14.12.2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland 2017. Vien sinut kotiin. Atena. 284 sivua.

Oliko niin, että Pauliina Rauhala avasi Taivaslaulullaan oven vuonna 2013 ja päästi lukijat sisälle uskonnollisiin liikkeisiin? Tai ehkä Rauhala oli se, joka uskalsi tuoda esiin asioita joista oli siihen asti vaiettu. Joka tapauksessa kirja sai valtavasti huomiota, eikä siis pelkästään upeista kirjallisista ansioistaan, vaan rohkeudesta. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi uskosta tai uskonliikkeestä kertovaa esikoisteosta, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, jossa nuori nainen kaipaa korkeammalle ja löytää itseään helluntailaisten parissa, sekä Ben Kallandin teos, josta kerron seuraavaksi.

Markus kasvaa perheessä, joka kuuluu Jehovan todistajiin. Nuorukaisesta kasvaa osa yhteisöä ja hän päätyy kouluvuosien jälkeen Yhdysvaltoihin, aluksi avustaviin töihin, kirjapainoon ja kirjoitustehtäviin, mutta nousee vähitellen hierarkiassa veljeksi, osaksi hallintoa. Teos kuljettaa lukijaa läpi Markuksen elämän lapsuuden lämpimistä kesistä keski-ikäisen miehen pettymyksiin ja uusiin alkuihin.

Lapsuudessa keskeinen miljöö on Bellevue, kesämökki Porkkalanniemessä, paikka jossa Markus, tämän kolme siskoa ja naapurin Timo saavat elää vapaina hiekkaa varpaiden välissä, vene valmiina seikkailuihin. Perheen äiti sairastaa vakavaa masennusta ja pysyy melko sivussa läpi tarinan, isä sen sijaan on mukana Jehovissa ja tarkka säännöistä. Markuksen elämää säestää lahjakkaan Ellen-siskon viuluharrastus ja tragediat, suru, jota hän kantaa mukanaan vielä Atlantin toisella puolellakin.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat.

Teoksesta ei välittynyt ainakaan minulle juurikaan uskoa, ennemminkin luin siitä uskonnon asettamia sääntöjä ja rajoituksia, jotka toisaalta varjelivat ja suojelivat, toisaalta ohjailivat, aiheuttivat epätasa-arvoa, eroja tai perheiden rikkoutumista. Vuodet Yhdysvalloissa valottaa Jehovan todistajien hyvin miehistä organisaatiorakennetta, jossa vehkeily ja juonittelu kuuluvat asiaan, kuten missä tahansa (?) järjestelmässä. Tiukka säännöstö saa monet miehet elämään kaksinaismoraalissa, paljastuksilla kiristetään ja tarkkailevia silmiä on joka paikassa. Liikkeen ja uran vuoksi Markus on kuitenkin valmis uhraamaan rakkauselämänsä ja parisuhteensa.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kallandin tyyli kirjoittaa on hyvin toteavaa ja siksi paikoin viileää. Kauneutta ja syvyyttä kirjaan tuo Ellenin rakkaus musiikkiin ja viuluun, Kallandin taidokas tapa kuvata sekä säveliä että soittamisen tekniikkaa. Musiikki saakin suuren roolin tarinassa, mikä tasapainottaa mukavalla tavalla sitä kylmyyttä, jota Markuksen elämässä on runsaasti nuoruusvuosien jälkeen. Rivien välistä paistaa onneksi myös rakkaus siskoihin, etenkin nuorempaan Elleniin ja Carolaan, johon Markus ainoana perheenjäsenenä pitää yhteyttä yhtäkkisen irtaantumisen jälkeenkin, kun muut ovat tämän hyljänneet. Kaunista on myös ensirakkaus joka saa valitettavasti jäädä, kun organisaatio kutsuu.

