31.7.2017

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtola 2017. Takapenkki. Otava. 270 sivua.

Minulla jäi lukematta Lehtolan parin vuoden takainen esikoisromaani (ei niin, ettenkö voisi lukea sitä vielä), joten päätin olla ripeämpi tämän kakkosen kanssa. Kirjailija on jäänyt mieleen paristakin yhteydestä ja esikoinen oli blogimaailmassa kovasti esillä aikoinaan. Onneksi kirjastossa ei ollut kovin pitkä varausjono (toisaalta kirja kyllä ansaitsisi pidemmän...), ja sain kirjan nopeasti.

Lehtolan romaanissa on ihmisiä elämän vaikeissa taitoskohdissa. Tuula on ollut Topinsa kanssa naimisissa 30 vuotta ja heidän ainoa lapsensa on muuttamassa pois kotoa. Elämänmuutos korventaa sydäntä, eikä Tuula voi olla kelaamatta kaikkea sitä, mille hän on tähän asti antanut aikansa ja huolensa. Naista taitaa myös huolettaa se, onko aina yhtä tasaisesta ja ennalta-arvattavasta Topista hänelle riittävästi seuraa jatkossa. Aleksi on Tuulan asiakas työvoimatoimistossa, nuorukainen joka ei osaa tarttua mihinkään; älykäs muttei pärjää kouluissa eikä työkokeiluissa. Poika on räväkän mummunsa kasvattama ja selkeästi syrjäytymisvaarassa. 17-vuotias Elina on keskeyttänyt lukion, sillä hänen sisällään kasvaa uusi ihminen, eikä tilanne muutu miksikään vaikka sen kuinka pyrkisi unohtamaan. Vauva ei imeydy takaisin hänen kehoonsa. Hänen vanhempansa kaukana Brasiliassa eivät tiedä asiasta mitään. Sitten on vielä ikivanha mummo, tärkeä teräsmuori Itä-Suomesta, jota ilman Aleksi olisi jossain muualla.

Lehtolan hahmot ovat arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan herkullisia. Kirjailija löytää niin teineistä, keski-ikäisistä, kuin vanhuksistakin juuri ne piirteet, joita korostamalla heistä kuoriutuu loistavia romaanihenkilöitä. Erityisesti pidin Tuulan tavasta kertoa miehensä ominaisuuksista - miten osuvaa! Hykerryttävä oli myös Aleksin rääväsuu mummo murteineen. Se mikä näitä hahmoja yhdistää, on sama mikä vaivaa niin monia suomalaisia (romaani)henkilöitä: jos asioista vain osaisi puhua enemmän, ongelmia ja väärinkäsityksiä olisi vähemmän.

Lehtolan humoristinen tyyli muistuttaa paikoin Kari Hotakaisen lakonista tyyliä, eikä se ole kaukana myöskään Minna Lindgrenin hauskasta Ehtoolehto-sarjan satiirista nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Takapenkin ihmiset elämänmuutoksineen ja erilaisine lähtökohtineen nostavat pintaan eriarvoisuutta, typerää byrokratiaa, bakteerikammoa - niin isoja, yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuin pienen ihmisen henkilökohtaisia haasteita. Kirja on tavattoman ymmärtävä ja lempeä. Hahmot valottuvat aina hieman eri tavoin kertojasta riippuen, ja vähitellen tyyli taittuu sarkasmista rakastavaksi. Pientä miinusta annan romaanin varsinaisesta takapenkkiosuudesta, sillä se rikkoi muuten kovin tunnistettavia taikka ymmärrettäviä hahmoja, ja oli tapahtumana hieman pöljä. Muuten nautin kovasti näiden hahmojen seurasta!

Lisää blogiarvioita: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

25.7.2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan 2016. Englanninkielinen alkuteos Nutshell. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2017. 206 sivua.

Se oli rakkautta ensimmäiseltä sivulta alkaen. Olin jo ennakoinut parin ylimalkaisesti lukemani blogipostauksen perusteella, että taas on tulossa McEwania, josta todennäköisesti pidän ja toki olen pitänyt paljon hänen aikaisemmistakin teoksista, kuten Lauantai, Makeannälkä, Ikuinen rakkaus tai Rannalla. Mutta kyllä tämä oli nyt enemmän kuin pitämistä, tämä on rakkautta.

Ihan hullunkurinen muunnos shakespearilaisesta kuviosta! Syntymätön lapsi seuraa (kuuntelee) äitinsä mahasta petosta, rikollista suunnitelmaa lapsen isän likvidoimiseksi. Mukana suunnittelussa on isän veli, äidin uusi rakastaja, typerä ja mitäänsanomaton mies, joka saa kauniin äidin kiimaiseksi. Millä tavalla suunnittelu etenee, toteutuuko rikos ja mitä mahdollisesti seuraa, sen saatte lukea itse. Juoni ei nimittäin ole ehkä kuitenkaan se antoisin, eikä olennaisin osa tätä romaania, vaikka erinomainen tietysti sekin.

Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.

Kuten ennenkin, McEwanin nerous piilee siinä älykkyydessä, jolla hän pui ihmismielen kiemuroita, vaikkapa sitä, kuinka tarinassa siirrytään saman päivän aikana saumattomasti ja punastelematta suoraan teurastuksesta itsesääliin. Päähenkilömme on syntymätön vauva, mutta hänellä on taito tarkkailla läheisiään, tutkia heidän motiivejaan ja arvioida näiden älykkyyttä. Viineihin rakastunut, tetrametriset runot hallitseva lapsi (älkäämme miettikö liikaa miksi) on tietysti omistautunut äidilleen, mutta soimaa tätä vastuuttomuudesta ja jopa mahdollisesta välinpitämättömyydestä itseään kohtaan. Hän haluaisi pitää runoilijaisänsä eikä voi ymmärtää mitä äiti näkee tämän latteuksia viljelevässä veljessä. Ja jos rikos toteutuu ja paljastuu, miten käy vatsassa elävän ihmisenalun? Sijoitetaanko hänet muualle, seuraako hän äitiään vankilaan? Kumpi on vauvalle tärkeämpää, vapaus vai perhe?

Vauvan äiti on kuunnellut raskausajan runsaasti podcasteja, joten vauvalla on jo tukeva käsitys maailmasta ja sen nurinkurisesta menosta. Kirjailija käyttääkin tässä nuorta päähenkilöään äänitorvena, ottaa kantaa aikamme älyttömyyksiin niin Euroopassa, Amerikassa kuin sotatantereillakin ja huolehtii väistämättömän ilmastonmuutoksen seurauksista. Hän osoittaa sormella kansakuntia, jotka ovat siirtymässä loogisesta ajattelusta kohti omanapaista tunteellisuutta. Näillä teeseillään kirjailija suorastaan revittelee, hän päästää höyryt pihalle!

Tunnen, siis olen. Köyhät painukoot kerjuulle ja ilmastonmuutos kärventyköön helvetin lieskoissa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus hukkukoon musteeseen. Minusta tulee tunteiden aktivisti, äänekäs mielenosoittaja joka kyynelin ja huokauksin taistelee muuttaakseen ympäröivät instituutiot herkälle minuudelleen sopiviksi. --- Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani---

Pieni romaani on siis paitsi nokkela rikostarina, myös katsaus ajan henkeen. McEwanille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa leikitellään yhteyksillä maailmankirjallisuuteen, runouteen, filosofiaan, jopa etsiväsarjojen kliseisiin. Taidokasta kieltä ja nerokkuutta huokuva teksti on varsin akateemisesta kynästä, hienoa siis jo sinällään, ja sen soljuvuudesta pitää kiittää kirjailijan lisäksi myös kääntäjää! Tarinan huvittava asetelma ja pilkahdus sarkastista sävyä keventävät tyyliä ja sopivat täydentämään lukunautintoa.

Kirjan kansiarvioissa käytetään teoksesta adjektiiveja nerokas, kekseliäs, tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen. Voin alleviivata ne kaikki ihan huoletta. Ainoa pieni miinus jonka tähän keksin, on kansi, joka olisi voinut olla houkuttelevampi. Tämä teos ansaitsee paljon lukijoita!

Lisää arvioita mm. blogeissa Leena Lumi (tietysti!), Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

23.7.2017

Naistenviikko: Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs 2017. Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä. Karisto. 285 sivua.

Tärkeintä on rehellisyys, luonnoksen välittömyys, rakas kapina.

