23.5.2017

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Beckomberga. Ode till min familj. Suomentanut Outi Menna. Otava 2016. 365 sivua.

Kirjailija Kjell Westön kommentti kirjan takakannessa: "En ole vuosiin lukenut mitään näin kaunista." Ajattelin ihan samalla tavalla kuin luin viime syksynä Riitta Jalosen Kirkkautta. Sara Stridsbergin teoksessa on jotain samaa. Kieli itsessään ei ole liian kaunista eikä koruilevaa, mutta se tapa, miten sekä Stridsberg että Jalonen sanoittavat hahmojensa tunteet ja ajatukset, tekee sielulle hyvää, aiheesta huolimatta.

Stridsbergin päähenkilö ja minäkertoja (useimmissa luvuissa) on Jackie, jonka isä Jim joutuu eroon perheestään ja lopulta mielisairaalaan alkoholismin vuoksi. Tytär vierailee isänsä luona Beckombergassa lähes päivittäin ja viettää aikaa laitoksessa kuin kotonaan. Hän on tottunut isänsä melankoliaan ja itsetuhoisiin ajatuksiin, eikä säikähdä näkemäänsä. Jimin oma elämä on järkkynyt, kun hän on todistanut äitinsä kuolemaa jo nuorena. Mies ei ole varma, pystyykö rakastamaan, vaikka tietääkin ettei elämä ilman Lonea, Jackien äitiä, ole elämisen arvoista. Kotona Jackie jää heitteille, kun Lone kaipaa kauas, matkustaa pois, ja tyttären on selvittävä itsekseen. Millainen äiti hänestä itsestään tulee parikymmentä vuotta myöhemmin ja millaiseksi Jimin elämä muotoutuu laitosvuosien jälkeen?

Stridsbergin teos on omistettu niille sieluille, jotka olivat tekemisissä Beckombergan valtavan mielisairaalan kanssa vuosina 1932 - 1995. Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää: lintuja, puita, taivasta, vettä.

Laitoksen rakentamiseen liittyvä fakta vuorottelee kirjassa unenomaisen tarinan kanssa ja tekee siitä todellisen tuntuisen. Tarina ei etene kronologisesti, vaan kuin muistot, hajanaisina pätkinä, jotka muodostavat vähitellen hauraan ja kipeän kokonaisuuden. Pääosin eletään Jackien lapsuudessa ja Jimin laitosvuosissa, mutta välillä tarinaa valottaa Jimin äidin Vitan ikuisuusperspektiivi tai nykyaikaa kurkottava viimeinen keskustelu, kun tytärkin on jo aikuinen.

Pidin muutenkin Stridsbergin tavasta kirjoittaa. Hän ei selittele mitään, ei avaa lukijalle mitään, vaan työ on tehtävä itse. Hahmotkin jäävät sen vuoksi hieman etäälle, mutta se sopii kerronnan sirpaleisuuteen ja unenomaisuuteen hyvin. Isänsä luona vieraileva Jackie herättää sääliä samalla kun  laitoksen potilaat ja työntekijät huvittavat epäsovinnaisuudellaan. Tarinan rakkaudet olisivatkin ihan liian raskaita ilman särmää tai pieniä tempauksia.

"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."

Niin raskas on rakkaus on melankolinen ja ehkä jopa hieman raskas surumielisyydessään, mutta sitä oli (ainakin minun) helppo lukea ja suorastaan vaikea olla lukematta. Teksti soljuu vaivatta ja Outi Mennan käännös on luontevaa. Elämän hauraus ja rakastamisen raskaus, niinpä. Melkoinen yhdistelmä. Mielenterveysongelmat tekevät ihmissuhteista vaikeita, mutta ne ohuet säikeet jotka pitävät ihmisiä yhdessä, ovat kauniita. Niitä eivät katko edes jatkuva puhe pimeydestä, putoamisesta.

Kirjasta lisää vaikkapa blogeista Kaisa Reetta T., Lumiomena tai Leena Lumi. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kirjan kohtaan 30: Kirjan nimessä on tunne.

18.5.2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena 2016. Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2017. 316 sivua.

