12.8.2018

Pierre Lemaitre: Verihäät

Pierre Lemaitre 2009. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié. Suomentanut Kaila Holma. Minerva 2018. 363 sivua. Kirjastosta.

Hienoa, että palkitun ja rakastetun Lemaitren teoksia suomennetaan myös ajalta, jolloin Lemaitre-buumi ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Tämäkin käännös siis lähes kymmenen vuotta myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Verihäät kuuluu Lemaitren jännäriosastoon, muttei kuulu suosittuun Camille Verhoeven -sarjaan (linkissä Alex), vaan on ilmeisesti niitä vanhempi. Syksyksi odotan kovasti ihanan Näkemiin taivaassa -romaanin jatko-osaa, Tulen varjot.

Tästä jännäristä on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa jotain olennaista. Yritän parhaani, mutta varovaisimpien kannattaa jättää pari seuraavaa kappaletta lukematta. Tapahtumien päähenkilö on kolmekymppinen Sophie, onnellisesti naimisissa ja työelämässäkin menee hyvin. Sophie alkaa kuitenkin jostain syystä unohdella asioita ja hukata tavaroita, eikä aikaakaan kun hänen elämänsä menee vauhdilla alamäkeä. Pian ollaan tilanteessa, jossa hän herää muistamatta edellisen yön tapahtumia. Hänen vastuullaan ollut 6-vuotias poika löytyy peiton alla kuolleena. Sophiella ei ole vaihtoehtoja, hänen on lähdettävä pakoon.

Hän hukkasi vihkonsa. Hän kadotti autonsa, kaverinsa, hänet pidätettiin varkaudesta, päivä päivältä sekavuus romutti hänen elämänsä. Juoppojen tapaan hän alkoi piilotella unohteluaan, huijata, piilotella, jottei Vincent eikä kukaan muukaan huomaisi mitään. Tohtori ehdotti, että hänet otettaisiin hoitoon. Sophie kieltäytyi, kunnes kuolema tuli ja syöksi hänet hulluuteen.

Sophie löytää itselleen uuden identiteetin ja työn, mutta elämä on raskasta maan alla. Eivätkä hänen muistinmenetyksensä katoa mihinkään. Unettomat yöt, painajaiset ja sumuinen olo tekevät ennen niin hehkeästä naisesta nopeasti laihan haamun, jota on vaikea tunnistaa entisekseen. Kun Sophie tapaa Frantzin, vaikuttaa aluksi siltä, että painajainen hellittää, mutta pian käy ilmi, että todellinen helvetti on vasta edessä. Frantzin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä vaikuttaa suhteeseen ja Sophien hengissä pysymiseen.

Lemaitre on punonut melkoisen kekseliään juonen, josta en siis uskalla tämän enempää kertoa. Ihmiset eivät ole sitä, miltä näyttävät tai mitä kerronta alkaa alkuun ymmärtää. Melko pian palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja lukijan tehtäväksi jää jännittää, kuka pääsee maaliinsa ensimmäisenä ja millä tavalla, ketä petetään ja kenen hermot kestävät parhaiten. Verihäät on jännittävä ja luovuudessaan jopa hauska, mutta olen kahden vaiheilla, onko se niin scary, jotta voisin sijoittaa sen Goodreadsin haastekohtaan 45. Ehkä teoksen painostava tunnelma kuitenkin ansaitsee sen!

Lemaitre kirjoittaa tätä kirjaa tyylillä, joka muistuttaa enemmän Silmukkaa kuin vaikkapa Alexia. Psykologinen lataus on nimittäin tässäkin hyvin vahva. Jos vertaan Näkemiin taivaassa -romaaniin, Verihäät on tyyliltään vähemmän rönsyilevä, kielellisesti vähemmän rikas, yksioikoisempi ja pelkistetympi. Toki genrekin on eri. Enkä sano sitä pahalla - tämä(kin) teos on uskomattoman vetävä - pikemminkin se kertoo kirjailijan kyvystä kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. Ja Pierre Lemaitre sen todellakin taitaa!

Lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa ja Leena Lumi.

8.8.2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi. Suomentanut Jaana Nikula. otava 2018. 224 sivua. Kirjastosta.

Silloin en tiennyt enkä ymmärtänyt, että mekin kuolimme sinä päivänä. Olimme kaksikymmenvuotiaita, mutta elämämme oli monin tavoin tullut päätökseen. Kaikki myöhemmin tapahtunut - lapsemme syntymä, pako, kaikki minun työvuoroni, kaikki ne tunnit töissä, kaikki - oli vain kömpelöä yritystä korvata se mitä menetimme silloin, sinä päivänä.

Kolmekymmentä vuotta sitten nuori Nahid antautui mukaan vastarintaliikkeen toimintaan, kun islamilainen vallankumous jyräsi Iranin ja vainot alkoivat. Läheisten kuolema, petosten ja paljastumisten pelko, ja erityisesti vastasyntynyt lapsi saivat nuoren parin lähtemään kotimaastaan kohti lumen, meren ja vihreiden metsien Ruotsia. Nyt kun Nahidin mies on kuollut ja tytär Aram elää jo omaan aikuisuuttaan, saa Nahid tietää sairastavansa syöpää. Hänelle annetaan puoli vuotta elinaikaa, mutta on mahdollista että aikaa on vain joitakin viikkoja tai jopa vuosia.

Sairastuminen saa naisessa aikaan tunteiden vuoristoradan. Nahid käy läpi menneisyyttään, suhdetta äitiinsä ja siskoihinsa, omaan mieheensä, väkivaltaa joka varjosti naisten elämää avioliitoissa, myös hänen omassaan. Sitä voimakkaampaa tuntuu kuitenkin olleen rakkaus, jota on riittänyt niin äitien ja tyttärien, kuin siskostenkin välillä ja väkivallasta huolimatta myös avioliitossa. Monimutkaisimmalta tuntuu hänen suhteensa Aramiin, tyttäreen jolle Nahid antoi elämän Ruotsissa ja jolta tämä nyt toivoisi niin paljon, kun elämää ei ole enää kovin paljon jäljellä.

Nahid kokee syyllisyyttä perhettä kohdanneesta menetyksestä silloin ennen pakoa ja tietysti siitä, että hän itse jätti äitinsä. Suhteessaan Aramiin hän yrittää laastaroida niin syyllisyyttään kuin pettymyksiä ja pelkojakin, eikä se tietenkään tee äidin ja tyttären välisestä suhteesta helppoa. Kuka on ketäkin varten? Oletko loukkaantunut? Oikein todella? Paskat minä siitä, sillä sinä minä kuolen pian. Minä kuolen, mutta sinä saat elää, tuliko selväksi? Saan tehdä sinulle mitä tahdon. Nahid on itsekeskeinen, katkera ja liian suorasanainen potilas, joka rakastaa mutta jota ei ole helppo hoitaa. Uskoa tulevaan ja halun elää tuo kuitenkin yllättävä uutinen.

Olimme kerran on monitasoinen ja vahva pieni romaani. Se on maahanmuuttajan tarina ja muistuttaa paikoin Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaromaaneja, ei tyyliltään vaan Iranin lähihistorian vuoksi. Tämä romaani olisi aiheen lukea niiden, joiden on vaikea hahmottaa pakolaisten syitä muuttaa kauas kotoaan, maahanmuuttajan kokemaa ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunnetta tai sitä ikävää, joka ei hellitä. Niiden, jotka väittävät pakolaisuudesta jotain muuta kuin mitä se yleensä on.

Syöpä ja sairastminen on tietysti romaanissa läsnä koko ajan ja niinpä sitä kautta kumpuavat muut teemat ovat teoksessa lähes yhtä suuressa roolissa kuin pakolaisuus. Golnaz Hashemzadeh Bonde kirjoittaa rehellistä tekstiä, jossa ei kaunistella eikä vähätellä mitään. Nahidin kerronta suorastaan paukkuu ja poksuu totuuksia päin naamaa. Samaan aikaan, tai juuri siksi, Olimme kerran on yksi tämän kesän tunteita herättävimmistä romaaneista. Nenäliinapaketti on tarpeen pitää vieressä tätä lukiessa!

