevät varpaita mutaisessa maassa. Joka ilta keräännytään kritiikki- ja itsekritiikkikokoukseen, jossa voi paljastaa toisen lapsen imperialistiset tavat tai tunnustaa oman heikkoutensa. Nälkä kovertaa Vannan vatsaa, hän haluaisi kysellä, mutta veli käskee hänen olla hiljainen ja huomaamaton. Ei saa itkeä, koska siitä rangaistaan. Kaikki tunteet on pyyhittävä kasvoilta. Ei saa potea koti-ikävää, sillä puolue on kaikki mitä lapsi voi tarvita.

Lasten äiti makaa vauvansa kanssa pienessä sellissä kahle nilkassaan. Hänen selkänsä on ruoskittu ja naarmut ovat alkaneet mätiä. Vauva on vielä lämmin, muttei juuri liiku. Vartijat kiristävät torakoilla, käärmeillä ja lapsen tappamisella, ellei nainen tunnusta pahuuttaan. Vastavallankumoukselliset on saatava tunnustamaan tekonsa. Nainen on ymmällään, sillä hän on ollut alusta lähtien uskollinen, suoraselkäinen ja kyseenalaistamaton, täydellinen toveri. Eikö hän ollut se, joka löysi tehtaan mätäpaiseet ja kitki huonon aineksen punaisesta aatteesta?

Se toinen elämä. Siitä ei voi puhua, eikä ole syytä puhua. Se tulee sulkea kiviä täynnä olevaan säkkiin ja upottaa mahdollisimman syvälle mielen pimeimpään kaivoon.

Kambodža 2005 - 2009. Vanna on viiden lapsen äiti ja naimisissa miehen kanssa, jonka yöunet menneisyyden teot ovat vieneet. Vanna on lähettänyt lapsiaan kouluun kylän ulkopuolelle, jotta nämä saisivat paremman tulevaisuuden. Tytär Chanda pärjää hyvin ja tanssii kauniisti. Eräänä päivänä Vanna saa viestin enoltaan ja saa tältä kuulla perheensä kohtalosta. Menneisyys puskee pintaan myös, kun Vannaa aikoinaan hoitanut ranskalaisnainen ajaa autolla hänen pihaansa ja pyytää todistamaan oikeudenkäynnissä toveri Duchia vastaan.

Ja ketkä ovat syyllisiä? Tai pikemminkin: ketkä ovat syyttömiä? Kambodžassa ei ole riittävän monta selliä murhaajille, teloittajille, kiduttajille, raiskaajille, kansan orjuuttajille, lahjotuille viranomaisille ja poliitikoille. 

Punaisten kyynelten talo on raskain romaani, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Samalla se oli niin hyvä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta. Rannela kirjoittaa järkyttävistä asioista lukijaa säästelemättä, mutta hyvä niin. Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole aina kaunis ja arvostankin sen silmiäavaavaa, ravisuttelevaa roolia. Kambodžan historia ei ole kovin tuttu, vaikka tietysti punakhmerit ovat nimenä tuttu ja jonkinlainen aavistus maan menneisyydestä minulla on ollut. Sen lisäksi, että kirja valaisee punakhmerien terroria ja vinoutuneen ideologian aiheuttamaa väkivaltaa, se tuo esiin ne vallankäytön muodot joista niin moni - etenkin tytöt ja naiset - ympäri maailman kärsivät edelleen.

Ei silti, etteikö romaanissa olisi jotain kaunistakin. Rannelan kieli on napakan toteavaa, mutta tekstiin mahtuu paljon kaunista ympäristöä, lapsuusmuistoja ja hellyyttä. Sekä Chey Chanin, Vannan äidin, että Vannan itsensä muistoissa maaseudun ihmeelliset tuoksut, luonnon runsaus ja isoäidin buddhalaisuus tasapainottavat myöhempien vuosien kauheuksia. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa Chey Chanin ja Vannan tarinoiden eteen. Fiktiivisiä, mutta hyvin mahdollisia hahmoja. Valokuva äidistä ja tämän pienestä vauvasta vankilamuseon seinällä Kambodžassa suorastaan vaati päästä hänen romaaninsa aiheeksi. Toveri Duchia ja muita vastuussa olleita alettiin tuomita vuodesta 2009 lähtien.

Kirjaa on luettu paljon, lisää arvioita vaikkapa Elinalta, Katjalta ja Sarilta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Jyrki Erra. 2015. Berliinin ajokoirat. Otava. 441 sivua.

Jyrkin Erran esikoisromaani Kaunasin sivut on jäänyt mieleeni kansainvälisen tason jännärinä, jossa historia, taide ja mysteerit kietoutuvat yhteen danbrownimaisella otteella. Siksi olin mielissäni, kun löysin kirjakaupan alelaarista Erran toisen romaanin, Berliinin ajokoirat. Lisäksi olin samoihin aikoihin lukenut, että Kirsi arvioi teoksen vuoden 2015 dekkareiden parhaimmistoon. Berliinin ajokoirissa onkin paljon samaa kuin Kaunasin sivuissa. Taiteella ja arkkitehtuurilla on merkittävä rooli, samoin ikivanhoilla teksteillä ja käsikirjoituksilla. Tässä toisessa romaanissa miljöinä ovat vuoden 1989 kahtiajakautunut Berliini, muurin tukahduttama valtava palatsi ja vanhat teatterit. Puitteet ovat komeat ja juhlavat, rappiosta huolimatta.

Eletään siis loppukesää 1989, kuukausia ennen muurin murtumista. Idässä liikehditään jo levottomasti ja Unkarin rajalta on päässyt DDR:läisiä loikkaamaan länteen. Honeckerin asema johdossa on epävakaa. Suomalainen Max lähtee Berliiniin selvittämään isänsä menneisyyttä, tuhoamaan vanhoja papereita talosta, joka heillä on ollut hallussaan aina 1960-luvun alusta lähtien. Max on viettänyt Berliinissä huolettoman lapsuuden, jossa häntä ovat nyt vastassa tutut kadut, koti ja vanhat teatterit, isän työpaikat.

Isän vanhojen papereiden seasta löytyy kirjeenvaihtoa. Ilmeisesti Palast Erebin kreivittärellä ja Maxin isällä on ollut aikoinaan suhde. Löytö vie Maxin mutkien kautta vanhan keräilijän luokse ja 1500-luvulla kirjoitettujen muistiinpanojen äärelle. Keräilijä Besson pestaa kirjallisuutta opiskelleen Maxin käymään läpi Palast Erebin ikivanhaa, valtavaa kirjastoa ja sen tuhansia keräilyharvinaisuuksia. Palatsissa työskennellessään Max pääsee tutustumaan itse kreivittäreen, haamunvalkeaan vanhaan naiseen, joka vaeltelee pitkin palatsin käytäviä ja etsii kadonnutta kreiviään.

Pian Maxin kylkeen ilmaantuu uhkaava Willy Meister, iäkäs näyttelijä hänkin, Maxin isän vanha tuttu. Maxin on päätettävä, jakaako hän asunnosta löytämiään dokumentteja Willylle vai Bessonille, ja mitä seurauksia sillä voisi olla. Onko niin, että isällä on yhteys verkostoon, josta ei puhuta, mutta joka hallitsee jaettua Berliiniä? Ja onko nyt käymässä niin, että Max on naiiviuttaan sekaantunut kuvioon, josta on mahdotonta päästä eroon? Millä tavalla kadonnut kreivi, kahvilan Suarezin ihana Frieda ja Maxin vanha koulutoveri Iiro liittyvät tähän kaikkeen?

