16.4.2017

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

10.4.2017

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders. 1996. Englanninkielinen alkuteos CivilWarLand in Bad Decline. Siltala 2016. Suomentanut Markku Päkkilä. 208 sivua.

Seitsemän novellin verran painajaismaista tulevaisuudenkuvaa. Saundersin luoma maailma sijaitsee Yhdysvalloissa, mutta mikään ei ole enää niin kuin ennen tai nyt, vai onko? Millaiseksi on muuttunut maailma useiden romahdusten, kapinallisaaltojen, terrorisoivien jengien, laillistetun sorron ja geenimanipuloinnin seurauksena? Ainakaan se ei ole kaunis, vaikka aurinko laskee edelleen yhtä kauniisti ja ihmiset muistavat vielä, millaista oli elää vapaasti.

Useimmissa novelleissa esitellään vauraille matkailijoille suunnattu teemapuisto, kuten Sotapuisto, sen tyrannimainen ja vähitellen pieleen menevä johto, ja surkeissa palkka- ja muissa oloissa elävä palkallisten tai orjien kirjava joukko. Tarinoiden kertojat ovat niitä, joita potkitaan päähän, joilla ei ole oikeuksia ja jotka menettävät koko ajan enemmän ja enemmän. Nämä samat kertojat ovat kuitenkin sinnikkäitä, jopa kapinahenkisiä ja neuvokkaita selviäjiä. Heidän kauttaan lukijalle avautuu maailma, jossa ihmiset on jaettu normaaleihin ja viallisiin, lihaviin rikkaisiin tai orjiin. Nälkää näkevät ihmiset osaavat paloitella koiran lihoiksi, taikoa herkkuja perunasta, maustaa ruohoa ja varastaa samaan aikaan kun harvat hyväosaiset rellestävät ja polkevat heitä suohon.

Linnanpiha on tyhjillään ja asiakkaat ovat menneet sisään syömään kuin siat samalla kun katselevat näyttelijäryhmää joka kiusaa animatronista karhua. Pelkään pahoin että olen kusessa. Kokemus on osoittanut, että kun rikkaat maksavat maantierosvosta he odottavat myös näkevänsä maantierosvon.

Synkän surrealistinen painajainen, joka on mieletöntä luettavaa. Mieletöntä ihan kirjaimellisesti, vaikka toisaalta takaraivossa tuntuu, että kaikki tuo voisi jopa olla totta. Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu teos muistuttaa hälyyttävän paljon siitä, mikä nykyaikana voisi mennä pieleen. Mieletöntä myös siinä mielessä, että nuo seitsemän novellia (joista viimeistä voisi kai kutsua pienoisromaaniksi) ovat niin pirun hyviä! Saundersin kuvottavan masentavat tarinat ovat nimittäin yllättävän herkullisia, jos vain yhtään pitää satiirisesta tyylistä, mustasta huumorista ja ronskeista otteista. Tarinoiden päähenkilöt kuljettavat mukanaan henkilökohtaista surua, menetyksiä ja ikävää, mutta ympäristö vilisee typerää psykologista lässytystä, naiiveja hölöttäjiä, kieroa kaupantekoa, sukupolvien välistä skismaa ja mitä vain, minkä avulla voi irvailla ja tehdä dystooppisesta maailmasta keveämmän käsitellä. Jos amerikkalaisen unelman kääntöpuoli on oikeasti rujo, tekee Saunders siitä kammottavan.

Olipa hienoa, että lukupiirimme Kaisa ehdotti Saundersia, sillä Joulukuun kymmenennen jälkeen olen odottanut, milloin lukisin häntä lisää. Jos Joulukuun kymmenes vakuutti omalla vahvalla tyylillään, tämäkään kokoelma ei petä, joskin sen maailma on entistä kammottavampi. Moraalittomuus, opportunismi, hyväksikäyttö... niin kuin dystopioilla on tapana, tämäkin teos varoittaa siitä, mitä voi tapahtua jos annamme pahalle vallan. Onneksi lopussa pilkottaa toivo.

"Tulin auttamaan", minä kuiskaan ja ovi aukeaa.

Teoksesta ovat bloganneet myös Laura, Omppu, Suketus ja Elina. Osallistun sillä niin ikään Ompun lanseeraamaan Nostetaan novellit kunniaan! -haasteeseen. Helmetin haasteessa se sopii kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai sairas henkilö.

4.4.2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir. 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Så här upphör världen. Otava. 287 sivua. 

Loppuuko maailma siihen kun saa potkut tai kun avioliitto rakoilee? Tai kun kesäloma päättyy? Julia vie perheensä Pohjanmaalle meren rantaan koko kesäksi. Hänen lapsuutensa harmaassa huvilassa on kaikki ennallaan, siellä olisi hyvä kirjoittaa uutta romaania rauhassa. Julian mies Erik ei saa kerrottua, että työpaikan saneeraukset kohdistuivat häneen juuri ennen lomalle lähtöä. Mies yrittää ylläpitää pirteää kulissia, mutta kaljoittelu lisääntyy päivä päivältä. Suhde vaimoon ei ihan ole ihan sitä, mitä hän kaipaa. Julia tuntuu etäiseltä ja välttelevältä.

Julian lapsuudenystävä Marika ilmestyy naapurihuvilaan ja Julia on hämmentynyt siitä, miten äkkiä nainen saa hänet tuntemaan olonsa yhtä epävarmaksi kuin lapsuudessa. Marikan mukana mökillä on hänen ekopessimististä yhteisöä johtava karismaattinen miehensä, poikansa ja muutama liikettä seuraava jäsen. Heidän mielestään Maitolahti on hiljaisuudessaan täydellinen paikka odottaa maailmanloppua, joka ihmiskuntaa väistämättä odottaa. Odotellessa voi juhlia, poltella marihuanaa, harrastaa vapaata seksiä ja suhtautua ylimielisesti ympäristön tietämättömyyteen. Juhannuksen jälkeen paikalle saapuu vielä Erikin veli Anders, itseään etsivä haahuilija, joka päätyy pitkiin keskusteluihin naapurissa asuvan lesken kanssa.

Teirin romaania oli mukava lukea, mutta nyt kirjoittaessani huomaan, että olisin kaivannut hahmoille lisää syvyyttä tai särmää, tai dialogia, joka olisi tuntunut enemmän nahoissani. Tuntuu, etten saanut heistä kunnon otetta enkä aina ymmärtänyt millä tuulella ollaan. Pariskuntien kesken ja naapureiden välillä on kitkaa ja kaikkea muutakin, ja heidän elämänsä ovat monessa mielessä käännekohdissa, mutta tunnelma on pitkään hyvin tasapaksu. Ihmisissä on paljon tuttua: lähestyvä keski-ikä tuo mukanaan oman elämän puntarointia ja menneisyyden painolastit vaivaavat mieltä. Silti en usko heidän jäävän mieleeni. Kertojan ääni vaihtelee hahmolta toiselle, muttei oikein pysähdy kehenkään.

Aikuisia mielenkiintoisempia taitavat olla lopulta Erikin ja Julian lapset. 13 vuotta täyttävä Alice on muuttumassa teiniksi, joka viihtyy omissa ajatuksissaan, mustissa vaatteissaan ja joka kokee ensimmäinen rajun ihastumisen Marikan pojan Leon kanssa. Kymmenkesäinen Anton on ainoa jolla ei ole ikäistään seuraa. Hän havainnoi ympäristöään ja aikuisten tunnetiloja yksikseen. Kesä kuluu toki rattoisasti, vaikka välillä pimeys pelottaa eikä aikuisia ole helppo ymmärtää. Pidin myös kovasti siitä, millä tavalla rannikon luonto ja kesän sää raamittavat perheen ja naapureiden loma-arkea.

Kuvittelin kirjan nimen perusteella, että naapuriyhteisön vakaumus maailmanlopusta olisi vaikuttanut myös Erikin ja Julian kesään ja maailmankuvaan. Näin jälkikäteen ajattelisin sen kuitenkin viittaavaan kaikkiin niihin käännekohtiin, joita elämässä tulee vastaan. Vaikka tarina aika tasapaksu ja hieman veltto onkin, lopussa asiat kuitenkin eskaloituvat ja syksyä enteilevän myrsky-yön jälkeen on kaikkien palattava koteihinsa. Elokuussa ei kukaan enää taida tuntea itseään siksi samaksi ihmiseksi joka kesäkuussa aloitti loman.

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Tuoreen kirjan on varmasti joku muukin jo ehtinyt lukea, mutta blogipostauksia en äkkiseltään löytänyt.

30.3.2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Husband's Secret. WSOY 2014. 444 sivua.

Olikohan tässä nyt ilmeisen helppo valinta Helmetin haastekohtaan 46: Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama teos? Kirjan alkusivuilla alkoi tuntua, että vaikka olenkin kovasti pitänyt Moriartyn teoksista Mustat, valkeat valheet ja Nainen joka unohti, pitäisi lukemisten välillä pitää kunnon tauko. Noin niin kuin vuosi tai jotain, sillä hieman liian tutulta tuntui tämän kanssa. Moriartylla on oma, sarkastisen hauska, samaan aikaan melankolinen tyylinsä, josta kyllä pidän, mutta hänen kirjojensa aihepiirit ja hahmot ovat keskenään niin hirvittävän samankaltaisia, että voisin jo käyttää termejä tehtailu, hyvä menestysresepti ja niin edelleen. Mikäpä siinä :)

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta ja heidän perheistään Sydneyssä. Rachel, jo eläkeikäinen kanslisti, on menettänyt tyttärensä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tytär, Janie, oli silloin vasta 17-vuotias ja päättänyt kertoa poikaystäväehdokkailleen, kumman hän heistä on valinnut. Valinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Rachel on oppinut elämään surunsa kanssa, mutta nyt kun hänen ainoa lapsenlapsensa, elämänsä ilo on muuttamassa toiselle mantereelle, tuntuu kuin tyttären muistot alkaisivat piinata häntä entistä voimakkaammin.

Tess sen sijaan on juuri kuullut, että hänen rakas serkkunsa ja aviomiehensä ovat rakastuneet toisiinsa. Tess jättää Melbournen ja muuttaa pienen poikansa kanssa Sydneyyn auttamaan rampautunutta äitiään. Sydneyssä Tess törmää entiseen poikaystäväänsä ja heittäytyy tämän kanssa intohimoiseen uusintaan. Connor sattuu muuten olemaan toinen niistä pojista, jotka kilpailivat Janiesta vuonna 1984. Samalla alueella asuu myös Cecilia, kolmen tyttären äiti, Tupperware-myyjä ja tehopakkaus, joka on naimisissa John Paulin kanssa. Toinen niistä Janien mahdollisista poikaystävistä vuosikymmenten takaa.

Melkoinen salaatti naisia, puolisoita, lapsia, äitejä, suhteita ja verkostoja, joiden kanssa sai lukiessa olla tarkkana, että muistaa miten kaikki liittyy kaikkeen. Tarinan taustalla on tietysti nuoren Janien kuolema. Mutta miten siihen liittyy John Paulin kirjoittama kirje, jonka Cecilia löytää vintiltä? Janien murha on nimittäin jäänyt selvittämättä, vaikka Rachelilla onkin varma aavistus siitä, kuka se voisi olla. Kun vyyhti lähtee purkautumaan - tai itse asiassa sotkeutumaan entistä pahemmin - joutuvat naiset läpikäymään kipeitä asioita. Tessin on valittava, kenen kanssa hän jatkaa ja kuka saa anteeksi. Rachelin on kohdattava tosiasiat ja tehtävä päätös, joka vaikuttaa Cecilian perheen elämään. Cecilia puolestaan joutuu ottamaan harteilleen liian suuren vastuun ja teon, jonka paljastuminen vaikuttaisi hyvin monen ihmisen tulevaisuuteen.

