20.6.2017

Merete Mazzarella: Marraskuu

Merete Mazzarella 2004. Ruotsinkielinen alkuteos November. Suomentanut Raija Viitanen. Tammi. 231 sivua.

Ensimmäinen Mazzarella luettuna ja olen todella tyytyväinen. Joku on joskus häntä kehunut - varmasti monikin! - ja alelaarista mukaan tarttui pienikokoinen pokkari, josta tuntui olevan helppo aloittaa. Takakannessa minua kiehtoivat sanat "neljän tarinan teos --- elämänpolut risteävät kohtalonomaisella tavalla". Tällainen rakenne on aina kiehtonut.

Niin, kyseessä on siis neljän ihmisen pienet tarinat. Ensimmäisenä tapaamme vanhenevan julkkiksen, Candidan, joka tarkkailee herkeämättä ikääntyvää vartaloaan ja muuttuvaa kauneuttaan. Hän elää kuin olisi jatkuvassa valokeilassa vaikka moni on kai hänet jo unohtanut. Nainen kirjoittaa kolumnia naistenlehteen, itsestään, eteerisistä ajatuksista, elämänohjeista ja perheensä naisista. Usein hänen tekee mieli tekstittää omaa arkeaankin. Candida on pohjimmiltaan kamalan epävarma, hämillään ikääntymisestään ja nuorempien sukupolvien maailmasta ympärillään.

Toinen tarina kertoo liikemiehestä joka on matkalla Atlantin yli New Yorkiin tapaamaan nuorta naista, johon on ihastunut. 66-vuotiaalla liikemiehellä on vuosikymmeniä kestänyt avioliitto, mutta arjessa ei taida olla enää rakkautta eikä läheisyyttä, lapsiakaan ei siunaantunut. Mies edustaa sukupolvea, jonka karski huumori ja julkea sovinismi poikkeavat uuden sukupolven hipsterimiehistä, pätkätöistä ja terveellisistä elämäntavoista. Karskin pinnan alla on niin ikään epävarma, ikääntyvä, yksinäinen ihminen.

Kolmannessa tarinassa nuori nainen Vöyristä tekee yötöitä nettipalvelussa New Yorkissa. Jää hieman epäselväksi, mitä hän tekee, mutta kriteerit ovat tiukat: naisilla täytyy olla tietynlainen ulkonäkö, tausta ja tavat. Heidän tekemisiään vahditaan eivätkä useimmat asiakkaat tiedä keitä he oikeasti ovat. Vain superetuasiakkailla on mahdollisuus ottaa heihin henkilökohtainen yhteys. Tyttö pitää onneksi yhteyttä mummuunsa, muuten tuntuu kuin hän olisi täysin irti reaalimaailmasta.

Viimeisen tarinan päähenkilö on 58-vuotias työpaikkansa menettänyt historianopettaja, joka tekee tiliä elämästään ja suhteestaan äitiinsä, hieman isäänsäkin jonka menetti lapsena, sekä naiseen joka pikaisesti piipahti hänen elämässään joskus. Miehellä ei tunnu olleen muita siteitä. Hän on varannut ajan tanatologille, lääkärille jonka kanssa voi suunnitella tulevan kuolemansa yksityiskohdat.

Mazzarella kirjoittaa ihmisistä lähitulevaisuudessa, itse asiassa vuonna 2012, yhteiskunnassa jossa moni asia on mennyt pelottavaan suuntaan, sellaiseen suuntaan joka on kuitenkin kamalan helppo aavistaa sen perusteella mikä nykyajassa kauhistuttaa. Viittaukset tuohon tulevaisuuteen ovat aavistuksenomaisia, eivätkä luo niin selkeää taustaa kuin moni varsinainen dystopia tai scifi-teos. Parhaimman kuvan tuosta maailmasta saa vasta viimeisessä tarinassa, jossa vanhuus ja kärsimykset on poistettu ja kuolema ulkoistettu siitä huolehtiville yrityksille. Keskeistä tarinoissa on kuitenkin myös se, mitä nämä neljä ajattelevat elämästään nyt, miten tähän on tultu ja mikä olisi voinut olla toisin. Miksi he kaikki ovat niin hukassa? Ensimmäisestä tarinasta tuli kovasti mieleen Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi. Samalla tavalla jullkisuudenkipeät naiset peiliensä edessä.

Mazzarellan tyyli kirjoittaa on pinnalta kevyen satiirista ja mutkatonta, vaivatonta. Pinnan alla on tietysti raskaita, elämänmittaisia asioita ja kritiikkiä nykyajan itsepetosta, välineellistämistä ja vääriä jumalia kohtaan. Tällaista tekstiä luen mielelläni!

Kirjasta on kertonut myös Kirsi kirjanurkassaan. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertovat kirja.

16.6.2017

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelä 2015. Tyttö ja rotta. Tammi. 248 sivua.

Tytöstä ja pommista alkaneen trilogian toinen osa lähtee liikkeelle Berliinistä, jonne Kotkasta pakoon lähtenyt Metro on päätynyt vietettyään ensin aikaa Prypjatissa, Tšernobylin posahtaneen ydinvoimalan kupeessa, graffititaiteilijoiden hiljaisessa piilossa. Berliinissä graffitianarkistit majailevat purkukiellon saaneessa kerrostalossa ja piilottelevat kuuluisan Banksyn Jäärotta-teosta, kunnes maa alkaa jälleen polttaa jalkojen alla. Energisyydestään ja yhteiskunnallisesta otteestaan ylistetty ykköosa jatkuu vähintään yhtä kiihkeällä tahdilla.

Berliinissä wraittaajien aate ja vapaus ovat ahtaalla kapitalistisen voitontavoittelun vuoksi. Voiko kehenkään enää luottaa? Kotkassakin piireistä löytyi soluttautujia. Berliinissä Metroa pidättelee hetken kuitenkin isä, jota Metro ei ole nähnyt vuosikausiin, sekä pieni veli, jonka leikkiä sisko jaksaisi katsella pidempäänkin. Kaikki menee tietysti pahasti pieleen. Metro ja Vorkuta päätyvät Jäärotan jäljillä takaisin Kotkaan, rikkaan venäläisen kesähuvilalle. Tällä kertaa vastassa on kaksi suursnautseria ja kolme vartijaa, mutta mikään ei estä kaksikkoa saavuttamasta tavoitettaan. Kosto on tällä kertaa väkevää rikkihappoa.

Tyttö ja rotta on vähintään yhtä vauhdikas kuin edeltäjänsä. Graffitiryhmän perässä on aina joku, tuotokset on saatava valmiiksi vain muutamissa minuuteissa ja usein roikutaan päätähuimaavissa korkeuksissa tai sitten pelätään tukehtumista ahtaissa onkaloissa. Ihmissuhteita leimaa jatkuva luottamuspula ja epäluulo. Elämä yhteiskunnan ulkopuolella on rankkaa, eikä nälkä ole se pahin ongelma. Ystäviä katoaa, heitä tapetaan tai he loikkaavat toiselle puolelle. Siteet perheisiin on katkaistu tai ainakin puheet menneisyydestä on leikattu pois.

Huomasin vasta lukiessani kirjaa, etteivät Järvelän teokset olekaan varsinaisia dekkareita, mutta eipä se mitään haittaa, vaikka dekkariviikolla lukee jännäreitä ylipäätään. Jännitystä ja vauhdikkaita käänteitä tässä Tyttö-sarjassa todellakin on. Ne on kirjoitettu varsin myyvällä kaavalla ja paikoin tuntuvat melko ennalta-arvattavilta. Hahmot ovat niin ikään melko stereotyyppisiä, mutta kokonaisuus toimii hyvin eikä Metron mukana pääse tylsistymään. Silti täytyy vielä todeta, että omaan makuuni meininki on hyvin totista ja hahmojen välistä dialogia leimaa skeptisyys, vihamielisyys ja kauna. Ymmärrettävää tietysti heidän lähtökohdistaan ja vaikea tähän olisi muutakaan kuvitella, mutta minut se jätti hieman kylmäksi.

Kuten edeltäjänsäkin, Tyttö ja rotta ohjaa näkemään kaupunkia ja kiisteltyä taidemuotoa uusin silmin. Samoin sallitun ja kielletyn rajapinta on mielenkiintoinen, suorastaan herkullinen aihe. Kotkalaisia teokset hemmottelevat, sillä pieni kaupunki ympäristöineen kuvaillaan kauniisti. Tämäkin osa loppuu lupaavalla tavalla, eli lukijan mielenkiinto suuntautuu väkisinkin jo kolmanteen osaan. Ehkäpä Metro ehtii tässä välillä hengähtää, parantaa ruhjeensa ja turvonneen nilkkansa ja löytää uusia piilopaikkoja, sillä hänen henkilöllisyytensä taitaa olla nyt vaarallisissa käsissä.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Elina, Marika ja Jonna. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema (Tampereen pääkirjaston Metson!).

15.6.2017

Dekkarisuosikkeja!

Dekkariviikon kunniaksi nostan esille yhdeksän dekkaria tai dekkarisarjaa, jotka ovat tehneet vaikutuksen lyhyen blogiurani aikana. Kuten dekkariharrastajat tietävät, genre on hirmuisen laaja ja monipuolinen. Siksi yritin valita tähänkin kavalkaadiin keskenään mahdollisimman erilaisia teoksia, jotta listasta olisi lukuvinkiksi monenlaisille lukijoille. Ensin muutama kotimainen, lopuksi Pohjoismaita, Ranskaa ja Baskimaita.

Pauliina Susi: Takaikkuna
Johtolanka-palkittu Takaikkuna oli teos joka oli pakko ahmaista kerralla. Dekkarissa on paljon tuttuja aineksia, mutta ansiokkaalla tavalla. Kirjoitin siitä näin: "Isoveli valvoo -teeman lisäksi kirja esittelee niin ikään ajankohtaisia ilmiöitä kuten nimeltämainitsemattoman populistisen puolueen nousua ja skandaalinkäryisiä ministeriehdokkaita, rasismia, isän oikeuksia ja julkisen keskustelun tasoa." Teemat nivoutuvat luontevaksi osaksi tarinaa, eivätkä ne jää pintaraapaisuksi.

Risto Isomäki: Kurganin varjot
Isomäen ekotrillereissä ei ole keskiössä poliisin työ, joten joudun tässä hieman venyttämään termiä dekkari. Kuten Isomäen kuuluisin teos Sarasvatin hiekkaa, myös tämä on elokuvatyyliin vauhdikas ja vetävä. Isomäen scifi-henkisissä trillereissä on keskeistä maailman luonnon puolestapuhuminen, uhkaava ekokatastrofi ja pilkahdus elämään sen jälkeen. Lisäbonuksena kirjoissa seikkaillaan yleensä mielenkiintoisissa ympäristöissä ja Kurganin varjoissa pohditaan jopa kielihistoriaa!

