19.10.2019

Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!

18.10.2019

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. 494 s. Lainasin kirjastosta, luin loput BookBeatistä.

On kuitenkin huomattava määrä ruotsalaisia, jotka haluavat joko tietoisesti tai tietämättään levittää sellaista mielikuvaa, että koko maa olisi hajoamaisillaan ja että meidän kimppuumme hyökättäisiin joka suunnalta. Etenkin sisältä käsin.

Tällaisessa todellisuudessa elää yläluokkainen Carl Cederhielm, joka on koonnut uskonsa tueksi muutaman luotettavan soturin. Heidän hyökkäystensä kohteena ovat ne ruotsalaiset tahot, jotka ovat muka puheillaan ja toimillaan mahdollistaneet islamisaation ja maahanmuuttajien tunkeutumisen kotimaahansa. Patrioottien iskujen kohteena ovat erityisesti tukholmalaiset toimittajat. He onnistuvat toteuttamaan myös mittavan pommi-iskun kaupungin ytimessä, josta syytetään irakilaissyntyistä taksinkuljettajaa.

Uudenlaiseen todellisuuteen törmää myös kymmenen vuotta maanpaossa piilotellut August Novak, kolmekymppinen henkivartija, joka saapuu Chilen huumekuvioista Tukholmaan. August löytää nuoruudenrakastettunsa Amandan, menestyneen toimittajan, jota patriootit vainoavat. Amandan nuori työtoveri Madeleine puolestaan hyödyntää häikäilemättömällä tavalla kollegoitaan matkalla kohti menestystä.

Engman näyttää, miten ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut kymmenessä vuodessa, mutta kenen maailmassa me elämme? Medialla on suuri rooli mielikuvien ja maailmankuvan luomisessa, ja omaan asiaansa uskovat löytävät uskonsotureita sosiaalisen median puolelta. Patrioottien mielikuvissa Ruotsi elää miehitysvallan alla ja heidän tehtävänään on puolustaa oikeuksiaan. Engman osoittaa kuitenkin taitavasti, miten heidän maailmansa voi olla vainoharhainen ja vääristynyt.

Patriootit on hyvin ajan hermolla: toimittajien kohtaama viha ja uhka näkyvät meilläkin, maahanmuuttokeskustelu on hyvin polarisoitunutta ja huoli sosiaalisen median vaikutuksesta yksinäisiin tai kaltoinkohdeltuihin on aiheellinen. Teoksen kaltaiset tapahtumat voisivat teoriassa olla mahdollisia. Vihapuhe voi muuttua todeksi.

Engmannin jännittävässä ja hyvin koukuttavassa esikoisromaanissa on pieniä yksityiskohtia, jotka hieman horjuttivat sen muuten niin laadukasta kerrontaa ja tarinaa. August Novakin hahmosta kasvaa ratkaiseva, mutta hänen rakkauselämänsä ei valitettavasti oikein tuntunut uskottavalta. Kuvaus hänen elämästään Chilessä oli mielenkiintoinen ja yhtä lailla jännittävä, mutta sen merkitys kokonaisuuden kannalta jäi minusta irralliseksi. Upeasti kirjoitettua trilleriä ovat sen sijaan irakilaisen Ibrahim Chamsain ja tämän tyttären kokema vääryys tai vaikkapa isänmaan asialla olevien miesten kokema sotatila. Tätä teosta oli vaikea laskea käsistä, ja kiitos kännykän ihmeellisen maailman, minun ei tarvinnut jättää kirjaa kesken lomamatkan vuoksi (en olisi ottanut kirjaston kirjaa mukaani), vaan pystyin jatkamaan lukemista e-kirjapalvelun avulla!

Lue, mitä mieltä näissä blogeissa oltiin: Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirjan nimessä ei todellakaan ole mitään vikaa, mutten pidä siitä, minkälaisia mielleyhtymiä sana patriootti nykyaikana kantaa mukanaan, kun isänmaallisuus voisi olla jotain kaunistakin.

6.10.2019

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Kunskapens frukt. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2018. 141 sivua. Arvostelukappale.

Pähkäilin kovasti, minkä ihmeen kirjan löydän Helmet-haasteen kohtaan 15: Kirjassa käsitellään jotakin tabua, kunnes vasta nyt hoksasin, että lipastoni kirjapinossa on odottanut vuoroaan jo talvesta saakka Liv Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä, joka todellakin käsittelee tabua: "naisen sukupuolielintä" ja muitakin siihen liittyviä teemoja, kuten kuukautisia ja PMS-oireita.

Aiemmin keväällä lukemani Prinssi Charlesin tunne (Strömquist 2010) osoittautui feministisen raikkaaksi tutkielmaksi rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Kielletyssä hedelmässä on taustalla paljon samaa, eli pyrkimys romuttaa niitä vahvoja myyttejä, joita naisiin ja naiseuteen ja etenkin sukupuolten välisiin (oletettuihin) eroihin liitetään. Strömquist osoittaa perusteellisella tavalla, miten nämä ovat pääosin miesten konstruoimia ja miten kulttuurimme representoi jatkuvasti itsestäänselvänä pitämiämme "totuuksia". Juurikin siksi tällaiset teokset avaavat silmiä ja mikä parasta, ihanan rempseällä ja humoristisella tavalla.



Strömquistin laaja aineisto kattaa mm. kuvia muinaisista patsaista, kreikkalaisia myyttejä, hindujumalattaria, amerikkalaisyrittäjiä - mutta ennen kaikkea niitä lukuisia setäjoukkoja vuosisatojen varrelta, jotka ovat hatarin perustein muodostaneet hassuja (oikeasti: raivostuttavia) teorioita naisten mielialoista, kuukautisvuodoista tai vaikkapa klitoriksesta. On mielenkiintoista oppia, miten eri tavalla muinaiset kulttuurit ovat nähneet nämä asiat verrattuna patriarkaattiin joka myöhemmin alkoi muokata ajatusmaailmaamme. Naisen ruumiinjäseniin ja seksuaalisuuteen liitetty häpeä, syyllisyys ja epäpuhtaus ovat järkyttävän syvällä ajattelussamme - tarkkailepa vaikka kuukautissidemainoksia kun niitä seuraavan kerran näet!

Kielletty hedelmä on teoksena myös visuaalisesti hyvin samankaltainen kuin Prinssi Charlesin tunne - tai siis toisinpäin, sillä tämä oli ensin. Kuvamaailma on runsas ja ihanan monipuolinen, tekstauksessa vaihtelevat fontit ja koot; punainen väri on tarkoituksellisen huomiotaherättävä. Typerää ajattelua, oli siihen sorruttu nyt tai vuosisatoja sitten, morkataan ja sille vinoillaan rohkeasti niin että välillä on pakko nauraa sekä itse typeryydelle että Strömquistin sarkasmille.

Suuri suositus! Lue lisää blogeista Luettua elämää, Yöpöydän kirjat ja Kirja vieköön! Lukuhaasteissa tämä sopii Helmetin lisäksi Bookish Tea Party -blogin Lukemattomiin naisiin. Kiitos Sammakolle arvostelukappaleesta!


5.10.2019

Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen 2010. Englanninkielinen alkuteos Freedom. Suomentanut Raimo Salminen. Siltala 2013. Pokkarissa 634 s. Sain kirjan ystävältä.

Franzenin romaani pursuaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin paljon asiaa ja tarinaa, että suosittelen käyttämään aloitukseen runsaasti aikaa ja keskittymistä. Jos ajatuksen antaa herpaantua, tippuu kärryiltä jo muutaman rivin aikana. Tahti rauhoittuu välillä lyhyiksi hetkiksi, mutta minulta kesti poikkeuksellisen pitkään saada teoksesta sellainen ote, että pystyin välillä edes nauttimaan siitä. Vapaus antaa lopulta aika paljonkin, mutta ihan helpolla se ei lukijaansa päästä.

Vapaus on tarina perheestä ja ihmissuhteista, lapsuuden vaikutuksista ja oman elämän rakentamisesta. Se on paljon muutakin, mutta tästä nyt ensin. Keskeisimmät henkilöt, Walter ja Patty Berglund, löytävät toisensa nuorina ja ovat pitkään avioliitossa, saavat kaksi lasta. Elämä saattaa välillä näyttää ulospäin idylliseltä, mutta intohimot, ideologiat, ahkeruus tai tekemisen puute, rakkauden nälkä ja erimielisyydet ajavat heitä erilleen. Walterin paras ystävä, muusikko Richard Katz näyttelee merkittävää roolia molempien elämässä. Lasten aikuistuessa suhteet ja tasapaino muuttuu, siinä missä toinen löysi itsensä jo nuorena, toinen etsii itseään pitkään, eikä katkeruuksilta vältytä.

Walterin vahva, idealistinen halu suojella luontoa hivuttautuu vähitellen muiden teemojen rinnalle. Se nivoutuu politiikkaan, valtapeleihin, rahaan ja ennen kaikkea nuoreen Lalithaan, jonka merkitys miehen elämässä on varsin suuri jonkin aikaa. Raha ja kunnianhimo - tai sen puute - pyörittävät omia varsin amerikkalaisia kuvioitaan, ja näkyvät mm. perheen pojan Joeyn riskialttiissa sotkuissa, Walterin ideologisissa myönnytyksissä, Pattyn perheen varallisuudessa tai vaikkapa Richardin kivikkoisessa menestyksessä. Vapaus tehdä ja toteuttaa itseään, amerikkalainen yksilönvapaus, lintujen vapaus muuttaa ja pesiä rauhassa - romaanin nimi toistuu useissa teemoissa pitkin matkaa.

