14.10.2018

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki 2018. Viiden meren kansa. Into. 333 sivua. Arvostelukappale.

Jos Isomäki on useassa aikaisemmassa teoksessaan luonut vision siitä, mitä ihmiskunnalle saattaisi oman toimintansa vuoksi tulevaisuudessa tapahtua, nyt hän onkin sukeltanut kauaksi esihistoriaan. Viiden meren kansa sisältää kahdeksan tarinaa, kahdeksan välähdystä menneisyyteen. Ne ovat tietysti fiktiivisiä, mutta Isomäen luoma maailma pohjaa vahvasti arkeologiseen, kielitieteelliseen ja geneettiseen nykytutkimukseen. Kirjan lopussa on jälkihuomautuksena lisää tietoa tutkimustyön taustoista ja kirjan tarinoihin vaikuttaneista seikoista. Lukijan kannalta tärkeitä ovat myös kartat jokaisen tarinan alussa.

Viimein aron laita ja Metsän reuna olivat olleet heidän edessään. Äärimmäinen raja, koko heidän tuntemansa maailman reuna. Heistä kukaan ei ollut koskaan käynyt syvemmällä Metsässä, eikä kukaan olisi halunnut tunkeutua sen sisään. Perimätiedon mukaan Metsä jatkui äärettömän kauas. Lisäksi se oli täynnä vaarallisia petoeläimiä ja upottavia soita joihin ihminen saattoi vajota.

Maailmanmeren, eli nykyistä huomattavasti laajemman Kaspianmeren, koillisrannoilla sijaitsi uralilaisen alkukielen koti noin 6000 vuotta sitten. Ratsastamaan oppineet indoeurooppalaiset kansatko ajoivat ryhmän uralilaisia kohti pohjoista ja vaikeakulkuisia metsiä? Nykyisen Suomen alueelle oli tullut väestöä kuitenkin jo aikaisemmin, heti jääkauden päätyttyä, Länsimerta pitkin. Ajelehtivien jäälauttojen ja kylmyyden keskellä asusti valtavasti hylkeitä, jotka houkuttelivat paikalle tulokkaita. Hylkeistä saivat elantonsa myös Yli-Iin Kierikin kylät, joita Isomäki kutsuu Suomen historian ensimmäiseksi tarinaksi. Mikä tuhosi tämän kukoistavan kylärykelmän noin 4000 vuotta sitten?

Samoihin aikoihin ainakin eteläisessä Suomessa nähtiin huima kosminen valonäytös, joka on synnyttänyt kraaterin Saarenmaalle. Jännittävä ja kulttuurisesti merkittävä tapahtuma, jonka Lönnrot jätti Kalevalan ulkopuolelle. Niinpä Isomäki sijoittaa tutulta kuulostavat Ilmarin ja Lemmingin matkalle kohti mustuneita rantoja ja uutta ihmeellistä metallia. Kolme viimeistä kertomusta on sijoitettu tarkoituksella lähelle esihistoriallisen ajan loppua, eli ristiretkien aikaan. On juhannusjuhlat Rapolan pyhällä vuorella Hämeessä ja ruotsalaisten karmea hyökkäys paikallisten pakanoiden tappamiseksi. On vaihtoehtoinen tarina Lallista ja tämän kostoretkestä Köyliöjärven jäällä, ja lopuksi erään soturin tarina Riianlahdelta. Sielläkin hyökättiin pakanoiden kimppuun uskonnon nimissä. Olen kuvannut ristiretkeläiset pöyristyttävän väkivaltaisina raakalaisina. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ristiretkeläiset olivat pöyristyttävän väkivaltaisia raakalaisia.

Koska kyseessä on romaani, sukellus esihistoriaan on täynnä mikrotason elämää. Kirjailija havainnollistaa, miltä jäinen maisema näyttää ja miltä pakkanen tuntuu päiviä kestävällä vaelluksella, miten metsäisessä ryteikössä on vaikea liikkua ja löytää ravintoa, jos on kotoisin aroilta. Mitä pohjoisen kansojen on pitänyt ylipäätään ottaa huomioon selvitäkseen ankarissa olosuhteissa. Tulokulma tähän on usein muuttajilla, etelästä tulevilla, joiden näkökulmasta tarinoita kerrotaan. Lopulta minun alkoi olla vaikea hengittää, koska jää muurasi huuleni yhteen. Tunsin itseni surulliseksi ja ymmärsin itkeväni, mutta edes kyyneleet eivät pystyneet sulattamaan silmäkulmiini kerääntynyttä jäätä vaan jähmettyivät vain osaksi sitä.

