25.8.2020

Anna Kaija ja S. A. Keränen: Rajatut. Tarinoita realismin ja fantasian risteyksistä.

Anna Kaija ja S. A. Keränen 2020. BoD. Kansi Hanna Rauma / NOT Design. 263 s. Sain kirjan lahjaksi.

Rajatut on kahden indiekirjailijan uunituore teos, joka koostuu kolmesta osasta: Anna Kaija on kirjoittanut kaksi tarinaa, joita voisi kai luonnehtia pitkiksi novelleiksi, kun taas S. A. Keräsen tarina sopisi pituudeltaan jo pienoisromaanien luokkaan - jos tällaisia luokitteluja kaipaa. Kolmestaan nämä tarinat muodostavat toimivan kokonaisuuden fantasian ja realismin rajapinnasta - risteys, joka kirjailijoille molemmille on ilmeisen tuttu ja luonteva. S. A. Keräsen aikaisemmin ilmestyneet romaanit Symbioosi ja Näkyviin piilotettu löytyvät myös blogistani.

En ole lainkaan fantasian suurkuluttaja ja tunnustan, että liitän siihen edelleen hienoisia ennakkoluuloja. Ihan turhaan, sillä useimmat lukemani teokset ovat vieneet hyvin mukanaan. Ja niin kävin tämänkin kirjan kanssa. Tarinat ovat kivalla tavalla kaikki omanlaisiaan ja pysyvät hyvin mielessä toisistaan erillisinä. Silti niistä löytyy myös yhtymäkohtia, kuten nuoret tai nuoret aikuiset hahmot, jotka erilaisuutensa kanssa herättävät huomiota, aiheuttavat hämmennystä ja jotka tekevät parhaansa pärjätäkseen meille ihmisille tutun maailman kanssa.

Anna Kaijan ensimmäisessä tarinassa Verenperintö maailma on hieman steampunk-henkinen Suomi. Ihmisten seassa elää edelleen kutsujia, jotka muistuttavat historiasta ja sodasta, jonka jälkeen ihmiskunta käänsi heille selkänsä. Utukka on yksi näistä, nuori nainen, joka on saanut kärsiä taidostaan koko ikänsä. Taito kutsua apua luokseen tekee hänestä erilaisen, pelätyn ja kiusatun. Epävarmuus ja huono itsetunto puolestaan tekee hänestä huonon kutsujan, eikä hän oikein hallitse kykyjään. Joskus oli kuitenkin lyhyt hetki, jolloin hän sai pitää ystävänään Tieraa, toista erilaista. Nyt heidän polkunsa kohtaavat jälleen.

Anna Kaijan toinen tarina Ennen sadetta sijoittuu Japaniin. Taikatyttöjen kouluun yllättäen lähetetty Natsuki on pihalla transformaation taidosta. Muut tytöt ovat harjoitelleen taitoa lapsesta lähtien, mutta Natsukin äiti on vasta paljastanut tyttärensä taipumuksen. Koulussa Natsuki hakeutuu vanhan kirjaston hiljaiseen suojaan, mutta tutustuukin toiseen taikatyttöön. Mitä tämän menneisyydessä on tapahtunut? Oppiiko Natsuki muuttumisen taidon, joka edellyttää itseluottamusta ja uskoa omiin vahvuuksiin? 

Ennen sadetta on tyyliltään Verenperintöä unenomaisempi ja jopa runollisempi. Molemmissa on aistittavissa tyttöjen välisen ystävyyden ja tunteiden merkitys, taikatytöissä se kietoutuu vahvemmin osaksi tarinaa, tyttöjen identiteettiä ja fantasioita. Molemmissa olennaista on myös nuorten kokema erilaisuus, koulukiusaaminen ja nuorille valtavan tärkeä tarve olla osa yhteisöä, olla hyväksytty ja positiivisella tavalla huomattu.

