19.6.2018

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen 2017. Kosmos. 216 sivua.

Googlasin tähän alkuun hieman Koistista ja luin että hän voitti esikoisellaan Kalevi Jäntin vuoden 2017 kirjallisuuspalkinnon. Onnea! Muistan hänet myös Hesarin kirjallisuuspalkintoehdokkaista viime syksyltä. Eipä mikään ihme. Koistisen novellit ovat loistavia!

Novelleissa on miehiä ja poikia omissa kuplissaan, hieman hukassa, omalla tavallaan epäsosiaalisia tai muuten ulkopuolisia. He tarkkailevat muita ihmisiä, kanssakäymistä ihmisten kesken ja pohtivat omaa rooliaan siinä tai sitä, millä tavalla nyt tulisi käyttäytyä, olla niin ettei erottuisi liikaa. He tuntuvat älykkäiltä ja saattavat ulkoisesti menestyä työelämässä, mutta sitten on se oman pään sisäinen maailma, jonne kurkistetaan. Useimpia päähenkilöitä voisi kai luonnehtia introvertiksi, mutta toisaalta emme tiedä heistä tarpeeksi, ehkä kyseessä onkin kirjailijan tapa rajata kerrontaa niin että pääsemme pilkistämään vain yhteen hetkeen ja teemme päätelmämme sen perusteella.

On ihmispäiväkirjaa pitävä nuorukainen, joka ei keksi mitään sanottavaa. On peruskoulun päättänyt, joka pelaisi netissä mieluummin kuin tapaisi luokkatovereita rannalla. Poikia jotka räkivät aivolimansa sen pientä kiusaa tekevän luokkakaverin saappaaseen uimahallin pukuhuoneessa, jotta saavat hieman tasoitusta tilanteeseen. Poikien maailman tietynlainen julma kilpailuasetelma tulee esille useissa novelleissa. Jos et kuulu porukkaan, et ole kukaan ja sinua saa kiusata.

On surullinen tarina vanhuksesta, joka taistelee pankin puhelinautomaatin kanssa ja pelkää riittävätkö rahat tilillä. Pakkanen on niin kova ettei kauppaan pääse, eikä kotipalvelukaan ole muistanut käydä. Kuumeesta väsyneen miehen päivät herättävät valtavasti sääliä, etenkin kun tietää, että tällaisia vanhuksia on paljon. Aika ajoin Koistisen novelleista tulee mieleen Kari Hotakaisen sekä tyyli että teemat, mutta onneksi vain hieman. Muuten Koistisella on ihan oma äänensä.

Eräässä novellissa on baari-ilta, sellainen jonka kohdalla olisi kannattanut miettiä, oliko jatkoissa mitään mieltä, ja taas ne nuorena paikoilleen loksahtaneet roolit joista on vaikea päästä irti. Ja sitten on se darra, jonka aikana päivä valuu hukkaan, se joka kuluu käsikirjoituksen lailla. Yksi absurdeimmista novelleista kertoo miehestä, joka haluaa että hänet maalataan ja puetaan lehmäksi, viedään laitumelle ja talutetaan takaisin. Muistutus siitä, että netti mahdollistaa meille niitäkin rooleja, joista muut eivät tiedä mitään. Niminovelli Mies joka laski miljardiin on yksi parhaista ja käy läpi erään lajiniilon suhteen lukuihin, siinä sivussa työhön ja ihmisiin. Toki kymmeneen novelliin mahtuu pari sellaistakin, joista en saanut niin paljon irti.

Koistinen löytää juuri ne oikeat sanat ja tavat ilmaista! En tiedä onko se lahja vai ovatko novellit viimeisen päälle hiottuja. Joka tapauksessa nautin suunnattomasti pienistä yksityiskohdista, kuten lause Puristan korvan finniä tai Katjan perheen ilmapiiristä tulee sivulliselle sellainen tunne, että parta on ajamatta, vaikkei se olekaan tai Raimo näytti aina mieheltä, joka katselee järvelle. Novelleja lukiessa tuli usein olo, että asiat loksahtavat paikoilleen, näinhän se juuri on, kirjailija on osannut pukea sanoiksi senkin mistä ei aina puhuta. Etenkin kun kyseessä ovat ne hiljaiset.