Nyt kirjan luettuani tuntuu, että juuri teoksen koruttomuus antaakin tilaa tragedioille, uskonnosta kumpuaville kipupisteille, kaipuulle ja tyhjyydelle miehen elämässä. Koruttomuus myös alleviivaa suuren organisaation laskelmoivaa tunteettomuutta. Kokonaisuudessaan, tasapainoinen, tapahtumiaan seesteisempi, hieman haikea, sanoisin. Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Leena Lumi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

3.12.2017

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Lisää kuvateksti
Fred Vargas 2004. Ranskankielinen alkuteos Sous les vents de Neptune. Gummerus 2017. Suomentanut Marja Luoma. 464 sivua.

Vargasin Adamsberg-sarjan teokset ovat onneksi melkoisen itsenäisiä tarinoita, muuten saattaisi harmittaa se, miten epätasaiseen niitä on käännetty suomeksi. Neptunuksen sauva on nimittäin sarjan neljäs kahdeksasta, mutta viimeisin suomennos. Poukkoilusta kärsii päähenkilömme yksityiselämän juoni, sillä tarinassa on ollut välillä suuriakin aukkoja, mutta teosten varsinainen anti on sentään pääosin muualla.

Kuten aikaisemmissakin teoksissa (vaikkapa tämä tai tämä), nytkin Adamsbergin on pureuduttava menneisyyteen, tarinoihin ja hyödynnettävä sumeaa logiikkaansa, jotta hän pääsee selvyyteen vuosikymmeniä piinanneista talikkomurhista. Komisarion nuorempi veli joutui syytteeseen tyttöystävänsä murhasta kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, eikä tapaus ole jättänyt Adamsbergiä rauhaan. Siksi hän jahtaa vanhaa tuomaria, joka on ollut kuolleena jo kuusitoista vuotta. Päästääkseen perille tuomarin kuviosta etsivämme on opeteltava Mahjong-pelin säännöt, tulkittava sukunimien etymologiaa ja piiloteltava kahden vanhuksen luona. Työmatka Kanadaan toisi potkua tutkintaan, ellei häntä asetettaisi syytteeseen nuoren naisen murhasta Ottawajoen rantapolulla.

Lämminhenkisissä Adamsberg-dekkareissa herkutellaan portviinillä, vaahteransiirapilla ja idiomeilla, sanonnoilla, joita Vargas ripottelee tekstiin päätähuimaavalla tavalla. Kulttuurit törmäävät Kanadassa, mutta törmäyksen hedelmät tuodaan paluulennolla Pariisiin. Runsaat kielikuvat tekevät tekstistä toisaalta hieman huvittavaa luettavaa, toisaalta ihanan kotoista ja ne antavat tarinalle mukavaa syvyyttä. Neptunuksen sauva rakastaa Pariisin kolmannentoista kaupunginosan poliiseja, laitoksen omalaatuista komisariota ja tämän työtovereita, kuten kaiken tietävää Danglardia, ihmeellisiä fyysisiä ominaisuuksia omaavaa Retancourtia tai pyöreäsilmäistä Estaleria, joiden hahmot syvenevät kirja kirjalta. Lisää väriä tuovat kanadalaiset kollegat Sanscartier, Laliberté ja poliisilaitoksen ovea vartioiva orava. Oman tunnelmansa tuovat mukanaan vanhukset joiden takan suojista Adamsberg pääsee tuomarin kannoille. Näissä dekkareissa paras anti onkin juuri hahmoissa ja heidän välisessä lämpimässä vuorovaikutuksessaan.

Jos kaipaat takaa-ajoja, rikosteknisiä yksityiskohtia tai ruumiinavauksia, tämä kirjasarja ei ole sinun. Adamsbergin tapa ratkoa mysteerit perustuu ajatteluun, asioiden mitä yllättävimpiin yhteyksiin ja arvoituksiin, joihin hänen työtoverinsa ovat tottuneet, sillä tulosta syntyy. Komisarion on saatava kävellä runsaasti, jotta hänen harmaat aivosolunsa pääsevät oikeuksiinsa. Sumean päättelyn rinnalla on toki aina joku järkevä, loogisesti ajatteleva hahmo, joka vie ajatustyötä eteenpäin. Vargasin dekkarit ovat helmiä, joita haluaa ripotella keskelle pimeää marraskuuta, valoa jota välillä kaipaa.