Moriartyn kirjoja yhdistävät ruuhkavuosia elävät naiset, jotka rimpuilevat ajankäytön, velvollisuuksien ja parisuhteittensa kanssa. Lasten koulumaailma tuntuu vievän loputtomasti aikaa juhlineen ja askarteluineen, sosiaalinen paine on valtava ja aina tuntuu olevan joku, joka pärjää taistelussa muita paremmin ja se joku, joka kapinoi naisten itsensä luomaa systeemiä vastaan. Aihepiirit ovat siis sinänsä hyvin kaukana omasta arjestani. Tarinoissa on kuitenkin aina mukana se mysteeri, kevyt jännityselementti, joka vetoaa dekkariminääni. Ja tietysti se tyyli, millä Moriarty kirjoittaa: näennäisen kepeää, vaivatonta tekstiä ja dialogia, joka on kuitenkin pirullisen tarkkaa ja herkullisen havainnoivaa. Viimeksi totesin, että kirjailijalla "on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla". Mutta nyt kyllä pidän sen vuoden tauon ennen kuin luen tänä vuonna suomennetun uutuuden!

Hyvän aviomiehen ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Paula, Ulla ja Leena.

25.3.2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Tanja Kaarlela. 2017. Lasissa on tyttö. Reuna. 179 sivua. 

Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi lukea tämän, ihmettelen etten ole tarttunut Kaarlelan teoksiin jo aikaisemmin. Kirjailija on kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta, jossa vietin kouluvuoteni ja olen kuullut pariltakin taholta, että hänen tekstinsä ovat taitavia. Nyt tiedän sen itsekin.

Romaanin päähenkilö, minä-kertoja, on ysiluokkalainen tyttö, joka yrittää selvitä läpi raskaan ja märän syyspäivän. Aamulla kouluun lähtiessä hänen isänsä on jäänyt makaamaan keittiön lattialle, hänen pikkusiskonsa tukkaa ei saa enää selväksi takuista, eikä hänen äidistään ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Tytöllä on kamala nälkä, mutta ruokatauolla koulussa käydään enemmin tupakalla kuin syömässä. Väsymys on niin ankara, ettei tyttö jaksa osallistua liikuntatunnille. Opettajat näkevät, että jotain on vialla, mutta kukaan ei tartu asiaan. Koulun terveydenhoitaja osaa puhua vain ruokaympyröistä ja terveistä harrastuksista. Lääkäri kirjoittaa reseptin mieluummin kuin keskustelee. Mustatukkainen, laiha, liikaa nähnyt tyttö on varma, ettei seuraavaa päivää enää tule.

Tarinassa on teinejä, jotka hakevat rakkautta ja hukuttavat ajatuksensa alkoholiin. Tytön ystävä Terhi, jolla menee kotona vielä huonommin, mutta jolla on kuitenkin rahaa blondata itsensä kauniiksi ja jolla riittää poikaystäviä, kehottaa olla ajattelematta liikaa. Välillä tytön ajatuksissa vilahtaa edesmennyt mummu, viinimarjamehu, lämpimät villasukat, lihapullat ja huolettomat kesäpäivät. Miten kaikki on muuttunut niin nopeasti? Milloin hänen piti lakata olemasta lapsi? Tapahtuiko se niihin aikoihin, kun isä jäi työttömäksi ja alkoi juoda entistä enemmän. Kun samaan aikaan äiti viipyi poissa entistä pidempiä aikoja.

Kaarlela kirjoittaa viiltävän terävää ja koskettavaa tekstiä rankasta aiheesta. Sen sarkastinen tyyli pureutuu yksityiskohtiin ja epäkohtiin, ja kuvailee pienen paikkakunnan asenteita ja ilmapiiriä herkullisella tavalla. Teksti on napakkaa ja realistisuudessaan puistattavaa. Silti sitä on nautinto (ehkä väärä sana tässä kontekstissa!) lukea. Pieni romaani oli pakko ahmaista kerralla. Tytön tarinassa ei ole juurikaan valoa eikä sen loppu ole onnellinen. Se kuvaa 90-luvun laman ja alakulon leimaamaa elämää ja ihmisiä tarkkanäköisen taitavasti, juuri sopivan annoksen verran. Uskon, että romaani sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Tytön ajatuksista on tavallaan helppo löytää itsensä, vaikkei elämä olisi niin satuttanutkaan.

Kustantamoa kritisoin hieman omituisesta, tarinaan sopimattomasta kannesta. Enkö nyt ymmärrä jotain, mutta miksi ihmeessä vaaleanpunaisia saippuakuplia? Tähän tarinaan? Lisää Tanja Kaarlelan kirjoista esimerkiksi Kristan, Kirsin ja Mari A:n blogeissa.

23.3.2017

Saara Kesävuori: Askeleen edellä

Saara Kesävuori. 2017. Askeleen edellä. Tammi. 271 sivua.

Kirjan takakansi lupaa, että Askeleen edellä on vetävä päätösosa Anni Eloranta -trilogiaan. Ja niin se todellakin oli, ehkäpä jopa paras näistä kolmesta. En hirveästi innostunut Kesävuoren edellisestä Holma-jännitystrilogiasta, mutta tämä Tampereelle sijoittuva sarja on ollut mieleeni.

Anni on entinen nyrkkeilijä, nykyinen uimahallivalvoja, joka pohtii, pitäisikö hänen vielä opiskella kunnon ammatti, vakiintua ja asettua aloilleen kuten niin moni kolmikymppinen tekee. Suhde Arttuun, poliisiin, on kestänyt jo pidempään ja miehellä olisi kova halu etsiä pariskunnalle yhteinen asunto. Äitinsä viimevuotisen kuoleman jälkeen Anni on seurannut toisaalta isänsä Saarisen surutyötä ja muuttoa, toisaalta huumeiden vuoksi mielenterveyden kanssa tasapainoilevan veljensä Santun tasapainoisempaa elämää hevostilalla. Kun Annin ystävän pyörittämästä perhekodista Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen lapsi, ei Anni voi olla sekaantumatta tapahtumiin.

Pispalanharjulta avautui näkymä Näsijärvelle. Anni katseli aaltoja, kaupungin valojen välkettä, kuunteli hälytysajoneuvojen ulvontaa. Hän oli valinnut puolensa, lopultakin hän tiesi missä hänen paikkansa oli.

Kidnappaus osoittautuu vain pieneksi käänteeksi monimutkaisessa vyyhdissä, johon liittyvät Annin nuoruuden aikainen ystävä Johanna, tämän uusi harrastus miekkailukoulussa, kovaotteiset miehet ja yllättäen myös Saarinen, Annin isä. Kaiken takana on mies, joka ilmiannettiin Suopolle 27.9.1969 ja joka sen jälkeen katosi Tampereelta. Työläisperheen vesa, jonka valintoihin vaikuttivat edelleen punaisen lähisuvun vaiheet vuoden 1918 sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Mutta mitä tekemistä tällä miehellä on Annin perheen kanssa, Kattilan kanssa tai Johannan kanssa?

Kuten olen aikaisemminkin todennut, Kesävuoren jännäreiden rikoksissa on melko puistattavia ja ehkä hieman epäuskottaviakia piirteitä. Okei, epäuskottavaahan tämä kaikki on, ei Tampereella oikeasti tapahdu tällaista, mutta välillä tuntuu, että ovatkohan tarinoiden kuviot hieman turhan kunnianhimoisia. Toisaalta teoksen tunnelma on tiheä ja niin vetävä, että uskottavuudet sikseen. Annista ja hänen  läheisistään on tullut kolmen kirjan myötä tuttuja hahmoja. Kirjoitin aikaisemmin, että "Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia." Näin ajattelen edelleen. Tässä teoksessa uusia ulottuvuuksia löytyi Saarisesta, jonka menneisyys paljastui vähitellen lukijalle mutta joka jätti tyttärelleen paljon avoimia kysymyksiä.

Kesävuori ottaa tarinoihinsa mukaan ajankohtaisia ilmiöitä luontevalla tavalla. Pätkätyöt, työttömyys, syrjäytyminen ja mielenterveys ovat olleet keskeisiä teemoja alusta saakka. Perhekoti Kattilan asiakkaat olivat tässä romaanissa sivummassa kuin aikaisemmin, mutta kyseisten ongelmien kanssa saavat edelleen painia monet. Lisäksi Tampere ympäristönä on mukana hyvin tuntuvalla tavalla, nyt myös Tampereen puna-valkoinen historia. Annin seikkaillessa päästään samalla kritisoimaan kunnallispolitiikan päätöksiä, tunnelihankkeita tai kaavoitusta. Tarina vilisee tamperelaiselle tuttuja paikannimiä ja osoitteita, mikä tekee lukemisesta ainakin minulle mukavaa ja entistä kiinnostavampaa. On kuin seuraisi sarjaa televisiosta, kun tuntee maiseman missä kaikki tapahtuu.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän luonnollisesti kohtaan 27: Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja.

20.3.2017

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri. 2016. Tangopojat. Otava. 317 sivua.

Tuottelias ja suomalaisille hyvin rakas kirjailija Antti Tuuri on ollut jostain syystä minulle vieras, vaikka hänen tuotantoaan löytyy mm. vanhempieni kirjahyllyistä. Tangopojat herätti kuitenkin kiinnostukseni talvella ja niinpä laitoin kirjan varaukseen. Alkuvuoden hurjaa lukuintoa ja -tahtia ei valitettavasti ole löytynyt nyt maaliskuussa eikä sitä herättänyt Tuurinkaan teos. Luin kirjaa pitkään ja hitaasti ja sytyin sille oikeastaan vasta ihan lopuksi.

Tuija kirjoittaa blogissaan, että Tangopojissa on paljon tuttua ja turvallista Tuuria. Minulle hänen kerrontatapansa tuntui alkuun hyvin vieraalta ja meni aikansa, että pääsin kyytiin mukaan. Ei tule mieleeni ketään ihan samanlaista. Mutta nyt kun siihen olen tutustunut, en pidä mahdottomana, ettenkö lukisi lisääkin tulevaisuudessa. Varsinkin jos aihe on yhtä mielenkiintoinen kuin Tangopojissa.

Romaanin minä-kertoja, Sauli, on parikymppinen hanuristi Etelä-Pohjanmaalta. Saulin rakastettu Elina on laulanut samassa tanssiorkesteri Hurmassa, mutta lähtenyt vieraan miehen mukana, eikä Sauli saa häneen yhteyttä. Huhut liikkuvat, että Elina olisi muuttanut Ruotsiin, kuten niin monet muutkin 1960-luvun Suomesta. Vaasassa rekrytoidaan työvoimaa Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin ja sinne Saulikin päättää lähteä, ajatuksissaan haaveena löytää Elina ja selvittää hiertämään jääneet asiat.

Tangopojat on tavallaan melko miehinen romaani, mikä osaltaan selittää alun kankeutta. En olisi millään innostunut autojen rassaamisesta, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Miehistä on tapa, miten niin nuoret kuin vanhemmatkin miehet kutsuvat toisiaan sukunimillä, naisia etunimillä. Erotiikka, jos sitä siksi voi kutsua, on suorasukaista ja jopa karkeaa. Romaanin miesten maailma on kuitenkin sellainen joka on helppo kuvitella viidenkymmenen vuoden takaiseen maalaisyhteisöön ja sinänsä hyvin realistinen. Saulilla on mukavan lakoninen tapa kuittailla muille, mikä tuo kerrontaan pienen pilkahduksen huumoria. Se mikä Tuurin tekstissä vei oman aikansa, on hänen tapansa referoida dialogia osaksi kerrontaa. Romaanissa nimittäin sanaillaan ja keskustellaan paljon, mutta varsinaista vuoropuhelua ei ole lainkaan. Se teki lukemisesta alkuun jähmeää ja raskasta, vaikka tarina sinänsä on varsin raikas ja naseva.