Berliinin ajokoirien taitavasti kudotut verkot ja kytkökset olivat minulle melkeinpä liikaa. Ymmärrän toki sen, että kylmänsodan aikainen vakoiluverkosto on ollut monimutkainen ja laaja, mutta minun oli melko vaikea pysyä tämän romaanin punoksissa mukana. Kymmenien vuosien vahti, viestintä ja tiedonkeruu sai siinä osallisena olleet tekemään ikäviä asioita suojellakseen läheisiään, ja oli vaikea hahmottaa, kuka joutui kenenkin pantiksi, kuka oli kenellekin velkaa. Hieman jos kuviota olisi voinut oikaista, olisin nauttinut kirjasta enemmän, sillä sen kulissit ja näyttämöt olivat kuitenkin hyvin herkullisia ja mielikuvissani upeita. Arkkitehti-Erra kirjoittaa taiteista monipuolisesti ja erittäin asiantuntevalla otteella. Samoin pidin kovasti kirjan hahmoista, etenkin sympaattisesta Maxista ja palatsin henkilökunnasta.

Kirsin lisäksi kirjan on lukenut Henna. Helmetin haasteessa se sopii minulle kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

21.1.2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto. 2017. Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava. 287 sivua.

Kirjoitan nyt kirjasta, jonka lukemista olen odottanut noin puolitoista vuotta, siitä päivästä lähtien kun sain tietää sellaisen olevan tulossa. Kirja on serkkuni esikoisteos, joten jo pelkästään rakkaan ihmisen pitkäaikaisen haaveen toteutuminen tekee kirjasta kertomisen vaikeammaksi ja liikuttavammaksi kuin minkään aikaisemman blogipostauksen. En myöskään usko, että pystyin lukemaan kirjaa samalla tavalla kuin muita teoksia, sillä tiedän että tässä nuoren naisen kasvutarinassa on kirjailijalle (niin, nyt voin kutsua häntä kirjailijaksi!) paljon omakohtaista ja siksi myös minulle tuttua. Kyseessä on tietysti romaani ja kaiken voisi lukea kuin minkä tahansa tarinan, mutta siihen en tainnut ihan kyetä.

No, aloitetaan. Tarinan päähenkilö on Elsa, lukioikäinen tyttö Kainuusta, perheestä jossa hiljaisella ja nöyrällä körttiläisyydellä on turvallisen vankka asema. Elsa kaipaa kuitenkin jotain ylevämpää, rajumpaa, pyhempää. Jotain millä hän pääsisi lähemmäksi Jumalaa. Elsa ei tahtonyt odottaa ja olla pitkämielinen, eikä hän varsinkaan tahtonut kohdata Herraa vasta lopussa. Hän tahtoi olla niitä joissa oli Henki, hän tahtoi olla niitä nyt.

Vierailu helluntaiseurakunnan kokouksessa tekee sanoja rakastavaan Elsaan suuren vaikutuksen. Henki tulee ihmisiin ja saa heidät puhumaan kielillä. Ystäviensä Talvin ja Miran kanssa Elsa tulee uskoon ja saa yhteyden kaipaamaansa korkeuteen. Henkikin tulee häneen ajallaan ja vieraat sanat alkavat virrata hänen suustaan. Kotona Elsa arastelee eikä paljasta heti kaikkea. Hän kaipaa äitinsä ymmärrystä ja tukea, mutta ei aina uskalla edes kertoa vapaamieliselle äidilleen näistä uusista asioista, eikä äiti koskaan kysy. Vaivaantuneita tytön henkisestä irtiotosta ovat myös hänen isänsä ja isovanhempansa.

Nuoren Elsan rinnalla teoksessa kulkee hieman vanhemman Elsan tarina Kolumbiassa, jonne tyttö on lähtenyt abivuoden jälkeen. Rauhalliseen kainuulaiskylään verrattuna elämä Bogotassa on täynnä aisteja kutkuttavia ääniä, tuoksuja ja makuja, taustalla siintävät upeat vuoret eikä kaduilla ole turvallista kävellä yksin, etenkään eurooppalaisen, harmaasilmäisen nuoren naisen. Elsalla on Bogotassakin oma helluntailainen yhteisönsä ja sissien vankeudesta vapautunut, uskoon tullut Manuel. Elsa on valmis tekemään kaikkensa traumatisoituneen miehen vuoksi, muttei loppujen lopuksi pysty ymmärtämään kaikkea. Ei vaikka Manuel piirtää hänen selkäänsä ja käsivarsiinsa kasveja, eläimiä, kauniita kuvia.

Uskoiko hän, hän halusi uskoa. Voi Jumala eikö hän ikinä saisi olla varma. Toiset astuivat rauhaan kuin laivaan ja hän, oliko se jossain johonkin kirjoitettu että hän ikinä ei.

Vaikka henki on Elsalle voimakkaasti läsnä alusta lähtien, jo nuorena hänen uskonsa rinnalla kulkee pieni epäily, eikä tunne hellitä otettaan kaukana Kolumbiassa. Pikemminkin käy niin, että sen mitä Elsa joutuu kokemaan ja todistamaan, vahvistaa epäilyä, eikä hän olekaan enää valmis kaikkeen siihen, mistä nuorena haaveili. Uskossaan vahvat teinitytöt koettelevat toki rajojaan, mutta eivät lankea maallisiin houkutuksiin. Kolumbiassa Elsa astuu rajan yli ja tekee pitkästä aikaa tekoja ilman tarkoitusta.

Terhin romaani on jo ensimmäisellä viikollaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Hesarin ja Aamulehden jutut kiittelevät siitä, miten kirja tekee helluntailaisuutta tutummaksi ja ymmärrettäväksi, lempeällä tavalla. Romaani, Elsan tarina ja tunteet edustavat kuitenkin ennen kaikkea yksilön kokemuksia, vaikka tietysti teos avaa helluntailaisuudesta minullekin aivan uusia asioita. Anna-lehdessä kirjailija kertoo tarkemmin, mikä on ja oli hänen oma suhteensa uskoon ja miksi hän siitä luopui. Vaikka vuoret järkkyivät on hyvin kaunis romaani, jonka yleistunnelma heijastaa samaa kaipuuta ja haikeutta, mitä Elsa kantaa sisällään, loppuun saakka. Sillä toki uskosta ja pyhyyttä sisältävistä sanoista luopuminen on suuri menetys. Elsalle jää vain hento toive, että tulisi jotain, joka täyttäisi tyhjyyttä.

Minulla ei ollut aavistustakaan, millaista kieltä serkkuni kirjoittaisi. No, kieli on hyvin kaunista, miltei lyyristä, mutta tarpeeksi napakkaa, jottei se vie tilaa tarinalta, vaan vahvistaa sitä ja tekee ympäristöistä ja ihmisistä eläväiset. Dialogit jättävät tilaa niin lukijan tulkinnoille kuin romaanin henkilöille itselleenkin, eivätkä ne selitä liikaa. Hahmot ovat moninaisia virsiä veisaavasta isoisästä hurmoksessaan itsetyytyväiseen Virpiin tai nuoreen Talviin, joka jättää kaiken herran haltuun. Arvasin, että tarinaan on ujutettu jotain suvullemme tuttua, ehkä jotain mummullemme ominaista. Muutamien herkullisten ilmausten lisäksi löysin muitakin tuttuja aineksia, tapoja ja luonteenpiirteitä. Tai sitten ylitulkitsin ja olin subjektiivinen, mutta en halua ajatella niin! Olen onnellinen Terhin (mitä ilmeisestä) menestyksestä ja kamalan ylpeä upeasta lopputuloksesta!