S. A. Keräsen kertomus on näistä kolmesta jännittävin. Sen taustalla on oikeasti Kanariansaarilla sattunut järkyttävä lentoturma vuodelta 1977. Kohti turmaa on matkustamassa neljän kuolemanenkelin ryhmä. Jackie Russo olisi mieluummin muualla kuin pitkällä lennolla ärsyttävien työkavereiden kanssa. Yllättäen koneeseen nousee mies, jonka kanssa hänellä on ollut kuumia kohtaamisia ennenkin. Jackie joutuu tilanteeseen jossa hänen on puntaroitava työetiikkansa ja miehen aiheuttamien tunteiden välillä. Kerronta seikkailee lennon ja seitsemän vuoden takaisten kohtaamisten välillä. Vuosikymmenen tapahtumat vilahtavat kivalla tavalla vihjeinä tekstin seassa.

Keräsen tyyli on - kuten ennenkin - pirteän sarkastista ja iso osa tekstistä perustuu napakkaan dialogiin. Jackien asenne luo tarinan alkuun suorastaan negatiivisen tunnelman, mutta se saa onneksi pian väistää jännityksen ja hauskanhiostavien tilanteiden tieltä. Hiostavat tilanteet ovatkin Keräsen tavaramerkki: väärinymmärrykset, hankalat persoonat tai vaikkapa päähenkilön kiusallinen tausta aiheuttavat törmäyksiä, joille lukija hihittelee itsekseen. Keräsen romaaneihin verrattuna Kuoleman kysymys on kesympää luettavaa, mutta tuo esiin kirjoittajan, joka pärjäisi myös jännityskirjallisuuden saralla. Tuttua kamaa sen sijaan ovat hahmot, jotka perustuvat vanhoihin myytteihin ja uskomuksiin, jotka ovat osa perimäämme. Kuolemanenkelien sekaantuminen tositapahtumiin kietoo myytit ja historian kivalla tavalla yhteen, ja tekee muuten ihmissuhdesotkuisesta tarinasta vakavamman ja syvemmän.

23.8.2020

James Patterson: Kuka kuolee ensin?

James Patterson 2001. Englanninkielinen alkuteos 1st to Die. Suomentanut Tero Valkonen. WSOY:n Loisto-pokkarissa 307 s. Lainasin kirjastosta.

Dekkari- ja jännityskirjailijoita on niin valtavasti, että ihme kyllä, näinkin suuri nimi kuin James Patterson saattaa jäädä kokonaan väliin. Etsin Helmetin haasteeseen (kohta 23) selkokielistettyjä kirjoja ja hoksasin, että Pattersonin Naisten murhakerhon teoksia on selkokielistetty alkuperäiskielellä. En tiedä, olisinko muuten tätäkään lukenut. Tuotteliaalla kirjailijalla on useita kirjasarjoja, ja Kuka kuolee ensin? aloittaa Naisten murhakerho -sarjan. Kerho syntyy, kun sanfransiscolainen etsivä Lindsay Boxer huomaa kaipaavansa tyttöystäviensä seuraa ja laajempaa näkökulmaa tuoreiden murhien selvittelyyn.

Tuore aviopari löytyy murhattuna hääsviitistä. Hurmaantuneena onnistuneista surmista murhaaja iskee toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Jälkiä on vähän, mutta yllättäen ne viittaavaat menestyneeseen jännityskirjailijaan. Voiko olla pelkkää sattumaa, että tämän ensimmäisessä, julkaisemattomaksi jääneessä romaanissa murhataan niinikään morsiuspareja? Keskenään kokoontuvat naiset - etsivä, rikostoimittaja, kuolinsyytutkija ja yleinen syyttäjä - haastavat toistensa näkemyksiä, jakavat ajatuksiaan ja löytöjään. Lindsay pääsee kuin pääseekin vaikealta vaikuttavan tapauksen jäljille. Avukseen ja ärsytyksekseen hän saa komean ylikomisario Raleighn, jonka kanssa alun tahmeus muuttuukin molemminpuoliseksi ihastukseksi. 