Rakkaus on ehkä kuitenkin teemoista vahvin, niin perheenjäsenten välillä, parisuhteissa kuin intohimossa omaan asiaankin. Franzen kuvaa sitä teini-iän himon, fyysisen riippuvuuden, keski-ikän kompromissien, uutuudenviehätyksen ja pitkäikäisten siteidenkin kautta. Rakkaus on kaunista ja kestävää, mutta myös fyysistä, repivää ja kostonhimoista. Vapaus antaa ihmisten olla keskenään täysin erilaisia, vailla yhteisymmärrystä, vailla kykyä tulla toimeen, mutta erilaisin kytköksin kiinni toisissaan kuitenkin. Se näyttää, miten ihminen voi muuttua ja ottaa vaikutteita, ja miten sitä on mahdotonta ennustaa. Lukijakin saattaa ensialkuun ihastua johonkin romaanin hahmoista, tuntea välillä häntä kohtaan vahvaa vastenmielisyyttä, mutta koko ajan ymmärtäen, sillä piirteet ovat pääosin hyvin inhimillisiä ja tuttuja.

Nyt, kirjan luettuani, en tiedä johtuuko tyytyväisyyteni siitä että romaani olisi sittenkin ollut aika hieno, vai siitä, että sain sen luettua. Oli miten oli, on kiva että kirja herättää tunteita suuntaan jos toiseenkin. Tuskastumisen ja suoranaisen turhautumisen voitti lopulta jokin hento punainen lanka, jonka löysin. Uskon, että tämä kirja herättää lukupiirissämme keskustelua enemmän kuin moni muu! Kirjasta lisää blogeissa Lumiomena, Nannan kirjakimara ja Järjellä ja tunteella.

29.9.2019

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu 2016. Otava. 112 s. Lainasin kirjastosta.

Koe on ne muut ihmiset. Miksi se, miten haluan ihmisyyttäni toteuttaa, on jonkun bussin puheenaihe.

Kesän jälkeen Peetu täyttää kahdeksantoista ja pääsee korjausleikkaukseen. Korjausprosessi on kestänyt jo muutamia vuosia, mutta kaikki eivät ole pysyneet muutoksessa mukana. Peetun perheessä kipuillaan muutenkin ja tuntuu, että yhteiset hetket ovat aina yhtä räjähdysalttiita. On rakkautta, paljonkin, mutta on myös pettymyksiä, pahaa mieltä ja epäoikeudenmukaisuutta. On keskenään niin erilaisia temperamentteja. Valtava huoli siitä, murentaako muutos kaiken entisen.

Isän kanssa Peetu pääsee kymmenen purjelennon sarjalle. Kymmenen yhteistä hetkeä taivaalla, jossa on helpompi puhua tunteista, salaisuuksista ja arvista, joita kummallakin on. Myös hieman tulevaisuudesta, joka on epävarma, mutta toivoa täynnä. Purjelennoista muodostuu vähitellen metafora vapaudelle, aikuistumiselle ja muutokselle, jonka suuntaa ei enää muuteta.

Kone nousee korkeammalle kuin koskaan. Lähestytään sallitun lentokorkeuden ylärajaa. En ole varma lentääkö kone eteenpäin vai peruuttavatko pitkevät meitä vastaan.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on kipeänkaunista luettavaa. Pieni romaani, jonka lukeminen tuntuu syvällä ja raastaa vereslihalle, vaikkei itsellä olisi mitään Peetun kokemuksiin vastaavaakaan. Kolun teksti on näennäisen kevyttä, kuin purjelento parhaimmillaan, kappaleet ja virkkeet lyhyitä, mutta sisältö on painavaa ja latautunutta. Niin kieli kuin tematiikka tuovat mieleen Selja Ahavan vuotta myöhemmin julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa. Transsukupuolisuutta käsitellään niin ikään nuortenromaanissa, Marja Björkin Pojassa (2013).

Kuten minussakin, koneessa on kohtia, joihin se ei halua koskettavan, jotta se voi lentää.

Olen monesti kehunut, että lukuhaasteiden ansiosta tulee tartuttua teoksiin, joita ei ehkä muuten niin huomaisi. Tai no, huomata on väärä sana, tämäkin kirja on ollut paljon esillä blogimaailmassa. Lukupäätökseen vaikutti kuitenkin vasta se, että Helmetin haasteeseen piti hakea teosta, jossa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö (46). Ja nuorille suunnattua kirjallisuutta on terveellistä lukea välillä, niistä pystyy nauttimaan täysillä keski-ikäinenkin, joka yllättäen löysi Peetun isästä paljon itseään. Lisäksi tämän romaanin kaltaisista teoksista saa varmasti vahvistusta sille teorialle, että kaunokirjallisuuden lukeminen tekee ihmisestä empaattisemman. Oppii niin paljon ihmisyydestä.

Olen valmis eteenpäin. Olen lentänyt niin kauan, olen jättänyt taivaalle niin monta surua ja kysymustä, ettei minussa ole pelkoa enää.

Kirjasta lisää näistä blogeista: Kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella sekä Yöpöydän kirjat. Elämänmuutosromaani sopii hyvin The Bookish Tea Party -blogin Lukemattomat naiset -haasteeseen.

21.9.2019

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides 2019. Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient. Suomentanut Antti Autio. Gummerus. 454 s. Lainasin kirjastosta.

Tässä teos, joka on rikkonut maailmanennätyksen, sillä sen kustannusoikeudet on myyty yli 40 maahan jo ennen sen julkaisua. Voisi siis olettaa, että kyseessä on mestarillinen trilleri, page turner, joka pesee aikaisemmat myyntimenestykset. Ja näin kirjan kansissakin luvataankin.

Hiljainen potilas on todellakin vetävä, ja luin sen niin nopeasti kuin minulla vain oli aikaa. Samalla se aukaisi hienoista lukujumia, jota pitkäveteisempi romaani on viime viikkoina aiheuttanut. Koukuttava, mutta muuten en voi sanoa pitäväni teosta mitenkään erityisen mestarillisena tai kekseliäänä. Pieni päännyrjäytys tapahtuu kirjan loppupäässä, mutta sehän kuuluu asiaan. Ja tällä kertaa osasin sitä odottaakin. Olen lukenut menestystrillereitä, jotka ovat yllättäneet minut ihan kympillä - tämä ei siihen pystynyt.

No, mistä tämä trilleri kertoo? Muutama vuotta aikaisemmin taidemaalari Alicia Berenson pääsee lehtiotsikoihin ampumalla tuoliin sidottua aviomiestään viidesti kasvoihin. Alician istuessa tuomiotaan oikeuspsykiatrisessa laitoksessa hänen tapauksestaan alkaa kiinnostua psykoterapeutti Theo Faber. Alicia ei ole puhunut tappoyön jälkeen sanaakaan, mutta Theo on vakuuttunut, että hänen hoitokeinonsa auttavat naista puhumaan ja kertomaan, mitä oikeasti tapahtui.

Tapauksen taustalla on kaksi parisuhdetta, syvää rakkautta ja intohimoa, mutta valitettavasti myös petosta ja valheita. Romaanin psykologinen ote ei ole pelkästään jännitystä, vaan niin Alicia kuin Theokin läpikäyvät menneisyyttään, lapsuuttaan ja parisuhteitaan perusteellisesti läpi: miten menetykset ja hylkäämiset ovat vaikuttaneet aikuisuuden tekoihin. Tässä romaanissa tapauksia eivät tutki poliisit, vaan sinnikäs, petoksen sumentama terapeutti, jonka menetelmät ovat vähintäänkin epäuskottavia.

Michaelidesin kerronta on sekoitus onnistuneita tunteiden, aikatasojen ja syy-seuraussuhteiden sekoituksia - eli lukijan harhauttamista, pisteet siitä. Kerronnassa on kuitenkin myös jotain hieman kömpelöä, eivätkä hahmojen minä-muotoiset äänet eronneet toisistaan tarpeeksi. Toisaalta sen voi myös tulkita tahalliseksi, sillä - kuten ainakin Theon käyttämään terapiamuotoon kuuluu - potilaan ja kuuntelijan tunteet voivat todellakin kietoutua toisiinsa.

Virkistävä lukukokemus kuitenkin, pienestä narinasta huolimatta! Lukujonossa on toinenkin tuore trilleri, mutta ehkä keskityn nyt taas muutaman päivän siihen hitaammin etenevään, paksuun romaaniin. Tästä kirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Luetut, Kirjakaapin kummitus ja Leena Lumi.

10.9.2019

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie 2009. Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun. Suomentanut Sari Karhulahti. Otavan Seven-pokkarissa 608 s. Oma ostos.

Olen näköjään lukenut Chimamanda Ngozi Adichien teoksia hassussa järjestyksessä, mutta se ei lainkaan vähennä läpimurtoteoksen Puolikas keltaista aurinkoa hohtoa. Kolmesta lukemastani teoksesta Kotiinpalaajilla on erityinen asema, sillä se oli ensimmäinen adichieni (linkissä novellikokoelma Huominen on liian kaukana), mutta toisaalta tämänkertaisessa teoksessa on piirteitä, joiden vuoksi se tulee jäämään mieleni lokeroihin perustavammanlaatuisella, merkittävämmällä tavalla. Olisihan tämä nyt herranen aika pitänyt lukea jo aikaisemmin!