Saara Kesävuori: Anni Eloranta -trilogia (Askeleen edellä)
Tämä sarja on herkkua tamperelaisille, sillä kaupungin kadut, kaupunginosat ja maamerkit vilisevät taustalla Annin juostessa tapaustensa perässä. Ajoittain päästään jopa kritisoimaan tamperelaista paikallispolitiikkaa! Eloranta-teoksissa liikutaan osin lasten huostaanottojen parissa, osin Annin oman perheen rikkonaisessa elämässä. Ajankohtaiset ilmiöt, kuten työttömyys ja syrjäytyminen ovat ansiokkaalla tavalla mukana, vaikka Annin hieman liian stereotyyppinen hahmo rasittaakin välillä.

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat
Pidätkö arkkitehtuurista ja taiteesta? Kiinnostaako poliittinen historia? Erra, eläköitynyt arkkitehti, ammentaa teoksiinsa omasta urastaan ja yhdistelmä toimii mainiosti. Berliinin ajokoirissa seikkaillaan jaetun kaupungin lähihistoriassa, vakoillaan ja selvitetään salaperäisiä kytköksiä. Miljöönä synkän upea palatsi lukuisine huoneineen ja kadonnut teatterimaailma. Danbrownimainen vauhti, hieman liian monimutkainen verkosto, mutta ylevä ja dramaattinen.

Håkan Nesser: Barbarotti-sarja (Yksinäiset)
Nesserin Barbarotti-sarja edustaa sitä laadukasta pohjoismaista dekkariperinnettä, jossa pureudutaan tavallisten ihmisten menneisyyteen, psyykeeseen ja elämänvalintoihin. Rikoskomisario on lempeä keski-ikäinen mies, jolla on oma elämänsä ja huolensa. Teoksissa ei mässäillä väkivallalla, ja takaa-ajojen sijaan keskitytään keskustelemaan ja pohtimaan ihmissuhteita, rakkautta ja menetyksiä. Tunnelma on hieman alakuloinen, mutta lämminhenkinen.

Johan Theorin: Öölanti-sarja (Aarnivalkeat)
Tähän teokseen päättyy sarja, jossa tutustutaan Öölannin menneisyyteen ja haamuihin vanhan Gerlofin kanssa. Sarjan miljöönä on tuulinen alvari, rikkonainen rannikko ja kesäturismi. Jo kahdeksankymppinen Gerlof muistaa enemmän kuin moni muu ja jos ei muista, hän lähtee selvittämään ja kyselemään. Pienellä saarella on paljon salaisuuksia, menneisyydessä on ehtinyt sattua yhtä sun toista eikä kaunoista päästä eroon. Sumun seassa on mahdollista nähdä aaveita ja alvarilla on helppo kadota. Pohjoismaista laatua, jossa luonto ja muistot näyttelevät suurta roolia.

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja (Poliisi)
Kirjoitin juuri eilen sarjan tuoreimmasta teoksesta Jano, linkissä yksi aikaisemmista. En usko, että Harry Hole kaipaa enää esittelyä, niin myytyjä kirjat ovat. Hole-sarjassa täytyy olla jotain taianomaista, sillä siihen ei kyllästy. Tosin täytyy sanoa, että viimeistä edellisestä on jo hieman aikaa ja pienen tauon jälkeen oli kiva palata tutun sarjan pariin. Ehkä fiilis olisi erilainen, jos taukoa ei olisi ollut, sillä tietysti kirjailijan on upotettava jokaikiseen teokseen tietty määrä sankarinsa historiaa ja varovaisia viittauksia edellisiin teoksiin, jotta niihin pääsee mukaan sellainenkin joka ei ole kaikkia lukenut. Tällainen toisto on hieman puuduttavaa, mutta minkäs teet. Nautin tästäkin kirjasta!

Dolores Redondo: Baskimaa-trilogia (Näkymätön vartija)
Tuulahdus Baskimaan mystiikkaa, taruja ja perinteitä. Muilta kuvioiltaan varsin perinteinen ja hieman amerikkalaishenkinen, mutta uhkea miljöö ja maaginen realismi maustavat sarjaa juuri sopivalla tavalla. Tarina ja tunnelma ovat paikoitellen suorastaan pelottavia, vaikka välillä tempo on hidas eikä kliseiltäkään vältytä. Kansainvälinen menestys!

Fred Vargas: Komisario Adamsberg -sarja (Hyisiä aikoja)
Vargasin tuotantoa olen jaksanut ylistää jo muutaman vuoden. Vaikkei omalaatuisen komisarion aivoituksia ole aina helppo ymmärtää, on teoksissa kaikki kohdillaan. Tunnelma tiivistyy, ja silti tempo pysyy näennäisen leppoisana. Tarinoiden taustalla on aina hieman mystiikkaa tai hassuja perinteitä ja päähänpinttymiä. Vargasin poliisilaitoksen hahmogalleria on herkullinen ja huvittava. Samalla lempeällä tavallaan taidokas kuin vaikka em. Nesser, mutta Vargasin tyyli on ihan omanlaisensa!

Dekkariviikolla voi löytää blogeista ennätysmäärän dekkariaiheisia postauksia. Minä lupaan tälle viikolle vielä ainakin yhden kuvauksen, kunhan saan luettua loppuun Jari Järvelän teoksen Tyttö ja rotta.


13.6.2017

Jo Nesbø: Jano

Jo Nesbø 2017. Norjankielinen alkuteos Tørst. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 534 sivua.

Ja niin sitä taas mennään Harry Holen kelkassa, vaikka joskus sanoin että taitaa riittää jo. Kaikki oli ihanan tuttua ja turvallista, jopa turhalta tuntuvaan toistoon saakka. Silti minä nautin, vai nautinko juuri siksi? Kai sitä nauttii tutusta ja hyväksi todetusta TV-sarjastakin usein vielä usean tuotantokauden jälkeen. Ilmeisesti Nesbø osaa kirjoittaa niin pirun hyvin, että kelkkaan tahtoo kyytiin aina vain uudestaan. Ja Harry Holessa on karismaa, jota on vaikea vastustaa.

Janossa on siis todellakin paljon tuttuja aineksia. Harry Holen, eli (anti)sankarimme, elämä on vaihteeksi hyvällä mallilla. Mies saattaa jopa herätä hyvänolon tunteeseen, sillä vieressä nukkuu nainen, josta oloa on kiittäminen. Toki vaikutuksensa on silläkin, ettei Harry ole osallistunut rikostutkintaan vähään aikaan vaan opettaa tulevia poliiseja. Tasapainoinen arki on pitänyt hänet myös erossa alkoholista. Mutta miten on, jos mies rakastaa Rakelin lisäksi murhia ja viinaa, pysyykö hän niistä erossa? Ei tietenkään. Harrylla on jano.

Oslossa murhataan naisia Tinder-treffien päätteeksi. Tutkinta paljastaa, että kyseessä on vampiristi, joku joka iskee naisten kaulaan metallihampailla ja nauttii näiden verestä. Holella ei ole vaihtoehtoja. Hän on mukana tutkimuksissa, eikä tälläkään kertaa lähiympäristö ole ihan turvassa. Raakojen murhien lisäksi Harryllä on huolenaan Rakel, joka joutuu sairaalahoitoon ja koomaan. Eikö ollutkin niin, että onni oli kuin hauraalla jäällä kulkemista? Jos mies menettää naisensa, onko enää mitään syytä jatkaa? Välillä siis synkistellään kuten asiaan kuuluu, mutta tässä teoksessa on myös paljon pieniä ilon pilkahduksia. Rock on elämän suola, ihmissuhteet ovat tasapainossa, huumoriakin löytyy.

Kuten aikaisemmissakin Hole-tarinoissa, miehemme rikkoo rajoja ja menee sieltä mistä ei pitäisi. Hän pettää läheisensä, jotta saisi murhaajan kiinni - vihdoin, sillä tämä tyyppi pääsi viimeksi karkuun (Poliisi). Kissa ja hiiri -leikki on molemminpuolista, hiiri nimittäin ei malta olla innostumatta kissan mukaan tulosta. Ja kuten aiemminkin, taustalla pelataan poliittista peliä, salaillaan tekoja ja vaikuttimia, vellotaan menneisyydessä ja käytetään muita hyväksi. Paljon on hyvin ennalta-arvattavaa, mutta silti käy niin, että lukija yllättyy. Lukija ei toki ole ainoa, sillä murhaajan taustalta löytyy häikäilemätön koe tieteellisen tutkimuksen nimissä. Kytkökset lyövät kokeneet poliisitkin ällikällä.

Jo Nesbø kirjoittaa siis ihan yhtä vetävästi kuin ennenkin, ellei tuttuus ja toisto ärsytä liikaa. Onneksi ei ärsyttänyt. Janosta ovat kirjoittaneet myös Annika ja Tuija. Käytän tämän teoksen Helmetin haastekohtaan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

12.6.2017

Pierre Lemaitre: Alex

Hyvää alkanutta dekkariviikkoa!

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, johon moni kirjablogikin osallistuu. Lista blogeista löytyy Yöpöydän kirjat -blogin postauksesta ja niistä saa varmasti takuuhyviä dekkarivinkkejä pitkin viikkoa. Minä aloitan oman viikkoni ranskalaisella laatuteoksella. Huomenna herkuttelen tuoreella norjalaisella, myöhemmin viikolla eräällä kotimaisella ja jos aikaa on, vielä yhdellä ruotsalaisella jännärillä. Torstaina kerron blogiaikani parhaimmista dekkareista.

Pierre Lemaitre 2011. Ranskankielinen alkuteos Alex. Minerva Crime -pokkari 2016. Suomentanut Sirkka Aulanko. 404 sivua.

Lemaitren teokset Iréne, Alex ja Camille ovat näkyneet melko taajaan blogimaailman arvioissa ja saaneetkin lähes poikkeuksetta paljon ihailua osakseen. Alex on voittanut The CWA International Dagger -palkinnon vuonna 2013 ja Lemaitren sota-aiheinen teos Näkemiin taivaissa on niin ikään kansainvälisesti palkittu teos. Ihanaa että sekin on hyllyssä odottamassa.

Tarinan lähtötilanne on se, että nuori kaunis nainen, Alex,  siepataan kadulta julkeasti pakettiautoon ja viedään hylättyyn teollisuushalliin häkkiin roikkumaan kuin näyttelyeläin. Paitsi että yleisönään hänellä on vain yksi kostonhimoinen mies, joka haluaa nähdä hänen kuolevan. Häkissä Alex roikkuu viikon ja onkin jo kuolemaisillaan, mutta tilanne saa yllättävän käänteen ja nainen juoksee vapauteen. Poliisit löytävät hallin ja häkin tyhjinä ja sen sijaan, että Alex hakisi turvaa poliisilta, alkaakin uusi ajojahti jonka kohteena on Alex itse.