Ruotsissa Sauli pääsee jälleen soittamaan ja saa samalla mahdollisuuden kysellä Elinan perään. Naisen etsiminen ja löytäminen ajaa Saulia eteenpäin ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Samalla Tangopojat kiertää kesäisillä lavoilla soittamassa naapurimaan suomalaiselle yleisölle. Kirja onkin mainio kuvaus aikansa lavatansseista ja tanssiorkesterin koettelemuksista. Rahaa ei kenelläkään ole, mutta soittaminen ja suomalaisten kokoontuminen tanssilavoille on tärkeää. Romaani on myös hieno kuva siitä suuresta muuttoaallosta, johon päähenkilöt lähtevät mukaan. Suomalaisyhteisöt paiskivat töitä Ruotsin tehtailla ja töitä riittää. Kielitaito ei päätä huimaa, välillä menetetään vähätkin rahat kortinpeluussa ja alkoholin kulutus on runsasta.

Sanoisin, että Tangopojat on Tuurilta tarkkaan ajoitettu näpäytys maahanmuuttokeskustelulle. Eihän tuosta nyt ole kovinkaan kauan kun meiltä lähti paremman elämän toivossa Ruotsiin satoja tuhansia ihmisiä! Muutenkin Tuurin ajankuva on tarkkaa ja antaa lukijalleen paljon. Vaikken edelleenkään ihan tunnusta ihastuneeni teokseen, siinä oli paljon herkullista tietoa, se avaa lähihistoriaamme ja tekee siitä hyvin elävää.

Kirjan on lukenut Tuijan lisäksi mm. Arja. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan sillä kohdan 29: Päähenkilö osaa jotain mitä haluaisit oppia (soittaminen!).

13.3.2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen. 2016. Ei saa mennä ulos saunaiholla. Karisto. 242 sivua.

Olipas hieno ratkaisu, että jätin Antti Tuurin Tangopojat tauolle (ei etene, ei millään, mutta siitä lisää joskus toiste) ja lukaisin välillä ystäväni (Kiitos Elina!) kehuman esikoisromaanin. Nyt on taas lukuintoa!

Eeva on kuusikymppinen leski, joka on muuttanut tyhjästä omakotitalosta kerrostalokaksioon kaupunkiin ja alkaa suunnitella omia hautajaisiaan. Joskushan ne kuitenkin ovat, eikä hänestä ole kunnon valokuvaa kehyksiin pistettäväksi. Samaan syssyyn hän huomaa sairastavansa rintasyöpää ja kaipaa pientä pojantytärtään, joka asuu kaukana Ruotsissa. Muinainen säpinä Juhanin, entisen luokkakaverin kanssa herää kuitenkin yllättäen eloon ja Eeva saa elämäänsä uutta potkua. Ja muutenkin, hän on nimittäin päättänyt ettei hänen ole mikään pakko olla se tylsä ja järkevä ihminen, joka ei tee koskaan mitään vaarallista.

Samassa talossa asuu Eevan kuorokaveri, kolmikymppinen Sini, joka on suunnitellut täydelliset häät ja upean suhteen aviomiehensä kanssa, jota ei kuitenkaan vielä näy. "Hän oli valmistautunut avioitumiseen paremmin kuin kevätflunssaan tai vesivahinkoihin." Sini on sinkku, joka kaipaa miestä sohvalle viereensä. Netistä löytyy Ilkka, joka viihtyy naisen lakanoissa, muttei näytä pystyvän enempään. Samaan aikaan Sinin paras ystävä Veera on eroamassa miehestään Pertistä, joka tuntuu Sinistä tutulta ja turvalliselta, melkeinpä rakkaalta. Kuka onkaan Sinin mahassa kehittyvän pienen elämän isä ja ketkä kokoontuvat ristiäisiin sen jälkeen kun Sini on käynyt ultraäänessä Eevan kanssa, auttanut sisustamaan Ilkan uutta asuntoa ja lohduttanut eteisen lattialla potkivaa Veeraa?

Ja mitä miettii Eevan kissa Kyllikki? Olento joka arvostelee ja näkee asiat omasta ylimielisestä näkökulmastaan. "Kärsin erityisherkkyydestä. En siedä kovia ääniä, Vesku Loirin laulua enkä huonoa kirjallisuutta. Minun on vaikea löytää tasoistani seuraa."

Ei saa mennä ulos saunaiholla on ihanan soljuvaa, nautinnollista luettavaa, jonka tarinassa tasapainoillaan hymyn ja vakavien ajatusten, sairauden, kuoleman, erojen ja uusien alkujen kanssa. Naisten elämässä tapahtuu paljon kerralla eikä elämä näytä menevän käsikirjoituksen mukaan. Välillä kyyneleet valuvat, kun terveys ja miehet pettävät, mutta vähitellen elämä näyttää aurinkoisen puolensa ja naiset löytävät itsestään jotain uutta ja vahvaa. Mäkisellä on huikea taito kirjoittaa lakonisen humoristisesti ja ironisesti niin banaaleista kuin surullisistakin asioista. Teksti on kauttaaltaan hyvin lämmintä ja voi miten se pitikään otteessaan. Oli ihan pakko imaista koko romaani yhdeltä istumalta! Onneksi töissä oli lyhyt päivä :) Lisää tällaisia, kiitos!

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirja lisää hyvinvointiani.

5.3.2017

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker. 2002. Saksankielinen alkuteos Das Herzenhören. Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2017. 326 sivua.

Kun yhdysvaltalainen uranainen Julia lähtee Burmaan selvittämään perheensä jättäneen isänsä taustoja, ei hänellä ole aavistustakaan mitä on vastassa. Hänellä on ollut läheiset välit isäänsä, mainetta ja omaisuutta keränneeseen lakimieheen, joka saapui Manhattanille 50 aikaisemmin nuorena lahjakkaana miehenä. Aika on kuitenkin vähissä ja miehen on palattava takaisin menneisyyteensä. Isäänsä etsivä Julia pohtii, kuinka hyvin tunnemmekaan läheisemme, omat vanhempamme? Onko meidän jokaisen menneisyydessä asioita, joista emme ole kertoneet kenellekään? Burmassa naista on vastassa U Ba, paikallinen mies joka tuntee hyvin naisen isän, Tin Winin ja tämän nuoruuden rakastetun, Mi Min tarinan.

Tin Win menettää vanhempansa jo lapsena ja jää naapurintädin kasvattamaksi. Poika sairastuu harmaakaihiin ja menettää myös näkönsä. Kasvatustädin mielestä lahjakas poika tarvitsee apua ja lohtua, joten hän vie Tin Winin tutun munkin oppiin luostariin. Viisaan munkin avulla poika oppii luottamaan aisteihinsa ja jalkoihinsa, oppii selviytymään arjesta ja saa lisää itseluottamusta. Eräänä päivänä hän kuulee kaunista sydämenlyöntiä, seuraa ääntä ja tutustuu ihmeelliseen tyttöön, Mi Miin. Kävelykyvyttömästä, elämäniloisesta tytöstä ja sokeasta nuorukaisesta tulee erottamaton parivaljakko, joka tutustuu ympäristöön ja nauttii elämästä neljän ihanan vuoden ajan. Vähitellen rakkauskin astuu kuvioon, mutta juuri kun nuoripari olisi valmis avioon, saa Tin Win kutsun kaupunkiin ja silmäleikkaukseen. Kestääkö suhde eron? Miten suhteen käy, jos Tin Winin näkö palautuu? Entäpä kun leikkauksen kustantavalla sukulaissedällä on omat suunnitelmansa pojan tulevaisuuden suhteen?

Oliko Mi Mi huomannut hänen pelkonsa? Haittasiko se? Tyttö oli luotsannut hänet labyrintin halki. He eivät olleet törmänneet seiniin eivätkä pudonneet kuiluun. Mi Mi oli rakentanut siltoja ja repinyt muureja maan tasalle. Hän oli taikuri.

Sydämenlyönneissä ikuisuus on hieman lapsekkaan romanttinen, coelhomaisen filosofinen romaani, joka meinasi ensi alkuun edellä mainituista syistä epäilyttää, mutta joka kuitenkin piti hyvin otteessaan ja jota oli mukava lukea. Sendkerin tarinankerronta on tavallaan hyvin sadunomaista ja sitä korostaa burmalainen taikausko, luottamus astrologiaan ja vanhoihin perinteisiin. Hahmot ovat niin ikään ylikorostetun lumoavia ja varsinkin Mi Min tarina suorastaan epäuskottava, mutta silti kyyninenkin lukija haluaa tietää, mitä päähenkilöiden menneisyydestä paljastuu ja kuka on U Ba, joka tietää tämän kaiken.

Romaani on aistien juhlaa. Se opettaa, että näkemäänsä ei sovi luottaa liikaa, ja että maailma tarjoaa paljon kuunneltavaa, haisteltavaa ja kosketeltavaa. Burmalainen maaseutu pursuaa kasvillisuutta, mausteita ja ääniä, joita Tin Win oppii tulkitsemaan ja rakastamaan. Sydämenlyönneissä ikuisuus oli (loppujen lopuksi, imelyydestään ja epäilyistäni huolimatta) yllättävän nautinnollinen välipala raskaampien romaanien keskelle!

Kirjasta lisää Hemulin kirjahyllyssä, Kirsin Book Clubissa ja Mari A:n kirjablogissa. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 1: Kirjan nimi on kaunis. Lisäksi saan maailmanvalloitukseen ja Kukko kainalossa -haasteeseen yhden maan lisää!

1.3.2017

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr. 2014. Englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See. WSOY 2015. Suomentanut Hanna Tarkka. 543 sivua.

Menestys maailmalla ja ilmeisesti meilläkin (yksi myydyimpiä kirjoja vuoden 2015 lopulla), kirja jota olen kierrellyt ja kaarrellut. Maininta Pulitzer-palkinnosta kirjan pokkariversion kannessa sitten lopulta teki sen, että hain kirjan kirjastosta ja otin mukaani lomareissulle. Ja kyllä se kannatti. Alkuun kärsin hienoisesti lukujumista ja -väsymyksestä, enkä ihan päässyt tarinan imuun. En usko, että vika oli tarinassa vaan todellakin lukijassa. Lopulta sain onneksi sen kauniista rytmistä kiinni ja halusin saada selville, miten tarina päättyy.

Werner on nuori, valkohapsinen ja hento poika, joka elää 1930-luvun lopun Saksassa, orpokodissa siskonsa Jutan kanssa. Huonokuntoisesta radiosta lapset kuuntelevat vanhan miehen tarinoita kaukaa Ranskan pohjoisrannikolta. Werner on loputtoman kiinnostunut tekniikasta ja radioista ja hänen maineensa taitavana korjaajana kiirii alati kasvavan natsihallinnon korviin. Jutta varoittaa Werneriä astumasta pahan palvelukseen, mutta onko pojalla vaihtoehtoja? Hän ei halua töihin kaivokseen, jossa hänen isänsä ja niin moni muu on saanut surmansa. Ehkä hänestä voisi tulla jotain. Vuodet Schulpfortassa, neljänsadan pojan koulutuslaitoksessa eivät ole helppoja, mutta ainakin Werner saa käyttää lahjojaan siinä missä moni muu alistetaan ja hylätään heikkoina.

