16.8.2017

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh 2014. Englanninkielinen alkuteos I Let You Go. Gummerus 2017. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. 418 sivua.

Huomasin kirjan jälkisanoista että minua ja Clare Macintoshia yhdistää sama kaupunki. Olemme asuneet Oxfordissa samaan aikaan ja olen kävellyt hänen työpaikkansa, Oxfordin poliisilaitoksen, ohi useita kertoja, viimeksi tänä kesänä. Jännä pieni yhteys!

Macintoshin menestysjännäri oli oivaa luettavaa työväsymyksen keskelle. Työt alkoivat loman jälkeen sellaisella rytinällä että olin jo aivan helisemässä. Koukuttava kirja onneksi auttoi siihenkin tilaan!

Yritän kirjoittaa kirjasta niin etten paljasta mitään olennaista juonesta. Annoin sinun mennä on mainittu jo useaan otteeseen romaaniksi, jonka yllättävä käänne on mestarillinen, mieletön, nerokas... Tiesin jo etukäteen ettei käänne tule ihan heti, mikä osoittautui hyväksi tempuksi, sillä sitä hämmästyttävämpi se oli. Aivoni olivat jo ehtineet kertoa itselleen tarinan, sellaisen jonka kirjailija varmasti halusi jokaisen lukijan kuvittelevan. Mutta yllättäen asetelma muuttui täysin ja olin hetken suorastaan ärtynyt. Huiputettiinko minua näin pitkään?

Sen uskallan kuitenkin kertoa, että kyseessä on yliajo. Äiti päästää otteensa lapsestaan ja saman tien auto törmää tähän. Sen sijaan että kuski jäisi auttamaan, hän pakenee paikalta, katoaa eikä häntä löydetä pitkään aikaan. Bristolilaiset etsivät selvittävät tapausta yli vuoden ennen kuin ratkaiseva todiste löytyy ja tapaus alkaa edetä kohti Walesin kauniinkaruja rannikkomaisemia. Onnettomuuden taustat selviävät tietysti vasta ihan kirjan loppupuolella. On nainen, joka on menettänyt lapsensa ja mies joka hakkaa vaimoaan.

Tarinan toinen päähenkilö, kolmikymppinen Jenna, elää onnettomuuden jälkeistä aikaa Walesissa, syrjäisessä mökissä rannan tuntumassa. Hän yrittää rakentaa uutta elämää, mutta pelkää, huutaa öisin eikä uskalla luottaa miehiin. Toinen päähenkilö on rikoskomisario Ray, isä ja aviomies, joka intohimoisen työskentelyn ohessa yrittää tasapainoilla kotonaan. Yksityiselämän huolet kasaantuvat eikä tilannetta helpota uusi pirteä työtoveri Kate. Poliisityöhön ja toisaalta Rayn perhe-elämään paneudutaan kirjassa vähintään yhtä paljon kuin Jennan traagiseen elämään, mikä sai minut pohtimaan, onko bristolilaispoliiseille luvassa jatkoa myöhemmin.

Annoin sinun mennä on takakannen määritelmän mukaan psykologinen trilleri, muttei kuitenkaan kovin pelottava, hieman jännittävä vain. Kudelma pysyy hyvin koossa ja Jennan traaginen menneisyys paljastuu lukijalle sopivan hitaasti. Romaani on kirjoitettu hyvin koukuttavaksi kuten asiaan kuuluu ja sen parissa on ihana viettää muutama ilta. Hieman vierastin kuitenkin kerronnan eri aikamuotoja ja persoonia. Jennan tarina kulkee aina minä-muotoisessa preesensissä, kun taas jälkipuoliskon pahiskertoja käyttää sinä-muotoa, Jennalle puhuen. Kaikkitietävä kertoja on varattu Rayn osuuksille ja kerronta on imperfektissä. Tavallaan siis johdonmukaista, mutta silti hieman kömpelöä. No, oli miten oli, tällaisia menestysjännäreitä on kiva lukea välillä!

Kirjasta lisää: Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata ja Kirja vieköön!

7.8.2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto 2017. Lahtarit. Gummerus. 389 sivua.

Jo talvella ilmestynyttä Lahtareita on kehuttu niin blogeissa kuin muuallakin mediassa. Kannolta ilmestyi punaisista naiskaartilaisista kertova Veriruusut vuonna 2008, jonka ohella Lahtarit täydentää ansiokkaalla tavalla tarinaa suomalaisista sisällissodassa. Lahtarit ilmestyikin juuri sodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.