Kuinka osuva valinta tämä olikaan naistenviikon päätöskirjaksi! Schjerfbeckistä on kirjoitettu ennenkin (lähteitä löytyy runsaasti tämän teoksen lopusta) mutta tämä on minulle ensimmäinen. Olen ollut aina Schjerfbeckin taiteen ihailija - kukapa ei! - ja viime torstaina pääsin vihdoin käymään Mäntän Serlachius-museoissa, josta hänen teoksiaan löytyi muutama. Mikä sattuma sekin, lukea kirjaa ja nähdä siinä mainittuja teoksia oikeasti!

Teräs on kirjoittanut Schjerfbeckistä romaanin, joka ei yritäkään olla dokumentaarinen vaikka tapahtumapaikat ovat todellisia. Se on ennen kaikkea kirjallinen muotokuva, jossa taiteilijan tulkinta ja väritys ovat vapaita. Romaani ankkuroituu niihin paikkoihin ja kaupunkeihin Suomessa ja maailmalla, joissa taiteilija oikeastikin asui elämänsä varrella. Kehyksenä muistoille on  kuvitteellinen keskustelu Helenen ystävän Helena Westermarckin kanssa, jota naiset käyvät Ruotsin Saltsjöbadenissa taiteilijan viimeisenä talvena. Muistot ja tarinat Helenestä lähtevät liikkeelle Helsingistä 1860-luvulla, matkaavat Pariisiin ja Englannin Cornwalliin, takaisin Helsinkiin, kaupungin hälinää pakoon Hyvinkäälle, välillä Tammisaaren rauhaan ja sotien jälkeen Ruotsiin.

Schjerfbeckin elämä oli vaatimatonta, lähtökohdat olivat köyhät ja on suorastaan ihme että juuri hän jäi perheen lapsista eloon. Leikeissä rampautunut lapsi osoittautui lahjakkaaksi piirtäjäksi ja pääsi stipendin turvin opiskelemaan taidekouluun. Vaikka äidin oli vaikea ymmärtää tällaisia taipumuksia, saatika antaa tukensa taiteen opiskelulle, piti isä Helenen puolta. Nuori nainen antautui uralleen täysipainoisesti, eikä nähnyt itseään perheenäitinä lasten ja hellan välissä. Joskus myöhemmin kaipuu lapsia tai miestä kohtaan puristi rintaa, mutta miten sitten olisi käynyt taiteen? Sitä emme voi tietää. Muutettuaan takaisin Suomeen Helene asui vuosikymmeniä äitinsä kanssa. Naimattomana naisena hänellä oli velvollisuus huolehtia vanhasta äidistään. Välillä otettiin yhteen, äidin seura kävi ylivoimaiseksi, mutta etenkin viimeisinä vuosina, kun taiteilija alkoi saada mainetta, äitikin alkoi ymmärtää taiteilijan tarpeen olla yksin.

Helene Schjerfbeck oli taiteilijana aikaansa edellä ja meni vuosikymmeniä ennen kuin maailma oli valmis tunnustamaan hänen näkemyksensä ja tyylinsä. Hänellä oli kuitenkin tukijansa - taitelijaystävänsä Helsingissä ja Pariisissa, taidekauppias Gösta Stenman sekä ystävä, keräilijä Einar Reuter - jotka kannustivat häntä jatkamaan. Erottuminen kansallisromanttisesta tyylistä ja oman vahvan viivan löytyminen olivat tunnusomaista jo nuorelle Helenille. Yksi Jälkien parhaita puolia onkin se, miten hienolla tavalla Teräs on taikonut Schjerfbeckin teosten syntyvaiheet ja taiteilijan tinkimättömyyden osaksi tarinaa.

Minulle yksinkertainenkin asetelma on tarpeeksi, totuus: Leipä on maalattavaksi riittävän kaunis ja ihmeellinen. Siinä on minulle mystiikkaa ja salaisuuksia kylliksi. Limput pöydällä olkoot minun ylistykseni elämälle. Muuta symbolismia minä en tarvitse. 

On karsittava kaikki turha ja etsittävä olennaisin, värin merkitys, viivan paino.

Kun viivat tulevat, unohdan maailman. Rauha humahtaa suoniini, ja hermoni sulavat, kun voin hetkeksi syventyä työhöni, nyt kun hiili alkaa vaikuttaa.

Schjerfbeck imi inspiraatiota ympäristöstään: merestä, puista, lapsista, talonväestä. Hän etsi jatkuvasti rauhaa ja tilaa työlleen, mutta sai ensimmäisen oman asunnon vasta 60-vuotiaana. Tausta ja olosuhteet vaikuttivat varmasti siihen, ettei Schjerfbeckin itsetunto taiteilijana ollut koskaan kovin vahva. Eikä hän vanhanakaan voinut ymmärtää, miksi taiteen ympärille muodostui maineen ja kunnian verkosto. Hänelle olisi riittänyt, että olisi saanut maalata rauhassa ilman taloudellisia huolia.

Jos minulla on isänmaa, se on tässä, meren rannalla, liplatuksessa veneen ja laiturin välissä. Paikassa, josta lähdetään ja johon palataan. 

Teräs on kirjoittanut lyyrisen kauniin romaanin naisesta, joka oli oman aikansa kummajainen, lahjakas, mutta ristiriitojen repimä taiteilija. On onni että hän pystyi pitämään päänsä ja että hänen ympärilläänkin ymmärrettiin, että naisesta voi olla muuhunkin kuin kotitöihin. Jatkuvasta kauneuden kaipuusta ja maailman myllerryksistä, ristiriidoista huolimatta minäkertojan matkassa on onni kulkea. Tai ehkä juuri siksi se onkin niin kovasti elämänmakuinen ja antaa paljon. Teräksen teksti on ihanan ilmavaa, ajatuksenomaista. Jälleen kerran yksi vuoden parhaista.

Kirjasta myös vaikkapa Leena Lumin tai Kirja vieköön! -blogeista.

22.7.2017

Naistenviikko: Anja Snellmanin Lähestyminen

Anja Snellman 2016. Lähestyminen. WSOY. 143 sivua.
Kuten jo kirjan kannesta voi päätellä, Snellmanin tuorein romaani on ainakin osin omaeläkerrallinen. Pienessä teoksessa kirjailija-terapeutti Snellman käy läpi rakkauttaan mereen ja Kreetan saareen, jossa hän vietti aikoinaan pitkiä aikoja perheensä kanssa. Paljon muutakin elämänvarrelta mainitaan, isän alkoholismi, avioliiton alku ja loppu. Kuinka paljon tästä on oikeasti omaa elämää, en tiedä. Rinnalla muistoissa kulkee Ile, nuori nisti, jonka hoidossa terapeutti yrittää soveltaa uudenlaista näkökulmaa. Muistoilla on yhteinen risteys, Kreikka, josta nuorukaisen isä oli mahdollisesti kotoisin.

Minä lähestyn pohjakosketuksiani kirjoittamalla ja sinä vetämällä kamaa.

Snellman kirjoittaa tekstiä, joka lähestyy ajoittain proosarunoutta. Lyhykäisten lukujen kappaleissa on runsaasti runomaisia, unenomaisia tunnelmia, meren ja kukkien tuoksuja, rannan ääniä tai lasten naurua. Vastapainona toimivat terapiatapaamiset ja Ile, likaisen pojan inhorealistinen kuvaus ja haju, koiranpaska kengässä tai veritahrat paidassa.

Kreetanmehiläisten pörinä, riikinkukkojen töräykset, vuohenkellojen kilkatus, mustanpuhuvat mulperit --- jasmiini tuoksuu, uuttukyyhkyt kujertavat araukaariassa ---

Vittu sä valehtelet mulle koko ajan!

Mitä teoksessa lähestytään? Terapeutti pyrkii lähestymään asiakastaan, uskon että onnistuukin siinä, mutta lähestyykö hän toivotunlaista vaikutusta? Se jää arvoitukseksi, ja kenen mittareilla sitä edes mitattaisi kun poika löytyy Kolera-altaasta. Samalla kirjailija lähestyy muistojaan, mereen rakastumisen alkuhetkiä, Kreetalle lähtemisen alkutaipaleita, ensimmäisten kesien taianomaisia hetkiä. Kreetalla tapahtui myös ikäviä asioita, joita on helpompi lähestyä kun aikaa on jo kulunut. Tapahtui paljon lähestymistä, mutta myös erkanemista. Vuosien jälkeen ei Kreetakaan ole enää sama saari, sillä maailma on muuttunut ja kovin moni on sittemmin lähestynyt saarta ihan eri syistä.

