Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf 1986. Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier. Suomentanut Anna Nordman. Tammi 2022/1988. 198 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystävän suosituksesta ostin tämän syksyllä Helsingin kirjamessuilta perheenjäsenelleni lahjaksi. Nyt luin sen itsekin, sillä olen huomannut siitä useita mainintoja Helmetin lukuhaasteryhmässä Facebookissa. Sota, taas ja aina, valitettavasti, yhtä ajankohtainen aihe, on tämänkin romaanin taustalla, joten vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäkymmentä vuotta sitten, se ei siltä tunnu. 

Suuressa Kaupungissa on sodan vuoksi vaarallista elää, joten Äiti tuo kaksospoikansa Isoäidille Pieneen Kaupunkiin. Äidin ja Isoäidin välit ovat tulehtuneet, eikä Isoäiti kohtele lapsenlapsiakaan hyvin, vaikka suostuu heidät ottamaankin. Pojista kasvaa likaisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä itsenäisiä. He harjoittelevat erilaisia selviytymistaitoja, auttavat Isoäitiä talossa ja pihalla, tekevät töitä lähistöllä ja tutustuvat ympäristöönsä. Sota lähestyy myös Pientä Kaupunkia, mutta pojat ehtivät auttaa naapureita ja oppia paljon hyödyllisiä taitoja.

Me emme tahdo enää punaistua emmekä vapista, me tahdomme tottua solvauksiin, haavoittaviin sanoihin. Istuudumme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja tosiamme silmiin katsoen me lausumme yhä hirveimpiä sanoja.

Kristóf kertoo tarinaa rujon tunteettomalla tyylillä, jossa ei väistetä likaa, ruumiinosia, eritteitä tai kirosanoja. Pojista kasvaa hyvin pragmaattisia ja he vaikuttavat tunteettomilta, vaikka auttavatkin naapureita. He päättävät suhtautua asioihin realistisesti ja haluavat oppia vain tosiasioita. Varastaminen, kerjääminen ja huiputtaminen onnistuvat hyvin, sillä noissa olosuhteissa on oltava opportunistinen. Loppua kohden tyyli on suorastaan makaaberi, kun sotilaiden teoista ja rikoksista kerrotaan suoraan, lapsen silmin.

Tämä romaani on todellakin ihan omaa luokkaansa, mitään tällaista en ole ennen lukenut. Se on hyvin häiritsevä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka rujous iskee päin naamaa, tarinaa ei voi olla lukematta eteenpäin. Ihailen myös sitä, miten hallittu kokonaisuus on - melkeinpä pienoisromaani. Sitä voi varmasti lukea monella eri tasolla ja kuten jo sanoin, tarina on hyvin ajaton. Maailma on rikki ja lasten selviytymistahto on suorastaan julmaa Isoäidin häilyessä luovuttamisen ja vihan välimaastossa. 

Ymmärtääkseni tarina sijoittuisi toiseen maailmansotaan. Kirjailija on kotoisin Unkarista, mutta lähtenyt sieltä nuorena ja vaikka romaanissa ei maata mainita, se voisi hyvin olla Unkari, jonka Neuvostojoukot valtaavat. Luin kansiliepeessä, että Iso vihko olisi trilogian aloitusosa. Jatkoa täytyy ehdottomasti lukea! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakimara ja Kujerruksia. 

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Emily St. John Mandel 2020. Englanninkielinen alkuteos The Glass Hotel. Suomentaja Aleksi Milonoff. Tammi 2023. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Veikkaan että Emily St. John Mandelista tulee kirjailija, jonka teoksia luetaan pitkälle tulevaisuuteen - ja siis hänhän on jo, pelkästään kahdella ensimmäisellä teoksellaan, Asema 11 ja Lasihotelli. Toivon vaan, että hän kirjoittaa paljon lisää! 

Odotin, että Lasihotelli olisi dystopia kuten esikoisteos, mutta eipä se ollutkaan. Tarinan keskiössä on vuoden 2009 finanssikriisi, jonka edeltäviä vuosia ja sen jälkeisiä seurauksia käydään läpi muutaman henkilön näkökulmasta. Alun pahaenteinen, selvittämättä jäävä tapahtuma hotellissa paljastuu viimeisessä luvussa ja kehä sulkeutuu kauniisti. Sitä ennen tarina poukkoilee vuosien, ihmisten ja tapahtumien välillä. Välillä viivytään Kanadan kauniissa erämaassa vauraiden hotellivieraiden seassa, välillä haaveillaan New Yorkin kaduilla tai juhlitaan finanssiväen kanssa. Lopuksi työskennellään rahtilaivalla ja istutaan pitkää tuomiota vankilassa.

Hassua, että vaikka pidin kirjasta valtavasti, en ole ihan varma mistä kirjoittaisin, mutta yritetään. Tarinassa on nuoria, jotka hakevat paikkaansa maailmassa ja sisarpuolet, jotka etsivät haurasta suhdetta väliltään. Toisaalla on vauraita menestyjiä, vuosikymmenen vedätystä piilotelleita pyramidihuijareita, joiden teot tuhoavat monia elämiä. On taloudellisia romahduksia, mutta myös yksityisiä tragedioita ja paljon moraalikysymyksiä.

Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa, kun nuori Vincent ja kuusikymppinen Jonathan tekevät sopimuksen ja aloittavat yhteisen elämän. Sopimuksesta hyötyvät molemmat, mutta neljä vuotta myöhemmin Vincentin on kysyttävä itseltään, tiesikö hän koko ajan kaiken, mutta ei tiedostanut tietävänsä? Samaa pohtivat myös monet Jonathanin työkaverit sinä päivänä kun kaikki romahtaa. Tiesivätkö he kaiken jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta ummistivat silmänsä? Onko mahdollista tietää ja olla tietämättä?

Vincentin velipuoli Paul etsii itseään ja löytää itsensä myöhemmin menestyksestä, mutta siskonsa kustannuksella. Oliko menestykseen johtanut päätös oikein, tuliko hänestä onnellinen, löysikö hän tapansa olla maailmassa? Jonathanin ystävä- ja asiakasverkostossa on Olivia, taiteilija, joka satsaa säästönsä huijauksen vietäväksi, kuten niin moni muukin. Myöhemmin hän palaa Jonathanin elämään haamuna paikassa, jossa Jonathan kuvittelee itselleen vastaelämän Dubaihin. Mieleenjäävä hahmo on myös Leon, joka joutuu romahduksen myötä jättämään kaiken taakseen, mutta löytää vaimonsa kanssa uudenlaisen vapauden. Tämän romaanin henkilöitä ei pysty jakamaan hyviin ja pahoihin, sillä kaikki pohtivat syyllisyyttä, selviytymistä ja itsepetoksen hintaa.

Välillä en ihan heti hoksannut, kenestä on kyse, eli henkilöitä taisi olla minun makuuni melko paljon. Silti romaanissa on jotenkin uskomaton rauha ja seesteisyys. Ja siitäkin huolimatta, että tarinassa on rankkoja kohtaloita ja voimakkaasti tuntevia hahmoja. Samaa voi muuten sanoa myös Asema 11:sta. Emily St. John Mandel kirjoittaa viehättävän maagisella tavalla, joka pakottaa lukemaan ja pohtimaan lukemaansa. Tarinassa on jotain hyvin vangitsevaa, vaikka sen avautuminen vie aikansa. Suomentaja Aleksi Milonoffin ammattitaitoa on kääntää tuollainen rauhan ja vangitsevuuden yhdistelmä. 

Romaanista myös blogeissa Savannilla, Kirjasähkökäyrä ja Tarukirja. 

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Brander 2023. WSOY. 303 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja jäi mieleeni, kun kuuntelin Tulenkantaja-palkinnonjakoa Tampereen kirjafestareilla joulukuussa. En ole aikaisemmin lukenut Branderin teoksia, mutta nyt laitan listalleni hänen edellisen romaaninsa Silta yli vuosien.

Pieni poika, Kaarlo, elää isoäitinsä kanssa Turun saaristossa pienessä Edenin pitäjässä. Eletään sotien jälkeisiä vuosia, eivätkä pojan vanhemmat ole maisemissa. Hänen isänsä on saksalainen ja mummon mukaan äiti on lähtenyt Amerikkaan. Kaarlo ja mummo ovat niitä köyhistä köyhimpiä ja usein sellaisina päivinä, kun Kaarlo ei mene kouluun ja mummo on huonossa kunnossa, nälkä kurnii suolissa nukkumaan mennessä. Kellarissa ruoka on usein homehtunutta tai nahistunutta, ja saariston olosuhteet ovat ankarat.

Kaarloa kiusataan koulussa ja koska koulunkäyntiä ei kovin paljon valvota, pystyy hän välillä välttämään sinne menon. Poika saa auttaa kyläläisiä pelloilla, metsissä ja kalassa. Lähistöllä asuu myös Sakari, perheetön mies, joka omalla tavallaan katsoo pojan perään. Mummo tekee parhaansa, mutta sairastelee eikä jaksa aina nousta sängystä. Kotona on kirppuja eikä muun Suomen jälleenrakentaminen näy eristäytyneessä saaristokunnassa. Kuntalaiset ovat hyvin omaehtoisia, viinaan meneviä, ja ihan romaanin alussa kuvittelinkin tapahtumat jonnekin aikaisemmille vuosikymmenille, niin köyhää Edenissä on.

Anarkistinen ja rääväsuinen mummo uskoo vielä moniin haltioihin ja henkiin talossa ja sen pihapiirissä, ja niinpä Kaarlokin koputtelee ja pyytelee anteeksi metsässä, saunassa ja kellariin mennessään, jotta henget pysyvät myötämielisinä. Toki mummo muistaa jumalaakin, mutta Kaarlossa kasvaa hartaasti luontoa kunnioittava ja eläimiä suojeleva nuorimies. Mummon räväkät sanavalinnat ja jutut punoittavat korvia ja tekevät muuten suorastaan runollisesta tarinasta kielellisesti monitasoisen ja värikkään. Välillä ihmettelin, mistä kirjailija ammentaakaan mummoon niin herkullisia aineksia! 

