20.9.2018

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee 1960. Englanninkielinen alkuteos To Kill a Mockingbird. Suomentanut Maija Westerlund. Gummeruksen pokkari 2017. 408 sivua. Oma ostos.

Jännittää kirjoittaa kirjasta, joka ylitti kaikki odotukseni ja joka on niin paljon, etten edes tiedä, mistä aloittaa, enkä varmasti osaa kertoa siitä kaikkea olennaista. Jotain nyt kuitenkin.

Tämä klassikko sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin, pieneen Maycombin kaupunkiin Alabamassa. Scoutin ja Jemin asianajaja-isä Atticus on kasvattanut lapsensa näkemään oikean ja väärän, mutta tapaus, jossa hän päätyy puolustamaan mustaa miestä valkoisen naisen raiskauksesta, uhkaa romuttaa lasten kuvan siitä turvallisesta ja moninaisesta maailmasta, jossa he ovat kasvaneet.

Atticus kääntyi kynnyksellä. 
- Mitä nyt?
- Miten he voivat tehdä sillä tavoin? Miten he voivat?
- Sitä minä en tiedä, mutta he tekivät sen. He ovat tehneet sen aikasemmin, he tekivät sen tänään ja tulevat tekemään sen uudelleen. Ja kun he tekevät sen… näyttää siltä kuin ainoastaan lapset itkisivät. Hyvää yötä.

Teosta lukiessaan on hyvin tietoinen aikakaudesta, johon se sijoittuu, mutta valitettavasti se mitä tapahtuu ja mitä siitä seuraa, on hyvin ajankohtaista. Atticus uskaltaa rohkeasti kulkea vastavirtaan ja kuunnella sydämensä ääntä. Hänelle tapauksessa on kyse ennen kaikkea totuudesta, jonka vaalimista hän edellyttää lapsiltaankin. Kasvattajana Atticus on lempeä ja kuuntelee, mutta pakottaa lapsensa ajattelemaan ja punnitsemaan seurauksia. Romaanin kahdeksanvuotias Scout onkin kertojana hurmaava sekoitus seikkailunhaluista, aidosti lapsenmielistä lasta ja kypsää tarkkailijaa, jonka silmin tapahtumat saavat ihan omanlaisensa sävyn.

Scoutin ja Jemin elämä on toki myös vapaita kesäpäiviä ja leikkejä ympäri kaupungin, koulun aloitusta ja kasvukipuja. Romaani alkaa kesästä, jolloin heidän tavoitteenaan on saada naapurin pelätty setä, Boo Radley, ulos talosta. Koskaan he eivät ole häntä nähneet ja oletusten määrä on melkoinen. Ennen kuin tarina päättyy, lapset saavat tavata myyttisen miehen, mutta olosuhteissa, joita kukaan ei olisi kaivannut.

Lasten maailma ja heidän näkökulmastaan hassunkuriset naapurit tai ärsyttävät sukulaiset tekevät kirjasta mahdottoman herttaisen ja suloisen, liikuttavankin välillä, paikoin suorastaan hauskan. Oikeudenkäynti sen sijaan aiheuttaa jännitteitä ja pelkoa, joka välittyy niin lapsiin kuin lukijaankin. Vasta sen myötä Scout alkaa nähdä miten monin eri tavoin aikuiset tuomitsevat, kun on kyse ihonväristä, köyhyydestä tai sivistyksen puutteesta.

Kuin surmaisi satakielen on ihanan runsas tavalla, jossa kaikki pysyy hallitusti kasassa ja jossa ei ole mitään liikaa. Se maalaa kuvan pikkukaupungista, joka voisi olla missä tahansa, niin realistisen ja tutun oloinen se on, vaikka samalla onkin tunnistettavan amerikkalainen. "Lapsen suusta kuulee totuuden" - niin tässäkin, sillä Scoutin näkökulmaan eivät ole vielä vaikuttaneet aikuisen maailman kyynisyys, kaksinaismoraali tai raukkamaisuus. Hän osaa ja uskaltaa vielä kyseenalaistaa, mennä oman päänsä mukaan eikä kovin helposti alistu hienoksi naiseksi. Harper Lee on varmasti sohaissut monta ampiaispesää romaanillaan vuonna 1960, mutta ehkäpä se onkin juuri siitä syystä niin rakastettu ja ehdoton klassikko.