Kuka kuolee ensin? on erittäin hyvin kirjoitettu ja kuitenkin samalla hyvin tutun oloinen dekkari. Tutkittavat tapaukset ovat kiehtovia, tutkinta etenee jännittävällä tavalla ja yllätyksiäkin riittää. San Francisco on ainakin minulle mukavaa vaihtelua tapahtumapaikaksi. Naisten murhakerhossa on jotain raikaista, eikä mikään oikeastaan pistä silmään liian stereotyyppisenä, vaikka sitä odotinkin. Kokenut kirjailija tietää, mitä tekee. Päähenkilö Lindsay kärsii oman elämänsä haasteista niin terveyden kuin rakkaudenkin saralla - loppukohtauksessa tapahtuu jotain, minkä minä olisin halunnut välttää, mutta reipasotteinen nuori etsivä selviää siitä taatusti ystäviensä avulla.

Voisin ihan hyvin lukea sarjaa pidemmällekin - ongelmana vain on se, että uusia dekkareita syntyy kovaa vauhtia eikä kaikille ole aikaa. Saa nähdä, millaiseen priorisointiin päädyn.

20.8.2020

Meredith Russo: Tyttösi sun

Meredith Russo 2016. Englanninkielinen alkuteos If I Was Your Girl. Karisto 2018. Suomentanut Leena Ojalatva. 324 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jälleen kirja, johon tuskin olisin tarttunut ilman lukuhaastetta. PopSugarin haasteessa on tehtävänä lukea transsukupuolisen kirjailijan kirjoittama teos. Kirjailija Meredith Russo on siis transnainen, teoksen päähenkilö Amanda on samoin transihminen, ja Russo kertookin tarinan synnystä ja kokemuksistaan kirjan jälkisanoissa. Hän toivoo tarinan avaavan lukijoiden silmiä ja lisäävän ymmärtämystä transihmisiä kohtaan. Nuorille suunnattu romaani sopii erinomaisesti myös aikuisille, kuten olen monesta muustakin nuorten kirjasta todennut. 

En pääsisi koskaan eroon menneisyydestäni; se olisi aina läsnä, se odottaisi kuin musta aukko päästäkseen imaisemaan minut sisäänsä ja murskaamaan minut. Ainoa tapa päästä pakoon oli pysyä liikkeessä.

Kirjan kantava teema on siis identiteetti, nuoren kokema erilaisuus ja sen aiheuttama ulkopuolisuuden tunne. Siinä mielessä kirjasta tulevat mieleen vasta lukemani nuorten kirjat Sarah Crossanin Yksi ja R. J. Palacion Ihme. Andrew-nimisenä poikana kasvanut Amanda muuttaa isänsä luokse uudelle paikkakunnalle lukion viimeiseksi vuodeksi ja tekee kaikkensa jotta hänen taustansa pysyisi salassa. Amanda on kokenut lapsesta saakka syntyneensä väärään vartaloon, häneltä on odotettu vääriä asioita eikä hän ole saanut olla oma itsensä. Teini-iässä Amandaa kiusataan ja pahoinpidellään ja vasta kun hän on itse valmis luopumaan kaikesta, hän saa ymmärrystä osakseen ja mahdollisuuden muutokseen.

Teinityttönä Amandalla on paljon opeteltavaa, eikä uudelleen kehittyvä suhde isäänkään ole kovin helppo. Jo ensimmäisten koulupäivien aikana Amanda törmää komeaan Grantiin ja haluaisi kovasti tutustua ja rakastuakin tähän, mutta voiko poikaan luottaa? Amanda löytää ympärilleen myös kivan tyttöporukan ja saa elää elämää, josta on siihen saakka vain haaveillut. 

Nykyhetken lisäksi tarina avaa Amandan lapsuutta ja nuoruutta takaumilla, dialogeilla ja kuvauksilla hetkistä jotka ovat olleet raskaita, käänteentekeviä ja kipeitä. Vähitellen rakentuu kuva nuoresta, joka on käynyt läpi melkoisen mankelin. Draaman kaari etenee nykyhetkessä hyvin ennaltaodotetulla tavalla ja loppu on onnellisen toiveikas. Pikkukaupungin nuoret ovatkin paljon enemmän kuin mihin Amanda uskalsi koskaan luottaa. High school -ympyröineen ja varsin stereotyyppisine yksityiskohtineen teos tuntuu hirvittävän tutulta, mutta teema on tietysti hirvittävän tärkeä, ja tuo varmasti lohtua tai luo optimismia monelle lukijalla.