Brander on punonut Kaarlon elämään kirjavan kudelman vanhan kansan sanontoja, uskomuksia, perinteisiä elinkeinoja, selviytymistaistelua ja asenteita. Kaarlon kulkiessa saarella hän on luonnon kanssa yhtä: Kaarlo oli kuulevinaan saniaisten heleän naurun. Saniaiset lohduttivat häntä, eikä hän pelännyt. Hän näki unta, jossa kuusi nosti hänet maasta, kiepautti syliinsä ja kellutti häntä ilmassa ja puhui muinaista kieltä, ennen ihmistä keksittyä, metsän ja eläinten kieltä, ja siihen yhtyivät kivet ja kalliot ja se kuulosti huminalta, maan syvistä kerroksista suodattamattomana kuuluvalta sonetilta.

Romaanissa on välillä myös päiväkirjamerkintöjä nuorelta naiselta, Kaarlon äidiltä. Päiväkirjan sivuilla eletään sotavuosia ja moni nuori nainen ihastuu saksalaiseen, niin Ainokin. Hänen kauttaan romaani muistaa niitä leimattuja naisia, jotka on historiankirjoissa tähän saakka unohdettu. Lukija päättelee Ainon kohtaloksi jotain muuta kuin Amerikan, mutta tuo mystinen ja kaikkea lupaava manner on Kaarlon tähtäimessä. Kun hän päättää paeta yhteiskuntaa ja lähtee soutamaan kohti Amerikkaa, hänen seuranaan on vain tumma loputon meri, vähäpuiset luodot ja hylje, joka seuraa häntä loppuun saakka.

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

Elly Griffiths 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Remains. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2024. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Minulla oli kalenterissa muistutus, että Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan viidestoista osa ilmestyy e-kirjana 15.3. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin lukunautinnon lomareissun menomatkalle noin viikkoa myöhemmin! Tosiaan, kyseessä on arkeologi Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovan sarjan viidestoista ja ilmeisesti viimeinen osa. Senkin vuoksi halusin hieman lykätä nautintoa, enkä vieläkään pidä ajatuksesta, että heidän tarinansa olisi jo paketoitu.

En paljasta, saavatko Ruth ja Nelson toisensa, mutta ihan viime sivuille saa teosta lukea, ennen kuin se selviää. Sitä ennen joutuu sietämään molempien epävarmuutta ja kykenemättömyyttä ilmaista tunteitaan verbaalisesti. Jo edellisessä teoksessa elettiin koronavuosia, ja rajoitukset vaikuttivat myös näiden kahden elämään ja suhteeseen. Korona säikytti heidät myös, kun yhteinen ystävä, druidi Cathbad, sairastui vakavasti. Uudessa osassa Cathbad on edelleen huonossa kunnossa ja long covidin runtelema. Valitettavasti hän ajautuu myös mukaan tapaukseen, jossa häntä epäillään murhaan sekaantumisesta.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Cambridgen arkeologian opiskelijoita lumosi professori, joka paneutui opiskelijoidensa opintoihin epäilyttävän intiimillä tavalla. Yksi hänen opiskelijoistaan katosi tuolloin ja löytyy nyt vanhan rakennuksen seinään muurattuna. Kaikkien ihaileman tytön viimeisten päivien kulkua alkavat selvittää Nelsonin tiimi, tällä kertaa vahvistuksilla Cambridgesta. Nelsonin luottotutkija Judy joutuu kuitenkin hetkeksi sivuun, sillä hänen puolisonsa Cathbad katoaa ja joutuu tutkinnan kohteeksi. Mitä tapahtui viikonloppuretkellä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Onko syyllinen rasittavalta vaikuttava professori, joku mustasukkaisista opiskelijoista vai valokuvausta harrastanut kahvilan omistaja? Ja mitä tekemistä Cathbadilla on tämän seurueen kanssa?

Ruth suree samaan aikaan oman työpaikkansa puolesta. Norfolkin yliopisto on päättänyt säästää sulkemalla arkeologian laitoksen kokonaan. Ruthin työkaveri David aloittaa kiivaan kampanjan laitoksen puolesta, onhan Ruth sen valovoimainen edustaja, johtaja ja televisiossakin esiintynyt tutkija, jota arvostetaan yli maan rajojen. Kampanja tuottaa tulosta, mutta onko Ruthin paikka edelleen arkeologian laitoksen johdossa vai kaipaako hän jotain muuta? Mitä Nelson ajattelee, kun hänen vaimonsa Michelle palaa koronarajoitusten hellitettyä takaisin kotiin?

Viimeisen teoksen tapauksella on yllättävä yhteys sarjan ensimmäiseen teokseen ja tietysti henkilöhahmot palaavat ajatuksissaan suolamarskin maisemiin ja kaivauksiin, mutta muuten teos ei tällä kertaa kovin paljon hyödynnä kuuluisaa maisemaansa ja miljöötänsä. Ruth miettii edelleen, onko suolamarskin reunalla sijaitseva pieni talo se kaikkein sopivin, etenkin nyt kun hänen tyttärensä Kate joutuu kulkemaan yläkoulussa kauempana ja kulkuyhteyksiä ei ole. Ruthilla ei tässä teoksessa ole muutenkaan juuri tekemistä luiden kanssa, vaikka hänen uransa on muuten esillä. Ehkäpä teosta pitääkin parhaiten kasassa odotus siitä, saavatko päähenkilöt toisensa. 

Tähän on hyvä lopettaa. Kaikki viisitoista osaa ovat olleet todella hyvää luettavaa ja olen odottanut jokaista innolla, vaikka ihan tasalaatuisia ne eivät ole olleet. Suuret kiitokset niin Elly Griffithsille kuin suomentaja Anna Kangasmaallekin ihanasta kirjasarjasta, jonka kunniaksi lähden työkavereiden kanssa kävelyille Norfolkin suolamarskille kesällä 2025!

Helmetin lukuhaastetta varten Elly Griffithsin teokset sopisivat hyvin esimerkiksi saman kääntäjän teoksiksi tai Goodreadsin vuosihaasteessa kirjoiksi, joilla on samanlaiset kannet. 

Iida Turpeinen: Elolliset

Iida Turpeinen 2023. S&S. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Onnea Iida Turpeiselle Blogistanian Finlandia -äänestyksen voitosta! Olisin antanut ääneni itsekin tälle teokselle, jos olisin ehtinyt lukea sen ennen äänestyksen päättymistä. Odotin kirjaa kirjaston varausjonosta pitkään ja viime viikolla reissussa ollessani päätin sitten lukea sen e-kirjana. Näin hienon teoksen olisin kyllä voinut ostaa itsellenikin!

Elolliset on saanut jo paljon huomioita ja lukuisia blogipostauksia, mutta yritän kirjoittaa siitä silti jotain. Toivottavasti lomansumuiset aivoni eivät unohda mitään keskeistä - onneksi otin kuvakaappauksia e-kirjasta. Helmetin lukuhaastetta läpikäydessäni ajattelin ensin, ettei kirjassa olisi päähenkilöä, sillä se sijoittuu useammalle vuosisadalle ja tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön kautta, mutta sitten hoksasin että päähenkilö on tietenkin stellerinmerilehmä, josta kirja kertoo. 

--- mitä uskomattomia, suurenmoisia petoja! --- Ensin ne uivat etäämmäs ja kokoontuvat yhteen, keräävät poikaset keskelleen, ja sitten yksi irtautuu laumasta ja ui kohti venettä. He puristavat epätietoisina airojaan, pitäisikö heidän yrittää paeta? Mutta sitten eläin nostaa päänsä vedestä ja heidän pelkonsa vaihtuu hämmästykseen: merenneito tervehtii heidän venettään likinäköisin, lempein silmin.

Nimensä merilehmä saa luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin mukaan, joka lähtee mukaan kartoittamaan itäisintä Venäjän rannikkoa eli Beringin salmea ja Alaskan ulommaisimpia saaria. Samalla reissulla nimetään tuo salmi ja muitakin eurooppalaisille uusia alueita. Eletään vuotta 1741 ja olosuhteet kaukana pohjoisessa ovat hirvittävät, kun ruoka alkaa loppua ja laivat pettävät. Steller selviää Alaskasta, mutta kuolee paluumatkalla Siperiassa. Hänen merilehmänsä kuolevat vuosia myöhemmin sukupuuttoon, kun eurooppalaiset rakastuvat niiden valtavan ruhon maukkaaseen lihaan.

Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, haluaa itsepintaisesti stellerinmerilehmän luurangon yliopiston kokoelmiin. Hän ottaa nuoren vaimonsa Annan mukaan Alaskaan suureen seikkailuun. Matka ja elämä pimeässä kosteassa pohjoisessa koettelee parisuhdetta, työmäärä Alaskan johtajana koettelee Hampuksen voimia. Rinnakkaiseloa paikallisten asukkaiden kanssa ei edes synny, sillä eurooppalaiset kohtelevat heitä huonosti, tappavat heitä ja pitävät heidät kaupungin ulkopuolella.

Vuonna 1952 nuori preparaattori John Grönvall saa koottavakseen valtavan stellerinmerilehmän luurangon. Hänen intohimoaan ovat lapsuudesta lähtien olleet saariston linnut. Ystävineen hän seuraa, miten lintujen määrä vähenee vähenemistään, ja he saavat perustettua luonnonsuojelualueen. Linnustus ja etenkin linnunmunien kerääminen on niin valtavan suosittua, että lintukannat ovat romahtamaisillaan. Noihin aikoihin pohjoisella Atlantilla pyydystetään viimeinen ruokkipari.

Sen lisäksi että romaani on kertomus stellerinmerilehmästä, suorastaan myyttisen isosta ja lempeäkatseisestä pohjoisen rannikon laiduntajasta, se on kertomus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja lajikadosta. Sukupuutto, jonka aikaisempien vuosisatojen tutkijat uskoivat johtuvan ainoastaan samoista esihistoriallisista syistä kuin dinosaurusten katoamisen, ei suinkaan ihmisen aiheuttamista syistä. Onhan ihminen luomakunnan kruunu ja ihmisen tehtävä on valjastaa luonto eläimineen käyttöönsä. 