Hyödynnän tätäkin teosta Helmetin haasteessa, kohtaan 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Minua ennen blogipostauksen kirjasta on tehtinyt tehdä ainakin Kirjaluotsi.

18.1.2017

Katja Kettu: Piippuhylly. Novelleja.

Katja Kettu. 2013. Piippuhylly. WSOY. 236 sivua. Bon-pokkari.

Tunnustan heti alkuun, että luin juuri ensimmäisen Kettuni. En siis ole lukenut Kätilöä enkä Yöperhosta, jotka kaikki muut ovat lukeneet. Olen sentään nähnyt Kätilön Oulun Kaupunginteatterin lavalla, mutta en, en jostain syystä ole lukenut kirjoja. Poimin Piippuhyllyn mukaani kirjamessujen pokkaritarjouksista. Jotain muutakin Kettua otin siitä vierestä mukaani, mutta siitä joskus toiste.

Piippuhylly on kokoelma kertomuksia meren rantaan ajautuneista piipuista ja niiden omistajista. Piippujen keräilijä on Pietari Kutila, joka vuonna 1945, suuren sodan päätyttyä, jättää tarinansa tyttärelleen lahjaksi. Tarinoissa liikutaan 1900-luvun alkuvuosien ja Lapin sodan välisinä aikoina, Venäjällä, Saksassa, Jäämeren rannoilla, Lapissa ja niinkin kaukana kuin Länsi-Afrikan heimojen parissa ja Brasilian Rion faveloissa. Tarinoilla on osin yhteiset hahmonsa, osin omansa, mutta niistä muodostuu yllättävä, ihmisiä yhdistävä ketju. On varakkaita venäjänjuutalaisia, jotka kärsivät 30-luvun lopun aatteiden palossa ja menettävät omaisuutensa. On suomalainen palvelustyttö ja huora, joka pakenee kauaksi tseremissien seuduille Rasputinin siittämän poikansa kanssa. On katolinen pappi, joka päätyy villiin Afrikkaan ja saa paluumatkalle laivaansa heimokuninkaan nilkuttavan tyttären. Myöhemmin prinsessa tavataan Rion köyhälistössä, jossa arvostetut metsistihuorat avaavat transsukupuoliselle nuorukaiselle uuden elämän. On lapinkoira, joka todistaa isäntänsä katkeruutta ja surmatyön kylmässä Pohjolassa. Ja pieni huutolaistyttö, joka välttyy hyväksikäytöltä, kun kuolemaa tekevä Aune Näkkälä saa Lindån leirillä toivoa elettyyn elämäänsä yhden muutoksen.

Piippuhyllyssä on naisia karuissa oloissa. Tytärpuolen ainoa mahdollinen tulevaisuus riippuu huoraamisen taidosta, soluttautumisesta, varastamisesta ja paon onnistumisesta. Kahlittu, Rovaniemelle kuljetettu Hiekkanainen on kuin sirkuseläin, naisneekeri, jota voi käydä katsomassa ja muutakin. Stalingradin Valkea Lilja saa pitkän palmikkonsa ansiosta kuuluisuutta, mutta Livia on se, joka hyväuskoisuuttaan joutuu koekaniiniksi suurvaltojen välisessä sotilastehtailussa. Tässä vain muutama esimerkki. Kaikki he ovat kuitenkin selviytyjiä. Piippuhyllyn tarinoissa yritetään selvitä hengissä (sodassa, kylmässä, nälässä, kuumuudessa, orjuudessa), taistellaan, vaihdetaan puolta, kuollaan.

Kun nyt ei ole mihin verrata, en voi paljon puhua siitä Katja Ketun kuuluisasta kielestä. Näiden novellien perusteella uskallan kuitenkin arvailla mistä on kyse. Tarinoiden teksti on hyvinkin omanlaistaan kieltä, kirjavaa, kuvailevaa, sisäsyntyistä, rikasta, jopa ällöttävää. Kielellä on tietynlainen poljento, mutta kun sen rytmiin pääsee, on tekstiä mukava lukea. Ja onneksi pääsin kieleen sisään melko pian. Kuten olen kuullut ja lukenut muista teoksista, Ketun kieleen kuuluu ronskius ja rohkeus, suorastaan räävittömyys ja inhorealismi. Niinpä näissäkin kertomuksissa hajut ovat voimakkaita, likaa riittää ja panemista on paljon, ehkä liikaakin monille.

Pidin Piippuhyllystä kovasti ja nyt tuntuu, että Kettua pitää saada mahtumaan alkaneeseen vuoteen enemmänkin. Tarinoista ovat kirjoittaneet myös mm. Morre, Salla ja Leena. Osallistun tällä Novellit kunniaan! -haasteeseen ja kuittaan Helmetin haasteesta kohdan 34: Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

15.1.2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa. 2003. Japaninkielinen alkuteos Hakase no Aishita Sûshiki. Tammi 2016. Suomentanut Antti Valkama. 286 sivua.

Mistähän johtui, että arkisiin sanoihin tuli jotenkin romanttinen sävy, kun ne liitettiin matematiikkaan? Ystävällinen lukupari ja alkulukukaksonen kyllä olivat täsmällisiä ilmaisuja, mutta niissä oli myös häivähdys ujoutta, kuin ne olisivat astuneet ulos keskeltä runoa.

Niitä japanilaisia kirjoja, joita olen lukenut, tuntuu yhdistävän jokin salaperäinen rauha ja vähäeleisyys. Niin on myös Professorin ja taloudenhoitajan laita. Tarinaa kertovalle taloudenhoitajalle ja tämän kymmenvuotiaalle pojalle päivittäiset vierailut muistisairaan professorin luona muodostuvat merkittäviksi ja muuttavat heidän loppuelämäänsä. Yhteiseen puoleen vuoteen mahtuu runsaasti arjen pieniä iloja, hämmästystä ja lämpöä, mutta myös suuria tunteita, kuten surua ja pelkoa. Silti kerronta on niin arkista, eleetöntä ja levollista, että tarinan painoa on vaikea käsittää.

Kertoja on siis välitysfirman kautta saapuva taloudenhoitaja, jonka tehtävänä on laittaa eläkeikäiselle, entiselle matematiikan professorille lounas, käydä kaupassa, huolehtia asunnosta ja tarjoilla vielä illallinen ennen työpäivän päättymistä. Professori on menettänyt onnettomuuden vuoksi muistinsa vuonna 1975, ja joutuu aloittamaan alusta aina 80 minuutin välein. Jo usea taloudenhoitaja on saanut valituksen ja joutunut lähtemään, mutta kertojamme viehättyy vähitellen matematiikkaneron innostuneesta tavasta yhdistellä arjen lukuja ja luennoida niiden taustoista. Kun professori saa tietää, että taloudenhoitajalla on 10-vuotias isätön poika, joka joutuu pärjäämään itsekseen useita tunteja koulupäivän päätteeksi, vaatii hän poikaa taloonsa viettämään nuo iltapäivän hetket.

