11.6.2019

Dekkariviikko: Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton 2015. Englanninkielinen alkuteos The Quality of Silence. Suomentanut Outi Järvinen. Gummerus 2016. 326 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kesähelteiden ja lähes tauotta paistavan auringon alla tuntuu ehkä omituiselta hypätä arktiseen yöhön ja pakkaseen, mutta yllättävän hyvin pääsin tunnelmaan sisään. Minulle entuudestaan tuntemattoman Rosamund Luptonin toinen romaani sijoittuu Alaskaan, jonne lontoolainen Yasmin lähtee tyttärensä Rubyn kanssa. Yasminin mies Matt valokuvaa Alaskan kauimmaisessa kolkassa arktisia eläimiä ja pitkien poissaolojen vuoksi avioliitto on koetuksella. Nainen lähtee hakemaan miestään kotiin. Näin käykin ihan kirjaimellisesti, sillä etäinen Anaktuen kylä on palanut ja kaikki sen asukkaat samalla. Yasmin kieltäytyy uskomansa, että Matt olisi yksi kuolleista. Lentoja ei enää ole, vain valtavat rekat kulkevat vaarallisen alueen halki.

Anaktuen jäänteiden ylle ei kohoaisi mitään valoa; niin kaukana pohjoisessa aamunkoittoa ei tulisi, sillä kaamos jatkuisi vielä kaksi kuukautta. Matt olisi pimeässä kunnes he löytäisivät hänet.

Rekkamatka Alaskan halki on pimeyttä ja kylmyyttä. Yasmin ja Ruby eivät välty lumimyrskyiltä, pakkasenpusemilta eivätkä myöskään takaa-ajolta, sillä on joku, joka ei halua heidän tietävän totuutta Anaktuesta ja Yhdysvaltojen harjoittamasta politiikasta Alaskassa. Oman haasteensa tuo kymmenvuotiaan Rubyn kuurous, pimeässä kun on vaikea nähdä. Romaani ei ole pelkkää jännitysnäytelmää läpi tundran ja epäinhimillisten olosuhteiden, vaan samalla tarina parisuhteesta, rakkaudesta, perheestä ja lapsen kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta.

Ruby on sitkeä tyttö, joka on toinen tarinan kertojista. Muista poikkeavan lapsen on ollut vaikea ystävystyä ja koulussa on ikävää. Äitinsä kanssa Ruby joutuu kamppailemaan oikeudesta kieleensä ja omaan ääneensä. Suhde isään on mutkattomampi ja lämpimämpi, siksikin isän löytyminen on välttämätöntä. Yasminilla puolestaan on lapsuuden traumansa ja sitä kautta vahva side mieheensä, eikä hän ole valmis menettämään tätä inuiiteille tai arktiselle luonnolle.

Hän oli epävarma siitä, mikä oli maata ja mikä taivasta, mikä oli oikea ja mikä vasen, hän ei tiennyt enää oliko yö vai päivä, ja fyysinen epävarmuus sankan lumisateen keskellä pimeässä alkoi vaikuttaa häneen myös henkisesti; oli hetkiä jolloin hän ei enää kyennyt muistamaan, mitä tai ketä hän oli pakenemassa.

Valitsin teoksen Facebookin Helmet-ryhmän suosituksista haastekohtaan 48: Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä. Rubyn kuurous ei ollut romaanissa ihan sivuseikka, vaan toi mukanaan jännitteitä, jännittäviä tilanteita ja yksityiskohtia, jotka maustoivat tarinaa hienolla tavalla, kuten vaikkapa se taistelu, jota nykyvanhemmat joutuvat käymään ruutuaikaa vastaan; Rubylle ja koko tarinalle nettiyhteistöt osoittautuvat kohtalokkaan tärkeiksi. Kiitos ryhmälle hyvästä vinkistä!

Arktinen kylmyys ja talven läpitunkemattomuus toivat kerrontaan jännityksen lisäksi myös paljon kauneutta, omalla tavallaan. Pidän siitä, miten julmaltakin tuntuva luonto ja olosuhteet avataan ja selitetään niin että ne alkavat näyttää kauniilta ja kaikella on tarkoituksensa. Lupton on ujuttanut tarinaan paljon kiehtovia yksityiskohtia luonnosta. Romaani muuten paranee loppua kohti huimalla tavalla. Alkupuoliskon aikana mietin jo kerran, jätänkö kesken, onko tämä tarpeeksi mielenkiintoinen tai edes vetävä. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä nyt kirjoittaessa tuntuu, että pidin teoksesta loppujen lopuksi todella paljon!

Arktisella tundralla oli mahdoton tuntea itseään tärkeäksi, mutta sen sijaan helppo kokea yhteyttä johonkin, mitä aika ja etäisyys eivät voineet muuttaa. 

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi ja Kaisa Reetta T.

10.6.2019

Dekkariviikko: Suosikkijännärini!

Tänään alkaneen dekkariviikon kunniaksi tein koosteen parin viime vuoden aikaisista lempijännäreistäni. Tein edellisen koosteen kaksi vuotta sitten samaiselle viikolle, joten pitäydyn siksi tuoreeltaan lukemissani teoksissa. Täältä voi lukea aikaisemmista suosikeistani. Siinä missä tuo aikaisempi postaus keskittyy selkeästi dekkareihin, tämänkertainen koosteeni on genreltään hieman laveampi, ja siksi kutsun niitä jännäreiksi. Ensin esittelen muutaman dekkarin, lopuksi muita kansainvälisesti menestyneitä, lähinnä kai psykologiksi jännäreiksi luonnehdittavia teoksia.


Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Varjojen kujat ei ole ihan Arnaldurin parhaimmistoa, mutta haluan nostaa tämän taitavan kertojan joka tapauksessa esiin. Luin hänen teoksiaan runsaasti joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, eikä niitä ole siksi linkittää tänne. Arnaldurin dekkareissa on läsnä tietysti islannin karut olosuhteet ja usein talvi, johon päähenkilönkin menneisyyden aaveet kulminoituvat. Useimmissa dekkareissa pureudutaan johonkin muutamia vuosikymmeniä tapahtuneeseen, rikokseen tai muuhun mysteeriin, joka alkaa taas kummitella. Historiankertojana Arnaldur on mielestäni omimmillaan. Parhaita teoksia ovat Haudanhiljaista (2004) ja Sameissa vesissä (2010).

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Fred Vargasin Komisario Adamsberg -sarjaa ei voi liikaa ylistää. Olen lukenut kaikki suomennetut. Ainoa nootti liittyykin julkaisujärjestykseen Suomessa: komisarion yksiyiselämä vaikuttaa varsin sekavalta, kun lukeminen hyppii ajallisesti paljonkin. Muuten teokset ovat onneksi kivan yksilöllisiä ja ainekset ovat mitä parhaat: herkullinen kokoelma poliiseja joihin on helppo rakastua, tapaukset jotka vievät ihmismielen mystisiin sopukoihin, kansantaruston ainekset sekä Jean-Baptiste Adamsbergin sumea logiikka ja pitkät kävelyretket Pariisin kaduilla. Tämän Neptunuksen sauvan lisäksi yksi parhaita on Normandialainen tapaus (2011).

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Brittiläinen Griffiths on niittänyt mainetta viime vuosina ja hänen teoksiaan suomennetaan parhaillaan vimmattua tahtia - kymmenen niitä kuulemma kaikkiaan on. Näistä pääset lukemaan monista muistakin blogeista, linkissä sarjan ensimmäinen. Päähenkilö Ruth Galloway on sympaattisen tavallinen nainen ja taitava arkeologi, jonka osaamista paikallinen poliisi mielellään hyödyntää ja kehittyypä heidän välilleen muutakin. Dekkarit sijoittuvat Norfolkin karuille marskimaille, kaivauksille ja kohteisiin, joissa Griffiths hyödyntää luonnon läsnäoloa juuri sopivalla tavalla. Mystiikka ja vanhat uskomukset ovat näissäkin kivasti läsnä.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Mackintoshin menestysteoksista suosikikseni nousi kolmas ja viimeisin, Anna minun olla. Psykologisissa jännäreissä paljastuu asioita, jotka järkyttävät lukijankin todellisuudentajua. Kerronta on uskomattoman koukuttavaa ja ravisuttaa lukkiutuneita käsityksiämme. Mitä kaikkea tavalliselta vaikuttavien naapureiden elämässä tapahtuukaan?

Pierre Lemaitre: Verihäät

Lemaitre on valtavan suosittu kirjailija, oli hänen genrensä mikä tahansa jännäreistä historiallisiin romaaneihin. Taitava tarinankertoja ihan omaa luokkaansa! Jännäreistä Verihäät on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen: hyvin kekseliäs juoni, pakenemista ja kilpajuoksua, henkistä kamppailua ja jatkuvaa todistelua syyttömyydestä. Lemaitren Verhoeven-sarja on myös erittäin menestynyt ja lähempänä viikon dekkariteemaa. Blogistani löytyy siihen teos Alex.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä esittelen pari vuotta sitten suomennetun ruotsalaisen oikeussalijännärin. Genressä on mielestäni tylsyyden vaara, ja yksityiskohtaisen perusteellinen tämäkin on, mutta kaikkea muuta kuin tylsä. Lukiossa sattuneen ampumavälikohtauksen taustat paljastavat seikkoja, jotka selittävät enemmän kuin lehtiotsikot. Nuoret omine maailmoineen ja angsteineen luovat kiehtovan hahmogallerian. Löytyy katkeruutta, välinpitämättömyyttä ja velvollisuudentuntoa.

Jännittäviä ja aurinkoisia lukuhetkiä!

8.6.2019

Emma Rous: Au pair

Emma Rous 2018. Englanninkielinen alkuperäisteos Au Pair. Suomentanut Sisko Ylimartimo. Minerva 2019. 383 s. Lainasin kirjastosta.

Ensi viikolla kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Emma Rousin Au pair ei ole varsinaisesti dekkari, vaan psykologinen jännäri, mutta ihan hyvin uskon sen sopivan viikon teemaan; aloitan siis hieman etuajassa. Luvassa lisää jännitystä tuleviin päiviin. Romaani on ollut kansainvälinen menestys, eikä mikään ihme. Juoni ja mysteeri vetävät mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Kuka minä olen?

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa elää Seraphine, toinen Summerbournen kaksosista, joka on kai aina epäillyt taustaansa. Vahvistuksen epäilylle tuo syntymäpäivänä otettu valokuva perheestä - valokuva jossa on vain yksi vauva. Seraphine haluaa selvittää kuka oli Laura, nuori au pair, joka oli palkattu vuodeksi hoitamaan hänen isoveljeään Edwiniä ennen kaksosten syntymää.