Turpeinen höystää kolmelle eri vuosisadalle sijoittuvia tarinoita numeroilla ja faktoilla eri eläinlajien katoamisesta. Se on romaani, mutta hienosti luonnontieteen historiasta kertova myös. Alaskassa katoaa merilehmien lisäksi napakettuja ja muita turkiseläimiä, Suomessa lintuja. Alati laajemmalle ja laajemmalle tutkimusmatkoja tekevien eurooppalaisten tähtäimessä on maan omistaminen, eläinten nahkojen, rasvan ja lihan hyödyntäminen sekä paikallisväestön sortaminen ja tappaminen. Vielä 1950-luvulla kansakoulun opettajat osaavat neuvoa, miten linnunmunia kerätään ja puhdistetaan.

Onneksi mukaan mahtuu myös niitä tieteelle omistautuneita tutkijoita, jotka haluavat suojella ja pelastaa. Vaikuttava esikoisromaani on kirjoitettu mielenkiintoisen raportoivaan tyyliin, joka tietynlaisessa suoruudessaan alleviivaa ihmisten aiheuttamaa hävitystä ja näyttää yksittäisten hahmojensa kautta, millaisina asenteet ovat vuosisatojen ajan ensin pysyneet ja miten ne ovat sitten vähitellen muuttuneet. 

Valèrie Perrin: Vettä kukille

Valèrie Perrin 2018. Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2023. Kirjassa 473 s. Luin BookBeatista.

Miten täydellistä matkalukemista! Olisin toki nauttinut tästä ilman matkaakin, mutta viehättävää kirjaa sopi lukea viehättävässä ympäristössä. Maailmalla ilmeisen hyvin menestynyt romaani oli romanttisempi kuin olin kuvitellut, mutta ei todellakaan pelkästään sitä. Surusta ja menetyksestä kertova tarina on myös täynnä toivoa, hauskoja yksityiskohtia ja loppua kohden jännärimäisen koukuttava.

Violette Toussaint hoitaa työkseen pienen paikkakunnan hautausmaata. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tuntee hautausmaan asukkaineen kuin omat taskunsa. Hän pitää päiväkirjaa hautajaisista, hän huolehtii unohdettujen ja yksin jääneiden hautojen kukista ja pysähtyy juttelemaan vieraiden kanssa. Violetten pieneen tupaan ovat tervetulleita niin haudankaivajat, hautausurakoitsijat, kirkkoherra kuin kissat ja koiratkin. Nainen kuuntelee läheistensä menettäneiden tarinoita, tarjoaa juotavaa ja myy kukkia haudoille.

Eräänä päivänä varhain aamulla hänen tupansa ovea kolkuttaa Julien Seul, mies jonka pitäisi laskea äitinsä tuhkat tämän rakastajan haudalle. Mies on ymmällään, mutta Violette auttaa häntä eteenpäin, eikä miehen vierailu Violetten luona jää yhteen kertaan. Onko Violette kuitenkaan valmis suhteeseen? Mies selvittää nopeasti Violetten kadonneeksi luullun aviomiehen osoitteen, mutta siitä ei taida seurata muuta kuin murhetta. Miksi Violette ja Philippe Toussaint päätyivät haurausmaan hoitajiksi vuonna 1998? Mikä sai heidät jättämään työn radanvartijoina ja miksi Philippe reissaa moottoripyörällään mieluummin kuin viettäisi aikaa kotona?

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Heti romaanin alkuun kerrotaan Violetten rankasta lapsuudesta ja olosuhteista, joissa hän saa Philippen kanssa suloisen Léonine-tyttären hyvin nuorena. Sen enempää en paljastakaan Violetten elämästä, mutta kun hän tutustuu Julieniin noin 27 vuotta myöhemmin, tilanne on hyvin erilainen. Vuosiin mahtuu ennen kaikkea suuri tragedia, mutta myös nuoruuden huumaa, seksuaalista vetovoimaa, ylenkatsova anoppi, ihmeellinen kohtaaminen eläköityvän hautausmaahoitajan kanssa, syvä ystävyys marseillelaisnaisen kanssa sekä mysteeri, jonka etenkin Philippe haluaa selvittää.

Vettä kukille on hyvin aistillinen kirja monella eri tavalla. Hautojen, kukkien ja kasvimaan hoito tuntuvat multana sormenpäissä, huumaavina tuoksuina ja ennen kaikkea terapeuttiselta työltä, joka antaa uskoa huomiseen ja omaan tekemiseen. Meren aistillisuutta maistellaan, kun Violette lomailee vuosittain elokuussa ystävänsä rantamökillä Marseillessa. Päähenkilöiden välillä on paljon erotiikkaa ja jos ei ihan sitä, niin lempeää kosketusta ja kauneuden ylistystä. Violetten ja Philippen, ja toisaalta Violetten ja Julienin, tarinoiden lisäksi läpikäydään Julienin äidin Irénen ja tämän rakastajan Gabrielin vuosikymmeniä kestänyt suhde. Vastenmielisyyttä edustaa naisia kaatava Philippe ja hänen vastuuntunnottomuutensa. Valèrie Perrin kirjoittaa niin rakkaudesta kuin ihmisistäkin hyvin kauniilla tavalla.

Lämminhenkisyyttä, loputonta lempeyttä ja hauskuutta surulliseen ja traagiseen tarinaan tuovat päähenkilöiden lisäksi Violetten päivittäiset työtoverit ja ystävät, kuten haudankaivajat, joista yksi viljelee Elviksen biisejä, yksi kompuroi ja yksi kertoo tarinoita tauotta. Kissat kiehnäävät pohjetta vasten ja vanha koira kiertyy kerälle kuulijan jalkoihin. Violetten tupaan olisi ihana piipahtaa tai hänen puutarhassaan olisi mukava istua teekupposelle. Sydämellinen ja lupauksia antava tarina on kuitenkin myös hyvin surullinen, joten kannattaa varata nenäliina lähelle, kun sitä lukee. 

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä. 

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Maylis de Kerangal 2016. Ranskankielinen alkuteos Réparer le vivants. Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala. 255 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ihanaa, että olen vihdoin lukenut tämän teoksen! Se on ollut to-be-read-listallani jo vuosia, ja muistan miten kovasti sitä kehuttiin kirjablogeissa aikoinaan. De Kerangalilta on suomennettu tämän lisäksi (Siltalan sivujen mukaan) vain yksi romaani, Maailma käden ulottuvilla (2019). Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on kuitenkin hänen yhdeksäs romaaninsa ja se on voittanut Ranskassa peräti kymmenen kirjallisuuspalkintoa!

Romaani on jännittävä sekoitus surutarinaa ja lääketiedettä. Teini-ikäinen surffari Simon Limbres joutuu koomaan, kun auto suistuu kotimatkalla onnettomuuteen. Toivoa heräämisestä ei enää ole ja niinpä hänen vanhemmilleen esitetään kysymys, voisiko Simonista tulla elintenluovuttaja. Murheen murtamat vanhemmat antavat siihen luvan, ja niin alkaa prosessi, jonka päätteeksi Simonin terve sydän kiitää Le Havresta Pariisiin pelastaakseen keski-ikäisen Claire Méjeanin.

Hän kiertelee huoneessa. Jos se on lahja, se on kuitenkin aika erikoinen lahja, hän ajattelee. Tässä leikkauksessa ei ole lahjoittajaa, kukaan ei ole aikonut antaa yhtään mitään, eikä edes vastaanottajaa, koska hänellä ei ole mahdollisuutta kieltäytyä elimestä, hänen on otettava se jos haluaa elää, niin että mitä tämä sitten on? Vielä käyttökelpoisen elimen kierrättämistä, elimen joka voisi toimia hänellä pumppuna.

Surusta ja sydänsiirrosta kertova tarina etenee tunti tunnilta yhden vuorokauden ajan. Näkökulma vaihtelee ja esittelee päähenkilöt vuorotellen. Ensin on Simonin hetki aalloilla ennen onnettomuutta, sitten sairaalassa hänestä huolehtivan lääkärin. Kun pojan pelastuminen alkaa näyttää mahdottomalta, kuvaan astuu elinsiirrosta vastaava ammattilainen. Hän välittää tiedon Simonin elimistä eteenpäin, ja niin alkavat tarkkaan etenevät ja huolellisesti suunnitellut prosessit useissa eri sairaaloissa. Simonin sydäntä odottava Claire on odottanut jo pitkään ja on valmis leikkaukseen.

Murheessa palataan välillä Simonin äitiin tai isään, ja jotenkin olin tyytyväinen ettei pikkusiskon tai tyttöystävän suru saa yhtä paljon tilaa. Jotenkin pelkäsin sitä hetkeä, jolloin minun olisi pitänyt lukea heidän surustaan, mutta sitä ei siis tullut. Vanhempien järkytys ja suru tuovat romaanin tunnelatauksen, mutta sydänsiirron lääketieteellinen ja tekninen puoli tasapainottavat sitä. Olin itse asiassa yllättynyt siitä, miten valtava suru onnistuikin pysymään hieman etäällä, ihan kuin se olisi ollut yksi tutkimuksen kohteista lääketieteellisten seikkojen ohella. Yksityiskohtia oli loppuvaiheessa ehkä jopa hitusen liikaakin, mutta pidin kovasti siitä, miten näkökulma vaihtelee ja tekee tarinasta melkeinpä trillerimäisen. Toisistaan hyvinkin poikkeavat näkökulmat ottavat lisäksi toisensa koskettavalla huomioon.

Mukana on myös herkullisia sivuseikkoja, kuten yläluokkaisen perheen lääkäriperinne, Simonin isän kulttuuri, sydänkirurgin suhde omaan vartaloonsa tai Clairen suhde poikiinsa. De Kerangal kirjoittaa hyvin pitkiä virkkeitä, mikä vaati alkuun totuttelua, mutta tyyli toimii hyvin. Se antaa tekstille paikoitellen kiireen tuntua, jota vuorokaudessa toki onkin, mutta toisaalta tekstiin mahtuu runsaasti muistoja, takaumia, historiaa ja yksityiskohtia ihmisten välisistä suhteista tai heidän kunnianhimoistaan. En ihmettele lainkaan kirjan saamaa suosiota ja sen keräämiä palkintoja. Suomentajat ovat tehneet hienoa työtä niin yksityiskohtien, termien kuin tekstin rakenteenkin kanssa. Ehdottomasti mieleenpainuva ja vaikuttava romaani!