Kun opettajan valtaa toukokuinen arviointiväsymys, on paikallaan kirja  - kansainvälinen trilleri - jonka tietää jo etukäteen nopeaksi ja koukuttavaksi. Tämä oli juuri se hetki, jota varten laitoin itseni kirjaston varausjonoon ja kirja vapautui mitä parhaimpaan aikaan. Tapaus imaisi mukaansa heti, eivätkä työasiat painaneet mieltä seuraavan kahden päivän ajan :)

En tiedä, paljonko kertoisin kirjasta, etten paljasta liikaa mahdollisille lukijoille, mutta yritän kuvailla sitä kuitenkin hieman. Kolmikymppiset Anne ja Marco ovat naapurissa viettämässä iltaa. He ovat jättäneet puolivuotiaan tyttärensä nukkumaan kotiin yksin. Itkuhälytin on mukana ja vanhemmat käyvät tarkistamassa tilanteen puolen tunnin välein. Kun he palaavat kotiin puoli kaksi yöllä, pinnasänky on kuitenkin tyhjä. Myöhemmin selviää, että heidän talonsa kohdalta tajakujalta lähti auto valot sammuksissa vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Marco kävi viimeisen kerran katsomassa lasta.

Liittyykö sieppaukseen millään tavalla se, että naapurin upea Cynthia kuherteli Marcon kanssa samoihin aikoihin heidän takapihallaan? Tai se, että Marcon yrityksellä on mennyt huonosti eikä Annen varakkaat vanhemmat suostu enää auttamaan vävypoikaansa? Entäs Annen menneisyys ja muistinmenetyskohtaukset, pystyvätkö ne selittämään aukkoja tarinassa? Rikosetsivä Rasbachin on vaikea uskoa kaikkea kuulemaansa, etenkin kun vähitellen paljastuu, ettei hänelle kerrota edes sitä, että sieppaaja on ollut yhteydessä Annen isäpuoleen.

Lapena on todellakin punonut tarinan, joka pitää otteessaan ja jaksaa yllättää aina sopivin väliajoin. Siinähän se on se kaava, jolla tällaisia bestsellereitä leivotaan. Vaikka imussa olinkin ensimmäiseltä viimeiselle sivulle asti, en voi sanoa, että olisin pitänyt teoksesta niin paljon kuin voisi kuvitella. Sen kieli on hyvin yksioikoista, eivätkä hahmot avaudu lukijalle suurista tunnekuohuistaan huolimatta kovin hyvin. Hiki puskee kainaloista, sydän hakkaa, painajainen pahenee, yöunet ovat vaarassa. Silti jäin kaipaamaan jotain pintaa syvempää, jotain mikä olisi saanut minut ehkä tuntemaan jotain muuta, edes myötätuntoa lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaan. Mutta ei, tärkempää oli saada selville, mitä tapahtui ja miksi.

Siksipä en pui tätä kirjaa tämän enempää. Jos kaipaa koukuttavaa ja kevyttä jännitystä, tämä toimii varmasti. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirjassa selvitetään rikos. Jännäristä on kirjoitettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!

16.5.2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi. 2016. Et kävele yksin. WSOY. 362 sivua. Kansi Laura Lyytinen.

Lukupiirissämme luetaan jo toista lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -palkittua teosta. Edellinen, Nadja Sumasen Rambo, luettiin reilu vuosi sitten. Olen nauttinut kovasti molempien lukemisesta. Hyvin erilaisia teoksia, mutta yhtä lailla teräviä teini-iän kuvauksia. Et kävele yksin kolahti minuun kuitenkin paljon vahvemmin, sillä löysin sen toisesta päähenkilöstä, Adasta, paljon itseäni ja omia muinaisia ajatuksiani noin vuodelta 1990. Uskallan jopa tunnustaa, että kirja avasi minussa pieniä patoja.

Ada ja Egzon tulevat varsin erilaisista ympyröistä ja lähtökohdista, mutta käyvät samaa yläkoulua ja asuvat lähekkäin. Ei kai siis ole ihme, että kaksi nuorta, joita kumpaakaan ei huomaa kovin helposti massasta, päätyy yhteen. Egzon, Kosovosta muuttaneiden vanhempien keskimmäinen poika, on tottunut kantamaan vastuuta ja huolta, mutta häpeää taustaansa eikä aina saa kiinni kielen kiemuroista. Hänen lahjansa ovat piirtämisessä. Ada on ollut tähänastisen elämänsä yhtä taiteilijaäitinsä kanssa, mutta murrosikä alkaa rakentaa muuria heidän välilleen, eikä mikään tunnu enää yhtä luontevalta kuin aikaisemmin.

Ada ja Egzon löytävät pian yhteisen sävelen, toistensa huulet ja ihon. Kun Ada rakastuu, hän saa itsevarmuutta ja äänen, tilan ilmaista itseään. Kaveriporukka vaihtuu, hän on yhtäkkiä kaiken keskellä, osa lirkuttavaa parvea, joka lentää läpi välituntien ja bileiden. Egzon viihtyy Adan kotona, tämän äidin ullakolla, jossa hän oppii taiteesta enemmän kuin kuviksentunneilla koskaan. Ada huomaa ettei Egzon kerro vanhemmistaan koskaan mitään, muttei hän kysy, on kuin he olisivat hiljaa sopineet ettei pojan tarvitse kertoa. Onko se siis valhe, kun jotain paljastuu, jos ei ole koskaan puhunut eikä oikaissut?