Kirjan ensimmäisen osan (sieppaus) aikana en ollut vielä kamalan vakuuttunut, vaan pidin lukemaani melko tavanomaisena jännärinä. Kun toisen osan (ajojahti) alkaessa roolit kääntyvätkin yllättäen päälaelleen, olen aivan myyty. Mikä idea! Tietysti samalla selviää, miksi poliisit ovat kiinnostuneita Alexista ja mitä tämä on puuhannut viimeisen kahden vuoden ajan. Vapauduttuaan sieppauksesta hänellä on mahdollisuus jatkaa projektinsa parissa, sillä hänen sormenjälkiään ei löydy poliisin rekistereistä, ja peruukkien ja värillisten piilolinssien avulla on helppo muuttaa ulkomuotoaan. Kohteiden kiinni saaminenkaan ei näytä vaikealta, onhan Alex todella kaunis.

Motiivit naisen puuhille alkavat valjeta viimeistään ruumiinavauksessa, joka vie rikosylikomisario Camille Verhoevenin epäilyt kohti Alexin velipuolta. Tässä vaiheessa ollaan jo teoksen kolmannessa osassa, kuulusteluissa. Lyhyenläntä komisario herättää huvittuneisuutta, mutta vain niissä jotka eivät häntä tunne. Lähimpien kollegoidensa arvostama ammattilainen on juuri palannut surun aiheuttamalta työtauolta. Tässä viitataan Verhoeven-sarjan ensimmäiseen osaan Iréne. Se olisi ehkä kannattanut lukea ensin, mutta toisaalta teokset toimivat täysin itsenäisinäkin. Kuten useimmissa dekkarisarjoissa, etsivä-päähenkilön itsepäinen tapa toimia herättää esimiehissä närää, mutta lopputulosesta on pakko kiittää.

Lemaitren teoksessa on siis hyvin rakennettuja, vain osin genrelle tyypillisiä hahmoja, jotka herauttavat hymyn huulille hieman samaan tapaan kuin Fred Vargasin poliisilaitos. Itse rikos tai rikokset ja niiden taustalla vaikuttavat tekijät, hahmojen historia ja psyyke ovat melko karmivaa luettavaa. Lemaitre ei kuitenkaan mässäile yksityiskohdilla, mikä on plussaa. Vauhti on sopiva, teos pitää otteessaan ja vaikka lopun kuulustelut jättävätkin ratkaisun hieman auki, on lukijalla tyytyväinen olo. Paha saanee palkkansa ja sarjan muutkin osat on pakko saada luettavaksi.

Alexista lisää näissä blogeissa: Lukuneuvoja, Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta T., Hemulin kirjahylly ja Oksan hyllyltä. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 23: Käännöskirja.


28.5.2017

Pieni haaste kesän kynnyksellä

Sain bloggaajakollegaltani, Kirja vieköön! -blogin Riitalta, hauskan idean. Vastaan 16 kysymykseen käyttämällä vain kirjojen nimiä. Aluksi ajattelin hyödyntää kirjahyllyäni, mutta sitten hoksasin, etten ole blogannut läheskään kaikista sieltä löytyvistä aarteista. Niinpä päätin käyttää vain blogistani löytyviä kirjojen nimiä. Linkkien takaa pääsee lukemaan postaukseni kirjoista. 

Tässäpä 16 hyvää vinkkiä, joita voi hyödyntää vaikkapa kesälomalukemista etsiessä!

1. Oletko mies vai nainen? - Nainen joka unohti

2. Kuvaile itseäsi. - Esikoinen

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

4. Kuinka voit? - Kaikki hajoaa

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. - Pyöreä talo

6. Mihin haluaisit matkustaa? - Brooklyn

7. Kuvaile parasta ystävääsi. - Loistava ystäväni

8. Mikä on lempivärisi? - Tumma

9. Millainen sää on nyt? - Hetken hohtava valo

10. Mikä on paras vuorokaudenaika? - Ennen päivänlaskua ei voi

11. Jos elämästäsi tehtäisiin TV-sarja, mikä sen nimi olisi? - Nainen junassa

12. Millainen on parisuhteesi? - Symbioosi

13. Mitä pelkäät? - Erehdys

14. Päivän mietelause. - Et kävele yksin

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? - Painu tiehesi ja pysy poissa

16. Miten haluaisit kuolla? - Uiden kotiin

Aurinkoista ja lukurikasta kesän alkua kaikille!

27.5.2017

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weselius. 2016. Alma! WSOY. 210 sivua.

Ihana lukea taitavaa, vahvasti omaäänistä kirjallisuutta, joka vielä onnistuu viihdyttämään ja avaamaan silmiä! Olen lukenut Weseliuksen palkitusta teoksesta hyvin monenlaisia arvioita ja hieman taisin jännittää tarttua siihen, mutta onneksi tartuin. Alma! onnistui kiehtomaan jokaisella sivullaan.

Alma! on potku persuksille, hieman komentava mutta kannustava huuto, sellainen joka patistaa nyhverön töihin ja auttaa epävarmaa näkemään itsensä. Nimensä teos saa muusikko Alma Mahlerilta, joka muutaman liedin sävellettyään antoi itsensä jäädä ensimmäisen miehensä Gustav Mahlerin varjoon, ja joka tämän kuoltua vahti vainoharhaisesti sitä mielikuvaa, joka heistä jäi elämään. Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa. Alma Mahler oli luonnollisesti aikakautensa nainen, mutta hänellä olisi ollut resursseja enempään, hänellä olisi ollut mahdollisuus ottaa käyttöön ne tilat ja varat, joita naisen menestyminen olisi edellyttänyt. 

Yksin saat lakanoitasi rypistellä, Alma, koska kun ukkosi luuhaa oopperalla tuohon tyyliin niin eihän siitä kotona ollessaankaan, lakanoissa, kuten sanotaan, mihinkään ole. Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmasta ja tee jotain!

Alma Mahlerin lisäksi tapaamme Ainon, epävarman ja homssuisen taiteilijan, joka käy sisäistä kamppailua ruumiinsa ja entisten miestensä kanssa. Aino vertaa itseään muihin, hän on nainen joka jää helposti huomaamatta ja nolostuu saamastaan huomiosta, taistelee olemassaolostaan. Aino silittää rakkautensa lastensa pyykkipinoihin ja ymmärtää, ettei sellaista arvosteta, ei sellainen jää elämään. Romaani esittelee myös lakimiehen, jolla on valta taistella hiljaa näiden alistettujen naisten puolesta, vaatia heille oikeuksia. Tämä lakinainen osaa nauttia vartalostaan, myös nuoren mustan pojan kanssa. Lisäksi on nuori meikattu nainen, joka kehoaan hyödyntämällä ansaitsee sen, mitä erakoitunut veli tarvitsee.

Tarinat sivuavat ajankohtaisia ilmiöitä. Sijansa saavat ne 234 kaapattua nigerialaistyttöä, joiden kohtalosta ei kai vieläkään tiedetä juuri mitään. Kiivasta keskustelua nettipalstoilla käydään lihoneen yökerhotanssijan vartalosta ja arvosta, siitä mikä naisessa ällöttää. Ja raaimpia arvostelijoita ovat kai naiset itse! Teoksen naiset ja ilmiöt kietoutuvat toisiinsa kuin rihmasto ja muodostavat toinen toisiinsa vaikuttavan, vahvasti inhimillisen kokonaisuuden.

Romantikot! Mahdotonta käsittää, miten kukaan voi haluta kaiverruttaa nimensä halpaan munalukkoon ja kiinnittää sen johonkin hölmöön siltaan joka ei ymmärrä rakkaudesta mitään, rakennelmaan jonka joku honottava siltainsinööri on piirtänyt ja isoviiksinen korviaan kaiveleva siirtotyöläinen rakentanut. Romantikot!

Weseliuksen tyyli on riemastuttava, vaikka aiheet kumpuavat arjen epätasa-arvosta ja vinoutuneista roolimalleista. Teksti puhuttelee lukijaa huudahduksineen, kirosanoineen ja suorapuheisuutensa ansioista. Weseliuksen ilmaisu on kekseliästä. Välillä täytyy ihmetellä, miten se ei anna armoa edes sata vuotta sitten eläneelle nuorelle vaimolle, mutta kokonaisuus on niin raikas ja puhutteleva, että tajuan ärsyyntymisenkin merkityksen. Asiat on nostettava pöydälle, niistä on pidettävä meteliä, muuten mikään ei muutu. Weselius ei kaunistele, vaan vaatii naisiltaan enemmän. Teksti vaatii lukijaansa kiinnittämään huomiota ympäristöönsä ja yhteiskuntansa fakkiintuneisiin käsityksiin.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, tässä muutama linkki: P. S. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Lukuisa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama kirja. Weseliuksen ura kuvataiteen parissa näkyy myös Alma!ssa hyvin: monet tekstikappaleet ovat kuin kuvia keskeltä kaupunkia tai vaikkapa ateljeeta. Oi! Välillä Helsinki piirtyy maisemaksi räystäältä toiselle lentävän pulun perspeksiivistä!

23.5.2017

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Sara Stridsberg 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Beckomberga. Ode till min familj. Suomentanut Outi Menna. Otava 2016. 365 sivua.

Kirjailija Kjell Westön kommentti kirjan takakannessa: "En ole vuosiin lukenut mitään näin kaunista." Ajattelin ihan samalla tavalla kuin luin viime syksynä Riitta Jalosen Kirkkautta. Sara Stridsbergin teoksessa on jotain samaa. Kieli itsessään ei ole liian kaunista eikä koruilevaa, mutta se tapa, miten sekä Stridsberg että Jalonen sanoittavat hahmojensa tunteet ja ajatukset, tekee sielulle hyvää, aiheesta huolimatta.

Stridsbergin päähenkilö ja minäkertoja (useimmissa luvuissa) on Jackie, jonka isä Jim joutuu eroon perheestään ja lopulta mielisairaalaan alkoholismin vuoksi. Tytär vierailee isänsä luona Beckombergassa lähes päivittäin ja viettää aikaa laitoksessa kuin kotonaan. Hän on tottunut isänsä melankoliaan ja itsetuhoisiin ajatuksiin, eikä säikähdä näkemäänsä. Jimin oma elämä on järkkynyt, kun hän on todistanut äitinsä kuolemaa jo nuorena. Mies ei ole varma, pystyykö rakastamaan, vaikka tietääkin ettei elämä ilman Lonea, Jackien äitiä, ole elämisen arvoista. Kotona Jackie jää heitteille, kun Lone kaipaa kauas, matkustaa pois, ja tyttären on selvittävä itsekseen. Millainen äiti hänestä itsestään tulee parikymmentä vuotta myöhemmin ja millaiseksi Jimin elämä muotoutuu laitosvuosien jälkeen?

Stridsbergin teos on omistettu niille sieluille, jotka olivat tekemisissä Beckombergan valtavan mielisairaalan kanssa vuosina 1932 - 1995. Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää: lintuja, puita, taivasta, vettä.