Minä rakastuin saareen jossa olimme kerran onnellisia, jossa saimme ja menetimme paljon yhdessä. Minä olen matkalla sinne aina.

Snellmanin teos on tavallaan kaunis ja herkkä, unenomaisuudessaan haparoivakin, enkä usko että romaanin tarkoitus olisikaan antaa vastauksia tai happy endejä. Lukijana viihdyin parhaiten terapeutin ja Ilen kohtaamisissa, joissa oli rosoa ja ronskia kieltä. Siitä aiheesta olisin voinut lukea enemmänkin. Side Kreetaan ja sinne jäänyttä elämänvaihetta kohtaan on selvästi kirjailijalle vahva ja tärkeä, mutta jätti lukukokemuksena minut ulkopuolelle, huolimatta sen kauneudesta. Olisin kai kaivannut kunnon tarinaa sirpaleisten muistojen sijaan ja hieman muutakin kuin vertauskuvia.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

21.7.2017

Naistenviikko: Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni

Naistenviikon lukemistot jatkuvat. Onnittelut tänään Johannalle, Hannalle ja Jennille!

Karoliina Timonen 2015. Kesäinen illuusioni. WSOY. 165 sivua.

Kesäinen illuusioni oli lukulistallani jo viime kesänä, mutta mikä lie siirtänyt sen syksyyn, jolloin en liian kesäisenä tietenkään sitä enää voinut lukea, joten siirsin sen tämän kesän listalle. Harmi vain, ettei tänään ollut sellainen kuuma, painostava hellepäivä, jona se olisi ollut täydellinen seuralainen rantaviltille.

Klarissalla on todellakin kuuma, painostava loma. Hän on lähtenyt yksin vuokramökille pienelle saarelle selvittämään ajatuksiaan ja aloittaakseen uutta romaania. Aamukahvit terassilla, järvessä uiminen, riippumatto, soutuvene... Paratiisimaisella pikku huvilalla ja vehreässä luonnossa sielu lepää, mutta osaako Klarissa kuitenkaan olla yksin, olla onnellinen. Vastarannalla kapean salmen toisella puolella asuu joku mies ja muutaman päivän yksinolon jälkeen nainen on valmis tekemään tuttavuutta. Mies osoittautuu hieman Klarissaa vanhemmaksi herrasmieheksi, jonka seurassa on mukava jutella, siemailla drinkkejä ja viettää aikaa. Parin viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen Klarissa olisi halukas etenemään pidemmälle, mutta Olavissa on jotain outoa.

Kun miehen aikuinen poika saapuu saarelle ja alkaa liehitellä Klarissaa, on tämä alkuun otettu, mutta Olavin käytös muuttuu uhkaavaksi. Hellepäivien myötä saarten ylle leviää ukkospilviä, jotka eivät ole ainoa painostava asia. Tunnelma on muuttunut ja Klarissa haluaa nähdä miehensä Mikaelin, jonka kanssa oli jo ehditty puhua asumuserosta. Mies saapuu paikalle, yhdessäolo on ihanaa, mutta vain hetken. Pian Mikael lähtee suutuspäissään, onko Klarissa mennyt liian pitkälle? Miksi syrjäisen saaren vanha mummo varoittelikaan häntä Varissaaren miehistä?

Kesäinen illuusioni on kevyen eroottisesti latautunutta kesäistä chic litiä ja kesyä jännitystä, jonka lukee laiturinnokassa, riippumatossa tai - kuten minä - nojatuolissa parissa tunnissa. Romaanin kerronta on hieman mytologisesti sävyttynyttä, jota tukevat Klarissan unenomaiset tai migreenin sävyttämät kokemukset etenkin teoksen loppupuolella. Hieman siis myös maagista realismia! Kesäisellä luonnolla on pienessä tarinassa suuri rooli: linnut, vesi, pihan vanha kataja, kuollut kuikanpoika.

Mukaansatempaavalla pikku tarinalla on jännittävä loppu, joka jättää kaiken avoimeksi, eikä siis ota kantaa siihen, miten käy Klarissan avioliiton tai mikä vastarannalla oli totta, mikä kuvitelmaa, illuusiota. Romaanissa on jotain perinteistä - keski-ikäinen nainen etsii itseään, parisuhde on käännöskohdassa - mutta se ei ole missään nimessä perinteinen pakkaus. Raikkaaseen teokseen mahtuu paljon hyviä aineksia, mutta tuntuu että niitä on ripoteltu sinne tänne, eivätkä ne anna tarpeeksi. Kerrontakin tuntui paikon kömpelöltä, mutta silti kirja oli suorastaan pakko lukea kerralla. Jotain tenhoa siinä oli!

Kirjasta lisää: Kirjoihin kadonnut, Kirjasfääri, Kirsin Book Club, Morren maailma ja Eniten minua kiinnostaa tie.

20.7.2017

Naistenviikko: Tiina Laitila-Kälvemarkin Seitsemäs kevät

Tiina on yksi viikon nimipäiväsankareista. Olen iloinen että törmäsin vastikään tähän uutuusteokseen. Suosittelen niin naisille kuin miehillekin!

Tiina Laitila-Kälvemark 2017. Seitsemäs kevät. WSOY. 179 sivua.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

Tukholmassa asuvan kirjailijan kolmannessa teoksessa on episodimainen rakenne, jossa seitsemän tarinan ja niiden hahmojen elämät risteävät, osuvat toisiinsa, muodostavat verkoston. Episodeja yhdistää myös Pohjolan muuttunut ilmasto ja kuusi perättäistä vuotta ilman kunnon kesää. Meneillään on seitsemäs kevät, vuodenaika joka on tunnetusti toivon ja odotuksen aikaa. Mutta miltä tuntuu, kun se ei lopu? Miltä tuntuu, kun odotus vain jatkuu ja jatkuu, eikä johda mihinkään?

Episodien ympärillä, eräänlaisena kehyksenä, kulkee esseetyyppinen pohtiva kirjoitelma kevään ja kesän olemuksesta, niiden roolista elämässämme Pohjolassa. Tällä esseellä Laitila-Kälvemark ottaa kantaa ja herättää lukijoita huomaamaan, mitä ilmastonmuutos voi aiheuttaa/tulee aiheuttamaan jo lähivuosina. Ilmastonmuutos on jo tunnustettu tosiasia, mutta sen seuraukset eri leveysasteilla on vielä hieman auki. Lähitulevaisuus näyttää, jäämmekö ilman lämpimiä kesiä, katoavatko mehiläiset, valtaavatko punkit heinikot, tuodaanko laadukas rehuvilja ulkomailta.

Romaanin seitsemän hahmoa ovat kaikki jonkinlaisen tienhaaran edessä. Ensimmäisessä tarinassa tapaamme 55-vuotiaan meterologin, televisiopersoonan, jonka ura on käännekohdassa ja yhteys nuoruudenystävään on kadonnut. Mies lähtee Edinburghiin, jossa on hieman Tukholmaa vihreämpää ja jossa on mahdollisuus antaa vanhojen muistojen nousta pintaan. Toisessa tarinassa on Susanne, perheenäiti ja bloggaaja, joka kaipaa kolmatta lasta ja uutta projektia elämäänsä. Pakkomielteisen somettunut nainen kontrolloi perheen arkea ja perheenjäsentensä valintoja, miettii mikä näyttää hyvältä ja millaisen kuvan antaa maailmalle. Hän on henkisesti ajautunut erilleen perheestään, vaikka Intiassa kasvaa hänelle vauva sijaissynnyttäjän vatsassa. Kolmannen episodin päähenkilö on menestynyt asunnonvälittäjä, sinkkunainen joka ei kaipaa muuta kuin menestystä työelämässä ja ajoittaisia fyysisiä kontakteja miesten kanssa. Liiat tunteet nainen karistaa mielestään juoksemalla.