Kolmikon arki rullaa omassa rauhassaan. Professori auttaa poikaa matematiikan kotitehtävissä ja kannustaa tätä ratkomaan niitä enemmänkin. Sivusta seuraava taloudenhoitaja rakastuu itsekin matematiikan salaperäiseen kauneuteen, sen loputtomalta tuntuviin polkuihin ja vastausten varmuuteen. Professori jumaloi poikaa, jolle hän on antanut nimen Juuri, koska pojan päälaki on kuin neliojuuren merkki, joka ketään syrjimättä sulkee sisäänsä minkä luvun hyvänsä, ja antaa sille selvän hahmon. Vaikka miehen on opeteltava tämäkin seikka aina uudelleen, tuntuu kuin hänen, pojan ja taloudenhoitajan välille syntyisi unohduksen ylittävä side. Kolmikkoa yhdistää rakkaus baseballiin, jota he kuuntelevat radiosta. Siinä missä professori kykenee johdattamaan naisen ja pojan matematiikan runollisuuteen, saa poika elämäänsä aikuisen miehen ja tämän kyseenalaistamattoman rakkauden.

Yhden levollisen sunnuntaipäivän mittainen romaani on pinnalta kevyt ja leppoisa, mutta pinnan alla on voimakkaita tunteita ja vahva virta, jotka pitävät otteessaan. Lempeä ja hieman ehkä surumielinen tarina on täynnä hoksaamisen iloa ja kohteliasta kiitollisuutta. Lukemisen jälkeen on levännyt ja rauhallinen olo, vaikka välillä päähenkilöiden kiinnostus baseballiin häiritsi omaa mielenkiintoani kirjaa kohtaan. Toki sillä oli kokonaisuudelle oma merkityksensä, mutta minulle se jäi etääksi. Toisin oli matematiikan kanssa; en todellakaan ymmärtänyt kaikkia kaavoja ja ratkaisuja, mutta romaani pystyi välittämään niiden kuuluisan kauneuden. Sympaattinen romaani, jonka en kuitenkaan usko jäävän kovin vahvasti mieleeni.

Yoko Ogawa on japanissa arvostettu kirjailija, ja Professori ja taloudenhoitaja hänen tuotannostaan tunnetuin. Sen pohjalta on tehty elokuva, joten kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Lisää kirjasta blogeissa Ullan Luetut kirjat, Lumiomena, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

14.1.2017

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson. 2016. Korpisoturi. Into. 257 sivua.

Ahma on mies, joka on päättänyt pelastaa itsensä yhteiskunnan kahleilta ja sivilisaation varmalta tuholta. Hänellä on selviytymissuunnitelma ja näkemys siitä, mikä on maailman tulevaisuus, the end of the world as we know it. Mummulta jäävän perinnön ja nettinörtteilystä oppimiensa taitojen avulla hän muuttaa Itärajalle pieneen, vanhaan mökkiin ja alkaa varustaa itseään maailmanlopun varalle. Säilykkeitä ja kuiva-aineita, runsaasti aseita, pienviljelyä ja marjastamista. Ahmasta sukeutuu aito metsästäjä-keräilijä, omavarainen erakko, joka ei jää kaipaamaan ketään. Maa on se, mistä ja mille hän elää.

Kauan Ahma ei saa nauttia yksinolostaan, sillä rämisevällä Volvolla pihaan ajaa rautakaupan myyjä, Pamsu, ja tekee itseään tykö. Pellon auraamisessa Ahmaa auttaa Linnea, itsenäinen ja toimelias nainen, joka odottaa lasta linnassa istuvalle puolisolleen. Kun Suomen sähkönjakelu katkeaa ja yhteiskunta alkaa oikeasti romahtaa, muodostuu koomisesta kolmikosta ja Ahman nettitoverista Kapusta tiimi, jonka täytyy löytää keino selvitä läpi kylmän talven. Ruokavarastot hupenevat, lapsi syntyy, kyläläiset uhkaavat väkivallalla eikä kirkkokaan suostu enää jakamaan ryynejä kansalle. On mietittävä, mistä voi uhrata ensimmäisenä ja kenestä on vähiten hyötyä.

Korpisoturi on riemullista luettavaa siitäkin huolimatta, että sen sanoma on pelottava, skenaario kaiken romahtamisesta lyhyessä ajassa niin kammottava. Gustafssonilla on vakavaa kerrottavaa niin luontosuhteestamme, riistokapitalismistamme, hierarkioistamme kuin ihmisluonnosta ylipäätään. Kirjailija kertoo asiansa kuitenkin niin kurittomalla tavalla, että välillä on pakko nauraa. Ahma on ärsyttävä sovinisti, mutta hellä ja tahtomattaan huolehtivainen. Linnea herättää kunnioitusta, kun taas Pamsu edustaa kaikkea typerää ja ajattelematonta. Elämä maailmanlopun metsässä aiheuttaa absurdeja tilanteita, napakkaa keskustelua ja huvittavaa suukopua. Henkilökuvaus on osuvaa ja mahtuupa metsänlaitaan yksi utelias sikakin.

Kapealla tiellä joku juntti ajaa kahdeksaakymppiä ohi liian läheltä, tööttäileekin vielä mennessään. Rauha sielussaan Ahma ajattelee post-apokalypsia, jolloin valtaosa ihmiskunnasta on kuollut. Kuinka mahtavaa silloin onkaan pyöräillä.

Korpisoturi tuntuu pelottavan ajankohtaiselta ja Gustafsson on tehnyt perusteellista työtä luodakseen Ahman taistelusta realistisen. Linkolamainen elämäntyyli ei ole kovin helppo omaksua, mutta kaikista löytyy yllättäen kykyä oppia. Kirjassa yhdistyy onnistuneella tavalla tätä totista asiaa, tragikoomisuutta, rumuutta ja hellyyttä. Kerrassaan yllättävä teos, vaikka täytyy sanoa, etten Huorasadun kirjoittajalta ihan perusromaania odottanutkaan!

Kuittaan teoksella Helmetin haastekohdan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa. Korpisoturista lisää: Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjanurkkaus ja Reader, why did I marry him?

11.1.2017

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuula Levo. 2009. Tuulenajama. Otava. 351 s.

Teuvo Pakkala tunnetaan oululaisena kirjailijana ja parhaiten Ouluun sijoittuvista teoksistaan Vaaralla (1891), Elsa (1894) ja Lapsia (1895). Oulusta lähdettyään Pakkala asui ympäri Suomea, mm. Järvenpäässä, Kokkolassa ja Kuopiossa, muttei kirjailijana saavuttanut enää sitä mainetta ja tasoa, ainakaan omasta mielestään, jonka Oulun-vuosinaan ehti saavuttaa. Tuulenajama on elämänkertaromaani Teuvo Pakkalasta noin vuosina 1900 - 1925 ja perustuu Pakkalan lähettämiin kirjeisiin (Kirjeet 1882 - 1925) ja tunnettuihin elämänvaiheisiin.

Tukkijoella-näytelmä  (1899) menestyy hyvin Helsingissä, mutta Pakkala nolostuu sen saamasta huomiosta. Kevyt näytelmä ei ole sitä työtä, mihin hän on kirjailijana ryhtynyt. Pakkalalla on läheiset välit Otavan kustantamoon, mutta vuosisadan alku on vaikeaa. Romaani Esteristä  (Pieni elämäntarina) on kuin väkisin väännettävä valmiiksi, eikä kritiikki ole mieluista. Kirjailijan tulot ovat aina olleet vähäiset ja velkataakka vain kasvaa. Miehellä on nimekkäitä takaajia, mutta hän tietää itsekin, että vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Kun Kokkolan tehtailijatuttavat ehdottavat hänelle kauppamatkustajan töitä, ottaa Pakkala pestin vastaan varovaisen innokkaasti ja muuttaa perheineen takaisin Pohjanmaalle.