Minäkin pyysin keväällä arvostelukappaleen, mutta niin vain kävi, etten pystynytkään sitä silloin lukemaan. Olin lukenut alkuvuodesta sodasta kertovia teoksia , esim. Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, Katja Petrovskajan Ehkä Esther ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sodasta lukeminen alkoi tuntui liian pahalta, ajatusmaailmani kaipasi taukoa vainoista, tappamisesta ja pelosta, ja koska Lahtareissa ei lukijaa säästellä, päätin pitää kunnon tauon ja antaa mieleni vahvistua hieman. Vasta nyt kesällä huomasin, että jaksaisin taas. Onneksi en antanut periksi, sillä kirjahan tosiaan oli todella hyvä!

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. 

Teos koostuu lyhyistä, vaihtuvien minäkertojien päiväkirjanomaisista katkelmista ja dokumentaarisista teksteistä sisällissodan alkupäiviltä sen loppuun, talvesta ja keväästä 1918. Katkelmien kertojat ovat pääosin nuoria valkoisia miehiä: suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja rintamalääkäreitä, mutta äänen saavat myös nuori muonittajanainen, prostitueerattu ja jopa suomenhevonen. Se on ennen kaikkea kertomus ilmajokelaisista pojista sotaretkellä Pohjanmaalta Viipuriin ja Helsinkiin, rohkeista ja kunnianhimoisista, päättömistä ja asialleen omistautuneista nuorista, joiden elämän lyhyt sota muutti tai katkaisi.

Tämä on sotaa, ja sodassa on sodan laki. Puniikin ampuvat meitä ja me puniikkeja.

Teoksen mosaiikkimainen rakenne toimii hyvin. Alkuun mietin, pystynkö yhdistämään runsaalta tuntuvaa henkilömäärää toisiinsa, menevätkö kertojat sekaisin, mutta pian pääsin matkaan mukaan, eikä kertojien runsaus haitannut lainkaan. Päinvastoin, kukin toi kertomukseen oman tärkeän näkökulmansa. Kirjallisuudessa punaiset ovat saaneet perinteisesti kertoa oman tarinansa sisällissodasta, mutta ammuttujen punikkien tappajien nimiä emme tiedä. Eikä tämäkään romaani sitä kerro, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, millaista sota on saattanut olla heidän näkökulmastaan. Kertomukset etenevät aika lailla kronologisesti ja muodostavat lopulta hyvinkin yhtenäisen romaanin.

Sota on aina kamalaa, julmaa, mieletöntä. Kirjan kertojat näkevät nälkää, palelevat, haavoittuvat, menettävät yöunensa, tulevat hulluiksi, kovettuvat, karaistuvat, kasvavat aikuisiksi, pelkäävät, itkevät, juopottelevat, varastavat, tappavat, raiskaavat, haisevat, auttavat, hoitavat, huolehtivat ja kaipaavat kotiin. On karmivaa lukea, miten naapurit hyökkäävät toistensa kimppuun, rajoja vedetään, perheet hajoavat erimielisyyksiin ja ihmiset menettävät kotejaan. Uskomatonta on sekin, millä tavalla sodan aikanakaan tietynlainen moraalikoodisto - etenkin naisiin kohdistuva - ei unohdu eikä anna anteeksi. Vaikka olisit kuinka palvellut kansaasi, hoitanut haavoittuneita, pessyt ruumiita ja auttanut, kotiin ei ole tulemista jos maineesi on kärsinyt mahdollisten petipuuhien vuoksi.

Paha olo tästäkin kirjasta tietysti tuli, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, etteikö se olisi hyvä. Kirjallisuuden pitää aiheuttaakin tuntemuksia. Anneli Kanto on tehnyt suuren työn kootessaan aineistoa kertojia varten. Lopputulos on inhorealistisen uskottavaa ja karmivaa, mutta loistavaa, syvästi inhimillistä kirjallisuutta. Tarinoita pehmentävät kovasti kieli, joka varioi yleiskielisen ja vahvasti murteellisen välillä, antaen erilaisille kertojille omanlaisensa äänen, huumorinpilkahduksia ja ronskia kielenkäyttöä unohtamatta.

Se plakkari oli vähän niin kuin koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä.

Lahtareista lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Luettua elämää, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kannesta kanteen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

31.7.2017

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtola 2017. Takapenkki. Otava. 270 sivua.