Kahta edellistä naista yhdistää Markus, ruotsinsuomalainen mies joka on menettänyt yhteyden vaimoonsa ja pakenee syrjäiselle mökille Pohjois-Pohjanmaalle. Taloa siivotessaan, lattiaa maalatessaan mies yrittää muotoilla mielessään, millä sanoilla hän ilmoittaa vaimolle lähdöstään. Markuksen tytär on viidennen tarinan kertoja. Pian 18 vuotta täyttävä, koulussa menestyvä Matilda, ikätovereistaan irtautunut selviytyjä, joka viettää vapaa-aikansa hevostallilla ja saa petoksella ostettua itselleen puolikkaan hevosen ja äidilleen yllätyksen. Kuudetta tarinaa kertoo kampaaja, joka yhdistää monia muita kertojia. Hänellä on ristinään salaisuus, jonka hän on päättänyt viimein paljastaa miehelleen. Viimeinen episodi sijoittuu köyhään Intiaan, jossa sijaiskohduksi ryhtyneen naisen perhe haaveilee paremmasta elämästä, mutta joutuu petoksen uhriksi. Loppusanoissaan kirjailija muistuttaa, että yksin Intiassa työskenteli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jopa 40 000 sijaissynnyttäjää.

Laitila-Kälvemark kirjoittaa paitsi ajankohtaisista, koko maailmaa koskevista ilmiöistä, myös nykyihmiselle tyypillisistä ihmissuhdekuvioista, haaveista ja asenteista, niiden hinnasta. Romaanissa on jotain samaa kuin Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa, joskin tunnelma on käsinkosketeltavampi, lähempänä, hyvin helposti samaistuttava. Paljon tämä muistutti myös Merete Mazzarellan Marraskuuta toisiinsa nivoutuneine tarinoineen synkässä lähitulevaisuudessa. Ehdottomasti yksi kesän parhaita romaaneja: pidin sen episodimaisesta rakenteesta, jossa palaset loksahtelivat vähitellen paikoilleen, Laitila-Kälvemarkin koruttomasta, hieman dystopiahenkisestä otteesta, sekä hahmoista jotka herättivät monenlaisia tunteita.

Blogitekstejä romaanista löytyy myös Tuijalta, Annelilta, Mailta ja Lukuneuvojalta. Tällä kirjalla sain Helmet-urakkani valmiiksi, sillä se täyttää kohdan 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.

19.7.2017

Naistenviikko: Leena Parkkisen Galtbystä länteen

Naistenviikko jatkuu! Tänään vuorossa nainen, jolta olen lukenut aikaisemmin yhden romaanin. Se oli niin kutkuttava, että halusin lisää. Ja nyt taidan haluta vielä enemmän!

Leena Parkkinen 2013. Teos. 339 sivua.

83-vuotias Karen on kotoisin syrjäiseltä Fetknoppenin saarelta Galtbystä länteen, pirtun salakuljetuksella ja kaivostoiminnalla pystyssä pysyneestä pienestä yhteisöstä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa pärjää, kunhan on tarpeeksi paksunahkainen ja kätevä. Kun Karen aikoinaan pääsi saarelta, hän vannoi ettei palaisi koskaan. Nyt hän on kuitenkin matkalla sinne vuoden -56 Plymouth Furyllaan, mukanaan 17-vuotias raskaana oleva vieras tyttö. Miten hän tähän ajautui? Pelastamaan iranilaistaustaisen tytön huoltoasemaryöstöstä, pakenemaan tämän kanssa saaristoon?

Tämä on Fetknoppen, maksaruohon päällystämä turvasatama, puoli tuntia Korppoon Galtbystä länteen. Paikka jonne kommunistien valta ei yllä. Saari jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Jossa mikään ei muutu. Tytöt eivät katoa.

Lapsena Karenin elämän keskipiste oli hänen isoveljensä Sebastian, pitkäripsinen poika, joka myös kaipasi jonnekin pois. Karenin äiti oli mantereelta ja jaksoi valittaa kohtaloaan koko lyhyen elämänsä. Isästä ei ollut koskaan seuraa, hän pakeni valitusta työhuoneeseensa ja pullon pariin. Saarella kytättiin mitä kukin tekee, mihin ja miten uskoo, millä tavalla pukeutuu. Silti lapsuus oli varsin huoletonta ja kesät suolaisessa merituulessa pitkiä, lapsilla oli kavereita ja tekemistä. Sota varjosti Karenin nuoruutta ja vei Sebastianin pitkäksi aikaa pois. Sodan jälkeen kaikilla oli kova halu aloittaa uudestaan, avioitua, nauttia elämästä. Eräänä kauniina iltana tanssien jälkeen yksi Karenin ystävistä, Kersti, ei palannutkaan kotiin. Viikon päästä hänet löydettiin kuolleena, kuristettuna. Pian vangittiin Sebastian, joka ei jaksanut pitkään vaan tappoi itsensä sellissä. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen on päättänyt, että on aika selvittää, kuka murhaaja oikeasti oli, sillä vanha nainen on varma, ettei se ollut hänen veljensä.

Muistoissaan Karen palaa lapsuuteensa saarella, aikaan ennen ja jälkeen sodan. Hänen on muistettava tyttöjen välisiä salaisuuksia, ensisuudelmia poikien kanssa, äitinsä sairastuminen, kaikessa täydellinen veljensä ja kaikki ne kyläläiset, joilla saattoi olla tekemistä tapahtumien kanssa. Välillä äänen saa Sebastian, hieman outona pidetty nuorukainen, joka vietti salaista elämää opiskeluvuosinaan Turussa, ennen kuin palasi saarelle ja Kersti kuoli. Parkkisen kerronta on nautinnollisen aistikasta. Saaren tuoksuilla ja kasveilla, pula-ajan tai sotaa edeltävän ajan ruoilla ja niiden tuoksuilla on merkittävä rooli. Tyttöjen ja naisten elämässä kankaat, vaatteet ja korut heijastavat aikaansa, venymistä sota-ajan vaatimuksiin ja vähitellen sodan jälkeisten vuosien heräävään muotiin. Parkkisen kieli puhaltaa eloa menneisiin vuosiin ja lukijan aistit herkistyvät.

Välillä ollaan tietysti nykyajassa, jossa äänen saa Azar, Karenin mukaansa tempaama teini. Azarin elämä Tampereen Hervannassa on ollut hyvin erilaista. Maahanmuuttajavanhempien lapsella on koti Suomessa, mutta äidinsä kertomasta Iranista hän ei pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi olla kuin ystävänsä. Samalla tavalla kuin Parkkinen herättää Fetknoppenin saaren ja 1940-luvun eloon, hän sekoittaa myös iranilaisista tavoista ja ruoista makoisat keitokset. Kuten odottaa saattaa, vanhan naisen ja tytön välille syntyy liitto, josta kumpikin hyötyy. Paetessaan yhdessä tarina alkaa muistuttaa dekkaria kaappauksineen ja kaapin kokoisine ryöstäjineen.

Jotta tarina ei vaan kävisi kuivaksi, on Sebastianilla salaisuuksia, jotka paljastuvat vasta Karenin ja Azarin pakomatkalla. 1940-luku oli nimittäin vielä aikaa, jolloin valtavirrasta poikkeava seksuaalinen suuntautuminen oli  rikos. Pienen yhteisön paineessa liian lyhyt hame tai uudet sukkahousut saattoivat aiheuttaa puheita ja paheksuntaa, mutta homoseksuaalisuus oli jotain paljon pahempaa.  Niin, Galtbystä länteen ei todellakaan pääse missään vaiheessa kuivaksi, eikä tapahtumaköyhäksi. Romaani pursuaa tarinoita, mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaloita, pintaan nousevia muistoja ja salaisuuksia. Kerronta on eläväistä ja nostaa usein hymyn huulille, sillä kirjan hahmot - naiset etenkin - ovat varsin teräviä suustaan. Romaani on toisaalta historiallinen, toisaalta se antaa myös realistisen kuvan nykypäivästä. Samalla se on kahden tytöm kasvukertomus, ja yllättäen myös hieman jännittävä!

Kirjasta on kerrottu myös blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus ja Mari A:n kirjablogi.

18.7.2017

Naistenviikko: Riikka Pulkkisen Raja

Osallistun naistenviikon lukutempaukseen ja postaan vain naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Lisää haasteestaa täällä. Viikon aloittaa nimipäiväänsä tänään viettävä Riikka Pulkkinen.
 
Riikka Pulkkinen 2013 (2006). Raja. Gummerus. 399 sivua.

Pulkkinen nousi heti esikoisromaanillaan lukevan yleisön tietoisuuteen. Rajasta on kirjoitettu ja puhuttu paljon, siitä on varmasti sanottu jo kaikki olennainen, mutta yritän siitä huolimatta sanoa vielä jotain omaa. Aloitetaan vaikka siitä, että pidin tästä enemmän kuin Totta-romaanista, josta kirjoitin tasan vuosi sitten, niin ikään naistenviikolla Riikan-päivänä.