Luonnolla onkin keskeinen rooli kirjassa, niin kuin Isomäen teoksissa yleensä. Susien, hylkeiden, katajien ja kallioiden lisäksi allit ja muut Länsimeren linnut, joita on ollut paljon nykyistä enemmän. Keskeisiä ovat myös ne kulttuuriset rakennelmat, kuten muinaiset linnavuoret, kivikehikot tai vaikkapa karsikkopuut, joita on käytetty puolustamiseen, seremoniallisiin tapahtumiin ja kuolleiden muistamiseen. Näihin liittyvään tutkimustietoon Isomäki uskaltaa jälkisanoissaan jopa ehdottaa täydennyksiä.

Isomäen teokset ovat aina kiehtoneet ja oli upeaa lukea onnistunut teos, joka tosiaankin on erilainen kuin aikaisemmat. Jos kirjailijan tapa kuvata ihmisten välistä seurustelua on hieman kömpelö, vahvuudet ovat selkeästi muualla: miljöön ja seikkailun kuvauksessa, joissa tutkijan mielenkiinto arkeologiseen tai luonnonhistorialliseen tietoon pääsee parhaiten esille. Niinpä Viiden meren kansa onnistuu olemaan miellyttävä sekoitus romaania ja tietokirjallisuutta. Lue myös, mitä Isomäki kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla. Arvio teoksesta löytyy myös blogista Kulttuuri kukoistaa. Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

7.10.2018

Välähdyksiä Turun kirjamessuilta

Vietin Turun kirjamessuilla lauantain, ja koska matkustin sinne päiväseltään Tampereelta, jäi paikallaoloni noin kuuteen tuntiin. Messuilla on kuitenkin tiivis ohjelma ja tiivis tunnelma, joten kuudestakin tunnista pystyy saamaan paljon irti. Valitettavasti pari tilaisuutta auditoriossa meni minulta ohi, sillä vaikka olin mielestäni ajoissa jonottamassa itselleni paikkaa, en loppujen lopuksi nähnyt edes oviaukosta sisään! No, kuten sanoin, tiiviistä ohjelmasta on helppo poimia tilalle jotain muuta. Tässä osa päivän annista.


Suomen Kirjailijaliiton järjestämässä keskustelussa oli aiheena Kirjailijan työn kahdet kasvot, eli työn vaatima yksinäisyys ja toisaalta näkyvyyden vaatima julkisuus, keskustelijoina runoilijat Heli Slunga ja Sinikka Vuola, sekä kirjailija Jaakko Yli-Juonikas. Vuola kysyi, mikä lievittää yksinäisyyttä, mutta niin Slunga kuin Yli-Juonikaskin vastasivat, etteivät kärsi yksinäisyydestä, eikä sitä ole tarve lievittää. Kirjoitusprosessi vaatii välillä yksinolon hetkiä ja jopa eristyneisyyttä, mutta työhuoneeksi voi valita oman kodin lisäksi kahvilan, kirjaston, rautatieaseman tai voi lähteä vaikka matkalle. Suhde näkyvyyteen ja esilläoloon muuttuu niin iän kuin kokemuksenkin myötä. Slunga mainitsi pariinkin otteeseen, miten on tärkeää rakentaa omat rajat suhteessa julkisuuteen, haastatteluihin ja kritiikkiin. Tunnustus ja näkyvyys olisivat kivaa, mutta toisaalta pelottavaakin, ja mielenkiinto sitä kohtaan saattaa haalistua vuosien myötä. Esimerkiksi Yli-Juonikas ei enää ylitulkitse kritiikkejä yhtä neuroottisesti kuin nuorempana. Kirja-arvioilta ja kritiikiltä toivotaan monipuolisuutta ja syvyyttä, ja Slunga sanoikin, että esimerkiksi blogitekstiä, joka korostaa bloggaajaa, eikä teosta, ei voi arvostaa. Hyvä huomio. Esiintyminen ei ole kaikille luontevaa, mutta liittyy väistämättä näkyvyyteen, joka tuo leivän pöytään ja lukijoiden myötä myös kiitollisuutta.