Tuulenajama panostaa eriyisesti Pakkalan elämänvaiheisiin Kokkolassa. Tehtaalla ei töitä riitä kovin pitkään, mutta kaupungissa arvostetun ystävänsä suosituksesta Pakkala palkataan opettajaksi. Opettajana kirjailija kokee olevansa hyvä ja pidetty, mutta palkka on vähäinen eikä velattomasta tulevaisuudesta ole tietoakaan. Jatkuva puute rahasta ja velkojen uudelleenjärjestely vie voimia. Kokkolan-vuosina Pakkalan kirjallinen tuotanto ei ole runsasta; oman lapsen lukemaan oppiminen innottaa hänet kuitenkin laatimaan Aapisen, joka jää elämään. Vuodet Kokkolassa eivät ole helppoja, sillä kulttuuriympyrät ovat pienet ja sisällissota ravisuttaa myös Pakkalan perhettä. Pakkala on poikansa kanssa mukana suojeluskuntatoiminnassa, mutta ei olisi osannut aavistaa, millaisiin tehtäviin se hänet pakottaa. Puoli on valittava, jottei käy huonosti.

Romaani on toki paljon muutakin kuin kirjailijan rahavaikeudet tai suuren inspiraation puute. Tuulenajamassa on voimakkaasti läsnä koko suomalainen vuosisadan alun kulttuurielämä: kirjailija Juhani Aholla on vahva rooli Teuvo Pakkalan kannustajana ja kirjetoverina, mutta myöhemmin välit viilenevät. Erikoinen persoona Algot Untola (eli Maiju Lassila) tulee tutuksi Pohjanmaalla. Pakkalan tarinassa näkyy runsaasti muitakin ajan nimiä: kriittinen Eino Leino, nivalalainen Kyösti Vilkuna, Helsingissä Söderströmit ja Yrjö-Koskiset, Oulussa V. A. Koskenniemi, ja onpa Pakkalan kummipoika Suomen Kuvalehden ensimmäinen päätoimittaja. Levo on ripotellut tunnettuja aikalaisia osaksi tarinaa hyvin luontevalla tavalla.

Teos on myös vahvasti avioliitto- ja perheromaani. Pakkalan vaimo Agnes on kotirouva, ylpeä miehensä kirjailijan urasta eikä niele helpolla miehensä myyjän tai konttoristin työtä. Pariskunnalla on läheisen lämpimät välit, vaikka tietysti ajoittain otetaan yhteen eivätkä heidän poliittiset näkemyksensä sisällissodan keskellä ole ihan yhteneväiset. Pakkala kantaa koko elämänsä huolta siitä, ettei pystynyt antamaan Agnekselle sellaista elintasoa, jonka tälle olisi suonut. Koti on Pakkalalle rakas paikka, oli se missä tahansa. Pariskunnalle siunaantuu vain kaksi poikaa, joille Teuvo on isänä läsnäoleva, harrastava ja leikkisä. Hän on jatkuvan kiinnostunut lapsen maailmasta ja kokee olevansa isänä vapaamielisempi kuin monet aikalaisensa.

Teuvo Pakkala koki kai itse jääneensä 1800-luvun lopun teostensa jälkeen jonkinlaiseksi B-luokan kirjailijaksi, mutta viimeisinä vuosinaan hänelle myönnettiin ansioidensa vuoksi kuitenkin korotettua kirjailijaeläkettä ja Otava otti romaaneista uusia painoksia. Olen itse opiskellut kirjallisuutta Oulun yliopistossa, jossa Teuvo Pakkalan tuotanto oli hyvin esillä ja näkyypä hänen nimensä paikallisessa nimistössäkin. Pakkalaa pidetään suomalaisen realismin yhtenä suurista nimistä, ja hänen tunnetuimmille teoksilleen on ominaista mm. työläislasten karun elämän kuvaus ja kritiikki yhteiskunnallista eriarvoisuutta kohtaan. Osin fiktiivistä, osin faktoja hyödyntävää romaania Teuvo Pakkalan elämänvaiheista oli erittäin mielenkiintoista lukea!

Lukupiiriimme valittu kirja täyttää Helmetin haasteessa kohdan 36: Elämäkerta tai muistelmateos. Tuula Levo on aikaisemmin kirjoittanut mm. Juhani Ahoa rakastaneista Soldanin siskoksista.

10.1.2017

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen. 2016. Kristallipalatsi. Tammi. 345 sivua.

Se näyttäisi ihastuttavalta kuvissa,
hän silkkimekossa ja korkokengissä.
Lukijat katsoisivat, rakastaisivat.
Kaikki olisi hetken täydellistä.

Kukapa meistä ei rakastaisi peukkuja ja tykkäyksiä? Onko bloggaajaa joka ei ilahtuisi pienestä kommentista postauksen jälkeen? Onko sosiaalinen media muokannut tapaamme kokea ja elää? Onko nykyään mainetta ilman sosiaalista mediaa?

Lifestylebloggaaja Dora G. miettii tarkkaan, miltä kaikki näyttäisi kuvissa, miltä hän näyttäisi. Dora ottaa päivittäin kuvia kauniista hetkistä, upeista asetelmista ja lisää kuviin hieman utua, siloittaa ihoa tai lisää valoa. Hän tietää kaiken sisustuksen ja muodin trendeistä. Kaupungin suloisimmista liikkeistä tarttuu mukaan kasseittain merkkivaatteita, purnukoita ja niitä hetkiä, joissa hän elää täydellisen kevyttä ja ihanaa elämää ystävänsä tai miehensä kanssa. Ja ne kukat! Kuvassa on oltava kukkia, liljoja tai anemoneja. Lukijat kehuvat häntä ja hän rakastaa lukijoitaan. Doran potentiaali on huomattu myös kustantamossa, joka olisi halukas julkaisemaan bloggaajalta kirja. Doran mielestä se ei ole temppu eikä mikään, mutta miksi hän siirtää aloittamista?

Kirjan minäkertoja on tutkija, joka perehtyy Oscar Wilden ajatuksiin toistasataa vuotta aikaisemmin. Wilden tavasta luoda julkisuutta ja mainetta löytyy yllättävän paljon yhtäläisyyksiä nykypäivän performatiivisuuteen ja hedonistisuuteen. Tutkijalla on lapsuuden kautta yhteys Doraan, jota hän puhuttelee, jolle hän kirjoittaa ja jonka kanssa hän haluaisi jakaa kaiken. Lontoon Chrystal Palace oli aikoinaan esikuva kasvihuoneille, myös Helsingin kasvitieteelliselle puutarhalle, jossa tutkijan isä oli töissä ja jossa tutkija ja Dora viettivät lapsuutensa upeimmat hetket eksoottisten kukkien, lumpeiden ja perhosten seassa. 

Doran varjona tarinassa liikkuu Pauliina, nuori nainen joka hallitsee muodin, muttei rahankäyttöä. Pauliina haluaisi olla kaikkea mitä Dora on tai mitä Dorasta on tullut, sillä Pauliinan lapsuudessa on jotain mitä hän peittelee ja yrittää kaikkensa olla muistamatta. Vai onko kuitenkin niin, että Dora peittelee eikä suostu muistamaan? Tutkijan johdolla Kristallipalatsin rinnakkaiset tarinat ja episodit alkavat vähitellen kietoutua toisiinsa, sekoittua ja paljastaa yhteyksiä. Äänet eivät olekaan enää niin selkeitä, ääriviivat alkavat sumeta ja mielikuvat puuroutua. "En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle."