Olen lukenut tänä syksynä poikkeuksellisen vähän tai hitaasti, mutta uskon että oikein ajoitettu Vargas antaa uutta potkua lukemiseen. Sen hän on onnistunut nimittäin tekemään ennenkin. Joululahjakirjoja hankkiessani olen onneksi huomannut, miten hirveästi on taas mielenkiintoisia teoksia, joita tekisi mieli ahmia seuraavaksi. Ehkä lukujumini siis hellittää vähitellen.

Lisää Neptunuksen sauvasta blogeista Tuijata ja Oksan hyllyltä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

1.12.2017

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen. Kun aika loppuu. WSOY. Äänikirja. Lukija Krista Putkonen-Örn. BookBeat. Julkaistu 2015.

Kuuntelin juuri ensimmäisen kokonaisen äänikirjan. Aikaisemmin olen aloittanut pari äänikirjaa, mutta jatkanut perinteisellä lukutavalla. Työmatkani ovat tässä syksyn mittaan pidentyneet ja kirjan kuuntelusta on tullut vähitellen luonteva tapa aamuisin ja iltapäivisin, sillä kirjan lukeminen bussissa ei valitettavasti ole pahoinvoinnin vuoksi minulle mahdollista. Odotankin jo, minkä äänikirjan pääsen valitsemaan seuraavaksi.

Hirvosen teoksessa on rankka aihe. Laura on 55-vuotias ilmastonmuutoksen tutkija ja luennoitsija, joka kantaa syyllisyytä siitä, ettei mielestään ole kyennyt olemaan aidosti läsnä kahdelle jo aikuiselle lapselleen. Äidiksi päätyminen ei ollut hänelle itsestäänselvyys, eikä ajatus mahdollisesta toisenlaisesta elämästä ole koskaan oikein hellittänyt. Lauran potemaa syyllisyyttä ja itsensä arvostelua oli raskasta kuunnella, sillä mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, etteikö hän olisi tehnyt vanhempana sen minkä pystyi.

Lauran esikoinen Aava eli tavallista lapsuutta suorastaan kauniissa symbioosissa kolme vuotta nuoremman veljensä Aslakin kanssa, teini-ikään saakka. Siihen saakka kunnes oli selvää, että veljessä on jotain erilaista, jotain mikä esti häntä saamasta ystäviä. Pikkuveljen paha olo jätti Aavan sivuun vanhempien huomiolta ja niinpä tämä lähti pois heti valmistuttuaan yliopistosta. Lääkärin työ kaukana Afrikassa oli toisaalta keino pitää välimatkaa, toisaalta haaveiden täyttymys, tapa parantaa rikkinäistä maailmaa, ehkä myös keino kohentaa omaa rikkinäistä itsetuntoa.

Osansa maailmantuskasta kantaa myös Aslak, joka löytää netistä pelottavan samalla tavalla ajattelevan ihmisen. Siinä missä Laura kantaa huolta maailman tilasta ja pyrkii opettamalla muutokseen, Aava auttaa konkreettisella tavalla väkivallan keskellä eläviä ihmisiä. Aslak kokee ihmiskunnan menneen jo niin pitkälle, että ainoa keino on sen harventaminen. Onko Aslakin käyttämä väkivalta ratkaisu hänen omaan pahoinvointiinsa, onko se todella ideologinen ratkaisu vai onko kyseessä lopulta kuitenkin vain hento ajatus siitä, että jossain on joku jonka kanssa on löytynyt yhteys?