Näissä blogeissa lisää: Yöpöydän kirjat ja Kirjapöllön huhuiluja. Keski-kirjastojen lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 6: Aikuisten lukudiplomiin kuuluva kirja.

15.8.2020

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett 2007. Englanninkielinen alkuteos The Uncommon Reader. Suomentanut Heikki Salojärvi. Basam Books 2016. 115 s. Lainasin kirjastosta.

Muistan hämärästi tämän teoksen, kun se julkaistiin Suomessa neljä vuotta sitten, mutta eihän kaikkea vastaan tulevaa ehdi lukea. Niinpä teos unohtui, kunnes PopSugarin lukuhaasteen vuoksi etsin kirjaa, jonka kannessa olisi kirja, ja hakukoneet ehdottivat tätä. En ole aikaisemmin lukenut Bennettiä, vaikka hän on - ainakin kirjan takakannen perusteella - yksi Britannian tunnetuimpia kirjailijoita.

"Ihminen ei pane elämäänsä kirjoihin. Hän löytää sen niistä."

Epätavallinen lukija kertoo Iso-Britannian hallitsijasta, kuningattaresta ja siitä, mitä tapahtuu kun tämä aloittaa lukuharrastuksen. Lukemisen kautta kuningatar pääsee osaksi maailmaa, jonka avautuessa mieli nöyrtyy ja katse avartuu. Bennett kuvaa iäkkään hallitsijan kokemuksia herkän humoristisesti ja lämpimään sävyyn. Lukeminen opettaa kuningattarelle ihmisyydestä, kehittää empatiankykyä ja monipuolistaa näkökulmia. Harrastus ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen, sillä kirjojen läsnäolo tekee hallitsijasta hajamielisemmän, arvaamattomamman ja homssuisemman.

Tapa jolla kuningatar arvioi hallituksensa jäsenten toimintaa tai valtiovierailujen tasoa, on ihastuttavan satiirista ja piikikästä. Pitkään eläneellä ja paljon nähneellä naisella ei ole suuria kuvitelmia kenestäkään, eikä varsinkaan sen jälkeen, kun hän huomaa, miten vähän poliitikkojen tai muiden hallitsijoiden kanssa voi keskustella kirjallisuudesta. Kansasta nyt puhumattakaan. Kuningattaren ainoa kirjallinen seuralainen on nuori Norman, entinen keittiöapulainen, joka siirretään vaivihkaa pois hovista.

Kerta kaikkisen hurmaava teos, jonka virkkeitä olisin halunnut alleviivata ja kirjoittaa muistiin! Miniromaani, joka on herkullista luettavaa Britannian hovista, mutta ennen kaikkea ylistys lukemisen ja kirjallisuuden voimalle. Tätä kirjaa olisin voinut lukea pidempäänkin, ja tällaista raikkaan satiirista otetta kaipaisin kirjallisuuteen enemmänkin. Ehkä sitä on mutta se vain ei ole osunut kohdalleni. Kirjasta lisää näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kirjarikas elämäni ja Lumiomena.

10.8.2020

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen 2020. WSOY. 355 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Delta-sarjan toisessa osassa palataan Poriin ja poliiseihin, joihin tutustuttiin Tuomisen viimevuotisessa teoksessa Verivelka. Verivelka teki suuren vaikutuksen, eikä tämä tuoreempi teos jää yhtään huonommaksi. Se onkin voittanut Vuoden johtolanka -palkinnon. Jos oikein muistan, Verivelassa painittiin pitkälti komisario Jari Paloviidan lapsuudessa ja aikuisuuteen asti kiusaavissa muistoissa. Hyvityksessä pääosaan nousee yökerhoisku ja homoseksuaalien kohtaama viha, joka tuntuu leviävän läpi Euroopan. 