Kun Nigeria itsenäistyi vuonna 1960, se oli niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Vuosikymmenen alku on toiveikasta aikaa, maa kehittyy ja igbot haaveilevat irtautumisesta, Biafran valtiosta. Tuloerot ovat toki valtavat, mutta maaseudullakin on ruokaa. Iso-Britannian vaikutus on läsnä etenkin koulutettujen ja yliopistossa työskentelevien arjessa ja ideoissa, niin myös vauraan perheen tyttären Olannan ja tämän miesystävän Odenigbon. Kuten niin monissa hyvin toimeentulevien kodeissa, heilläkin on palvelijanaan maalaispoika, Ugwu.

Ugwusta tuntui, että hänen päässään oli jokin kummallinen ja musertavan raskas paino. Muutokset syöksyivät suoraan häntä päin, eikä hän kyennyt millään hidastamaan niiden vauhtia.

Vuosikymmenen lopulla tilanne on kaoottinen. Igbot ovat sodassa nigerialaisia vastaan, maa näkee nälkää ja ihmisiä vainotaan. Olannan ja Odenigbon pudotus hyvinvoinnista pakolaisleirille on järkyttävä, mutta vielä järkyttävämpiä kohtaloita näkee leirillä työskentelevä Olannan sisko Kainene. Kuolema, hajut, kauppasaarrot ja kvasiorkor - Adichie tuo hädän niin lähelle lukijaa kuin se vain on mahdollista. Poliittinen into ja toiveikkuus kestävät yllättävän pitkään, mutta ehkä igboille ei kerrota koko totuutta.

Puolikas keltaista aurinkoa oli minulle ainakin ennen kaikkea väkevä ajankuva, vaikka takakannessa ensimmäisenä määritelmänä on rakkausromaani. Ehkä se myy paremmin. Ajankuvana teos tuo hyvin esiin länsimaiden epäreilun siirtomaapolitiikan ja sen vaikutukset, Afrikan kulttuurien ja kielten keskinäisen värikkyyden ja rikkauden tai vaikkapa erot yliopistokaupungin ja maaseudun välillä. Saatika Biafran sodan ja nälänhädän! Länsimainen uutisointi, oppikirjat tai afrikkalaisen kirjallisuuden vähyys lukumarkkinoillamme ovat luoneet illuusion paljon todellisuutta homogeenisemmasta tai tuloeroiltaan tasaisen köyhästä mantereesta, millä ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Minulle Adichien teokset ovat paitsi loistavia romaaneja, myös äärettömän tärkeitä oppitunteja maailmasta. Välillä tuntuikin, että murrun lukemani ja oppimani alle, niin merkittävä oli sen vaikutus.

Ugwu pani hihattoman paitansa ylleen ja meni tarjoamaan apua niille, jotka kaivoivat pientä hautaa.

Rakkausromaanikin kirja tavallaan on, sillä onhan rakkaus ja rakkauden löytyminen merkittävä osa ihmisyyttä. Paksuun romaaniin mahtuu runsaasti niin Olannan kuin tämän siskonkin, englantilaisen Richardin ja Ugwunkin mietteitä, historiaa ja kokemuksia nuorena aikuisena ja rakkaudenkaipuussa. Haaveet ja tunteet pitävät sodan keskelläkin, vaikka sodalla on kaikki mahdollisuudet myös rikkoa ja hajottaa ihmissuhteita. Mielenkiintoisena pidän myös Olannan ja Kainenen välistä suhdetta, joka muuttuu hädän myötä ja väkevöittää romaanin loppua.

Sanat "muut eivät kerta kaikkiaan saa pysyä vaiti, kun me kuolemme" jäivät kaikumaan hänen korvissaan.

Niin Richardilla kuin Ugwullakin on kirjoittajan lahjoja ja halua kertoa maailmalle, miten asiat oikeasti ovat. Niinpä romaanin sekaan mahtuu lyhykäisiä otteita "toisesta teoksesta", jonka olisi suonut valmistua. Paksu tarina sisältää paljon mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaamisia, arvoituksia ja intohimoa, toverillisuutta, solidaarisuutta ja rakkautta, mutta tietysti myös petosta, epävarmuutta ja julmuuttakin. Tarinan edetessä alkuun merkittävät hahmot saattavat menettää painoarvoaan vuosien myötä, kun taas toiset pysyvät tai kasvavat merkityksellisemmiksi. Ihana yksityiskohta tässä, kuten muissakin Adichien teoksissa, ovat igbonkieliset fraasit, joita mahtuu dialogeihin usein. Kiitos Sari Karhulahdelle sujuvasta käännöksestä! "Anyi ga-achota ya, kyllä me löydämme hänet", äiti vastasi.

Adichien romaanista pystyisi kirjoittamaan ihan loputtomiin, niin moninainen se on. Johonkin on kuitenkin lopetettava tämäkin postaus. Lue lisää blogeista Sallan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, Lumiomena ja Morren maailma. Kirja on Kirjahyllyn aarre ja Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 10: Rodullistetun kirjailijan kirja. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen (jonka linkkiä en valitettavasti saa toimimaan, mutta blogi on Bookish Tea Party) ja Naisten klassikkohaasteeseenkin se mielestäni sopii!

27.8.2019

Kesäisen kirjankansibingon tulos!

Kirjankansibingo (kuva ja linkki vasemmalla) taitaa olla jonkinmoinen kesäperinne jo monilla bloggaajilla. Yritin siihen osallistumista muistaakseni jo viime kesänä, mutta unohdin pitää kirjaa lukemieni kirjojen kansista ja niinpä se jäi kesken. Tänä kesänä olin vähemmän unohtelevainen ja sain kuin sainkin peräti bingon riville kaksi! Kiitos tämänvuotiselle emännälle Oksan hyllyltä -blogin Marikalle!

Kuvien alla ruutuihin sopineet teokset.


: Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet
Puu: Belinda Bauerin Hautanummi

 BINGO!
Ruutuja: Kazuo Ishiguron Ole luonani aina
Lempiväri: Hassan Blasimin Allah99
Nainen: Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä
Ei kuvaa: Tiina Rajamäen Vieras maisema
Lomahaave: Emma Rousin Au pair


Matkalla: Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt
Jännitys: Yrsa Sigurdardottirin Perimä


Ovi: Kamila Shamsien Jumala joka kivessä


Unenomainen: Kim Thúy: Ru


18.8.2019

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen 2018. Aviador Kustannus. 177 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjan kirjastosta.

Bongasin Verrosen teoksen kirjaston henkilökunnan suosittelemista teoksista (Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta). Scifi ei ehkä ole ihan lempikirjallisuuttani, ja avartaakseni kirjallista maailmaani osallistunkin tänä vuonna myös muun muassa scifi-haasteeseen. Verrosen romaani sopii haasteeseen kuin nenä päähän ja on lisäksi miellyttävän lyhyt, joten siihen on scifiin tottumattomankin helppo tarttua.

Suomalaistaustainen Lia elää maailmassa, joka on romahtamaisillaan. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset lisääntyvät kovaa vauhtia, laavapurkaukset tuhoavat elintilaa, ja pian on päivä, jolloin maailmassa on enää muutamia elinkelpoisia alueita. Ensin ajattelin, että tapahtumien taustalla on ilmastonmuutoskatastrofi, mutta syyt ovatkin jotain paljon suurempaa, kosmisempaa. Vaikutukset tuntuvat koko aurinkokunnassa. Matkalle kohti pelastusta Lian mukaan tarttuu viisi lasta. Yhdessä kuusikko pääsee harvalukuisten onnekkaitten ja etuoikeutettujen joukkoon, avaruuteen. Kun ryhmä palaa takaisin Maan pinnalle, ei mikään ole enää ennallaan. On aloitettava alusta.

Verrosen teos on mukavalukuinen ja tyyliltään ytimekäs. Kirjailija ei juhli pitkillä virkkeillä eikä korulauseilla, mikä toisaalta tekee tekstistä välillä hieman liiankin hätäisen tuntuisen, toisaalta sitä on kiva lukea. Lian ja lasten selviytymismatka on vauhdikas ja täynnä vaaroja. Tarina on helppo kuvitella elokuvamaisena kokonaisuutena, jota kuitenkin hieman häiritsevät runsaat tekniset yksityiskohdat, kuten vaikkapa avaruusaluksen rakenne ja tilaratkaisut. Päähenkilöt ovat sympaattisia, ja etenkin Lian ja lasten välille kehittyvää suhdetta on mukava lukea. Muutenkin romaanissa on toiveikas fiilis, ja päähenkilöiden selviytymiseen uskoo samalla tavalla kuin elokuviakin katsoessa.

En pysty vertailemaan Hiljaisia jokia kirjailijan aikaisempiin teoksiin, sillä en ole niitä lukenut. Joskus haasteisiin osallistuessa tulee vastaan teoksia, joita aloittaessa ajattelee, että luenpa nyt tämänkin, jotta etenen haasteeni kanssa. Motivaatio ei ole kovin sisäinen. Kirjan edetessä sitten kuitenkin huomaa nauttivansa lukemastaan ja lopulta on todella tyytyväinen olo, että kirjallinen sivistys kasvoi tämänkin teoksen myötä. Vuosina 1993 ja 1995 Finlandia-ehdokkaanakin ollutta Verrosta voisin siis kuvitella lukevani toistekin! Ehkäpä hänen tuotantoaan tuntevat paremmin bloggarit, jotka ovat myös arvioineet Hiljaiset joet: Yöpöydän kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.


12.8.2019

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper 2015. Englanninkielinen alkuteos Etta and Otto and Russell and James. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua. Lainasin kirjastosta.