Osallistun kirjalla Yhdysvallat-haasteeseen. Lisää voit lukea blogeista Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

18.9.2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Leïla Slimani 2016. Ranskankielinen alkuteos Chanson Douce. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2018. 237 sivua. Kirjastosta.

Onko mahdollista, että kirjaa on lähes mahdotonta laskea käsistään, mutta samaan aikaan huomaa ajattelevansa, että tässä kirjassa on jotain hyvin vastenmielistä, miksi edes luen tätä? Kyllä se näköjään on. Leïla Slimanin Kehtolaulu on palkittu ranskalainen teos, joka on saanut hurjasti lukijoita ilmestyttyään. Taitavasti rakennettuja jännäreitä julkaistaan varsin paljon, mutta tämän teoksen kuvauksessa oli WSOY:n katalogissa jotain sellaista, ehkä klassikkomaista, joka kiinnitti huomioni. Mieleeni tuli heti elokuva Käsi joka kehtoa keinuttaa vuodelta 1992.

Tarinan verinen tragedia paljastetaan jo ensimmäisten lauseiden aikana, joten varsinaisia juonipaljastuksia ei tarvitse pelätä. Romaanin rakenne nojaa surmatyön sijaan siihen, miten tähän on päädytty. Mitä tapahtuu Louiselle, niin täydelliselle lastenhoitajalle?

Kahden pienen lapsen jälkeen Myriamilla on halu päästä takaisin työelämään. Myriam ja Paul valitsevat keski-ikäisen, huolitellun ja kokeneen Louisen, jonka suositukset ovat erinomaiset. Nainen erottuu pariisilaisten lastenhoitajien joukossa, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuvat iloisesti hiekkalaatikon reunalla. Moni lastenhoitaja on paperiton, paennut kotimaastaan ja elää työnantajiensa ehdoilla. Louisen tausta on erilainen, sitä avataan lukijalle vähitellen, mutta nykytilanne on suorastaan toivoton. Nainen ei viihdy vuokraamassaan yksiössä eikä hänellä ole kykyä huolehtia kasvavasta laskupinosta.

Myriamin ja Paulin kotona Louise sen sijaan viihtyy hyvin. Hän on säntillinen kasvattaja, joka tekee paljon muutakin kuin mitä pyydetään. Louise huolehtii niin siisteydestä kuin pyykeistäkin ja ulottaa lakatut kyntensä pian liiankin pitkälle. Lasten vanhemmat tekevät pitkää päivää ja ovat alkuun vain ihastuneita naiseen, joka on valmis kaikkeen. Vähitellen asetelma alkaa kuitenkin muuttua. Louise puuttuu Myriamin tapaan kasvattaa, poimii liian aikaisin pois heitetyt elintarvikkeet roskiksesta ja pelkää, milloin koittaa se päivä, jolloin hänet todetaan tarpeettomaksi.

Kehtolaulussa panostetaan tunnelmaan ja niihin psyykkisiin repeämiin jotka edeltävät surmatöitä. Kirja ei ole varsinaisesti jännittävä, ennemminkin sanoisin sitä karmeaksi ja jopa vastenmieliseksi. Suloisten lasten, herttaisten päivärutiinien ja leikkien lomaan alkaa vähitellen hiipiä katkeruutta, epätoivoa, menneisyyden haamuja ja painetta. Epämukava olo tulee myös siitä, että vanhemmat todellakin tekevät järkyttävän pitkää päivää, käyvät kotona vain nukkumassa, eivätkä varsinaisesti edes sovi, mitä lastenhoitajan tehtävänkuvaan kuuluu. Louise joustaa mielellään ja lapsetkin ovat tasapainoisia, mutta asetelmassa on silti jotain hyvin väärin.

Romaani tuo esille juuri tällaisen riiston mahdollisuuden maailmassa, jossa yhteiskunta ei toimi ihan niin kuin meillä Pohjoismaissa. Ranskassakin eriarvoistuminen, kansan kahtiajakautuminen on ilmeisen selvää. Tämä on Kehtolaulussa esillä ja olemassa, mutta sekään ei täysin selitä Louisen käytöstä. Taitavan tunnelman ohessa hieman heppoisa on mielestäni kuvaus Louisen menneisyydestä. Syyt ovat siellä, mutta mietin jatkuvasti sitä, mikä olisi estänyt häntä sanomasta vastaan tai vaikuttamasta omiin asioihinsa enemmän? Missä kohtaa asiat lähtivät menemään peruuttamattoman huonosti? Kirjassa on loppujen lopuksi (ainakin minulle) pieniä elementtejä, jotka jättävät vaivaamaan ja jotka hieman ärsyttävätkin.