Seuraavaksi pääsin kuuntelemaan Risto Isomäen haastattelua hänen tuoreesta teoksestaan Viiden meren kansa. Olen saanut tämän kirjan vastikään, mutten vielä lukenut. Täytyy sanoa, että tämän haastattelun jälkeen se on ihan pakko nostaa lukujonossa lähemmäksi! Isomäen teos käsittelee nykyisen Suomen alueen ihmisten esihistoriaa noin 11 000 vuoden ajalta, lähtien siitä kun ensimmäiset ihmisen saapuivat tänne jään ja tundran reunoille. Kirjailija on luonut kuvan maailmasta nykytiedon, lähinnä arkeologisten, kielitieteellisten ja geneetiikan tutkimusten perusteella. Teos koostuu viidestä välähdyksestä eri ajoilta ja näiden episodien ajallista sijoittelua lukiessa auttavat kartat. Isomäki on pyrkinyt vanhahtavuuden illuusioon myös karsimalla kielestä mm. selkeän modernin sanaston. Hän kertoi kirjan lisäksi mielenkiintoisia faktoja, mm. Yli-Iin Kierikissä sijainneesta hylkeenpyytäjien kylien rykelmästä, jota "voidaan pitää niin Suomen historian ensimmäisenä kokonaisena tarinana tai jopa ensimmäisenä kaupunkina". "Geenipläjäys" Volgan mutkasta on tuonut Suomeen skyyttejä noin 2500 vuotta sitten, yksiyiskohta joka sitoo meidät jännällä tavalla muuhun Eurooppaan. Uralilaisen kielen omaksuminen on yksi esimerkki niistä taidoista, joita esi-isämme ovat hankkineet ja sen myötä selvinneet. Kiehtova aihe!

Kuvassa Juha Hurme haastattelee professori Janne Saarikiveä teoksesta Suomen kieli ja mieli.
Toisen kerroksen Onerva-salissa kovasti odottamani Juha Hurme kertoi Sally Salmisesta ja tämän Katrina-romaanista, jonka Hurme on vasta suomentanut uudelleen. Kääntäminen on kiehtonut tätä kulttuurin moniottelijaa aina. Kaikki myytit ja perinteet ovat tavalla tai toisella käännöksia, kaikki on opittua - kääntäminen ympäröi meitä. Hurme ei pitänyt lainkaan alkuperäisestä Katrinan käännöksestä, jossa hänen mielestään näkyy ajan henki ja ärtymys siitä, että feministinen, sukupuolestään ja luokastaan niin tietoinen NAINEN on voittanut pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Niinpä Hurme tuli tokaisseeksi Suomi 100 -huumassa, että kääntää sen itse uudelleen. Hurmeen mukaan Katrina on varsin helposti käännettävää proosaa, mutta Salminen on siitä huolimatta taitava kielenkäyttäjä, jonka kirkkaaseen kieleen upputuu monimutkaisia asioita. Teos onkin käännetty lukuisille kielille ja on ollut aikoinaan maailmanlaajuinen hitti. Suomi vaan ei ollut silloin valmis sille. Onneksi oli nyt! Päähenkilö Katriinaa "lyödään pataan monta kertaa, mutta lukija pystyy luottamaan siihen, että hän selviää". Teos onnistuu rikkomaan kliseitä ja nuori kirjailijanalku hallitsee suvereenisti teemoja, joista moni muu olisi tuohon aikaan vaiennut. Oi mikä teko, niin Salmiselta kuin Hurmeeltakin!


Missä muualla kuin kirjamessuilla pääsee osalliseksi niin monipuolisesta tarjonnasta muutaman tunnin sisällä? Ja vieläpä niin, että kaikki mitä päätyy seuraamaan, on niin tajuttoman  mielenkiintoista! Onervassa jatkettiin kirjabloggaajien omalla keskustelulla, jonka otsikkona oli Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia? Mukana kirjabloggaajat Airi Vilhunen (Kirsin Book Club), Arja Korhonen (Kulttuuri kukoistaa), Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka), Tuija Takala (Tuijata) ja Tuomas Aitonurmi (Tekstiluola), Sivumennen-podcastin pitäjä Jonna Tapanainen sekä kirjailija Pajtim Statovci. Muistiinpanoja en tästä tilaisuudesta tehnyt, mutta mieleeni jäi se ihana, yhteinen rakkaus kirjallisuuteen ja lukemiseen, joka ylläpitää tärkeää harrastusta vuodesta toiseen, ilman että siitä jää käteen penniäkään. Bloggaajia kutsutaan kirja-aiheisiin tilaisuuksiin ja heillä on mahdollisuus saada ilmaisia arvostelukappaleita, mutta niillä ei juurikaan ole vaikutusta blogitekstien sisältöön. Tärkeää on saada kirjoille näkyvyyttä kirjallisuuden ja lukemisen itsensä, ei kustantajan tähden. Juuri näin.

Lainaan tähän loppuun vielä Tommi Kinnusen ajatuksen. Ehdin kuunnella hänen haastattelustaan muutaman viimeisen minuutin. Haastattelija kysyi Kinnuselta , miksi tämän romaaneissa on niin vahvasti esillä hahmoja marginaalista, sieltä sankaritarinoiden ulkopuolelta.  "Jokaisen suvussa on tarinoita, jotka vaietaan aina. Ne ovat niitä kiinnostavimpia. Samalla tavalla myös opettajan on työssään nähtävä kaikki oppilaansa." Tämän jälkeen vieressäni seissyt kuuntelija tokaisi, että on se niin fiksu ja mukava tuo Kinnunen. <3

Kolmen viikon päästä lisää messuja Helsingissä!