Laitoksen rakentamiseen liittyvä fakta vuorottelee kirjassa unenomaisen tarinan kanssa ja tekee siitä todellisen tuntuisen. Tarina ei etene kronologisesti, vaan kuin muistot, hajanaisina pätkinä, jotka muodostavat vähitellen hauraan ja kipeän kokonaisuuden. Pääosin eletään Jackien lapsuudessa ja Jimin laitosvuosissa, mutta välillä tarinaa valottaa Jimin äidin Vitan ikuisuusperspektiivi tai nykyaikaa kurkottava viimeinen keskustelu, kun tytärkin on jo aikuinen.

Pidin muutenkin Stridsbergin tavasta kirjoittaa. Hän ei selittele mitään, ei avaa lukijalle mitään, vaan työ on tehtävä itse. Hahmotkin jäävät sen vuoksi hieman etäälle, mutta se sopii kerronnan sirpaleisuuteen ja unenomaisuuteen hyvin. Isänsä luona vieraileva Jackie herättää sääliä samalla kun  laitoksen potilaat ja työntekijät huvittavat epäsovinnaisuudellaan. Tarinan rakkaudet olisivatkin ihan liian raskaita ilman särmää tai pieniä tempauksia.

"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."

Niin raskas on rakkaus on melankolinen ja ehkä jopa hieman raskas surumielisyydessään, mutta sitä oli (ainakin minun) helppo lukea ja suorastaan vaikea olla lukematta. Teksti soljuu vaivatta ja Outi Mennan käännös on luontevaa. Elämän hauraus ja rakastamisen raskaus, niinpä. Melkoinen yhdistelmä. Mielenterveysongelmat tekevät ihmissuhteista vaikeita, mutta ne ohuet säikeet jotka pitävät ihmisiä yhdessä, ovat kauniita. Niitä eivät katko edes jatkuva puhe pimeydestä, putoamisesta.

Kirjasta lisää vaikkapa blogeista Kaisa Reetta T., Lumiomena tai Leena Lumi. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kirjan kohtaan 30: Kirjan nimessä on tunne.

18.5.2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena 2016. Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2017. 316 sivua.

Kun opettajan valtaa toukokuinen arviointiväsymys, on paikallaan kirja  - kansainvälinen trilleri - jonka tietää jo etukäteen nopeaksi ja koukuttavaksi. Tämä oli juuri se hetki, jota varten laitoin itseni kirjaston varausjonoon ja kirja vapautui mitä parhaimpaan aikaan. Tapaus imaisi mukaansa heti, eivätkä työasiat painaneet mieltä seuraavan kahden päivän ajan :)

En tiedä, paljonko kertoisin kirjasta, etten paljasta liikaa mahdollisille lukijoille, mutta yritän kuvailla sitä kuitenkin hieman. Kolmikymppiset Anne ja Marco ovat naapurissa viettämässä iltaa. He ovat jättäneet puolivuotiaan tyttärensä nukkumaan kotiin yksin. Itkuhälytin on mukana ja vanhemmat käyvät tarkistamassa tilanteen puolen tunnin välein. Kun he palaavat kotiin puoli kaksi yöllä, pinnasänky on kuitenkin tyhjä. Myöhemmin selviää, että heidän talonsa kohdalta tajakujalta lähti auto valot sammuksissa vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Marco kävi viimeisen kerran katsomassa lasta.

Liittyykö sieppaukseen millään tavalla se, että naapurin upea Cynthia kuherteli Marcon kanssa samoihin aikoihin heidän takapihallaan? Tai se, että Marcon yrityksellä on mennyt huonosti eikä Annen varakkaat vanhemmat suostu enää auttamaan vävypoikaansa? Entäs Annen menneisyys ja muistinmenetyskohtaukset, pystyvätkö ne selittämään aukkoja tarinassa? Rikosetsivä Rasbachin on vaikea uskoa kaikkea kuulemaansa, etenkin kun vähitellen paljastuu, ettei hänelle kerrota edes sitä, että sieppaaja on ollut yhteydessä Annen isäpuoleen.

Lapena on todellakin punonut tarinan, joka pitää otteessaan ja jaksaa yllättää aina sopivin väliajoin. Siinähän se on se kaava, jolla tällaisia bestsellereitä leivotaan. Vaikka imussa olinkin ensimmäiseltä viimeiselle sivulle asti, en voi sanoa, että olisin pitänyt teoksesta niin paljon kuin voisi kuvitella. Sen kieli on hyvin yksioikoista, eivätkä hahmot avaudu lukijalle suurista tunnekuohuistaan huolimatta kovin hyvin. Hiki puskee kainaloista, sydän hakkaa, painajainen pahenee, yöunet ovat vaarassa. Silti jäin kaipaamaan jotain pintaa syvempää, jotain mikä olisi saanut minut ehkä tuntemaan jotain muuta, edes myötätuntoa lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaan. Mutta ei, tärkempää oli saada selville, mitä tapahtui ja miksi.

Siksipä en pui tätä kirjaa tämän enempää. Jos kaipaa koukuttavaa ja kevyttä jännitystä, tämä toimii varmasti. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirjassa selvitetään rikos. Jännäristä on kirjoitettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!

16.5.2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi. 2016. Et kävele yksin. WSOY. 362 sivua. Kansi Laura Lyytinen.

Lukupiirissämme luetaan jo toista lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -palkittua teosta. Edellinen, Nadja Sumasen Rambo, luettiin reilu vuosi sitten. Olen nauttinut kovasti molempien lukemisesta. Hyvin erilaisia teoksia, mutta yhtä lailla teräviä teini-iän kuvauksia. Et kävele yksin kolahti minuun kuitenkin paljon vahvemmin, sillä löysin sen toisesta päähenkilöstä, Adasta, paljon itseäni ja omia muinaisia ajatuksiani noin vuodelta 1990. Uskallan jopa tunnustaa, että kirja avasi minussa pieniä patoja.

Ada ja Egzon tulevat varsin erilaisista ympyröistä ja lähtökohdista, mutta käyvät samaa yläkoulua ja asuvat lähekkäin. Ei kai siis ole ihme, että kaksi nuorta, joita kumpaakaan ei huomaa kovin helposti massasta, päätyy yhteen. Egzon, Kosovosta muuttaneiden vanhempien keskimmäinen poika, on tottunut kantamaan vastuuta ja huolta, mutta häpeää taustaansa eikä aina saa kiinni kielen kiemuroista. Hänen lahjansa ovat piirtämisessä. Ada on ollut tähänastisen elämänsä yhtä taiteilijaäitinsä kanssa, mutta murrosikä alkaa rakentaa muuria heidän välilleen, eikä mikään tunnu enää yhtä luontevalta kuin aikaisemmin.

Ada ja Egzon löytävät pian yhteisen sävelen, toistensa huulet ja ihon. Kun Ada rakastuu, hän saa itsevarmuutta ja äänen, tilan ilmaista itseään. Kaveriporukka vaihtuu, hän on yhtäkkiä kaiken keskellä, osa lirkuttavaa parvea, joka lentää läpi välituntien ja bileiden. Egzon viihtyy Adan kotona, tämän äidin ullakolla, jossa hän oppii taiteesta enemmän kuin kuviksentunneilla koskaan. Ada huomaa ettei Egzon kerro vanhemmistaan koskaan mitään, muttei hän kysy, on kuin he olisivat hiljaa sopineet ettei pojan tarvitse kertoa. Onko se siis valhe, kun jotain paljastuu, jos ei ole koskaan puhunut eikä oikaissut?

Olihan minua pelottanut jo ennen kuin edes tutustuin Adaan. Isoveljen lähdettyä oli päiviä jolloin tuntui, että vain vatsalihaksia jännittämällä perhe pysyi kasassa ja talo pystyssä. Että koko ajan piti pinnistää itseään kokoon.

Vaikka Ada olikin se, joka pääsi paikoin ihoni alle ja muistutti omasta nuoruudestani, pidin enemmän luvuista Egzonin minä-kertojan kanssa. Siinä missä Adan sisäinen maailma on hyvin Ada-keskeistä, täytyy Egzonin jaksaa luovia kahden kulttuurin välissä ja säilyttää se mielikuva, joka tytöllä hänestä on. Kirjailija kuvaa hyvin katkeruuden ja lannistuneisuuden vallitsemaa kotia, kerrostaloasuntoa jossa muisto sodan raunioittamasta kodista ei päästä koskaan irti, vaikka muutosta on jo ainakin viisitoista vuotta. Kirjailija on perehtynyt hyvin myös siihen kuvataiteen maailmaan, johon Egzon saa uppoutua Adalla käydessään. Ja ennen kaikkea siihen tunteiden vuoristorataan, jota ihastus, rakkaus ja riippuvuus kahdessa teinissä aiheuttaa. Niin kamalan suloista ja niin kamalan raastavaa!

Niemen teoksessa on hurmaavia sivuhenkilöitä. Tapa miten hän saa nuorisotalon työntekijän, ylpeän somalitytön tai ylivilkkaan pikkuveljen eloon, on kerta kaikkiaan ihailtavaa. Jos Adan kerronta tai Egzonin sisäinen monologi on runollisen kaunista ja suorastaan taiteellista, ovat etenkin sivuhenkilöiden repliikit ja dialogit nasevia, eloisia ja hauskoja. Kokonaisuus on siis kielellisesti hyvin monipuolista ja runsasta. Niin tunteet kuin tunnelmatkin ovat käsinkosketeltavan aitoja.

Lisää teoksesta Mari A:n, Suketuksen ja Kian blogeissa. Arvioita on varmasti tulossa myös lukupiirimme muilta bloggaajilta. Helmetin haasteessa taidan sijoittaa tämän kohtaan 25: Kirja jossa kukaan ei kuole.

11.5.2017

Hups! Kirja hyllyssä täytti kaksi vuotta!

Itse asiassa se oikea synttäripäivä oli jo melkein kuukausi sitten, mutta jotenkin asia pääsi unohtumaan. Päätin kuitenkin kirjoittaa pienen postauksen syntymäpäivän kunniaksi ja ihan omaksi ilokseni.

Miksi aloitin kirjablogin?

Ystäväni Elina (Luettua elämää) oli houkutellut minua mukaan tämän harrastuksen pariin jo aikaisemmin, mutta sinä iltana kun hän ja kaksi muuta bloggaria (P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ja Kannesta kanteen -blogin Kaisa) pitivät esitelmän kirjablogeistaan eräässä tilaisuudessa Tampereella, koin valaistumisen ja ryntäsin Bloggerin pariin jo samana iltana. Tuo tapahtui siis reilut kaksi vuotta sitten. Tällä viikolla sain olla samassa seurassa pitämässä samanlaista esitelmää Sampolan kirjaston lukupiiriläisille. Hienoa olla osa tällaista porukkaa!

Mikä tässä on niin kiehtovaa?