Romaanin kerronta alkaa siitä mihin se myös päättyy. Valtaosan kerronnasta saavat Laura ja Aava, jotka tahoillaan käyvät läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhe-elämää ja perheen sisäisiä suhteita löytääkseen syitä, selittääkseen, auttaakseen itseään ymmärtämään. Romaani käsittelee paljolti sitä, miten pitkälle syy on kenessäkin, vai onko lainkaan. On nimittäin valtavan raastavaa lukea/kuunnella, miten äiti ja sisko eivät anna itsensä aloittaa edes surutyötä, niin vahva on heidän näkemyksensä omasta roolistaan ja siitä voimattomuudesta jota vain perheenjäsenet voivat toisiaan kohtaan tuntea.

Nuoren yksinäisyyttä, äidin toivoa, sisarten välistä rakkautta, pelkoa ja ahdistusta. Kun aika loppuu nosti bussimatkoilla palan kurkkuun monta kertaa. Hirvosen kieli on vuoroin pakahduttavan kaunista, vuoroin suorasanaista ja jäätävän toteavaa. Yhdistelmä on erittäin toimiva. Perheen ja ihmissuhteiden lisäksi romaani suuntaa lukijan katseen pelottavan mahdolliseen lähitulevaisuuteen, jossa poliittinen voimattomuus tehdä mitään ilmastonmuutokselle on tehnyt maailmasta entistä levottomamman ja väkivaltaisemman. Ehkä ihmiskunnan aika todellakin loppuu pian.

Lisää kirjasta: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua elämää.

15.11.2017

John Williams: Stoner

John Williams 1965. Englanninkielinen alkuteos Stoner. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 sivua.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa teoksesta jota on blogimaailmassa ylistetty niin runsaasti. Blogistania palkitsi Stonerin vuoden 2015 parhaana ulkomaisena teoksena. Lue voitosta lisää vaikkapa täältä. Ihmeellistä miten kirja on löytänyt suomalaisen yleisön ja markkinat vasta 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Toisaalta eihän se meitä nykylukijoita haittaa - klassikoksi ehtii myöhemminkin. Ilkka Rekiaron käännöstyö kunnioittaa alkuperäistekstin ilmeistä vähäeleisyyttä ja mutkattomuutta (josta maininta John McGahernin alkusanoissa vuodelta 2003 ja useissa blogiteksteissä myöhemmin) ja säilyttää tekstissä tietynlaisen hieman vanhahtavan tunnun. Silti täytyy sanoa, että ajattomuudessaan tekstiä voisi luulla tuoreeksikin.

Kirjan nimihenkilö, William Stoner, syntyy köyhään maalaistaloon 1800-luvun puolella. Arka, vähäsanainen ja kokematon nuorukainen lähetetään yliopistoon, jossa hän ihmetyksekseen löytää vähitellen itsensä ja intohimonsa kirjallisuuden. Opinnot sujuvat hyvin ja mies päätyy englannin laitokselle töihin, tekee siellä pitkän uran, nauttii opettamisesta, kärsii pahansuovista työtovereista ja rakastuu palavasti, mutta omistautuu ennen kaikkea työlleen. Sivulauseissa roihuavat ensimmäinen ja toinen maailmansota.

Stoner avioituu hyvin nuorena, lyhyen ja aran tapailun päätteeksi. Edith on pankkiirin tytär, muodollisesti kasvatettu, niin ikään ujo ja arka ilmaisemaan itseään. Edith jää Stonerille arvoitukseksi. Naisen mielialat, hiljaiset sodat, ajoittainen tyrannia ja tapa kasvattaa parin ainoaa tytärtä vievät miestä aviovuoteesta milloin sohvalle, milloin verannalle, useimmiten kuitenkin työhön ja muutaman kauniin kuukauden ajaksi toisen naisen luokse. Rakkauden roihu ja voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne ovat raju vastakohta kodille, jossa Stoner kokee kommunikointivaikeuksia niin vaimonsa kuin tyttärensäkin kanssa. Suhde tyttäreen myötäilee surullisella tavalla äidin epävakaisuutta ja jättää niin isän kuin kasvavan tyttären sydämiin aukon.