Blogimaailmassa on tätä esikoista luettu aika paljon, lisää vaikkapa näissä: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuista ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä vaikean kohdan 29: Kirjassa on lohikäärme. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 51: An award-winning short story or short story collection.

18.6.2018

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

Indrek Hargla 2011. Vironkielinen alkuteos Apteeker Melchior ja timuka tütar. Suomentanut Jouko Vanhanen. Moreeni 2013.

Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarja vie lukijan 1400-luvun Tallinnaan. Sarjan kolmannessa osassa eletään vuotta 1422. Kaupunkiin saapuu Saksasta kisälli, joka saa kivestä päähänsä ja menettää muistinsa. Tapauksen ainoa todistaja on pyövelin tytär Wikebe, joka muiden lailla menettää sydämensä salaperäiselle saksalaiselle. Apteekkari Melchior ryhtyy selvittämään Steffenin henkilöllisyyttä ja tappoyritystä sekä arvoitusta, joka piiloutuu nuorukaisen taskuista löytyneisiin suttuisiin kirjeisiin. Onhan Melchior juuri se, joka tuntee ihmisruumiin ja joka osaa auttaa Steffenin hoidossa.

Melchiorin tutkimukset vievät petosten maailmaan. On kirjuri, joka tekee kaikkensa jottei hänen isäntänsä kauppias Werdynchusen ottaisi uutta kisälliä. On kauppiaan vaimo, jo kolmannessa avioliitossaan, ahne rahan ja vallan perään, jonka kauneus saa miehet sekaisin. Heidän salaisessa pelipöydässään kokoontuvat mustapäät, dominikaanisen luostarin veljet, saksalainen ritari, Raaseporin kastellaani, oikeusvouti ja menestyneet kauppiaat kisällineen. Kortinpeluu ja nopanheitto auttavat lopulta Melchioria selvittämään mysteerin ja motiivit.

Pyövelin tytär on kiehtovaa ajankuvaa ja sukeltaa menneeseen hyvin perusteellisella tavalla. Hargla käy romaanissaan läpi muun muassa silloista oikeuskäytäntöä, lääketieteen tuntemusta, aluepolitiikkaa, Hansa-kaupunkien välisiä kauppasuhteita, katolisen uskon moninaisia pyhimyksiä, Pyhän Augustinuksen ajatuksia, ja tutuksi tulevat myös monet paikalliset ammatit, kuten sepät, jonglöörit tai vaikkapa pyöveli itse. Romaania kannattaa lukea nimenomaan historiallisena pakkauksena, sillä sen eteen kirjailijan on täytynyt nähdä hirmuisesti vaivaa ja lukiessa on todellakin olo, että on syvällä keskiajan Tallinnassa, joka vauraana kaupunkina on poikennut suuresti pohjoisesta naapuristaan.

Toisaalta historiallista faktaa kirja pursuaa niinkin paljon, että kaikkea tuntui olevan mahdoton sisäistää. Hyvin mielenkiintoista, mutta kuitenkin täytyy sanoa, että laajalti rönsyilevä tyyli ei ihan pystynyt pitämään otteessaan, sillä varsinkin loppua kohti olin jo kadottaa sen kuuluisan punaisen langan. Lisäksi teoksen kielessä oli sellaisia aikamuotoihin liittyviä ratkaisuja, jotka pistivät häiritsevästi silmään ja jättivät hieman viimeistelemättömän kuvan. Apteekkari Melcior kokosi lopuksi kaiken yhteen kuin Miss Marple konsanaan, mutta olisin toivonut, että olisin pystynyt itsekin päättelemään jotain jo ennen sitä. Sellaista nautintoa tämä rikosromaani ei minulle suonut, mutta ehkä jonkun toisen lukijan pää kestää kaikki yksityiskohdat. Runsautta kevensi paikoin pieni annos romantiikkaa, peitetyt tunteet ja salaiset katseet, ronski kylvettäjä ja mustasukkaisuus. Uskon, että Apteekkari Melchior -sarja lumoaa monet, mutta minä en sen pariin taida palata :)