Olen (näköjään) hulluna haasteisiin ja kuten yläpalkeista voi tarkistaa, olen tälläkin hetkellä useammassa lukuhaasteessa mukana. Osa haasteista on oikeasti haastavia, osa kepeämpiä tai muuten helpompia tarpoa läpi. Niistä on kaikista kuitenkin se ilo ja hyöty, että maailmankuva laajenee ja kirjakimara monipuolistuu jatkuvasti. Yritän samalla myös kerryttää teoksia maailman eri kolkista omaan maailmanvalloitushaasteeseeni, jonka kopioin Suketukselta (Eniten minua kiinnostaa tie -blogi). Kiehtovaa on nimittäin myös lukea ja selailla muita kirjablogeja, saada ideoita, oppia uutta ja keskustella kirjoista. Sillä sitähän tämä harrastus on parhaimmillaan: keskustelua kirjoista!

Mitä luen?

Tein hieman tilastoa. Olen lukenut 176 teosta, joista selvästi yli puolet (102) on naisen kirjoittamia. Genreistä yleisin on romaani, mutta etenkin novellihaasteet ja -maratonit ovat lisänneet novellien osuutta. Näytelmiä olen tainnut lukea vain kaksi, ja runojakin vain osana Lauri Viidasta kertovaa tietokirjaa. Tietokirjoja on niin ikään vain muutama, pääosin elämäkerrallisia teoksia. Sarjakuvakirjoja mukana on vain yksi.

Vasemman laidan sivupalkeista voi luntata, että Alice Munron, Kari Hotakaisen, Kate Atkinsonin, Liane Moriartyn, Pirkko Saision ja Saara Kesävuoren kirjoja olen lukenut eniten. Mukavan monipuolinen kuusikko. Kirjailijoita on kertynyt yhteensä 143. Lainaan kirjoja paljon kirjastosta ja yritän tietysti kahlata läpi myös oman hyllyni lukemattomia, mikä ei kuitenkaan niitä näytä vähentävän (kuten monilla!), sillä välillä on pakko ostaa uusia!

Luokitus-sivupalkki kertoo, että yleisimmät tunnisteeni ovat dekkari ja jännitys, historia, lapset ja nuoruus, naiset, parisuhde, perhe ja sukupolvet. Kotimaisia kirjoja olen lukenut enemmän kuin ulkomaisia, 97 kappaletta. Suomen ulkopuolelta eniten luen brittiläisiä, yhdysvaltalaisia ja skandinaavisia teoksia.

Mitä seuraavaksi?

Haasteiden kanssa edeten, kesälomaa odotellessa. Onko kylmä kevät masentanut vai miksi olen ollut viime aikoina niin hidas ja saamaton? Huhtikuun neljä kirjaa kuukaudessa -tahti ei edesauta pääsemään sataan kirjaan vuodessa. Ehkä täytyy vain myöntää että se taitaa olla liikaa. Tai sitten haen kirjastosta kasan sarjakuvakirjoja avuksi! Se oli nimittäin vuodenvaihteessa yksi itselleni asettamani tavoite: lukea enemmän sarjakuvia. Heinäkuussa pyhitän naistenviikon naisille ja osallistun klassikkohaasteeseen. Syksyllä innostunen uutuuksista ennen kirjamessusesonkia ja vuodenvaihteessa pähkäilen, mitkä teokset olivatkaan vuoden parhaimpia. Koko blogiaikani suosikkia en suostu valitsemaan - se olisi ihan liian vaikeaa - mutta kuvasta löytyvät oman kirjahyllyni parhaat teokset :)

8.5.2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula. 2017. Ikimetsien sydänmailla. Gummerus. 680 sivua.

Huh huh, kylläpäs se kesti. Harvoin olen näin kauan viettänyt yhden romaanin parissa. Syytän siitä etupäässä hienoista lukujumia ja muita asioita, jotka ovat vieneet kaiken energian iltaisin viime viikkoina. Mutta olipa tuo kirjakin vaan melko paksu ja perusteellinen!

Kun kevään kirjakatalogeissa komeili kirja, jonka mainostekstistä löytyivät sanat mytologia, unohtuneet jumalat, myytit, kulttuurintutkimus ja 1400-luvun Savo, varasin kirjan kirjastosta saman tien. Pari kuukautta sitä piti odottaa, ja melkeinpä kuukauden sitten lukea. Ikimetsän sydänmailla on kaikkea mitä luvattiin, runsas ja yksityiskohtainen alku kuusiosaiselle saagalle, jonka tapahtumat sijoittuvat syvälle Savon metsiin, seuduille, joilla keskiajalla kohosi vain muutama savu ja jonka riistaa metsästivät savolaisten lisäksi väistyvät lappalaiset ja sotaisat karjalalaiset.

Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta pohjoiseen välttääkseen veronmaksun ja aloittaakseen alusta uuden puolison kanssa. Elämä metsien keskellä on työntäyteistä, on metsästystä, kalastusta, karjanhoitoa ja lähiympäristön haltiat, joiden kanssa kannattaa pysytellä väleissä. Vuodenkierto sanelee elämää ja ravinnonsaantia. Kristinusko on jo saapunut Savoon, mutta Jukon perheessä vanha metsäusko on vielä voimissaan. Karhu on pyhä kuningas, jota kunnioitetaan ja pelätään. Suuren eläimen kaataminen on uroteko, mutta peijaisissa kontiota on syytä muistella sen ansaitsemalla arvolla. Uhrilehdossa vieraillaan säännöllisesti ja pyritään yhteyteen vasta kuolleiden kanssa. Alueen arvostetuin hahmo on Yörnin äijä, tietäjä, joka tuntee loitsut ja pystyy suojelemaan ja parantamaan rohdoillaan ja taikakaluillaan. Talon ylisillä asuu vanha Mökkö, talon oma haltija, joka pitää huolta läheisistään.

Jukon kymmenvuotias poika Tenho on kaikesta tästä kauhean kiinnostunut ja ajan myötä on käynyt selväksi, että hänellä on lahjoja kuulla ja tuntea asioita, joita kaikki eivät havaitse. Isosisko Varpu sen sijaan haaveilee, että pääsisi tapaamaan useammin ikäisiään nuoria, heitä kun on Haukiveden rannoilla niin kamalan vähän. Varpu ja 17-vuotias Heiska pääsevätkin onnekseen isänsä mukana Ukon vakkajuhlille, hurjaan kesätapahtumaan, jossa tietäjän siunaama kalja herättää himot ja uteliaisuuden. Ennen kesäjuhlia on kuitenkin ankara ja luminen talvi, pitkät hiihtomatkat ja maahiset, jotka pelastavat retkeläisiä metsänpeitosta. Koettelemuksilta tuntuvat myös pienen siskon kummittelu läheisellä saarella, lappalaisen lähettämä kirous ja kiero neljännesmies, jonka veronkeruu ei tunne mitään rajoja.

Tässä vain pientä ensimakua, sillä Ikimetsien sydänmailla tarjoaa aimo annoksen seikkailua, perinteitä, uskomuksia ja tarinoita, jotka kai vielä edelleenkin elävät meidän nykysuomalaisten muistoissa ja veressä, mutta lähes unohtuneina. Kamulan urakka on varsin kunnianhimoinen, mutta kansanperinteen tutkijalta se varmasti luonnistuu. En kuitenkaan ole ihan varma, jatkanko Metsän kansa -sarjan parissa, sillä vaikka teos on täynnä mielenkiintoisia asioita, oli se myös paikoin melko puuduttavaa luettavaa. Liika seikkaperäisyys ja vanhojen tapojen jatkuva esittely, selittäminen lukijalle, teki lukemisesta hieman kömpelöä. Toki ymmärrän sen, että 1400-luvun suomalaisten arki koostuu lukuisista tavoista, joita itse en enää osaa enkä edes ymmärrä, mutta niiden perusteellinen kuvaileminen vei muuten mukaansatempaavalta tarinalta välillä puhdin pois.

Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän järkäleen! Kamulan idea on hirveän hieno ja uskon että Rautaparran perheestä ja heidän asuinympäristöstään riittää kerrottavaa vielä viiden niteen verran. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 13: Kirja kertoo "sinusta", sillä olenhan puoliksi savolainen :D Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Amma, Mari A. ja Arja.

6.5.2017

Nostetaan novellit kunniaan!

Nostetaan novellit kunniaan -haasteessa annetaan ääni novelleille, jotka valitettavan usein jäävät romaanien jalkoihin, ja tietysti ideana on saada lukijat kiinnostumaan novelleista. Haastetta on emännöinnyt Omppu blogissa Reader, why did I marry him? ja se päättyy tänään. Haasteen päätyttyä kaikki osallistujien lukemat novellit lasketaan yhteen. Omaksi tavoitteekseni asetin lukea 5 novellikokoelmaa ja/tai yhteensä vähintään 50 novellia. Tässä tulokseni. Ne novellikokoelmat, jotka olen lukenut kokonaan, olen myös blogannut. Muista bloggaan myös, kunhan luen ne loppuun jonain päivänä.

Luin siis loppujen lopuksi tasan sen verran kuin tavoitteeni oli (50 novellia) ja viisi kokonaista novellikokoelmaa, mistä kiitän erityisesti Kannesta kanteen -blogin Kaisaa, sillä hän valitsi lukupiirillemme keväällä luettavaksi Saundersin Sotapuiston perikato. Tämä samainen teos nousi myös omaksi suosikikseni tässä sarjassa. Loppukeväästä lukutahtini on ollut niin ankean hidas, ettei Munron kokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus ehtinyt mukaan kuin ensimmäinen tarina. Siitä kerron kuitenkin sitten myöhemmin lisää. Linkeistä pääsee lukemaan arvioni kyseisistä teoksista.

Kiitos Ompulle haasteesta!

25.4.2017

S. A. Keränen: Symbioosi

S. A. Keränen. 2017. Symbioosi. BoD. Kannen kuvat Hanna Rauma. 346 sivua.

Tutun ihmisen tuotosta on näköjään aina jännittävää alkaa ruotia. Toisaalta on uskomattoman hienoa, että lähipiiristä löytyy tällaisia taitureita (viittaan käsillä olevan teoksen kirjoittajan lisäksi tähän) ja on kunnia saada lukea niitä ja postata niistä - en tiedä ensimmäisenä, mutta ainakin hyvin tuoreeltaan. Toisaalta täytyy varoittaa, että tämäkin postaus saattaa olla asenteeltaan hieman subjektiivinen, mutta hei, blogitekstille se suotakoon! Toivon tällekin esikoisteokselle paljon lukijoita ♥

Symbioosi on tarina Lukesta, tanskalaisnuorukaisesta joka on päättömän ihastunut työkaveriinsa Reediin. Miehet työskentelevät kirjakaupassa jossain päin Englantia. Homokammoisten kollegoiden lapsellisesta irvailusta ja Reedin epäselvästä suuntautumisesta huolimatta Luke pääsee lähestymään kohdettaan. Baari-ilta jatkuu Luken luona, sängyssä. Seuraavana aamuna herää nuorukainen, joka on kokenut jotain uskomattoman taivaallista, ja joka on armottoman väsynyt. Hymy hyytyy kuitenkin pian, kun selviää, miksi Reed oli niin hyvä. Tällä on Lukelle ehdotus, joka kiehtoo ja pelottaa.