Kirjasta lisää blogeissa Leena Lumi, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

6.8.2018

Anne Swärd: Vera

Anne Swärd 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Vera. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2018. 379 sivua. Kirjastosta.

En pelkää enää, pelkoni kului loppuun viimeisenä talvena vuoristossa. 

Olipa upea kirja! Vera on Romaani isolla ärrällä, taitavasti rakennettua kaunokirjallisuutta, sellaista joka saa pohtimaan, mistä ihmeestä kirjailijan ideat kumpuavat. Tarina liikkuu tavallaan kahdessa ajassa ja se on Veran äidin, Sandrinen kertoma. Itse asiassa romaani onkin kertomus Sandrinen elämästä, ei niinkään Veran tarina. Vera syntyy heti sotien jälkeiseen maailmaan, Ruotsiin, jonne hänen äitinsä on päässyt pakenemaan saksalaisia. Olosuhteet ovat päältä katsottuna täydelliset: on yläluokkainen perhe, runsaasti ruokaa ja huolenpitoa, kauniit vaatteet ja iso suku.

Toisenlainen on maailma, josta Sandrine on lähtöisin. Ranskalaisen satamaköyhälistön kasvatilla ei ole ollut ruokaa, hädintuskin vaatteitakaan, isoäiti huorasi elääkseen ja perheen miehet loistivat poissaolollaan. Sandrinen äiti on kuitenkin määrätietoinen vastarintaliikkeen aktivisti, jonka vuoksi hän ajaa kolme tyttöään turvaan Puolan vuoristoon, kun sota alkaa. Turvassa naiset eivät ole lopulta sielläkään. Kun Sandrine jättää Puolan, hän jättää taakseen äitinsä ja kaksi rakasta siskoaan, sekä salaisuuden josta hän ei puhu Ruotsissa.

Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä. 

Cederin perheessä Sandrine kokee olevansa häkissä, jossa hänen tulisi tyydyttää miehensä tarpeet, vaikkei tämä sitä osoita haluavansa. Ympärillä on täydellisen näköisiä, häikäilemättömiä, juonittelevia ihmisiä, jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi. Perheen sisäinen dynamiikka on vähintäänkin monimutkainen ja kammottava. Vera on syntynyt hääyönä, muttei Sandrinella ole halua tutustua tyttöönsä. Hän katsoo vierestä, miten tyttö kasvaa taloudenhoitajan lempeässä huomassa. Kuusi vuotta menee tylsyydessä ja mitättömyydessä, kunnes Sandrinen pyyntö pakottaa tapahtumat uusille raiteille.

Salaisuudet on pinottu päällekkäin huojuvaksi torniksi, siinä on paljon yhdelle illalle. Tämä perhe menee yli kaikkien rajojen salaisuuksineen ja konflikteineen. Valheita, skandaaleja, salaista vehkeilyä, mutta yhtä usein myös avointa peliä.

Vera kuvaa uskomattoman tarkkanäköisesti niin elämää köyhälistökortteleissa, vuoristokylässä kuin tukholmalaishuoneistossakin. Hajut, tuoksut, puute tai yltäkylläisyys on käsinkosketeltavaa, samoin ympäröivät olosuhteet, merenrannan tuuli tai lumisade ylhäällä vuoristossa. Sen sijaan se mitä ihmiset sanovat tai tekevät, jää erikoisen usvan taakse. Romaanissa ei ole juurikaan dialogia, mikä tekee sen, ettei voi olla ihan varma, tuliko asia sanottua ääneen vai oliko se vain Sandrinen ajatusta, toivetta tai pelkoa. Samoin tapahtumat vuoristosta lähdön jälkeen jäävät hieman arvoitukseksi, kunnes ne paljastetaan vähitellen. Tällainen tarkkasilmäisen havainnoinnin ja sumean kerronnan välinen dynamiikka on hieno veto! Kirjaa on pakko ahmia, sillä rauhallisen oloinen pinta vihjaa, että syvyyksissä on runsaasti salaisuuksia, valheita ja pelkoja, jotka on pakko selvittää. 