Otin Kristallipalatsin käteeni hieman epäröiden, sillä pelkäsin sen olevan niin kiinni tässä kuvia rakastavassa some-ajassa, etten saisi siitä otetta. Toisin kuitenkin kävi. Hakkaraisen kudelma lähti vetämään saman tien. Toisaalla on Doran luoma virtuaalinen maailma, arjen näytelmä ja täydelliset hetket kamerassa, kauneuden, taiteen ja estetiikan ylistys. Toisaalla on kertojien psyyke, jonka hauraus on kuin säröilevää jäätä armottoman kevätauringon alla. Ei tarvita paljonkaan enää painetta, kun se pettää ja menneisyys pääsee pilaamaan kaiken. 

Olet rakentanut itsesi pala palalta, kuin monimutkaisen koneen, jonka jokainen mutteri ja ruuvi ja piuha pitää tuntea täydellisesti ennen kuin ne uskaltaa kytkeä yhteen. Yksikin väärä kytkentä ja kone säväyttää sähköiskun, tapaa rakentajansa. 

En mahda sille mitään, mutta kerronta toi välillä mieleeni Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Teokset ja tarinat ovat sinänsä tyystin erilaisia, mutta upeiden yksityiskohtien runsaus ja niissä viipyminen, sekä tutkijan tapa puhutella toisaalta Doraa, toisaalta lukijaa, toi mieleeni sen, millä tavalla Kankimäki kertoi näkemästään ja lukemastaan lukijalle. Molemmista teoksista löytyy historiallinen hahmo ja yhteys nykypäivään. Oscar Wilden mukaan ottaminen antoi Kristallipalatsin asetelmalle syvyyttä ja perspektiiviä, mielenkiintoa. Uuden minäkuvan luominen ja julkisuuteen nouseminen ilman ns. muita saavutuksia ei olekaan puhtaasti nykyajan ilmiö. Wilde oli ensimmäinen, jolle kuuluisuus ei ollut uran lopputuote vaan sen laukaisija. Hän oli päättänyt tehdä itsestään tähden ja onnistui siinä.

Hakkaraisen tekstiä on miellyttävä lukea, enkä tarkoita pelkästään kukkien ja kasvimaailman kauneutta tai blogipostausten suorastaan ironisen täydellistä sanojen asettelua. Hakkarainen luo herkullisen kontrastin pinnallinen runsauden ja vaikkapa dialogeissa ammottavien aukkojen välille. Siinä on jotain ihailtavaa, fiksua. Tarinoissakin on aukkoja ja vaikka hahmot paljon ajattelevatkin, täytyy lukijan yhdistellä ja päätellä itse, sillä onko kertojiin luottamista? Kokonaisuus on kiinnostava eikä kirjaa ollut kovin helppo laskea käsistään yön tullen.

Lisää kirjan herättämistä ajatuksista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Pieni kirjasto ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä kirjailijaa on innoittanut mm. Oscar Wilden teos Dorian Grayn muotokuva. Nyt muuten hauaisin lukea sen!  

Kumpi on lopulta todellisempaa, se mikä tapahtuu keholle vai se mikä tapahtuu mielille? Ihminen rakentaa omaa tarinaansa ja lopulta elää sitä niin kovin vähän.

6.1.2017

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen. 2005. Että hän muistaisi saman. Avain. 158 sivua.

Olin tiennyt sen. Se, että jotain tällaista tapahtuisi oli elänyt pitkään sisälläni paljon pidempään kuin se illan ajan, niin pitkään kuin muistin. Kun äiti kertoi, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun poliisiauto oli kaartanut pihastani pois, näin sen kaiken. En uutena kuvana vaan vanhana. Niin kuin johonkin mieleni sopukkaan unohtuneena pölyttyneenä tauluna, jonka pinnan pyyhkiminen sai nyt näkymään kirkkaasti.

Annan ja Joonan varhaislapsuus on tavallinen ja hyvä. Annan mielestä heidän nelihenkinen perheensä on ehkä maailman ihanin. Isoveli on aina läsnä ja isän kainalo on maailman turvallisin paikka. Äiti on saavuttanut haaveensa tavallisesta perheestä. Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin jotain, mikä suistaa onnen raiteiltaan eikä mitään voi enää pitää itsestäänselvänä. Jo pienenä Anna ottaa roolikseen kannatella perhettään, peitellä tapahtumia ja hoitaa veljeään, sillä Joona menettää otteen ja luisuu kohti yhteenottoja isän, poliisin ja mielisairaanhoidon kanssa. Opiskeluvuosina Anna on edelleen se, joka ihastuu hoivaa tarvitseviin miehiin, mutta jättää omat itkunsa itkemättä.

Kunnes kirjallisuuden luennolle tulee amerikkalainen Ian. Anna kirjoittaa Ianille novellin siitä, mitä isä aikoinaan teki Joonalle. Heistä tulee läheiset ja ensimmäistä kertaa Anna pystyy avautumaan ja purkamaan pahan olonsa pelkäämättä että toinen lähtee. Ianilla on sisällään omat tuskat. Koulussa pahoin kiusatun pojan isä ei toipunut koskaan Vietnamin sodasta. Ianilla oli tapana kuvitella itsensä ja isänsä elämät uusiksi, jotta hän selviäisi. Kun WTC-tornit sortuivat, Ian lähti Suomeen, mutta törmäsi vihaan ja joutui jatkuvasti häpeämään amerikkalaisuuttaan.

Että hän muistaisi saman on pieni romaani, mutta vahva ja kokoaan suurempi. Se käsittelee asioita, jotka juontuvat edellisten sukupolvien peloista, haaveista tai kokemuksista. Perheväkivalta, mielenterveysongelmat tai kyky käsitellä ihmissuhteita juontuu aina jostain, mitä on aikaisemmin tapahtunut, mikään ei synny tyhjästä. Naisten ja miesten unelmat tavallisesta perheestä ja arjesta eivät aina toteudu, sillä elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan. Pienellä tytöllä on liikaa vastuuta ja velvollisuudentuntoa, pieni poika selviää lapsuudestaan kirjojen ja tarinoiden voimalla.

Elina Hirvosen romaania on vaikea uskoa esikoisteokseksi ja se onkin saanut huomiota ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Suomessa se sai Finlandia-ehdokkuuden. Usein lukiessani mietin, onko tarinassa jotain kirjailijalle omakohtaista, niin väkevästi ja aidosti hän kuvailee syiden ja seurausten raastavaa verkkoa. Hirvosen teksti on painavaa ja kaunistakin, muttei liian dramaattista eikä siirappista. Melkeinpä päinvastoin, se on hyvin luontevaa ja toteavaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että tässä teoksessa oli menneisyyden painoa ja traumaa hieman liiankin kanssa. Miten sitä näille kahdelle olikin kertynyt niin paljon? Silti, usein vierastan kaksikymppisten päähenkilöiden kipuilua ja draamaa, mutta nämä hahmot eivät sitä ärtymystä aiheuttaneet. Joonasta jäin kaipaamaan jopa lisää.