Slimanin tapa kirjoittaa on lakonisen vähäeleinen, suorastaan töksähtelevän suora. On jännä miten hän saakin aikaan kaiken sen hermostuttavan ilmapiirin niin näennäisesti vähin aineksin. Tässä tapauksessa vähän on paljon. Ihailen myös sitä, millä tavalla romaani loppuu. Siitäkin on jätetty paljon elementtejä sivuun ja hyvä niin. Louise-keskeisyys säilyy alusta loppuun.

Kirjasta lisää blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjarouvan elämää.

3.9.2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen 2018. Pintti. WSOY. 291 sivua. Ostin omaksi.

Enpä juurikaan uskaltanut lukea Pintistä tehtyjä arvosteluja tai blogipostauksia ennen kuin luin sen itse. Halusin pitää lukukokemukseni vapaana mielikuvista, joita arviot olisivat väkisinkin synnyttäneet. Sen verran paljon odotin Kinnusen kolmatta romaania. Monen muun kirjailijan kohdalla olisin ollut kylmäpäisempi!

Pintti kertoo lasitehtaan kyljessä kasvaneen kolmen sisaruksen tarinan vuosina 1949 - 1951. Jussi, Helmi ja Raili pääsevät kukin vuorollaan päähenkilöksi tässä kolmenpäivänromaanissa. Lasitehtaan päivät, viikot ja vuodet rytmittävät siitä elantonsa saavien perheiden elämää, niin myös Tyynelän perheen. Sota on jo ohi, mutta sen vaikutus niin arkeen kuin ihmisten mieliin on edelleen voimakas, vaikka jälleenrakentamisen ja kasvun imukin on selvä. Työläisperheen sisarusten lapsuus ei ole ollut ihan helppo. Kullakin on kipunsa ja omat muistonsa - yksi haluaisi elää niissä, toinen porskuttaisi mielellään eteenpäin.

Sisaruksista vanhin, Jussi, on hierarkkisen tehdasmiljöön pohjimmaisia, sillä aikuisen miehen taidot eivät ole kehittyneet niin kuin muiden. Jussi unohtuu ajatuksiinsa, kuulostelee ääniä, nauttii luonnon yksityiskohdista ja tuoksuista. Sairaskohtaukset pahenevat iän myötä. Helmi kokee suuren menetyksen eikä oikein jaksaisi tasapainoilla surun, työn ja lapsen kanssa. Kolmikosta Raili on ainoa, joka on uskaltautunut kylän ulkopuolelle, mutta palannut takaisin. Hän on pärjääjä, joka tekee mitä tahtoo, vaikka perässä puhuttaisi pahoja.

Kinnunen on selvästikin perehtynyt lasitehtaan maailmaan hyvin perusteellisesti. Yksityiskohtainen prosessien ja taitojen kuvaus on kyllä kiehtovaa, mutta varsinkin romaanin alussa se meinasi hieman uuvuttaa. Uutta oli niin paljon, että kaikkea oli mahdotonta sisäistää ja osa lauseista meni ohi. Ajatus kaipasi jotain mihin tarttua. Vähitellen työstä muotoutui kuitenkin luonteva osa kerrontaa ja viimeistään Helmin osioon tultaessa olin jo täysin sinut kirjan kanssa. Loput kaksi kolmasosaa hujahtikin sitten vauhdilla ja nautiskellen, ja aloin tunnistaa tyylin joihin ihastuin Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa.

Jos yksityiskohtainen lasinpuhallus etäännytti, sisarusten luonteenpiirteet, heidän välisensä suhteet ja kyläläisten tapa suhtautua heihin oli juuri sitä Kinnusta, mitä odotin. Kiehtova oli myös se pieni maailma rakennuksineen, jossa työläiset ponnistelivat eteenpäin. Kuten niin monessa suomalaisessa romaanissa, puhumattomuus tai asioista vaikeneminen näkyy Tyynelöidenkin perinnössä, tietysti muutenkin sodanjälkeisessä arpisessa maailmassa. Sisarukset eivät voisi olla keskenään enemmän erilaisia ja vaikka yhteenottoja ja kaunaa on, viimeistään romaanin kolmas osa näyttää, miten heidän välisensä vahvat siteet kantavat. Niin perhe kuin pieni kyläkin on suurten muutosten myllerryksissä, eikä mikään tunnu varmalta.