Olipa kerta kaikkiaan ihana tarina! Ja olisinko tähän kirjaan tarttunut ilman Helmet-haastetta? Tarvitsin nimittäin kirjan, jonka kannessa on kuu, haastekohta 28. Sellaiseksi kuvan taivaankappaleen voi kai tulkita. Kannesta löytyy muitakin tarinaan liittyviä tärkeitä yksityiskohtia, kuten pellavankukkia, peltoja ja James.

Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen. Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan. -Otto.

Emma Hooperin kauniisti ja jopa hieman lapsekkaan selkeällä kielellä kirjoittama romaani kertoo Ettasta, Otosta ja Russellista, kolmesta kahdeksankymppisestä, joilla on yhteinen historia ja pitkä elämä. Muistiaan vähitellen menettävä Etta lähtee pitkälle kävelylle kohti merta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Matkaa itärannikolle on Saskatchewanista yli 3000 kilometriä. Onneksi mukana on osan matkasta James. Kotiin jäävä Otto alkaa rakentaa jotain uutta ja molemmat niittävät mainetta tahollaan.

Ettan kävellessä palataan romaanissa kolmikon nuoruuteen, vuosiin jolloin Etta oli opettaja, Otto sodassa Euroopassa ja Russell viljeli maata. Sota-aika oli odottamista ja pelkoa, menetyksiä ja tyhjyyttä, mutta myös rakkautta ja kirjeenvaihtoa. Väliin jää kuusikymmentä vuotta, jotka lukija voi täyttää haluamallaan tavalla. Sijoittaisin teoksen ehdottomasti myös Helmetin haastekohtaan 6, sillä rakkausromaanikin tämä on, ihan selvästi, omalla vähäeleisellä ja varovaisella tavallaan. Kolmikon elämät kietoutuvat toisiinsa ja kuolemassakin he ovat toisiaan lähellä.

Täytyy vain muistaa hengittää.

Teoksessa on lempeää viisautta, joka viipyy ihmisten välisessä mutkattomassa ja hellässä vuorovaikutuksessa, sanattomassa viestinnässä ja tietynlaisessa viattomuudessa, johon on helppo ihastua. Sarkasmi ja pessimismi sikseen! Joskus tekee hyvää olla onnellinen pienistä asioista ja vähään tyytyväinen, ja vaikka romaani antaa runsaasti tilaa myös puutteelle ja köyhyydelle, se ei jää vellomaan ikävään. Etta ja Otto ja Russell ja James hymyilyttää, ehkä se on vähän hassukin, ja vaikka sitä olisi helppo lukea nopeasti, ei halua että se loppuu kovin pian. Koskettavakin se on, sillä kahdeksankymmenen vuoden ikä tuo haurautta ja ikivanhat muistot sekoittavat ajatuksen. Vanhuus on muistamista ja unohtamista, monessa eri ajassa elämistä, todellisen ja epätodellisen sekoittumista.

Hooper on rakentanut tarinan mukavalla tavalla vuorottelevista palasista menneessä ja nykyhetkessä. Tärkeä osa kerrontaa ovat kirjeet Euroopan sodasta Ettalle ja takaisin Otolle. Dialogi on aina hyvin vähäeleistä, eikä sitä ole pelkästää ihmisten välillä. Kirja sopii siis myös erittäin hyvin haastekohtaan 39: Ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kertova kirja. Jokainen voi itse päätellä, onko James kojootti vai jotain muuta. Loppua kohden tekstinpalaset lyhenevät kauniilla tavalla, kunnes on aika antaa periksi.

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukuneuvoja, Lumiomena ja Leena Lumi.

4.8.2019

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro 2005. Englanninkielinen alkuteos Never Let Me Go. Suomentanut Helene Bützow. Tammen keltainen pokkari. 394 s. Lainasin kirjastosta.

Paljastetaan nyt heti alkuun, että Ole luonani aina on ensimmäinen Nobel-voittaja Ishigurolta lukemani teos. Lukulistallani on myös Pitkän päivän ilta, jota on lähipiirissäni kehuttu. Ole luonani aina on ilmestynyt myös elokuvana, jonka kuvia lukemani pokkarikin hyödyntää. Valitsin tämän romaanin kahdesta syystä, joista valitettavasti kumpikaan ei liity varsinaisesti kirjailijaan itseensä, vaan lukuhaasteisiin. Sain nimittäin vinkin, että romaani sopisi Helmetin haastekohtaan 6: Rakkausromaani. Luin myös, että se sopii mainiosti Scifi-haasteeseen.

Romaanin kertojanääni kuuluu tytölle ja nuorella naiselle, Kathylle, joka viettää lapsuutensa Hailshamin sisäoppilaitoksessa jossain päin Englannin maaseutua. Kathy on asunut Hailshamissa aina, niin kauan kuin muistaa, ja hänen tietonsa ympäröivästä maailmasta rajoittuu kasvattajien, kuten Emily-neidin, kertomaan. Kathyn läheisimpiin ystäviin kuuluvat Ruth ja Tommy, joiden mukana hän siirtyy Hailshamista pariksi vuodeksi Mökkeihin asumaan ja itsenäistymään, ennen kuin nuoret siirretään sieltä eteenpäin, ensin valvojiksi, sitten luovuttajiksi. Kathyn, Ruthin ja Tommyn välinen side säilyy melkein katkeamattomana loppuun saakka. Näkökulma kaikkeen on kuitenkin Kathyn, kun tämä muistelee lapsuuttaan, Hailshamia ja Mökkejä, ja Ruthin ja Tommyn vaiheita luovuttajina, nuorten välisiä keskusteluja, muita ihmissuhteita ja salaisuuksia, joita he pyrkivät myöhemmin selvittämään. Ihan ensisijaisesti en pitäisi tätä teosta rakkausromaanina, vaikka vahvana teemana rakkauskin tavallaan kulkee läpi kirjan, etenkin sen jälkimmäisissä osissa.

Teidät on saatettu tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten, ja kaikkien tulevaisuus on lyöty lukkoon.

Ishiguron romaanin tunnelmaa ja Kathyn kertomaa verhoaa salaisuus, tai selitys, joka paljastuu lukijalle ja ehkä myös nuorillekin vähitellen romaanin edetessä. Nuoret eivät nimittäin ole ihan tavallisia kansalaisia, ja siihen on syynsä, että heidät on kasvatettu muista erillään. Enempää en siitä teemasta kerro, etten paljasta liikaa - jos joku ei tätä ole vielä nähnyt elokuvissa tai lukenut. Tämä teema oli minulle teoksessa rakkautta vahvempi ja merkityksellisempi, sillä se on suorastaan kammottava uhkakuva.

Ihan sinne lempiteosteni joukkoon tämä kirja ei nyt yltänyt. Kerronta on minun makuuni hyvin yksityiskohtaista (jopa tylsää?), ja kuten muistot tekevät, sekin poukkoilee ja palailee takaisin, eikä tietenkään etene suoraviivaisesti. Muistoista rakentuu - tai niiden seasta erottuu - kuitenkin vähitellen selkeä punainen lanka, ja mielenkiinto pysyy varmasti yllä. Vaikka kyseessä on kolmen nuoren elämä ja kohtalo järkyttävän roolin vankina, kerronta ei nosta kovinkaan paljon tunteita pintaan. Kathy pohtii paljon, ei pelkästään sitä mitä tapahtui, vaan ennen kaikkea tapahtumien ja kohtaamisten merkitystä. Silti minä ainakin jäin lukijana melko etäälle romaanista tunnetasolla. Toisaalta olen kokenut samaa dystopioiden kohdalla ennenkin. Ehkä onkin niin että etäännytän itse itseni, jottain kestäisin niiden rankat teemat. Mieleen ne jäävät joka tapauksessa ja tämäkin romaani onnistuu vähäeleisyydellään herättämään paljon ajatuksia. Olen siis erittäin tyytyväinen, että valitsin luettavakseni juuri tämän. Erinomainen teos!

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Kirjasähkökäyrä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä kohdan "ruutuja" ja saan samalla bingon! :)

25.7.2019

Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim 2018. Suomentanut Sampsa Peltonen. WSOY 2019. 327 sivua. Lainasin kirjastosta.

Pakenin maasta, koska olin lopen uupunut alituisiin pettymyksiin, sortoon, köyhyyteen, sotiin ja siihen ettei yksilönvapauksille ollut alkuunkaan tilaa. Pakenin Bagdadin pätsistä Helsingin hankiin. Pakenin jotta aistini ja ruumiini pääsisivät vapaaksi vankeudesta ja ankeudesta. --- Minä kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fantasiamaailmaan sukeltamalla lääkitsin vanhoja haavojani ja avasin monia uusia. 

Allah99 on Hassan Blasimin ensimmäinen romaani, eikä tietenkään ihan perusromaani. Voisin käyttää siitä samoja adjektiiveja, joita käytin neljä vuotta sitten hänen novellikokoelmastaan Irakin Purkkajeesus: taitava, älykäs ja rohkea. Novellien Irak on synkkä, kaoottinen ja absurdi; tarinat välillä järkyttävät. Kirjoittajan kielessä välkkyy surrealismi, lyyrisyys ja musta huumori.

Romaanissa on useita kertojanääniä. Keskiössä on Hassan "Minervanpöllö" Buma, Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri-kirjoittaja. Hän saa apurahan kerääkseen haastatteluja uutta teostaan varten. Apurahat valuvat välillä yöllisiin rientoihin, kapakoissa virtaa olut ja tiukka viina, illanvietot päättyvät usein seksiin, mutta projekti etenee. Samalla Hassan käy kirjeenvaihtoa jonkun iäkkään kääntäjän kanssa, jonka sähköpostiviesteissä pohditaan kirjoittamisen haasteita ja siteerataan romanialaista ajattelijaa Emil Ciorania. Kirjeenvaihtoystävän henkilöllisyys paljastuu ihan romaanin lopussa.