Maata ravistelevan vihapuheen ja oikeistoterrorismin lisäksi tapauksen taustalta löytyy pienen pojan kokema kärsimys, uskonnollinen fanaattisuus ja häpeä, josta ei voi puhua. Paloviidan kollega Henrik Oksman tietää omakohtaisesti, millaisesta häpeästä ja suuresta salaisuudesta on kyse. Viimeisen päälle treenattua ja huippuälykästä poliisia piinaa kotipuolessa isä, jonka silmien alla mies muuttuu aina vaan änkyttäväksi lapseksi.

Mies inhoaa kasvojaa. Luisia poskipäitä, paksua kaulaa ja sänkeä, jota ei saa sileäksi terävimmälläkään höylällä - ja vartaloaan. Leveitä hartioita, rintakehää ja käsivarsia. Hän inhoaa kaikkea, mitä näkee, mihin koskee.

Hyvitys ottaa osaa aina yhtä tärkeään keskusteluun seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, vihapuheesta ja väestön polarisoitumisesta. Radikaalin kirkkoherran hahmossa se ottaa kantaa myös siihen, mikä pitäisi olla kirkon rooli silloin kun on kyse yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Teemat liikkuvat sujuvasti niin yleisellä kuin henkilökohtaisellakin tasolla, ja koskettavat yhtä lailla. Lähettilääksi itseään kutsuvan nuorenmiehen luoma maailma ja eräänlainen kostoretki tuntuvat kirjan lopussa kuitenkin melko yliampuvilta ja jotenkin amerikkalaisilta (ehkä siksi, koska katsoin vastikään amerikkalaista, sarjamurhaajista ja heidän taustoistaan kertovaa TV-sarjaa). Mutta trauman aiheuttama kauna ei tietenkään katso kansalaisuutta ja seuraukset ovat mahdollisia missä vaan.

Tuominen ei sorru genrelle tyypillisiin hahmoihin tai muihin kirjallisiin piirteisiin niin paljon että se ärsyttäisi, itse asiassa niitä on vähän. Muutenkin tarina vie lennokkaasti eteenpäin ja kirja oli luettu melkein vuorokaudessa. Välillä oli pakko nukkua että jaksaa nousta töihin. Hyvityksestä tulee hieman mieleen ruotsalaisen Pascal Engmanin teos Patriootit. Molemmissa on fasismia ja fanaattisuutta, ja molemmat ovat tiiviisti ajan hermoilla. 

Jos poliisikunnasta Jari Paloviita ja Henrik Oksman ovat nyt molemmat paljastaneet sekä menneisyytensä että salaisuutensa, onko seuraavan teoksen keskiössä vanhempi rikoskonstaapeli Linda Toivonen, josta tiedämme vasta varsin vähän? Arttu Tuomisen dekkarit ovat kotimaisen jännityskirjallisuuden ehdotonta kärkeä, ja toivon kovasti että tämä lahjakas ympäristötarkastaja kirjoittaa pian lisää. Näissä blogeissa lisää: Luetut, Kirjaluotsi ja Tuijata. Keski-kirjastojen lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 1: Vuonna 2020 julkaistu kirja.

8.8.2020

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez 1967. Espanjankielinen alkutos Cien años de soledad. Suomentanut Matti Rossi. WSOY 1971. 348 s. Lainassa äidiltä.

Minun oli tarkoitus saada tämä kirja luettua 31.7. mennessä, jolloin kirjabloggaajilla on tapana postata kirjallisuuden klassikoista. Minua varoiteltiin, että Sadan vuoden yksinäisyyteen pitää varata aikaa, mutta en kuunnellut viisaampiani ja niinpä myöhästyin klassikkohaasteesta. García Márquezin teos on todellakin klassikko ja kirjailijan tunnetuin teos. Maagisen realismin eräänlainen kantateos kertoo Macondon kaupungin perustamisesta, elämästä ja rappiosta, ja sen sanotaan kuvaavan Kolumbian ja Latinalaisen Amerikan historiaa ja poliittisia myllerryksiä ylipäätään. Macondosta on tullut käsite, joka on jäänyt elämään.