Minulla jäi lukematta Lehtolan parin vuoden takainen esikoisromaani (ei niin, ettenkö voisi lukea sitä vielä), joten päätin olla ripeämpi tämän kakkosen kanssa. Kirjailija on jäänyt mieleen paristakin yhteydestä ja esikoinen oli blogimaailmassa kovasti esillä aikoinaan. Onneksi kirjastossa ei ollut kovin pitkä varausjono (toisaalta kirja kyllä ansaitsisi pidemmän...), ja sain kirjan nopeasti.

Lehtolan romaanissa on ihmisiä elämän vaikeissa taitoskohdissa. Tuula on ollut Topinsa kanssa naimisissa 30 vuotta ja heidän ainoa lapsensa on muuttamassa pois kotoa. Elämänmuutos korventaa sydäntä, eikä Tuula voi olla kelaamatta kaikkea sitä, mille hän on tähän asti antanut aikansa ja huolensa. Naista taitaa myös huolettaa se, onko aina yhtä tasaisesta ja ennalta-arvattavasta Topista hänelle riittävästi seuraa jatkossa. Aleksi on Tuulan asiakas työvoimatoimistossa, nuorukainen joka ei osaa tarttua mihinkään; älykäs muttei pärjää kouluissa eikä työkokeiluissa. Poika on räväkän mummunsa kasvattama ja selkeästi syrjäytymisvaarassa. 17-vuotias Elina on keskeyttänyt lukion, sillä hänen sisällään kasvaa uusi ihminen, eikä tilanne muutu miksikään vaikka sen kuinka pyrkisi unohtamaan. Vauva ei imeydy takaisin hänen kehoonsa. Hänen vanhempansa kaukana Brasiliassa eivät tiedä asiasta mitään. Sitten on vielä ikivanha mummo, tärkeä teräsmuori Itä-Suomesta, jota ilman Aleksi olisi jossain muualla.

Lehtolan hahmot ovat arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan herkullisia. Kirjailija löytää niin teineistä, keski-ikäisistä, kuin vanhuksistakin juuri ne piirteet, joita korostamalla heistä kuoriutuu loistavia romaanihenkilöitä. Erityisesti pidin Tuulan tavasta kertoa miehensä ominaisuuksista - miten osuvaa! Hykerryttävä oli myös Aleksin rääväsuu mummo murteineen. Se mikä näitä hahmoja yhdistää, on sama mikä vaivaa niin monia suomalaisia (romaani)henkilöitä: jos asioista vain osaisi puhua enemmän, ongelmia ja väärinkäsityksiä olisi vähemmän.

Lehtolan humoristinen tyyli muistuttaa paikoin Kari Hotakaisen lakonista tyyliä, eikä se ole kaukana myöskään Minna Lindgrenin hauskasta Ehtoolehto-sarjan satiirista nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Takapenkin ihmiset elämänmuutoksineen ja erilaisine lähtökohtineen nostavat pintaan eriarvoisuutta, typerää byrokratiaa, bakteerikammoa - niin isoja, yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuin pienen ihmisen henkilökohtaisia haasteita. Kirja on tavattoman ymmärtävä ja lempeä. Hahmot valottuvat aina hieman eri tavoin kertojasta riippuen, ja vähitellen tyyli taittuu sarkasmista rakastavaksi. Pientä miinusta annan romaanin varsinaisesta takapenkkiosuudesta, sillä se rikkoi muuten kovin tunnistettavia taikka ymmärrettäviä hahmoja, ja oli tapahtumana hieman pöljä. Muuten nautin kovasti näiden hahmojen seurasta!

Lisää blogiarvioita: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

25.7.2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan 2016. Englanninkielinen alkuteos Nutshell. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2017. 206 sivua.

Se oli rakkautta ensimmäiseltä sivulta alkaen. Olin jo ennakoinut parin ylimalkaisesti lukemani blogipostauksen perusteella, että taas on tulossa McEwania, josta todennäköisesti pidän ja toki olen pitänyt paljon hänen aikaisemmistakin teoksista, kuten Lauantai, Makeannälkä, Ikuinen rakkaus tai Rannalla. Mutta kyllä tämä oli nyt enemmän kuin pitämistä, tämä on rakkautta.