Varmaan mikä tahansa maailmankolkka, joka vuosien ajan alktistuu järkyttäville väkivalta-aalloille, sairastuu ja hajoaa. Itseluottamuksen lisäksi sieltä katoaa myös sielu ja vastustuskyky.

Äänen saavat teoksessa myös ne joita Hassan haastattelee. Haastateltavat kertovat tarinoita, jotka paljastavat ruman arjen ja totuuden Irakista nyt ja menneinä vuosikymmeninä. Väliin mahtuu myös "Minervanpöllön" omia kokemuksia nuoruudesta, paosta ja elämästä Suomessa. Samoin kuin Irakin Purkkajeesus, tämänkin teoksen avulla välittyy raadollisia yksityiskohtia poliittisesti epävakaalta alueelta, jota ovat hallinneet niin sivistys ja kirjallisuus kuin diktaattorit, länsimaat ja uskonsodatkin. Tarinat ovat mielenkiintoisia, hauskojakin, mutta yhtä lailla toivottomuus ja murheet ovat niissä läsnä. Välillä tuntuu, että romaanin kertojatkin ovat iloisesti sekaisin, eikä ole väliä missä järjestyksessä asiat esitetään.

Näkisin, että Allah99 kumartaa vahvasti kirjallisen sivistyksen suuntaan. Etenkin kirjeenvaihdot, mutta monet tarinatkin osoittavat, miten valtavan paljon Hassan lukee ja muistaa lukemaansa, mikä rooli runoudella ja kirjallisuudella on ollut Irakissa ennen tuhoa ja kurimusta. Kirjallisten viittausten rinnalle kertomukset tykittävät hupaisaa, mutta hieman turtunuttakin dekadenttia elämää, humalaa ja seksiä.

Kirjallisuudessa ja kaikessa, mikä ei ole elämälle vierasta, tarvitaan vastakohtia, emmekä me pysty ymmärtämään emmekä nauttimaan kauneudesta, jollemme näe, mikä on rumaa.

Maahanmuutto ja pakolaisuus on tietysti vahva teema läpi kirjan. Siinä missä Hassan ruotii kotimaataan, osansa saavat myös länsimaat ja Suomikin. Kriittinen ote - oli kohteena mikä tahansa asia - on rehellistä ja silmiä avaavaa, ja sitä maustaa ilkikurisuus ja lakoninen huumori. Teksti on muutenkin melkoista pyörrettä. Kertomuksen keskiössä voi olla ihan yhtä hyvin vasemmistolainen isä tai siirtomaapolitiikka, kuin suomalainen tussu tai vaikkapa perinneruoan resepti. Kirjailija kehottaakin kokeilmaan erilaisia lukutapoja, romaanissa kun ei juoni ole se tärkein elementti.

Erityiskiitos pitää muistaa antaa suomentaja Sampsa Peltoselle, joka on kääntänyt teoksen suoraan arabiasta. Arabian kirjakieli on kaukana puhekielestä eikä sellaisenaan kai kenenkään äidinkieli. Kielen kääntäminen siten, että tekstissä heijastuu kirjailijan persoonallinen puhetapa, on ollut melkoinen tehtävä, mutta lopputulos on hyvin luonteva ja aidon oloinen.  

Allah99:stä myös blogeissa Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit. Kirjankansibingossa sijoitan tämän ruutuun "lempiväri" (violetti). Helmetin haasteessa tämä sopinee kohtaan 38: Jossain päin maailmaa kielletty kirja (oletan näin; korjatkaa jos olen väärässä).

23.7.2019

Naistenviikko: Puolen vuoden kirjakatsaus -haaste

Kirjablogeissa on kulkenut viime aikoina haaste, jossa tehdään katsaus vuoden ensimmäiseen puoliskoon. Bongasin haasteen Kirjasähkökäyrän Mailta, mutta haasteeseen ovat osallistuneet myös mm. Unelmien aika, Yöpöydän kirjat ja Aukeamia. Naistenviikon kunniaksi muokkaan vastauksiani siten, että vastaan vain naisten kirjoittamilla tai naisista kertovilla teoksilla - jos se vain on mahdollista!

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Goodreadsissa olen antanut viisi tähteä seuraaville teoksille: Katja Kärki: Jumala huone, Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää, Michael Cunningham: Tunnit, Elin Willows: Sisämaa, Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä, Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt sekä Kim Thúy: Ru.

Näistä parhaiksi nostan kaksi: Michael Cunninghamin klassikon Tunnit sekä Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt. Erpenbeckin teoksessa teemat ja niiden älykäs käsittely tekivät suuren vaikutuksen. 

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

En ole näköjään lukenut kuin kaksi jatko-osaa tänä vuonna. Niistä paremmaksi nostan Fred Vargasin Kalmankuoriaiset, joka on Adamsbergin sarjan yhdeksäs suomennettu osa. Laadukasta dekkaria vuodesta toiseen! "Adamsbergin aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa ja törmäävät, kun jo kolmas vanhus kuolee erakkohämähäkin puremaan. Tapauksissa on juuri sellaista mahdottomuutta, joka ei jätä komisariota rauhaan." Samaa olisin voinut kirjoittaa muistakin sarjan teoksista.

3. Tänä vuonna julkaistu kirja, jonka haluaisit lukea?

Ainakin kotimaisista uutuuksista minua kiinnostavat eniten tällä hetkellä Emma Puikkosen Lupaus ja Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu.

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

En ole kovinkaan hyvin perehtynyt vielä kesällä tai syksyllä julkaistaviin teoksiin. Ystäväni bloggasi juuri ruotsalaisen Nina Lykken teoksesta Ei, ei ja vielä kerran ei. Postauksen perusteella kiinnostuin kovasti! Samoin Gummeruksen kustantamana ilmestyy Kim Thúyn seuraava romaani Vi, joka pitää lukea joskus. Clare Mackintosh kirjoittaa niin vetäviä jännäreitä, että luen Lopun jälkeen varmasti jonain päivänä. Otavan uutuuksista kiehtovat Nura Farahin Aurinkotyttö ja Cristina Sandun Vesileikit.

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Naisten kirjoittamista teoksista petyin Melba Escobarin Kauneussalonkiin. Romaanissa on tärkeitä teemoja ja nostoja, kuten naisen asema Kolumbiassa, rodullistaminen ja korruptio, mutta kerronnassa oli jotain kömpelöä, mikä sekoitti ajatuksenjuoksuni. Ehkä vika oli lukijassa. Luen niin harvoin eteläamerikkalaista kirjallisuutta, että odotin tältä paljon. En voi sanoa pitäneeni kirjasta kovinkaan paljon.

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Ehdoton yllättäjä oli alkuvuonna Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Kuvittelin lukevani lomamatkalla kevyttä hömppää, mutta romaani olikin paljon muuta. Kirjoitin postaukseeni, että "Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän." Lukeminen aiheutti tunneryöpyn, jotan en olisi odottanut!


7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

Aion ehdottomasti lukea lisää jo mainitsemieni Kim Thúyn ja Jenny Erpenbeckin teoksia, mutta myös Louise Pennyn suloisen turvallisia dekkareita. Niitä onneksi riittää, sillä Three Pines -sarjaan kuuluu peräti 15 teosta, ja suomentaminenkin on jo vauhdissa.

8. Mihin fiktiivisiin henkilöihin olet ihastunut?

Edellä mainitun Three Pines -kylän henkilöt olivat ihania. Rakastan edelleen myös Elly Griffithsin hahmoja Ruth Galloway ja Harry Nelson. Gail Honeymanin Eleanor on jäänyt mieleen hyvin poikkeuksellisena romaanihahmona!

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

Vastaus löytyy edellisistä vastauksista. Haluan uudelleen Kanadaan Louise Pennyn luomaan Three Pinesiin, jossa rikoksia ratkoo lempeän viisas komisario Armand Gamache. Uskon että jatko-osissa tapaan saman miehen ja osan hurmaavista kyläläisistäkin. "Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma." Näin tuumasin kesäkuussa.

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

Jälkeenpäin on kamalan vaikea muistaa, mikä kirja teki oikeasti nenäliinat tarpeelliseksi, mutta postausten avullahan se selvisi. Olen tirautellut ainakin näitä kirjoja lukiessani: Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää,  Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, ja ystäväni Katja Kärjen esikoisteos Jumala huone. Veikkaan että itku on ollut lähellä myös Ian McEwanin Sovituksen ja Jennifer Clementsin Rakkaudesta aseisiin -romaanin kanssa.

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjasta tehty elokuva?

Tähän en pysty vastaamaan, sillä katson niin vähän tuoreita elokuvia. Haluaisin kuitenkin nähdän Ian McEwanin Sovituksen, ja Michael Cunninghamin romaaniin perustuvan Tunnit voisin hyvin katsoa uudelleen.

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Kaikkein kutkuttavinta on päästä kirjoittamaan tuttujen ihmisten tuoreista aikaansaannoksista. Kirjoittaminen pelottaa ja jännittää, mutta toisaalta olo on hurjan etuoikeutettu ja sydän lämmin ylpeydestä kyseistä lahjakkuutta kohtaan. Tänä vuonna sellainen postaus oli Katja Kärjen esikoisteoksesta Jumalan huone .