Ehdotuksessa on kyse eräänlaisesta symbioosista, jota Reed, suomalaisnimeltään Rieti, tarvitsee jaksaakseen esittää ihmishahmoa päivästä toiseen. Hänellä on tehtävä perehtyä ihmisyhteisöön ja matkata Briteissä ennen paluutaan Suomeen, kaltaistensa pariin. Se mitä sängyssä tapahtuu, on tehokkain keino imeä energiaa, mutta vastavuoroisesti tällä maralla on paljon mitä antaa takaisin. Kuten arvata saattaa, Luke tarttuu ehdotukseen.

Nykyajassa kulkevan kertomuksen rinnalla kulkee muistoja Luken, Lukasin, teinivuosista Tanskassa. Puberteettinsa kanssa kamppaileva poika joutuu selittelemään itselleen, miksi nivusissa kuumottaa silloinkin kun ei pitäisi, vaikkapa poikien pukuhuoneessa. Menee oma aikansa, että Lukas on sinut seksuaalisuutensa kanssa. Tai ehkei kuitenkaan ihan, sillä vielä Englannin-vuosienkaan aikana hän ei ole saanut kerrottua asiaa vanhemmilleen. Miten siis selvitä heidän vierailustaan? Pitääkö hänen tulla kaapista vai voisiko työkaveri Kelly näytellä hänen tyttöystäväänsä?

Symbioosi on varsin herkullinen teos, joka käsittelee seksuaalista heräämistä, nuoren (aikuisen) kasvua, itsensä hyväksymistä ja ihmissuhteita, myös sateenkaarirakkautta. Tarinassa on vahvasti mukana lisäksi fantasiaelementtejä - taruolento sängyssäni - eli Rieti, ikivanhan mytologian mara, jonka (yli)inhimillisiä ominaisuuksia tai vahvaa metsäistä tuoksua voisi verrata vaikkapa Johanna Sinisalon palkittuun peikkoon. Rietin olemassaolo tuo tarinaan omanlaisensa, valtavirrasta poikkeavan ulottuvuuden. Hahmona syvästi humaani (vaikka kummallinen onkin!) olento antaa kerronnalle lämpöä ja tarinalle toivoa. Tällainen pieni (tai no, aika iso roolihan tuolla olennolla on) mytologinen lisä sopii valtavan hyvin muuten vahvasti realistisen tuntuiseen tarinaan.

Keräsen tyyli kirjoittaa on ronskia ja rohkeaa, eikä hän kainostele, kun kuvauksen kohteena on vaikkapa teinipojan hermostunut hikoilu, astmaattinen paniikki tai seksuaalinen kanssakäyminen miesten kesken. Kirjoittajan musta huumori ja piikittelevä tyyli toimivat loistavasti silloin kun tunteet ja hiki ovat pääosassa. Ja näin käy melko usein, sillä Luken kuviot eivät ole ihan ne tavanomaisimmat. Tarina vie mennessään ja se koukuttaa juuri sopivalla tavalla - onhan nyt selvää, että lukijan täytyy tietää, miten Luke selviää kaikista edesottamuksistaan työpaikalla, ihmissuhteissa ja vanhempien kanssa. Tai entäpä rakkaus, miten sen käy? Mikä on Rietin rooli sen jälkeen kun kuvaan on astunut ihana Nathan, oikea ihminen :)

Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 31: Fantasiakirja (vaikka reaalifantasia varmaan sopisi paremmin määritelmäksi).

16.4.2017

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

10.4.2017

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders. 1996. Englanninkielinen alkuteos CivilWarLand in Bad Decline. Siltala 2016. Suomentanut Markku Päkkilä. 208 sivua.

Seitsemän novellin verran painajaismaista tulevaisuudenkuvaa. Saundersin luoma maailma sijaitsee Yhdysvalloissa, mutta mikään ei ole enää niin kuin ennen tai nyt, vai onko? Millaiseksi on muuttunut maailma useiden romahdusten, kapinallisaaltojen, terrorisoivien jengien, laillistetun sorron ja geenimanipuloinnin seurauksena? Ainakaan se ei ole kaunis, vaikka aurinko laskee edelleen yhtä kauniisti ja ihmiset muistavat vielä, millaista oli elää vapaasti.

Useimmissa novelleissa esitellään vauraille matkailijoille suunnattu teemapuisto, kuten Sotapuisto, sen tyrannimainen ja vähitellen pieleen menevä johto, ja surkeissa palkka- ja muissa oloissa elävä palkallisten tai orjien kirjava joukko. Tarinoiden kertojat ovat niitä, joita potkitaan päähän, joilla ei ole oikeuksia ja jotka menettävät koko ajan enemmän ja enemmän. Nämä samat kertojat ovat kuitenkin sinnikkäitä, jopa kapinahenkisiä ja neuvokkaita selviäjiä. Heidän kauttaan lukijalle avautuu maailma, jossa ihmiset on jaettu normaaleihin ja viallisiin, lihaviin rikkaisiin tai orjiin. Nälkää näkevät ihmiset osaavat paloitella koiran lihoiksi, taikoa herkkuja perunasta, maustaa ruohoa ja varastaa samaan aikaan kun harvat hyväosaiset rellestävät ja polkevat heitä suohon.

Linnanpiha on tyhjillään ja asiakkaat ovat menneet sisään syömään kuin siat samalla kun katselevat näyttelijäryhmää joka kiusaa animatronista karhua. Pelkään pahoin että olen kusessa. Kokemus on osoittanut, että kun rikkaat maksavat maantierosvosta he odottavat myös näkevänsä maantierosvon.

Synkän surrealistinen painajainen, joka on mieletöntä luettavaa. Mieletöntä ihan kirjaimellisesti, vaikka toisaalta takaraivossa tuntuu, että kaikki tuo voisi jopa olla totta. Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu teos muistuttaa hälyyttävän paljon siitä, mikä nykyaikana voisi mennä pieleen. Mieletöntä myös siinä mielessä, että nuo seitsemän novellia (joista viimeistä voisi kai kutsua pienoisromaaniksi) ovat niin pirun hyviä! Saundersin kuvottavan masentavat tarinat ovat nimittäin yllättävän herkullisia, jos vain yhtään pitää satiirisesta tyylistä, mustasta huumorista ja ronskeista otteista. Tarinoiden päähenkilöt kuljettavat mukanaan henkilökohtaista surua, menetyksiä ja ikävää, mutta ympäristö vilisee typerää psykologista lässytystä, naiiveja hölöttäjiä, kieroa kaupantekoa, sukupolvien välistä skismaa ja mitä vain, minkä avulla voi irvailla ja tehdä dystooppisesta maailmasta keveämmän käsitellä. Jos amerikkalaisen unelman kääntöpuoli on oikeasti rujo, tekee Saunders siitä kammottavan.

Olipa hienoa, että lukupiirimme Kaisa ehdotti Saundersia, sillä Joulukuun kymmenennen jälkeen olen odottanut, milloin lukisin häntä lisää. Jos Joulukuun kymmenes vakuutti omalla vahvalla tyylillään, tämäkään kokoelma ei petä, joskin sen maailma on entistä kammottavampi. Moraalittomuus, opportunismi, hyväksikäyttö... niin kuin dystopioilla on tapana, tämäkin teos varoittaa siitä, mitä voi tapahtua jos annamme pahalle vallan. Onneksi lopussa pilkottaa toivo.

"Tulin auttamaan", minä kuiskaan ja ovi aukeaa.

Teoksesta ovat bloganneet myös Laura, Omppu, Suketus ja Elina. Osallistun sillä niin ikään Ompun lanseeraamaan Nostetaan novellit kunniaan! -haasteeseen. Helmetin haasteessa se sopii kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai sairas henkilö.

4.4.2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir. 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Så här upphör världen. Otava. 287 sivua. 

Loppuuko maailma siihen kun saa potkut tai kun avioliitto rakoilee? Tai kun kesäloma päättyy? Julia vie perheensä Pohjanmaalle meren rantaan koko kesäksi. Hänen lapsuutensa harmaassa huvilassa on kaikki ennallaan, siellä olisi hyvä kirjoittaa uutta romaania rauhassa. Julian mies Erik ei saa kerrottua, että työpaikan saneeraukset kohdistuivat häneen juuri ennen lomalle lähtöä. Mies yrittää ylläpitää pirteää kulissia, mutta kaljoittelu lisääntyy päivä päivältä. Suhde vaimoon ei ihan ole ihan sitä, mitä hän kaipaa. Julia tuntuu etäiseltä ja välttelevältä.

Julian lapsuudenystävä Marika ilmestyy naapurihuvilaan ja Julia on hämmentynyt siitä, miten äkkiä nainen saa hänet tuntemaan olonsa yhtä epävarmaksi kuin lapsuudessa. Marikan mukana mökillä on hänen ekopessimististä yhteisöä johtava karismaattinen miehensä, poikansa ja muutama liikettä seuraava jäsen. Heidän mielestään Maitolahti on hiljaisuudessaan täydellinen paikka odottaa maailmanloppua, joka ihmiskuntaa väistämättä odottaa. Odotellessa voi juhlia, poltella marihuanaa, harrastaa vapaata seksiä ja suhtautua ylimielisesti ympäristön tietämättömyyteen. Juhannuksen jälkeen paikalle saapuu vielä Erikin veli Anders, itseään etsivä haahuilija, joka päätyy pitkiin keskusteluihin naapurissa asuvan lesken kanssa.

Teirin romaania oli mukava lukea, mutta nyt kirjoittaessani huomaan, että olisin kaivannut hahmoille lisää syvyyttä tai särmää, tai dialogia, joka olisi tuntunut enemmän nahoissani. Tuntuu, etten saanut heistä kunnon otetta enkä aina ymmärtänyt millä tuulella ollaan. Pariskuntien kesken ja naapureiden välillä on kitkaa ja kaikkea muutakin, ja heidän elämänsä ovat monessa mielessä käännekohdissa, mutta tunnelma on pitkään hyvin tasapaksu. Ihmisissä on paljon tuttua: lähestyvä keski-ikä tuo mukanaan oman elämän puntarointia ja menneisyyden painolastit vaivaavat mieltä. Silti en usko heidän jäävän mieleeni. Kertojan ääni vaihtelee hahmolta toiselle, muttei oikein pysähdy kehenkään.