5.10.2018

Mohsin Hamid: Exit West

Mohsin Hamid 2017. Englanninkielinen alkuteos Exit West. Suomentanut Juhani LIndholm. Otava 2018. 188 sivua. Lainasin kirjastosta.

Ajatelkaa, millaista olisi jos ympäri maailman löytyisi ovia, joista sisään astumalla pääsee toiseen maahan, ja siellä toisella puolella olisi aukkoja, joista tupsahdetaan perille. Vaatehuoneiden ovia, puutarhavajoja, hylättyjä varastorakennuksia... Matkustaminen huvin vuoksi tai pakon edessä olisi helppoa, mutta myös yllätyksiä ja pettymyksiäkin täynnä. Sotien ja nälänhätien takia osa ovista olisi tarkoin varjeltuja salaisuuksia, sillä eihän kaikkia sovi päästää lähtemään. Bisnestäkin niillä olisi helppo tehdä.

Luin sattumalta kaksi pakistanilaistaustaisen kirjailijan teosta. Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa teki suuren vaikutuksen älykkyydellään. Mohsin Hamidin Exit West on erilainen, mutta laadukas ja ajatuksia herättävä romaani kaikin puolin. Hänen tarinassaan kaksikymppiset opiskelijat Nadja ja Saeed tapaavat ja rakastuvat alkavan sodan keskellä maassa ja kaupungissa, joita ei nimetä, mutta näitähän on, valitettavasti. Niin kulttuurisista syistä kuin myös sisällissodan aiheuttaman ilmapiirin vuoksi nuorten on pidettävä suhteensa salassa pitkään. Eräänä päivänä tilanne on kuitenkin se, että kotimaa on jätettävä. Nadja ja Saeed ovat kuulleet salaisista ovista ja päättävät maksaa siitä, että pääsevät ja joutuvat lähtemään.

[---] niin asia vain on, että lähtemällä maanpakoon ihminen murhaa elämästään kaikki ne, jotka jäävät jälkeen. 

Exit West on rakkautta ja luottamusta, yhteen hitsautumista ja yhteistä pärjäämistä. Pakolaisina ollessaan Nadja ja Saeed löytävät uusia piirteitä niin itsestään kuin toisistaankin. Siinä missä rukoilu ja yhteisöllisyys auttavat Saeedia, Nadja pyristelee irti siitä vanhasta jossa ei hänelle ole enää mitään. Eivätkä he ole ainoita pakolaisia. Virta sodan, luonnonkatastrofien ja nälän keskeltä kohti vauraampia maita on valtava. Yhteiskunnat alkavat rakentua uudelleen, keinot ja tasapaino on löydyttävä. Matka sinne on kuitenkin pitkä. Kantaväestöt kapinoivat ja yrittävät häätää tulokkaat, infrastruktuuri jumittaa ja ruokaa on liian vähän. Romaanin rakkaus- tai parisuhdeteeman rinnalla kulkee siis väkevänä kuvaus pakolaisuudesta, sen seurauksista ja eräänlaisesta - mahdollisesta? - visiosta.

Voisi kuvitella, että tällainen ovijuttu tekisi teoksesta maagisen, muttei lainkaan. Hamidin tyyli on hyvin toteava, ikään kuin ovien kautta olisi aina päässyt kulkemaan mantereelta toiselle. Ehkä ne olivat välillä kadoksissa, mutta nyt niitä taas on. Hamid harrastaa järkyttävän pitkiä virkkeitä, valehtelematta jopa puolentoista sivun mittaisia, mutta ne eivät suinkaan haittaa lukukokemusta, vaan tuovat mukanaan intensiteettiä ja vauhtia. Romaani on melko lyhyt, mutta juuri sopivan kokoinen. Riveillä ei ole mitään turhaa, ja lukija voi itse mielessään täydentää loput. Hienoa, että tällainenkin helmi on suomennettu!

Kirjan ovat lukeneet myös Kirjaluotsi ja Oksan hyllyltä.

25.9.2018

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Kamila Shamsie 2017. Englanninkielinen alkuteos Home Fire. Suomentanut Kristiina Drews. Gummerus 2018. 301 sivua. Kirjastosta.