Tarinan toinen kertoja on luonnollisesti Laura itse, vuosina 1991 ja 1992. 18-vuotias au pair viettää vuoden Summerbournessa, kartanossa Norwichin sivukylillä, seuranaan Edwin ja tämän äiti Ruth. Ruth on mieleltään epätasapainoinen, eikä helppo ole tämän äitikään, joka vierailee kartanossa säännöllisesti. Lauran sydän pamppailee perheystävälle Alexille, mutta mitä aikuisten välillä tapahtuu, kun Alex lakkaa käymästä? Mikä rooli Ruthin miehellä on kartanon tunnelmaan ja Ruthin mielialoihin?

Au pairissa on kevyellä tavalla läsnä jonkinlainen kauhuromantiikka. Kellankultainen kartano kauniine ympäristöineen ja vanhahtavine kylineen tietysti kuuluvat asiaan, ollaanhan Englannissa. Läheisen rannikon jyrkät kalliot, salaperäinen torni ja perheen omituisesti käyttäytyvät naiset - toisaalta ihanat päivät nelivuotiaan lapsen kanssa ulkona tai pipareita leipomassa - tunnelma kääntyy nopeasti suorastaan dramaattiseksi. Lauran elämä Summerbournessa on periaatteessa leppoisaa ja helppoa, mutta hänelläkin on murheensa. Kartanon maista huolehtii vanha Michael, jonka kertomukset ja uskomukset kartanon kaksosiin lankeavasta kirouksesta tuo mysteeriin omat värinsä. Lisämakua tuovat yksityiskohdat, kuten maukkaat viherluumut, kaupunkitalo Winterbourne ja vaietut salaisuudet.

Romaanin kerronta ei ihan ollut mieleeni, tai ainakaan se ei ollut teoksen parasta antia, en kuitenkaan osaa selittää miksi. Lauran au pair -vuoteen ja Seraphinen syntymään tuntui kuitenkin liittyvän niin kiehtova kuvio, että se piti otteessaan. Loppu oli ehkä hieman imelä ja epäuskottavakin; minun oli vaikea uskoa, että pahat aikeet olivat nyt tässä ja perheenjäsenet pääsevät rauhassa käsittelemään tunteitaan. Odotin vielä jotain yllättävää käännettä. Mysteerin perusidea kun oli kuitenkin aika helppo päätellä.

Kirjasta myös näissä blogeissa: Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus ja Luetut kirjat. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 12: Kirja liittyy Iso-Britanniaan. Kirjankansibingossa tämä osuu kohtaan Lomahaave.

19.5.2019

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget. 190 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle Pohjois-Ruotsiin. Suhde kariutuu saman tien, mutta nainen päättää jäädä pieneen kuntaan, jossa hän ei tunne ketään. Arki on omien rutiinien luomista, opettelua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Miksi hän jää? Hän ei osaa selittää sitä kenellekään, ei itsellekään, mutta tämä on hänen päätöksensä.

Sisämaa on virkistävän erilainen romaani. Sen tunnelma on pelkistetty, rauhallinen, ehkä hieman melankolinenkin. Pohjoinen sisämaan kunta sulkee sisäänsä, mutta alkaa onneksi vähitellen avautua tytölle, joka on aikaisemmin vain kuullut tarinoita siitä. Elämänmenossa on paljon minullekin tuttua, jotain pysähtynyttä ja pienimuotoista. Mahdollisuudet ovat pienet, eivätkä kaikki jää. Romaanin nuorella naisella ei tunnu olevan syytä lähteäkään, siksi hän jää.

Useimmat täällä asuvat ovat syntyneet täällä, muut ovat saaneet selittää tulonsa. Ei tänne niin vain tulla eikä tänne niin vain sulauduta.
Täältä pois muuttamista ei tarvitse selittää.

Muuttamisen ja juurtumisen teema kosketti minua erityisesti, ja olen itse kokenut jotain vastaavaa muutama vuosikymmen sitten, tosin ihan eri lähtökohdista ja nuorempana. Meni aikansa että minulta lakattiin kysymästä syytä. Sisään pääseminen edellytti eräänlaista Hotellia, lauantai-illan viettopaikkaa johon romaanin nainenkin lähtee mukaan. Hänellä on tarvittaessa seuraa, mutta arki toistaa itseään lähes pelottavalla rytmillä. Pohjoista pitäjää ympäröivä luontokin on suunnaton, suorastaan pelottava. Se on liian suuri, liian uusi, liian vieras. Se ei avaudu. Metsien luoksepääsemättömyys ikään kuin alleviivaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Enkä opi koskaan vastaamaan sisäänhengityksellä.

Romaanin kerronta on niin pelkistettyä, että se jättää mahdollisuuden varmasti monenlaisille tulkinnoille ja tuntemuksille. Toisaalta kirjailija pystyy välittämäään eleettömyydellään hämmästyttävän tarkkanäköisiäkin havaintoja. En siis osaa itsekään päättää mitä tunsin. Välillä naisen elämä herättää sääliä, välillä sen toimettomuus rauhoittaa ja koko ajan ihmettelen, miksei hän lähde. Samalla mietin, menenkö syvämmälle itseeni vai päätänkö lukea tätä vain romaanina?

Sisämaasta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Lukuisa ja Hemulin kirjhylly. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjailijan ainoa teos (toistaiseksi). Teos sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen.

9.5.2019

Elly Griffiths: Korppikuningas

Elly Griffiths 2013. Englanninkielinen alkuteos Dying Fall. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2019. 372 s. Lainasin kirjastosta.

Oli niin uskomatonta nähdä luuranko kokonaan esiin puhdistettuna. Hän näytti niin kuningasmaiselta ja tyyneltä maatessaan siinä selällään kädet ristissä rinnalla. 

Vaikka niin kovasti pidänkin Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, tuntuu itsensä toistamiselta kirjoittaa viidettä blogipostausta. Sori siis jos lukeminenkin tuntuu toistolta! Tietysti kunkin romaanin juoni on aina uusi, ja mielelläni nostan hyvin kirjoitettuja dekkareita esille uudestaan ja uudestaan. Hienoa, että nämä ovat saaneet Suomessakin jo aika vankan lukijakunnan ja lisää on luvassa!

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvatkin Lancashireen, eivät Ruthin kotikonnuille Norfolkin rannikolle. Arkeologimme lähtee selvittämään kuolleen opiskelutoverinsa löytämien luiden alkuperää. Oliko kyseessä peräti kuningas Arthur? Joku lähettelee Ruthille viestejä, jotta tämä lopettaisi nuuskimisen. Mutta siihenhän päähenkilömme ei koskaan suostu, vaan jatkaa itsepintaisesti mysteerin selvittämistä, omansa ja pienen tyttärensä turvallisuudesta huolimatta.

Norwichin yliopistomaailma vaihtuu piskuiseen Penden yliopistoon, jonka historianlaitoksen työntekijät näyttävät kaikki sotkeutuneen kyseisen luurangon ja Ruthin kuolleen ystävän tapaukseen. On vaihtuneita kallonosia, tuulimyllyjä ja mielenterveysongelmia. Ruth uhraa reissuun kesälomansa. Flint-kissa jää kotiin, mutta pikkuinen Kate ja tämän druidikummisetä Cathbad lähtevät mukaan. Ei ehkä kovin yllättävää, että Lancashireen päätyy perheineen myös Katen isä, rikoskomisario Harry Nelson, jonka apua paikallinen poliisi hyödyntää.

Tässä jännärissä pyörii tuttujen hahmojen ja arkeologian lisäksi lisää druideja, muitakin uskonasioita, omituisia jatko-opiskelijoita, Nelsonin perhe, huonosti käyttäytyviä poliiseja ja yksi sympaattinen koira. Kuten muissakin Griffithsin teoksissa, luonto saa merkittävän roolin ja pikkupaikat luovat mukavan tunnelman. Jännitystä syntyy menneisyyden kummituksista, kuolemantapauksista ja pahaenteisistä viesteistä, mutta myös siitä, kun Ruth törmää Nelsonin äitiin tai kun Cathbad pistää henkensä alttiiksi.

Eräs fasistiselta vaikuttava ryhmittymä palvoo muinaisen kuningas Arthurin henkeä ja ajaa valkoista ylivaltaa. Mielenkiintoinen veto Griffithsiltä on ehdottaa Arthurille vaihtoehtoista perimää! Oliko Arthur historiallinen henkilö vai usean eri tarinan pohjalta muotoutunut legenda? Mikä hänen roolinsa olikaan roomalaisten vetäydyttyä Britanniasta ja ennen kaikkea - mikä hänen oma taustansa oli? Näihin ei varmaan koskaan saada oikeaa vastausta, mutta Ruth Galloway paljastaa fiktiivisen sellaisen.

Korppikuninkaasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 32: Kirjan nimessä on ammatti - väljästi tulkittuna...
Osallistun tällä myös Lukemattomiin naisiin. Jos haluaa noudattaa haastetta ihan ohjeiden mukaan, tämä voisi sopia leikkimielisesti mm. kohtaan II. Kirja naisen vartalosta. Lue niin tiedät miksi!

1.5.2019

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen 2002. Juoksuhaudantie. WSOY. 334 sivua. Omasta hyllystä.

Hieman ihmettelen nyt, etten lukenut Juoksuhaudantietä silloin kun Hotakainen voitti sillä Finlandian ja kaikki muutkin sen lukivat. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kirja, jonka jätän väliin kauhean kohkauksen vuoksi. Kirjasta tehtiin elokuva, enkä katsonut sitäkään. Ehkä nyt olen valmis katsomaan myös sen!

Hotakaiset romaaneista minulle ovat tuttuja Iisakin kirkko, Henkireikä ja Huolimattomat. Tunnistan niistä tutuksi tulleen tyylin myös Juoksuhaudantiestä, mutta varsinkin romaanin alkuvaiheissa ajattelin, että ehkäpä kirjailijan tyyli on ajan mittaan kehittynyt. En nimittäin ollut heti valmis allekirjoittamaan Juoksuhaudantien erinomaisuutta ja taisin ystävällenikin ihmetellä, millä eväillä se oli voittanut kaksi suurta kirjallisuuspalkintoa. Loppua kohden aloin kuitenkin löytää teoksesta sitä farssin ja koomisuuden takana piilevää inhimillistä traagisuutta - ja sitä kautta syvällisyyttä - jota olin odottanutkin.

Juoksuhaudantien Matti Virtanen on menettämässä perheensä yhden kohtalokkaan virheen vuoksi. Kun Matti muistaa, että Helena haaveili rintamamiestalosta, aloittaa tämä kotirintamamies ankaran taistelun sellaisen saamiseksi. Esteenä ovat rahapula ja korkeat hinnat, mutta mies ei anna periksi. Hän ottaa selvää, hän vakoilee, hän tekee muistiinpanoja ja töitä niin ankarasti, että rahat alkavat olla kasassa. Kun mies on juossut tarpeeksi ja kohde valittu, puuttuu vain myyjän allekirjoitus. Matkan varrella täytyy selvitä hiostavista naapureista ja hidasteenomaisesta välittäjästä, mutta Matin tavoite on selvä. Istua omenapuun katveessa pihakeinussa vaimonsa vieressä.