Blogistania - kirjasomen parhaat 2023

Kirjabloggaajat, -grammaajat, -tubettajat ja -tokkaajat äänestävät nyt vuoden 2023 parhaista kirjoista neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa äänestetään parhaista kotimaisista teoksista, Globaliassa vuoden 2023 aikana suomennetusta käännöskirjallisuudesta, Tiedossa luonnollisesti tietokirjoista ja Kuopuksessa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta parhaista. Minä osallistuin näistä kolmeen ensimmäiseen. Osallistua saa vain teoksilla, joista on kirjoittanut blogipostauksen.

Vuoden 2023 parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi valittiin Ida Turpeisen Elolliset (S&S). Onnea!

Minä äänestin näitä teoksia:

1. Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa (3 pistettä)

2. Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja (2 pistettä)

3. Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (1 piste)

 

Blogistanian äänestyksessä toiseksi tuli Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän (Aula & Co.). Kolmanneksi äänestettiin Sirpa Kähkösen 36 uurnaa - väärässä olemisen historia (Siltala). Lisätietoa emäntäblogi Kirsin Book Clubissa.

Blogistanian Globaliassa vuoden 2023 parhaaksi käännöskirjaksi valittiin Martha Wellsin Hälytystila - Murhabotin päiväkirjat 1 (Hertta Kustannus, suomentaja Mika Kivimäki). Onnea!!

Vuoden 2023 parhaat käännöskirjat minun mielestäni olivat:

1. Brit Bennett: Äidit (3 pistettä)

2. Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja (2 pistettä)

3. Kamila Shamsie: Ystävistä parhain (1 piste)

Blogistaniassa toiseksi ylsi Claire Keeganin Nämä pienet asiat (Tammi, suomentaja Kristiina Rikman) ja kolmanneksi Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna (Gummerus, suomentaja Taina Helkamo). Lisätietoa emäntäblogissa Kirjakaapin kummitus.

Blogistanian Tieto -palkinnon nappasi Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta (WSOY). Onnea!!

Annoin ääneni näille vuoden 2023 tietokirjoille:

1. Sofi Oksanen: Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan (3 pistettä)

2. Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta (2 pistettä)

3. Yannick Lahti & Matti Mörttinen: Populismin anatomia (1 piste)

Blogistaniassa toiseksi äänestettiin Tuomas Aitonurmen esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY) ja samalla pistemäärällä Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co). Lisätietoja emäntäblogissa Tuulevin lukublogi.

Katja Raunio: Viime ajat

Katja Raunio 2023. Teos. 117 s. Lainasin kirjastosta. Kirjan kuva kustantajan.

Olin katsomassa Tulenkantajien palkinnonjakoa joulukuun alussa Tampereen Kirjafestareilla, kun kirjailija Riikka Pulkkinen valitsi voittajaksi Katja Raunion teoksen Viime ajat. Onnea Katja Rauniolle tunnustuksesta! Alla ottamani kuva tilaisuudesta. Kuvassa puhuu kirjailija Juhani Brander, jonka romaani Amerikka odottaa vuoroaan yöpöydälläni. Katja Raunio on puoliympyrän keskimmäinen.

  

Viime ajat on hyvin persoonallinen romaani monessakin mielessä. Se on hyvin lyhyt, vain 117 sivua pitkä ja sen pystyy ahmaisemaan illassa. Tekstiä ei ole jaoteltu luvuiksi, vaan se on alusta loppuun yhtä ja samaa lukua. Toki kappalejakoa on, mutta täytyy sanoa, että huomasin lukujen puuttumisen vasta kun tarkistin Helmetin lukuhaastetta varten, onko niitä nimetty tai numeroitu. Rakenne siis toimii erittäin hyvin. Sitä rytmittävät muutamat valokuvat, joista pari sanaa myöhemmin. 

Persoonallista on myös se, että kerronta kulkee sinä-muodossa. Päähenkilö on nuori nainen, jota puhutellaan sinä-muodossa. Olen joskus lukenut teoksen, jossa en pitänyt kyseisestä tavasta, tai se ei jostain syystä toiminut, mutta Raunion romaanissa sinä-muoto on todella hyvä ja suorastaan tehokeino. Nuoren naisen elämässä alleviivataan kaikkea sitä, mille (nuori) nainen saattaa altistua, kuten miesselittely, vähättely, nimittely, epäasiallinen koskettelu, lähentely ja väijyminen. Päähenkilön arjessa tällainen kohtelu on lähes päivittäistä ja Raunion sinä-muoto ikään kuin kohdistaa katseen juuri siihen, mihin pitääkin.

Sinullekin alkaa valjeta, että tässä suhteessa, tässäkin suhteessa, sinä olet ainainen asiakaspalvelija. Sinä odotat häntä tiskisi takana, olet käytettävissä, valmiina täyttämään toiveita, valmiina mukautumaan, aina ystävällisenä, aina niin helvetin ystävällisenä.

Romaani ottaa kantaa myös siihen, mille korkeasti koulutetut naiset altistuvat työelämässään, etenkin uran alkuvaiheessa. Määräaikaiset työntekijät kyttäävät toisiaan, juoruilevat ja uhrautuvat tekemään tehtäviä, joista vakituinen kieltäytyisi. Mukaan juhlimaan lähdetään siksi, ettei vaan jää paitsi mistään. Niin työkavereissa kuin kämppäkavereissa ja muissakin hahmoissa on huvittavan stereotyyppisiä piirteitä, kohtaamisia ja asetelmia, jotka vaikuttavat kauhean tutuilta. Uskon, että Viime aikojen hahmoissa on monille paljon tuttua ja samaistuttavaa. Asuntomarkkinatkin ovat päähenkilön kaltaisille nuorille aikuisille täysin mahdottomat.

Ja niin, ne valokuvat. Tarinassa mainitaan muutaman kerran, miten uutiset ahdistavat ja miten monet välttelevät niiden lukemista nyt näinä aikoina, kun uutisissa on niin paljon tuhoa. Ymmärsin romaanissa olevat valokuvien liittyvän juuri tähän, sillä niissä näkyy tuhoutuneita rakennuksia. Kuvat ikään kuin muistuttavat siitä, että kun lukija kulkee päähenkilön mukana Helsingin arkisilla kaduilla ja öissä, maailmalla tapahtuu koko ajan jotain ikävämpää. Sitä voi vältellä, mutta siellä se on.

Maja Lunde: Unelma puusta

Maja Lunde 2022. Norjankielinen alkuteos Drømmen om et tre. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2023. 464 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani oli minulle jo lähtökohtaisesti rakas, sillä se on Maja Lunden ilmastokvartetin viimeinen osa, ja pidin hurjasti kolmesta ensimmäisestä, Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Niinpä yllätyin kovasti, miten tahmealta tämän lukeminen tuntuikin. Pitkä ja hieman puuduttavakin lukukokemus alkoi jo tammikuussa, mutta en päässyt sen imuun missään vaiheessa. 

Huippuvuorille sijoittuvassa teoksessa on yhtymäkohtia edellisiin teoksiin ja se ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen, mutta toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tommy on vasta 18-vuotias, mutta vastuussa niin nuoremmista veljistään kuin arvokkaasta siemenvarastosta, joka on säilötty turvaan Huippuvuorten sisään. Tarinassa kulkee rinnakkain Tommyn nykyaika, vuosi 2110, ja kuukaudet ennen sitä. Alkuun Tommylla on vielä rinnallaan isoäiti, joka on tullut saarille suuren romahduksen myötä. Isoäiti opettaa hänelle kaiken siemenistä ja kasvien viljelemisestä, mutta myös pärjäämisestä ja elämästä ylipäätään.

Kun nopeasti tarttuva tauti pyyhkii läpi Longyearbyenin, Tommy ja tämän kaksi pikkuveljeä jäävät yksin maailmaan. Heidän seuranaan ovat vain Tommyn ikäinen Rakel ja tämän pikkusisar Runa. Viisikko tietää miten pysyä hengissä, ja vaikka yhteys mahdolliseen muuhun maailmaankin on mahdollinen, yhteydenpidosta ollaan erimielisiä. Lukija tietää, että Kiinasta saapuu laiva hakemaan lapsia ja siemenvarastoa, mutta kuka heidät kutsuu ja mikä on saapujien varsinainen motiivi? Onko isoäidin opettama Tommy valmis luovuttamaan siemenet maailmalle, joka niiden avulla pystyisi jälleen ruokkimaan väestönsä?

Geneettinen moninaisuus, rikkaus, uuden elämän yltäkylläisyys. Näiden siementen avulla voisi tapahtua kaikkea ihmisten hyväksi, tämän aarteen avulla he voisivat nousta, kasvaa lajina, levitä taas. Viljaa voisi kylvää kaikkialle, vehnää, kauraa, maissia erikoistuneita lajeja, jotka soveltuivat maapallon jokaiseen kolkkaan. Geneettisiä mahdollisuuksia aivan uusille lajeille, uusille mukautumisille. Raikuvat hyvästit generalisteille. Ja ainutlaatuinen turva ihmisille. --- Ei, sillä nykyihmiset olivat kaiken tuhonneiden ihmisten jälkeläisiä.

Romaanissa on koskettavia yksityiskohtia, etenkin pienen Henry-veljen ja Tommyn välinen side, lapsen viattomuus ja luottamus, isoveljen vastuullisuus ja rakkaus. Tommy tekee töitä äärirajoille saakka turvatakseen veljiensä elämän, mutta myös turvatakseen maailman siitä näkökulmasta, jonka isoäiti on hänelle jättänyt perinnöksi. Tommyn ja Rakelin välinen kitka tuo tarinaan säröä, mutta myös inhimillisyyttä - ilman sitä Tommy olisi hahmona liiankin pystyvä ja sitkeä. Rinnalla kulkevat myös muistot perheestä, vanhemmista ja vuosista ennen kaiken katoamista.