Sana pintti muuten tarkoittaa sitä lasimurskaa, jota syntyy kun vialliset lasintekeleet heitetään menemään. Kuitenkin pinttiä on mukana upeimmassakin lasiteoksessa. Tässä onkin vertaus, joka sopii Kinnusen tuotannon hahmoihin. Meissä jokaisessa on säröjä ja epätäydellisyyttä ja juuri se tekee meistä kiehtovia. Ja pinttimurskaan jäisi unohduksiin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, ellei joku poimisi niitä talteen. Ainakin Kirsin Book Clubista ja Kulttuuri kukoistaa -blogista löytyy postaus Pintistä.

28.8.2018

Virpi Pöyhönen: Doe

Virpi Pöyhönen 2015. Doe. WSOY. 276 sivua. Oma ostos. 

Doe on hyvin sattumanvarainen ostos kirjakaupan alehyllyiltä parin vuoden takaa. Voi olla että olen törmännyt kirjaan jossain blogiarvioissa joskus, mutta sen sisältö oli täydellinen yllätys ja lukeminen alkoi pitkästä aikaa ilman minkäänlaisia ennakkoaavistuksia. On muuten piristävää!

Romaaniin itseensä ei sen sijaan sovi adjektiivi piristävä, vaikka se erittäin hyvä onkin. Doe-nimisessä amerikkalaisessa pikkukaupungissa on nimittäin ahdistava tunnelma, eräänlainen näköalattomuus joka periytyy äideiltä tyttärille, pelko joka muuttuu vihaksi ja kyvyttömyydeksi rakastaa. Patty Jones menettää äitinsä liian nuorena ja hieman liian nuori hän on vielä, kun hän synnyttää peräjälkeen kuusi poikaa, joista kukaan ei viihdy äitinsä sylissä. Seitsemäs lapsi on tytär ja Patty tekee kaikkensa suojellakseen häntä. Doe on tarina Pattysta ja Marysta, pettymyksistä ja pärjäämisestä, rajoista ja niiden rikkomisesta, vapaudenkaipuusta ja epätoivosta.

Patty Jones on äitinsä puolelta amerikanintiaani ja kantaa sisällään musiikkia ja kieltä, jota lapset eivät ymmärrä. Hänen merta rakastava isänsä asuu samalla pihalla asuntovaunussa. Pattyn talossa on renkaat jotta se olisi helpompi siirtää tarpeen tullen, ei niin että kukaan koskaan sitä siirtäisi. Hän tekee töitä baarissa ja jättää puhumatta niistä kuudesta lapsestaan, jotka syntyivät ennen Marya. Kun Mary täyttää seitsemän, hän saa oman huoneen, eikä perheessä enää puhuta veljistä, heidät lähetetään sisäoppilaitokseen ja niin he katoavat perheestä. 14-vuotiaana Mary on jo luopunut odottamasta veljiään ja tuntuu tukehtuvansa taloon, jossa asuu enää hänen ja äidin lisäksi tämän täti Edith.

Doe on pölyinen kaupunki, jonka vähäisiä katuja hallitsee Harry Battlefieldin salaperäiset bisnekset ja suuri talo. Miehen kautta on moni saanut töitä mutta myös kadonnut. Kun Mary oli pieni, sisarukset kasasivat Harryn pihalta löytyneistä haikaranluista rakennelmia joen rantaan. Rakentamisen ei pitänyt loppua koskaan, mutta lapsuus loppuu ja asiat muuttuvat. Kun Mary palaa karkumatkaltaan kotiin, löytyy äidin naulakosta edelleen nahkaremmi, jota voi käyttää niin lapsiin kuin kaikkeen mikä pelottaa pimeillä kaduilla. Vihaan.

Siihen voi upota niin, ettei enää voi katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, koska totuutta ei ole. On ainoastaan syöksykierre, tapahtumia, jotka sulautuvat toisiinsa ja sekoittuvat. Ja lopulta lakkaa olemasta, katoaa maailmasta, eikä kukaan huomaa sitä.