Aikuisia mielenkiintoisempia taitavat olla lopulta Erikin ja Julian lapset. 13 vuotta täyttävä Alice on muuttumassa teiniksi, joka viihtyy omissa ajatuksissaan, mustissa vaatteissaan ja joka kokee ensimmäinen rajun ihastumisen Marikan pojan Leon kanssa. Kymmenkesäinen Anton on ainoa jolla ei ole ikäistään seuraa. Hän havainnoi ympäristöään ja aikuisten tunnetiloja yksikseen. Kesä kuluu toki rattoisasti, vaikka välillä pimeys pelottaa eikä aikuisia ole helppo ymmärtää. Pidin myös kovasti siitä, millä tavalla rannikon luonto ja kesän sää raamittavat perheen ja naapureiden loma-arkea.

Kuvittelin kirjan nimen perusteella, että naapuriyhteisön vakaumus maailmanlopusta olisi vaikuttanut myös Erikin ja Julian kesään ja maailmankuvaan. Näin jälkikäteen ajattelisin sen kuitenkin viittaavaan kaikkiin niihin käännekohtiin, joita elämässä tulee vastaan. Vaikka tarina aika tasapaksu ja hieman veltto onkin, lopussa asiat kuitenkin eskaloituvat ja syksyä enteilevän myrsky-yön jälkeen on kaikkien palattava koteihinsa. Elokuussa ei kukaan enää taida tuntea itseään siksi samaksi ihmiseksi joka kesäkuussa aloitti loman.

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Tuoreen kirjan on varmasti joku muukin jo ehtinyt lukea, mutta blogipostauksia en äkkiseltään löytänyt.

30.3.2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Husband's Secret. WSOY 2014. 444 sivua.

Olikohan tässä nyt ilmeisen helppo valinta Helmetin haastekohtaan 46: Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama teos? Kirjan alkusivuilla alkoi tuntua, että vaikka olenkin kovasti pitänyt Moriartyn teoksista Mustat, valkeat valheet ja Nainen joka unohti, pitäisi lukemisten välillä pitää kunnon tauko. Noin niin kuin vuosi tai jotain, sillä hieman liian tutulta tuntui tämän kanssa. Moriartylla on oma, sarkastisen hauska, samaan aikaan melankolinen tyylinsä, josta kyllä pidän, mutta hänen kirjojensa aihepiirit ja hahmot ovat keskenään niin hirvittävän samankaltaisia, että voisin jo käyttää termejä tehtailu, hyvä menestysresepti ja niin edelleen. Mikäpä siinä :)

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta ja heidän perheistään Sydneyssä. Rachel, jo eläkeikäinen kanslisti, on menettänyt tyttärensä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tytär, Janie, oli silloin vasta 17-vuotias ja päättänyt kertoa poikaystäväehdokkailleen, kumman hän heistä on valinnut. Valinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Rachel on oppinut elämään surunsa kanssa, mutta nyt kun hänen ainoa lapsenlapsensa, elämänsä ilo on muuttamassa toiselle mantereelle, tuntuu kuin tyttären muistot alkaisivat piinata häntä entistä voimakkaammin.

Tess sen sijaan on juuri kuullut, että hänen rakas serkkunsa ja aviomiehensä ovat rakastuneet toisiinsa. Tess jättää Melbournen ja muuttaa pienen poikansa kanssa Sydneyyn auttamaan rampautunutta äitiään. Sydneyssä Tess törmää entiseen poikaystäväänsä ja heittäytyy tämän kanssa intohimoiseen uusintaan. Connor sattuu muuten olemaan toinen niistä pojista, jotka kilpailivat Janiesta vuonna 1984. Samalla alueella asuu myös Cecilia, kolmen tyttären äiti, Tupperware-myyjä ja tehopakkaus, joka on naimisissa John Paulin kanssa. Toinen niistä Janien mahdollisista poikaystävistä vuosikymmenten takaa.

Melkoinen salaatti naisia, puolisoita, lapsia, äitejä, suhteita ja verkostoja, joiden kanssa sai lukiessa olla tarkkana, että muistaa miten kaikki liittyy kaikkeen. Tarinan taustalla on tietysti nuoren Janien kuolema. Mutta miten siihen liittyy John Paulin kirjoittama kirje, jonka Cecilia löytää vintiltä? Janien murha on nimittäin jäänyt selvittämättä, vaikka Rachelilla onkin varma aavistus siitä, kuka se voisi olla. Kun vyyhti lähtee purkautumaan - tai itse asiassa sotkeutumaan entistä pahemmin - joutuvat naiset läpikäymään kipeitä asioita. Tessin on valittava, kenen kanssa hän jatkaa ja kuka saa anteeksi. Rachelin on kohdattava tosiasiat ja tehtävä päätös, joka vaikuttaa Cecilian perheen elämään. Cecilia puolestaan joutuu ottamaan harteilleen liian suuren vastuun ja teon, jonka paljastuminen vaikuttaisi hyvin monen ihmisen tulevaisuuteen.

Moriartyn kirjoja yhdistävät ruuhkavuosia elävät naiset, jotka rimpuilevat ajankäytön, velvollisuuksien ja parisuhteittensa kanssa. Lasten koulumaailma tuntuu vievän loputtomasti aikaa juhlineen ja askarteluineen, sosiaalinen paine on valtava ja aina tuntuu olevan joku, joka pärjää taistelussa muita paremmin ja se joku, joka kapinoi naisten itsensä luomaa systeemiä vastaan. Aihepiirit ovat siis sinänsä hyvin kaukana omasta arjestani. Tarinoissa on kuitenkin aina mukana se mysteeri, kevyt jännityselementti, joka vetoaa dekkariminääni. Ja tietysti se tyyli, millä Moriarty kirjoittaa: näennäisen kepeää, vaivatonta tekstiä ja dialogia, joka on kuitenkin pirullisen tarkkaa ja herkullisen havainnoivaa. Viimeksi totesin, että kirjailijalla "on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla". Mutta nyt kyllä pidän sen vuoden tauon ennen kuin luen tänä vuonna suomennetun uutuuden!

Hyvän aviomiehen ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Paula, Ulla ja Leena.

25.3.2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Tanja Kaarlela. 2017. Lasissa on tyttö. Reuna. 179 sivua. 

Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi lukea tämän, ihmettelen etten ole tarttunut Kaarlelan teoksiin jo aikaisemmin. Kirjailija on kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta, jossa vietin kouluvuoteni ja olen kuullut pariltakin taholta, että hänen tekstinsä ovat taitavia. Nyt tiedän sen itsekin.

Romaanin päähenkilö, minä-kertoja, on ysiluokkalainen tyttö, joka yrittää selvitä läpi raskaan ja märän syyspäivän. Aamulla kouluun lähtiessä hänen isänsä on jäänyt makaamaan keittiön lattialle, hänen pikkusiskonsa tukkaa ei saa enää selväksi takuista, eikä hänen äidistään ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Tytöllä on kamala nälkä, mutta ruokatauolla koulussa käydään enemmin tupakalla kuin syömässä. Väsymys on niin ankara, ettei tyttö jaksa osallistua liikuntatunnille. Opettajat näkevät, että jotain on vialla, mutta kukaan ei tartu asiaan. Koulun terveydenhoitaja osaa puhua vain ruokaympyröistä ja terveistä harrastuksista. Lääkäri kirjoittaa reseptin mieluummin kuin keskustelee. Mustatukkainen, laiha, liikaa nähnyt tyttö on varma, ettei seuraavaa päivää enää tule.

Tarinassa on teinejä, jotka hakevat rakkautta ja hukuttavat ajatuksensa alkoholiin. Tytön ystävä Terhi, jolla menee kotona vielä huonommin, mutta jolla on kuitenkin rahaa blondata itsensä kauniiksi ja jolla riittää poikaystäviä, kehottaa olla ajattelematta liikaa. Välillä tytön ajatuksissa vilahtaa edesmennyt mummu, viinimarjamehu, lämpimät villasukat, lihapullat ja huolettomat kesäpäivät. Miten kaikki on muuttunut niin nopeasti? Milloin hänen piti lakata olemasta lapsi? Tapahtuiko se niihin aikoihin, kun isä jäi työttömäksi ja alkoi juoda entistä enemmän. Kun samaan aikaan äiti viipyi poissa entistä pidempiä aikoja.

Kaarlela kirjoittaa viiltävän terävää ja koskettavaa tekstiä rankasta aiheesta. Sen sarkastinen tyyli pureutuu yksityiskohtiin ja epäkohtiin, ja kuvailee pienen paikkakunnan asenteita ja ilmapiiriä herkullisella tavalla. Teksti on napakkaa ja realistisuudessaan puistattavaa. Silti sitä on nautinto (ehkä väärä sana tässä kontekstissa!) lukea. Pieni romaani oli pakko ahmaista kerralla. Tytön tarinassa ei ole juurikaan valoa eikä sen loppu ole onnellinen. Se kuvaa 90-luvun laman ja alakulon leimaamaa elämää ja ihmisiä tarkkanäköisen taitavasti, juuri sopivan annoksen verran. Uskon, että romaani sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Tytön ajatuksista on tavallaan helppo löytää itsensä, vaikkei elämä olisi niin satuttanutkaan.

Kustantamoa kritisoin hieman omituisesta, tarinaan sopimattomasta kannesta. Enkö nyt ymmärrä jotain, mutta miksi ihmeessä vaaleanpunaisia saippuakuplia? Tähän tarinaan? Lisää Tanja Kaarlelan kirjoista esimerkiksi Kristan, Kirsin ja Mari A:n blogeissa.

23.3.2017

Saara Kesävuori: Askeleen edellä

Saara Kesävuori. 2017. Askeleen edellä. Tammi. 271 sivua.

Kirjan takakansi lupaa, että Askeleen edellä on vetävä päätösosa Anni Eloranta -trilogiaan. Ja niin se todellakin oli, ehkäpä jopa paras näistä kolmesta. En hirveästi innostunut Kesävuoren edellisestä Holma-jännitystrilogiasta, mutta tämä Tampereelle sijoittuva sarja on ollut mieleeni.

Anni on entinen nyrkkeilijä, nykyinen uimahallivalvoja, joka pohtii, pitäisikö hänen vielä opiskella kunnon ammatti, vakiintua ja asettua aloilleen kuten niin moni kolmikymppinen tekee. Suhde Arttuun, poliisiin, on kestänyt jo pidempään ja miehellä olisi kova halu etsiä pariskunnalle yhteinen asunto. Äitinsä viimevuotisen kuoleman jälkeen Anni on seurannut toisaalta isänsä Saarisen surutyötä ja muuttoa, toisaalta huumeiden vuoksi mielenterveyden kanssa tasapainoilevan veljensä Santun tasapainoisempaa elämää hevostilalla. Kun Annin ystävän pyörittämästä perhekodista Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen lapsi, ei Anni voi olla sekaantumatta tapahtumiin.

Pispalanharjulta avautui näkymä Näsijärvelle. Anni katseli aaltoja, kaupungin valojen välkettä, kuunteli hälytysajoneuvojen ulvontaa. Hän oli valinnut puolensa, lopultakin hän tiesi missä hänen paikkansa oli.