13. Mikä on kaunein lukemasi kirja tänä vuonna?

Alkuperäinen kysymys oli "Mikä on kaunein ostamasi kirja?", mutta koska en ole juurikaan ostanut kirjoja tänä vuonna, kävin läpi kaikkien lukemieni kirjojen kannet. Toki kirjan kauneuteen liittyy myös sen sisältö. Kuvassa viisi kauneinta (valitettavasti tarkkuus kärsi...).

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä? 

Lista muuttuu koko ajan... Tällä hetkellä lukusuunnitelmissa on Hyllynlämmittäjistä mm. Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja Antti Heikkisen Mummo. Scifi-lukuhaasteeseen ajattelin lukea Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli sekä jonkin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta, ehkä myös Maarit Verrosta. Helmet-haastetta jatkan Kazuo Ishiguron romaanilla Ole luonani aina, ja Hassan Blasimin Allah99:n aloitan tänään. Toivottavasti ehdin lukea myös kohdissa 3 ja 4 mainittuja teoksia!

22.7.2019

Naistenviikko: Kim Thúy: Ru

Kim Thúy 2009. Ranskankielinen alkuteos Ru. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikko jatkuu upealla, kokoaan suuremmalla romaanilla, jonka kirjoittaja on Vietnamin venepakolainen Kanadasta. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo hänen elämänsä vaiheista, yltäkylläisestä Saigonin yläluokasta, kammottavasta matkasta pakoon, kielitaidottomana pakolaisena ystävällisessä mutta niin erilaisessa maassa, uuden opettelemisesta ja noususta kohti unelmia. Kirjasta on tullut maailmalla menestys, mitä en ihmettele lainkaan. Sen lukeminen ei kestä kauan, mutta tarinat jäävät mieleen ja nostavat arjen yläpuolelle. Niissä huokuu tasapaino ja rauha kaikesta kirjailijan kokemasta huolimatta.

Kim Thúy kirjoittaa välähdyksenomaisia muistoja yksittäisistä tapahtumista ja kokemuksista, jotka muodostavat kiehtovan virran. Sana ru tarkoittaakin ranskan kielessä pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista. Vietnamin kielessä se tarkoittaa kehtolaulua, joka sekin kertoo kaunista kieltä kirjailijan tunteista perinteitään ja menneisyyttään kohtaan.

Ru avaa Vietnamin järkyttävää historiaa, kansan jakautumista kahtia, syviä tuloeroja ja amerikkalaisten jälkeensä jättämiä tapoja, mutta myös yhden suvun jäsenten välisiä siteitä, perinteitä ja tarinoita. Kim Thúyn elämässä on ollut paljon rikkautta, mutta myös muutoksia, menetyksiä ja hämmentäviä hetkiä pakolaisena kylmässä maassa. Naistenviikkoon romaani sopii erityisen hyvin, sillä Kim Thúyn muistoissa etenkin suvun, mutta myös Vietnamin naiset ylipäätään saavat näkyvän roolin. He kantoivat unelmavartaloissaan ja nuoruusvuosissaan Vietnamin historian näkymätöntä painoa yhtä lailla kuin ne toiset, kumarat naisetkin. 

Kim Thúyn tekstissä on valtavasti aistivoimaa, josta myös kiitos luontevalle suomennokselle. Thúy ei pelkää kuvailla esimerkiksi ulosteiden löyhkää pakolaivan ruumassa, sillä samalla kirjan aukeamalla tuoksuvat kuitenkin mangot ja lootuksen terälehdet kukkivat. Sattumalta toisiinsa törmäävät vietnamilaiset tunnistavat toisensa vanhasta rokotusarvesta, autotallissa surisee ompelukoiden vangitseva ääni ja tädillä numero seitsemän on vaaleanpunainen arpi alavatsassa. Yksityiskohdat jäävät mieleen ja toistuvat punaisena lankana pitkin matkan, kuten se vaaleanpunainen rannerengas, jonka sisälle piilotettiin perheen timantit.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut. Kirjankansibingossa se sopii ruutuun "Unenomainen". Teos sopii myös hyvin Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Maailmanvalloitukseen saan tästä uuden maan, Vietnamin.

19.7.2019

Naistenviikko: Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Tiina Rajamäki 2018. Vieras maisema. Teos. 139 sivua. Lainasin kirjastosta.

Valitsin Rajamäen esikoisnovellikokoelman lähes sokkona, kun hoksasin, että siinäpä toinen oiva teos naistenviikolle. Tiina viettää nimipäiväänsä ensi keskiviikkona!

Teos sisältää kymmenen novellia. Niiden aiheet ja useimmat miljöötkin ovat jotenkin hyvin tuttuja, jostain ihan läheltä, lähes tunnistettavia, vaikkeivat sitä olekaan. Muutamassa novellissa käsitellään parisuhteeseen liittyvää teemaa tai yksityiskohtaa, tai vain sivutaan sellaista. On pelkoa naapurin ja oman puolison välisestä suhteesta, tunkeutuminen vieraalle alueelle. Ensimmäisessä novellissa on hätkähdyttävä tilanne, muutos jonka ei kai olisi tarvinnut tapahtua sittenkään. Asetelmasta tulee mieleeni Elin Willowsin romaanin Sisämaa alku.

Yksi teemoista on muistot lapsuudesta tai nuoruuden epävarmoista vuosista ja ihmissuhteista. Sofian ääriviivoista jää mieleen jotain mitä nuorena usein tapahtuu, mutta joka menettää merkityksensä aikuisempana. Heinäkuun viimeisessä päivässä lasten elämässä on liikaa huolta, liian vähän lämpöä, toisessa novellissa muistellaan lapsuuden aikaista naapuria. Eristäytyminen tai yksinäisyys välittyy novelleissa, jossa on  miehen ja kissan kohtaamine, tai Pionien ajassa, jossa kertoja takertuu suruunsa ja muistoihinsa, eikä kykene kontaktiin muiden kanssa. Muistot ovat kauniita.

Niminovelli Vieras maisema jäi tarinoista ehkä parhaiten mieleen, siinä on etäällä toisistaan olevien sisarusten hienovaraista kohtaamista. Pidin myös Kassandrasta, jossa tutut elementit ovat jotenkin hukassa, jotain on särkynyt tai muuttunut, eivätkä ajatukset ole ihan kasassa.

Rajamäen kokoelma on ihailtavan tasalaatuinen ja tunnelmaltaan ehjä. Novelleissa on hieman haikea kaiku. Useimmat tarinat jättvät isojakin aukkoja, paljon sanomatta, ja kehykset täytyy rakentaa itse. Silti tekstiin on helppo päästä sisään, sillä tarinat ovat kuin kenen tahansa meistä. Olisin lukenut mielelläni enemmänkin! Arvio löytyy myös Tuijata-blogista. Sijoitan tämän Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 24: Sokkona kirjahyllystä (kirjastosta!) valittu kirja. Kirjankansibingossa ruksaan tällä kohdan "ei kuvaa".

18.7.2019

Naistenviikko: Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Hyvää tänään alkanutta naistenviikkoa! Sain kirjaston jonosta sopivasti lainaksi Jenny Erpenbeckin tänä vuonna suomennetun teoksen. Sopivaksi siksi, että kirjailija on yksi naistenviikon nimipäiväsankareista. Kokeillaan, josko ehtisin lukea viikkoa varten muitakin nimipäiväänsä juhlivia!

Jenny Erpenbeck 2015. Saksankielinen alkuteos Gehen, ging, gegangen. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019. 415 sivua.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa? 

Vuorossa on nyt kirja, joka teki todella suuren vaikutuksen. Romaani on ilmestynyt Saksassa jo neljä vuotta sitten, sen suuren turvapaikanhakijoiden aallon vuonna, mutta sen teemat tuskin vanhenevat koskaan. Ihmiset - pakolaiset ja siirtolaiset - ovat aina olleet liikkeessä. Sitä vaan eivät kaikki hyväksy, ja aina on ajankohtia, tilanteita ja paikkoja, joissa ihmisvirta alkaa tuntua hallitsemattomalta ja tulokkaat ei-toivotuilta.

Kuinka paljon yhdessä ainoassa maailmankaikkeudessa ylipäätään on rajoja? Tai jos kysymyksen esittää toisin: mikä oli ainoa oikea ja ratkaiseva raja?

Berliiniläinen professori Richard on juuri jäänyt eläkkeelle, ja yhtäkkiä hänen kokemansa aika on jotain ihan muuta kuin ennen. Samaan aikaan Oranienplatzilla majailee teltoissa afrikkalaisia pakolaisia, joille aika on myös jotain ihan muuta kuin silloin, kun he vielä kävivät töissä ja elättivät perhettään. Teltoista pakolaiset siirretään Richardin kodin lähelle entiseen vanhainkotiin, jonne Richard yhtäkkiä astuu sisään ja alkaa haastatella afrikkalaisia. Hän kuulee tarinoita lähimenneisyydestä, Ghanasta, Libyasta, merimatkasta, ikävästä, menetyksistä ja odotuksesta. Tutustuttaan miehiin vähitellen eläkeläinen on enemmän ja enemmän mukana näiden ajan täyttämässä arjessa.

Erpenbeck kuvaa hyvin sitä absurdia tilannetta, johon turvapaikanhakija voi ajautua eurooppalaisten sopimusten, kansallisten ja paikallisten lakien viidakossa. Kuukaudet venyvät vuosiksi, eikä afrikkalaismiehillä ole minkäänlaista statusta maassa, jolla olisi periaatteessa mahdollisuus ottaa heidät vastaan. Richardin ja pakolaisten väliset kohtaamiset ovat vähäeleisen varovaisia mutta koskettavia ja kantavat aikaa. Kohtaaminen muuttaa ennen kaikkea Richardin aikaa, arkea ja ajatusmaailmaa, kun taas apu on konkreettisempaa toiselle osapuolelle.