Pitäisi kertoa, että ulkona paistaa aurinko ja sinä päivänä kun hän pääsee pois, tulen vastaan ja kannan hänen kassinsa. Vien hänet jäätelölle meren rantaan ja oluelle terassille ja pyöräretkelle minne ikinä hän haluaa mennä. Olen hänen kanssaan ja sanon katsokaa, tässä on minun veljeni ja minä rakastan häntä niin paljon, että kenelläkään ei ole oikeutta ajatella hänestä pahaa.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19: Yhdenpäivänromaani. Kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sari, Morre ja Kaisa.

3.1.2017

Kirjablogit ja itsenäisen Suomen 101 kirjaa!

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisen taipaleen kunniaksi Yle nostaa näyttävästi esille Kirjojen Suomi -hankkeen. Sivut ovat avautuneet tänään 3.1. Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet 101 kirjaa, jotka edustavat suomalaista kirjallisuutta vuodesta 1917 lähtien aina tähän vuoteen saakka, yhden jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjakokonaisuuden tarkoituksena on esitellä maatamme ennen ja nyt, ja kukin valittu kirja kertoo jotain olennaista ilmestymisvuodestaan. Kirjoihin pääsee tutustumaan täältä.

Kirjojen Suomi -hanke näkyy Ylellä ja sosiaalisessa mediassa monipuolisesti läpi vuoden. Edellä mainittujen nettisivujen lisäksi kirjojen pariin pääsee 101 radio-ohjelmassa ja 111 televisio-ohjelmassa, joissa käsitellään kyseisiä kirjoja. Ohjelmat ovat kuunneltavissa Yle Areenasta. Mukana keskustelemassa on laaja joukko suomalaisia kirjailijoita ja muita merkittäviä kulttuurihenkilöitä. Kirjojen Suomi -nettisivuilla voi käydä kokeilemassa  Kirjakonetta, joka auttaa löytämään mielekästä luettavaa kyseisestä 101 kirjan listasta. Kone ohjaa Kansalliskirjaston verkkokirjastoon, jossa kaikki kirjat ovat luettavissa.

"Luvassa on lukupiirejä, esseitä ja tarinoita merkityksellisistä kirjoista Kirjojen Suomen kummien, kirjailijoiden ja kirjabloggaajien kanssa." Kyllä, kirjabloggaajat ovat mukana hankkeessa! Me kirjabloggaajat esittelemme kunkin valitun kirjan siten, että aloitamme vuoden 2016 kirjasta ja etenemme kahden kirjan viikkotahtia taakse päin historiassa aina vuoteen 1917 saakka. Viimeiseksi esitellään ja julkistetaan vuoten 2017 kirja. Blogitekstit julkaistaan blogeissa ja Ylen verkkosivustolla yle.fi/kirjojensuomi samaan aikaan yllä mainittujen radio- ja televisio-ohjelmien kanssa. Näin kukin kirja pääsee vuorollaan vahvasti esille. Eri kirjablogien uusimpia juttuja voit seurata vaikkapa yhteisen blogisivun kotimaisetkirjablogit avulla.

Kirja hyllyssä sai kirja-arvonnassa mieluisan kirjan: helmikuun 7. päivä blogissa julkaistaan postaus Sofi Oksasen teoksesta Puhdistus. Kyseessä on vuotta 2008 edustava kirja. Millaisia muut teokset sitten ovat? Listalle mahtuu toki paljon kotimaisen kirjallisuuden vahvoja nimiä, niitä arvostettuja klassikkoja, joita moni on jo lukenut. Mutta listalla on myös ilahduttavan paljon nimiä, jotka ovat painuneet unholaan tai jääneet muuten vähälle huomiolle aikoinaan. Kattaus on monipuolinen: on perusproosaa, jännitystä, lasten- ja nuortenkirjoja, scifiä, runoutta ja näytelmiä. Itse olen lukenut listalta vain kymmenen teosta, joten nyt onkin hyvä tilaisuus lukea lisää! Poimin kultakin vuosikymmeneltä kirjan, jota en ole lukenut ja joka minua erityisesti kiinnostaa:
  • Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015)
  • Leena Krohn: Mehiläispaviljonki (2006)
  • Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi (1990)
  • Eeva Kilpi: Animalia (1987)
  • Heikki Turunen: Simpauttaja (1973)
  • Tytti Parras: Jojo (1968)
  • Aino Räsänen: Näkemiin, Helena (1953)
  • Elvi Sinervo: Vuorelle nousu (1948)
  • Martti Laine: Kuilu (1937)
  • Edith Södergran: Maa, jota ei ole (1925)
  • Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus (1919)

2.1.2017

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Chigozie Obioma. 2015. Englanninkielinen alkuteos The Fishermen. Atena 2016. Suomentanut Heli Naski. 336 sivua.

Nigerialainen tarinankerronta on ilmeisesti omaa luokkaansa, sillä niin vahvasti se on ollut esillä viime vuosina. Kuten moni muukin, Chimamanda Ngozi Adichieta luen aina mielelläni ja viime vuonna tutustuin arvostettuun Chinua Achebeen, jonka perilliseksi Obiomaa kehutaan ja jota hän itse asiassa siteeraa Kalamiehissä muutaman kerran. Toivon kovasti, että muistakin Afrikan maista kirjailijat saisivat kansainvälistä mainetta, sillä uskon että tällainen tarinankerrontaperinne on vahvasti afrikkalainen juttu.

Se mikä yhdistää Obiomaa ja Adichieta, on Yhdysvallat, jossa he molemmat asuvat. Monilla (ylempään) keskiluokkaan kuuluvilla nigerialaisilla on ollut mahdollisuus opiskella englanniksi ja hankkia ns. länsimainen akateeminen koulutus, usein joko Yhdysvalloista tai Britanniasta. Siinä missä Adichie kirjoittaa usein Amerikkaan lähtevistä tai siellä jo asuvista nigerialaisista, on Amerikka Obioman kalamiehille ja heidän isälleen vasta haave jota tavoitellaan.

Kalamiehet on kertomus neljästä veljeksestä, Ikennasta, Bojasta, Obembesta ja Benistä ja heidän vaikesta vuodestaan 1996, kun heidän isänsä lähtee työkomennukselle kaukaiseen kaupunkiin ja jättää vaimonsa yksin kuuden lapsen kanssa. Ei mene montakaan viikkoa, kun isän varjo ja jokapäiväinen kuri hellittävät otteensa ja pojat kirmaavat vaaralliselle joelle kalaan. He ehtivät nauttia kielletystä hedelmästään kuusi viikkoa, ennen kuin äiti saa tietää. Kun isä viikonloppuna käy kotona, saavat pojat nahavyöstä takamuksilleen eikä joelle ole enää paluuta.

Isän kurilla ja äidin rukouksilla ei ole kuitenkaan toivottua vaikutusta, sillä kaupungissa vaeltava hullu, Abulu, on langettanut pahaenteisen ennustuksen Ikennan, vanhimman veljen ylle. Ennustus tekee Ikennasta vihaisen ja katkeran, eristää hänet nuoremmista veljistään ja langettaa joukkion ylle epävarmuutta ja surua. Vihanpito leviää, eikä lopulta kukaan neljästä pojasta ole turvassa Abulun kiroukselta. Perhettä koettelee vuosi, jonka aikana rakkaita kuolee ja katoaa, usko tulevaisuuteen sammuu ja äidin mielenterveys horjuu.

Silloin isä painoi päänsä kämmeniinsä ja itki. Minulle valkeni ensimmäisen kerran, että isä, meidän isämme, vahva mies, ei pystynyt auttamaan minua; hänestä oli tullut kesytetty kotka, jolla oli murtuneet kynnet ja vino nokka.