Stoner on vahvasti yliopistoromaani; kirjailija omistaakin teoksen entisille työtovereilleen Missourin yliopistossa. Stonerin tarina on kuvaus entisajan akateemisesta maailmasta (miksei nykyisestäkin?), laitoksen sisäisistä ihmissuhteista ja valtataisteluista, omistautumisesta ja intohimosta työhön. Ennen kuolemaansa Stoner pohtii, miten hän olisi toivonut elämäänsä enemmän ystävyyttä, avioliiton ykseyttä ja äänetöntä intohimoa, rakkautta. Jotain hän oli saanut, paljon hän kadotti tai ei tiennyt miten pitää sen. Opettajana hän ei ollut päässyt siihen aitouteen ja viisauteen, josta oli haaveillut, vaan joutunut nöyrtymään kompromisseihin ja hyökkäysten kohteeksi.

Stoner on yhden elämän mittainen teos. Vaikka se on ihastuttanut vähäeleisyydellään, se onnistuu sisältämään elämän tunnekirjon laidasta laitaan. Stoner ei itsekään juuri osaa näyttää tunteitaan ja siinä teoksen kieli myötäilee päähenkilöään upealla tavalla. Pinnan alla on kuitenkin sellaista väkevyyttä, joka liikuttaa, pakottaa lukemaan, myötäelämään ja miettimään omaakin elämää. Lisää arvioita rakastetusta kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua elämää ja Levoton lukija.

14.11.2017

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason 2013. Islanninkielinen alkuteos Skuggasund. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon 2015. 295 sivua.

Oli minun vuoroni valita kirja lukupiiriläisten luettavaksi. Taidan olla porukastamme se, joka lukee eniten dekkareita, ja koska emme olleet sellaista vielä yhdessä lukeneet, tuntui Arnaldur Indriðason melko luontevalta valinnalta. Mielestäni Indriðasonin tyyli sopii sellaisillekin jotka eivät dekkareita harrasta, ja ilmeisesti kirja olikin piiriläisten mieleen.

Luin Indriðasonia paljon vajaa kymmenen vuotta sitten, silloin kuin hänen Erlendur-sarjansa oli vielä ihan tuore. Silloin en saanut kaikkea suomennettuina, joten tilasin kirjat englanninkielisinä kotiini. Teoksissa viehätti niiden luminen rauhallisuus, arktinen tuuli ja monista skandidekkareista tutunoloinen päähenkilö, keski-ikäinen, yksinäinen mies, jonka henkilökohtainen menetys lapsuudessa loi leimansa tunnelmaan. Samantyyppinen päähenkilö on nyt astunut tilalle Erlendurin väistyttyä Indriðasonin tarinoista. Eläköitynyt Konrað ei voi olla sekaantumatta kuolemantapaukseen, jonka selvittely pöllyyttää 65 vuoden takaista historiaa. Sekin yhdistää Erlendur-sarjaan: Indriðasonin teoksissa historia on lähes aina vahvasti läsnä.

Historiaan sukelletaan kun vanha mies löydetään kuolleena sängystään. Miehen taustaa penkoessaan Konrað ajautuu tutkimaan samoja surmia, joita vanhus oli tutkinut vuosikymmeniä aikaisemmin toimiessaan rikospoliisin apuna. Oliko mies löytänyt pitkän ajan jälkeen jotain, minkä vuoksi hänet tukehdutettiin sänkyynsä? Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta avaa sota-ajan Reykjavikia, jossa nuori nainen löytyy kuolleena teatterin takaa, jossa amerikkalaissotilaat hurmaavat islantilaisneitoja ja jossa usko myyttisiin taruolentoihin elää yhä vahvana. Toinen taso on tietysti nykyaika, joka ei ole selvittämätöntä murhaa unohtanut.