Vera on osaltaan myös eräänlainen sotaromaani, sillä sota on syy Sandrinen elämän taitekohtaan, kuukausiin, jolloin alistuminen ja mykkyys ovat parempi vaihtoehto kuin vastaan potkiminen. Myöhemmin, kun Sandrine olisi jo turvassa, hänen on kuitenkin elettävä valintojensa kanssa ja pidettävä salaisuus turvassa, ja syyllisyys saa hänet rankaisemaan itseään. Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin vielä elämään tekojeni kanssa. Romaani on kaiken muun rinnalla myös nuoren naisen kasvutarina, johon mahtuu niin paljon, että hengästyttää. Pari pientä yksityiskohtaa jäivät vaivaamaan tai ehkä kesken, mutta pystyn hurmaavan kokonaisuuden vuoksi jättämään ne sivuun.

Tästä runsaasta, monitasoisesta romaanista riittäisi paljon kirjoitettavaa, mutta jospa lisää löytyisi muista blogeista, vaikkapa näistä: Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä. Kannattaa lukea myös Anne Swärdin aikaisempi romaani Kesällä kerran!

1.8.2018

Tess Gerritsen: Tappava salaisuus

Tess Gerritsen 2017. Englanninkielinen alkuteos I know a secret. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava. 320 sivua. Kirjastosta.

Luin Goodreadsin puolelta, että tämä olisi jo kahdestoista Rizzoli & Isles -dekkari. Melkoinen sarja, josta on tehty sarja myös televisioon. (Erehdyin sitä katsomaan joskus pari jaksoa ja nyt harmittaa, miten sankarikaksikosta oli tehty hollywoodmaisempia kuin se kuva, jonka olen päässäni luonut kirjojen pohjalta. Mutta niinpä tietysti.) En ole todellakaan lukenut kaikkia sarjan teoksia, mutta luin aika ahkerasti amerikkalaisnaisten kirjoittamia jännäreitä ylipäätään joskus toistakymmentä vuotta sitten, siinä samalla myös Gerritseniä. Nykyinen dekkarimakuni on jo ihan toisenlainen. Eräässä muutossa viitisen vuotta sitten päätinkin luopua isosta kasasta näitä amerikkalaissarjoja ja silloin lahjoitin Gerritsenitkin eteenpäin. Blogiaikana en ole näitä enää lukenut, ennen kuin nyt. Goodreadsin haasteesta nimittäin puuttui enää yksi kohta: A medical/legal thriller.

Tappavassa salaisuudessa viitataan ahkerasti niin etsivä Jane Rizzolin perheen kuin kuolinsyytutkija Maura Islesinkin menneisyyteen, ihmissuhteisiin ja rakkaushuoliin, eli kuvioihin jotka kulkevat läpi sarjan. En siis osaa sanoa, toimiiko tämä teos ihan itsenäisenä vai vaivaisiko uutta lukijaa se, että viittauksia edellisiin teoksiin on niin runsaasti. Kokenut lukija myös tunnistaa naisten tyylin ja tavan kommunikoida, mikä tekee lukemisesta tavallaan kotoisan helppoa. Gerritsenin teksti - Ilkka Rekiaron hienosti suomentamana - on muutenkin mukavan suoraviivaista ja korutonta.

Jos Gerritsenin kirjat saivat hiukset pystyyn joskus toistakymmentä vuotta sitten, tämän teoksen raakuudet eivät niin koskettaneet, paatunut ja kyyninen kun olen. Tai ehkä kyse ei ole siitä, vaan makaabarilta tuntuvat silpomiset eivät enää edusta sellaista jännitystä, josta nauttisin. Tappavassa salaisuudessa oli kuitenkin paljon hyvää ja kirja veti sellaisella otteella, että ahmaisin sen vuorokaudessa.

Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui lasten iltapäiväkerhossa jotain, mistä kerhoa vetänyt perhe joutui syytteeseen ja vankilaan. Muistot nousevat uudelleen esiin, kun kerhon silloisia lapsia, nykyään nuoria aikuisia, aletaan surmata. Menneisyydessä on selvästi jotain, mitä joku ei halua muiden tietävän. Kuten edellisessäkin postauksessani Olimme ihan suunniltamme, tässäkin nousee keskiöön se, kuinka paljon ihmisen muistiin voi luottaa, etenkin kun kyseessä on lapsi. Onko muistia kovinkin helppo manipuloida? Toinen kysymys, jonka tapaus herättää, on se, kuinka helppoa on lähteä mukaan noitajahtiin ja hysteriaan, kun kyseessä ovat oman lapsen mahdolliset kokemukset. Onko mahdollista, että vankilassa on virunut vuosikausia syytön mies vain koska joku osaa manipuoloida ja aloittaa mehevän huhun? Sarjamurhaaja käyttää modus operandinaan katolisen kirkon marttyyritauluista saamiaan ideoita. Aiheeseen perehtyminen tuo teokseen mukavalla tavalla runsautta jossain kohtaa, mutta valitettavasti se ei kanna loppuun saakka, vaan aihe ikään kuin unohtuu tyypillisen loppukohtauksen jalkoihin.

Oli ihan kiva palata tuttujen pariin hetkeksi, mutten usko, että näemme enää kovinkaan paljon. Arvio kirjasta myös blogissa Rakkaudesta kirjoihin. Osallistun tällä Goodreadsin haasteen lisäksi Yhdysvallat-haasteeseen.

30.7.2018

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Karen Joy Fowler 2013. Englanninkielinen alkuteos We Are All Completely Beside Ourselves. Suomentanut Sari Karhulahti. Tammi 2015. Bon-pokkarissa 364 sivua. Oma ostos. 

En tiennyt, mitä hän ajatteli tai tunsi. Hänen ruumiistaan oli tullut minulle vieras. Ja silti hän oli kaikin tavoin tuttu. Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.

Näihin sanoihin päättyy Rosemary Cooken kertoma tarina hänen ja hänen perheensä elämästä. Siltä osin kuin hän itse on asiat kokenut ja sellaisina kuin hän itse lapsuutensa muistaa, sillä muistiin ei ole aina luottamista. Ihmisen pitkäkestoinen muisti tallentaa mitä, missä ja milloin tapahtui, joskin viimeiseen kannattaa suhtautua varauksella. Yleensä muistamme myös, kenen kanssa olimme silloin, kun jotain merkittävää tapahtui. Olemmehan sosiaalisia eläimiä.

Kun Rosemary oli lapsi, hänellä oli samanikäinen sisko ja isoveli. Viisivuotiaana hänen siskonsa vietiin pois ja kului 22 vuotta ennen kuin siskokset tapasivat jälleen. Muutamia vuosia siskon lähdöstä myös isoveli katosi ja otti yhteyttä vasta kun molemmat olivat jo aikuisia. Yhteydenotto pakottaa Rosemaryn palauttamaan mieleensä lapsuuden ja rankat menetykset, epävarmat muistot ja tapahtumien epäselvät syy-seuraussuhteet.

Kieli vaikuttaa muistoihin juuri siten: se oikoo, vahvistaa, järjestää ja säilyttää. Usein kerrottu tarina on kuin perhealbumin valokuva. Se korvaa lopulta hetken, joka sen oli tarkoitus ikuistaa.

Olimme ihan suunniltamme on lämminhenkinen tarina perheestä ja sen jäsenistä, mutta samalla se on kamalan surullinen ja ajatuksia herättävä. Sisaren oli tietysti tarkoitus olla perheessä aina, mutta mitä tapahtui kun siskokset olivat viisivuotiaita? Aikuisen Rosemaryn syyllisyys on tukahduttavaa, mutta voiko asiaa ottaa enää esille, sillä eihän perheessä ole puhuttu asiasta koskaan. Sen jälkeen kun Fern lähti ja perhe muutti uuteen taloon, asiasta ei ole puhuttu.