Pariisilaistyttö Marie-Laure sokeutuu kuusivuotiaana. Hän oppii ympäristönsä lukkoseppäisänsä avulla, joka rakentaa tytölleen yksityiskohtaisen pienoismallin lähikortteleista. Marie-Lauren sormet ja aistit terävöityvät, hän oppii lukemaan ja uppoutuu tarinoiden maailmaan, kunnes Saksa hyökkää ja kotikaupunki on pakko jättää. Isä ja tytär saavat majapaikan pohjoisrannikon Saint-Malosta, erakoituneen isosedän ja tämän apulaisen luota. Marie-Lauren on opeteltava uudet korttelit, meren tuoksu ja talon salaperäiset huoneet. Sota pitää heitä vankina muurien ympäröimässä kaupungissa, mutta isosedän vanha radio, jota ei luovuteta edes saksalaisten käskystä, avaa portin ulkomaailmaan ja vastarintaan pommitusten keskellä.

Radioyhteydet yhdistävät Wernerin ja Marie-Lauren, kun sota on jo melkein päättynyt. Signaalit johdattavat saksalaissotilaan sokean ranskalaistytön luokse, mutta vanhat tarinat pelastavat määrätyltä kohtalolta. Pisamaisen, takkutukkaisen tytön nähdessään Werner hoksaa, että hänelläkin on vielä yksi mahdollisuus valita itse, tehdä niin kuin sydän sanoo.

Kaikki se valo jota emme näe on sodan julmuuden keskellä kaunis tarina, joka hehkuu runsasta, sadunomaista ja rikasta kieltä. Joskus on vaikea nähdä tai tuntea kaikkea sitä mitä ympärillämme on, kuten luonnon ihmeellisiä yksityiskohtia, meren pauhua, liukkaita simpukankuoria, värikkäitä lintuja. Valoa sodan keskelle tuo myös rintamaveljeys, rohkeus, hentokin vastarinta, luottamus ja uuden ystävän parantava vaikutus. Kuvaus saattaa kuulostaa siirappiselta, mutta sitä romaani ei missään nimessä ole. Tunnistan siinä jotain tyypillisen ranskalaista, sellaista sadunomaista tunnelmaa, johon olen ennenkin törmännyt, ilman että se peittäisi alleen raa'an todellisuuden. Rankkaan aiheeseen se tuo ennemminkin kaivattua vastapainoa, sitä suloista valoa. Kaikki se valo jota emme näe on upea ja ihana, samalla järkyttävä, mutta onneksi myös lohdullinen. Joskus kaihdan paksuja romaaneja, mutta Doerrin romaanin paksuus ei haitannut lainkaan, kansien välissä oli tarinaa juuri sen verran kuin pitikin.

Pari viikkoa sitten kirjoitin, että sota-aiheiset romaanit pitää pistää vähäksi aikaa sivuun. No se ei nyt ihan onnistunut ja olen erittäin tyytyväinen että luin tämän teoksen. Helmetin haasteessa haluan sijoittaa tämän kohtaan 21: Sankaritarina. Sodan aiheuttaman muuton vuoksi merkkaan kirjan myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen mukaan. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Sari ja Katja.

22.2.2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen. 2017. Suomen historia. Otava. 157 sivua.

Onpas mainio teos itsenäisyyden juhlavuodelle! Petri Tamminen on koonnut yhteen suomalaisten muistoja itsenäisyytemme ajalta, haastatellut kirjaa varten yli viittäsataa ihmistä ja kirjoittanut ylös heidän kertomiaan kaskuja, tarinoita ja kokemuksia merkittävimpien vuosien varsilta, merkittävimpien tapahtumien reunoilta.

Kaikki rupesivat puhumaan osakkeesta. "Ne menee sinne osakkeelle." "Niillä on se osake." "Nekin osti nyt osakkeen." Yleensä se tarkoitti yksiötä Nurmeksen keskustassa. Ensin osakkeessa asuttiin vain talvisin, kesäksi tultiin takaisin oikeaan kotiin. Mutta jotkut lähtivät suoraan pääkaupunkiin. Reilussa kymmenessä vuodessa koko kylä oli tyhjentynyt. Kaikki oli jossain osakkeessa. - Maaltamuutto, 1970.

Olen lukenut aikaisemmin vain yhden Tammisen teoksen, Meriromaanin, ja vaikka Suomen historia ei olekaan romaani, tunnistan teoksissa jotain samaa: hellää, hieman lakonista huumoria, pienen ihmisen näkemyksiä ja kokemuksia. Suomen historian sivuilla pienet muistot kattavat Suomen etelästä pohjoiseen, kaupunkeja ja maaseutua myöten. Äänessä ovat pienet tytöt ja pojat, äidit ja isät, naapurit ja työläiset. Tarinat ovat traagisia, tragikoomisia, lempeitä, surumielisiä, kohtalokkaita. Ne luovat kuvan kansasta, joka yrittää, pelkää, uhmaa, ihailee ja ennen kaikkea ymmärtää toinen toista. On sotia, lamaa, nousua ja taas lamaa. Vanhat rakenteet ja ihanteet sortuvat, mutta uusia syntyy. Ruotsalaiset ovat ruotsalaisia ja venäläisten kanssa on tultava toimeen.

Tällainen historiankirja on mieleeni, vaikka tietysti kyseessä on ihan omanlaisensa tietokirja. Mieleeni siksi, että muistan jo lukiossa haaveilleeni siitä, että historiankirjoissa pääsisi tavallisen ihmisen ääni esille. Se, millaista elämä oli oikeasti ja mitä ihmiset oikeasti ajattelivat. Tammisen teos on kamalan pieni ja sen lukaisee parissa tunnissa. Olisi kai haastatteluista voinut koostaa laajemmankin teoksen ja sen parissa olisin viihtynyt toisenkin tovin, mutta toisaalta tällaisenakin kirja on toimiva ja jotenkin suloinen.

Blogeissa Suomen historiaa on luettu jo paljon, muun muassa näissä: Lumiomena, Kirja vieköön!, Lukuisa ja Järjellä ja tunteella. Helmetin haasteessa käytän tämän kohtaan 8: Suomen historiasta kertova kirja :)

21.2.2017

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Fred Vargas. 2015. Ranskankielinen alkuteos Temps glaciaires. Gummerus 2016. Suomentanut Marja Luoma. 481 sivua. 

Olen lukenut Vargasin kaikki seitsemän komisario Adamsberg -mysteeriä, eikä ole vielä kertaakaan tuntunut siltä, että nyt riittää. Sarjan hahmot ja komisarion tiimi ovat muotoutuneet vuosien myötä ja uusimmissa teoksissa lukija jo tietää, millaisia he ovat. Vaikka hahmot ovat tuttuja ja siten heidän tapansa toimia ennalta-arvattavaa, luovat ne teoksiin omanlaisensa, lämminhenkisen ja hykerryttävän humoristisen tunnelman. Olisin todella pettynyt, ellei Retancourt olisi vankka ja luotettava, ellei Danglard muistaisi kaikkia pieniä yksityiskohtia valkoviinin suurkulutuksestaan huolimatta tai ellei Estalére muistaisi millaisena kukin juo kahvinsa.

Tämänkertaisessa mysteerissä yhdistyvät Islannin pohjoisrannikko ja Ranskan vuoden 1789 vallankumous. Vuosikymmen aikaisemmin Islantiin lähteneen retkikunnan jäsenistä yksi löytyy kuolleena ja merkit viittaavat samaan aikaan autiolle lämpimän paaden saarelle sekä Robespierreä tutkivan yhdistyksen salamyhkäisiin kokouksiin. Kun yhdistyksen jäseniä murhataan lisää, olisi luontevaa kohdistaa tutkimukset noihin omituisiin tyyppeihin, jotka pukeutuvat valkoisiin peruukkeihin ja toistavat sanatarkkaan vallankumousajan tapahtumia. Adamsbergiä kuitenkin kutittaa eikä hän voi unohtaa Islantia. Tiimin sisäisestä kyräilystä huolimatta hän lähtee matkaan ja löytää syrjäiseltä saarelta todisteita, jotka järkyttävät kaikkia.

Kuten lähes aina, Adambergin tutkimukset vievät maaseudulle. Tällä kertaa liikutaan Pariisin ulkopuolella Le Croix´n kylässä hevostalleilla, jossa lapsena toisistaan erotetut veljekset palaavat yhteen, komisario saa syödäkseen maukkaita perunaohukaisia, variksenkakka karkoittaa kyyt ja jossa suuri villisika Marc suojelee emäntäänsä. Vargasin dekkareissa herkutellaan yksinkertaisilla nautinnoilla, sympaattisilla hahmoilla ja annetaan tilaa vanhanaikaiselle taikauskolle. Paksun teoksen sivuille mahtuu luontoelämyksiä, yksinkertaisia kyläläisiä, historiallista faktaa ja fanaattisuutta sekä runsaasti makeita viinejä. Adamsberg itse luottaa sumeaan logiikkaansa ja kävelee ajatuksenpoikasensa pintaan, sillä onneksi hänellä on tiimissään niitä, jotka hoitavat järjestelmällisyyden ja tekniikan hänen puolestaan.

Näissä dekkareissa ei herkutella vauhdilla eikä takaa-ajoilla, näissä ei perehdytä ruumiinavauksiin eikä rikosteknisiin yksityiskohtiin. Vargasin teoksissa pureudutaan pikemminkin ihmismielen arvoituksiin, menneisyyden mysteereihin ja perinteiseen, pohdiskelevaan poliisityöhön ja uskon, että näistä kirjoista voisi nauttia moni sellainenkin joka ei ole tiennyt pitävänsä dekkareista.

Lisää lukukokemuksia vaikkapa Kirsin Book Clubin Sasulta, Tuijalta, Riitalta tai MarikaOksalta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Fred Vargas on lainannut taiteilijasukunimensä erään elokuvan hahmolta.

17.2.2017

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones. 2014. Englanninkielinen alkuteos Fallout. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. 419 sivua.

Luke Kanowskin äiti on elänyt mielisairaalassa aina siitä lähtien kun poika oli 5-vuotias. Laitoksesta on tullut pojalle kuin toinen koti, sillä hän vierailee siellä säännöllisesti ja vastaanottaa kärsivällisesti äitinsä henkisesti hauraan tilan. Luken puolalaissyntyinen isä erakoituu hiljalleen eikä suostu ottamaan osaa vaimonsa hoitoon. Kohtalokas törmääminen kahteen lontoolaisnuoreen, Pauliin ja Leighiin, alkuillan vesisateessa saa Luken jättämään pienen kotikaupunkinsa ja muuttamaan Lontooseen, joka on täynnä mahdollisuuksia lahjakkaalle, kirjoittamisen ja teatterin lumoissa eläneelle nuorelle.

Vuosina 1972 ja 1973 teatterimaailma elää murrosta, kun nuoret tekijät pyristelevät irti vanhoista kaavoista ja pyrkivät luomaan uutta. Paul, Leigh ja Luke ovat ja haluavat olla osa alaa, jossa mikään ei ole varmaa, jossa elanto on tiukassa ja luovuus koetuksella. Vuodet täyttyvät työnteosta, mutta osansa on myös rakkaudella. Leighin ja Luken suudelmalla pitkäksi venyneen illan päätteeksi on kauaskantoiset seuraukset, mutta ennen kuin tarina päättyy, solmitaan suhteita muihin, piehtaroidaan mustasukkaisuudessa, ystävyyden ja uskollisuuden haurailla rajoilla, kompastellaan ja kokeillaan. Kovin kevyesti naisiin suhtautunut Luke lumoutuu Ninasta, nuoresta näyttelijästä ja on valmis jättämään tämän vuoksi kaiken muun.

Luken rinnalla Ninan hahmo on romaanissa kiehtovan ristiriitainen. Hento, sääliä herättävä olento, joka päätyy alalle uralla epäonnistuneen äitinsä painostuksesta ja päätyy naimisiin vastenmielisen, vaimoaan fyysisesti ja henkisesti pahoinpitelemän tuottajan kanssa. Ninan intohimoinen ja herkkä suhde Lukeen on kaunista vastapainoa kodin ja lapsuuden painostavalle tunnelmalle, mutta onko Nina kuitenkaan valmis pelastettavaksi? Luken ystävät Paul ja Leigh ovat romaanissa merkittävissä rooleissa, mutta heidän tasapainoisuutensa ja tavallisuutensa jää näiden kahden taiteilijan varjoon, eikä heidän menneisyyttään avata samalla tavalla kuin Luken tai Ninan. Epätasapainosta huolimatta kirja on neljän nuoren kiihkeä, romanttinen, melankolinen ja paikoin hyvin koskettavakin kasvutarina.