Olihan minua pelottanut jo ennen kuin edes tutustuin Adaan. Isoveljen lähdettyä oli päiviä jolloin tuntui, että vain vatsalihaksia jännittämällä perhe pysyi kasassa ja talo pystyssä. Että koko ajan piti pinnistää itseään kokoon.

Vaikka Ada olikin se, joka pääsi paikoin ihoni alle ja muistutti omasta nuoruudestani, pidin enemmän luvuista Egzonin minä-kertojan kanssa. Siinä missä Adan sisäinen maailma on hyvin Ada-keskeistä, täytyy Egzonin jaksaa luovia kahden kulttuurin välissä ja säilyttää se mielikuva, joka tytöllä hänestä on. Kirjailija kuvaa hyvin katkeruuden ja lannistuneisuuden vallitsemaa kotia, kerrostaloasuntoa jossa muisto sodan raunioittamasta kodista ei päästä koskaan irti, vaikka muutosta on jo ainakin viisitoista vuotta. Kirjailija on perehtynyt hyvin myös siihen kuvataiteen maailmaan, johon Egzon saa uppoutua Adalla käydessään. Ja ennen kaikkea siihen tunteiden vuoristorataan, jota ihastus, rakkaus ja riippuvuus kahdessa teinissä aiheuttaa. Niin kamalan suloista ja niin kamalan raastavaa!

Niemen teoksessa on hurmaavia sivuhenkilöitä. Tapa miten hän saa nuorisotalon työntekijän, ylpeän somalitytön tai ylivilkkaan pikkuveljen eloon, on kerta kaikkiaan ihailtavaa. Jos Adan kerronta tai Egzonin sisäinen monologi on runollisen kaunista ja suorastaan taiteellista, ovat etenkin sivuhenkilöiden repliikit ja dialogit nasevia, eloisia ja hauskoja. Kokonaisuus on siis kielellisesti hyvin monipuolista ja runsasta. Niin tunteet kuin tunnelmatkin ovat käsinkosketeltavan aitoja.

Lisää teoksesta Mari A:n, Suketuksen ja Kian blogeissa. Arvioita on varmasti tulossa myös lukupiirimme muilta bloggaajilta. Helmetin haasteessa taidan sijoittaa tämän kohtaan 25: Kirja jossa kukaan ei kuole.

11.5.2017

Hups! Kirja hyllyssä täytti kaksi vuotta!

Itse asiassa se oikea synttäripäivä oli jo melkein kuukausi sitten, mutta jotenkin asia pääsi unohtumaan. Päätin kuitenkin kirjoittaa pienen postauksen syntymäpäivän kunniaksi ja ihan omaksi ilokseni.

Miksi aloitin kirjablogin?

Ystäväni Elina (Luettua elämää) oli houkutellut minua mukaan tämän harrastuksen pariin jo aikaisemmin, mutta sinä iltana kun hän ja kaksi muuta bloggaria (P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ja Kannesta kanteen -blogin Kaisa) pitivät esitelmän kirjablogeistaan eräässä tilaisuudessa Tampereella, koin valaistumisen ja ryntäsin Bloggerin pariin jo samana iltana. Tuo tapahtui siis reilut kaksi vuotta sitten. Tällä viikolla sain olla samassa seurassa pitämässä samanlaista esitelmää Sampolan kirjaston lukupiiriläisille. Hienoa olla osa tällaista porukkaa!

Mikä tässä on niin kiehtovaa?

Olen (näköjään) hulluna haasteisiin ja kuten yläpalkeista voi tarkistaa, olen tälläkin hetkellä useammassa lukuhaasteessa mukana. Osa haasteista on oikeasti haastavia, osa kepeämpiä tai muuten helpompia tarpoa läpi. Niistä on kaikista kuitenkin se ilo ja hyöty, että maailmankuva laajenee ja kirjakimara monipuolistuu jatkuvasti. Yritän samalla myös kerryttää teoksia maailman eri kolkista omaan maailmanvalloitushaasteeseeni, jonka kopioin Suketukselta (Eniten minua kiinnostaa tie -blogi). Kiehtovaa on nimittäin myös lukea ja selailla muita kirjablogeja, saada ideoita, oppia uutta ja keskustella kirjoista. Sillä sitähän tämä harrastus on parhaimmillaan: keskustelua kirjoista!