En halua juoda arkkitehdin kanssa haudutettua teetä ja pohtia, tuleeko ilta-auringon valo oikeassa kulmassa terassin pöydälle. 
En halua länsisiipeen tornia, jonka huipulla kitisee teräskukko.
En halua aulaa enkä erkkeriä.
En halua eteistä, jossa on marmoriveistos.
Haluan perheeni takaisin. 

Samaa tahtia kun Matin panokset ja fanaattisuus kasvavat, kiihtyy myös romaanin kerronnan tahti. Saman olen huomannut noista kolmesta muustakin Hotakaisesta ja pidän siitä myös. Juoksu kohti Juoksuhaudantietä alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa, sillä se imaisee Matin niin perusteellisesti ettei loppu ole kaunis vaikka kuinka toivoisi.

Hotakainen löytää ihmisistä ne yksityiskohdat ja piirteet, joista muodostuu tavallaan stereotypioita ja arkkityyppejä, mutta toisaalta ne osaavat myös hämmästyttää arkisella osuvuudellaan. Juoksuhaudantien hahmoissa on hirvittävän paljon tuttua, jopa niin ettei mielikuvitukselle jää sijaa. Se ei kuitenkaan haittaa tässä tapauksessa, vaan antaa turvallisen ja luottavaisen olon. Tekee mieli hymähtää, että niin juuri, tällaisia he ovat. Henkireiän hahmoista kirjoitin, että päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Iisakin kirkossa nautin siitä, miten Hotakaisen huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen. Ihan samat luonnehdinnat voisin kirjoittaa nytkin.

Asumiseen liittyvä arkirealismin ja haaveiden välinen kuilu tulee romaanissa hyvin esille. Meitä on moneen lähtöön ja niin on asumistakin. Se mikä toimii toiselle, ei sovi toiselle lainkaan. On alueita, joiden hintakehitys on karannut tavallisen työssäkävijän käsistä ja se tuntuu väärältä. Matti rinnastaa tämänkin taistelun oman sukupolvensa ja sodan nähneen sukupolven välisiin eroihin. Matin sukupolven miehet joutuvat käymään ihan erilaista sotaa kuin heidän isänsä tai isoisänsä. Romaani on muutenkin mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan. En yhtään ihmettele sen saavuttamaa suosiota.

Puolitoista kerrosta. Tulisija keskellä, vieressä keittiö, makuuhuone ja olohuone, ylhäällä kaksi pientä makuuhuonetta lapsille. Näitä taloja nousi Suomeen sodan jälkeen noin 75 000 kappaletta. Kalliisti koulutetut arkkitehdit valjastettiin piirtämään kansalle pientaloja, ainoan kerran tämän maan historiassa. Vain harva niistä on enää alkuperäisessä kunnossa, ilman lisäsiipeä ja uusia asukkaita.

Juoksuhaudantie on tavallaan aikakautensa tuote, vaikka siinä on paljon myös jatkuvuutta ja eri sukupolvien kokemuksia. Se antoi varmasti 2000-luvun alussa äänen tietyn sukupolven miehille, mutta nyt ajattelin sitä lukiessani, ettei se jollakin tavalla tuntunut enää ajankohtaiselta. Tai mikäpä minä olen sanomaan, kun en ole kyseisen sukupolven kotirintamamies. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin tästäkin Hotakaisen romaanista!

Tässä muutama muu blogipostaus kirjasta: Jokken kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteeseen ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Listasin romaanin myös yhdeksi Hyllynlämmittäjäkseni.

22.4.2019

Michael Cunningham: Tunnit

Michael Cunningham 1998. Englanninkielinen alkuteos The Hours. Suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus 2000. 239 s. Omasta hyllystä.

Pitää aloittaa ihmettelemällä sitä, miksi en lukenut Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta silloin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kun Tunnit julkaistiin suomeksi ja olin ihastuksissani. Olin tietysti tietoinen teosten välisistä yhtäläisyyksistä, mutta miten vähän tiesinkään. Nyt kun olen lukenut molemmat - peräkkäin - olen vielä enemmän ihastuksissani. Ja onneksi Tuntien lukemisesta on jo niin kauan, että saatoin aloittaa lähes puhtaalta pöydältä.

Entä jos se hetki päivällisellä - se harmonia, se pieni täydellisyys - olisi kyllin? Entä jos päättäisi ettei halua sen enempää?

Tuntien (joka muuten on (Mrs. Dallowayn työnimi!) juonta tai episodimaista rakennetta on tässä turha käydä läpi, toivon että se on mahdollisimman monille tuttu teos. Elokuvakin oli hyvin onnistunut. Hauska yksityiskohta on se, kun romaanin Clarissa, jota elokuvassa näyttelee Meryl Streep, on ihan varma, että näki kyseisen näyttelijän kurkistavan asuntovaunusta ulos jollakin Manhattanin kujista. Tuntien ja Mrs. Dallowayn välisiä yhtäläisyyksiä onkin sitten paljon enemmän, ja oli ihanaa, miten ne yllättivät ja huomauttivat olemassaolostaan pienellä viiveellä. Cunningham on käyttänyt Woolfin teosta rohkeasti hyväkseen, mutta se tapahtuu niin hienovaraisella ja hurmaavalla otteella, ettei voi kuin ihailla.

Romaanien päähenkilöt - Clarissat - lähtevät itse ostamaan kukkansa, valmistautuvat illan juhliin ja elävät kumpikin oman maailmansa seurapiirielämää. Kolmenkymmenen vuoden takaiset ihmissuhteet, päätökset ja tunteet väijyvät molempien mielessä, kun vanha ystävä poikkeaa yllättäen. Siinä missä New Yorkin Clarissa kokee kuoleman läheisyyden konkreettisesti omassa päivässään, Lontoon Clarissalle se on vain etäinen uutinen - ratkaisu, johon Cunninghamin Virginia Woolf päätyy kirjoittaessaan Mrs. Dallowayta. Kuolema, ikääntyminen ja eletyt vuodet ovat voimakkaasti läsnä molemmissa romaaneissa, tietynlainen kaiho ja olemassaolon pohdinta, samoin kuin oman lapsen kasvun ja itsenäistymisen ihme.

Tuntien päähenkilöistä kolmas, Mrs. Brown, kokee samanlaista ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunnetta kuin romaanin Virginia Woolf - kenties myös se oikea. Naiseen, vaimon rooliin ja äitiyteen kohdistuvat odotukset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Naiset tarkkailevat itseään, tekemisiään ja tunteitaan piinaavan hellittämättömästi. Molempien päivään kuuluu epäsopiva (?) suudelma, jonka lataus on ehkä todellisuutta suurempi. Siinä on jotain samaa minkä Clarissakin koki nuoruudessaan. Mrs. Brownilla on pieni poika, johon äidin tekemiset ja ratkaisut vaikuttavat vielä vuosikymmenien päästä New Yorkissa.

Voi hyvänen aika. Luulen, että luen Tunnit taas jonain päivänä ja löydän siitä lisää. Läheskään kaikki ajatukset eivät mahdu yhteen blogipostaukseen. Pidin kovasti myös Cunninghamin Tunteja edeltäneistä romaaneista Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Kolmen romaanin hahmoista löytyy samanhenkisyyttä, itsensä etsimistä, hyväksynnän hakemista, homoseksuaalisuuttakin. Valitettavasti näiden kolmen jälkeen ilmestyneet teokset eivät enää sitten niin sykähdyttäneet. Mutta Virginia Woolfia pitää lukea jonain päivänä lisää!

Haasteet: Helmetissä tämä sijoittuu tietysti kohtaan 33: Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Romaani on Kirjahyllyn aarre ja se sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen. Lisää blogipostauksia: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen ja Sallan lukupäiväkirja.

21.4.2019

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen 2018. Gummerus. E-kirja 277 s. Luin BookBeatista.

Hyvä Sara ja hyvä me, kun valitsimme teoksen lukupiiriimme luettavaksi. Tästä saadaan herkulliset keskustelut aikaiseksi ensi torstaina. Meistä osa pääsi kuuntelemaan lukemisen rinnalle Anna Kortelaisen esitelmää Sarasta ja elämäkerrasta pari viikkoa sitten Tampereen Metsossa. Olipa hieno sattuma, sillä Kortelaisen eläväinen ja lämminhenkinen esitelmä antoi lisää ulottuvuuksia lukemiseen. Kiitos siitä kirjailijalle!

- Tämä oli aikanaan naisten kaupunki. --- Taidemuseoni kuuluu Tampereelle, koska sen kokoelmat ovat tulleet naisilta. Asiakkaideni lompakoista ja säästöistä ja kuukausipalkoista, myyjättärieni työstä ja minun työstäni. --- Jokainen tamperettaren helmanhulmahdus ja napakasti napitettu takki on osallinen tähän taidekokoelmaan.

Hyvä Sara! on monipuolinen teos ja perusteellinen katsaus tamperelaisen liikenaisen ja taidemesenaatin Sara Hildénin elämään. Äärimmäisen köyhästä torpan tytöstä kasvoi vähitellen nainen, joka vaikutti ensin vuosikymmenten ajan vaatettamalla kasvavan kaupungin miehet ja naiset, ja sen jälkeen rakentamalla valtavan taidekokelman, jonka kruunuksi saamme edelleen nauttia Sara Hildénin taidemuseon upeista näyttelyistä.

Vuonna 1992 kuolleesta Sarasta on varmasti edelleen elossa monenlaisia tarinoita ja mielipiteitäkin. Kortelaisen kirjoittama elämäkerta valottaa Tampereen ja Suomen historian tapahtumien ja erilaisten virtausten kautta yksin pärjäävän naisen elämää aina sisällissotaa edeltävistä vuosista 1980-lopulle saakka. Sara eli pitkään "itsellisenä" naisena ja nautti vapaudestaan, mutta kartutti osaamistaan ja omaisuuttaan systemaattisella otteella nuoresta lähtien. Vaatealan kaupankäynnin hän oppi tekemällä alusta lähtien nöyrästi kaiken tarvittavan, ja kun ura eteni, Sara pääsi hankkimaan tietotaitoa Pariisia myöten. Taidetta hän keräsi vähitellen ja hänen ympärillään oli nuoresta lähtien taiteentekijöitä. Avioliitto taidemaalari Erik Enrothin kanssa syvensi Saran suhdetta taiteenkeräilyyn, mutta suhteesta ei valitettavasti tullut onnellista.

Siinä vaiheessa kun Sara Hildénillä oli jo mahdollisuus perustaa oma pukimonsa, hän alkoi sijoittaa omaisuuttaan entistä enemmän taiteen tukemiseen, olihan hän esimerkiksi vuonna 1968 Tampereen suurin yksityinen veronmaksaja! Sara oli hyväntekijä muutenkin ja piti hyvää huolta lähellä olevista ihmisistään. Viimeisten vuosikymmenten suurin intohimo näyttäisi kuitenkin olevan taiteen mesenointi ja mahdollisuus omalta osaltaan edesauttaa kotimaisen modernin taiteen kehittymistä.