Ehkä rakkaus oli totta on teatteria täynnä. Sitä luodaan käsikirjoituksista lähtien, rakennetaan fyysisesti, luodaan puitteet, etsitään näytteljöitä - tai Ninan tapauksessa, käydään koeluvuissa -, painitaan rahoituksen kanssa ja luodaan mainetta. Lontoo on teatteria täynnä ja romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti. Sadie Jones on itsekin käsikirjoittaja, joten tarinan sijoittuminen tuttuun maailmaan on ymmärrettävää ja hän tekee sen erittäin uskottavalla tavalla. Mutta hieman vähemmänkin olisi riittänyt minulle. Perinpohjaisuus ja yksityiskohtaisuus tekee kokonaisuudesta tukkoisen, vaikka puitteet ovat toisaalta aika hienot.

Jollei Luken ja Ninan hahmoissa olisi ollut heidän kasvuympäristöjensä selittämää säröä, ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuutta, voisi sanoa, että tällaiset luovien, intohimoisten, humaanien kaupunkilaisnuorten hahmot ja kasvukivut on nähty ennenkin. Asetelmissa oli alkuun jotain kovin tuttua, joka onneksi karisi matkan varrella eikä lopulta enää häirinnyt. Odotin kovasti, että pääsen Jonesin kirjan kimppuun, mutta jostain syystä luin sitä hirvittävän pitkään. En osaa nimetä tarkkaan mistä kompurointi johtui. Tekstissä oli jotain, mikä jätti kirjan yöpöydälle useammin kuin olisin uskonutkaan. Se ei pitänyt otteessaan ja olin aika yllättynyt, sillä Jonesin Kotiinpaluu oli mielestäni huikea teos.

Vaikkei romaani ihan my cup of tea ollutkaan, siitä on yleisesti ottaen pidetty paljon ja blogitekstejä löytyy runsaasti, esimerkiksi Katjan, Marikan ja Amman. Kuittaankin tällä Helmetin haasteen kohdan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

9.2.2017

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskaja. 2014. Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther. Tammi 2015. Suomentanut Ilona Nykyri. 277 sivua.

En muistanut enää, miksi heitä etsin ja miten alkuperäinen kysymys kuului, etsimisen pakko oli aikoja sitten jo ottanut minussa vallan, mutta olin aavistelevinani, että jos löytäisin täältä jotain, palaisin takaisin, vaikken tiennytkään mihin, minkälaiseen kotiin, mihin perustuvaan, kieleenkö vai paikkaanko vai sukulaisuuteen.

Minun pitäisi kai pitää kunnon tauko toisen maailmansodan vainoista kertovista kirjoista, tai ylipäätään kirjoista, jotka käyvät läpi epäonnistuneiden ideologisten kokeilujen aiheuttamaa surua ja menetystä. Aihe on mielenkiintoinen ja jollain tapaa ikuinen, eiväthän nämä näytä koskaan loppuvan vaikka kirjallisuuden tehtävä olisikin muistuttaa ja estää niitä tapahtumasta uudelleen. Lukijan kestävyydellä on kuitenkin rajansa. Erinomaisenkin kirjan jälkeen on hieman liian raskas olo.

Katja Petrovskaja syntyi neuvostokansalaiseksi juutalaiseen sukuun, mutta hän on kadottanut historiansa. Matkustin saksanvenäläisenä sukulaisteni juutalaiseen Varsovaan, Poleniin, Polšaan, ja oli kuin molemmat kieleni olisivat tehneet minusta miehitysvaltojen edustajan. Olin mykkyyttä vastaan taistelleen suvun vesana lähtövalmis, mutta kieletön, en hallinnut yhtäkään esivanhempieni kielistä, en puolaa, en jiddišiä, en hepreaa, en viittomakieltä, en tiennyt mitään shtetlistä, en osannut yhtään rukousta, olin aloittelija kaikilla niillä elämänaloilla, jotka sukulaiseni olivat kokeneet kutsumuksekseen. Sukulaisista kulkee paljon tarinoita, he ovat kulkeneet ympäri Eurooppaa, ovat olleet mukana lähes kaikissa tuntemissamme Euroopan käännöskohdissa ja tragedioissa, mutta jäljellä ei ole enää paljon. Kun kirjailija päättää lähteä kulkemaan heidän jäljillään, hänen on selvitettävä sukulaistensa oikeat nimet, kansallisuudet, kielet ja kaupungit, hänen on selvitettävä ne reitit joita pitkin keskitysleirien vankeja on kuljetettu ja ne tiet, joita pitkin on paettu - itään tai länteen.

Suomalaisesta näkökulmasta on käsittämätöntä, miten yhden suvun vesoja ja haaroja saattaa levitä Kiovasta tai Varsovasta Leningradiin, Wieniin, Pariisiin tai Berliiniin, aivan kuin nämä olisivat yhtä ja samaa maastoa. Ehkä näin on monille juutalaissuvuille ollutkin. Monikielinen ja kulttuurisesti rikas perhe, jonka jäsenten lempinimissä kaikuu useita kieliä. On isosetä Judas Stern, jonka teko saattoi laukaista Saksan ja Neuvostoliiton välisen vihanpidon, on isoisä Vasili, joka palasi kotiin keskitysleiriltä 41 vuoden jälkeen. Tai vaikkapa isän babuška, ehkä Esther, sillä kukaan ei ole enää varman hänen nimestään. Ja ne lukuisat kuuromykkien kouluja pyörittäneet sedät ja tädit Odessasta Krakovaan. Niin, tämä on sukutarina, mutta myös kokonaisen maanosan tarina.

Tietysti kun kyseessä on juutalainen suku, on natsiajan vainoilla valtava merkitys. Tämän suvun kohdalla vainot ulottuivat yhtä laajalle kuin suku itse. Babi Jarin rotko Kiovassa tai Gunskirchenin vangit Itävallassa - en ihan aina pysynyt kartalla enkä perässä, mutta ehkä sijainnilla ei näissä kertomuksissa ollut niinkään merkitystä. Jokaisesta kohteesta oli kirjailijan kuitenkin löydettävä jotain, joka todisti, että hänen sukulaisensa oli siellä ollut. Joskus kävi niin - useimmiten - ettei maisema paljastanut enää mitään, mutta Googlesta löytyi tiedonjyviä. Tai sitten kävi niin että ne kadunpätkät ja parvekkeet, vastapäiset leipomot tai risteykset jotka olivat joskus muodostaneet perheen lähiympäristön, olivat tuhoutuneet ja uusi kaupunki kasvanut tilalle.

Petrovskajan teos on kertomuksia, mutta samalla se on dokumentaarinen selvitys, jota muutamat valokuvat ja raportit tukevat. Kun sukua ei enää ole paljon jäljellä, muuttuvat kertomukset hieman myyttisiksi, mutta tasapaino värikkäiden hahmojen ja todellisen historian kanssa on toimiva. Kirjailijan teksti on niin ikään värikästä ja rönsyilevää, katkeaa välillä ja jatkuu taas myöhemmin. Fragmentaarisuus pakottaa lukemaan hitaasti, mutta koska sulateltavaakin on, hitaus tekee vain hyvää. Tekstiä keventää älykkään ironinen huumori, mikä on paikallaan etenkin raskaammaksi muuttuvaa loppua kohden. Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddišin kielen katoamisesta. Upea, valtavirrasta erottuva teos identiteetin rakentumisesta, muistamisesta ja yhteisestä historiasta.

Myös Ulla ja Mari A. ovat lukeneet kirjan. Helmetin haasteessa sijoitan sen kohtaan 14: Valitsin kirjan takakannen perusteella (joo, joskus viime kesänä).

7.2.2017

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen. 2008. Puhdistus. WSOY. 375 sivua.

Aliide Truu elää siskonsa kanssa, tämän varjossa. Ingel on kaikessa taitavampi ja näppärämpi, eikä ole yllätys, että Hans, johon Aliide on iskenyt silmänsä, rakastuu Ingeliin. Toisistaan huumaantunut nuoripari on Aliidelle melkein liikaa, mutta yhdessä eletään ja odotetaan, että äiti ja isä saisivat vielä palata kotiin. 1930-luvun loppu taittuu toiseksi maailmansodaksi, saksalaiset tulevat mutta eivät jäädäkseen. Pian virolaismielinen Hans joutuu metsään ja piiloon, sillä venäläiset valtaavat maan. Alkavat kuulustelut ja puhdistukset, kaikki joiden epäillään vastustavan uutta ideologiaa, viedään pois. Aliide katsoo parhaaksi löytää itselleen mies puolueorganisaation sisältä. Siten hän olisi turvassa, eikä kukaan saisi tietää totuutta.

Sen päivän aamuna Aliide oli kuitenkin tuntenut pienen toivon jyväsen: ehkä ne jättäisivät heidät rauhaan. Jos ne nyt uskoisivat, että he eivät tienneet mitään. Jos ne nyt antaisivat heidän tehdä rauhassa työnsä, hillonsa ja säilykkeensä, antaisivat heidän olla.

Vuonna 1992 yksin elävä, ikääntynyt Aliide löytää pihastaan nuoren, pahoinpidellyn ja nälkäisen naisen. Nainen piilottelee miehiltä, joiden vankina hän on ollut, alistunut kaikkeen, mitä on vaadittu. Nainen, Zara, on kasvanut kaukana Vladivostokissa ja saapunut länteen kouluttautuakseen. Hänellä on mukanaan isoäidin vanha kuva kahdesta tytöstä. Kuvasta Aliide tunnistaa itsensä ja Ingelin, siskonsa, jonka olemassaolon hän on kieltänyt itseltään. Mitä Aliiden ja Ingelin nuoruudessa tapahtui? Miksi Vladivostokissa ovat vain perheen naiset, mitä tapahtui Hansille?

Puhdistus on naisen näkökulma Viron lähihistoriaan, menneiden vuosikymmenten painostukseen ja epäluuloon. Aliiden tarina valottaa niitä valintoja, joita perheiden on täytynyt tehdä kahden erilaisen ideologian puristuksessa ja sen jälkeen, kun kommunismi sai vallan. Se on tarina hiljaisesta selviämisestä, vallan oikeuttamasta väkivallasta ja perheen hajoamisesta. Hansin oletetun katoamisen jälkeen Aliide, Ingel ja jopa pieni Linda joutuvat kuulusteluihin, jollaisia ei haluaisi edes ajatella, jollaisia ei haluaisi kenenkään kohdalle. Aliide sitoutuu petokseen, josta kärsivät hänen ainoat perheenjäsenensä. Samalla hän pysyy kuitenkin uskollisena valheelle, jonka pitäisi pelastaa Hans, mies jonka Aliide uskoo edelleen voittavan puolelleen jonain päivänä.

Zaran kohtalo puolestaan on esimerkki siitä, miten häikäilemätöntä alistaminen ja hyväksikäyttö voi olla epätasa-arvoisessa maailmassa. Lännen houkuttelema Zara ajautuu tahtomattaan osaksi orjuuttavaa seksikauppaa, eikä pakokeinoa löydy ennen kuin hänet omistava mies lähtee ajomatkalle kohti Tallinnaa, parempia markkinoita, Zara kyydissään. Tyttö pääsee pakoon ja juokseen henkensä edestä kohti isotätinsä taloa maalla, pitkän hopeapajujen reunustaman pihatien päässä. Aliide löytyy, mutta menee päiviä ennen kuin tälle selviää, kuka resuinen ja likainen tyttö onkaan. Naisten elämästä löytyy kuitenkin jotain samaa, jotain mikä saa Aliiden käyttämään asettaan ja lähettämään tytön kohti parempaa elämää.