Romaanissa on vahvana teemana ihmisen suhde omaan muistiinsa, mutta loppua kohden se nostaa kaikkein keskeisimmäksi kysymyksen, millä oikeudella ihmiset - tutkijat - vangitsevat ja kohtelevat kaltoin eläimiä akateemisia pyrkimyksiä varten. Perheisiin sijoitettuja simpasseja on ollut muitakin, mutta miten heidän on käynyt ja millaisissa oloissa kaikki ne muut koe-eläimet elävät?

Elämänmakuiseen romaaniin mahtuu paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia ja tapauksia. Rosemaryn lapsuus ja teini-ikä näyttäytyy sarjana hämmennystä, yksinäisyyttä ja vanhempien surua, opettelemista ihmisten tavoille, mutta myös lämpimiä kiintymyssuhteita ja hauskoja muistoja. Jännitystä tarinaan tuo veljen taistelu eläinten puolesta ja lopuksi se, miten äiti ja tytär pääsevät tapaamaan perheenjäsentä. Ehkä toiveikas loppu on hieman amerikkalaishenkinen - mene ja tiedä - mutta itse olisin saattanut lopettaa romaanin kirjoittamisen jo aikaisemmin ja tiivistää loppua hieman.

Karen Joy Fowlerin teos on ollut ehdolla Man Booker -palkinnon saajaksi, enkä ihmettele. Teos tuntuu toisaalta hyvin perinteiseltä romaanilta, jota on mukavan helppo lukea ja lähestyä. Toisaalta - kun akateeminen maailma on siinä niin lähellä - se siteeraa ahkerasti tutkimustuloksia, suhtautuu niihin kriittisesti ja pitää lukijan kartalla siitä, minne ollaan menossa. Se ei siis ole suinkaan pelkkää fiktiota. Kerronta on myös ilahduttavan monitasoista. On se taso, jossa Rosemary kertoo muistoistaan ja on se taso, jossa hän kommentoi omaa tapaansa kertoa tai muistaa, ja kolmanneksi on taso, jossa hän puhuttelee lukijaansa. Tyyli on usein hyvin sarkastinen ja lakoninen, mutta ainakaan minun kyyneleitäni se ei estänyt valumasta. Romaani on surullisimpia pitkään aikaan lukemiani. Ja kun sanon, että sitä on helppo lukea, se ei johdu aiheesta vaan miellyttävästä kerronnasta. Romaanin teemat ovat yllättävän raskaita, ne tulevat iholle ja ne saavat pohtimaan syviä.

Lisää blogeissa Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Kaisa Reetta T. ja Eilispäivän kirjat. Osallistun tällä Yhdysvallat-haasteeseen.

28.7.2018

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Tiina Raevaara 2015. Yö ei saa tulla. Paasilinna. 238 sivua. Omasta hyllystä.

On kulunut viisi vuotta Johanneksen hyvän ystävän, Aalon, kuolemasta, kun mies tapaa yllättäen Aalon veljen, Antin. Antti on jotenkin muuttunut ja kietoo vähitellen Johanneksen mukaan tapahtumiin, joiden syy-seuraussuhteita on vaikea hahmottaa. Kaiken keskellä on Aalon kuolema ja tämän silloinen suhde huomattavasti vanhempaan, varakkaaseen mieheen. Vuosien yksinäisyys, ja yhtäkkiä Johannes on mukana kuvioissa, jossa hän saa rakkautta ja huomiota, mutta keneltä? Samaan kuvioon liittyy myös lisääntyvä unettomuus, pelkotilat ja pelottava Nukkumatti. Ovatko Johanneksen kuvitelmat todellisuutta vai unilääkkeen ja unettomuuden aiheuttamaa harhaa?

Nukkumatti tulee.