Ihan hullunkurinen muunnos shakespearilaisesta kuviosta! Syntymätön lapsi seuraa (kuuntelee) äitinsä mahasta petosta, rikollista suunnitelmaa lapsen isän likvidoimiseksi. Mukana suunnittelussa on isän veli, äidin uusi rakastaja, typerä ja mitäänsanomaton mies, joka saa kauniin äidin kiimaiseksi. Millä tavalla suunnittelu etenee, toteutuuko rikos ja mitä mahdollisesti seuraa, sen saatte lukea itse. Juoni ei nimittäin ole ehkä kuitenkaan se antoisin, eikä olennaisin osa tätä romaania, vaikka erinomainen tietysti sekin.

Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.

Kuten ennenkin, McEwanin nerous piilee siinä älykkyydessä, jolla hän pui ihmismielen kiemuroita, vaikkapa sitä, kuinka tarinassa siirrytään saman päivän aikana saumattomasti ja punastelematta suoraan teurastuksesta itsesääliin. Päähenkilömme on syntymätön vauva, mutta hänellä on taito tarkkailla läheisiään, tutkia heidän motiivejaan ja arvioida näiden älykkyyttä. Viineihin rakastunut, tetrametriset runot hallitseva lapsi (älkäämme miettikö liikaa miksi) on tietysti omistautunut äidilleen, mutta soimaa tätä vastuuttomuudesta ja jopa mahdollisesta välinpitämättömyydestä itseään kohtaan. Hän haluaisi pitää runoilijaisänsä eikä voi ymmärtää mitä äiti näkee tämän latteuksia viljelevässä veljessä. Ja jos rikos toteutuu ja paljastuu, miten käy vatsassa elävän ihmisenalun? Sijoitetaanko hänet muualle, seuraako hän äitiään vankilaan? Kumpi on vauvalle tärkeämpää, vapaus vai perhe?

Vauvan äiti on kuunnellut raskausajan runsaasti podcasteja, joten vauvalla on jo tukeva käsitys maailmasta ja sen nurinkurisesta menosta. Kirjailija käyttääkin tässä nuorta päähenkilöään äänitorvena, ottaa kantaa aikamme älyttömyyksiin niin Euroopassa, Amerikassa kuin sotatantereillakin ja huolehtii väistämättömän ilmastonmuutoksen seurauksista. Hän osoittaa sormella kansakuntia, jotka ovat siirtymässä loogisesta ajattelusta kohti omanapaista tunteellisuutta. Näillä teeseillään kirjailija suorastaan revittelee, hän päästää höyryt pihalle!

Tunnen, siis olen. Köyhät painukoot kerjuulle ja ilmastonmuutos kärventyköön helvetin lieskoissa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus hukkukoon musteeseen. Minusta tulee tunteiden aktivisti, äänekäs mielenosoittaja joka kyynelin ja huokauksin taistelee muuttaakseen ympäröivät instituutiot herkälle minuudelleen sopiviksi. --- Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani---

Pieni romaani on siis paitsi nokkela rikostarina, myös katsaus ajan henkeen. McEwanille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa leikitellään yhteyksillä maailmankirjallisuuteen, runouteen, filosofiaan, jopa etsiväsarjojen kliseisiin. Taidokasta kieltä ja nerokkuutta huokuva teksti on varsin akateemisesta kynästä, hienoa siis jo sinällään, ja sen soljuvuudesta pitää kiittää kirjailijan lisäksi myös kääntäjää! Tarinan huvittava asetelma ja pilkahdus sarkastista sävyä keventävät tyyliä ja sopivat täydentämään lukunautintoa.

Kirjan kansiarvioissa käytetään teoksesta adjektiiveja nerokas, kekseliäs, tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen. Voin alleviivata ne kaikki ihan huoletta. Ainoa pieni miinus jonka tähän keksin, on kansi, joka olisi voinut olla houkuttelevampi. Tämä teos ansaitsee paljon lukijoita!

Lisää arvioita mm. blogeissa Leena Lumi (tietysti!), Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

23.7.2017

Naistenviikko: Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs 2017. Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä. Karisto. 285 sivua.

Tärkeintä on rehellisyys, luonnoksen välittömyys, rakas kapina.

Kuinka osuva valinta tämä olikaan naistenviikon päätöskirjaksi! Schjerfbeckistä on kirjoitettu ennenkin (lähteitä löytyy runsaasti tämän teoksen lopusta) mutta tämä on minulle ensimmäinen. Olen ollut aina Schjerfbeckin taiteen ihailija - kukapa ei! - ja viime torstaina pääsin vihdoin käymään Mäntän Serlachius-museoissa, josta hänen teoksiaan löytyi muutama. Mikä sattuma sekin, lukea kirjaa ja nähdä siinä mainittuja teoksia oikeasti!