Romaani on kohtaamisten lisäksi upealla tavalla kiinni Richardin arjessa ja ihmisten arkisissa kanssakäymisen tavoissa. On yllättäviä ajatuksia, kuolleen vaimon muisto, ystävien tekemät valinnat, DDR, vanhan työn kaiku ja terassilta näkyvä järvi, johon joku oli hukkunut edellisenä kesänä. On vuoden kierto, vene on vedettävä maihin ja joulukoristeet haettava kellarista. Arkeaan ja aikaansa uudelleen käsittelevä eläkeläinen joutuu kohtaamisten myötä käsittelemään myös rajojen, vuorovaikutuksen, inhimillisyyden ja ymmärtämisen tematiikkaa.

Erpenbeckin kerronta on juuri minulle sopivan suoraviivaista ja pelkistettyä, mutta siihen mahtuu kuitenkin suuri määrä intertekstuaalisuutta, lainauksia, syvällistä ajattelua ja filosofiaa. Tätä teosta lukiessani ajattelin monta kertaa, miten älykkään tuotoksen kanssa olenkaan nojatuolissa. Lauseet ja virkkeet täydentävät toisiaan välillä hämmästyttävällä tavalla.

Meidän päivinämme ainoastaan sattuma määrittää ketkä hukkuvat mereen jossain Afrikan ja Euroopan välillä ja ketkä eivät. Siinä mielessä jokainen täällä oleva afrikkalainen pakolainen on yhtä aikaa sekä elävä että kuollut, Richard ajattelee. --- Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?

Muista blogeista: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44: Kirja kertoo Berliinistä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä ruudun Matkalla.

13.7.2019

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie 2014. Englanninkielinen alkuteos A God in Every Stone. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2015. 385 s. Oma ostos.

Shamsien huikean hyvä Joka veljeään vihaa sai minulta täydet pisteet viime syksynä. Siinä missä sen tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja tapahtumat ovat hyvinkin ajankohtaisia, sijoittuu Jumala joka kivessä vuosiin 1915 ja 1930. Pakistanilais-englantilainen Shamsie avaa tässä aiemmin kirjoittamassaan romaanissaan Intian ja myöhemmin syntyneen Pakistanin sekä Iso-Britannian välisiä suhteita ja historiaa. Huikea tarina on tässäkin romaanissa, mutta en tiedä mikä siitä teki niin vaikeaselkoisen. Minun oli välillä vaikea pysyä matkassa ja perillä siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa ja kenestä puhutaan. Johtuiko se siitä, että alueen historia on minulle loppujen lopuksi hyvin vieras vai siitä, miten romaani rakentuu?

Peshawarilainen 12-vuotias Najib tutustuu rautatieasemalla nuoreen englantilaisnaiseen, joka on tullut kaupunkiin sen historian ja arkeologisten kaivausten vuoksi. Najib päätyy hetkeksi naisen oppilaaksi ja pääsee syvälle historian maailmaan. Vivian itse rikkoo aikansa naiskuvaa ja raivaa uraa miesten maailmassa. Hän on tehnyt velvollisuutensa ja toiminut sairaanhoitajana kotimaassaan, kun ensimmäinen maailmansota riehuu. Se ei kuitenkaan riitä naiselle, jolla on vauraan ja etuoikeutetun taustansa vuoksi mahdollisuus muuhunkin.

Myös peshawarilaisnuorukaisia osallistuu sotaan Euroopassa, ovathan he osa brittiläistä imperiumia. Yksi heistä on Najibin isoveli Qayyum, joka haavoituttuaan pääsee takaisin kotiin, eikä enää koske aseisiin. Qayyum lähtee mukaan pataanien aseettomaan kansallismieliseen rintamaan, joka viisitoista vuotta myöhemmin osallistuu veriseen yhteydenottoon Peshawarin Tarinankertojien kadulla. Jos miehen pitää kuolla puolustaessaan maata, olkoon se hänen maansa ja sen kansa hänen kansaansa.

Siirtomaaherruus ja sen seuraukset ovat Intiassa vahvasti läsnä. Heitä on liian vähän ja meitä liian paljon, ja niinpä he ovat ymmärtäneet, että heidän on luotava tänne luokka, joka palvoo heitä, saa olla heidän kunnioituksensa kohteena, hyötyä heidän läsnäolostaan ja, mikä tärkeintä, palvella heitä, sillä os meidän suuri joukkomme kääntyy heitä vastaan ja käskee heidän lähteä pois, he eivät mitenkään voi jäädä.

Jumala joka kivessä sisältää pursuaa yksityiskohtia, historiaa ja kulttuuria. Ensinnäkin on Intian silloisen luoteiskulman, nykyisen Pakistanin alueen islaminusko ja vanhat perinteet, jotka sanelevat miesten ja naisten välistä kanssakäymistä, katseita ja kosketuksia, pukeutumista ja viestintää. Välissä pilkahtaa rauhanomainen buddhalaisuus ja sen ikivanhat kaivauksista paljastuvat patsaat. Sitten on eurooppalainen nainen, joka näkee naisten vapautumisen omassa maassaan, mutta jonka asema muslimikulttuurissa on vähintäänkin hankala.

Näiden teemojen rinnalla Shamsie kuljettaa myös ikivanhaa tarinaa Skylaksin diadeemasta, esineestä joka on kulkeutunut alueelle jo Aleksanteri Suuren aikana, mutta kadonnut. Sen löytyminen on nyt niin Najibin kuin Vivianenkin mielessä. Vivianelle se merkitsee kuolleen rakastetun muiston kunnioittamista. Rakkaus kulkee tarinassa läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten ohuena mutta vahvana teemana niin miesten ja naisten kuin sisarusten, taistelutovereiden tai vaikkapa oppilaan ja opettajan välillä. Myös rakkaus historiaan ja arkeologiaan on kuvattu kauniisti.

Shamsien kerronta on täynnä aistivoimaa: Hedelmätarhoilta puutarhojen keskelle, sieltä kaupungin muureille ja sieltä Tarinankertojien kadulle - hän polki läpi Peshawarinlaakson sydämen aistien, kuinka se sykki kaikkialla ympärillä ja keräsi voimaa. Jotakin uutta oli tulossa, hän oli osa sitä. Virkkeet tulvivat värejä, tuoksuja ja tunteita. Kerronnasta tulee mieleen vasta lukemani Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Romaanissa on niin paljon mielenkiintoisia teemoja, että olisin ehkä kaivannut niiden jakamista useammaksi teokseksi. Najibin, Qayyumin ja Vivianen näkökulmien lisäksi loppuun mahtuu myös mattokauppiaan tyttären Diwan ja tämän kälyn perspektiivi lopun väkivaltaiseen yhteydenottoon, naisten asemaan ja avioliittojen syntyyn. Upeita ja kauniita, opettavaisiakin kertomuksia kaikki, mutta yksissä kansissa hieman liikaa minun makuuni. Ehkä jonkun toisen lukijan kokemus on erilainen. Siitä kuulen viimeistään elokuun lopulla, kun käsittelemme kirjaa lukupiirissä!

Kirjasta myös blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kaisa Reetta T. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen, sillä feminismiäkin teoksessa sivutaan. Koska kyseessä on oman hyllyn kirja, se sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirjankansibingoon siitä löytyy ovi. Lisäksi kirja on yksi Hyllynlämmittäjistäni, joten saan monta kärpästä samalla iskulla!

9.7.2019

Jane Harper: Kuiva kausi

Jane Harper 2016. Englanninkielinen alkuteos The Dry. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2019. 381 sivua. Luin BookBeatista.

Tämäkin uutuusdekkari on näkynyt blogeissa melko taajaan kevään ja alkukesän aikana. Se on kirjailija Jane Harperin esikoisdekkari ja rohmunnut useita palkintoja. Ihan ykkösjännäriksi en Kuivaa kautta kuitenkaan omissa lukumuistoissani nosta, mutta erittäin hyvin kirjoitettu teos siitä huolimatta.

Liittovaltion agetti Aaron Falk saapuu pieneen Kiewarran kaupunkiin keskelle ei-mitään. Mies joutui pakenemaan kaupungista isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hänen lapsuudenystävänsä Ellie oli löydetty joesta kuolleena ja kylä langetti syyn Falkien harteille. Nyt Falk palaa Kiewarraan hautajaisiin. Hänen toinen lapsuudenystävänsä Luke on tappanut perheensä ja itsensä. Tapaus näyttää selvältä, mutta perhe ei siihen usko. Niinpä Aaron jää Kiewarraan viikoksi selvittääkseen, mitä järkyttävien surmien takana voisi olla.

Kiewarrassa ei ole satanut pisaraakaan kahteen vuoteen. Sen tuntee luonto ja sen tuntevat ihmiset nahoissaan. Koko kylä tuntuu olevan syttymispisteessä. Katastrofaalinen kuivuus koettelee kaikkia ja sen kautta Harper luo teokseen tiiviin, hikisen tunnelman ja hyödyntää sitä hyvin. Falkin vierailu aiheuttaa kapakkatappeluita, hänen autonsa tuhritaan, eikä vastaanotto ole muutenkaan lämmin - hiostava kyllä. Aaronilla on tutkimuksilleen paikallispoliisin tuki, mutta miten kahden tapauksen selvittäminen onnistuu viikossa, kun vastassa on öykkäreitä, pitkävihaisia maajusseja ja kuumuus?