Romaani itse asiassa alkaa siitä, kun Tommy löydetään pienenä halaamasta rantaan ajautunutta puuta, harvinaisuutta, joka saa pojan unelmoimaan puista ja metsistä. Niitä ei ole Huippuvuorilla eikä hän ole sellaisia nähnyt koskaan. Ainoat puut kasvavat valtavassa kasvihuoneessa. Huippuvuorten pitkä, pimeä kaamos ja kevään vähitellen lisääntyvä valo ovat oiva miljöö apokalyptiselle tarinalle, jossa luminen ympäristö ja haastava talvi ovat jatkuva uhka. Lunden aikaisemmista romaaneista tuttu huoli luontokadosta, puhtaan veden loppumisesta ja ihmiskunnan teoista on hyvin läsnä tässäkin osassa - tai no, ei pelkkä huoli, vaan tässähän ne ovat jo todellisuutta. En osaa tarkemmin analysoida, miksi lukeminen oli niin puisevaa, mutta hieman harmittaa se, etten pystynyt nauttimaan tästä yhtä paljon kuin edellisistä.

Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Pip Williams 2020. Englanninkielinen alkuteos The Dictionary of Lost Words. Suomentanut Tuulia Tipa. Into 2023. 455 s. Lainasin kirjastosta. 

Miten omaperäinen tarina, ja miten tärkeä näkökulma sanakirjojen laatimiseen! Australiassa asuvan tutkija Pip Williamsin esikoisromaani on kivunnut julkaisuvuonnaan New York Timesin bestseller-listalle ja näyttelijä Reese Witherspoon on valinnut sen kirjakerhonsa kuukauden kirjaksi. Tässä on täsmäluettavaa kaikille sanoja rakastaville.

Esme on vasta kuusivuotias, kun Oxford English Dictionarysta valmistuu sen ensimmäinen osa. Hänen isänsä kuuluu sanakirjaa laativaan työryhmään ja leskimiehenä isä pitää tytärtään mukana pihavajassa, jossa työryhmä kokoontuu sanakirjatyötä varten. Suuren työpöydän alla Esme tutustuu pöydältä tippuviin sanoihin ja niiden merkityksiin. Myöhemmin vartuttuaan hänestä kasvaa työryhmän jäsen. Oxfordin kadut tulevat hänelle tutuiksi, kun hän toimittaa tutkijoiden asioita Oxford University Pressin, Ashmoleanin museon, Bodleianin ikivanhan kirjaston ja kotikaupunginosansa Jerichon välillä. Tässä kohtaa täytyy heti sanoa, miten ihastunut olinkaan siihen, että tarina kulkee kaupungissa, jossa olen itsekin asunut hetken. Esmen koti ei ole kuin muutaman sadan metrin päässä omasta huoneestani Jerichossa.

Suurimmaksi osaksi kirstussa oli kuitenkin pieniä paperilappusia, ei postikortteja suurempia. Osa oli nippuina, toiset irtonaisina. Niitä oli kokonainen kenkälaatikollinen, lajiteltuna aakkosjärjestykseen; kunkin kirjaimen välissä oli pieni kortti, kuin kirjaston katalogilaatikossa. Kuhunkin lappuun oli kirjoitettu sana ja sen alle lause. Joissakin mainittiin myös kirja, mutta useimmissa vain naisen nimi, muutamissa myös miehen.

Jo nuorena Esme huomaa, etteivät kaikki sanat pääse mukaan sanakirjaan. Sanojen määritelmiä etsitään lähinnä painetuista lähteistä, eli miesten kirjoittamista kirjoista ja lehtileikkeistä. Näin naisten ja etenkin työväenluokkaisten naisten käyttämä sanasto jää sanakirjatyön ulkopuolelle. Ensimmäinen Esmen talteen poimima sana on bondmaid - orjatyttö, palvelija, piika, tehtävään sidottu - eli hänen rakas Lizziensä, jonka kanssa Esme on kasvanut ja viettänyt päivänsä. Lizzie vie Esmen kauppahalliin, jossa arvokkaaksi sanojen lähteeksi osoittautuu ikivanha, rääväsuinen torimyyjä Mabel. Vuosien ajan Esme tarkkailee ihmisten puhetta ja pitää hameensa taskussa kynää ja paperia mukana valmiina tekemään muistiinpanoja.

1900-luvun alkupuolella suffragetit näkyvät myös Oxfordissa ja Esme pääsee tutustumaan heidän ajamaansa asiaan, naisten äänioikeuteen. Iso-Britannia tulee tässä asiassa paljon Suomea perässä, mutta suffragetit saavat huomiota ja Esmekin haluaa tehdä osansa naisten ja tasa-arvon eteen. Tukena omien arvojen puolustamisessa hänellä on kummitäti Ditte, Bathissa asuva itsellinen nainen, jonka esimerkki ja apu on äidin puutteessa Esmelle ja tämän isälle korvaamaton. Kirjeet Oxfordin ja Bathin välillä kulkevat tiuhaan ja kertovat naisille tärkeistä näkökulmista, mutta myös naiseksi kasvamisesta ja elämän valinnoista.

Esmelläkään ei ole kiirettä naimisiin tai perhettä perustamaan, mutta 25-vuotiaana hänelle tapahtuu jotain, mikä jättää arven koko loppuelämän ajaksi. Myöhemmin hän löytää rakkauden, vaikka ensimmäinen maailmansota tuleekin liian lähelle. Sotavuodet tuovat mukanaan paljon surua, eivät pelkästään Esmelle, vaan koko sanakirjayhteisölle, joka on nyt Esmelle kuin oma perhe. Esmen keräämistä sanoista syntyy yllättäen pieni kirja, jota luetaan vuosikymmeniä myöhemmin Australiassa asti.

Sanakirjatyön lisäksi romaani kuvaa hyvin eri taustoista tulevien naisten elämää 1900-luvun alun Englannissa. Miten niin palvelustyössä olevien kuin keskiluokkaistenkin naisten elämä on rajoitettua ja ennalta määrättyä. Esmellä on onni omistaa läheisiä, jotka ovat pystyneet tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta miten vähän vaihtoehtoja onkaan Lizziellä, jonka elämä rajoittuu muiden palvelemiseen, tai miten paljon paheksuntaa aiheuttaa nainen, joka kiertää maata vapaana näyttelijänä ja aktivistina. Sanakirjatyötä tehneitä naisia ei huomioida vielä silloinkaan kun Oxford English Dictionary kaikessa suuruudessaan valmistuu. Entisajan elämänmenossa ihailtavaa on kuitenkin se, miten pitkään ja hartaasti sanakirjatyötä saatiinkaan tehdä - nykyajassa vuosikymmenien työ ei tulisi kuulonkaan, vaan valmista pitäisi saada murto-osassa siitä ajasta.

Luin kirjan takakannesta, että tarina ammentaa tositapahtumista. Se on osoitus kielen voimasta ja kunnianosoitus niille, joita historiankirjoitus ei ole huomioinut. Monet sanat ovat miesperinteen vuoksi kadonneet, koska niitä ei ole painettu, ei siksi ettei niitä olisi käytetty. Suomentaja Tuulia Tipa on tehnyt hienoa työtä eläväisten ja vanhanaikaisten sitaattien ja sanojen kääntämiseksi.

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla - nyt, ennen ja tulevaisuudessa

Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk 2023. Sammakko. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Voi miten jo odotan ensimmäistä pyöräilypäivää! En ole niin reipas että pyöräilisin läpi vuoden, mutta puolessakin vuodessa ehtii paljon, ja tunnistan itsessäni kaiken sen vapauden, josta Polkimilla-teoksessakin puhutaan. Ihana idea Takalolta ja Männistö-Funkilta laatia sarjakuvateos pyöräilyn historiasta, nykytilasta ja visioista. Takalon käsialaa ovat piirustukset ja omakohtaiset kertomukset esimerkiksi Tampereen Hervannasta, kun taas tietopuoli on turkulaisen tutkija Männistö-Funkin alaa. 

Pyöräily oli 1800-luvun lopulla vielä niin harvinaista ja pyörät niin haastavia käyttää, että niitä kokeilivat lähinnä urheilulliset yläluokan nuorukaiset. Vähitellen 1900-luvun alkupuolella ennen toista maailmansotaa pyöristä tuli hyvin suosittuja niin kaupungeissa kuin maallakin. Pyöristä tuli työväenluokan kulkuväline ja nuorisolle merkittävä tapa liikkua ja olla yhdessä. Joissakin kaupungeissa pyörien osuus ajoneuvoista saattoi olla jopa 90% - ihan Hollannin tasoa.

Kaupunkisuunnittelu muuttui kuitenkin radikaalisti sotien jälkeen autokannan kasvaessa. Katuja piti leventää (> vanhoja taloja purkaa!), autoille piti löytää pysäköintitilaa ja arvot omaksuttiin Yhdysvalloista. Tällaisen kaupunkisuunnittelun jälkiä näemme ympärillämme edelleen paljon, eihän autojen määrä ole mihinkään laskenut. Vähitellen viime vuosikymmenien myötä pyörät alettiin onneksi ottaa taas huomioon ja useissa kaupungeissa on panostettu jälleen pyöräbaanoihin. Takalon ja Männistö-Funkin unelmissa pyöräily ja erilaisten ihmisten tavat liikkua ilman autoa olisikin suunnittelun lähtökohta.

Takalolla on kivoja muistoja Hervannasta, joka - nyt kun hän on sen minulle havainnollistanut - todellakin on pyöräystävällinen kaupunginosa. Turku puolestaan näkyy Männistö-Funkin tutkimuksissa, joiden lähteet on kirjattu teoksen alaviitteisiin. Turun kaupunkisuunnittelu ei anna kovin imartelevaa kuvaa etenkään 1950-80-luvuilta, mutta on hyvä esimerkki siitä, miten autojohtoista ajattelu on ollut. Vaikka näen sen ympärilläni, kirjan tekijät osaavat havainnollistaa sen niin, että olen melkeinpä järkyttynyt.

Teos on mukava yhdistelmä faktaa ja tutkittua tietoa sekä muistoja, kokemuksia ja kohtaamisia. Takalon piirustusjälki on ihanan selkeä ja sympaattinen! 