Miksi pidin enemmän? Kirjoitin vuosi sitten, että Totta "on niin valmiiksi pureskeltu ja siloinen", hahmoista puuttuu säröä ja "tämän olen lukenut ennenkin". Rajassa tunnistan tuon Pulkkisen kielen, joka on viimeisteltyä, huolellista ja kaunista. Tällä kertaa kuitenkin juuri sopivassa määrin. Tietty runollisuus ja haikeus nousee välillä pintaan kuin muistuttaakseen itsestään,  mutta ne eivät ole itsetarkoitus. Rajan lukeminen on miellyttävää, kieli on tasapainoista eikä yritä liikaa.

Romaanissa pohditaan rajan tematiikkaa, fyysisiä kehon rajoja ja ennen kaikkea moraalisia rajoja. Toinen keskeinen naishahmo, Anja, on ollut pitkään naimisissa. Hänen miehensä on menettämässä muistinsa ja asuu jo hoivakodissa. Miehen muuttuminen, suhteen muuttuminen ja yksin jääminen on tehnyt Anjan elämästä raskasta, hän ei näe siinä enää mitään mieltä. Anja on jo valmis jättämään oman elämänsä, kunnes muistaa miehelleen lupaamansa asian. Onko hän valmis ylittämään laissa määritellyn rajan?

Lukion ensimmäistä vuotta opiskeleva Mari pohtii myös kuoleman keinoja, tosin vain unelman tasolla. Hän kaipaa oman ruumillisuutensa rajoja ja painii iälleen tyypillisten kasvukipujen kanssa. Mari rakastuu voimakkaasti äidinkielen opettajaansa Julianiin, joka ei voi vastustaa omaa himoaan nuorta, runollisen älykästä naisenalkua kohtaan. Mari rikkoo itselleen uusia fyysisiä rajoja, mies rikkoo paljon enemmän. Rajoja rikotaan tai ainakin koetellaan muuallakin romaanissa.

Romaanin kerronta etenee neljän kertojan voimin, Anjan, Marin, Julianin ja tämän 6-vuotiaan tyttären, Annin. Annin rooli ja anti teokselle on pohtia pienten tyttöjen välistä kaveruutta, vallankäyttöä joka alkaa jo nuorena, sitä miten varhain lapsi ottaa tehtäväkseen huolehtia ja tasoitella, tunnustella ilmapiiriä ja tarvittaessa alistua, jotta ympäristössä säilyy tuttu tasapaino. Marin elämässä liikutaan osin samoissa tyttöjen välisissä kuvioissa, mutta pääpaino on hänen omassa tragediassaan ja sen seurauksissa. Tragedia onkin yksi romaanin teemoista, erään Antiikin tragedian tulkinta ja sen myötä valinnanvapauden ja kuoleman väistämättömyyden tulkinta. Rajanvetoa sekin.

Marin tragedia on tavallaan kamalan tuttua, moneen kertaan kirjoitettua ja aikuisen näkökulmasta melodramaattista, mutta Pulkkinen on todella taitava niin nuoren kuin vanhemmankin mielen kuvaajana. Jos romaani olisi jäänyt Marin ja Julianin tarinaksi, olisin lytännyt sen alkuunsa liian lapselliseksi. Anjan tragedia sen sijaan saa kyyneleet silmiin ja menee ihon alle. Miten pitkälle sitä onkaan valmis menemään rakkaansa puolesta? Miten kamalalta mahtaa tuntua, kun puoliso menettää otteen muistoistaan ja arjestaan, lakkaa aikomasta ja pelkää suunnattomasti. Anjan rakkaus miestään kohtaan on kaunista ja kestävää.  Suuria teemoja siis, rakkautta ja kuolemaa, moraalia ja onnen rajoja, mutta Raja tuntee omat rajansa ja jää sopivan kokoiseksi, ei paisu liikaa mihinkään suuntaan.

Lisää mietteitä vaikkapa näissä blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut ja Lurun luvut. Helmet-haasteessa kuittaan tällä romaanilla kohdan 6: Kirjassa on monta kertojaa. 

17.7.2017

Helmet 2017: haaste suoritettu!

Helmet-kirjastot ovat haastaneet lukijoita mukaan 50 kirjan haasteeseen nyt jo kolme kertaa. Ensimmäinen vuosi oli minulle eräänlainen harjoitus, sillä hoksasin lähteä mukaan vasta kesken vuoden ja rukkasin sääntöjä itselleni joustavammaksi. Kahdesta seuraavasta vuodesta tämä vuosi oli ehdottomasti helpompi ja aika moni Helmet-haasteen Facebook-ryhmäläisestä on sanonut samaa. Helmet-ryhmä on ollut aivan loistava apu ja ihanaa seuraa. Hyviä vinkkejä löytää milloin vaan!

Erään ryhmäläisen (Kiitos Laura!) laatiman Excel-taulukon avulla olen seurannut, mitkä 50 kriteeristä ovat olleet niitä helpoimpia eli kuinka moni romaani olisi täyttänyt kyseisen kriteerin, ja minkä kriteerien alle on tullut vähiten rukseja.

Ehdottomasti helpoin haastekohta oli numero 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Siihen nimittäin sopivat kaikki lukemani kirjat! Yli kaksikymmentä kirjaa keräsivät myös kriteerit
1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis,
2: Kirjablogeissa kehuttu kirja,
6: Kirjassa on monta kertojaa ja
23: Käännöskirja.

Kohdat jotka keräsivät noin kymmenen kirjaa:
15: Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen,
17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista,
18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa,
20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö,
24: Kirjassa selvitetään rikos,
28: Kirja kirjailijalta jolta olet lukenut vain yhden kirjan,
35: Kirjan nimessä on erisnimi,
42: Esikoisteos,
45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja ja
49: Vuoden 2017 uutuuskirja.

Kohdat, jotka ovat keränneet ainoastaan yhden tai kaksi kirjaa, ovat
7: Salanimellä kirjoitettu kirja,
9: Toisen taideteoksen inspiroima kirja,
19: Yhdenpäivänromaani,
22: Kuvitettu kirja,
31: Fantasiakirja,
33: Kirja kertoo Intiasta,
36: Elämäkerta tai muistelmateos sekä
46: Oseanialaisen kirjoittama kirja.

Nämä viimeiset kriteerit eivät itse asiassa olleet lainkaan vaikeita, vaikka eivät keränneetkään enempää teoksia. Tilastot kertovat ehkä pikemminkin omasta lukumaustani kuin kriteerien vaikeudesta. Kriteerien ulkopuolelta voin kertoa hieman lisää: Viidestäkymmenestä teoksesta 33 kirjaa on naisten kirjoittamia. Tämä ei ole ihan tietoinen valinta, mutta huomaan että naisten kirjoittamiin on usein helpompi tarttua. Täytyy joskus analysoida paremmin, mistä tämä johtuu... Hieman yli puolet, 29 kirjaa, on kotimaista tuotantoa. Tämä on osin tietoinen valinta parin vuoden takaa, jolloin huomasin että minulla on kammottava aukko kotimaisten kohdalla. Nykyään pystyn jo osallistumaan keskusteluun! Novellikokoelmia löytyy 3, tietokirjoja yksi ja dekkareita yllättäen vain viisi kappaletta.

Ylhäältä tai tästä linkistä pääsee sivulle, jonne olen koonnut haasteeseen lukemani kirjat. Linkeistä pääsee edelleen lukemaan niistä postaamani arviot. Arvioista muutama puuttuu vielä, osan julkaisen tulevalla naistenviikolla.

Suosikkini? Aina yhtä vaikea valinta, mutta tässä muutama ehdokas:
Tiina Laitila-Kälvemark: Seitsemäs kevät (postaus tulossa)
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (puolueellinen valinta!)      

Helmet-haasteen suorittaminen on aina yhtä ihana tavoite, mutta sen jälkeen iskee tietysti tyhjyys. Onneksi saan jatkaa Facebook-ryhmässä ja olla mukana kun osa jatkaa. Tyhjyydestä seuraa toisaalta myös vapaus, sillä loppuvuodesta ei ole pakko miettiä, mikä kirja kannattaa lukea seuraavaksi! Odotan joka tapauksessa jo uutta, vuoden 2018 haastetta. Toivottavasti sellainen siis tulee vielä! Onnea kaikille muille haasteen jo tehneille tai sen parissa pakertaville!