Tässä on nyt sellaista kirjallisuutta, jolle täytyy antaa täydet pisteet. Shamsien tuorein teos toimii kaikilla tasoillaan lähes täydellisesti. Se on erittäin ajankohtainen ja ajattelemaan pakottava, mutta myös hyvin rakennettua draamaa ja jännitystä. Joka veljeään vihaa onkin voittanut vastikään Women's Prize for Fiction -palkinnon. Enpä ihmettele. Nyt tuntuu ihan pöljältä, että jätin jo ensisivuilta kesken Shamsien Kartanpiirtäjän, ihan vain siksi etten pystynyt tihrustamaan pokkarin liian pientä tekstiä. No olisin vaikka lainannut kovakantisen!

Romaanin asetelma on saanut kansiliepeen mukaan inspiraation Sofokleen Antigone-tragediasta, mutta koska en kyseistä tragediaa tunne, ei siitä sen enempää. Joku joka sen tuntee, saisi kirjasta vielä minuakin enemmän irti. Asetelma on kuitenkin sellainen, että Pashan sisarukset ovat kasvaneet kolmestaan sen jälkeen kun heidän äitinsä kuoli ja isänsä hävisi jihadistitaistelijana maailmalle. Sisaruksista vanhin, Isma, on lähtenyt Britanniasta Yhdysvaltoihin jatko-opiskelijaksi. Hän on joutunut nuoresta lähtien huolehtimaan kaksosista, Aneekasta ja Parvaizista. Siskosten välit katkeavat, kun Parvaiz päätyy konfliktialueelle Syyriaan. Mitä pakistanilais- ja muslimitaustainen nuorimies tekee yllättäen sodan keskellä? Onko hän siellä isänsä vai terrorismin vuoksi?

Päivän mittaan hän pysähtyi yhä useammin kesken jonkin vähäpätöisen toimen [---] ja tunsi kaiken vääryyden, oman elämänsä valheellisuuden.

Teos antaa äänen vuorotellen kullekin sisarukselle. Isma on se järkevä huolehtija, joka jää helposti kauniimman pikkusiskonsa varjoon. Niin nytkin, kun Britannian sisäministerin Karamat Lonen poika Eamonn rakastuu Aneekaan. Vasta 19-vuotiaat kaksoset ovat niin ehdottomia kuin nuoret voivat olla ja tiukasti kiinni toisissaan. Omapäinen Aneeka ei kuitenkaan hoksaa, mikä on viemässä hukassa ollutta Parvaizia kohti pelottavaa valintaa. Oman osansa kirjassa saavat sisarusten lisäksi myös Eamonn ja hänen isänsä Karamat, sillä perheiden menneisyydessä on lause, joka yhdistää suvut katkeralla tavalla toisiinsa.

Hän oli käyttänyt muslimitaustaansa hyväksi voittaakseen ja torjunut sen, kun siitä alkoi olla hänelle haittaa.

Shamsien teos herättää tietysti kysymyksen siitä, millä tavalla hallituksen pitäisi suhtautua niihin kansalaisiin jotka lähtevät jihadistisotureiksi, etenkin jos nämä haluavat tulla takaisin. Shamsie rakentaa tapahtumille monisyisen, monikulttuurisen ja eettisesti ajatuksia herättävän taustan. Muslimiväestö siinä missään mikään muukaan väestönosa ei ole homogeeninen massa, jossa kaikki ajattelisivat samoin, kun juuretkaan eivät ole samat. Tämä tulee hyvin esille kirjan eri osissa.

Tämän ajakohtaisen uskonnollis-poliittisen tasapainottelun lisäksi romaanissa on tosiaan myös se draamapuoli, josta mainitsin. Ei niin etteivätkö suru ja huoli Parvaizin lähdöstä ja poliitiisesta valtapelistä jo pelkästään olisi riittävää draamaa! Siihen punoutuu kuitenkin myös vastaleimahtaneita muita tunteita, vanhemmuutta ja puuttuvan isän kaipuuta. Jos jotain pientä miinusta on haettava, täytyy sanoa, että tarinan loppu on ehkä liiankin dramaattinen, mutta tehokas sekin. Shamsien teksti ei itsessään taiteile kauneudella tai taidokkailla koruilla, vaan huokuu älyä ja ilmaisu on tiivistä. Näin tapahtumien dramatiikka on helpompi niellä. Kokonaisuus on tasapainoinen, rikas ja monipuolinen. Sujuvasta kielestä kiitos myös suomentaja Kristiina Drewsille.

Olen aina ihaillut kirjoja, jotka pystyvät imaisemaan itseensä samalla kun opettavat jotain maailmasta. Joka veljeään vihaa on juuri sellainen. Kirjasta myös blogeissa Reader, why did I marry him?, Kulttuuri kukoistaa ja Tarukirja.