Brittien ja amerikkalaisten miehittämä Islanti on tuttu teema Indriðasonin aikaisemmistakin teoksista. Ajanjaksolla on ollut mitä ilmeisimmin pieneen maahan suuri vaikutus ja oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla toinen maailmansota uloittui omalla tavallaan Islantiin saakka. Myös myytit värittävät tarinaa kiehtovalla tavalla. Varjojen kujissa naisen katoaminen, raiskaaminen ja moni muukin tapaus sysätään piilokansan kontolle.

Jos et kaipaa väkivallalla mässäilyä etkä takaa-ajokohtauksia, vaan hidastempoista etsivätyötä, miellyttäviä hahmoja ja rauhallista tunnelmaa, kannattaa kokeilla Indriðasonin teoksia. Varjojen kujat löytyy myös blogeista Kirja vieköön! ja Hemulin kirjahylly.

25.10.2017

Dan Brown: Alku

Dan Brown 2017. Englanninkielinen alkuteos The Origin. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2017. 463 sivua.

Helsingin kirjamessuillekin lauantaina saapuva amerikkalaiskirjailija on luonut jälleen teoksen, joka muistuttaa Da Vinci -koodin huimasta menestyksestä 13 vuotta sitten. Vuosien mittaan Brown on kirjoittanut bestsellereitä uskollisena ensimmäisen jännärin kaavalle ja mikäpä siinä, sillä kaava myy ja lukijat viihtyvät. Neljä vuotta edellisen, Infernon, jälkeen minäkin olin jo varsin innoissani uutuudesta. Minkähänlaisen symbolien, uskontojen ja kulttuurin sopan Brown on tällä kertaa keksinyt?

Vakioseikkailija Robert Langdon saapuu Bilbaoon todistamaan ystävänsä, entisen opiskelijansa Edmond Kirschin paljastusta. Vauras tulevaisuudentutkija on selvittänyt hiljaisuudessaan vastaukset ihmiskuntaa aina vaivanneisiin kysymyksiin: Mistä tulemme? Mihin olemme menossa? Vastaus ei kuitenkaan miellytä kaikkia. Uskonnolliset piirit hermostuvat, joku murhaa merkittäviä uskonisiä ja lopulta Kirsch itsekin kuolee lavalle vain hetkeä ennen vastausta, joka olisi mahdollisesti vavisuttanut ihmiskunnan uskoa tulevaisuuteen.

Alkaa takaa-ajo, sillä Langdon ja Bilbaon Guggenheim-museon johtaja, kaunis Ambra Vidal suuntaavat Barcelonaan Kirschin työpaikalle, salaiseen laboratorioon etsimään avainta vastaukseen. Heidän on löydettävä 47-kirjaiminen lause, salasana, joka kuvastaa tutkijan maailmankuvaa. Vauhdikas ilta vie heitä ympäri kaupungin aarteita, Gaudín ja Mirón taiteita, arkkitehtuuria ja kuuluisia maamerkkejä. Alku - kuten edeltäjänsäkin - on täynnä yksityiskohtaista tietoa taiteen helmistä, historiasta ja ihmiskunnan saavutuksista. Välillä ehkä hieman kömpelölläkin tavalla, sillä takaa-ajon uskottavuutta syövät lukuisat taidehistorialliset luennot sankarimme ajatuksissa. Ajoitus ei ihan aina toimi. Toisaalta niistä ei voi olla nauttimattakaan! Merkittävä rooli tässä teoksessa on taiteen lisäksi teknologialla, joka avittaa päähenkilöitä eteenpäin ja luo uskoa inhimillisempään tulevaisuuteen, mutta herättää älykkyydellään myös huolta sen mahdollisuuksista ja vallasta.