Valitsin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Juttua teoksesta löytyy myös blogista Nenä kirjassa.

8.6.2018

Anne Tyler: Äkäpussi

Anne Tyler 2016. Englanninkielinen alkuteos Vinegar Girl. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 229 sivua.

Kirjailijan omien sanojen mukaan Äkäpussia oli valtavan hauska kirjoittaa. Se onkin helppo aistia pienehkön romaanin rivien välistä. Sen ajatus ja kieli virtaavat ilmavasti (Kiitos taitavan käännöksen!) eikä se ei yritäkään olla kovin vakava. Kirja saa lukijansa hyvälle tuulelle.

Siitä on kauan kun luin Anne Tyleriä viimeksi! Teokset olivat aikuistuvalle nuorelle naiselle tärkeitä, sillä ne avasivat ihmisten mielestä ja käyttäytymisestä juuri sellaisia pienen pieniä seikkoja, joita olin tietämättäni kaivannut kirjallisuuteen - ja ehkä avuksi elämään ylipäätään. Sitten Tyler jäi kun tuli niin paljon muuta luettavaa vastaan. Nyt Äkäpussi onnistui muistuttamaan minua siitä, miksi Tylerin kirjat olivat aikoinaan niin rakkaita.

Äkäpussi on Kate Battista, 29-vuotias lastenhoitaja, joka hoitaa perheensä taloutta ja huolehtii että isällä ja pikkusiskolla on kaikki mitä he tarvitsevat. Jossain vaiheessa Kate on unohtanut elää omaa elämäänsä, hänen suorasanaiselle luonteelleen huokaillaan ja ehkä hieman naureskellaankin. Eräänä päivänä yliopistolla tutkijana työskentelevä isä esittelee Katen tutkimusapulaiselleen Pjotrille. Käy ilmi että isä on huolissaan miehen työviisumista ja on keksinyt, että avioliitto Katen kanssa saattaisi ratkaista ongelman. Mitäs asiasta tuumaa Kate?

Äkäpussi on Shakespearen komedian Kuinka äkäpussi kesytetään riisuttu ja päivitetty versio (lue lisää vaikkapa täältä). Hogarth Press -kustantamo on nimittäin tilannut kirjailijoilta kahdeksan Shakespearen näytelmän romaanisovitukset. Syksyllä ilmestyy kakkonen, Jo Nesbøn versio Macbethistä. Alkuperäinen Äkäpussi ei ole minulle tuttu, joten en pysty ruotimaan sitä, miten pitkälle Tylerin romaani sitä mukailee, mutta mielenkiintoinen tilaustyö, ja Tyler on kirjoittanut kosiofarssista itsensä näköisen teoksen.

Kuten ennenkin, Anne Tyler on parhaimmillaan varsin arkisissa kohtaamisissa, toisilleen läheisten ihmisten välisten ristiriitojen kuvaajana. Äkäpussikin sijoittuu pitkälti Katen kotiin ja työpaikalle, keskelle arkea lihamuhennoksineen, pyykkeineen ja multaisine kynnenalusineen. Tyler asettaa vastakkain ja rinnakkain niin lempeyttä, tahdittomuutta, itsekeskeisyyttä kuin viisauttakin niin että tarina on väkisinkin sympaattinen ja hieman opettavainenkin. Äkäpussi on kansiliepeen mukaan Tylerin kepein teos, eikä sitä tosiaankaan voi kamalan totiseksi väittää! Näin kesäloman ensimmäisiin päiviin oikein sopiva ja sopivan mittainen romaani käynnistämään toivotun lukuhimon!