"Ilman suurta taiteen rakkautta ei vastaavanlaisia, maamme merkittävimpiin kuuluvia taidekokoelmia olisi syntynyt. Sara Hildén on ainoa naismesenaatti Suomessa." 

- Kauneuteen liittyy jokin sellainen kunnianhimo, jota on vaikea pukea sanoiksi. Ei ulkoisen tunnustuksen himo, vaan itsensä ylittämisen kunnianhimo. Taide on vapauden valtakunta.

Hyvä Sara!, kuten jo sanoin, käsittää runsaasti paikallista historiaa, joka on jo itsessään hyvin mielenkiintoista. Sen lisäksi Hildénin arkistoista on löytynyt paljon valtavan yksityiskohtaista tietoa ja lippulappusia, joiden perusteella Kortelainen on päässyt sisälle Hildénin yksityis- ja bisneselämään: runsaasti kirjeitä ystäviltä ja miehiltä, kuitteja, matkalippuja, sopimuksia ja vaikka mitä. Jo pelkästään Saran saamien rakkauskirjeiden pohjalta olisi voinut luoda mielenkiintoisen teoksen, mutta se olisi tietysti ollut yksipuolisempi ja väistämättä osin fiktiivinen, sillä Saran kirjoittamia kirjeitä ei ole juurikaan säilynyt.

Myöhempien vuosien myötä kirjeenvaihto taideystävien kanssa, taidematkat Venetsian biennaaleihin ja muotimatkat Pariisiin, sekä teosluettelot Saran kulloinkin hankkimista taideteoksista muodostavat jo toisen yhtä mielenkiintoisen kokonaisuuden. Saatika mäkinen avioliitto ja raastava suhde alkoholistin kanssa! Tai nuoren tytön ja omapäisen naisen elämä kahden maailmansodan aikana ja niiden välissä. Tarinoita ja tasoja on niin paljon, että tästä blogitekstistäkin on varmasti unohtunut jotain olennaista.

Tämän kaiken Kortelainen on kuitenkin saanut yksiin kansiin. Luettavaa oli paljon, mutta se oli palkitsevaa. Joitakin luettelomaisia yksityiskohtia taisin loppua kohden jo hyppiä yli, mutta teoksessa riittää kaikille jotakin. Hyvä Sara! tekee (ainakin nais)lukijalle samalla tavalla rohkean ja nosteisen olon kuin vaikkapa Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Sara Esteri Hildén teki uskomattoman hienon elämäntyön ja voisi olla monessa esimerkkinä kenelle tahansa! Hyvä Sara!

Teos on noteerattu myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kaisa Reetta T. Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin: Helmet, kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, Lukemattomat naiset ja Elämä, kerta kaikkiaan!

7.4.2019

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf 1925. Englanninkielinen alkuteos Mrs. Dalloway. Otavan Seven-pokkari 2003. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen. 293 s. Lainasin kirjastosta.

Mrs. Dalloway on osa kirjaparia, jonka keksin Helmet-haasteeseen. Sijoitan tämän kohtaan 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen. Pian tämän jälkeen aion lukea toistamiseen Michael Cunninghamin Tunnit, sillä olen nähnyt siitä elokuvan ja voin kuitata sillä Helmetistä kohdan 33. Tunnit olikin aikoinaan teos, joka palautti ihmisten mieleen Mrs. Dallowayn, yhtymäkohtia kun löytyy. Lisää niistä postauksessani Tunneista sitten kun sen kirjoitan.

Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Hän on nimittäin päättänyt pitää illalla kutsut. Clarissa Dallowayn yläluokkaisessa lähipiirissä on ketä kutsua, sillä hänen omien tuttaviensa lisäksi arvovieraita löytyy Mr. Richard Dallowayn kontakteista edustajainhuoneessa. Yhdenpäivänromaani alkaa aamusta ja päättyy juhlien iltaan, mutta sen aikana ehditään käydä läpi Clarissan elämää, etenkin nuoruutta ja nuoruuden tunteita, tärkeitä kohtaamisia ja ihmissuhteita.

Virginia Woolfin teksti on melkoista tajunnanvirtaa, jossa kertoja saattaa vaihtua kesken kappaleen, kesken kävelyretken, hetken puistossa tai vieraiden virratessa ovesta sisään. Se alkaa Clarissan ajatuksista, saa välillä päähenkilökseen tämän nuoruudenystävän Peter Walshin, kunnes palaa taas juhlaillan herättämiin muistoihin. Kertojina vierailevat monet hahmot Dallowayn talosta ja lähipiiristä ja joskus on aika vaikeakin muistaa, kehen nyt onkaan palattu tai siirrytty. Henkilögalleria on suuri, mutta vähitellen hahmot alkavat piirtyä esiin yksilöinä. Tajunnanvirtatekniikan rinnalla on hentoja tunteiden kuvauksia - kuin joen rannalla oleva kasvi johon sattuu airon isku veden pintaan: se värähtää. Niin hänkin hätkähti, niin hänkin värähti.

Lääkäri Sir William Bradshaw'n kautta kuvaillaan hetken ajan myös toisenlaista, muuta kuin Westminsterin etuoikeutettua - tylsää? - elämää. Italiasta sotilaan mukana Lontooseen muuttanut nuori vaimo Rezia kamppailee miehensä Septimuksen kanssa, joka on seonnut sotamuistojensa vuoksi. Kuolema on läsnä ajatuksissa ja epätoivossa, mutta myös miesparan ratkaisussa. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kummittelevat vielä ihmisten mielissä. Kuolemaan palataan illan juhlissakin, kun Clarissa miettii, milloin nuoruudessa oli se hetki, kun olisi voinut kuolla onnellisena.

Mrs. Dalloway kokee jossain vaiheessa iltaa pysyvänsä ikään kuin käsivarren mitan päässä vieraistaan, ja ihan samaa ajattelin omasta suhteestani Clarissaan. Woolf ei päästä lukijaa kovin lähelle tätä; kyseessä on viehättävä, rauhallinen, elämäänsä varsin tyytyväinen ja älykäs nainen, joka järjestää kutsuja saadakseen hieman säpinää elämäänsä, mutta ovatko ajatukset kuitenkin koko ajan muualla kuin hetkessä? Romaanissa on läsnä eräänlainen melankolia, ei pelkästään Clarissassa. Paikkaansa hakevat monet muutkin. Päivä tuo mukanaan yllättäviä vieraita menneisyydestä ja herättää kysymyksiä niin Clarissan kuin Peterinkin valinnoista ja arvoista, spekulointia ihmisten tekojen tarkoitusperistä, valtasuhteista ja hierarkiasta, rakkaudestakin.

Ja tuossa häliseviä, lörpötteleviä naisia, juopuneita naisia; tuolla taas yksinäinen poliisi ja synkkiä taloja, korkeita taloja, kupolikattoisia taloja, kirkkoja, julkisia rakennuksia, ja laivan sireeniin ulvahdus joelta, ontto käheä huuto. Mutta tämä oli hänen katunsa, Clarissan katu. Vaunut virtasivat nurkan ympäri kuin sillan kaarta kiertävä virran pyörre, ja niitä veti yhteen sama päämäärä, niin Peteristä tuntui. Ne veivät ihmisiä hänen kutsuihinsa, Clarissan kutsuihin.

Mrs. Dalloway on muuten herkullista luettavaa Lontoon ystäville! Läsnä ovat lähes sata vuotta myöhemminkin tutut puistot ja kadunnimet. Teos on muutenkin säilyttänyt tietynlaisen raikkauden ja ikuisuuden. Oliko Virginia Woolf aikaansa edellä (tietysti oli!) tekniikallaan vai onko kerronnasta huokuva hienoinen kritiikki etuoikeutettua elämää kohtaan se, mikä pitää sen lukulistoilla aina vaan?


Romaanista myös blogeissa Luettua elämää, Kaisa Reetta T., Kirjoihin kadunnut ja Lukuisa. Osallistun tällä tietysti myös haasteisiin Joka päivä on naisten päivä sekä Lukemattomat naiset.

25.3.2019

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton 2016. Englanninkielinen alkuteos The Widow. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2018. 367 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Taas yksi näitä kansainvälisiä bestsellerjännäreitä, joita on vaikea vastustaa. Panin kirjan mieleeni alunperin viimevuotista Helmet-lukuhaastetta varten, mutta en sitten tarvinnutkaan sitä siihen ja kirja jäi hetkeksi hyllyyn. Nyt sijoitan sen Helmetin haasteen kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Leskessä yksi kiehtovimmista piirteistä on se, että vaikka uskoo olevansa varma syytetyn syyllisyydestä, ei voi kuitenkaan olla ihan varma. Mitä pidemmälle mennään, sitä selvempää syyllisyys muka on, mutta sitten haluaakin tietää lisää. Mikä tällaiseen tekoon on ajanut? Kuka muu tietää? Miten on mahdollista, että juuri mitään todisteita ei ole säilynyt? Toinen otteessaan pitämä ominaisuus Leskessä on se, miten leski itse toimii ja ajattelee. Miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on, miten avioliitto on rakentunut ja miten paljon on mahdollista salata toiselta. Näitä asioita peilaa tietysti omaankin elämäänsä ja pohtii, mikä kaikki vaikuttaa parisuhteessa ja miten paljon siitä näkyy ulospäin.

Teoksen keskiössä on siis leski, jonka vasta kuollutta aviomiestä on pitkään syytetty pienen tytön sieppaamisesta ja mahdollisesti murhasta. Romaani seuraa episodeittain tapahtumien kulkua noin neljän vuoden ajalta, tietysti niin että salaisuudet paljastuvat vähitellen. Tapausta tutkii sympaattinen, eläkeikää lähestyvä poliisi, joka menettää vähitellen terveytensä ja pelkää menettävänsä työnsäkin kadonneen Bellan vuoksi. Yhtä omistautunut työlleen on toimittaja, joka saa niin suuren yleisön kuin leskenkin puolelleen.

Kukaan ei enää halunnut tuntea meitä. Kaikki halusivat vain tietää meistä. 

Leski on melko tavanomainen psykologinen jännäri. Poliisitutkinta on keskeinen osa kerrontaa, muttei nouse lesken näkökulmaa korkeammalle. Silti tuntuu pitkään, ettei leskenkään päähän ole kovin helppoa päästä. Alkuun hän tuntuu olevan täysin miehensä dominoima. Sitten kun salaisuudet alkavat kasautua kotona, naiseen tulee enemmän särmää ja tahtoa, eikä loppu ole enää mikään yllätys. Yllättäväksi romaania en siis kutsuisi, eikä siinä ole huikaisevan ratkaisevia käänteitä, mutta kerronta on silti niin onnistunutta, että kirjaa on pakko lukea ahmimalla.