Etkä sinä koskaan voi tietää, kuka kadulla vastaan tuleva ihminen on nähnyt ne. Ne vain katsovat, etkä sinä voi koskaan tietää, onko sinut tunnistettu. Ne nauravat keskenään ja katsovat sinuun päin, etkä sinä voi tietää, puhuvatko ne sinusta.

Puhdistus sai valtavasti huomioita ja lukijoita, kun se ilmestyi vuonna 2008, olihan teos tullut tunnetuksi jo teatterissa ja voitti sitten Finlandia-palkinnonkin. Eikä ihme. Puhdistus on romaani, jossa historia herää henkiin koskettavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Viron valtion traagiset tapahtumat koskettivat yksittäisiä ihmisiä. Se pohtii väkivallan lisäksi nationalismia ja sen eri puolia; millainen isänmaallisuus on hyväksyttävää, millainen ei? Vaikka vuodet ja vuosikymmenet kuluvat,  vielä vuonna 1992 Aliide tuntee, miten aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, korsut romahtaneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat.

Aliiden ja Zaran tarinat ovat raastavia lukea. Elämää varjostaa jatkuva pelko, paljastuminen ja väkivalta niin että naisten kokema fyysinen ja psyykkinen tuska tuntuu lukijankin kainaloissa. Silti onkin ihme, että Oksasen tekstistä huokuu samaan aikaan jonkinlainen viileys. Ehkä sen saa aikaan  tekstin tietynlainen suoraviivaisuus ja uskottavuus. Oksanen on värittänyt tarinan kiehtovilla maalaiselämän yksityiskohdilla. Ingelin ja Aliiden jatkuva pilkkominen, keittäminen ja säilöminen tuovat piparmintun, sipulin ja omenakompotin tuoksuja omaan olohuoneeseen saakka. Rehellistä ja eleettömyydessään aitoja ovat myös maalaisluonto, pajut, koivut, metsä - jopa poskella kiusaavat likaiset kärpäset. Itse tarina jättää lukijalle muutamia mystisiä aukkoja, joita paikkaillaan lopuksi sosialistisen organisaation salaisilla selonteoilla, raporteilla, jotka paljastavat päähenkilöistä seikkoja joita ainakaan minä en tekstiä lukiessani osannut odottaa. Romaani on hyvin täyteläinen sekä tapahtumiltaan, tunteiltaan että kieleltään.

Puhdistusta on luettu valtavasti. Kattava lista postauksista löytyy vaikkapa blogista Anna minun lukea enemmän.

6.2.2017

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson. 2008. Norjankielinen alkuteos Jeg forbanner tidens elv. Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011. 218 sivua.

37-vuotiaan Arvidin elämä on muutosten kourissa. On marraskuu 1989. Hän tietää avioliittonsa olevan lopussa ja se tuntuu mustana möykkynä rintalastassa. Hänen äitinsä saa kuulla sairastavansa syöpää ja päättää lähteä kotiseudulleen Tanskaan muutamaksi päiväksi. On paikkoja joissa hänen täytyy ehtiä käydä ja ihmisiä jotka hän haluaa vielä tavata. Arvidin ja äidin välit ovat viilenneet viisitoista vuotta aikaisemmin, kun silloinen palavasieluinen nuorukainen päätti jättää koulut kesken, omistautua maolaisuudelle ja ryhtyä tehdastyöläiseksi. Vanhempien sukupolvelle olisi ollut tärkeää, että lapset ponnistaisivat pidemmälle. Heille pitkät työpäivät tehtaissa olivat liiankin tuttuja ja kuluttavia.

Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.


Mielen myllertäessä Arvid lähtee lautalla äitinsä perään Tanskaan. Pari vuorokautta mökillä palauttaa muistoja mieleen, veljen kuoleman, suudelmat naapurintytön kanssa, sen miten kovasti miehestä on tullut isänsä näköinen. Isän pysyessä romaanissa kaukana taustalla Arvid käy läpi suhdetta äitiinsä ja vaimoonsa, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, juo muutaman oluen liikaa ja teloo itsensä kaataessaan puuta mökin pihasta. Pyöräillessään kaupunkiin mies lukee lehdestä, että muuri on murtunut, eikä mikään tunnu enää entiseltään. Kun aika rynnii ohi, vanhemmat vanhenevat, suhteet hajoavat ja ideologiat kaatuvat, onko jäljellä mitään?

Kuten äitinsä toteaa Arvidista, en kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Mies todellakin on aika hajalla ja sekava. Hän on ollut rakastettu, muttei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Kuva Arvidista ei ole niitä mairittelevimpia, hänelle tuntuu olevan tärkeää saada äitinsä hyväksyntä ja huomiota, eikä äiti häntä olisi välttämättä kaivannut mökille. Nuoruuden päähänpinttymästä huolimatta miestä vaivaa jonkinlainen apatia tai välinpitämättömyys, eikä tilannetta paranna se, ettei perheessä ole koskaan osattu puhua asioista. Päinvastoin, äidin ja pojan väliin jää enemmän tyhjää kuin sitä täytettä, jota poika kaipaisi.

Romaanin kieli on sumuisen tarinan vastapainoksi kirkasta, rehellistä ja kaunista. Pettersonin ajatus lähtee hyvin liikkeelle ja tekstiä on mukava lukea. Vaikka muistot rönsyilevät ja vievät moneen suuntaan, teksti itsessään on napakkaa ja vähäeleistä. Pinnan alla on paljon ja monet muistoista ovat varsin väkeviä, mutta romaanin tunnelma on marraskuisen apea ja suorastaan seisahtunut. Petterson jättää tarinaan monia aukkoja eikä selitä asioiden välisiä suhteita. Ehkäpä se on se, mikä tekee romaanista jotenkin hyvin luontevan ja uskottavan. Luen mielelläni tältä kirjailijalta enemmänkin!

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kirotusta ajan katoavasta virrasta (hieno nimi!) ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa, jonka muistan suositelleen minulle tätä kirjaa jo kohta pari vuotta sitten, sekä Laura ja Jonna.

31.1.2017

Pekka Hiltunen: ISO

Pekka Hiltunen. 2013. ISO. 414 sivua. WSOY:n Bon-pokkari.

Eivät minua paina minun kiloni vaan muiden ajatukset ja sanat ja uskomukset.

Hiltusen teokset ovat kiinnostaneet sen jälkeen kun viime syksynä ihastuin Onniin. Eräänä päivänä bongasin kirja-alesta sekä ISON että Varo minua ja nehän lähtivät mukaani. Ajattelin ISON olevan mukava välipalaromaani Terhi Rannelan raskaan Punaisten kyynelten talon jälkeen. Olin kuitenkin väärässä, ainakin osittain. ISOsta ei ihan välipalaa tullutkaan, vaan se kosketti ja aiheutti hieman alakuloa. Ei siksi, että siinä olisi mitään vikaa, päinvastoin. ISO on niin perusteellinen tutkielma siitä maailmasta jossa isoimmat meistä joutuvat elämään, että täytyy jo toistamiseen ihailla sitä tutkimustyötä, jonka Hiltunen on romaaninsa eteen tehnyt.

ISO kertoo siis isokokoisesta Annista, jota elämä ja ympäristö potkivat päähän. Ikään kuin ei riittäisi, että hän väsyy ylämäessä kotimatkallaan tai että ohikulkijat huutelevat julmia. Ei, lisäksi parisuhde on kariutunut, työnantaja antanut potkut ja jäsenyys laihduttajien tukiryhmässä on päättynyt. Elettyään kolmisen vuotta Helsingissä Anni on palaamassa takaisin Tampereelle, samaan 29 neliön yksiöön, josta hän lähtikin. Vuosien myötä Annin ystäväpiiri on kutistunut olemattomaksi ja nainen on todella yksin ajatustensa kanssa. Työttömyys on kova pala, työtä kirjastossa on ikävä eivätkä satunnaiset yhden illan jutut korvaa oikeaa parisuhdetta.

Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa.

Anni on korkeasti koulutettu, rakastaa tietoa ja kirjallisuutta. Hän on ottanut selvää, etteivät väitteet ylipainon ja monien sairauksien yhteydestä pidä välttämättä paikkansa. Kun tuore sosiaali- ja terveysministeri aloittaa härskin kampanjan epidemiana leviävää lihavuutta vastaan, on Annilla pureskelemista. Hänellä on jo valmiiksi mielessään puheita, jotka vain odottavat kuulijakuntaa. Kun sellainen lopulta löytyy, löytää myös Anni ilon elämäänsä. Hän on päättänyt ettei lihavan tarvitse laihduttaa vain, jotta ympäristöllä olisi helpompaa. Yksinäisyyskin alkaa hellittää ja ihan yllättävän tahon toimesta.

ISO on koskettava romaani, sillä se avaa silmiä näkemään julmuutta ja eriarvoisuutta, epäreilua hysteriaa ja manipulointia. Kuten Onnissa, Hiltunen on tälläkin romaanilla hyvin kiinni ajassa ja sen ilmiöissä. On suorastaan pelottavaa, millä tavalla hän saa kiinni ajalle tyypillisimmistä piirteistä ja osoittaa, miten joukot voivat sortua typeriin ja ajattelemattomiin tekoihin. Annin tehtävä romaanissa on paljastaa terapeuttien, lääkärien, poliitikkojen ja median taustalla vaikuttavat tekijät ja panna hanttiin. Tehtävä ei ole helppoa naiselle, jota on kohdeltu kaltoin lapsesta lähtien, mutta jostain on aloitettava. Läski on maailmalle tietämättömyyden ja luovuttamisen merkki. Vaikka meitä lihavia on yhä enemmän, meistä on tullut näky, jota ei saisi olla.

Tietoa pursuava romaani on tasa-arvon lisäksi ylistyslaulu kirjoille ja kirjallisuudelle. Hiltusen tavassa kirjoittaa on jotain ihmeellistä, mikä pitää otteessaan ihan kuin lukisi jotain dekkaria, vaikkei se sitä olekaan. Ja kutenkin Onnissakin ihmettelin, nyt samoin mietin useaan otteeseen, miten tyyppi pääseekin niin hyvin naisen pään sisään!

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Annika, Krista ja Amma. Helmetin haasteessa tämä sopisi moneen kohtaan, mutta kuittaan sillä kohdan 45: Kirja kertoo suomalaisesta naisesta.

28.1.2017

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela. 2013. Punaisten kyynelten talo. Karisto. 254 sivua.

Demokraattinen Kamputsea vuonna 1978. Yhdeksänvuotias Vanna puurtaa isoveljensä kanssa pellolla muiden lasten kanssa. Ruokaa saadaan kerran päivässä, töitä tehdään kaksitoista tuntia ja selkää särkee. Iilimadot nipistelevät varpaita mutaisessa maassa. Joka ilta keräännytään kritiikki- ja itsekritiikkikokoukseen, jossa voi paljastaa toisen lapsen imperialistiset tavat tai tunnustaa oman heikkoutensa. Nälkä kovertaa Vannan vatsaa, hän haluaisi kysellä, mutta veli käskee hänen olla hiljainen ja huomaamaton. Ei saa itkeä, koska siitä rangaistaan. Kaikki tunteet on pyyhittävä kasvoilta. Ei saa potea koti-ikävää, sillä puolue on kaikki mitä lapsi voi tarvita.