Kidnappaus osoittautuu vain pieneksi käänteeksi monimutkaisessa vyyhdissä, johon liittyvät Annin nuoruuden aikainen ystävä Johanna, tämän uusi harrastus miekkailukoulussa, kovaotteiset miehet ja yllättäen myös Saarinen, Annin isä. Kaiken takana on mies, joka ilmiannettiin Suopolle 27.9.1969 ja joka sen jälkeen katosi Tampereelta. Työläisperheen vesa, jonka valintoihin vaikuttivat edelleen punaisen lähisuvun vaiheet vuoden 1918 sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Mutta mitä tekemistä tällä miehellä on Annin perheen kanssa, Kattilan kanssa tai Johannan kanssa?

Kuten olen aikaisemminkin todennut, Kesävuoren jännäreiden rikoksissa on melko puistattavia ja ehkä hieman epäuskottaviakia piirteitä. Okei, epäuskottavaahan tämä kaikki on, ei Tampereella oikeasti tapahdu tällaista, mutta välillä tuntuu, että ovatkohan tarinoiden kuviot hieman turhan kunnianhimoisia. Toisaalta teoksen tunnelma on tiheä ja niin vetävä, että uskottavuudet sikseen. Annista ja hänen  läheisistään on tullut kolmen kirjan myötä tuttuja hahmoja. Kirjoitin aikaisemmin, että "Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia." Näin ajattelen edelleen. Tässä teoksessa uusia ulottuvuuksia löytyi Saarisesta, jonka menneisyys paljastui vähitellen lukijalle mutta joka jätti tyttärelleen paljon avoimia kysymyksiä.

Kesävuori ottaa tarinoihinsa mukaan ajankohtaisia ilmiöitä luontevalla tavalla. Pätkätyöt, työttömyys, syrjäytyminen ja mielenterveys ovat olleet keskeisiä teemoja alusta saakka. Perhekoti Kattilan asiakkaat olivat tässä romaanissa sivummassa kuin aikaisemmin, mutta kyseisten ongelmien kanssa saavat edelleen painia monet. Lisäksi Tampere ympäristönä on mukana hyvin tuntuvalla tavalla, nyt myös Tampereen puna-valkoinen historia. Annin seikkaillessa päästään samalla kritisoimaan kunnallispolitiikan päätöksiä, tunnelihankkeita tai kaavoitusta. Tarina vilisee tamperelaiselle tuttuja paikannimiä ja osoitteita, mikä tekee lukemisesta ainakin minulle mukavaa ja entistä kiinnostavampaa. On kuin seuraisi sarjaa televisiosta, kun tuntee maiseman missä kaikki tapahtuu.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän luonnollisesti kohtaan 27: Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja.

20.3.2017

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri. 2016. Tangopojat. Otava. 317 sivua.

Tuottelias ja suomalaisille hyvin rakas kirjailija Antti Tuuri on ollut jostain syystä minulle vieras, vaikka hänen tuotantoaan löytyy mm. vanhempieni kirjahyllyistä. Tangopojat herätti kuitenkin kiinnostukseni talvella ja niinpä laitoin kirjan varaukseen. Alkuvuoden hurjaa lukuintoa ja -tahtia ei valitettavasti ole löytynyt nyt maaliskuussa eikä sitä herättänyt Tuurinkaan teos. Luin kirjaa pitkään ja hitaasti ja sytyin sille oikeastaan vasta ihan lopuksi.

Tuija kirjoittaa blogissaan, että Tangopojissa on paljon tuttua ja turvallista Tuuria. Minulle hänen kerrontatapansa tuntui alkuun hyvin vieraalta ja meni aikansa, että pääsin kyytiin mukaan. Ei tule mieleeni ketään ihan samanlaista. Mutta nyt kun siihen olen tutustunut, en pidä mahdottomana, ettenkö lukisi lisääkin tulevaisuudessa. Varsinkin jos aihe on yhtä mielenkiintoinen kuin Tangopojissa.

Romaanin minä-kertoja, Sauli, on parikymppinen hanuristi Etelä-Pohjanmaalta. Saulin rakastettu Elina on laulanut samassa tanssiorkesteri Hurmassa, mutta lähtenyt vieraan miehen mukana, eikä Sauli saa häneen yhteyttä. Huhut liikkuvat, että Elina olisi muuttanut Ruotsiin, kuten niin monet muutkin 1960-luvun Suomesta. Vaasassa rekrytoidaan työvoimaa Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin ja sinne Saulikin päättää lähteä, ajatuksissaan haaveena löytää Elina ja selvittää hiertämään jääneet asiat.

Tangopojat on tavallaan melko miehinen romaani, mikä osaltaan selittää alun kankeutta. En olisi millään innostunut autojen rassaamisesta, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Miehistä on tapa, miten niin nuoret kuin vanhemmatkin miehet kutsuvat toisiaan sukunimillä, naisia etunimillä. Erotiikka, jos sitä siksi voi kutsua, on suorasukaista ja jopa karkeaa. Romaanin miesten maailma on kuitenkin sellainen joka on helppo kuvitella viidenkymmenen vuoden takaiseen maalaisyhteisöön ja sinänsä hyvin realistinen. Saulilla on mukavan lakoninen tapa kuittailla muille, mikä tuo kerrontaan pienen pilkahduksen huumoria. Se mikä Tuurin tekstissä vei oman aikansa, on hänen tapansa referoida dialogia osaksi kerrontaa. Romaanissa nimittäin sanaillaan ja keskustellaan paljon, mutta varsinaista vuoropuhelua ei ole lainkaan. Se teki lukemisesta alkuun jähmeää ja raskasta, vaikka tarina sinänsä on varsin raikas ja naseva.

Ruotsissa Sauli pääsee jälleen soittamaan ja saa samalla mahdollisuuden kysellä Elinan perään. Naisen etsiminen ja löytäminen ajaa Saulia eteenpäin ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Samalla Tangopojat kiertää kesäisillä lavoilla soittamassa naapurimaan suomalaiselle yleisölle. Kirja onkin mainio kuvaus aikansa lavatansseista ja tanssiorkesterin koettelemuksista. Rahaa ei kenelläkään ole, mutta soittaminen ja suomalaisten kokoontuminen tanssilavoille on tärkeää. Romaani on myös hieno kuva siitä suuresta muuttoaallosta, johon päähenkilöt lähtevät mukaan. Suomalaisyhteisöt paiskivat töitä Ruotsin tehtailla ja töitä riittää. Kielitaito ei päätä huimaa, välillä menetetään vähätkin rahat kortinpeluussa ja alkoholin kulutus on runsasta.

Sanoisin, että Tangopojat on Tuurilta tarkkaan ajoitettu näpäytys maahanmuuttokeskustelulle. Eihän tuosta nyt ole kovinkaan kauan kun meiltä lähti paremman elämän toivossa Ruotsiin satoja tuhansia ihmisiä! Muutenkin Tuurin ajankuva on tarkkaa ja antaa lukijalleen paljon. Vaikken edelleenkään ihan tunnusta ihastuneeni teokseen, siinä oli paljon herkullista tietoa, se avaa lähihistoriaamme ja tekee siitä hyvin elävää.

Kirjan on lukenut Tuijan lisäksi mm. Arja. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan sillä kohdan 29: Päähenkilö osaa jotain mitä haluaisit oppia (soittaminen!).

13.3.2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen. 2016. Ei saa mennä ulos saunaiholla. Karisto. 242 sivua.

Olipas hieno ratkaisu, että jätin Antti Tuurin Tangopojat tauolle (ei etene, ei millään, mutta siitä lisää joskus toiste) ja lukaisin välillä ystäväni (Kiitos Elina!) kehuman esikoisromaanin. Nyt on taas lukuintoa!

Eeva on kuusikymppinen leski, joka on muuttanut tyhjästä omakotitalosta kerrostalokaksioon kaupunkiin ja alkaa suunnitella omia hautajaisiaan. Joskushan ne kuitenkin ovat, eikä hänestä ole kunnon valokuvaa kehyksiin pistettäväksi. Samaan syssyyn hän huomaa sairastavansa rintasyöpää ja kaipaa pientä pojantytärtään, joka asuu kaukana Ruotsissa. Muinainen säpinä Juhanin, entisen luokkakaverin kanssa herää kuitenkin yllättäen eloon ja Eeva saa elämäänsä uutta potkua. Ja muutenkin, hän on nimittäin päättänyt ettei hänen ole mikään pakko olla se tylsä ja järkevä ihminen, joka ei tee koskaan mitään vaarallista.

Samassa talossa asuu Eevan kuorokaveri, kolmikymppinen Sini, joka on suunnitellut täydelliset häät ja upean suhteen aviomiehensä kanssa, jota ei kuitenkaan vielä näy. "Hän oli valmistautunut avioitumiseen paremmin kuin kevätflunssaan tai vesivahinkoihin." Sini on sinkku, joka kaipaa miestä sohvalle viereensä. Netistä löytyy Ilkka, joka viihtyy naisen lakanoissa, muttei näytä pystyvän enempään. Samaan aikaan Sinin paras ystävä Veera on eroamassa miehestään Pertistä, joka tuntuu Sinistä tutulta ja turvalliselta, melkeinpä rakkaalta. Kuka onkaan Sinin mahassa kehittyvän pienen elämän isä ja ketkä kokoontuvat ristiäisiin sen jälkeen kun Sini on käynyt ultraäänessä Eevan kanssa, auttanut sisustamaan Ilkan uutta asuntoa ja lohduttanut eteisen lattialla potkivaa Veeraa?

Ja mitä miettii Eevan kissa Kyllikki? Olento joka arvostelee ja näkee asiat omasta ylimielisestä näkökulmastaan. "Kärsin erityisherkkyydestä. En siedä kovia ääniä, Vesku Loirin laulua enkä huonoa kirjallisuutta. Minun on vaikea löytää tasoistani seuraa."

Ei saa mennä ulos saunaiholla on ihanan soljuvaa, nautinnollista luettavaa, jonka tarinassa tasapainoillaan hymyn ja vakavien ajatusten, sairauden, kuoleman, erojen ja uusien alkujen kanssa. Naisten elämässä tapahtuu paljon kerralla eikä elämä näytä menevän käsikirjoituksen mukaan. Välillä kyyneleet valuvat, kun terveys ja miehet pettävät, mutta vähitellen elämä näyttää aurinkoisen puolensa ja naiset löytävät itsestään jotain uutta ja vahvaa. Mäkisellä on huikea taito kirjoittaa lakonisen humoristisesti ja ironisesti niin banaaleista kuin surullisistakin asioista. Teksti on kauttaaltaan hyvin lämmintä ja voi miten se pitikään otteessaan. Oli ihan pakko imaista koko romaani yhdeltä istumalta! Onneksi töissä oli lyhyt päivä :) Lisää tällaisia, kiitos!

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirja lisää hyvinvointiani.