Kaupungin ohella Sadan vuoden yksinäisyys on tarina Buendían suvun seitsemästä sukupolvesta, siitä lähtien kun José Arcadio Buendía lähti ikätovereineen kotikylästään. Perhe kasvaa ja rönsyilee vuosien mittaan niin että lukijoiden helpotukseksi netistä löytyy sukupuita ja tiedän lukijan, joka piirsi itsekin sellaista kirjaa lukiessaan. Se onkin tarpeen, sillä perheen pojat nimetään yleensä isiensä tai esi-isiensä mukaan, eikä ole ihan helppoa muistaa kuka on kukin. Samoin tyttölapsia nimetään perheen aiemmin syntyneitten kaunottarien tai Ursula-matriarkan mukaan. Tarinan edetessä minulle kävi niin, että parhaiten jäivät mieleen alkupään hahmot, kuten jo mainitsemani esi-isä, hänen ehkä jopa 120-vuotiaaksi elänyt Ursula-vaimonsa, näiden pojat Aureliano ja José Arcadio, sekä tyttäret Amaranta ja Rebeca. 

Uskoakseni maaginen realismi on Latinalaisen Amerikan perinteessä ja kirjallisuudessa vahvemmin edustettuna kuin vaikkapa Suomessa, ja tarinan tyylissä oli paljon samaa kuin vaikkapa Isabel Allenden Henkien talossa (linkistä Oksan hyllyltä -blogin postaus). Ihmisten toimintaan vaikuttavat voimakkaasti uskomukset, kuolleiden omaisten henget, etiäiset ja pieni määrä magiaa tuntuu olevan jatkuvasti läsnä. Magiikka yltää Macondossa myös erotiikkaan ja seksiin, perheenjäsenten välisiin suhteisiin, rakastumisiin ja milloin mihinkin, täysin käsittämättömiin päähänpinttymiin. Buendían suvun vaiheet ja perheenjäsenten kyvyt ja taipumukset ovat suorastaan uskomattomia, mutta siinä onkin yksi syy miksi tarina kiehtoo ja kantaa läpi sukupolvien ja kulttuurien.

Kolumbian historia ja poliittiset myllerrykset eivät ole minulle niin tuttuja, että pystyisin vertaamaan niitä kirjan tapahtumiin, mutta vahvasti siellä näyttävät vaikuttaneen muun muassa liberaalien ja konservatiivien väliset sodat, joissa Aurelianokin taistelee vuosikymmeniä. Tarinan edetessä monet muutkin yhteiskunnalliset virtaukset, uusi tekniikka tai vaikkapa eurooppalainen muoti saavuttavat Macondon, joskus jälkijunassa, mutta jälkensä jättäen. Teoksessa ei mainita vuosilukuja, eikä niillä ole merkitystä, mutta jotain osviittaa erilaiset virtaukset antavat lukijalle. Suvun talo kasvaa, sen annetaan rappeutua, sitä uudistetaan ja siivotaan, Ursula nostaa sen kukoistukseen samalla kun miehet haaveilevat, purkavat intohimojaan, taistelevat tai kuolevat.

Lukeminen on paikoin kuin satua, välillä huvittavaa ja hilpeää, mutta useimmiten siihen täytyy keskittyä ihan täysillä. Sillä García Márquezin teksti on hyvin, hyvin tiivistä. Tapahtumien ja ihmisten runsaus hengästyttää ja jopa uuvuttaa. Kirja ei ole sivumäärältään pitkä eikä paksu, mutta en muista milloin viimeksi teksti olisi pursunnut niin, että sekin tuntuu uskomattomalta - itse tarinan ohella. Tämä kannattaisi lukea joskus uudestaan.

Klasikon on lukenut moni. Tässä muutama blogipostaus: Luettua elämää, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 1: Kirja on vanhempi kuin sinä. Sekä Seinäjoen että PopSugarin haasteissa sijoitan tämän 1920-luvulle, sillä uskon että senkin vuosikymmenen läpi kahlataan jossakin kohtaan :)

2.8.2020

Sujata Massey: Rei Shimura ja tappava manga

Sujata Massey 2000. Englanninkielinen alkuteos The Floating Girl. Suomentanut Titta Leppämäki. Gummerus 2003. 368 s. Lainasin kirjastosta.