Obioma kirjoittaa tarinaa neljästä pojasta nuorimman, Benin, äänellä. Tekstissä heijastuu vahva suullinen kertomaperinne, se polveilee ja haaroittuu, unohtuu välillä kertomaan yksityiskohtia sivujuonteista tai ympäristöstä, mutta pysyy hallitusti kasassa. Ainekset ovat monipuolisia: historiallisia ja kuviteltuja tapahtumia, kristinuskoa, taikauskoa ja vanhoja tapoja. Kukin luku on nimetty metaforilla. Näiden (usein eläinten) kautta Ben kuvailee läheisiään tai heidän tuntemuksiaan ja ikään kuin sitoo heidän olemuksensa maailmaan ja sen ilmiöihin. Alkuun erikoiselta tuntuva keino, jonka kuitenkin huomasin toimivan hyvin loppua kohti, ja joka toistaa perheen tapaa käyttää runsaasti metaforia puheessaan.

Viha on iilimato:
     Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Jos Benin perhe joutuu kamppailemaan vihan, pelon ja surun kanssa, on romaanissa paljon hyvyyttä, rakkautta, hellyyttä ja optimismiakin. Hyväntuulisesti alkava perheromaani muuttuu vähitellen synkäksi ja traagiseksi tarinaksi, jossa koston teema ja poikien kokema vääryys tasapainottelevat moraalisten kysymysten kanssa. Perheensisäisten kysymysten, kuten isän, miehen tai vanhimman veljen roolin, lisäksi romaani käsittelee muitakin mielenkiintoisia teemoja. Mikä on esimerkiksi (taika)uskon rooli, kun ihminen kamppailee moraalinsa kanssa? Millä tavalla Nigerian levoton poliittinen tilanne vaikutti lopputulokseen tai perheiden elämään ylipäätään?

Monessa kohtaa olisin halunnut kääntää tapahtumien suuntaa. Tuntui, etten kestä enää, eivätkä nämä pojat varsinkaan voi kestää enää yhtään enempää. Niin armoton, likainen ja väkivaltainen kuin Benin tarina onkin, Kalamiehet on vivahteikkuudessaan ja monipuolisuudessaan myös kaunis ja paikoitellen lapsekkaan suloinen ja arkinen. Vaikka kerronnan polveilevuus ei ihan minun makuuni ollutkaan (Mene jo asiaan!), täytyy ihailla sitä, miten Obioma on säilyttänyt taitonsa tarinoida ja kirjoittanut siitä maailmanlaajuisesti ylistetyn esikoisromaanin!

Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin (2) kirjablogissa kehuttu, (20) kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, (23) käännöskirja, (40) kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista ja (42) esikoisteos.

Kirjasta lisää blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi, Reader, why did I marry him?, Mari A:n kirjablogi ja Kirja vieköön!


1.1.2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld. 2013. Englanninkielinen alkuteos All the Birds, Singing. Suomentanut Sari Karhulahti. Tammi 2016. 284 sivua.

Joskus käteen osuu kirja, jossa on jotain mihin ei ole törmännyt pitkään aikaan, tai peräti jotain ihan uutta. Evie Wyldin kohdalla osasin epäillä jotain tällaista jo blogiarvioiden perusteella. Onneksi huokailin kirjan kohdalla äänekkäästi kirjakaupassa niin joulupukki tiesi tuoda juuri oikean lahjan! Mitä se jotain sitten on?

Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kuin huidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa.

Nuori nainen, Jake Whyte, on muuttanut muutama vuosi aikaisemmin jollekin karulle Britannian saarelle. Hän elää visusti yksin, välttelee kyläläisiä ja hoitaa viittäkymmentä lammastaan. Jake pelkää. Hän herää öisin risahduksiin, huutoihin, askeleisiin ja pitää vasaraa tyynynsä alla. Joku tai jokin on tappanut häneltä kaksi lammasta. Ovatko syypäät kylän nuoret vai metsänrajassa asusteleva kettu? Jake epäilee jotain muuta, jotain isompaa. Hänen ainoa toverinsa tilalla on Koira, kunnes eräänä yönä lampolasta löytyy parrakas mies, joka kaipaa yösijaa. Lloyd jää taloon, auttaa lampaiden pidossa ja pitää seuraa, vaikkei Jake sellaista tiennyt kaipaavansa. Vähitellen nainen rentoutuu eikä säikähdä enää miehen kosketusta olallaan.

Vuosia aikaisemmin Jake on lähtenyt kotoaan Australiassa. Mustasukkaisuudesta aiheutunut vahinko paisuu niin suureksi, ettei tytöllä ole enää asiaa kotiin. Hän oppii tienaamaan elantonsa miesten yksinäisyydellä ja tylsyydellä, vaikka ammatinharjoittamisessa on varjopuolensa. Vanha Otto tekee Jakelle ehdotuksen. Hänellä on lammastila, jossa kaivataan naista ja apuria. Lupaavan alun jälkeen Jake tuntee olonsa vangituksi ja lähtee taas pakoon.

Kaikki laulavat linnut on jännitysromaani, joka sytytti himon ahmaista se kerralla. Sen pimeässä, väkivaltaisessa ja pelkojen täyttämässä maailmassa on jotain hurmaavan rosoista kauneutta. Siksi sitä ei voinut ihan kerralla ahmaistakaan. Tuulinen, vähäeleinen maisema, aavikon kuumuus tai maastopalon vyöry pakottivat hidastelemaan ja nautiskelemaan samalla kun elämän vähemmän kauniit yksityiskohdat aiheuttivat puistatuksia. Wyldin kieli on toisaalta lyyristä, toisaalta niin rehellistä kuin vain rankka elämä on. Jos Jaken tarina pitäisi kuvailla äänin, olisi siellä koiran haukkua, lintujen raakkumista, kärpäsiä, portaiden natinaa, tulen pauhua, lampaiden määintää ja raskasta hengitystä. Jos tarina olisi hajuja, se olisi vastasyntyneitä karitsoja, viskiä, pesemättömiä miehiä, palanut ruumis ja eritteitä lakanalla. Ja silti kaiken yllä on pilkahdus toivoa, odottamatonta hellyyttä, luonnon suloja ja varovaista huumoria.

Me molemmat katsoimme Koiraa, joka heilautti häntäänsä verkalleen ja käänsi sitten kuonon kohti kukkulan lakea sen näköisenä, että ajatteli muita asioita.

Romaani liikkuu ajallisesti kahdessa tasossa. On nykyaika saarella, vaaniva otus, Lloyd ja Koira. Joka toinen luku palaa ajassa taaksepäin aikaan Australiassa, taaksepäin kulkien. Näin tapahtumien seuraukset ovat lukijalle selvillä jo tarinan alkaessa, mutta syyt paljastuvat vasta vähitellen. Pala palalta selviää, mitä Jaken nuoruudessa tapahtui ja miksi hän pelkää ja pakenee.

Kaikki laulavat linnut on voittanut EU:n kirjallisuuspalkinnon ja Helmetin haasteessa se sopii sen (16) lisäksi kohtiin: (1) kirjan nimi on kaunis, (2) kehuttu kirjablogeissa, (5) siinä liikutaan luonnossa, (10) kansi on kaunis, (17) kannessa on sinistä ja valkoista, (23) käännöskirja, (41) kannessa on eläin ja (48) aihe josta tiedän hyvin vähän = lampaankasvatus!

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata ja Eniten minua kiinnostaa tie.