11.7.2017

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pärttyli Rinne 2014. Noxboox. 213 sivua.

Franz oli alusta asti lämmennyt ajatukselle vapauden puolustamisesta väkivaltaisin yllätyshyökkäyksin, mutta ei ollut oikeastaan tippaakaan kiinnostunut aseista. Lisäksi hän koki kaikki poliittiset ideologiat itselleen vieraiksi ja työskenteli mieluummin olemisen syvätasolla, elämän falsifikaation, rakkauden ristiriitaisuuden ja tosiajattelun luonnonvalinnan tyyppisten pohjakäsitteiden parissa, jotka kirjaan liitettyinä toimivat Uuden Filosofian kulmakivinä.

Tuo kirja on Nietzscheä ja sitä Franz, syrjäytynyt lukiolaisnuorukainen kuljettaa taskussaan. Kirjan ajatukset antavat hänelle voimaa, selkiyttävät ajatuksia silloin kun häiritsevä ympäristö idiootteineen sekoittaa suunnan. Franz on kiinnostunut filosofiasta, mutta kokee ettei hänen tarvitse oppia enää uutta, vaan hänellä on jo kaikki se tieto ja näkemys, joka tekee hänestä ylivertaisen, tulevaisuuden suuren ajattelijan ja seuratun. Franzin ainoa ystävä on Kolehmainen, juntti joka rakastaa aseita.

Franz ei koe olevansa niinkään yksinäinen, vaan eristyksissä. Häntä kiusataan koulussa, hänen on vaikea puhua muiden kuin Kolehmaisen kuullen eikä hänellä ole juurikaan kiinnostusta laskeutua tavallisten lukiolaisten, ei edes vanhempiensa tasolle. Hyljeksyntä on siis tavallaan molemminpuolista. Eräänä päivänä häntä pyydetään kuitenkin treffeille. Franz ihastuu Virpiin, puhuu rakkaudesta ja kiinnostuu myös rakkauden filosofiasta. Pojan on kuitenkin vaikea ymmärtää syitä ihmisten välisille suhteille, joten häneltä jää huomaamatta, että tyttö käyttää häntä vain hyväkseen.

Tietysti, kun eletään teini-ikää, tekojen taustalla vaikuttaa kolmiodraama. Ehkä enemmän kuin Franz haluaisi myöntää. Hän haaveilee uudesta ajasta ja omasta roolistaan siinä, mutta se viimeinen keino, jonka hän ottaa lopulta käyttöön, johtuu loppujen lopuksi nöyryytyksestä, itseinhosta ja huonosta arvosanasta. Nimittäin samaan aikaan kun Virpi vehtaa arkkivihollisen kanssa, Franz väheksyy filosofian kurssin vaatimuksia ja saa esitelmästä kahdeksikon. Se on viimeinen pisara.

Pärttyli Rinteen nimi ja romaanin aihe jäivät mieleeni pari vuotta sitten kirjamessuilla, kun Hesari nosti lavalle esikoiskirjailijapalkintoehdokkaat. Aihe on karmivalla tavalla ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Romaani etenee väistämätöntä kohti hyvin rakennetulla, suorastaan koukuttavalla tavalla. Rinne ei etsi  hahmonsa karmivalle teolle syitä, ei pohdi eikä selittele. Hän esittelee asiat sellaisina kuin ne ovat. Koulumaailma ja nuoret vaikuttavat hyvin todennäköisiltä ja aidoilta, vaikka täytyy sanoa etten pitänyt heistä kenestäkään. Ehkä se oli tarkoituskin. Nuorten välinen draama ihastumisineen ja kiusaamisineen olisi jo sinänsä syy raivostua, mutta omalaatuisen nörttihahmon monimutkainen mielenmaisema luo tapahtumille aivan erityisen sävyn. Franzin perusteellinen filosofian tuntemus ja siihen perustuva ajatustapa teki myös kerronnasta ihan omanlaistaan, joten en ihmettele että Rinne nostettiin kirjamessuilla lavalle. Vaikka tarina on ennalta-arvattava ja sen suunta ilmeinen, se on piristävällä tavalla erilainen. (Jos tällaisesta surullisesta tapauksesta saa käyttää ilmaisua piristävä!)

Kirjasta myös näissä blogeissa: Marjatan kirjaelämyksiä, Reader, why did I marry him?, Amman lukuhetki ja Kirjakaapin kummitus. Helmet-lukuhaasteessa se sopii kohtaan 42: Esikoisteos.

10.7.2017

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri 2008. Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth. Suomentanut Kersti Juva. Tammi 2008. 434 sivua.

Lahirin tuotanto on minulle tuttua jo ajalta ennen blogia. Hänen novellikokoelma Tämä siunattu koti teki suuren vaikutuksen, ja romaani Kaima on niin ikään jäänyt hyvin mieleeni. Lahirin teokset ovatkin kahmineet melkoisen määrän palkintoja Atlantin tuolla puolen. Parin vuoden tauon jälkeen on hyvä palata Lahirin tuotantoon jo senkin vuoksi, että Helmetin haasteeseen piti lukea Intiasta kertova teos ja teokset sopivat mainiosti myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Lahirin tuotannossa keskiössä ovat Intian bengalilainen väestö, joita on muuttanut koulutuksen ja paremman elintason perässä Yhdysvaltoihin varsin runsaasti. Lahirin bengalilaiset ovat yleensä koulutettuja, jo kotimaassaan parempaa keskiluokkaa, eivätkä elä Yhdysvalloissakaan mitenkään vaatimattomasti. He tekevät kuitenkin ahkerasti töitä elintasonsa eteen eikä mikään tule ilmaiseksi. Vanhemmat odottavat lastensa saavuttavan vähintään ylemmän korkeakoulututkinnon ja arvostetun paikan työelämässä. Samalla bengalilainen yhteisö pitää kiinni perinteistään, vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta ja aiheuttaakin paljon sukupolvien välisiä kahnauksia. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista kertovassa kirjallisuudessa rinnastakin Jhumpa Lahirin tuotannon usein Chimamanda Ngozi Adichien teoksiin. Niissä on paljon samaa, yleismaailmallista juurtumiseen liittyvää problematiikkaa ja tarkkanäköistä perheiden ja ihmissuhteiden kuvausta.

Tuoreen maan kahdeksan novellia ovat jouhevaa luettavaa. Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa. Arjen pienet kysymykset kohtaavat suuren mittakaavan herkullisella tavalla. Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen ja vaikka nuoremmalla polvella olisi jo tarve luoda uutta ja elää nykypäivää, ilman juuria eivät hekään pärjää. Usein nuorempi polvi ymmärtää vanhempiensa ajatusmaailman ja valinnat, mutta heidän väliinsä jää kielten ja kulttuurien yhteentörmäyksen synnyttämä juopa ja kommunikointi on haastavaa. Ulkopuolisuuden tunne on jatkuvasti läsnä ja tuo koomisella tavalla esiin amerikkalaisen/länsimaisen kulttuurin itsestäänselvyytenä pidettyjä piirteitää.

Sukupolvien yhteentörmäysten lisäksi novelleissa tarkastellaan myös parisuhdetta, yhteenkasvamista ja opettelua, tunteiden väljähtämistä ja avioliittoon kuuluvia velvollisuuksia. Tuoretta maata on helppo lukea novelli kerrallaan, vaikka silloin tällöin, enkä minäkään lukenut teosta yhteen soittoon. Lahirin kerronta on hienovaraista ja vaikka teemat ovat melko suuria, niin kieli kuin tunnelma pysyttelee tiukasti kiinni maanpinnalla. Lahirin kieli on rikasta, mutta hän ei kikkaile eikä koruile. Päinvastoin, hänellä on uskomaton kyky sanoa paljon hyvin vähäeleisellä tavalla. Siinä ehkä yksi syy, miksi tarinat kestävät ja jopa vaativat hidasta luentaa.

Tuoreesta maasta on kirjoitettu myös blogeissa Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ja Kirjakaapin kummitus.

Blake Crouch: Wayward Pines. Ei pakotietä

Blake Crouch 2012. Englanninkielinen alkuteos Pines. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2015. 330 sivua.

Jollakin tapaa innostukseni lukea jotain Blake Crouchilta liittyy Lukupino-blogiin, mutta en enää muista miten. Olisiko kirjailijan haastattelu vai jokin kirjapostaus keväältä? No, joka tapauksessa, laitoin siis nimen mieleeni, ja kun kirjakaupan alelaarista sain tämän kirjan edullisesti, poimin sen mukaani. Myyjä oli aivan liekeissä ja varoitti, ettei trilogian ensimmäinen osa tule riittämään! Mitenkäs minun kävikään?