20.9.2018

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee 1960. Englanninkielinen alkuteos To Kill a Mockingbird. Suomentanut Maija Westerlund. Gummeruksen pokkari 2017. 408 sivua. Oma ostos.

Jännittää kirjoittaa kirjasta, joka ylitti kaikki odotukseni ja joka on niin paljon, etten edes tiedä, mistä aloittaa, enkä varmasti osaa kertoa siitä kaikkea olennaista. Jotain nyt kuitenkin.

Tämä klassikko sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin, pieneen Maycombin kaupunkiin Alabamassa. Scoutin ja Jemin asianajaja-isä Atticus on kasvattanut lapsensa näkemään oikean ja väärän, mutta tapaus, jossa hän päätyy puolustamaan mustaa miestä valkoisen naisen raiskauksesta, uhkaa romuttaa lasten kuvan siitä turvallisesta ja moninaisesta maailmasta, jossa he ovat kasvaneet.

Atticus kääntyi kynnyksellä. 
- Mitä nyt?
- Miten he voivat tehdä sillä tavoin? Miten he voivat?
- Sitä minä en tiedä, mutta he tekivät sen. He ovat tehneet sen aikasemmin, he tekivät sen tänään ja tulevat tekemään sen uudelleen. Ja kun he tekevät sen… näyttää siltä kuin ainoastaan lapset itkisivät. Hyvää yötä.

Teosta lukiessaan on hyvin tietoinen aikakaudesta, johon se sijoittuu, mutta valitettavasti se mitä tapahtuu ja mitä siitä seuraa, on hyvin ajankohtaista. Atticus uskaltaa rohkeasti kulkea vastavirtaan ja kuunnella sydämensä ääntä. Hänelle tapauksessa on kyse ennen kaikkea totuudesta, jonka vaalimista hän edellyttää lapsiltaankin. Kasvattajana Atticus on lempeä ja kuuntelee, mutta pakottaa lapsensa ajattelemaan ja punnitsemaan seurauksia. Romaanin kahdeksanvuotias Scout onkin kertojana hurmaava sekoitus seikkailunhaluista, aidosti lapsenmielistä lasta ja kypsää tarkkailijaa, jonka silmin tapahtumat saavat ihan omanlaisensa sävyn.

Scoutin ja Jemin elämä on toki myös vapaita kesäpäiviä ja leikkejä ympäri kaupungin, koulun aloitusta ja kasvukipuja. Romaani alkaa kesästä, jolloin heidän tavoitteenaan on saada naapurin pelätty setä, Boo Radley, ulos talosta. Koskaan he eivät ole häntä nähneet ja oletusten määrä on melkoinen. Ennen kuin tarina päättyy, lapset saavat tavata myyttisen miehen, mutta olosuhteissa, joita kukaan ei olisi kaivannut.

Lasten maailma ja heidän näkökulmastaan hassunkuriset naapurit tai ärsyttävät sukulaiset tekevät kirjasta mahdottoman herttaisen ja suloisen, liikuttavankin välillä, paikoin suorastaan hauskan. Oikeudenkäynti sen sijaan aiheuttaa jännitteitä ja pelkoa, joka välittyy niin lapsiin kuin lukijaankin. Vasta sen myötä Scout alkaa nähdä miten monin eri tavoin aikuiset tuomitsevat, kun on kyse ihonväristä, köyhyydestä tai sivistyksen puutteesta.

Kuin surmaisi satakielen on ihanan runsas tavalla, jossa kaikki pysyy hallitusti kasassa ja jossa ei ole mitään liikaa. Se maalaa kuvan pikkukaupungista, joka voisi olla missä tahansa, niin realistisen ja tutun oloinen se on, vaikka samalla onkin tunnistettavan amerikkalainen. "Lapsen suusta kuulee totuuden" - niin tässäkin, sillä Scoutin näkökulmaan eivät ole vielä vaikuttaneet aikuisen maailman kyynisyys, kaksinaismoraali tai raukkamaisuus. Hän osaa ja uskaltaa vielä kyseenalaistaa, mennä oman päänsä mukaan eikä kovin helposti alistu hienoksi naiseksi. Harper Lee on varmasti sohaissut monta ampiaispesää romaanillaan vuonna 1960, mutta ehkäpä se onkin juuri siitä syystä niin rakastettu ja ehdoton klassikko.

Osallistun kirjalla Yhdysvallat-haasteeseen. Lisää voit lukea blogeista Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

18.9.2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Leïla Slimani 2016. Ranskankielinen alkuteos Chanson Douce. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2018. 237 sivua. Kirjastosta.