Doe on mielenkiintoinen romaani, josta on välillä vaikea saada otetta, mutta se on tässä tapauksessa etu, ei haitta. Kerronta jättää paljon sanomatta ja aukot täyttyvät vasta myöhemmin, jos täyttyvät. Päähenkilöiden epätoivoon ja ahdistukseen liittyy niin paljon omia kuin muidenkin unia, suvun menneisyyttä, reservaatin menneisyyttä ja puhumattomuutta, ettei välillä voi olla ihan varma, kenen ajatuksissa ollaan, muttei sillä ole merkitystä. Romaanin puolessa välissä kertoja vaihtuu äidistä tyttäreen ja osa salaisuuksista paljastuu. Utuisuuden rinnalla puskee paikka paikoin väkevän painostava tunnelma.

Doe on monitasoinen teos, sillä sen taustalla velloo kansan köyhyys ja ihmisiä kohdannut epäoikeudenmukaisuus. Samalla se on myös universaali kertomus nuoren ihmisen vapaudenkaipuusta ja oman paikan löytymisestä. Osallistun sillä Yhdysvallat-haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Marjatta, Suketus ja Maisku.

26.8.2018

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio 2017. Yön kantaja. Otava. 380 sivua. Lahja.

Sain tämän romaanin lahjaksi jo viime jouluna, mutta päätin odottaa hetken ennen kuin lukisin sen. Syynä oli toinen romaani, Johanna Holmströmin Sielujen saari, joka oli juuri valittu lukupiiriin luettavaksi. Sielujen saari teki minuun suuren vaikutuksen enkä halunnut aloittaa heti kirjaa, jossa palattaisiin taas samalle saarelle. Tuoreessa muistissa oli silloin myös Riitta Jalosen Kirkkaus, niin ikään samaa teemaa, naisen mieltä, käsittelevä romaani. Nyt sopiva hetki sitten tuntui saapuneen ja Yön kantaja sai vuoronsa.

Amanda oli aina pysynyt katujen kutsuvieraana, nipin napin mutta pysynyt kuitenkin. Ne ottivat hänet vastaan nukkavieruina ja tylyinä tietenkin mutta sittenkin vaivihkaa kumartaen ja kuiskaten, että jos hän vain jaksaisi etsiä ja löytäisi oven, jonka taakse kukaan ei ollut vielä koskaan sattunut, ja onnistuisi koputtamaan juuri sille, hän pääsisi perille elämän salaisuudesta.

Seilin saarella toimi mielisairaala 1960-luvulle saakka. 1880-luvulta lähtien sinne sijoitettiin pelkästään naisia. Tämän romaanin päähenkilö on Amanda Fredrika Aaltonen, nainen jolla on todellinen esikuva. Amandan menneisyydestä löytyy dokumentteja, joita Katja Kallio on hyödyntänyt punoessaan Amandalle mielikuvitusta ja faktaa yhdistelevän tarinan. Nuoruudessaan epäluotettavana, itsepäisenä ja huimapäisenäkin pidetty nainen päätyi retkiensä jälkeen laitoksiin. Nykymittapuulla hänestä on vaikea löytää varsinaista mielen sairautta, mutta vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla syyksi riitti irtolaisuus, kevytkenkäisyys, näpistely tai kurittomuus. On surullista, mistä kaikesta naisia on suljettu parantoloihin ja vankiloihin. Amandankin papareissa lukee insania epileptica menstrualis - kuukautishulluus!

Amandan romaani lähtee liikkeelle kuumailmapallomatkasta Pariisiin. Unenomainen lento päätyy pettymyksiin unelmien kaupungissa ja lopulta olemme taas Suomessa, Seilin saarella, jossa Amanda uskoo viettävänsä kesän. Kesä venähtää loppuelämäksi. Kuten Sielujen saari, tämäkin romaani viehättää ja ihastuttaa tavalla, jota on vaikea selittää. Saari on eräänlainen yhteisö, joka koostuu enemmän ja vähemmän sairaista asukeista, kirjavasta joukosta hoitajia ja muutamista saarella asuvista ihmisistä. On nuoria naisia, joiden rikos on ollut päätyä raiskauksen uhriksi ja raskaaksi. On hoitajia, jotka tasapainottelevat toisaalta kurin ja järjestyksen, toisaalta hyvän hengen ja ystävällisyyden huojuvalla nuoralla.