Kuiva kausi on koukuttava ja jännittävä juuri sopivalla tavalla. Eteläinen Australia tuo siihen omanlaisensa säväyksen. Kahden eri aikatason yhdistäminen toimii tässä teoksessa erittäin hyvin. Olen lukenut romaaneja, joissa aikatasot saavat minut sekaisin, mutta Harper on löytänyt tavan, jolla ne täydentävät toisiaan erinomaisesti ja ne on helppo pitää erillään. Sen sijaan kahdenkymmenen vuoden takainen valtava kauna, johon Aaron Kiewarrassa törmää, ei ihan vakuuta minua, mutta ehkä joku toinen lukija pitää sitä hyvinkin realistisena.

Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk -sarjan, joten innostuneimmat saavat jatkossa lisää hiostavaa luettavaa. Sarjasta on kiinnostunut myös näyttelijä Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö. Näemmekö Aaronin jonain päivänä valkokankaalla? Kirjasta ovat postanneet myös Leena Lumi, Kirjarikas elämäni, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä.

8.7.2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny 2005. Englanninkielinen alkuteos Still Life. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 259 sivua. Luin BookBeatista.

Mistä näitä hyviä dekkareita oikein tulee? Jälleen kerran blogiystävieni vinkkaama kirja osoittautui helmeksi. Three Pines -sarjan aloittaja Kuolema kiitospäivänä on hyvin erilainen kuin vaikkapa Arttu Tuomisen Verivelka, jota kehuin pari päivää sitten. Ja silti annan sillekin täydet pisteet! Miksi?

Väkivaltainen kuolema vaati Earl Greytä.

Montrealin lähellä on pieni kylä, Three Pines, joka syleili minua lämpimästi heti sinne saavuttuani. Sen asukkaat ovat ihanan persoonallisia, yhteisöllisiä ja huolehtivat toisistaan. Harva haluaa sieltä pois. Kylään saavuttuaan siihen ihastuu myös Armand Gamache, vaikkei vierailun syy olekaan mukava. Yksi kylän vanhuksista, eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal, on tapettu. Onko kyseessä metsästysonnettomuus vai tahallinen surma? Voiko olla yhteensattumaa, että vain vähän aikaa sitten on kuollut toinenkin ikäihminen?

Kirjaa kuvailemalla voisi helposti päätyä imelyyteen ja lässytykseen, mutta kerronnassa ja hahmoissa on juuri sen verran särmää, että idyllinen kylä asukkaineen on juuri yhtä herkullinen kuin heidän suuresti arvostamansa leivonnaisetkin. Ripaus ranskalaisuutta tuo lisämaustetta muuten varsin englanninkieliseen yhteisöön Kanadan etelärajalla, eikä kieliasiaa voida ihan kevyesti sivuuttaakaan. Kylässä on tietysti myös vanhoja kaunoja ja jopa huonosti käyttäytyviä teinejä, muutenhan tämä menisi ihan siirapiksi.

Jane on surmattu mielenkiintoisella tavalla, hän on nimittäin saanut osuman nuolesta. Käy ilmi, että jousiammunta on kylällä melko yleistä. Onko metsästäjä lähtenyt julkeasti pakoon? Kuuluuko nuoli homoparin kahvilaan hyökänneen nuorukaisen varusteisiin, vai onko surmalla yhteys 60 vuotta sitten särkyneeseen sydämeen? Mitä merkitystä on mielipiteet jakaneella Janen taululla? Kokenut tutkija Gamache istahtaa rauhassa penkille puiston reunaan ja alkaa seurata kyläläisten toimia.

Kuolema kiitospäivänä kuuluu ehdottomasti cozy crime -genreen, joskin minä olisin valmis lanseeraamaan sen ansiosta uuden termin, comfort crime. Niin sydämellinen ja lämmin olo tuli kirjaa lukiessa. Ykkösosasta jää mieleen paljonkin teemoja, joita soisin ihanan rikosylikomisarion penkovan jatkossakin. Vihollinen löytyy loppujen lopuksi hyvin läheltä eikä tämän kirjan kanssa tarvitse pelätä painajaisia.

Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma. Three Pinesilla on Suomessa erikoinen historia, sillä se on jo kerran lanseerattu WSOY:n puolella vuonna 2008. Tämän ensimmäisen osan nimi oli silloin Naivistin kuolema. Bazar aloitti julkaisun nyt kuitenkin uudestaan uusilla kansilla ja uusilla nimillä. Kanadalainen Louise Penny on varsin ansioutunut kirjailija: sarjaan kuuluu kaikkiaan 15 teosta, jotka on käännetty 25 kielelle!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Leena Lumi ja Kirja vieköön!

7.7.2019

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus

Teemu Keskisarja 2018. Siltala. 272 sivua. Luin BookBeatista.

Sama huoli ja levottomuus, samat sisäiset myrskyt, samat, ehkä entistäkin kehnommat ulkonaiset olosuhteet. Voi, ei vilvoitusta, ei lepoa!

Päätin lähteä mukaan Kirjaluotsin lanseeraamaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen, sillä luen elämäkertoja ja omaelämäkertoja hyvin vähän. Alkuvuodesta Anna Kortelaisen kirjoittama Hyvä Sara! teki vaikutuksen ja olin lukiessani vaikuttunut myös siitä, miten innoissani luen teosta elämäkerran ohessa historiankirjana. Samanlainen lukuinto kehkeytyi nyt myös tätä Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi -teosta kohtaan. Ei niin etteikö Kiven elämä olisi mielenkiintoista luettavaa - päinvastoin! - mutta aivan yhtä innolla luin eteenpäin siitä Suomesta ja yhteiskunnasta, joka tarinoiden taustalta paljastuu. En vielä tiedä, mikä olisi seuraava elämäkerta, mutta uskon että tämän vuoden kestävän haasteen aikana luen kolmannenkin.

Aleksis Stenvallin elämä ei ollut helppo eikä hän ollut kovin helppo ihmisenäkään. Tällaisen kuvan sain. Monimutkainen ja monitasoinen persoonallisuus, joka uppoutui ensin opintoihinsa ja sen jälkeen kirjoittamiseen. Kovin kummoisia tuloja ei miehellä koskaan ollut. Kivi rapsutti sen vähän mitä irtosi--- lusikoi juuri ja juuri riittävästi elintoimintojen ylläpitoon ja kirjoittamiseen. Häntä auttoivat koulutetut ja paremmin toimeentulevat ystävät Helsingissä, perheenjäsenet maalla ja ennen kaikkea Siuntion Fanjurskarsin torpan topakka, itsellinen Charlotta Lönnqvist - merkittävä taidemesenaatti tietämättään -, jonka luona Kivi asui pisimpään.

Aleksis rakasti luontoa ja rauhoittui maalla, metsästi silloin kuin jaksoi ja pysähtyi ihailemaan yksityiskohtia. Hän jututti mielellään kyläläisiä ja painoi mieleensä näiden tarinoita. Helsinkiin oli kova into lähteä juhlimaan aina välillä, mutta pidemmän päälle pääkaupunkireissut raunioittivat mieleltään heikkoa miestä entisestään. Yliopistovuosilta hänellä säilyi merkittäviä tuttavuuksia ja pitkäaikaisia ystäviä, huomattavia kulttuurivaikuttajia, kuten Fredrik Cygnaeus, Bergbomin sisarukset ja itse J. V. Snellman. Merkillepantavaa olikin se, että siinä missä Kollegat olivat mennen tullen opettajia, tiedemiehiä, kääntäjiä, lehtimiehiä ja virkamiehiä, mutta hän roikkui vain ja ainoastaan kaunokirjallisuudessa. --- Hän ei eläessään haaskannut tuntiakaan ansiotyöhön.

Kuten tiedämme, Kiven tuotanto sai arvostusta vasta hieman hänen kuolemansa jälkeen, kun nuorempi sukupolvi ymmärsi sen merkityksen kansalliselle itsetunnolle. Elinaikanaan hänet teilasi ehkä ankarimmin niinkin merkittävä nimi kuin August Ahlqvist. Ei kiva. Seitsemän veljestä ei ollut Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka. --- Pohjavire oli usko, toivo ja rakkaus suomalaisuuteen. Ahkera kirjoittaja kärsi vakavista mielenterveysongelmista viimeiset vuodet ja oli osan ajasta laitoshoidossakin. Ongelmien syyt olivat moninaiset. Jos Kiven tapa vieroksua ansiotyötä ja kerätä velkoja aiheutti lukiessa hieman ärsytystä, vastakkaisia tuntemuksia herättivät hänen lukuisat vastoinkäymisensä.

Teemu Keskisarjan tekstiä on riemullista lukea. Kirjoittaja ei turhaan kaunistele kaanonien tai merkkimiesten kohdalla, vaan toteaa asiat omalla hieman anarkistisella tyylillään. Kerrontaa rikastavat Kivi-sitaatit, vallaton sanasto ja virkerytmi, sekä rinnastus nykyajan ilmiöihin. Tekstiä maustavat lähteet, joista Kiven omat kirjeet ystäville ovat kai arvokkaimpia. Ne ovat mielenkiintosia jo pelkästään kielensä vuoksi, mutta niistä voi tulkita paljon Aleksiksen olotilasta ja olosuhteista, joissa hän on elänyt. Lähteitä on ollut runsaasti ja niitä alettiinkin kerätä talteen hyvin pian Kiven kuoleman jälkeen.

Elämänkertomuksesta ovat bloganneet myös Amman lukuhetki ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 34: Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia. Kirjankansibingossa tällä ruksaa ruudun Mies.