Kehuisin kirjaa myös siitä, ettei se jätä pahaa oloa, vaikka teemassa on paljon inhottavia, vastenmielisiä piirteitä. Yksityiskohtia ei onneksi ole juuri lainkaan, eikä edes varmuutta siitä, tapahtuiko jotain. Pedofilia on kuitenkin aihe, joka varmasti karkottaa varovaisimmat lukijat, sen ymmärrän hyvin. Lesken ja hänen aviomiehensä menneisyyttä penkoessa esiin nousee kipeitäkin asioita, kuten lapsettomuutta, mutta sen käsittely jää aika vähälle, kuten "pikkurouvan" elämässä moni muukin hänelle tärkeä asia, valitettavasti. Fiona Bartonia voisin lukea enemmänkin!

Tässä Google-haun neljä ensimmäistä blogitekstiä: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä. Osallistun tällä Helmetin lisäksi Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

17.3.2019

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez 2001. Englanninkielinen alkuteos In Cuba I was a German Shepherd. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2007. 207 s. Omasta hyllystä.

"Katsokaas, Señora", hän sanoo. "Me olemme olleet tässä maassa jo melkein neljäkymmentä vuotta."

Kuubalaisia on muuttanut Yhdysvaltoihin varmasti useaan otteeseen, mutta Menéndezin novellissa Juhlat, josta lainaus on, viitataan 1950-luvun loppuun, jolloin Fidel Castro päihitti vallankumouksellaan silloisen diktaattori Fulgencio Batistan hallinnon. Moni lähti maasta ja etenkin Miamiin syntyi yhteisö, jossa vanhan kotimaan arvot, tavat ja kulttuuri jäivät elämään. Kerran Kuubassa on kokoelma novelleja, joita yhdistävät muistot Kuubasta. Ana Menéndez on itsekin kuubalaisten siirtolaisten tytär.

Ja sitten rukoilen Kaikkivaltiaalta sadetta, joka pimentäisi taivaan ja toisi yön ja sen mukana suloisen unen, joka siirtää muistin tuonnemmaksi.

Puhuimme juuri lukupiirissä siitä, kenen muistot ovat oikeita ja kenen muistojen perusteella kirjoitetaan historiaa. Menéndezin novelleissa tämä sama tulee esille monta kertaa. Joku aloittaa tarinan tapahtumista, jotka sattuivat vanhassa kotimaassa, mutta muut muistavatkin sen eri tavalla. Tai sitten niin, että se mikä jäi taakse, hohtaa suuruutta ja kauneutta, mutta todellisuus onkin ollut vaatimattomampaa ja pienempää. Aika kultaa muistot.

Ja sitten hän muistaa tarinan kahdesta miehestä, jotka eivät enää olleet ystäviä eivätkä vihollisia, sillä heidän ainoa yhdyssiteensä oli yhteinen hauras historia. Kun he sitten tapasivat maanpaossa uudelleen, he syleilivät toisiaan niin raivokkaasti, että heiltä murtui yhteensä kolme kylkiluuta.

Menéndezin tarinat ovat mukavalla tavalla arkisia ja elettyjä, mutta mukaan mahtuu myös ripaus unenomaista pelkoa ja ennen kaikkea salaisuuksia, joista toinen sukupolvi ei niin tiedäkään. Kotimaa tulee mieleen ennen kaikkea elämän murroskohdissa, kun kohtaa menetyksiä tai pelkää niitä. Vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin on helppo peilata asioita lapsuuden tai nuoruuden kokemuksiin. Kuuba kaikuu novelleissa kaihona ja osana identiteettiä. Kuten missä tahansa yhteiskunnassa, siirtolaisuus jättää muuttajaan jäljen, kutistaa minuutta ja pakottaa luopumaan paljosta. Tähän viittaa mm. teoksen ja ensimmäisen novellinen alkuperäinen nimi In Cuba I was a German Shepherd.

Ei menneisyys ollut vain jotakin jonka saattoi soittaa uudelleen kuin vanhan levyn.

Teoksesta löytyy arvio myös blogista Eniten minua kiinnostaa tie. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen sekä tietysti Helmetin lukuhaasteeseen, josta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Maailmanvalloitukseen saan uuden maan!

3.3.2019

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatinen 2010. Ei saa katsoa aurinkoon. Gummerus. 352 sivua. Omasta hyllystä.

No niin, yksi Hyllynlämmittäjistä on siirtynyt luettujen kastiin. Heidi Jaatisen esikoisromaani onkin odottanut vuoroaan jo monta vuotta. Kiuruvetisen kirjailijan teoksen lukemisesta teki erityisen mieluisan sen pohjoissavolainen murre. Omat äidinpuoleiset isovanhempani olivat nimittäin kiuruvetisiä, joten murre on tuttua ja dialogien viäntyneissä sanoissa oli paljon ihania yksityiskohtia.

Romaanin päähenkilö on pieni poika, Lennu, jonka kesät ovat pitkiä ja täynnä seikkailuja. Lennun elämän keskiössä on mummo, sillä pojan vanhemmat tekevät pitkää päivää hautaustoimistossaan. Perhe asuu maatilaa ja ympärillä on valtavasti lääniä leikkiä ja kuljeskella. Rinnalla kulkee välillä Lerppu-koira. Lennun maailmaan mahtuvat siskot, täti Kultakatriina, Uuno-seppä ja tämän apulainen Lukunen. Kun poika aloittaa koulun, maailma avartuu lisää.

Lennu luottaa ympäristöönsä ja ihmisiin, seuraa ja tarkkailee mitä sanotaan ja miten tehdään. Välillä sattuu vahinkoja ja kai Lennu tekee joskus tahallaankin ilkeyttä. Asiat ovat yleensä niin kuin mummo sanoo. - Mummo, ootko sinä aena osannu kaeken? Valitettavasti mummu kuitenkin väsyy ja vanhenee, eikä tällekään ihan kaikkea voi kertoa. Kuten sitä, mihin Lennu on sepän pajalla ajautunut. Lukusen kanssa on tapahtunut jotain, mitä on vaikea pukea ajatuksiksi, saatika sanoiksi. Lennun elämää alkaa varjostaa jokin, mutta kekseliäällä pojalla on suunnitelma.

Jaatisen romaani hämmentää alkuun, sillä minun oli vaikea tyytyä pienen pojan näkökulmaan. Oli kuin olisin lukenut sumun läpi. Vähitellen kerronta saa kuitenkin terävyyttä ja särmää, Lennun maailma laajenee ja lukeminen alkaa tuntua mieluisalta. Lennun myötä Jaatinen avaa (luullakseni 1970-luvulle sijoittuvan) jo lähes kuolleen maaseutuelämän yksityiskohtia, rakennemuutosta ja perinteitä. Kirja palauttaa mieleen lukuisia pieniä asioita, jotka luulin itsekin jo unohtaneeni. Maalla keskeistä on myös luonnon kierto ja Lennun elämässä etenkin kesä ja sen hohto.

Lennu menee mummon viereen ja nojaa päänsä tämän syliin. Hän tajuaa unen hiipivän silmäaukoista pään onkaloihin mutta ei halua luopua oikeudestaan valvoa. Hän painaa silmät kuitenkin kiinni. Siinä he istuvat, mummo ja Lennu, viettävät juhannusiltaa.  

Ei saa katsoa aurinkoon on elämänmakuinen, viisas romaani, jossa on paljon iloa ja lämpöä, vaikka Lennun elämässä on vääryyttä ja epäkohtiakin. Jaatinen on hyvin sisällä lapsen ajatus- ja kokemusmaailmassa, siinä millaiselta aikuisten maailma saattaa lapsen silmiin näyttää ja miten lapsi asioihin reagoi. Niin tarinan sisarussuhteet kuin Lennun ja mummon välinen suhde ovat luontevia ja hyvin aidon oloisia. Ilmeisen kehitysvammaisen Kultakatriinan olemusta ei selitellä eikä avata lukijalle millään tavalla, sillä hän on Lennulle juuri sellainen kuin on ja näin asian kuuluu ollakin. Se onkin yksi romaanin hienouksista - näkökulma on puhtaasti Lennun ja lukijan on tulkittava asiat sitä kautta. 

Onnea Heidi Jaatiselle tuoreesta Savonia-palkinnosta! Ei saa katsoa aurinkoon löytyy myös blogeista Kirjanurkkaus ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii tietysti kohtaan 45: Kirjan nimessä on kieltosana. Hyllynlämmittäjä-haasteen lisäksi tämä sopii Kirjahyllyn aarteisiin.

2.3.2019

Mohsin Hamid: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

Mohsin Hamid 2007. Englanninkielinen alkuteos The Reluctant Fundamentalist. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2007. 149 sivua. Oma ostos.

Ihastuin viime syksynä Hamidin tuoreempaan teokseen Exit West sen verran, että kävin ostamassa tämän pikkuromaanin heti perään. Exit West sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään, sotaa käyvään valtioon ja jokseenkin maagiseen siirtymään sieltä länteen. Fundamentalisti vastoin tahtoaan on tyyliltään realistisempi ja kertoo pakistanilaislähtöisen nuoren miehen lyhyestä ajasta Yhdysvalloissa, niistä hetkistä jolloin muutos nykyistä kohti alkoi. Molemmat teokset ovat olleet Man Booker Prize -ehdokkaita.

Changez on saanut opiskelupaikan yhdysvaltalaisesta huippuyliopistosta ja suorittaa tutkintonsa mitä parhain arvosanoin. Tiukan seulan läpi pääsee vain muutama paras erääseen arvostettuun yritykseen töihin. Changez tekee vaikutuksen yrityksen johtoon ja nousee nopeasti yhdeksi johdon suosikeista. Nuorukainen ei ole kotoisin köyhyydestä, mutta erilaisen kulttuurin kasvatti pystyy tarkkailemaan uutta kotimaataan ulkopuolisin silmin ja tekee valtavasti töitä menestyksensä eteen. Changezin kertomasta tuleekin mieleen muun muassa Jhumpa Lahirin bengalilaissiirtolaisten tarinat. Changez on rakastamassaan New Yorkissa, kun terroristit iskevät WTC-torneihin ja kokee itse, millä tavalla suhtautuminen muslimeihin muuttuu kuin yhdessä yössä.

Kulttuuristen ja poliittisten pyörteiden lisäksi Changezin tarinassa on voimakkaasti läsnä Erica, nainen johon hän ihastuu ja rakastuu. Kaunis ja eläväinen tyttö ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä alkuun vaikuttaa. Erica alkaa ottaa etäisyyttä menneisyytensä aaveiden vuoksi, eikä lopulta pidä enää yhteyttä. Samoihin aikoihin kun Changez painiskelee sydänsurujen kanssa, hän alkaa itse ottaa etäisyyttää työnantajansa edustamiin arvoihin ja yhdysvaltalaisten tapaan käyttää valtaa maailmalla. Amerikkalainen unelma vaihtuu yllättävän nopeasti painajaiseksi, jossa hän ei voi enää elää. Tunnollinen opiskelija muuttuu nopeasti kansainvälisiä valtasuhteita arvostelevaksi aikuiseksi. Eikä mies pysty vielä Lahoreen palattuaankaan unohtamaan unelmiensa naista.