Teräs on kirjoittanut Schjerfbeckistä romaanin, joka ei yritäkään olla dokumentaarinen vaikka tapahtumapaikat ovat todellisia. Se on ennen kaikkea kirjallinen muotokuva, jossa taiteilijan tulkinta ja väritys ovat vapaita. Romaani ankkuroituu niihin paikkoihin ja kaupunkeihin Suomessa ja maailmalla, joissa taiteilija oikeastikin asui elämänsä varrella. Kehyksenä muistoille on  kuvitteellinen keskustelu Helenen ystävän Helena Westermarckin kanssa, jota naiset käyvät Ruotsin Saltsjöbadenissa taiteilijan viimeisenä talvena. Muistot ja tarinat Helenestä lähtevät liikkeelle Helsingistä 1860-luvulla, matkaavat Pariisiin ja Englannin Cornwalliin, takaisin Helsinkiin, kaupungin hälinää pakoon Hyvinkäälle, välillä Tammisaaren rauhaan ja sotien jälkeen Ruotsiin.

Schjerfbeckin elämä oli vaatimatonta, lähtökohdat olivat köyhät ja on suorastaan ihme että juuri hän jäi perheen lapsista eloon. Leikeissä rampautunut lapsi osoittautui lahjakkaaksi piirtäjäksi ja pääsi stipendin turvin opiskelemaan taidekouluun. Vaikka äidin oli vaikea ymmärtää tällaisia taipumuksia, saatika antaa tukensa taiteen opiskelulle, piti isä Helenen puolta. Nuori nainen antautui uralleen täysipainoisesti, eikä nähnyt itseään perheenäitinä lasten ja hellan välissä. Joskus myöhemmin kaipuu lapsia tai miestä kohtaan puristi rintaa, mutta miten sitten olisi käynyt taiteen? Sitä emme voi tietää. Muutettuaan takaisin Suomeen Helene asui vuosikymmeniä äitinsä kanssa. Naimattomana naisena hänellä oli velvollisuus huolehtia vanhasta äidistään. Välillä otettiin yhteen, äidin seura kävi ylivoimaiseksi, mutta etenkin viimeisinä vuosina, kun taiteilija alkoi saada mainetta, äitikin alkoi ymmärtää taiteilijan tarpeen olla yksin.

Helene Schjerfbeck oli taiteilijana aikaansa edellä ja meni vuosikymmeniä ennen kuin maailma oli valmis tunnustamaan hänen näkemyksensä ja tyylinsä. Hänellä oli kuitenkin tukijansa - taitelijaystävänsä Helsingissä ja Pariisissa, taidekauppias Gösta Stenman sekä ystävä, keräilijä Einar Reuter - jotka kannustivat häntä jatkamaan. Erottuminen kansallisromanttisesta tyylistä ja oman vahvan viivan löytyminen olivat tunnusomaista jo nuorelle Helenille. Yksi Jälkien parhaita puolia onkin se, miten hienolla tavalla Teräs on taikonut Schjerfbeckin teosten syntyvaiheet ja taiteilijan tinkimättömyyden osaksi tarinaa.

Minulle yksinkertainenkin asetelma on tarpeeksi, totuus: Leipä on maalattavaksi riittävän kaunis ja ihmeellinen. Siinä on minulle mystiikkaa ja salaisuuksia kylliksi. Limput pöydällä olkoot minun ylistykseni elämälle. Muuta symbolismia minä en tarvitse. 

On karsittava kaikki turha ja etsittävä olennaisin, värin merkitys, viivan paino.

Kun viivat tulevat, unohdan maailman. Rauha humahtaa suoniini, ja hermoni sulavat, kun voin hetkeksi syventyä työhöni, nyt kun hiili alkaa vaikuttaa.

Schjerfbeck imi inspiraatiota ympäristöstään: merestä, puista, lapsista, talonväestä. Hän etsi jatkuvasti rauhaa ja tilaa työlleen, mutta sai ensimmäisen oman asunnon vasta 60-vuotiaana. Tausta ja olosuhteet vaikuttivat varmasti siihen, ettei Schjerfbeckin itsetunto taiteilijana ollut koskaan kovin vahva. Eikä hän vanhanakaan voinut ymmärtää, miksi taiteen ympärille muodostui maineen ja kunnian verkosto. Hänelle olisi riittänyt, että olisi saanut maalata rauhassa ilman taloudellisia huolia.