Mitä luen?

Tein hieman tilastoa. Olen lukenut 176 teosta, joista selvästi yli puolet (102) on naisen kirjoittamia. Genreistä yleisin on romaani, mutta etenkin novellihaasteet ja -maratonit ovat lisänneet novellien osuutta. Näytelmiä olen tainnut lukea vain kaksi, ja runojakin vain osana Lauri Viidasta kertovaa tietokirjaa. Tietokirjoja on niin ikään vain muutama, pääosin elämäkerrallisia teoksia. Sarjakuvakirjoja mukana on vain yksi.

Vasemman laidan sivupalkeista voi luntata, että Alice Munron, Kari Hotakaisen, Kate Atkinsonin, Liane Moriartyn, Pirkko Saision ja Saara Kesävuoren kirjoja olen lukenut eniten. Mukavan monipuolinen kuusikko. Kirjailijoita on kertynyt yhteensä 143. Lainaan kirjoja paljon kirjastosta ja yritän tietysti kahlata läpi myös oman hyllyni lukemattomia, mikä ei kuitenkaan niitä näytä vähentävän (kuten monilla!), sillä välillä on pakko ostaa uusia!

Luokitus-sivupalkki kertoo, että yleisimmät tunnisteeni ovat dekkari ja jännitys, historia, lapset ja nuoruus, naiset, parisuhde, perhe ja sukupolvet. Kotimaisia kirjoja olen lukenut enemmän kuin ulkomaisia, 97 kappaletta. Suomen ulkopuolelta eniten luen brittiläisiä, yhdysvaltalaisia ja skandinaavisia teoksia.

Mitä seuraavaksi?

Haasteiden kanssa edeten, kesälomaa odotellessa. Onko kylmä kevät masentanut vai miksi olen ollut viime aikoina niin hidas ja saamaton? Huhtikuun neljä kirjaa kuukaudessa -tahti ei edesauta pääsemään sataan kirjaan vuodessa. Ehkä täytyy vain myöntää että se taitaa olla liikaa. Tai sitten haen kirjastosta kasan sarjakuvakirjoja avuksi! Se oli nimittäin vuodenvaihteessa yksi itselleni asettamani tavoite: lukea enemmän sarjakuvia. Heinäkuussa pyhitän naistenviikon naisille ja osallistun klassikkohaasteeseen. Syksyllä innostunen uutuuksista ennen kirjamessusesonkia ja vuodenvaihteessa pähkäilen, mitkä teokset olivatkaan vuoden parhaimpia. Koko blogiaikani suosikkia en suostu valitsemaan - se olisi ihan liian vaikeaa - mutta kuvasta löytyvät oman kirjahyllyni parhaat teokset :)

8.5.2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula. 2017. Ikimetsien sydänmailla. Gummerus. 680 sivua.

Huh huh, kylläpäs se kesti. Harvoin olen näin kauan viettänyt yhden romaanin parissa. Syytän siitä etupäässä hienoista lukujumia ja muita asioita, jotka ovat vieneet kaiken energian iltaisin viime viikkoina. Mutta olipa tuo kirjakin vaan melko paksu ja perusteellinen!

Kun kevään kirjakatalogeissa komeili kirja, jonka mainostekstistä löytyivät sanat mytologia, unohtuneet jumalat, myytit, kulttuurintutkimus ja 1400-luvun Savo, varasin kirjan kirjastosta saman tien. Pari kuukautta sitä piti odottaa, ja melkeinpä kuukauden sitten lukea. Ikimetsän sydänmailla on kaikkea mitä luvattiin, runsas ja yksityiskohtainen alku kuusiosaiselle saagalle, jonka tapahtumat sijoittuvat syvälle Savon metsiin, seuduille, joilla keskiajalla kohosi vain muutama savu ja jonka riistaa metsästivät savolaisten lisäksi väistyvät lappalaiset ja sotaisat karjalalaiset.

Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta pohjoiseen välttääkseen veronmaksun ja aloittaakseen alusta uuden puolison kanssa. Elämä metsien keskellä on työntäyteistä, on metsästystä, kalastusta, karjanhoitoa ja lähiympäristön haltiat, joiden kanssa kannattaa pysytellä väleissä. Vuodenkierto sanelee elämää ja ravinnonsaantia. Kristinusko on jo saapunut Savoon, mutta Jukon perheessä vanha metsäusko on vielä voimissaan. Karhu on pyhä kuningas, jota kunnioitetaan ja pelätään. Suuren eläimen kaataminen on uroteko, mutta peijaisissa kontiota on syytä muistella sen ansaitsemalla arvolla. Uhrilehdossa vieraillaan säännöllisesti ja pyritään yhteyteen vasta kuolleiden kanssa. Alueen arvostetuin hahmo on Yörnin äijä, tietäjä, joka tuntee loitsut ja pystyy suojelemaan ja parantamaan rohdoillaan ja taikakaluillaan. Talon ylisillä asuu vanha Mökkö, talon oma haltija, joka pitää huolta läheisistään.