Hamid on toteuttanut romaanin erikoisella tavalla. Changez kertoo tarinansa satunnaiselle amerikkalaisturistille Lahoressa yhden illallisen aikana. Kuulijan huomioiminen tekee kerronnasta jotenkin kömpelön, mutta toisaalta se mahdollistaa ympäröivän pakistanilaisen kulttuurin avaamisen turistin silmin samalla kun kertoja läpikäy kokemuksiaan maailman toisella puolella. Ilman tätä lähtökulttuurin osuus tarinassa voisi olla ohuempi. Romaanin loppu on arvoituksellinen; Changez lupaa kuulijalleen, että matka hotellille on turvallinen, mutta onko se?

Teoksesta myös Satun luetuissa. Toivon kovasti romaanille enemmänkin lukijoita! Sijoitan tämän Helmetin haasteessa kohtaan 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

1.3.2019

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman 2017. Englanninkielinen alkuteos Eleanor Oliphant is Completely Fine. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2018. E-kirja, BookBeat.

Kylläpä sattuikin täydellinen matkakirja mukaan! Olin ladannut Eleanorin BookBeatista jo jonkin aikaa sitten, mutta nyt vasta kun pähkäilin, mikä olisi (fyysisesti) tarpeeksi kevyt kirja lentokoneeseen, hoksasin että kännykkä tietysti. Täydelliseksi matkakumppaniksi tämä Eleanor osoittautui muutenkin. Mielikuvani kirjasta oli heppoisampi kuin miksi se osoittautui, enkä olisi malttanut olla lukematta kirjaa hetkeäkään.

Toivoa ei ollut, mitään ei voinut korjata. Minua ei voinut korjata. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä menneisyyttä pääse pakoon. Olin pettänyt itseäni viikkotolkulla, ja nyt haukoin henkeä ymmärtäessäni paljaan ja brutaalin totuuden. 

Kolmekymmentä täyttävä Eleanor Oliphant on hyvin yksin, mutta niin hän on päättänyt. Lapsuuden jälkeen sijaiskodeissa kasvaneella naisella ei ole näkemystä eikä mielenkiintoa muodin, tyylin eikä trendien päälle. Hänen on vaikea ymmärtää pinnallista jutustelua tai puhekielisiä ilmauksia. Puutteelliset sosiaaliset taidot tekevät Eleanorista vähintääkin autistisen oloisen; hän luottaa enemmän rutiineihin, faktoihin ja latinaan, kuin kehenkään ihmiseen. Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin jotain, minkä seurauksena Eleanor ajautuu auttamaan vanhaa miestä, tutustuu tämän perheeseen ja ennen kaikkea työpaikan ATK-tukeen Raymondiin.

Ihan immuuni vaikutuksille Eleanor ei ole, sillä hän ihastuu täysin odottamatta rocktähteen, jonka huomion herättämiseksi hänen on muutettava tyyliään - ainakin muutamaa iltaa varten. Ulkoinen muutos ja heräilevä ystävyys Raymondiin saa vähitellen Eleanorin paksun kuoren avautumaan ja hän alkaa oppia taitoja, joista hän tajuaa itsekin hyötyvänsä. Samalla hän panee kuin huomaamattaan syrjään huonoja tapoja, joiden avulla hän on tottunut turruttamaan mielensä viikonloppuisin. Valtava syyllisyys nimittäin saa hänet elämään kuin tahdoton kone. Eleanorin menneisyydessä on järkyttäviä aaveita, joista pahin ei ole jättänyt häntä rauhaan, ja mieletön suru josta kukaan ei tiedä.

Romaanin vahvuus on ehdottomasti Eleanorin hahmo, joka yllättää epätodennäköisyydellään kerta toisensa jälkeen. Eihän tällaisia romaanihahmoja ole! Eleanor on itse huumorintajuton, mutta hänen tapansa luovia maailmassa aiheuttaa herkullisia tilanteita. Muut romaanin hahmot ovat vastapainoksi hauskan stereotyyppisiä tai jopa liioitellun lempeitä Eleanoria kohtaan. Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän. Ilman tietynlaista ennalta-arvattavuutta Eleanorin tarina olisi liian raskas kantaa. Naisen salaisuuksien paljastuessa myös romaanin tunnemaailma laajenee ja lukijan on välillä turvauduttava nenäliinaan. Eleanorin menneisyys on kuin pahimmasta jännityskirjallisuudesta, enkä kerro siitä tämän enempää etten paljasta liikaa, mutta kuten kirjan nimi lupaa, Eleanorille kuuluu loppujen lopuksi ihan hyvää. 

Kiitos suomentaja Sari Karhulahdelle siitä, miten romaanin hienovarainen huumori ja raikas tyyli välittyvät myös suomeksi! Lisää blogeissa Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 36: Kirjassa ollaan yksin.

21.2.2019

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson 2017. Into. 304 sivua. Lainasin kirjastosta.

Lukupiirissämme keskustellaan seuraavaksi tällaisesta teoksesta, jonka kirjoittaja on tamperelainen, eli jo pelkästään senkin vuoksi aiheellinen kirjavalinta. Hyvä valinta myös siksi, etten olisi ehkä itse löytänyt sitä ilman hoksaavampaa lukupiirikaveria.

Talot sortuvat tulvaveteen. Vesi pyyhkäisee mennessään sillat, rakennukset, muistin, historian. 

Syyskuun jumalat sijoittuu kulttuuria ja historiaa pursuavaan Budapestiin. Amerikkalainen taidehistorioisija Paul Herzog on saanut pestin yliopistosta ja muuttaa kaupunkiin suurin odotuksin. Hänellä on unkarilaisia sukujuuria ja kova kaipuu päästä selvittämään, mitä hänen isoäitinsä lapsuudessa on tapahtunut. Paul kokee olevansa kaukana tyypillisestä amerikkalaisesta, kovin erilainen kuin muut ja hakee ehkä itselleenkin mieluisaa historiaa. Herkkämielinen mies altistuu pian tapahtumille, joita eivät kaikki näe.

Mitä jos historia olisikin erilainen? Miten pieniä ovat ne sysäykset, jotka saavat tapahtumat vyörymään tai pysähtymään? Kenen historiaa se on, jota muistelemme ja jonka luulemme eläneemme? Paul nimittäin havahtuu siihen, ettei todellisuus Budapestissa olekaan joka päivä sama. Valta vaihtuu, ideologiat vaihtuvat, katukyltit ja talojen vanhat koristeet vaihtuvat. Montako kerrosta hänen rakennuksessaan oikeasti on, ja miksei julkisivuremontti valmistu koskaan? Syyskuun jumalista tuleekin mieleen Carlos Ruis Zafonin niin ikään kevyen maaginen teos Enkelipeli, joka sijoittuu Barcelonaan.

"Eilen vierailin rauniokahvilassa, jossa entiset opiskelijani istuivat ja punoivat vastarintaa, vallankumousta. Tänään talon paikalla oli hotelli."

Paul tapaa Budapestissa ryhmän boheemeja ihmisiä, jotka hekään eivät ole ihan sitä, mitä hän aluksi luulee. Nämä Syyskuun jumalat tuntevat historian omakohtaisesti, elleivät sitten vääristä sitä omiin tarpeisiinsa, kuten vanha Stella, jolla oli yhteys Paulin isoäitiin. Budapestin värikkäillä kaduilla Paul todistaa niin oikeistolaista maahanmuuttovastaisuutta kuin anarkiaa ja talonvaltaajia, innokkaita opiskelijoita ja pelottavia passintarkastuksia.

Maagisen realismin lisäksi romaanissa on loppua kohden dystooppinen henki, kun nyky-Unkari saa rinnalleen vaihtoehtoisen todellisuuden. Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia, keskieurooppalaista kulttuuria ja kaipuuta aikaan, jolloin taidetta ja kauneutta pidettiin arvossaan. Henriksson kuvailee Budapestia lukuisilla yksityiskohdilla, sen rakennuksia, taidetta ja ihmisiä, voimistaen päähenkilönsä kokemuksia ja tunteita. Myrskyt ja kadonneet huvilat tekevät tunnelmasta jopa romanttisen. Pidin kovasti siitä ja romaanin aiheesta ylipäätään, mutta koin kerronnan aika sekavaksikin välillä. Olo oli kuin päähenkilöllä konsanaan ja ehkä se oli tarkoituskin!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Helmetin lukuhaastessa tämä sopii hyvin kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

18.2.2019

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Prins Charles känsla. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2017. 133 s. Arvostelukappale. Kuva kustantajan.

Selailin Helmetin lukuhaastetta varten (kohta 37) pienkustantamoiden (hyvä lista esim. täällä) julkaisuja ja löysin Sammakon sivuilta Liv Strömquistin sarjakuvia, jotka ovat olleet ystäväni blogipostauksen ansiosta mielessäni jo muutenkin. Hyvä sattuma siis!

Prinssi Charlesin tunne on feministisen raikalas tutkielma rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Strömquist selvittää, miten miesten on mahdollista tienata miljoonia sovinistisilla - mutta usein niin osuvilla - vitseillä siitä, miten naisten ja miesten tarpeet eivät kohtaa parisuhteessa. Millainen kasvatus, millainen yhteiskunta ja millaiset roolimallit ovat niin näiden koomikoiden luomien hahmojen kuin hyvin monien oikeastikin elävien miesten taustalla? - Ja naisten, tietysti.

Strömquistin sarjakuvateos läpikäy rakkauden, seksuaalisuuden ja avioliiton historiaa ja avaa syitä nykyisenlaiselle näkemyksellemme rakkaudesta ja tarpeista. Historian kautta avautuu tuskaisan hauskalla tavalla se, mikä sukupuolirooleissa usein mättää. Kirjailija rinnastaa yllättäviäkin asioita toisiinsa, kuten romanttisen rakkauden ja uskonnon, värittää lukuisilla yksityiskohdilla ja yksittäisten  henkilöiden kautta sitä rakennelmaa, joka parisuhde on. Samalla hän kyseenalaistaa merkittävällä tavalla länsimaista kulttuuria ylipäätään.

Arkemme, elämämme ja suhteemme ovat täynnä itsestäänselvänä pitämiämme totuuksia ja rituaaleja, mutta kun niiden historiaa ja kehityskulkua lähtee avaamaan, ei mikään olekaan enää sitä, miltä se näyttää. Miten hullulta moni asia näyttääkin nyt! Miksi naisista kasvaa antava, hoivaava ja itsetunnolleen tukea kaipaava olento, kun mies toteuttaa itseään muualla kuin parisuhteessa?


Ruotsalaisella Strömquistillä on tukenaan taustatutkimuksia ja -kirjallisuutta, joten hänen luomuksensa ei pohjaudu todellakaan mutu-tuntumaan. Hänen tyylinsä on paitsi silmiäavaava, myös virkistävä, mustan humoristinen ja pilkallinenkin - etenkin miehiä kohtaan. Teos koostuu kymmenestä eripituisesta sarjakuvasta, selkeistä piirroksista ja nasevasta tekstistä. Heteronormatiivisen suhteen sisäisten tunne-erojen korostaminen vaatii tietysti mustavalkoisuutta ja kärjistämistä, mikä tekee lukemisesta hauskaa ja oivaltavaa. Väliin iskee kuitenkin epäilys, pystyykö miehen kanssa - tai ilman - edes elämään! Mitä on rakkaus, ja onko sillä mitään väliä? Eihän siihen osannut vastata Prinssi Charleskaan :)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjanurkkaus ja Kirja vieköön!