Onko mahdollista, että kirjaa on lähes mahdotonta laskea käsistään, mutta samaan aikaan huomaa ajattelevansa, että tässä kirjassa on jotain hyvin vastenmielistä, miksi edes luen tätä? Kyllä se näköjään on. Leïla Slimanin Kehtolaulu on palkittu ranskalainen teos, joka on saanut hurjasti lukijoita ilmestyttyään. Taitavasti rakennettuja jännäreitä julkaistaan varsin paljon, mutta tämän teoksen kuvauksessa oli WSOY:n katalogissa jotain sellaista, ehkä klassikkomaista, joka kiinnitti huomioni. Mieleeni tuli heti elokuva Käsi joka kehtoa keinuttaa vuodelta 1992.

Tarinan verinen tragedia paljastetaan jo ensimmäisten lauseiden aikana, joten varsinaisia juonipaljastuksia ei tarvitse pelätä. Romaanin rakenne nojaa surmatyön sijaan siihen, miten tähän on päädytty. Mitä tapahtuu Louiselle, niin täydelliselle lastenhoitajalle?

Kahden pienen lapsen jälkeen Myriamilla on halu päästä takaisin työelämään. Myriam ja Paul valitsevat keski-ikäisen, huolitellun ja kokeneen Louisen, jonka suositukset ovat erinomaiset. Nainen erottuu pariisilaisten lastenhoitajien joukossa, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuvat iloisesti hiekkalaatikon reunalla. Moni lastenhoitaja on paperiton, paennut kotimaastaan ja elää työnantajiensa ehdoilla. Louisen tausta on erilainen, sitä avataan lukijalle vähitellen, mutta nykytilanne on suorastaan toivoton. Nainen ei viihdy vuokraamassaan yksiössä eikä hänellä ole kykyä huolehtia kasvavasta laskupinosta.

Myriamin ja Paulin kotona Louise sen sijaan viihtyy hyvin. Hän on säntillinen kasvattaja, joka tekee paljon muutakin kuin mitä pyydetään. Louise huolehtii niin siisteydestä kuin pyykeistäkin ja ulottaa lakatut kyntensä pian liiankin pitkälle. Lasten vanhemmat tekevät pitkää päivää ja ovat alkuun vain ihastuneita naiseen, joka on valmis kaikkeen. Vähitellen asetelma alkaa kuitenkin muuttua. Louise puuttuu Myriamin tapaan kasvattaa, poimii liian aikaisin pois heitetyt elintarvikkeet roskiksesta ja pelkää, milloin koittaa se päivä, jolloin hänet todetaan tarpeettomaksi.

Kehtolaulussa panostetaan tunnelmaan ja niihin psyykkisiin repeämiin jotka edeltävät surmatöitä. Kirja ei ole varsinaisesti jännittävä, ennemminkin sanoisin sitä karmeaksi ja jopa vastenmieliseksi. Suloisten lasten, herttaisten päivärutiinien ja leikkien lomaan alkaa vähitellen hiipiä katkeruutta, epätoivoa, menneisyyden haamuja ja painetta. Epämukava olo tulee myös siitä, että vanhemmat todellakin tekevät järkyttävän pitkää päivää, käyvät kotona vain nukkumassa, eivätkä varsinaisesti edes sovi, mitä lastenhoitajan tehtävänkuvaan kuuluu. Louise joustaa mielellään ja lapsetkin ovat tasapainoisia, mutta asetelmassa on silti jotain hyvin väärin.

Romaani tuo esille juuri tällaisen riiston mahdollisuuden maailmassa, jossa yhteiskunta ei toimi ihan niin kuin meillä Pohjoismaissa. Ranskassakin eriarvoistuminen, kansan kahtiajakautuminen on ilmeisen selvää. Tämä on Kehtolaulussa esillä ja olemassa, mutta sekään ei täysin selitä Louisen käytöstä. Taitavan tunnelman ohessa hieman heppoisa on mielestäni kuvaus Louisen menneisyydestä. Syyt ovat siellä, mutta mietin jatkuvasti sitä, mikä olisi estänyt häntä sanomasta vastaan tai vaikuttamasta omiin asioihinsa enemmän? Missä kohtaa asiat lähtivät menemään peruuttamattoman huonosti? Kirjassa on loppujen lopuksi (ainakin minulle) pieniä elementtejä, jotka jättävät vaivaamaan ja jotka hieman ärsyttävätkin.

Slimanin tapa kirjoittaa on lakonisen vähäeleinen, suorastaan töksähtelevän suora. On jännä miten hän saakin aikaan kaiken sen hermostuttavan ilmapiirin niin näennäisesti vähin aineksin. Tässä tapauksessa vähän on paljon. Ihailen myös sitä, millä tavalla romaani loppuu. Siitäkin on jätetty paljon elementtejä sivuun ja hyvä niin. Louise-keskeisyys säilyy alusta loppuun.