Jos minulla on isänmaa, se on tässä, meren rannalla, liplatuksessa veneen ja laiturin välissä. Paikassa, josta lähdetään ja johon palataan. 

Teräs on kirjoittanut lyyrisen kauniin romaanin naisesta, joka oli oman aikansa kummajainen, lahjakas, mutta ristiriitojen repimä taiteilija. On onni että hän pystyi pitämään päänsä ja että hänen ympärilläänkin ymmärrettiin, että naisesta voi olla muuhunkin kuin kotitöihin. Jatkuvasta kauneuden kaipuusta ja maailman myllerryksistä, ristiriidoista huolimatta minäkertojan matkassa on onni kulkea. Tai ehkä juuri siksi se onkin niin kovasti elämänmakuinen ja antaa paljon. Teräksen teksti on ihanan ilmavaa, ajatuksenomaista. Jälleen kerran yksi vuoden parhaista.

Kirjasta myös vaikkapa Leena Lumin tai Kirja vieköön! -blogeista.

22.7.2017

Naistenviikko: Anja Snellmanin Lähestyminen

Anja Snellman 2016. Lähestyminen. WSOY. 143 sivua.
Kuten jo kirjan kannesta voi päätellä, Snellmanin tuorein romaani on ainakin osin omaeläkerrallinen. Pienessä teoksessa kirjailija-terapeutti Snellman käy läpi rakkauttaan mereen ja Kreetan saareen, jossa hän vietti aikoinaan pitkiä aikoja perheensä kanssa. Paljon muutakin elämänvarrelta mainitaan, isän alkoholismi, avioliiton alku ja loppu. Kuinka paljon tästä on oikeasti omaa elämää, en tiedä. Rinnalla muistoissa kulkee Ile, nuori nisti, jonka hoidossa terapeutti yrittää soveltaa uudenlaista näkökulmaa. Muistoilla on yhteinen risteys, Kreikka, josta nuorukaisen isä oli mahdollisesti kotoisin.

Minä lähestyn pohjakosketuksiani kirjoittamalla ja sinä vetämällä kamaa.

Snellman kirjoittaa tekstiä, joka lähestyy ajoittain proosarunoutta. Lyhykäisten lukujen kappaleissa on runsaasti runomaisia, unenomaisia tunnelmia, meren ja kukkien tuoksuja, rannan ääniä tai lasten naurua. Vastapainona toimivat terapiatapaamiset ja Ile, likaisen pojan inhorealistinen kuvaus ja haju, koiranpaska kengässä tai veritahrat paidassa.

Kreetanmehiläisten pörinä, riikinkukkojen töräykset, vuohenkellojen kilkatus, mustanpuhuvat mulperit --- jasmiini tuoksuu, uuttukyyhkyt kujertavat araukaariassa ---

Vittu sä valehtelet mulle koko ajan!

Mitä teoksessa lähestytään? Terapeutti pyrkii lähestymään asiakastaan, uskon että onnistuukin siinä, mutta lähestyykö hän toivotunlaista vaikutusta? Se jää arvoitukseksi, ja kenen mittareilla sitä edes mitattaisi kun poika löytyy Kolera-altaasta. Samalla kirjailija lähestyy muistojaan, mereen rakastumisen alkuhetkiä, Kreetalle lähtemisen alkutaipaleita, ensimmäisten kesien taianomaisia hetkiä. Kreetalla tapahtui myös ikäviä asioita, joita on helpompi lähestyä kun aikaa on jo kulunut. Tapahtui paljon lähestymistä, mutta myös erkanemista. Vuosien jälkeen ei Kreetakaan ole enää sama saari, sillä maailma on muuttunut ja kovin moni on sittemmin lähestynyt saarta ihan eri syistä.

Minä rakastuin saareen jossa olimme kerran onnellisia, jossa saimme ja menetimme paljon yhdessä. Minä olen matkalla sinne aina.