17.2.2019

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg 2014. Tanskankielinen alkuteos Effekten af Susan. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2015. 426 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tässä on nyt kyllä yksi erikoisimmista romaaneista pitkään aikaan. Ja tämä on kohteliaisuus. Vaikka ensialkuun tuntui, että tarinan sisään on mahdoton päästä, ja minulla oli suoranaisia ongelmia ymmärtää välillä, mistä puhutaan, jokin romaanissa alkoi vähitellen kiehtoa. Kun sitten sitkeästi jatkoin, sain siitä hyvän otteen ja loppujen lopuksi äimistelin, miten hienoa teosta luenkaan.

Silloin tietoisuuteeni nousee muistikuva. Se on porautunut huomiokykyni reunalle, ja nyt se leviää kuin tulva. 

Teoksen minäkertoja Susan joutuu vastineeksi omasta ja perheensä vapaudesta hankkimaan tietoa. Käy ilmi, että Tanskassa on tapahtumassa jotain suurta, niin suurta, ettei siitä kerrota kenellekään. On vaikea tietää, keitä hankkeessa on mukana ja kehen voi luottaa. Susanin perhe painuu hetkeksi maan alle. Hänelle selviää samalla, että Tanskassa on kokoontunut vuosikymmenien ajan tulevaisuuskomissio, jonka ennustukset ovat pelottavan tarkkoja. Komission jäsenten henkilöllisyys on tietysti salassa, eikä heidän raporttejaan paljasteta suurelle yleisölle. Raivatessaan tietään kohti totuutta vaarassa ovat Susanin lisäksi hänen miehensä ja 16-vuotiaat kaksosensa.

Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä siitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella. Ei ole ainoatakaan mediaa, joka osaisi antaa realistisen kuvan todellisuudesta, ei puoluetta joka osaisi julistaa totuutta.

Romaanin hahmot ovat mielenkiintoisia. Susanilla on ominaisuus, jota on tutkittu pitkään ja jota hän pystyy hyödyntämään vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Tietynlaista manipulointitaitoa on hänen miehelläänkin. Miehen musiikillinen luovuus tuo kohtauksiin oman sävynsä. Samoin heidän tyttärensä tapa olla eläinten kanssa, tai heidän poikansa kyky muistaa kaikki lukemansa - ja sitä on paljon. Saattaa kuulostaa fantasiamaiselta, mutta Høegin teksti ei sitä ole. Välillä huomaan hymyileväni romaanille, vaikka asia onkin vakavaa ja tahti kiihtyy loppua kohti. Se, mitä romaanin Tanskassa tapahtuu, on kai täysin mahdollinen skenaario Euroopassa.

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme, että tangentilla on positiivinen kaltevuuskerroin, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.  

Kantaa ottavan ja ajankohtaisen ympäristöpoliittisen teeman lisäksi Susanin vaikutus rakentuu vahvasti perheen sisäisen dynamiikan ympärille. Okei, ei ihan tavallisen perheen, mutta Susanin tavassa pohtia äidin ja lasten tai miehen ja naisen välistä suhdetta on jotain uutta, ja silti biologisella tavalla perustavanlaatuista. Dystooppisen tunnelman rinnalla on lujia ihmisten välisiä siteitä, luottamusta ja epäluottamusta, sekä menneisyyden aaveita.

Yksi teoksten vaikuttavimmista ominaisuuksista on fysiikka ja luonnontieteellinen ajattelu, joka nivoutuu kauniilla - mutta ehkä hieman vaikeallakin - tavalla osaksi Susanin hahmoa ja romaanin kerrontaa ylipäätään. Olen ennenkin ihaillut sitä, miten kauniisti matematiikka tai jokin muu tällaiselle humanistille vieras tieteenala saattakin maustaa kaunokirjallisuutta. Maailman lainalaisuuksissa on sellaista totuutta ja eksaktiutta, joka selvästikin vetoaa minuun. Toinen piirre, mikä tässä romaanissa ihastuttaa, on vaikea selittää sanoin. Se on älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, ajatuksen terävyyttä - tai sitä, että ajatus on sanoitettu niin kirkkaasti. Tässä täytyy samalla tietysti kiittää suomentaja Katriina Huttusta, joka on saanut välitettyä sen kaiken hienon myös suomeksi. Se, mikä suomalaiselle lukijalle ei välttämättä avaudu yhtä hyvin, on runsas määrä viittauksia (tanskalaisiin?) fyysikoihin ja poliitikoihin, ja muutenkin henkilögalleria on hieman epäselvä. Mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Susanin vaikutus myös näissä blogeissa: Lumiomena, Leena Lumi, Luettua elämää ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin lukuhaasteessa tämä sijoittuu kohtaan 22: Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Osallistun tällä myös Kirjahyllyn aarteisiin.

6.2.2019

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo 2005. Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Teos. Pokkarissa 483 s. Kuva kustantajan.

Tässä yksi Hyllynlämmittäjä tai Kirjahyllyn aarre - ihan kummin vain. Haasteissa on se hyvä puoli, että saa luettua kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet jumittamaan. Sinisalon kuuluisa peikko teki minuunkin suuren vaikutuksen ja postaukseni siitä oli muuten blogielämäni ensimmäisiä, joten olisi ihan pöljää olla kokeilematta hänen muita teoksiaan.

Hämärässä piileksineet kontrastit nousevat esiin, ne rakentavat uusia ääriviivoja, sävyjä, pimeydestä nousee yksityiskohtia kuin esineitä kohoaisi tummasta vedestä kohti pintaa. 

Kädettömät kuninkaat on jännä novellikokoelma. Melkein kaikissa tarinoissa on jotain yhteistä, ainakin siinä mielessä, että ne tuntuvat suorastaan arkipäiväisiltä, liikkuvat tutuissa maisemissa, teoissa ja ajatuksissa. Teksti on usein hyvin dialogivoittoista ja jotenkin tavallista. Yhtäkkiä huomaa kuitenkin, että se, mitä on pitänyt aina itsestäänselvänä, ei olekaan sitä. Sinisalo kääntää tutut asiat päälaelleen tai muuttaa niitä hitusen niin, että maailman näkee yhtäkkiä aivan toisin.

"Apinat ovat osanneet puhua aina. --- Heidän järjessään ei ole koskaan ollut mitään vikaa."

Kuten Ennen päivänlaskua ei voi, osa tämänkin teoksen kertomuksista nojaa vanhoihin myytteihin ja ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. On etiäisiä, luonnonuskoa, sorsia palvelevia ihmisiä, Kuun lahjoja esimerkiksi novelleissa Etiäinen, Sorsapuisto, Metsän tuttu ja Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt. Joissakin novelleissa eletään ajassa, joka voisi olla meidän, mutta asiat ovat pahasti toisin. Dystopiaa, tulevaisuuden uhkia, ja vaikka Sinisalo on kirjoittanut useimmat novellinsa 1990-luvulla, ne voisivat aivan hyvin olla tämänkin päivän painajaisia. Ja niissäkin saattavat eläimet, esimerkiksi apinat, hallita maailmaa. Dystopialle tyypillisesti paljon jätetään sanomatta, ja lukija saa itse pohtia, miten tähän on tultu, mitä maailmassa on tapahtunut. Mitä kaikkea olemmekaan tehneet väärin? Tällaisia ajatuksia herättävät muun muassa novellit Varhain aamulla Siirtola II:n portilla, Valkoinen hiiri ja Kädettömät kuninkaat.

Feminismi on yksi selkeä teema läpi teoksen. Naiset hakevat oikeutta, kellistävät pahoinpitelijänsä tai ottavat vallan. Sitten on myös kertomuksia, joissa tytöt ja naiset ovat järkyttävän vinoutuneen kulttuurin uhreja, miesten sairaiden fantasioiden tai vallankäytön kohteena. Naisten asiaa löytyy novelleista Lukko, Hanna, Tango merellä, Etiäinen ja Baby Doll. Oli teema mikä tahansa, Sinisalo näyttää, ettei totuttuun kannata luottaa, sillä ymmärrys yhteiskunnasta sellaisena kuin nyt sen näemme, saattaa keikahtaa nurin hetkenä minä hyvänsä. Ihan kaikkiin novelleihin en varsinaisesti ihastunut, mutta esimerkiksi novellit Etiäinen ja Grande Randonnée olivat hurjan hyviä. Viimeinen tarina, Yhdeksän ruukkua, sijoittuu muista poiketen 2000 vuoden takaisiin Lähi-idän maisemiin ja kertoo sekin version, joka voisi olla totta. Kukapa tietää!

Antologian kertomuksia on tätä ennen voinut lukea erinäisistä julkaisuista, kuten muissa antologioissa, naistenlehdissä tai vaikkapa Tähtivaeltaja-lehdessä, ja moni niistä on voittanut jonkun palkinnon, kuten Turun Science Fiction Seuran Atorox-palkinnon. Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Villasukka kirjahyllyssä ja Kuutar lukee. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

2.2.2019

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset

Fred Vargas 2017. Ranskankielinen alkuteos Quand sort la recluse. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2018. 464 sivua. Kirja kirjastosta, kuva kustantajan.

Fred Vargas on lukuisten palkintojen voittaja ja hänen teoksiaan luetaan ympäri maailman. Eikä ihme: kuten kirjoitin kolme vuotta sitten hänen teoksistaan, lempeä huumori, syvä inhimillisyys ja vanhat legendat ovat se, mikä saa teokset erottumaan massasta. Komisario Adamsberg -mysteerit ovat tosiaankin omalla tavallaan tunnistettavia ja on ihailtavaa, miten Vargas on pystynyt pitämään sarjansa yksilöllisen laadukkaana vuodesta toiseen. Kalmankuoriaiset on yhdeksäs suomennettu Adamsberg-dekkari.

Kolme vuotta sitten totesin myös, että sarjan kolmas osa on se, jossa minullekin jo kovin rakkaiksi käyneet henkilöhahmot alkavat muotoutua ja asettua paikoilleen. Niinpä tässä yhdesännessä teoksessa voi luottaa siihen, että apulaiskomisario Danglard toimii kuin internetin hakukone, Estalére muistaa millaisena kukin juo kahvinsa, Froissy on velho tekniikan kanssa ja Retancourt on edelleen murharyhmän monitaitoinen jumalatar. Metsän puu. Shiva, jolla on kahdeksantoista käsivartta. Jean-Baptiste Adamsberg luotsaa joukkoaan yhtä sumealla logiikalla kuin ennenkin, mitä kaikkien voi olla vaikea sietää. Yhteenotoilta ei vältytä, mutta ryhmän väliset siteet ovat ihailtavan vahvat. Adamsberg osaa hyödyntää kunkin vahvuuksia kuin paraskin nykyaikainen esimies.