Raevaaran teos tihkuu kauhuromantiikkaa ja psykologista jännitystä, muttei kuitenkaan yllä sellaiseen jännitykseen, mitä odotin. Tartuin kirjaan, koska tarvitsin Goodreadsin haastetta varten pelottavan (nro 45) kirjan, eikä Yö ei saa tulla sitten valitettavasti sitä ihan ollut. Gotiikkahenkinen kuitenkin, joten kuittaan sillä kohdan 7 (a gothic novel).

Romaanin päähenkilöt ovat vasta 23-vuotiaita nuoria, joiden elämä on järkkynyt tai tavallaan pysähtynyt ystävän tapaturman vuoksi. Kaikilla on vaikeuksia päästä eteenpäin, unohtaa, antaa olla. Tapahtumat kehittyvät eräänlaiseksi kostoksi, mutta vasta loppu paljastaa, kenen kostosta onkaan kyse. Siinä välissä unettomia öitä ja painajaisia värittävät muinaiset taruhahmot, tikittävät kellot, biolääketieteellinen kokeilu ja petos, jossa käytetään hyväksi niin unohdusta kuin läheisyydentarvettakin.

Kunnon kauhuun tarina ja sen rakenne eivät siis ihan yllä, mikä saattaa tietysti johtua kokeneen lukijan kyynisyydestä ja ehkä myös siitä, että Johannekseen ja tämän motiiveihin on helppo suhtautua varauksella. Pystyin pitämään itseni käsivarrenmitan päässä hänen mielenliikkeistään, enkä lähtenyt mukaan painajaisiin. Loppua kohden tarina kuitenkin paranee. Uskon, että teos voisi purra paremmin päähenkilöiden ikäisiin lukijoihin; minulle ainakin useat romaanin aineksista olivat liian --- jotain, lapsellisia?

Näin sähkönsinisen leimahduksen kulkevan raiteiden metallilla. Ilma on kylmentynyt nopeasti. Kuu oli noussut rautatieaseman ylle ja kiillotti raiteet sekä sähkölangat niiden yllä.

Raevaaran kerronta tuntui varsinkin alkuun hyvin päälausepainotteiselta, mikä teki rytmistä töksähtelevää. Suoraan sanottuna tyyli aiheutti myös sen, etten pariin otteeseen ihan ymmärtänyt lauseiden välistä suhdetta toisiinsa. Vähitellen tarina vei kuitenkin mukanaan niin hyvin, että totuin kieleenkin. Ihan minun mukavuusalueellani tällainen kirja ei siis kaiken kaikkiaan ole, mutta ihan viihdyttävää tekstiä helteisellä terassilla, kun aivot ovat vähemmän hyvässä hapessa jo valmiiksi! Raevaaran teoksia kokeilen mielelläni toki toistekin.

Teoksesta lisää blogeista Kirsin kirjanurkka ja Amman lukuhetki.

26.7.2018

Helmet-lukuhaaste 2018: omat kirjani ja ajatukseni


Jo neljäs ja niin rakas Helmet-haaste on suoritettu! Linkissä listani. Puolisoni irvailee joskus, pitääkö lukemisen olla suorittamista ja pitääkö koko ajan olla joku haaste meneillään. Kieltämättä lukeminen on välillä hieman suorittamista ja haasteiden vuoksi täytyy hieman laskelmoida, muttei koskaan hampaat irvessä vaan juuri sellaisella otteella, että harrastus pysyy jännittävänä ja vetävänä. Harvassa ovat ne hetket kun lukeminen ei maistu. Ja juuri näiden haasteiden ansiosta luen niinkin paljon kuin luen! <3

Kokosin yhteen alkuvuoden kirjasatoa Helmetin haastekohtien näkökulmasta. Ensin kerron piirteistä, jotka lukemissani kirjoissa ovat yleisiä. Yli puolet kirjoista kertoo paikasta, jossa en ole käynyt ja hyvin monen kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan. Lähes yhtä yleistä on se, että romaaneissa muutetaan. Muuttaminen on tietysti yleistä, mutta se on varmasti myös sellainen ylipäätään elämää muuttava tekijä, joka kirvoittaa tarinoita. Tai muuton syyt - ne vasta ovatkin kiehtovia! Ja tämä linkittyy luonnollisesti myös siihen, minne kirjan tapahtumat sijoittuvat.