Kohdalleni on osunut Japaniin sijoittuvaa kirjallisuutta todella vähän. Kyse on varmasti ainakin osittain omista valinnoistani, mutta tuntuu että valinnanvaraa on silti melko vähän. Neljä vuotta sitten osallistuin Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen, jossa kohteena oli itäaasialainen tai alueelle sijoittuva kirjallisuus. Silloin luin Haruki Murakamin novellikokoelman Miehiä ilman naisia. Sen jälkeen olen lukenut Yoko Ogawan romaanin Professori ja taloudenhoitaja sekä Takashi Hiraiden Kissavieraan. Vaikka mikään näistä ei ole noussut lempiteosteni joukkoon, ihan yleissivistyksenkin kannalta olisi tärkeä lukea itäistä kirjallisuutta hieman enemmän.

Helmetin lukuhaasteessa on tänä vuonna kohta 29: Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva. Samoin PopSugarin lukuhaasteessa on kohta: A book set in Japan. Palkittu kirjailija Sujata Massey ei ole japanilainen, mutta hänen luomiensa rikosromaanien maailmaa ja japanilaisen kulttuurin tuntemusta on kehuttu kovasti. Ja siltä minusta tuntuikin, kun sukelsin sarjakuvien, mangan ja nuorisokulttuurin pariin. Tappava manga on Rei Shimura -sarjan neljäs osa, mutta sitä pystyy lukemaan ihan itsenäisenäkin teoksena. Rein aikaisempiin seikkailuihin viitataan vain muutamalla lauseella.

28-vuotias Rei on kasvanut Kaliforniassa, mutta on puoliksi japanilainen antiikkikeräilijä ja harrastelijaetsivä, jonka on vaikea pysytellä erossa haasteista ja vaarallisista tilanteista. Hänen työnantajansa Gaijin Times, englanninkielinen sanomalehti, menettää asiakkaita ja lehden on löydettävä uusi suunta. Teemaksi valitaan manga, joka vetoaa nuorempiin lukijoihin, ja jonka historiasta ja kulttuurista löytyy paljon teemoja tutkittavaksi. Pian Rei on mukana vyyhdissä, johon on sekaantunut taitava mangapiirtäjä, hänen amerikkalainen opiskelukaverinsa, kopioliikkeen tytär - ja kuka tietää, ehkä jopa yakuza, pelätty rikollisorganisaatio.

Tappava manga on hengästyttävää luettavaa ja käänteitä on niin monia, etten ihan aina pysynyt kärryillä. Rei Shimura ajautuu koko ajan kauemmaksi alkuperäisestä toimeksiannostaan, eikä minun ollut kovin helppo ymmärtää, mihin ollaan menossa ja miksi. Energisen naisen tuore suhde hakee vasta paikkaansa, mutta ymmärtäväisen oloinen nuorimies on onneksi kärsivällinen. Varsinaisen juonikuvion sijaan mielenkiintoisempaa ainesta teoksessa ovat mangakulttuurin piirteet, mangataide ja siihen liittyvä vahva fanikulttuuri. Näistä oppii paljon, vaikkei kulttuuria aikaisemmin tuntisikaan.

Toinen, vieläkin mielenkiintoisempi asia, mikä kirjoissa tulee väistämättä esille, on japanilainen tapakulttuuri. Kaikki se kursailu ja mitä saa sanoa, missä tilanteessa ja kenelle. Yhdysvalloissa kasvanut Rei on tietysti välillä liian suorasanainen ja avoin, mikä paljastaa hänen ulkopuolisuutensa, vaikka hän haluaisi kovasti sulautua joukkoon. Lopulta Rein mieltä kaihertavien rikostenkin taustalla on perheen sisäinen häpeä ja moraalikäsitykset, eivätkä syyt ole ollenkaan niin mafiamaisia kuin Rei pitkään uskoo.

Tämän dekkarisarjan parissa tuskin jatkan, mutta oli kiva lukea teos, jossa on ihan eri puoli Japanista esillä kuin noissa aikaisemmin mainitsemissani teoksissa. Ehkä Japanista luen seuraavaksi mangaa! Tästä teoksesta lisää näissä blogeissa: Kirjahullun päiväkirja ja Kirjaimia.