Wayward Pinesia markkinoidaan ihmisille, jotka rakastivat Twin Peaksia, Lostia tai Salaisia kansioita. Kyseessä on kylä tai pieni kaupunki, josta ei ole pakotietä. Nämä voi päätellä jo kirjan nimestä, joten en paljasta mitään olennaista. Kaupunkiin päätyy salaisen palvelun agentti Ethan Burke, joka nurmikolta herätessään ei alkuun muista, kuka on, missä on ja mitä on tapahtunut. Hänet viedään sairaalaan, jossa hänelle ei kerrota juurikaan enempää. Lompakkoa ja puhelinta ei löydy mistään. Sinnikkäänä miehenä Burke alkaa selvittää, mikä tämä pahaenteiseltä vaikuttava kaupunki oikein on ja miksi tuntuu siltä, ettei kukaan halua tehdä yhteistyötä hänen kanssaan.

Crouch kirjoittaa takuuvarmasti myyvää tekstiä ja onhan Pinesista jo tehty TV-sarja. Burken kamppailu pienessä kaupungissa on täynnä vastoinkäymisiä, yllätyksiä, järkytystä ja kipua. Sankarimme on vakavasti loukkaantunut ja välillä häntä hakataan lisää, mutta mies juoksee pakoon, kiipeää vuoristossa ja peittoaa lauman nälkäisia petoja omin pikku kätösin. Ei mitään, vaikka välillä silmissä sumenee ja nukutusaineen vaikutus on jo alkamassa. Niin, jos rivien välistä voi jotain päätellä, niin meno oli minun makuuni jo hieman överiä.

Tarinan taustalla on kuitenkin mielenkiintoinen kuvio, joka selviää vasta ihan lopussa. Ja tietysti halu selvittää kaikki outous ja salamyhkäisyys on se, miksi kirjaa ei voi laskea käsistään, vaikkei se muuten niin kovin hyvä ollutkaan. Koukuttava kyllä, vauhdikas ja nopea käänteissään, mutta jopa bestselleriksi hieman liian heppoinen ja telkkarimainen minun makuuni. En siis usko, että jatkan tämän trilogian parissa, mutta voisin aivan hyvin kokeilla Crouchilta jotain muuta!

Arviot myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin ja Järjellä ja tunteella. Helmetissä sijoitan tämän kohtaan 23: Käännöskirja.

6.7.2017

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalo. 2015. Pitkä valotusaika. Tammi. 223 sivua.

Muistan Vanhatalon romaanin parin vuoden takaa, kun se ilmestyi ja muistan arviot, joiden perusteella päätin lukea kirjan jonain päivänä. Väliin tuli ilmeisesti sitten muutama muu kirja, mutta nyt vihdoin tuli oikea hetki lukea Pitkä valotusaika. Romaani on melko lyhyt ja koska minulla ei ollut näille parille kylmälle päivälle mitään muutakaan suunnitelmissa, antauduin kirjalle ja luin sen lähes yhdellä istumalla. Mikäs lomalla sen mukavampaa!

Ouluun sijoittuvaa romaania oli kiva lukea jo tutun ympäristön vuoksi, mutta hurmaannuin myös päähenkilön Aarnin vuorosanoista, jotka olivat aitoa Oulun murretta. Murteen leppoisa rytmi sopii hyvin hahmolle, joka ei pidä itsestään meteliä. 1960-luvun puolessa välissä Aarni on katkera koululaitokselle, sillä hänelle ei ole siellä mitään. Äitikin on huolissaan tuleeko pojasta mitään, mutta järjestää tämän harjoittelijaksi Aarnin edesmenneen isän siskon valokuvaamoon. Valokuvaamisesta ja kuvien kehittämisestä tulee pian ahdistuneelle pojalle tärkeä harrastus ja olennainen osa elämää. Mies löytää alan, jossa hän voi loistaa edes hetkittäin.

Aarni on luonteeltaan hieman syrjään vetäytyvä, pysyy mielellään sivussa, ja vaikka hän tuntuu tietävän mitä haluaa, häneltä puuttuu usein rohkeutta tehdä asian eteen jotain. On onni, että hän perii tätinsä valokuvaamon ja asettuu Ouluun perheensä kanssa, mutta jotain tuntuu aina puuttuvan. Menestystä, luovuutta, rohkeutta, oikeita sanoja. Maailmalla valokuvaavalla ystävällä, Teuvolla, tuntuu olevan tuota kaikkea. Vaimo Ilse kannattelee Aarnia eteenpäin, kehittyy itsekin taitavaksi kuvaajaksi, hoitaa lapset ja lapsenlapset. Aarnen rakkaus Ilseä kohtaan on vahvaa ja hän elääkin jatkuvan epävarmuuden kanssa, josko vaimo on pohjoisessa tyytymätön arkiseen elämäänsä ja junttiin kaupunkiin. Helsingissä olisi ollut Ilselle paljon muuta.

Aarni on yllättävän puoleensavetävä päähenkilö kaikesta epävarmuudestaan ja sivullisuudestaan huolimatta. Hänessä on jotain, mitä moni löytää varmasti itsestään. Hän on toisaalta erittäin tunnistettavalla tavalla aikakaudensa mies ja isä, mutta toisaalta hyvin iätön ja sukupuoleton. Aarniin on helppo samaistua. Pitkä valotusaika on vahvasti kertomus oman jutun löytymisestä, kutsumukselleen antautumisesta ja siinä mielessä Aarnin tarina. Se on kuitenkin myös avioliittoromaani, niin merkittävä on Ilsen rooli Aarnin elämässä ja romaanissa ylipäätään.

Aarnin tapa etsiä oikeaa valoa ja kuvakulmaa välittyy myös romaanin kieleen, joka on vangitsevaa. Se on kaunista, muttei koruilevaa, vaan pikemminkin maalailevaa, kuin tunnelmallisia, mutta tarkkoja mustavalkokuvia. Kieli ja kuvat tekevät tekstistä kuulasta ja hengittävää. Romaanin luvutkin saavat nimensä valokuvien kuvateksteistä. Pitkä valotusaika ei revittele juonenkäänteillä eikä yritä syleillä maailmaa. Sen hienous on arkisissa ihmisissä, heidän haluissaan, peloissaan ja yrityksissään rakentaa mielekästä elämää.

Kirjasta arviot myös näissä blogeissa: Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa, Lumiomena ja Kirsin kirjanurkka. Kuittaan teoksella Helmetin haastekohdan 15: Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

5.7.2017

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Yaa Gyasi. 2016. Englanninkielinen alkuteos Homegoing. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava. 379 sivua. 

Yhdysvalloissa suitsutettu esikoisromaani Matkalla kotiin on pitänyt minua otteessaan pari viime päivää. Veikkaan että kirja on yksi minuun eniten vaikutuksen tehneistä kirjoista tänä vuonna. Sen lukeminen oli vangitsevaa, tarinat toinen toistaan kiehtovampia, se opetti ja teki historiasta elävää - voiko kirjalta paljon muuta toivoa?

Matkalla kotiin on sukutarina, tai itse asiassa kaksi, jotka saavat alkunsa kun toisilleen tuntemattomat siskopuolet päätyvät Cape Coastin orjalinnoitukseen, toinen brittivirkamiehen vaimoksi, toinen myytäväksi. Näin sukutarina haarautuu kahtia, Yhdysvaltoihin ja Ghanaan. Romaani koostuu noin viidestätoista luvusta tai tarinasta, jotka vuorottelevat Atlantin molemmin puolin ja esittelevät kustakin sukupolvesta yhden jäsenen.

Länsiafrikkalaisella alueella, joka myöhemmin opitaan tuntemaan Ghanana, on keskenään taistelevia heimoja ja britit, jotka katsovat oikeudekseen myydä afrikkalaisia Yhdysvaltoihin. Eletään 1700-lukua ja orjakaupassa ovat mukana kaikki ihon väriin katsomatta. Heimosotien vankeja, yöllä saalistettuja ihmisiä tai muista syitä kaapattuja mustia lastataan laivoihin tuhansittain. Orjalinnoituksen yläpuolella elää vauras väestönosa palvelijoineen, jotka ovat joko kaupoista vastuussa tai vain ummistavat silmänsä siltä.