Seitsemästätoista teoksesta voi sanoa, että kyseessä on selviytymistarina. Millaisia tarinoita kirjoista löytyy? On kulttuurien välistä törmäystä, oman paikan ja aseman etsimistä ja löytymistä, mielenterveysongelmia, sukupuoli-identiteetin rakentumista, köyhyydestä tai muista olosuhteista selviämistä, ponnistetaan huonoista lähtökohdista huolimatta ja selätetään kiusaaminen. Useimmat näistä teoksista käsittelevät luonnollisesti samalla yhteiskunnallista epäkohtaa, mikä on teemana yli 20 teoksessa.

Haastekohta 46 (kirjan nimessä on vain yksi sana), ei sen sijaan liity kirjan sisältöön, mutta näyttää olevan aika yleinen ilmiö. Sen sijaan sellaiset ulkoseikkoihin liittyvät haastekohdat, jotka eivät olleet lukemissani teoksissa yleisiä, ovat yksivärinen kansi ja kulkuneuvo kannessa.

Teoslistassani ei myöskään ole kovin yleistä, että ne sisältäisivät runoja. Tämä onkin genre joka vaatisi harjoittelua ja uskaltamista jonain päivänä. Kirjoni tarinat eivät myöskään usein sijoitu 1970-luvulle eivätkä ensimmäiseen maailmansotaan, vaikka historia muuten on niissä hyvin yleistä. Fiktiivisiä maailmoja näytän suorastaan karttavan, kuten myös lohikäärmeitä, pelejä ja elokuvien tekemistä. Kirjoissa on lähes poikkeuksetta enemmän kuin kaksi hahmoa, eikä sateenkaariteema ole tänä vuonna lukemissani kirjoissa ollut kovin hyvin esillä. Kirjaan ei myöskään ole juuri koskaan ollut pelottavaa tarttua!

Tiettyä genreä edellyttävien haastekohtien saldo jäi melko vaatimattomaksi, kuten jo mainitsemani runot, mutta myös taiteilijaelämäkerrat, tietokirjat, sarjakuvaromaanit ja novellikokoelmat. Sarjakuviin olen kuitenkin panostanut aiempia vuosia enemmän, joten vähitellen olen puskemassa ulos perusromaanien ja dekkarien viidakosta kohti monipuolisempaa kirjahyllyä. Vaikeimmiksi haastekohdiksi koin sattumanvaraisuuden (saan koko ajan ideoita lähinnä netistä, joten harvoin tartun mihinkään ihan sattumalta) ja sen, että haluaisin olla kirjan päähenkilö. Tämä liittyy varmasti noihin selviytymistarinoihin ja rankkoihin elämäntaipaleisiin, mutta yksi osui ja upposi: Ellen Thesleffin lahjat ja ominaisuudet voisin mielelläni ottaa vastaan! :)

Alkuvuoden parhaimmistoa esittelin naistenviikolla, tässä siihen linkki. Jään tietysti odottamaan vuoden 2019 Helmet-haastetta, jonka emäntää ja ideanikkaria haastateltiin Hesarissa muutama päivä sitten. On upeaa, jos tällaiset tempaukset ja yhteisöllisyys saavat ihmiset lukemaan enemmän. Loppuvuodeksi on jäljellä vielä muutama pienempi haaste: sarjakuvat ja Yhdysvallat. Pari kohtaa Goodreadsin 52:sta kohdasta on samoin vielä kuittaamatta. Hyllynlämmittäjistä melko iso osa on jo luettu, mutta valitettavasti veikkaan, että pari teosta jää edelleen lämmittämään hyllyä.
Kuvakaappaus Goodreadsin omilta sivuiltani