Jos Vargasin teosten lempeys ja inhimillisyys syntyy hahmojen kautta, samaa ei voi sanoa teosten rikoksista. Niissä on raakuutta ja epäinhimillistä historiaa. Vargas ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai takaa-ajoilla, vaan rikollisia lähestytään taidokkaan pehmeästi kuin Neiti Marple aikoinaan. Kirjailijan arkeologitausta - kulkutauteja ja keskiajan luita! - näkyy hänen tavassaan punoa tarinoita, joiden pauloihin on ihana antautua. Kalmankuoriaisissa pureudutaan muun muassa muinaisiin erakkonaisiin, hämähäkkien elämään, surullisenkuuluisan orpokodin poikiin ja Magalhaesin merimatkaan kohti Amerikkaa - ihan vaan vertauskuvallisessa mielessä.

Adamsbergin aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa ja törmäävät, kun jo kolmas vanhus kuolee erakkohämähäkin puremaan. Tapauksissa on juuri sellaista mahdottomuutta, joka ei jätä komisariota rauhaan. Kolmea vanhaa miestä yhdistää lapsuus orpokodissa ja niin kutsutussa erakkohämähäkkijengissä. Mitä pojat ovat tehneet? Onko heidän perässään joku joka janoaa kostoa? Murharyhmä penkoo ja penkoo, ja lopulta useiden junamatkojen, pyrenneläisessä ravintolassa nautittujen keittojen, niityn alta kaivettujen jäännösten, ikävän lapsuusmuiston ja miellyttävien kohtaamisten jälkeen sumu alkaa hälvetä, ja murharyhmän alus seilaa kohti oikeita leveyspiirejä.

En osaa sanoa, miksi juuri ranskankieliset paikan- ja miksei ihmistenkin nimet tekevät lukukokemuksesta entistä herkullisemman. Niitä vaan on ihana maistella! Fred Vargasin teoksissa on muutenkin erittäin hieno ja monitasoinen kieli, jota jaksaa lukea hitaasti nautiskellen. Kiitos suomentaja Marja Luomalle, että kielen herkkä vire välittyy niin upeasti!

Tässä linkit blogiaikana lukemiini Adamsberg-mysteereihin: Painu tiehesi ja pysy poissa, Hyisiä aikoja ja Neptunuksen sauva. Erityisen ihastunut olin aikoinaan teokseen Ikimetsän sydän. Kalmankuoriaisista myös blogeissa Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 14: Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

28.1.2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement 2018. Englanninkielinen alkuteos Gun Love. Suomentanut Terhi Kuusisto. Like 2018. 278 sivua. Oma ostos.

Maatessani aseiden keskellä tiestin makaavani menneiden ja tulevien kuolemien keskellä.

Kiinnostuin tästä kirjasta Helsingin kirjamessuilla ja ostin sen viimevuotinen Yhdysvallat-lukuhaaste mielessä. Voi miten se olisi siihen sopinutkin! Niin sitten kuitenkin kävi, että moni muu meni tämän helmen edelle, mutta Blogistanian vuoden 2018 parhaimpien teosten äänestykseen (tulokset julkistetaan helmikuun lopulla) tämä saattaa hyvinkin päätyä mukaan.

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ollut ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Hänen vokaalinsa ja konsonattinsa laulaisivat minussa ikuisesti ja ikuisen ikuisen ikuisesti.

14-vuotias Pearl on asunut koko ikänsä autossa syrjäisellä vaunualueella Floridassa. Pearlin teiniäiti Margot on karannut lapsuuskotinsa vauraudesta kaatopaikan reunalle köyhyyteen. Vaunualueen asujaimisto on monenkirjavaa, sunnuntaisin pidetään kirkonmenot, lapset leikkivät alligaattorijoella tai kaatopaikalla. Pearlilla on kaikesta huolimatta äitinsä ja ystävänsä, kunnes hänen paikkansa autossa vie Eli, epäilyttävä hurmuri, joka varastaa äidin sydämen. Eli tuo mukanaan vaunualueelle itsensä lisäksi asekaupan.

Clementin romaanissa on henkilöitä, joihin en ole kirjallisuudessa kovin usein törmännyt, vaikka television puolella tällaisia köyhiä, osin yhteiskunnan ulkopuolella ja marginaalissa eläviä hahmoja näkyykin. Pearlin Amerikka on pölyinen, tupakansavuinen, haiseva ja epäterveellinen. Hänen kasvuympäristönsä on vähintäänkin turvaton, mutta lapsi joka ei paremmasta tiedä, ei sitä sellaisena näe. Näkökulma kertomukseen on koko ajan tämän pienikokoisen, albiinonvaalean teinin. Hänen elämässään on rakkautta ja seikkailuja, musiikkia ja tarinoita - kunnes kaikki muuttuu. 

Tähtäsin. Ammuin hänet. Ammuin hänet äidin vuoksi taivaallisen johdatuksen soidessa. Kuoro lauloi bluesia.

Tarinan punaniskaisuuden vastapainona toimii Clementin kauniin kevyt kirjoitustyyli, jossa jokainen sana merkitsee. Rauhanomaisen pinnan alla sykkii ahdistavan realistinen mustuus, toteutumattomat unelmat ja elämän lyhyys. Rakkaudesta aseisiin on kannanotto Yhdysvalloissa aina ajankohtaiseen asekeskusteluun. Vaikuttavaksi sen tekee lapsen näkökulma, nuoren elämän hajoaminen, lähes täydellinen juurettomuus ja aikuisten itsekkyys. Pearlillä on kyky kuulla korvissaan aseiden riistämät elämät. Niinpä aseiden kasautuessa hänen elämäänsä hänet ympäröi surullisten kohtaloiden kakofonia. Clementin teksti - Terhi Kuusiston hienosti suomentamana - henkii surua, rakkautta, unelmia ja elämänviisautta sielläkin missä sitä vähiten odottaa.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.  Romaanin ovat lukeneet myös Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Reader, why did I marry him?


23.1.2019

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin 2008. Koreankielinen alkuteos: Ommarul putakhae. Suomentanut Taru Salminen. Into 2015. Pokkarissa 320 s. Kirjastosta.

En tiedä, miten pysäyttäisin nämä muistot, jotka puskevat ylös kuin kevään versot. Kaikki unohtuneet asiat vyöryvät pintään. Riisikulhot keittiön hyllyllä, takapihan erikokoiset ruukut täynnä maustetahnoja, ullakolle johtavat kapeat puuportaat, muurin alapuolelta alkavat ja ylös asti kiemurtelevat rehevät kurpitsaköynnökset.

Muistan tämän kansainvälisen bestsellerin blogeista joitakin vuosia sitten, mutta luulen, ettei minulla olisi tullut luettua sitä, ellen olisi aloittanut Kuukauden kieli -lukuhaastetta. Tammikuun alkuperäiskieli on nimittäin korea. Sattumalta sama romaani sopi myös Helmetin haastekohtaan 31: Kirjassa kuljetaan metrolla. Mainiota!

Mainio on myös itse romaani, enkä ihmettele sen maailmanlaajuista suosiota lainkaan. Perhesiteet ja  perheenjäsenten välinen rakkaus on universaali teema ja koskettaa varmasti jokaista. Kuitenkin Kyung-sook Shinin teos on täysin omanlaisensa ja vaikken tiedä, uskaltaisin veikata, että sen tyylissä on jotain korealaista, tai ainakin sellaista vähäeleisyyttä ja koruttomuutta, joka erottaa sen monista muista lukemistani teoksista. Kannen lainauskin sanoo, ettei "kirjassa yksikään lause ole turha".

Romaani kertoo 69-vuotiaasta naisesta, joka katoaa ihmisvilinässä metroasemalla Soulissa, kun hänen miehensä menee muutaman askeleen edellä, niin kuin tällä on ollut aina tapana. Nainen on sairas, eikä hän ehkä olisi ollut tarpeeksi vahva matkustaakseen, mutta halusi lastensa luokse juhlimaan syntymäpäiviä. Ikänsä maaseudulla elänyt äiti ei löytäisi lastensa luokse yksin. Etsinnät alkavat, ja samalla aikuisten lasten matka muistoihin ja äidin elämään.

Olit elämässäni, eikä kenelläkään ollut sinusta aavistustakaan. 

Kun kertojat vaihtuvat ja näkökulmat muuttuvat, käy ilmi, että äidin vaatimattomassa ja köyhässä elämässä on tapahtunut paljon asioita, joista lapset eivät tienneet - eikä hänen paljon poissa ollut miehensäkään. Lapset kokevat tietysti hätää ja kaipausta, mutta myös syyllisyyttä siitä, miten itsestäänselvänä he pitivät äitiään ja tämän elämää. He eivät nähneet niitä päivittäisiä onnen hetkiä tai tyytyväisyyden tunnetta, jota heidän äitinsä koki, vaikka tämän elämä oli raskasta raatamista, kotitöitä, huolehtimista ja uhrautumista. 17-vuotiaasta naisimisissa ollut nainen oli yksin vastuussa niin paljosta, mutta tyytyväinen. Hän halusi, että hänen lapsillaan on mahdollisuus kaikkeen, mihin hänelle ei itsellään ollut. Huomiotta jäi myös kaikki se taito, joka äidillä oli, kun tämä sai ruoan riittämään tai kasvit kukoistamaan.

Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit, että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut 50 vuodeksi, muistui elävästi mieleesi. Vasta sen jälkeen kun vaimosi katosi, hän tuntui todelliselta, kuin olisit voinut ojentaa kätesi ja koskettaa häntä.

En tiedä, miksi minulle on ongelma, jos kerronta on sinä-muodossa. Taas se häiritsi! Edellisen postauksen romaanissa vaivasi sama tyylikeino, mutta onneksi kummassakin on muitakin kerronnallisia ratkaisuja. Siitä siis pieni miinus. Muuten Pidä huolta äidistä on erinomainen kirja. Se paljastaa päähenkilöstään vähä vähältä uusia kerroksia, täyttää tämän elämäntarinaa ja rakentaa kokonaisen kuvan ihmisestä, joita löytyy muualtakin kuin koreasta. Äidin ja lasten välisten tunteiden lisäksi universaalia on myös se yhteiskunnallinen muutos, joka sukupolvia erottaa toisistaan. Lapset kouluttautuvat, lähtevät maalta kaupunkiin, pitävät entistä harvemmin yhteyttä ja kasvattavat omat lapsensa eri tavalla kuin äiti on kasvattanut heidät. Romaanissa on niin paljon tasoja, joihin voi samaistua. Ja silti, kuten alussa sanoin, se tuntuu myös hyvin korealaiselta.

Jos tämä on vielä lukematta, kannattaa laittaa lukulistalle! Blogiarvioita muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjaluotsi, Kirjan pauloissa ja Lukuneuvoja.