 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvonen 2023. WSOY. 229 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuosien aikana on tapahtunut niin paljon sekä arkea ravisuttavaa että maailmanpoliittisesti historiallista, että aineksia kirjan syntyyn ei periaatteessa tarvitsisi hakea kaukaa. Kaikki tuo on koskettavalla tavalla läsnä Elina Hirvosen tuoreimmassa teoksessa, mutta lähtökohtana taitaa kuitenkin olla kertoja, joka pelkää uppoavansa masennukseen vuonna 2019. Hän kirjoittaa itselleen listan asioista, joita kannattaa tehdä alakulon voittamiseksi, ja alkaa kirjata muistiin kohtaamisiaan ja keskusteluitaan ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa.

En voinut olla ajattelematta, että kertoja on yhtä kuin Elina Hirvonen, vaikka teos onkin fiktiivinen ja luokiteltu romaaniksi. Yhtymäkohtia on kuitenkin paljon, ammateista ja kirjoittamisesta alkaen kansainvälisiin kokemuksiin ja haluun pelastaa maailma. Kohtaamisia erilaisten, silti hyvin samanhenkisten ihmisten kanssa löytyy esimerkiksi Madridista, Irakista, Sambiasta kuin myös Helsingistä. Kertoja palaa useissa kohdin nuoruusvuosien iltoihin ja öihin ystävien kanssa, heidän keittiöihinsä, baareihin ja mielenosoituksiin. 

Ehkä tarina, jota olen kertonut suhteestani rakkauteen, ei olekaan aivan totta.

Keskusteluista on tähän teokseen poimittu ne, jotka koskevat tai sivuavat rakkautta. Rakastumista, parisuhteita, perheenjäsenten välistä sidettä, yhden yön suhteita tai elämän mittaista rakkautta, seksuaalisuutta ja monenlaisia valintoja nuoruudesta aikuisuuteen. Keskustelut ympäri maailman ovat lohdullisen universaaleja kulttuureista huolimatta niin helsinkiläisessä keittiössä kuin arabimiesten kanssa Irakissa. Vaikuttavinta on ehkä rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuden voimaan, kuten irakilainen Mutanabbi-katu. Kertoja pohtii myös väkivaltaisen lapsuutensa vaikutusta omiin rakastumisiin ja valintoihin, äitinsä ja isoäitinsä elämää, avioliittoaan sekä varsinkin kykyään pelastaa veljeään sairaudelta. 

Vuotta 2020 leimaa tietysti pandemia, joka lukitsee ihmiset koteihin ja eristää heidät läheisistä. Tapa viettää aikaa rakkaiden kanssa ja tavat pitää yhteyttä kauempana asuviin rakkaisiin muuttuu peruuttamattomalla tavalla. Seuraava kertojaa ravisuttava hetki on se, kun hänen afganistanilainen, jo Suomeen aiemmin muuttanut, ystävänsä pelkää jäävänsä Afganistaniin jumiin sen jälkeen kun Taleban on saanut vallan takaisin. Tämä oli minullekin kaikkein koskettavin osa teosta. Olen aina reagoinut voimakkaasti Afganistanin naisten ja hazara-vähemmistön tilanteeseen ja aika rikki olen jälleen siitä luettuani. Romaani loppuu päivään jolloin Putin hyökkää Ukrainaan.

Paikoitellen ajattelin teoksessa olevan ärsyttävän paljon nuoruuden nostalgiaa ja pienen kuplan keskinäisiä keskusteluja, mutta toisaalta ne oli taitavasti poimittuja ja linkittyivät aina johonkin poliittisesti, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti tai henkilökohtaisesti mielenkiintoiseen. Kertojalla (Hirvosella?) on kadehdittavan laaja kokemus eri kulttuureista ja melkoinen kattaus ystäviä eri puolilta maailmaa, joiden kautta avautuu henkilökohtainen kosketus maailman tilaan. Kiehtovimmat kohdat olivat silti ne lyhyet hetket joissa kertoja pohti perheensä naisia ja näiden mahdollisuuksia (mahdollisuuksien vähyyttä) luokkayhteiskunnassa, jota meillä ei muka ole.

Laitoin kirjan Helmetin haastekohtaan 37: Kirja herättää voimakkaita tunteita. Luin kansiliepeestä että Rakkauksien lokikirja aloittaa romaanitrilogian - hienoa! Pidin kovasti sen intertekstuaalisuudesta, viittauksista ajatuksiin maailmankirjallisuudessa tai feministisissä kirjoituksissa, ja siitä miten en ole ainoa maailman ihminen, jonka laukussa on usein kirja mukana ihan vain siksi, että sen läsnäolo lohduttaa. Tämän kirjan voisin ostaa itselleni ja kantaa sitä välillä repussani.

Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolella maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

Abdulrazak Gurnah 2020. Englanninkielinen alkuteos Afterlives. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2022. Ostin omaksi. Pokkarissa 339 s. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme seuraavaksi kirjaksi tämän Nobel-voittajan teoksen, joka on odottanut yöpöydällä vuoroaan jo hetken. Luimme viimeksi Putinista ja Venäjän kolonialismista, nyt on vuorossa Saksan ja Iso-Britannian Itä-Afrikkaan jättämän jäljen vuoro. Gurnah, Iso-Britanniaan Tansaniasta 18-vuotiaana muuttanut kirjailija ja professori, on jäänyt meillä ilmeisen vähälle huomiolle Nobelistaan huolimatta. Häneltä on suomennettu tämän jälkeen varhaisempi teos Paratiisi. 

Loppuelämät sijoittuu 1900-luvun alun itäiseen Afrikkaan, alueeseen jonka hahmotin vähitellen Tansaniaksi, mutta josta alkuun käytetään nimeä Saksan Itä-Afrikka. Alue on saksalaisarmeijan hallussa ja ensimmäinen maailmansota ulottaa väkivaltaiset lonkeronsa sinne saakka. Nuorukaiset värväytyvät Schutztruppeen ja sotivat niin omiaan kuin brittejäkin vastaan. Sodassa loukkaantuu Hamza, perheetön poika, joka päätyy sisämaan sotien jälkeen takaisin kotiseudulle rannikkokaupunkiin ja elää loppuelämänsä varsin onnellisesti. Toisenlainen loppuelämä on suunnilleen samanikäisellä Ilyaalla, jonka pikkusisar Afiya ei lakkaa koskaan miettimästä, mihin veli joutui ja miten tälle sodassa kävi.

Romaanin alku kuvaa Ilyaan ja Afiyan lapsuutta köyhyydessä, ilman vanhempia, ilman yhtään mitään. Itäisen Afrikan rannikko on monikulttuurinen, eikä pelkästään kolonialismin vuoksi, vaan siellä käydään vanhastaan kauppaa niin arabien kuin intialaistenkin kanssa. Osa asukkaista on muslimeja, osa kristittyjä ja sitten on niitä, jotka hakevat turvaa vanhoista uskomuksista. Ihmisvilinä ja kaupankäynti ei kuitenkaan jaa osallisuutta tasaisesti, vaan köyhimpien on ponnisteltava tosissaan leipänsä eteen ja siksi eurooppalainen armeija vetää puoleensa. Hallitsijat vaihtuvat ja maailma sotii ympärillä, mutta kaikkein sorretuimpien on vain jatkettava elämäänsä.

Romaani esittelee alkuun muitakin hahmoja, kuten nuorista huolehtivan Khalifan ja tämän äksyn vaimon, epäluotettavalta tuntuvan esimiehen ja Saksan armeijan arvaamattomat upseerit. Hamzan vuodet sodassa ovat kammottavaa luettavaa, kun taas Afiyan kasvu tytöstä naiseksi antaa uskoa ja toivoa tulevaisuuteen. Olen ennenkin äärimmäisestä köyhyydestä lukiessani hämmästellyt, miten vähällä ruoalla, heikolla hygienialla ja vähillä tavaroilla ihminen saattaakin tulla toimeen. Samaa kauhistelin nytkin. Gurnahin teksti ei kuitenkaan jätä tilaa surussa, pelossa tai kärsimyksessä vellomiselle, vaan tarina vie pontevasti eteenpäin.

Ehkä 1900-lukua kuvaakin suurten sotien lisäksi ja niistä huolimatta toiveikkuus ja usko kehitykseen, sillä paljon toiveikkuutta oli tässäkin tarinassa, jonka ohuet hännät yltävät Afrikan maiden itsenäistymiseen 1960-luvulle saakka. Jotain kadotetaan lähes pysyvästi ja osa siteistä katkeaa vuosikymmeniksi, mutta elämä kantaa ja tuo mukanaan pysyvyyttä ja turvaa. Romaaniin mahtuu kaunis rakkaustarina, eräs riivaajaan valtaama lapsi ja paljon muuta elämänmakuista. Toiveikkaassa tunnelmassa on läsnä myös hieman surumielinen sivuvire, on öisiä painajaisia, sodan jättämiä arpia ja hylkäämisen pelkoa.

Tarina siis kulkee eteenpäin kuin juna, välillä ympäristön yksityiskohdissa ja tarkasti keskusteluissa viipyillen, mutta etenkin loppua kohden kiihtyen. Gurnahin tyyli on hyvin realistista, vaikka yksityiskohdissa on runollisuutta ja monikulttuurinen ympäristö tuo oman maagisen mausteensa arkeen. Ihanan mausteen tekstiin tuovat runsaat esimerkit paikallisista sanoista ja alkupuolella myös saksankielisistä sanoista. Einari Aaltonen on tehnyt suomentajana upean työn monipuolisen tekstin parissa.

Romaani on ankara muistutus kolonialistisesta epätasa-arvosta, rasismista ja hyväksikäytöstä, ja mielestäni hyvä opetus myös siitä, etteivät maailmansodat koskettaneet pelkkää Eurooppaa, eikä uutisoinnin pitäisi siihen nykyäänkään sortua niin paljon. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii parhaiten kohtaan 22: A book by an author from an African country. Helmetin lukuhaasteessa laitan sen kohtaan 6: Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Maritta Lintunen 2023. WSOY. Kuuntelin BookBeatista. Lukija Anna Saksman.