Kuten yleensä, Brown pohtii jälleen uskonnon merkitystä ihmiskunnalle. Mikä vaikutus onkaan maailmalle, jos kaiken voi selittää tieteellä, jopa sen mitä ei tähän asti ole voitu. Samalla hän visioi maailmasta, jossa tiede ja teknologia pelastavat nälänhädästä, poistavat sodat ja yhdistävät kansat ja uskonnot toisiinsa. "On lakattava torjumasta tieteellisiä löytöjä. On lakattava tuomitsemasta todistettavia faktoja. Kristinuskosta on tultava tieteen hengellinen kumppani ja sen valtavaa kokemusta on hyödynnettävä - jotta ihmiskunnan moraalia voidaan kehittää ja samalla varmistetaan, että tulevat tekniikat yhdistävät, valaisevat ja kasvattavat meitä -" 
 

16.10.2017

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen 2017. Palm Beach Finland. Like. 332 sivua.

Aika hurvatonta on meno Tuomaisen uutuusteoksessa, joka jatkaa tyylillisesti samoilla aineksilla kuin edeltäjänsä Mies, joka kuoli. Dekkarihenkisen tarinan rikokset ovat sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, joka molemmat toteutushaarat lepäävät täydellisten amatöörien harteilla. Palm Beach Finland on hauska, aika pimeä ja samalla terävän tarkkanäköinen. Huumori on mustaa ja kumpuaa tolvanoista, intohimoisista yrittäjistä, yltiöoptimismista ja tasapainottavasta annoksesta lakonisuutta.

Tuomaisen henkilöhahmot olivat taitavalla tavalla huvittavia jo edellisessä teoksessa, joten tätä lukiessa ei tullut yllätyksenä, miten kaksi keski-ikäistä lapsuudentoveria pystyy ryssimään lähes kaiken suunnitellun. Jos he tavoittelevat tappoa, se ei onnistu, mutta ruumiita syntyy kyllä vahingossa. Niinpä pieneen rannikkokuntaan palaava Olivia Koski törmää sotkuun ja ruumiiseen vanhan huvilansa eteisessä. Uhri ei ole paikallisia ja pitäjään saapuukin pian tämän velipuoli, kosto mielessään. Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, kuka on teon takana. Mitä seuraakaan siitä, kun mies lupaa kymppitonnin sille, joka tietää jotain ratkaisevaa!

Murhaa yrittää selvittää myös Jan Nyman, undercover, joka vuokraa asunnokseen pienen mökin meren rannalta, Palm Beach Finlandista. Yrityksen omistajalla Jorma Leivolla on vakaa aikomus nostaa kaunis rantakaistale Nizzan tasoiseen maineeseen. Menestyksen esteenä on ainoastaan Olivia Koski, jonka huvila seisoo väärällä niemellä.

Soheltamisen lisäksi romaani sisältää sopivan annoksen ihastumisia, hyväksikäyttöä, kunnianhimoa ja Suomen kaunista, joskin koleaa kesää, jopa ripauksen isoäitien välistä erotiikkaa. Tuomainen kuljettelee juonta varmalla otteella, aikaansaa pieniä naurunpyrskähdyksiä ja lämpimiä tunteita. Sofi Oksanen vertaa teosta Fargoon, ja kyllä, jos pitää Fargosta, pitää varmasti tästäkin. Tyyli on hyvin samanlainen.

Tarkkanäköisen teoksesta tekee se, miten Tuomainen löytää meistä tavallisista ihmisistä juuri ne piirteet ja ainekset, joista leipoa herkullisia hahmoja. Tyypit ovat arkisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loistavia. Heidän välisensä kommunikaatio on nasevaa ja luontevaa, heidän haaveensa ymmärrettäviä. Ymmärrettävää on myös se, etteivät unelmat toteudu, varsinkaan jos hissi ei aina nouse perille asti.

Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä. Ja että unelmista eroon pääseminen tarkoitti joskus samaa kuin vankilasta vapautuminen.

Lisää bloggauksia kirjasta: Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.