Kirja-arvion löysin myös blogista Kirsin Book Club. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 50: Kirjaston suosittelema ja Goodreadsin haasteessa kohtaan 37: A Women's Prize for Fiction winner or nominee. Tietysti kirja osallistuu myös Yhdysvallat-haasteeseen.

6.6.2018

Marjane Satrapi: Persepolis 2. Kotiinpaluu

Marjane Satrapi 2004/2005. Ranskankielinen alkuteos Persepolis 3 - 4. Suomentanut Taina Aarne. Like 2007.

Satrapin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani jatkuu siitä, mihin Persepolis 1 päättyi. Teini-ikäinen tyttö saapuu yksin Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat tämän lähettäneet opiskelemaan ranskalaisessa koulussa. Marjanen on vaikea asettua aloilleen. Onhan hän hirveän nuori vielä ja viihtyisää majapaikkaa on vaikea löytää, mutta suurin ongelma on se, ettei hän tunnista enää itseään. Itävaltalaiskavereiden tiedot Iranista ovat vähäisiä, eikä Marjanella ole tarpeeksi vahva itsetunto jotta hän jaksaisi ylläpitää omaa kulttuuriaan maassa joka on niin kovin erilainen. Nuoren tytön on jopa muututtava fyysisesti lapsesta aikuiseksi ilman perhettä. Marjanen identiteetti ja psyyke ovat niin kovalla koetuksella, että hän ostaa 18-vuotiaana liput takaisin kotiin.

Teheran ei kuitenkaan ole enää sitä, mitä se oli ollut aikaisemmin. Sodan runtelemassa maassa on naisten oikeudet nipistetty minimiin, ja vaikka Marjanen vanhemmat ovat hyvin vapaamielisiä ja sallisivat tyttärensä elää omaa elämäänsä, ei ympäristö salli sitä. Paha olo vain kasvaa. Opinnot yliopistossa piristävät kuitenkin elämää. Taideaineiden laitoksella on tytöilläkin hetken ajan vapaampaa kuin muualla, mutta kiristyvän fundamentalistisen ilmapiirin vuoksi on oltava enemmän ja enemmän varuillaan. Opintojen jälkeinen elämä Euroopassa alkaa taas houkutella.

Kirjoitin Persepolis 1:stä näin: Absurdius ja eräänlainen satiiri näkyvät kuvissa vahvasti, pieni huumorinpoikanenkin. Se onkin hyvää vastapainoa synkkyydelle, poliittiselle syvällisyydelle ja varsin mustanpuhuville kuville. Persepolis 2 jatkaa samaan tyyliin. Fundamentalistinen politiikka ja naisiin kohdistuvat vaatimukset ovat todellakin absurdeja ja Marjane potkiikin niitä vastaan ihailtavan uhmakkaasti. Satiirin keinoin painostusta jaksavat ne jotka eivät ole ihan vielä valmiita luovuttamaan. Siinä missä ensimmäinen osa jaksoi olla vielä poliittisesti syvällinen, on kakkososa jo selkeästi lannistuneempi. Sen näkee etenkin Marjanen äidin kutistuneesta olemuksesta. Lakonisen humoristinen on ylipäätään tapa, jolla Satrapi tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen, oli se sitten lapsellinen anarkismi lukioiässä tai vaikkapa keino oppia näkemään miltä nainen hunnun alla näyttää.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Siinä varmaan piilee tämänkin sarjakuvaromaanin vahvuus ja vaikuttavuus. Kertojan ääni tulee tutuksi niin sanoin kuin kuvinkin. Satrapin piirustustyyli on yksinkertaisen selkeä ja annankin parin kuvan kertoa lisää:



Lisää blogeissa Sanoissa ja sivuilla, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä. Helmetin haasteessa Persepolis 2 osuu kohtaan 4: Kirjan nimessä on jokin paikka. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 47: A book where the main character (or author) is of a different ethnic origin, religion, or sexual identity than your own. Ja tietysti osallistun tällä Sarjakuvahaasteeseen!