Kirjasta lisää blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjarouvan elämää.

3.9.2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen 2018. Pintti. WSOY. 291 sivua. Ostin omaksi.

Enpä juurikaan uskaltanut lukea Pintistä tehtyjä arvosteluja tai blogipostauksia ennen kuin luin sen itse. Halusin pitää lukukokemukseni vapaana mielikuvista, joita arviot olisivat väkisinkin synnyttäneet. Sen verran paljon odotin Kinnusen kolmatta romaania. Monen muun kirjailijan kohdalla olisin ollut kylmäpäisempi!

Pintti kertoo lasitehtaan kyljessä kasvaneen kolmen sisaruksen tarinan vuosina 1949 - 1951. Jussi, Helmi ja Raili pääsevät kukin vuorollaan päähenkilöksi tässä kolmenpäivänromaanissa. Lasitehtaan päivät, viikot ja vuodet rytmittävät siitä elantonsa saavien perheiden elämää, niin myös Tyynelän perheen. Sota on jo ohi, mutta sen vaikutus niin arkeen kuin ihmisten mieliin on edelleen voimakas, vaikka jälleenrakentamisen ja kasvun imukin on selvä. Työläisperheen sisarusten lapsuus ei ole ollut ihan helppo. Kullakin on kipunsa ja omat muistonsa - yksi haluaisi elää niissä, toinen porskuttaisi mielellään eteenpäin.

Sisaruksista vanhin, Jussi, on hierarkkisen tehdasmiljöön pohjimmaisia, sillä aikuisen miehen taidot eivät ole kehittyneet niin kuin muiden. Jussi unohtuu ajatuksiinsa, kuulostelee ääniä, nauttii luonnon yksityiskohdista ja tuoksuista. Sairaskohtaukset pahenevat iän myötä. Helmi kokee suuren menetyksen eikä oikein jaksaisi tasapainoilla surun, työn ja lapsen kanssa. Kolmikosta Raili on ainoa, joka on uskaltautunut kylän ulkopuolelle, mutta palannut takaisin. Hän on pärjääjä, joka tekee mitä tahtoo, vaikka perässä puhuttaisi pahoja.

Kinnunen on selvästikin perehtynyt lasitehtaan maailmaan hyvin perusteellisesti. Yksityiskohtainen prosessien ja taitojen kuvaus on kyllä kiehtovaa, mutta varsinkin romaanin alussa se meinasi hieman uuvuttaa. Uutta oli niin paljon, että kaikkea oli mahdotonta sisäistää ja osa lauseista meni ohi. Ajatus kaipasi jotain mihin tarttua. Vähitellen työstä muotoutui kuitenkin luonteva osa kerrontaa ja viimeistään Helmin osioon tultaessa olin jo täysin sinut kirjan kanssa. Loput kaksi kolmasosaa hujahtikin sitten vauhdilla ja nautiskellen, ja aloin tunnistaa tyylin joihin ihastuin Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa.

Jos yksityiskohtainen lasinpuhallus etäännytti, sisarusten luonteenpiirteet, heidän välisensä suhteet ja kyläläisten tapa suhtautua heihin oli juuri sitä Kinnusta, mitä odotin. Kiehtova oli myös se pieni maailma rakennuksineen, jossa työläiset ponnistelivat eteenpäin. Kuten niin monessa suomalaisessa romaanissa, puhumattomuus tai asioista vaikeneminen näkyy Tyynelöidenkin perinnössä, tietysti muutenkin sodanjälkeisessä arpisessa maailmassa. Sisarukset eivät voisi olla keskenään enemmän erilaisia ja vaikka yhteenottoja ja kaunaa on, viimeistään romaanin kolmas osa näyttää, miten heidän välisensä vahvat siteet kantavat. Niin perhe kuin pieni kyläkin on suurten muutosten myllerryksissä, eikä mikään tunnu varmalta.

Sana pintti muuten tarkoittaa sitä lasimurskaa, jota syntyy kun vialliset lasintekeleet heitetään menemään. Kuitenkin pinttiä on mukana upeimmassakin lasiteoksessa. Tässä onkin vertaus, joka sopii Kinnusen tuotannon hahmoihin. Meissä jokaisessa on säröjä ja epätäydellisyyttä ja juuri se tekee meistä kiehtovia. Ja pinttimurskaan jäisi unohduksiin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, ellei joku poimisi niitä talteen. Ainakin Kirsin Book Clubista ja Kulttuuri kukoistaa -blogista löytyy postaus Pintistä.