Tarinat Ghanan puolelta ovat vahvasti vanhojen uskomusten ja ikiaikaisten tapojen värittämiä. Arkielämä heimoyhteisöissä pysyy sukupolvien ajan lähes muuttumattomana. Hyvät ja huonot satovuodet seuraavat toisiaan, miehillä on useita vaimoja - monilta osin tarinat muistuttavat mm. Chinua Acheben romaania Kaikki hajoaa. Moni asia hajoaa ja muuttuu myös fantien ja ašantien elämässä, kun lähestytään 1900-lukua. Viimeisen tarinan Marjorie Agyekumilla on jo ollut mahdollisuus kouluttautua ja elää ulkomailla, mutta vielä hänen isoäitinsä Akua eli savimajassa pitkien kävelymatkojen päässä rannikosta. Akuan äiti Abena joutui panemaan kampoihin lähetyssaarnaajien parissa, Abenan isä James puolestaan valitsi rohkeasti rauhallisen maalaiselämän, vaikka olisi valkoisen isoisänsä vuoksi voinut jäädä vauraaksi orjakauppiaaksi. Tuon isoisän vaimolta Effialta on peräisin musta koru, jota Marjorie kantaa kaulassaan 1980-luvulla Yhdysvalloissa.

Kun laiva saapuu Yhdysvaltojen puolelle, vastassa on Helvetti ja isäntänä Piru. Esi Asare on kokenut kuitenkin pahempaakin maatessaan kasan pohjimmaisena ensin linnoituksessa Cape Coastilla, sitten laivamatkalla. Hänen tyttärensä Ness kantaa selässään niin järkyttävän näköisiä ruoskan jälkiä, ettei häntä oteta siistiin sisäorjan työhön. Pelto-orjan elämä on jatkuvaa raatamista, hakkaamista ja janoa. Nessin poika Jo pääsee pakenemaan pohjoisemmaksi, mutta vaikka Jon poika "Kahden Lapion H" onkin jo vapaa mies, on tämän ainoa keino elättää itsensä Pratt Cityn hiilikaivoksissa, onkaloissa jonne sadat mustat ovat kuolleet. Hiilikaivosvuosien aikaan, pian sisällissodan jälkeen, alkavat mustat taistella oikeuksistaan. Orjuuden vaikutukset näkyvät silti vielä pitkään. H:n tytär Willie omaa uskomattoman kauniin äänen, muttei kelpaa Harlemin jazzklubeille esiintymään liian tumman ihonvärinsä vuoksi. New Yorkissa on tarkka värierottelu ja alueen työttömyys ajaa 1960-luvulta eteenpäin monet huumeluoliin. Willien pojanpoika Marcus on onneksi yltänyt pidemmälle. Opiskelijabileissä hän tapaa Marjorien ja kiinnostuu historiastaan.

Yaa Gyasin kunnianhimoinen katsaus Afrikan ja Amerikan orjahistoriaan on siis hyvinkin monipuolista luettavaa. Uskomatonta, mutta kaiken yllämainitun ja paljon enemmän kirjailija on saanut mahtumaan alle 400 sivuun. Lukukokemus on sivumääriä huomattavasti suurempi. Jos teos kumartaa Acheben suuntaan ja palauttaa mieleen niinikään nuoren kirjailijan Chigozie Obioman, muistuttaa se osin myös Chimamanda Ngozi Adichien teoksia, joissa tosin muutto Afrikasta sijoittuu paljon myöhempään ja johtuu muista syistä. Sivuliepeessä mainitaan tietysti myös Toni Morrisonin jalanjäljet. Romaani onkin tärkeä muistutus siitä, kenen suulla historiasta kerrotaan ja kenellä on oikeus omaan ääneen.

Vaikka romaanin kohtalot sisältävät paljon julmuutta, surua ja menetyksiä, katkeruutta ja sortoa, ei lukeminen tunnu kovin raskaalta. Useimmiten päinvastoin, sillä useimmat hahmot kantavat sisällään vahvuutta ja optimismia. Kai lukukokemukseen vaikuttaa sekin, ettei yksittäisen suvun jäsenen menetystä jäädä vatvomaan, vaan sukutarina etenee vääjämättä kohti nykyaikaa, eikä katkea vaikeuksista huolimatta. Ja koska Yaa Gyasi nyt vain kirjoittaa niin hyvin. Kertakaikkisen vaikuttava teos. Matkalla kotiin, vapauteen ja Afrikkaan.

Kirjasta lisää blogeissa Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kirjojen keskellä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin haasteessa se sopii mainiosti kohtaan 26: Sukutarina.

2.7.2017

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen 2014. Suojaton. Siltala. 160 sivua.

Helmi Kekkosen Vieraat teki vaikutuksen viime syksynä ja kun pian sen jälkeen silmiini osui kirjailijan aikaisempi teos kirjakaupan alelaarista, pelastin sen mukaani. Pieni kirja on herkän ja kauniin näköinen ja romaaninakin hyvin samanlainen, aistillinen ja vaikeasti kuvailtava, hieman samea.

Hannele on jo nelikymppinen, mutta toive pienestä tyttärestä elää. Kun toive sitten toteutuu, on kaikki täydellistä. Hänen sylissään on tummasilmäinen Isa, isoisoäidiltään nimen saanut pienokainen, perheen silmäterä. Isa osoittautuu vuosien mittaan erilaiseksi kuin muut. Häneen on vaikea saada kontaktia, hän oppii asioista nopeasti tai ei tunnu oppivan lainkaan, hän kavahtaa kosketusta. Perhe suojelee ja yrittää ymmärtää, mutta varsinkin Hannele syyttää itseään ja kokee itsensä riittämättömäksi.

Isa on kummajainen, on aina ollut, ja sen ajatuksen takia Hannele vihaa itseään. Itseään ja Tomasta, sitä etteivät he ole koskaan todella kuunnelleet Isaa. He ovat vain odottaneet ja toivoneet tytön ajan myötä muuttuvan, tulevan normaaliksi. He ovat sulkeneet silmänsä siltä Isalta joka on koko ajan ollut heidän edessään.

Isan oma maailma on usein muilta piilossa ja se koostuu unista, välähdyksistä, muistoista, peloista, äänistä. Hänen ja muiden maailman välissä on muuri, joka joskus raukeina hetkinä rakoilee ja yhteys löytyy. Se voi olla juuri unen tullessa tai lämpimänä kesäpäivänä äidin kanssa vierekkäin. Elämä isossa talossa maalla ei kuitenkaan riitä, kun Isa kasvaa ja alkaa kaivata lisää. Kosketusta, katseita, jotain mitä kotona ei ole. Hakeeko hän niitä väärästä paikasta, vääriltä ihmisiltä, vai mikä sai aikaan onnettomuuden, josta romaani alkaa? Tulevatko sanat silloinkaan?

Oli vain neljä sanaa joista hän välitti, jotka hän muisti nimensä tavoin, joiden avulla hän piti toisten maailmasta kiinni.
Sade. Perhonen. Veli. Uni.

Suojattomasta on hieman vaikea kirjoittaa, sillä Isan ajatusten lailla koko tarina on melko sumea ja arvoituksellinen. Siihen on vaikea tarttua tai valita aloituspistettä, enkä ollut lukiessani aina ihan varma tapahtumien järjestyksestä. Toisaalta sillä ei ole väliä, tärkein on muualla: ohivilahtavissa muistoissa, havainnoissa ja kokemuksissa. Se mitä erityislapsi saa osakseen tai ei saa, mitä siitä seuraa ja olisiko mitään voitu estää tai tehdä toisin. Suojattomassa ei yritetäkään sitoa langanpäitä yhteen, vaan asiat jäävät auki, tulevaisuus ja menneisyys epäselväksi.

Sumeudestaan huolimatta ja osin sen vuoksi romaani on hyvä, hieno, omanlaisensa, kuin pieni esine jonka pelkää särkyvän jos siitä yrittää kertoa liikaa. Vieraisiin verrattuna Kekkonen kirjoittaa tätä romaania runollisemmin ja hakee tunnelmaa enemmän luonnosta, tuoksuista ja muista aistimuksista, mikä sopii hahmojenkin luonteeseen. Paljon tuttua löytyy kuitenkin perheensisäisestä dynamiikasta, odotuksista, sanomatta jätetyistä ajatuksista ja syyllisyydentunteesta.

Kirjasta löytyy arvio myös blogeista Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Morren maailma ja Lumiomena. Kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.