3.6.2018

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynn 2006. Englanninkielinen alkuteos Sharp Objects. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2015. Bon-pokkari 371 sivua, sisältää myös novellin Auttava käsi.

Lukeminen on takunnut pahasti viime aikoina. Syytän siitä työväsymystä ja kiirettä, joka on tuonut unen iltaisin niin nopeasti etten oikein ole päässyt sisälle yhteenkään kirjaan. Joka ilta on tuntunut, että jatkan kirjaa, josta en muista mitään. Syytän hieman myös pihaani, jonka laittamisesta olen aika innostunut. Kun sää on ollut niin mainio, ei lukemiselle vaan jää aikaa! Eilen ne työkiireet sitten väistyivät ja tänään antauduin viimeisimmälle lukuyritykselleni oikein kunnolla. Se kannatti. Pääsin Terävien esineiden imuun kunnolla ja tunsin taas, mitä on kun lukeminen vie mennessään.

Työväsymys tai ei, niin Gillian Flynnin esikoisteos ei vakuuttanut alkuun kovin hyvin. Tuntui, kuin olisin aloittanut kehnon kirjan, olin hieman pettynyt ja ärsyyntynyt. Goodreadsin haastekohta 19 ikään kuin pakotti minut kuitenkin jatkamaan, sillä kyseiseen kohtaan sopivat muut teokset/kirjailijat eivät innostaneet senkään vertaa. Luotin siihen, että Kiltin tytön kirjoitta osaa kyllä. Teräviä esineitä lähti onneksi vetämään jossain välissä, kun nuori toimittaja Camille saa komennuksen entiselle kotipaikkakunnalleen, josta hän on pysytellyt tarkoituksella poissa pitkään.

Camillen suhde äitiinsä on vähintäänkin vaikea ja outo. Äiti ei ilahdu tyttärensä paluusta eikä Camillella ole minkäänlaista suhdetta lähes kaksikymmentä vuotta nuorempaan siskoonsa. Niin äidin kuin siskonkin epätasainen mielenlaatu ja omituinen käytös herättävät vihaa, kateutta, ärtymystä ja surua. 13-vuotias varhaiskypsä sisko saa huomiota yhtä paljon kuin aikoinaan Camillen kuollut sisko Mariam, mutta Camillen halutaan pysyvän poissa. Juttu, jota Camille on komennettu kirjoittamaan Wind Gapiin, koskee kahta kuollutta tyttöä. Millaisia vihjeitä  Camille kerää haastatellessaan paikallisia? Millä tavalla tapaukset liittyvät hänen perheeseensä?

Flynn kirjoittaa tahmean alun jälkeen jännäriä, jossa on ehkä häiritsevänkin paljon tuttuja, paljon käytettyjä aineksia, mutta jotain omaperäistäkin teoksessa on. Niin nuoret kuin aikuisetkin naiset käyttäytyvät pelottavan sairaalla tavalla. Kuumat viikot pikkupaikkakunnalla ovat täynnä juoruja, alkoholia, pillereitä, seksiä ja kiusaamista. Kolmetoistavuotiaiden tyttöjen tapa hallita ympäristöään tai Camillen äidin sairaalloinen kontrollointi on kuvottavaa. Kuvottavaa on myös se, mitä traumaattinen lapsuus on saanut Camilleen tekemään itselleen. Tähän viittaa romaanin nimi.