Snellmanin teos on tavallaan kaunis ja herkkä, unenomaisuudessaan haparoivakin, enkä usko että romaanin tarkoitus olisikaan antaa vastauksia tai happy endejä. Lukijana viihdyin parhaiten terapeutin ja Ilen kohtaamisissa, joissa oli rosoa ja ronskia kieltä. Siitä aiheesta olisin voinut lukea enemmänkin. Side Kreetaan ja sinne jäänyttä elämänvaihetta kohtaan on selvästi kirjailijalle vahva ja tärkeä, mutta jätti lukukokemuksena minut ulkopuolelle, huolimatta sen kauneudesta. Olisin kai kaivannut kunnon tarinaa sirpaleisten muistojen sijaan ja hieman muutakin kuin vertauskuvia.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

21.7.2017

Naistenviikko: Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni

Naistenviikon lukemistot jatkuvat. Onnittelut tänään Johannalle, Hannalle ja Jennille!

Karoliina Timonen 2015. Kesäinen illuusioni. WSOY. 165 sivua.

Kesäinen illuusioni oli lukulistallani jo viime kesänä, mutta mikä lie siirtänyt sen syksyyn, jolloin en liian kesäisenä tietenkään sitä enää voinut lukea, joten siirsin sen tämän kesän listalle. Harmi vain, ettei tänään ollut sellainen kuuma, painostava hellepäivä, jona se olisi ollut täydellinen seuralainen rantaviltille.

Klarissalla on todellakin kuuma, painostava loma. Hän on lähtenyt yksin vuokramökille pienelle saarelle selvittämään ajatuksiaan ja aloittaakseen uutta romaania. Aamukahvit terassilla, järvessä uiminen, riippumatto, soutuvene... Paratiisimaisella pikku huvilalla ja vehreässä luonnossa sielu lepää, mutta osaako Klarissa kuitenkaan olla yksin, olla onnellinen. Vastarannalla kapean salmen toisella puolella asuu joku mies ja muutaman päivän yksinolon jälkeen nainen on valmis tekemään tuttavuutta. Mies osoittautuu hieman Klarissaa vanhemmaksi herrasmieheksi, jonka seurassa on mukava jutella, siemailla drinkkejä ja viettää aikaa. Parin viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen Klarissa olisi halukas etenemään pidemmälle, mutta Olavissa on jotain outoa.

Kun miehen aikuinen poika saapuu saarelle ja alkaa liehitellä Klarissaa, on tämä alkuun otettu, mutta Olavin käytös muuttuu uhkaavaksi. Hellepäivien myötä saarten ylle leviää ukkospilviä, jotka eivät ole ainoa painostava asia. Tunnelma on muuttunut ja Klarissa haluaa nähdä miehensä Mikaelin, jonka kanssa oli jo ehditty puhua asumuserosta. Mies saapuu paikalle, yhdessäolo on ihanaa, mutta vain hetken. Pian Mikael lähtee suutuspäissään, onko Klarissa mennyt liian pitkälle? Miksi syrjäisen saaren vanha mummo varoittelikaan häntä Varissaaren miehistä?

Kesäinen illuusioni on kevyen eroottisesti latautunutta kesäistä chic litiä ja kesyä jännitystä, jonka lukee laiturinnokassa, riippumatossa tai - kuten minä - nojatuolissa parissa tunnissa. Romaanin kerronta on hieman mytologisesti sävyttynyttä, jota tukevat Klarissan unenomaiset tai migreenin sävyttämät kokemukset etenkin teoksen loppupuolella. Hieman siis myös maagista realismia! Kesäisellä luonnolla on pienessä tarinassa suuri rooli: linnut, vesi, pihan vanha kataja, kuollut kuikanpoika.

Mukaansatempaavalla pikku tarinalla on jännittävä loppu, joka jättää kaiken avoimeksi, eikä siis ota kantaa siihen, miten käy Klarissan avioliiton tai mikä vastarannalla oli totta, mikä kuvitelmaa, illuusiota. Romaanissa on jotain perinteistä - keski-ikäinen nainen etsii itseään, parisuhde on käännöskohdassa - mutta se ei ole missään nimessä perinteinen pakkaus. Raikkaaseen teokseen mahtuu paljon hyviä aineksia, mutta tuntuu että niitä on ripoteltu sinne tänne, eivätkä ne anna tarpeeksi. Kerrontakin tuntui paikon kömpelöltä, mutta silti kirja oli suorastaan pakko lukea kerralla. Jotain tenhoa siinä oli!

Kirjasta lisää: Kirjoihin kadonnut, Kirjasfääri, Kirsin Book Club, Morren maailma ja Eniten minua kiinnostaa tie.