Olen opetellut tänä vuonna kuuntelemaan kirjoja työmatkoilla ja nyt kahden kirjan jälkeen täytyy jo myöntää, että se alkaa olla mieluisaa. Matka taittuu nopeammin, pysyn aamuisin paremmin hereillä ja melkeinpä odotan kirjan kuuntelemista. Tämä ei nimittäin ole ollut minulle mikään selvä juttu, päinvastoin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, ettei minusta tulisi kirjojen kuuntelijaa, niin vaikealta tuntui keskittyä kuuntelemiseen.

Sata auringonkiertoa on minulle ensimmäinen Maritta Lintusen kirja. Olen pannut sen merkille kirjablogeissa ja työkaverini on sen vasta lukenut. Hänelle tokaisin yhtenä päivänä, etten innostu siitä nostalgisesta ruikutuksesta, jota Lintusen kirjassa on. On totta, ettei nostalgia ole minun juttuni lainkaan, mutta kirjaa kuunnellessani eteenpäin pääsin ärsytyksen tunteesta yli ja löysin tarinasta pointin jossa nostalgia lunastaa paikkansa.

Keväällä 1975 pohjoiskarjalalaisesta Loukkuvaaran kylästä lähtee Sotikoffien perhe kohti Göteborgia, kuten niin monet suomalaiset noihin aikoihin. Ruotsissa olisi luvassa töitä, parempi elintaso, hyvännäköisiä poikia ja vapauden huuma. Teini-ikäinen Leena sopeutuukin nopeasti, mutta hänen isoveljensä Seppo päättää muuttaa jo vuoden päästä takaisin Loukkuvaaraan. Hänelle seutu, sen maisemat ja kieli, ovat enemmän koti kuin perhe, joka jää Ruotsiin.

Lintunen kuvaa lähihistoriaa hyvin tarkkanäköisesti. Sotikoffien perheessä on muutettu ennenkin, sillä isovanhemmat ovat rajan takaa Karjalasta. Seuraavassa sukupolvessa on jälleen maahanmuuttajia ja kokemus maahanmuutosta onkin yksi kantavia teemoja teoksessa. Leenan vanhemmille sopeutuminen on raskaampaa, kieli ei niin taivu, työnteko ei tuokaan sitä elintasoa, josta haaveiltiin ja kesälomilla käydään aina Loukkuvaarassa. Ruotsissa hävettää olla suomalainen; Suomessa hävettää myöntää ikävöivänsä kotiin. Romaani kuvaa upeasti myös maaseudun autioitumista ja muuttumista vain muutamassa vuosikymmenessä.

Perheessä on salaisuuksia ja sellaisen äärelle romaani päättyy koskettavalla tavalla. Äiti ei pysty rakastamaan tytärtään ja Leenalla on huono omatunto synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Miksi näistä ei ole koskaan osattu puhua ja avautua? Leenan tytär Monika löytää tiedon äitinsä teiniaikaisen poikaystävän kuolemasta. Voiko äidille kertoa asiasta, josta hänellä on ollut väärät luulot vuosikymmenten ajan? Omat murheensa on myös Loukkuvaaraan palaavalla Sepolla. Hän erehtyy naimisiin liian nuorena eikä avioliitto ole onnellinen. Käänteentekevää hänen elämässään on tavata kirjailija, sielunkumppani, joka hänen laillaan arvostaa maaseutua ja luontoa.

Luin BookBeatista, että Lintunen on kotoisin Ylä-Karjalasta, joten romaanissa on varmasti paljon omakohtaisia kokemuksia ja pienen autioituvan kylän kuvaus tuntuukin siltä kuin olisin itse paikan päällä sitä todistamassa. Ja niinhän olen ollutkin, vaikkakin vähän eri puolella Suomea. Mielenkiintoinen oli myös tuo usean polven maahanmuuttajuus, sillä jotenkin tuntuu ettei siitä puhuta Suomessa nykyään tarpeeksi paljon. Ihmetellään ja paheksutaankin uusia tulijoita, vaikka olemme itsekin muuttaneet monia kertoa rajojen yli ja takaisin niin sotien vuoksi kuin elintasonkin perässä.

Minun on edelleen vaikea keskittyä äänikirjoissa ympäristön kuvaukseen. Sitä oli Lintusen romaanissa aika paljon. Yksityiskohtien runsaus oli ehkä juuri sitä nostalgiaa mikä hieman ärsytti, mutta näin jälkeenpäin ajatellen yksityiskohdilla oli paikkansa. Uskon että fyysistä kirjaa lukiessa pysyisin paremmin perillä aikatasoista, sillä se aiheutti välillä haasteita bussimatkojen aikana. Tämä onkin seikka, jota voisin tarkkailla seuraavien äänikirjojen kohdalla. Lintusen kieli on kaunista ja soljuvaa, mistä nautin kovasti edellisen lukemani päälausevoittoisen romaanin jälkeen. Ihana yksityiskohta olivat Hassisen koneen lyriikasta poimitut säkeet kirjan lukujen nimiksi!

Auli Leskinen: Talo Andien juurella

Auli Leskinen 2023. WSOY. 295 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdeksän vuotta sitten lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika, joka sijoittui Chileen. Latinalaisessa Amerikassa pitkään asunut Leskinen näyttää tuntevan hyvin myös Kolumbian raskaan lähihistorian ja nykytilanteen. Talo Andien juurella sijoittuu vuoteen 2016, jolloin Kolumbian hallitus sai sissiliike FARCin neuvottelupöytään, mutta onko tilanne rauhoittunut? Vieläkö lapsia kaapataan mukaan sissitoimintaan?

Kriisiterapeutti Kira työskentelee Kolumbian Cumuntassa, pienessä kaupungissa sissien hallitseman metsän kainalossa. Naistentaloon saapuu pienen poikansa kadottanut tummaihoinen nainen, Serena Cox, jota Kira ja naistentalon muut työntekijät alkavat auttaa. Serenan tarina ei jätä Kiraa rauhaan ja hän suostuu vaaralliselle matkalle syvälle vuoristoon löytääkseen tuon pojan, joka mitä ilmeisimmin on sissien hallussa. Pojan katoaminen osuu aseellisten konfliktien keskelle ja lopulta Kirankin henki on vaarassa.

Leskinen on kirjoittanut romaaninsa alkuun esipuheen, jossa hän kertoo tarkemmin Kolumbian monimutkaisesta tilanteesta. Hyvä niin, sillä vaikka olen lukenut näistä konflikteista ja jännitteistä ennenkin, on niiden perässä vaikea pysytellä. Romaanissa yhteenotot on kuitenkin rajattu selkeästi, vaikka taustalla on paljon politiikkaa, maanomistajuuskiistoja, epätoivoa, köyhyyttä ja huumekauppaa. Järkyttävää on se, miten lapsia käytetään pelinappuloina, heidät viedään kodeistaan ja heistä kasvatetaan sissejä.

Cumuntassa on hikisen kuumaa ja vehreää. Leskisen tarinassa pysähdytään usein siihen, miltä iholla, korvissa tai vaikkapa jalkojen alla tuntuu. Kira joutuu myös tunnustelemaan sitä, miten paljon hän antaa työnsä vaikuttaa itseensä. Serenan pojan katoamisen myötä hän ymmärtää, että kauan sitten hänen oma perheensäkin joutui menettämään paljon sodan vuoksi. Lähes tuntemattomaksi jääneellä isällä oli historia, josta Kira ei tiennyt mitään. 

Romaani ei meinannut millään avautua minulle alkuun, mutta jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä halusin oppia vähän lisää Kolumbiasta. Puolessavälissä tarina alkoi onneksi vetää ja hotkaisin kirjasta loput yhdessä illassa. Tarinassa oli lopulta melko paljonkin aineksia alkuperäisväestöstä tummaihoisiin, luokkajaosta konflikteihin ja yhteisöllisyyteen. Siksi Kiran perheen historia Suomessa jäi ehkä hieman irralliseksi. Sitä olisi voinut kuljettaa enemmän rinnalla alusta lähtien, ja toisaalta romaani olisi ollut kiehtova ja kokonainen sitä ilmankin. Leskisen kirjoitustyyli on melko päälausevoittoista ja joskus perättäiset lauseet eivät ihan vaivattomasti täydennä toisiaan. Silti täytyy sanoa, että tunnelma välittyy hyvin ja tulee suorastaan iholle. 

Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa

Annie Darling 2016. Englanninkielinen alkuteos The Little Bookshop of Lonely Hearts. Suomentanut Saara Pääkkönen. Tammi 2022. Oma ostos.

Jos kirjailijan sukunimi on Darling, ei kai voi olettaa muuta kuin suloista kirjallisuutta. Tähän kirjaan sain kimmokkeen Helmetin haastekohdasta, jossa kirjan nimessä pitää olla sana kirja. Toivon tämän myös auttavan siihen lukujumiin, joka on vaivannut vakavammin otettavien kirjojen kanssa. Aloitin tätä ennen viisi varsin kehuttua romaania, jotka ovat kaikki jääneet kesken. Äsken postaamani Sofi Oksasen tietokirja oli virkistävä poikkeus muiden seassa, sillä sitä ei tosiaankaan voinut jättää puoliväliin.

Lähtökohtaisesti pidän kirjoista, jotka sijoittuvat Lontooseen, joten Goodreadsin haasteessa sijoitan sen kohtaan A book set in one of the 25 most beautiful cities in the world. Bloomsburyssa en ole tietääkseni käynyt, mutta nyt varmasti käyn. Siellä voisi aivan hyvin sijaita sata vuotta vanha kirjakauppa, jonka tuore omistaja pelkää kirjakauppojen puolesta ja pohtii, millä omansa saisi erottumaan muista. 28-vuotias Posy Morland rakastaa historiallista romanttista kirjallisuutta ja päättää keskittyä romanttisen kirjallisuuden myymiseen kaupassa, jonka hän on juuri perinyt.

Kiinteistön uudella omistajalla, Sebastian Thorndykella, on kuitenkin muita suunnitelmia. Komea nuorukainen ei kuuntele Posyn ajatuksia, vaikka ravaakin kirjakaupassa ärsyttävyyteen saakka. Hänen isoäitinsä on kuitenkin jättänyt kaupan tarkoituksella Posylle, ei Sebastianille. Työntekijöidensä kanssa Posy päättää juhlia uudistuneen kirjakaupan avajaisia vain parin kuukauden kuluttua. Ehtiikö hän siihen mennessä vakuuttaa Sebastianin, tilata kaiken tarvittavan, tehdä remontin ja pölyyttää omia haaveellisia asenteitaan?