Lasten äiti makaa vauvansa kanssa pienessä sellissä kahle nilkassaan. Hänen selkänsä on ruoskittu ja naarmut ovat alkaneet mätiä. Vauva on vielä lämmin, muttei juuri liiku. Vartijat kiristävät torakoilla, käärmeillä ja lapsen tappamisella, ellei nainen tunnusta pahuuttaan. Vastavallankumoukselliset on saatava tunnustamaan tekonsa. Nainen on ymmällään, sillä hän on ollut alusta lähtien uskollinen, suoraselkäinen ja kyseenalaistamaton, täydellinen toveri. Eikö hän ollut se, joka löysi tehtaan mätäpaiseet ja kitki huonon aineksen punaisesta aatteesta?

Se toinen elämä. Siitä ei voi puhua, eikä ole syytä puhua. Se tulee sulkea kiviä täynnä olevaan säkkiin ja upottaa mahdollisimman syvälle mielen pimeimpään kaivoon.

Kambodža 2005 - 2009. Vanna on viiden lapsen äiti ja naimisissa miehen kanssa, jonka yöunet menneisyyden teot ovat vieneet. Vanna on lähettänyt lapsiaan kouluun kylän ulkopuolelle, jotta nämä saisivat paremman tulevaisuuden. Tytär Chanda pärjää hyvin ja tanssii kauniisti. Eräänä päivänä Vanna saa viestin enoltaan ja saa tältä kuulla perheensä kohtalosta. Menneisyys puskee pintaan myös, kun Vannaa aikoinaan hoitanut ranskalaisnainen ajaa autolla hänen pihaansa ja pyytää todistamaan oikeudenkäynnissä toveri Duchia vastaan.

Ja ketkä ovat syyllisiä? Tai pikemminkin: ketkä ovat syyttömiä? Kambodžassa ei ole riittävän monta selliä murhaajille, teloittajille, kiduttajille, raiskaajille, kansan orjuuttajille, lahjotuille viranomaisille ja poliitikoille. 

Punaisten kyynelten talo on raskain romaani, minkä olen pitkään aikaan lukenut. Samalla se oli niin hyvä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta. Rannela kirjoittaa järkyttävistä asioista lukijaa säästelemättä, mutta hyvä niin. Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole aina kaunis ja arvostankin sen silmiäavaavaa, ravisuttelevaa roolia. Kambodžan historia ei ole kovin tuttu, vaikka tietysti punakhmerit ovat nimenä tuttu ja jonkinlainen aavistus maan menneisyydestä minulla on ollut. Sen lisäksi, että kirja valaisee punakhmerien terroria ja vinoutuneen ideologian aiheuttamaa väkivaltaa, se tuo esiin ne vallankäytön muodot joista niin moni - etenkin tytöt ja naiset - ympäri maailman kärsivät edelleen.

Ei silti, etteikö romaanissa olisi jotain kaunistakin. Rannelan kieli on napakan toteavaa, mutta tekstiin mahtuu paljon kaunista ympäristöä, lapsuusmuistoja ja hellyyttä. Sekä Chey Chanin, Vannan äidin, että Vannan itsensä muistoissa maaseudun ihmeelliset tuoksut, luonnon runsaus ja isoäidin buddhalaisuus tasapainottavat myöhempien vuosien kauheuksia. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa Chey Chanin ja Vannan tarinoiden eteen. Fiktiivisiä, mutta hyvin mahdollisia hahmoja. Valokuva äidistä ja tämän pienestä vauvasta vankilamuseon seinällä Kambodžassa suorastaan vaati päästä hänen romaaninsa aiheeksi. Toveri Duchia ja muita vastuussa olleita alettiin tuomita vuodesta 2009 lähtien.

Kirjaa on luettu paljon, lisää arvioita vaikkapa Elinalta, Katjalta ja Sarilta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Jyrki Erra. 2015. Berliinin ajokoirat. Otava. 441 sivua.

Jyrkin Erran esikoisromaani Kaunasin sivut on jäänyt mieleeni kansainvälisen tason jännärinä, jossa historia, taide ja mysteerit kietoutuvat yhteen danbrownimaisella otteella. Siksi olin mielissäni, kun löysin kirjakaupan alelaarista Erran toisen romaanin, Berliinin ajokoirat. Lisäksi olin samoihin aikoihin lukenut, että Kirsi arvioi teoksen vuoden 2015 dekkareiden parhaimmistoon. Berliinin ajokoirissa onkin paljon samaa kuin Kaunasin sivuissa. Taiteella ja arkkitehtuurilla on merkittävä rooli, samoin ikivanhoilla teksteillä ja käsikirjoituksilla. Tässä toisessa romaanissa miljöinä ovat vuoden 1989 kahtiajakautunut Berliini, muurin tukahduttama valtava palatsi ja vanhat teatterit. Puitteet ovat komeat ja juhlavat, rappiosta huolimatta.

Eletään siis loppukesää 1989, kuukausia ennen muurin murtumista. Idässä liikehditään jo levottomasti ja Unkarin rajalta on päässyt DDR:läisiä loikkaamaan länteen. Honeckerin asema johdossa on epävakaa. Suomalainen Max lähtee Berliiniin selvittämään isänsä menneisyyttä, tuhoamaan vanhoja papereita talosta, joka heillä on ollut hallussaan aina 1960-luvun alusta lähtien. Max on viettänyt Berliinissä huolettoman lapsuuden, jossa häntä ovat nyt vastassa tutut kadut, koti ja vanhat teatterit, isän työpaikat.

Isän vanhojen papereiden seasta löytyy kirjeenvaihtoa. Ilmeisesti Palast Erebin kreivittärellä ja Maxin isällä on ollut aikoinaan suhde. Löytö vie Maxin mutkien kautta vanhan keräilijän luokse ja 1500-luvulla kirjoitettujen muistiinpanojen äärelle. Keräilijä Besson pestaa kirjallisuutta opiskelleen Maxin käymään läpi Palast Erebin ikivanhaa, valtavaa kirjastoa ja sen tuhansia keräilyharvinaisuuksia. Palatsissa työskennellessään Max pääsee tutustumaan itse kreivittäreen, haamunvalkeaan vanhaan naiseen, joka vaeltelee pitkin palatsin käytäviä ja etsii kadonnutta kreiviään.

Pian Maxin kylkeen ilmaantuu uhkaava Willy Meister, iäkäs näyttelijä hänkin, Maxin isän vanha tuttu. Maxin on päätettävä, jakaako hän asunnosta löytämiään dokumentteja Willylle vai Bessonille, ja mitä seurauksia sillä voisi olla. Onko niin, että isällä on yhteys verkostoon, josta ei puhuta, mutta joka hallitsee jaettua Berliiniä? Ja onko nyt käymässä niin, että Max on naiiviuttaan sekaantunut kuvioon, josta on mahdotonta päästä eroon? Millä tavalla kadonnut kreivi, kahvilan Suarezin ihana Frieda ja Maxin vanha koulutoveri Iiro liittyvät tähän kaikkeen?

Berliinin ajokoirien taitavasti kudotut verkot ja kytkökset olivat minulle melkeinpä liikaa. Ymmärrän toki sen, että kylmänsodan aikainen vakoiluverkosto on ollut monimutkainen ja laaja, mutta minun oli melko vaikea pysyä tämän romaanin punoksissa mukana. Kymmenien vuosien vahti, viestintä ja tiedonkeruu sai siinä osallisena olleet tekemään ikäviä asioita suojellakseen läheisiään, ja oli vaikea hahmottaa, kuka joutui kenenkin pantiksi, kuka oli kenellekin velkaa. Hieman jos kuviota olisi voinut oikaista, olisin nauttinut kirjasta enemmän, sillä sen kulissit ja näyttämöt olivat kuitenkin hyvin herkullisia ja mielikuvissani upeita. Arkkitehti-Erra kirjoittaa taiteista monipuolisesti ja erittäin asiantuntevalla otteella. Samoin pidin kovasti kirjan hahmoista, etenkin sympaattisesta Maxista ja palatsin henkilökunnasta.

Kirsin lisäksi kirjan on lukenut Henna. Helmetin haasteessa se sopii minulle kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

21.1.2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto. 2017. Vaikka vuoret järkkyisivät. Otava. 287 sivua.

Kirjoitan nyt kirjasta, jonka lukemista olen odottanut noin puolitoista vuotta, siitä päivästä lähtien kun sain tietää sellaisen olevan tulossa. Kirja on serkkuni esikoisteos, joten jo pelkästään rakkaan ihmisen pitkäaikaisen haaveen toteutuminen tekee kirjasta kertomisen vaikeammaksi ja liikuttavammaksi kuin minkään aikaisemman blogipostauksen. En myöskään usko, että pystyin lukemaan kirjaa samalla tavalla kuin muita teoksia, sillä tiedän että tässä nuoren naisen kasvutarinassa on kirjailijalle (niin, nyt voin kutsua häntä kirjailijaksi!) paljon omakohtaista ja siksi myös minulle tuttua. Kyseessä on tietysti romaani ja kaiken voisi lukea kuin minkä tahansa tarinan, mutta siihen en tainnut ihan kyetä.

No, aloitetaan. Tarinan päähenkilö on Elsa, lukioikäinen tyttö Kainuusta, perheestä jossa hiljaisella ja nöyrällä körttiläisyydellä on turvallisen vankka asema. Elsa kaipaa kuitenkin jotain ylevämpää, rajumpaa, pyhempää. Jotain millä hän pääsisi lähemmäksi Jumalaa. Elsa ei tahtonyt odottaa ja olla pitkämielinen, eikä hän varsinkaan tahtonut kohdata Herraa vasta lopussa. Hän tahtoi olla niitä joissa oli Henki, hän tahtoi olla niitä nyt.

Vierailu helluntaiseurakunnan kokouksessa tekee sanoja rakastavaan Elsaan suuren vaikutuksen. Henki tulee ihmisiin ja saa heidät puhumaan kielillä. Ystäviensä Talvin ja Miran kanssa Elsa tulee uskoon ja saa yhteyden kaipaamaansa korkeuteen. Henkikin tulee häneen ajallaan ja vieraat sanat alkavat virrata hänen suustaan. Kotona Elsa arastelee eikä paljasta heti kaikkea. Hän kaipaa äitinsä ymmärrystä ja tukea, mutta ei aina uskalla edes kertoa vapaamieliselle äidilleen näistä uusista asioista, eikä äiti koskaan kysy. Vaivaantuneita tytön henkisestä irtiotosta ovat myös hänen isänsä ja isovanhempansa.

Nuoren Elsan rinnalla teoksessa kulkee hieman vanhemman Elsan tarina Kolumbiassa, jonne tyttö on lähtenyt abivuoden jälkeen. Rauhalliseen kainuulaiskylään verrattuna elämä Bogotassa on täynnä aisteja kutkuttavia ääniä, tuoksuja ja makuja, taustalla siintävät upeat vuoret eikä kaduilla ole turvallista kävellä yksin, etenkään eurooppalaisen, harmaasilmäisen nuoren naisen. Elsalla on Bogotassakin oma helluntailainen yhteisönsä ja sissien vankeudesta vapautunut, uskoon tullut Manuel. Elsa on valmis tekemään kaikkensa traumatisoituneen miehen vuoksi, muttei loppujen lopuksi pysty ymmärtämään kaikkea. Ei vaikka Manuel piirtää hänen selkäänsä ja käsivarsiinsa kasveja, eläimiä, kauniita kuvia.

Uskoiko hän, hän halusi uskoa. Voi Jumala eikö hän ikinä saisi olla varma. Toiset astuivat rauhaan kuin laivaan ja hän, oliko se jossain johonkin kirjoitettu että hän ikinä ei.