Teräviä esineitä oli ehkä jopa hieman makaaberi, mutta se ei haitannut, vaan teki lukemisesta kevyempää. Teema oli nimittäin melko karmiva ja sitä olisi voinut olla vaikea sietää ellei tarina olisi ollut hieman överi ja hahmot liioitellun stereotyyppisiä tai pahoja. Lukeminen ei pelottanut loppujen lopuksi lainkaan, eikä juonessa ollut niin selkeää takaa-ajo- tai muuta sellaista kohtaa, missä viimeistään syke nousisi. Syke ja tunnetila kohosi lähinnä päähenkilöllä, jonka itsepintaisuuttaan ja itsetuhoisuuttaan päätti ratkaista tapaukset. Plussaa annan hallitun jännityksen lisäksi siitä millä tavalla Flynn kuvaa paikoilleen jämähtäneen pikkupaikkakunnan hierarkiaa ja pettymyksiä.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Osallistun tällä myös Yhdysvallat-lukuhaasteeseen, jota isännöi Lukupino. Muissa blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjoihin kadonnut.

19.5.2018

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu 2015. Yöperhonen. WSOY. 323 sivua.

Katsoin raiskattua komien ja nenetsien maata ja ajattelin: tästä maailmasta on riistetty laulu ja ilo, sikiöt se taikoo raivokkaiksi jo kohdussaan, riemueläjänkin apaattiseksi.
    Missä kaukana sijaitsi se oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen.

Yöperhonen osoittautui melko lailla juuri sellaiseksi romaaniksi, jota odotinkin ja ehkä hieman paremmaksikin. Osasin odottaa - sen perusteella mitä olen Kettua lukenut ja nähnyt teatterissa, ja mitä kanssabloggaajat ovat hänestä aiemmin kirjoittaneet - ronskia ja mielikuvituksellista kielenkäyttöä, himoa ja hyväksikäyttöä, vahvia naisia. Tämän perusteella pelkäsin hieman, että jos romaanin tarina jääkin näiden ominaisuuksien jalkoihin. Useinhan käy niin, että puheissa ja mediassa korostetaan sitä millä kirjailija erottuu muista, mutta onneksi itse tarina ei tosiaankaan jäänyt kielen tai hahmojensa jalkoihin, vaan osoittautui loppujen lopuksi juuri siksi elementiksi, joka veti minua mukanaan.

Irga Malinen on vasta nuori tyttönen, kun hän ylittää rajan suksilla rakastettunsa perässä vuonna 1937. Valkoisen jumalan tyttärellä ei ole paluuta takaisin. Irga viettää seuraavat lähes kaksikymmentä vuotta Vorkutan vankileirillä muiden poliittisten, loikanneiden, kapinallisten tai muuten rangaistuksenalaisten kanssa. Olosuhteet ovat tietysti kammottavat - hyväksikäyttöä, väkivaltaa, alistamista, huijaamista, likaa ja sairauksia, työ louhoksella maan alla - mutta Irgalla on rinnallaan ensin Elena Mihailovna, myöhemmin myös Aleksei Ignatenko, sekä leirin lääkäri Olga Semjonova.

Sinun olemuksesi oli kuin pullean tamman, joka vikuroi leirin kauheutta vastaan ja sieti tundran hirmupakkaset harjaansa puistaen.

Vuonna 2015 suomalaisnainen lähtee hakemaan isänsä ruumista Marinmaalta, syvältä Venäjältä, jossa ikivanhus Elena Mihailovna elää yhteydessä luonnon jumaliin ja muinoin kuolleisiin, piilossa menneisyydeltä. Lavran kylä kohtaa paineita hallinnon taholta, mutta johtuuko se marilaisuudesta, patoyhtiöstä vai onko painostuksella jokin yhteys Venäjän nykyiseen hallitsijaan, Vovaan, ja Aleksei Ignatenkoon, joka saapuu rakastettunsa luokse vielä kerran.