Posy on jäänyt vastuuseen 15-vuotiaasta pikkuveljestään vanhempien kuoltua seitsemän vuotta aikaisemmin. Nuori nainen on tehnyt hyvää työtä, mutta rahat eivät meinaa millään enää riittää edes nopeasti kasvaneen Samin vaatevaraston uusimiseen. Osaako hän yrittäjänä huolehtia rahavirroista niin että kauppa kannattaa? Yllättäen Lontoon rasittavin poikamies Sebastian rientää apuun niin remontissa kuin projektinhallinnassakin. Lapsesta asti toisiaan ärsyttäneet Posy ja Sebastian ottavat päivittäin yhteen, kunnes lopulta löytävät yhteisen sävelen - tietysti.

On alusta asti selvää, miten romaanissa käy. Teos on kuitenkin romaanisarjan alku, joten kuvittelin käänteiden tulevan kiusoittelevasti ehkä vasta jossakin tulevassa osassa. No, hyvä näin, sillä voi olla etten anna itselleni lupaa lukea seuraavaa osaa. Tarina tihkuu söpöyttä aina Posyn homssuisesta olemuksesta eksentrisiin työkavereihin, vaaleanpunaisiin yksityiskohtiin, herkullisiin leivonnaisiin, romanttisen kirjallisuuden sitaatteihin ja Posyn omiin eroottisiin kirjoitelmiin. Söpöyttä tasapainottavat Sebastianin kärkkäät kommentit ja kiire, jonka avajaiset aiheuttavat. Ehdottomasti sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, joka ei ota itseään liian vakavasti, eikä ole ollenkaan huonoimmasta päästä!

Sofi Oksanen: Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan

Sofi Oksanen 2023. Like. 240 s. 

Valitsimme lukupiiriin luettavaksemme kirjan, jonka aihe on ajankohtainen ja valitettavasti samaan aikaan myös hyvin ikuinen. Putin käy sotaa naisia vastaan tällä hetkellä Ukrainassa, mutta Neuvostoliitto ja Venäjä ovat käyneet samaa sotaa vuosisatoja. Oksanen on saanut kimmokkeen kirjalleen isotätinsä kohtalosta, kohtalosta joka on vaikuttanut hänen tuotantoonsa muutenkin. Teos on rankkaa luettavaa ja ehkä yksi rankimmista asioista onkin huomata se, miten olemme ummistaneet silmämme kaikelta siltä, minkä Oksanen kirjoittaa näkyväksi.

Sota naisia vastaan on väistämättä seksuaaliväkivaltaa monissa eri muodoissa. Sitä tapahtuu rintamalla, kaduilla, kellareissa ja kodeissa. Sillä on pitkä historia, sen motiivit ovat moninaiset aina vallankäytöstä kansanmurhaan, se on äitien ja kirkon sallimaa ja sen seuraukset saattavat näkyä sukupolvien yli. Oksanen kuvailee, millä tavalla raiskaukset ovat yksi ase muiden muassa ja miten sotilaasta kasvaa sotarikollinen.

Seksuaaliväkivalta on maailman vanhimpia aseita, koska se on halpa, tehokas, vaikutukseltaan ylisukupolvinen eikä se vaadi logistiikkaa, teknistä huoltoa tai modernisointia.

Koska kirjan teemana on Putin, näkökulma ei ole pelkästään historiallinen eikä pelkästään Ukrainassa, vaan myös siinä ihmiskuvassa ja niissä tavoitteissa, joita Putin ja hänen edeltäjänsä ovat luoneet kansalle, niin miehille kuin naisillekin. Miten eri keinoin venäläisestä kansasta on muokattu halutunlainen ja mitä ei-halutuille heimoille, ajattelijoille tai muille rohkeille yksilöille on tapahtunut. Kyyditykset - sana, jonka itse liitän mielessäni ensimmäiseksi historiallisiin vainoihin - joita Neuvostoliitto ja Venäjä ovat harjoittaneet vuosikymmenten ajan, ovat nykypäivää Ukrainassa ja ne kohdistuvat myös lapsiin. 

Näin sortotoimien kohteeksi joutuva ryhmä epäinhimillistetään eläimiksi, sitten hyönteisiksi, ja lopulta abstraktioiksi. Siviilien tappaminen ei ole ongelma, jos velvollisuus kohdella heitä ihmisiä on lakannut. Kansanmurha on tämän kehityksen äärimmäinen aste, joukkohaudoissa ihmisiltä on riistetty oikeus omaan nimeen ja identiteettiin.

Läntinen maailma on ummistanut silmänsä venäläiseltä kolonialismilta aina. Siinä missä monet muut imperialistiset vallat ovat joutuneet silmätysten tekojensa kanssa viime vuosikymmeninä ja oppineet katumaan tekojaan, Venäjä ei. Sitä ei ole Venäjältä vaadittu koskaan. Oksasella on koskettavia esimerkkejä siitä, millä tavalla Neuvostoliitossa kasvaneet lapset ovat oppineet kaksoiskielen - sallitun ja salatun -, miten heidän tarinoistaan jää pois aineksia, joista ei saa puhua ja miten hänkin on vasta aikuisena oppinut sanottamaan lapsuutensa kokemuksia. 

Venäjän kolonisointiprosessi puolestaan on yhä samanlainen tapahtumasarja kuin ennenkin: alkuperäisväestöön kohdistetaan väestönsiirtoja ja puhdistuksia, heidät korvataan venäläisillä ja jäljelle jääneet assimiloidaan eli venäläistetään. Alueen oma historia ja kulttuuri vaihdetaan valloittajan mytologiaan.

Oksasen vaikuttavassa tietokirjassa on paljon muutakin misogyniasta, sodasta, Venäjästä ja propagandasta. Sen soisi pääsevän pakolliseksi kurssikirjaksi lukioihin tai yliopistoihin ympäri maailman. Toivon että sen lukevat myös poliitikot, toimittajat ja muut, joiden tehtävä on kertoa meille maailmasta, sillä teos avaa silmiä ja opettaa ymmärtämään ihmisiä, jotka asuvat ihan lähellä. Ulkoasultaan kaunis kirja, jonka raakaa sanomaa korostaa Oksasen koruttoman asiallinen ja suorasukainen kirjoitustyyli.

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston 2019. Englanninkielinen alkuteos Red, White and Royal Blue. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022. 400 s. Lainasin kirjastosta. 

Ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa parhaaksi rakkausromaaniksi äänestetty kirja valittiin myös Goodreadsissa vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi. Sieltä minäkin tämän bongasin. Alun perin ajatus oli löytää Helmetin haastekohtaan 39 bi- tai panseksuaalinen henkilö, mutta koska siihen luin jo toisen teoksen, sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjassa on presidentti.

Kiitossanoissaan Casey McQuiston kertoo, miten tarinan aihiosta muodostui hänelle eräänlaista eskapismia silloin kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Siitä viitekehyksestä ymmärrän tarinan synnyn täysin. Voi kunpa avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus voittaisivatkin, peittoaisivat konservatismin ja takapajuisuuden. Siitä tässä on kyse. 

Romaanin päähenkilö Alex kampanjoi presidenttiäitinsä puolesta. Uudet vaalit lähestyvät ja olisi kammottavaa, jos vastaehdokas voittaisi. Vaalit ja kaikki vaaleja edeltävä työ ovat siis tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Alexin perhe on tehnyt politiikkaa aina, ponnistanut Texasista Valkoiseen taloon ja muuttanut maailmaa. Alexillakin on selvä visio omasta paikastaan tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Kunnes hän aiheuttaa skandaalin Englannin kruununprinssin häissä. Vastineeksi hän lupaa ystävystyä juhlakalun nuoremman veljen, ärsyttävän täydellisen prinssi Henryn kanssa. Ystävyys syttyykin oikeasti ja kaikkien yllätykseksi syvenee vielä pidemmälle.

Tässä vaiheessa Alexin on pohdittava seksuaalista suuntautumistaan, ja vaikka se aiheuttaakin tunnemyrskyn, tässä tarinassa siitä selvitään suorastaan taianomaisen helposti. Ehkä se johtuu ihanasta Henrystä, josta Alex löytää vastinparinsa, aurinkonsa, kuunsa ja ankkurinsa. Nuorten miesten välinen kirjeenvaihto on täynnä terävää sanailua, ylitsepursuvaa tunteilua ja älykkäitä viittauksia historiaan. Katastrofi on tietysti väistämätön, mutta koska tämä romaani on kaikin puolin ennalta-arvattava, lukijan ei tarvitse hermostua nuorukaisten puolesta.

Odotin kevyttä ja romanttista hömppää ja sitä sain. En kuitenkaan odottanut romaanin olevan niin kovin eroottinen. Kuuntelin kirjaa aamubussissa posket punaisina ja toivoin ettei kukaan muu kuule. Lakanoissa piehtaroiminen oli romaanissa kuitenkin vain yksi vaihe, jonka jälkeen lukeminen oli vähemmän kuumottavaa. Ehdin jo miettiä, löytyykö teoksesta tarpeeksi tasoja, tai tasoja lainkaan, mutta nyt kun olen sen kokonaan lukenut, onhan niitä, vaikka melko sinisilmäisiä ja romanttisia ovatkin.

Ehdoton kehu täytyy antaa teokselle siitä, miten se tosiaankin toimii eskapismina. Tarina on täynnä optimismia, lämpöä, ystävyyttä ja siteitä, jotka vain vahvistuvat. Englannin kuningatar - mummi - saa ehkä nenilleen, mutta maailma nytkähtää juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan, suvaitsevaisuus voittaa ja rakkaus pelastaa. Erityisesti pidin nuorten aikuisten välisestä ystävyydestä ja sisarten välisestä rakkaudesta, älykkyydestä kaiken kohelluksen ja rankan kampanjan keskellä sekä karikatyyrisistä mutta hyvin osuvista kulttuurisista ominaispiirteistä niin jenkeissä kuin Kensingtonin palatsissakin.