Vaikka henki on Elsalle voimakkaasti läsnä alusta lähtien, jo nuorena hänen uskonsa rinnalla kulkee pieni epäily, eikä tunne hellitä otettaan kaukana Kolumbiassa. Pikemminkin käy niin, että sen mitä Elsa joutuu kokemaan ja todistamaan, vahvistaa epäilyä, eikä hän olekaan enää valmis kaikkeen siihen, mistä nuorena haaveili. Uskossaan vahvat teinitytöt koettelevat toki rajojaan, mutta eivät lankea maallisiin houkutuksiin. Kolumbiassa Elsa astuu rajan yli ja tekee pitkästä aikaa tekoja ilman tarkoitusta.

Terhin romaani on jo ensimmäisellä viikollaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Hesarin ja Aamulehden jutut kiittelevät siitä, miten kirja tekee helluntailaisuutta tutummaksi ja ymmärrettäväksi, lempeällä tavalla. Romaani, Elsan tarina ja tunteet edustavat kuitenkin ennen kaikkea yksilön kokemuksia, vaikka tietysti teos avaa helluntailaisuudesta minullekin aivan uusia asioita. Anna-lehdessä kirjailija kertoo tarkemmin, mikä on ja oli hänen oma suhteensa uskoon ja miksi hän siitä luopui. Vaikka vuoret järkkyivät on hyvin kaunis romaani, jonka yleistunnelma heijastaa samaa kaipuuta ja haikeutta, mitä Elsa kantaa sisällään, loppuun saakka. Sillä toki uskosta ja pyhyyttä sisältävistä sanoista luopuminen on suuri menetys. Elsalle jää vain hento toive, että tulisi jotain, joka täyttäisi tyhjyyttä.

Minulla ei ollut aavistustakaan, millaista kieltä serkkuni kirjoittaisi. No, kieli on hyvin kaunista, miltei lyyristä, mutta tarpeeksi napakkaa, jottei se vie tilaa tarinalta, vaan vahvistaa sitä ja tekee ympäristöistä ja ihmisistä eläväiset. Dialogit jättävät tilaa niin lukijan tulkinnoille kuin romaanin henkilöille itselleenkin, eivätkä ne selitä liikaa. Hahmot ovat moninaisia virsiä veisaavasta isoisästä hurmoksessaan itsetyytyväiseen Virpiin tai nuoreen Talviin, joka jättää kaiken herran haltuun. Arvasin, että tarinaan on ujutettu jotain suvullemme tuttua, ehkä jotain mummullemme ominaista. Muutamien herkullisten ilmausten lisäksi löysin muitakin tuttuja aineksia, tapoja ja luonteenpiirteitä. Tai sitten ylitulkitsin ja olin subjektiivinen, mutta en halua ajatella niin! Olen onnellinen Terhin (mitä ilmeisestä) menestyksestä ja kamalan ylpeä upeasta lopputuloksesta!

Hyödynnän tätäkin teosta Helmetin haasteessa, kohtaan 44: Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Minua ennen blogipostauksen kirjasta on tehtinyt tehdä ainakin Kirjaluotsi.

18.1.2017

Katja Kettu: Piippuhylly. Novelleja.

Katja Kettu. 2013. Piippuhylly. WSOY. 236 sivua. Bon-pokkari.

Tunnustan heti alkuun, että luin juuri ensimmäisen Kettuni. En siis ole lukenut Kätilöä enkä Yöperhosta, jotka kaikki muut ovat lukeneet. Olen sentään nähnyt Kätilön Oulun Kaupunginteatterin lavalla, mutta en, en jostain syystä ole lukenut kirjoja. Poimin Piippuhyllyn mukaani kirjamessujen pokkaritarjouksista. Jotain muutakin Kettua otin siitä vierestä mukaani, mutta siitä joskus toiste.

Piippuhylly on kokoelma kertomuksia meren rantaan ajautuneista piipuista ja niiden omistajista. Piippujen keräilijä on Pietari Kutila, joka vuonna 1945, suuren sodan päätyttyä, jättää tarinansa tyttärelleen lahjaksi. Tarinoissa liikutaan 1900-luvun alkuvuosien ja Lapin sodan välisinä aikoina, Venäjällä, Saksassa, Jäämeren rannoilla, Lapissa ja niinkin kaukana kuin Länsi-Afrikan heimojen parissa ja Brasilian Rion faveloissa. Tarinoilla on osin yhteiset hahmonsa, osin omansa, mutta niistä muodostuu yllättävä, ihmisiä yhdistävä ketju. On varakkaita venäjänjuutalaisia, jotka kärsivät 30-luvun lopun aatteiden palossa ja menettävät omaisuutensa. On suomalainen palvelustyttö ja huora, joka pakenee kauaksi tseremissien seuduille Rasputinin siittämän poikansa kanssa. On katolinen pappi, joka päätyy villiin Afrikkaan ja saa paluumatkalle laivaansa heimokuninkaan nilkuttavan tyttären. Myöhemmin prinsessa tavataan Rion köyhälistössä, jossa arvostetut metsistihuorat avaavat transsukupuoliselle nuorukaiselle uuden elämän. On lapinkoira, joka todistaa isäntänsä katkeruutta ja surmatyön kylmässä Pohjolassa. Ja pieni huutolaistyttö, joka välttyy hyväksikäytöltä, kun kuolemaa tekevä Aune Näkkälä saa Lindån leirillä toivoa elettyyn elämäänsä yhden muutoksen.

Piippuhyllyssä on naisia karuissa oloissa. Tytärpuolen ainoa mahdollinen tulevaisuus riippuu huoraamisen taidosta, soluttautumisesta, varastamisesta ja paon onnistumisesta. Kahlittu, Rovaniemelle kuljetettu Hiekkanainen on kuin sirkuseläin, naisneekeri, jota voi käydä katsomassa ja muutakin. Stalingradin Valkea Lilja saa pitkän palmikkonsa ansiosta kuuluisuutta, mutta Livia on se, joka hyväuskoisuuttaan joutuu koekaniiniksi suurvaltojen välisessä sotilastehtailussa. Tässä vain muutama esimerkki. Kaikki he ovat kuitenkin selviytyjiä. Piippuhyllyn tarinoissa yritetään selvitä hengissä (sodassa, kylmässä, nälässä, kuumuudessa, orjuudessa), taistellaan, vaihdetaan puolta, kuollaan.

Kun nyt ei ole mihin verrata, en voi paljon puhua siitä Katja Ketun kuuluisasta kielestä. Näiden novellien perusteella uskallan kuitenkin arvailla mistä on kyse. Tarinoiden teksti on hyvinkin omanlaistaan kieltä, kirjavaa, kuvailevaa, sisäsyntyistä, rikasta, jopa ällöttävää. Kielellä on tietynlainen poljento, mutta kun sen rytmiin pääsee, on tekstiä mukava lukea. Ja onneksi pääsin kieleen sisään melko pian. Kuten olen kuullut ja lukenut muista teoksista, Ketun kieleen kuuluu ronskius ja rohkeus, suorastaan räävittömyys ja inhorealismi. Niinpä näissäkin kertomuksissa hajut ovat voimakkaita, likaa riittää ja panemista on paljon, ehkä liikaakin monille.

Pidin Piippuhyllystä kovasti ja nyt tuntuu, että Kettua pitää saada mahtumaan alkaneeseen vuoteen enemmänkin. Tarinoista ovat kirjoittaneet myös mm. Morre, Salla ja Leena. Osallistun tällä Novellit kunniaan! -haasteeseen ja kuittaan Helmetin haasteesta kohdan 34: Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

15.1.2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa. 2003. Japaninkielinen alkuteos Hakase no Aishita Sûshiki. Tammi 2016. Suomentanut Antti Valkama. 286 sivua.

Mistähän johtui, että arkisiin sanoihin tuli jotenkin romanttinen sävy, kun ne liitettiin matematiikkaan? Ystävällinen lukupari ja alkulukukaksonen kyllä olivat täsmällisiä ilmaisuja, mutta niissä oli myös häivähdys ujoutta, kuin ne olisivat astuneet ulos keskeltä runoa.

Niitä japanilaisia kirjoja, joita olen lukenut, tuntuu yhdistävän jokin salaperäinen rauha ja vähäeleisyys. Niin on myös Professorin ja taloudenhoitajan laita. Tarinaa kertovalle taloudenhoitajalle ja tämän kymmenvuotiaalle pojalle päivittäiset vierailut muistisairaan professorin luona muodostuvat merkittäviksi ja muuttavat heidän loppuelämäänsä. Yhteiseen puoleen vuoteen mahtuu runsaasti arjen pieniä iloja, hämmästystä ja lämpöä, mutta myös suuria tunteita, kuten surua ja pelkoa. Silti kerronta on niin arkista, eleetöntä ja levollista, että tarinan painoa on vaikea käsittää.

Kertoja on siis välitysfirman kautta saapuva taloudenhoitaja, jonka tehtävänä on laittaa eläkeikäiselle, entiselle matematiikan professorille lounas, käydä kaupassa, huolehtia asunnosta ja tarjoilla vielä illallinen ennen työpäivän päättymistä. Professori on menettänyt onnettomuuden vuoksi muistinsa vuonna 1975, ja joutuu aloittamaan alusta aina 80 minuutin välein. Jo usea taloudenhoitaja on saanut valituksen ja joutunut lähtemään, mutta kertojamme viehättyy vähitellen matematiikkaneron innostuneesta tavasta yhdistellä arjen lukuja ja luennoida niiden taustoista. Kun professori saa tietää, että taloudenhoitajalla on 10-vuotias isätön poika, joka joutuu pärjäämään itsekseen useita tunteja koulupäivän päätteeksi, vaatii hän poikaa taloonsa viettämään nuo iltapäivän hetket.

Kolmikon arki rullaa omassa rauhassaan. Professori auttaa poikaa matematiikan kotitehtävissä ja kannustaa tätä ratkomaan niitä enemmänkin. Sivusta seuraava taloudenhoitaja rakastuu itsekin matematiikan salaperäiseen kauneuteen, sen loputtomalta tuntuviin polkuihin ja vastausten varmuuteen. Professori jumaloi poikaa, jolle hän on antanut nimen Juuri, koska pojan päälaki on kuin neliojuuren merkki, joka ketään syrjimättä sulkee sisäänsä minkä luvun hyvänsä, ja antaa sille selvän hahmon. Vaikka miehen on opeteltava tämäkin seikka aina uudelleen, tuntuu kuin hänen, pojan ja taloudenhoitajan välille syntyisi unohduksen ylittävä side. Kolmikkoa yhdistää rakkaus baseballiin, jota he kuuntelevat radiosta. Siinä missä professori kykenee johdattamaan naisen ja pojan matematiikan runollisuuteen, saa poika elämäänsä aikuisen miehen ja tämän kyseenalaistamattoman rakkauden.

Yhden levollisen sunnuntaipäivän mittainen romaani on pinnalta kevyt ja leppoisa, mutta pinnan alla on voimakkaita tunteita ja vahva virta, jotka pitävät otteessaan. Lempeä ja hieman ehkä surumielinen tarina on täynnä hoksaamisen iloa ja kohteliasta kiitollisuutta. Lukemisen jälkeen on levännyt ja rauhallinen olo, vaikka välillä päähenkilöiden kiinnostus baseballiin häiritsi omaa mielenkiintoani kirjaa kohtaan. Toki sillä oli kokonaisuudelle oma merkityksensä, mutta minulle se jäi etääksi. Toisin oli matematiikan kanssa; en todellakaan ymmärtänyt kaikkia kaavoja ja ratkaisuja, mutta romaani pystyi välittämään niiden kuuluisan kauneuden. Sympaattinen romaani, jonka en kuitenkaan usko jäävän kovin vahvasti mieleeni.

Yoko Ogawa on japanissa arvostettu kirjailija, ja Professori ja taloudenhoitaja hänen tuotannostaan tunnetuin. Sen pohjalta on tehty elokuva, joten kuittaan sillä Helmetin haastekohdan 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Lisää kirjasta blogeissa Ullan Luetut kirjat, Lumiomena, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!