Yöperhonen on runsas ja väkevä romaani, jossa on aineksia lähialueiden väkivaltaisesta historiasta, muinaisista luonnonuskonnoista, kielistä, neuvostomaailmasta, vallankäytöstä ja feminismistä. Irgan ja Elenan tarinaa värittää se Ketun kuuluisa kieli, joka makustelee deskriptiivisillä verbeillä, luontoa, hajuja, ruumiinjäseniä tai vaikkapa aktia kuvailevilla runsaan elinvoimaisilla sanoilla. Kieli on rosoista ja ronskia, mutta myös hellittelevää, ylistävää ja jopa runollista.

Ketun kerronnassa tai ehkä tarkemmin sanottuna dialogissa on jotain, mikä tiputti minut kärryiltä pariin otteeseen, mutta muuten kokonaisuus on ihanan täyteläinen. Vovan hahmo ja ajojahti tuovat kerrontaan jännitystä ja piristävän ripauksen satiiria. Uhrilehdot, loitsut, kuolleet jotka eivät jätä rauhaan, sekä ört, marilaisten sielu - ilman näitä maagisia elementtejä romaani järkyttävästä vankileiristä ja menneisyyden piinasta olisi ihan toisenlainen. Kettu yhdistelee ainekset runsaaksi romaaniksi, jossa naiset puskevat eteenpäin kohti oikeudenmukaisuutta ja rakkautta. Naisten rankoista kokemuksista ja vuosikymmenistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden vuoksi - lukemisen jälkeen on vahva olo.

Lisää Yöperhosesta näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus ja Kirja vieköön! Lukuhaasteisiin tämä sopii vaikkapa näin: Helmetin kohta 35: Entisen itäblokin maasta kertova kirja sekä Goodreads 41: A book by an author with the same first and last initials. 

16.5.2018

1918-haaste: oma koontini

1918-haasteessa paneuduttiin nimensä mukaisesti vuoden 1918 tapahtumiin. Haaste päättyi eilen 15.5.2018, jolloin sisällissodan päättymisestiä tuli kuluneeksi sata vuotta. Sota, sitä edeltäneet tapahtumat ja sen vaikutukset ovat olleet hyvin esillä taiteissa ja mediassa tämän kevään aikana.

Haastetta emännöi Reader, why did I marry him -blogin Omppu, joka ohjeisti haasteeseen näin: Haasteeseen voi lukea niin kauno- kuin tietokirjallisuutta. Haasteen puitteissa voi myös kirjoittaa vuoteen 1918 liittyvistä elokuvista, näytelmistä, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista, vuotta 1918 käsittelevistä sukutarinoista ja omista pohdinnoista. Osana haastetta voi julkaista myös aiempia postauksia, jotka liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin.

Haasteaikana lukemani ja näkemäni teokset, joista olen postannut:
Ehkä siksi, että asun Tampereella ja koska paikallishistoria ja mikrohistoria on ollut aina lähellä sydäntäni, olen kokenut sadan vuoden takaiset tapahtumat hyvin voimakkaasti. Ajan päivittäin bussilla töihin ja kotiin Kalevankankaan kautta, paikan joka oli yksi keskeisimpiä sodan näyttämöitä ja esiintyy mm. molemmissa Kannon kirjoissa. Tampereen keskustori on usein esimerkkinä, kun näytetään sisällissodan päättymisestä säilyneitä valokuvia. Noiden punavankien täyttämien kuvien taustalla näkyvät samat arvorakennukset, joiden luona vaihdan aamuisin bussia. Sisällissotaa on täällä vaikea unohtaa, eikä sitä tietysti tarvitsekaan unohtaa.

Kiitos Ompulle hienosta haasteesta! Jatkan teeman parissa itsekseni vielä ainakin kesän yli, sillä Tampereen Teatterikesään taitaa olla tulossa lisää sotaan liittyviä teoksia. Ompun laatima kooste kaikista haasteeseen osallistuneista blogeista ja teoksista löytyy täältä.