Jukon kymmenvuotias poika Tenho on kaikesta tästä kauhean kiinnostunut ja ajan myötä on käynyt selväksi, että hänellä on lahjoja kuulla ja tuntea asioita, joita kaikki eivät havaitse. Isosisko Varpu sen sijaan haaveilee, että pääsisi tapaamaan useammin ikäisiään nuoria, heitä kun on Haukiveden rannoilla niin kamalan vähän. Varpu ja 17-vuotias Heiska pääsevätkin onnekseen isänsä mukana Ukon vakkajuhlille, hurjaan kesätapahtumaan, jossa tietäjän siunaama kalja herättää himot ja uteliaisuuden. Ennen kesäjuhlia on kuitenkin ankara ja luminen talvi, pitkät hiihtomatkat ja maahiset, jotka pelastavat retkeläisiä metsänpeitosta. Koettelemuksilta tuntuvat myös pienen siskon kummittelu läheisellä saarella, lappalaisen lähettämä kirous ja kiero neljännesmies, jonka veronkeruu ei tunne mitään rajoja.

Tässä vain pientä ensimakua, sillä Ikimetsien sydänmailla tarjoaa aimo annoksen seikkailua, perinteitä, uskomuksia ja tarinoita, jotka kai vielä edelleenkin elävät meidän nykysuomalaisten muistoissa ja veressä, mutta lähes unohtuneina. Kamulan urakka on varsin kunnianhimoinen, mutta kansanperinteen tutkijalta se varmasti luonnistuu. En kuitenkaan ole ihan varma, jatkanko Metsän kansa -sarjan parissa, sillä vaikka teos on täynnä mielenkiintoisia asioita, oli se myös paikoin melko puuduttavaa luettavaa. Liika seikkaperäisyys ja vanhojen tapojen jatkuva esittely, selittäminen lukijalle, teki lukemisesta hieman kömpelöä. Toki ymmärrän sen, että 1400-luvun suomalaisten arki koostuu lukuisista tavoista, joita itse en enää osaa enkä edes ymmärrä, mutta niiden perusteellinen kuvaileminen vei muuten mukaansatempaavalta tarinalta välillä puhdin pois.

Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän järkäleen! Kamulan idea on hirveän hieno ja uskon että Rautaparran perheestä ja heidän asuinympäristöstään riittää kerrottavaa vielä viiden niteen verran. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 13: Kirja kertoo "sinusta", sillä olenhan puoliksi savolainen :D Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Amma, Mari A. ja Arja.

6.5.2017

Nostetaan novellit kunniaan!

Nostetaan novellit kunniaan -haasteessa annetaan ääni novelleille, jotka valitettavan usein jäävät romaanien jalkoihin, ja tietysti ideana on saada lukijat kiinnostumaan novelleista. Haastetta on emännöinnyt Omppu blogissa Reader, why did I marry him? ja se päättyy tänään. Haasteen päätyttyä kaikki osallistujien lukemat novellit lasketaan yhteen. Omaksi tavoitteekseni asetin lukea 5 novellikokoelmaa ja/tai yhteensä vähintään 50 novellia. Tässä tulokseni. Ne novellikokoelmat, jotka olen lukenut kokonaan, olen myös blogannut. Muista bloggaan myös, kunhan luen ne loppuun jonain päivänä.

Luin siis loppujen lopuksi tasan sen verran kuin tavoitteeni oli (50 novellia) ja viisi kokonaista novellikokoelmaa, mistä kiitän erityisesti Kannesta kanteen -blogin Kaisaa, sillä hän valitsi lukupiirillemme keväällä luettavaksi Saundersin Sotapuiston perikato. Tämä samainen teos nousi myös omaksi suosikikseni tässä sarjassa. Loppukeväästä lukutahtini on ollut niin ankean hidas, ettei Munron kokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus ehtinyt mukaan kuin ensimmäinen tarina. Siitä kerron kuitenkin sitten myöhemmin lisää. Linkeistä pääsee lukemaan arvioni kyseisistä teoksista.

Kiitos Ompulle haasteesta!