Päivärutiinit ja työnteko auttavat monia, myös Amandaa, auttavat iltaisin uneen ja tasoittavat mielialoja. Parempi sekin kuin ne kammottavat hoidot vaikkapa Hämeenlinnan lääninvankilassa. Kallion tapa kuvata haurasta mieltä on kaunis, paikoitellen hieman liikaakin vertauksia hakeva, mutta tekee romaanin tunnelmasta juuri sopivan ja avaa Amandan mielen liikkeitä kiehtovalla tavalla. Vuosien myötä Amanda kokee saarella rakkautta ja ystävyyttä, vaikkei yksinäisyys koskaan hellitä. Hänellä on oma tapansa pitää syvimmät ajatukset ja tunteet sisällään.

Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. Sen hiussäröt hiersivät toisiaan vasten. Silmät raapivat kivisinä silmäkuoppien kiiltävää pintaa. Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa.

Kallion romaanissa on paljon mielenkiitoisia yksityiskohtia, kuten vaikkapa kalastukseen ja verkkojenpunontaan tai vaikkapa laitoksen tavaroiden ja asukkaiden vaatetukseen liittyvät kuvaukset. Sen sijaan Amandan omaan elämään jää paljonkin aukkoja, hyppyjä vuosien väliin ja yksityiskohtia, joiden paikkansapitävyydestä täytyy lukijan neuvotella itsensä kanssa. Tasapaino säilyy mukavalla tavalla. Vertailin lukukokemusta juuri äitini kanssa ja totesimme, että vaikkei Yön kantajat aiheuta varsinaista koukuttumista, kirjaan on todella mukava palata ja edetä sen kanssa juuri sille sopivaa tahtia.

Ei hän kuvitellut enää itse mihinkään lähtevänsä. Ei hänellä ollut mitään tekoa siinä maailmassa. Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä.  

Kirjasta lisää blogeista Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club ja Luettua elämää, josta löytyy muuten myös ihastuttavia kuvia Seilin saarelta.  

20.8.2018

Sarjakuvia lyhyesti: Scandorama ja Talo Bronxissa


Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald 2018. Scandorama. Teos & Förlaget. Suomentanut Raija Rintamäki. 65 sivua. Kirjastosta.

Scandoramassa on puhdas ilma, puhdasta vettä, tilaa. Ellemme säätelisi väestön määrää, turvaisi rajoja, pitäisi huolta siitä mikä on meidän, miltä täällä mahtaisi silloin näyttää?

Jo sarjakuvaromaanin kansi kertoo, että puhtauden vaaliminen johtaa johonkin ankeaan. Miskatt, nuori nainen, tekee vastoin tahtoaan töitä yritykselle, joka pyrkii säätelemään ja tarvittaessa muuntelemaan jotain - väestöä? Sellaisen tulos on nainen itsekin. Scandoraman pieni tarina on dystooppinen kurkistus maailmaan, johon en haluaisi olla matkalla. Siellä on puhtaita kaupunkeja ja rauniokaupunkeja, kansalaisiksi hyväksyttyjä hyödyllisiä ihmisiä sekä ihmisiä maan alla. Pitkälle viety teknologia palvelee ideologiaa, joka pelottaa. Scandorama ottaa kantaa teemoihin, jotka näkyvät nyky-yhteiskunnassakin.

Visuaalisesti teosta on jännä lukea. Sen kuvat ovat vaihtelevan kokoisia ja osin toistensa kanssa lomittain. Kuviin upotettu dialogi on vähäeleistä ja vähäsanaista. Kuvien ja sanojen suhde kertoo kaiken olennaisen. Välillä täytyy pysähtyä ja täyttää aukot itse - kaikkea ei anneta valmiiksi, kuten niin usein dystopioissa onkin. Tilaa jää hyvin omalle mielikuvitukselle ja omalle mielipiteen muodostukselle. Hahmojakaan ei ole piirretty liian selvärajaisiksi. Kuvat ovat hyvin taitavasti piirrettyjä ja väritys sopii hyvin tunnelmaan, tai ehkä pitäisi sanoa että se on osa tunnelmaa.


Perusteellisemmin Scandoramasta blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Reader, why did I marry him? Osallistun tällä teoksella tietysti sarjakuvahaasteeseen.


Will Eisner 1978. Talo Bronxissa. Englanninkielinen alkuteos A Contract with God. Suomentanut Annikki Malin. Jalava 1982. 187 sivua. Kirjastosta.

Suomennetun nimensä mukaisesti Eisner kertoo New Yorkin Bronxissa sijaitsevasta kerrostalosta ja sen asukkaista noin vuoden 1930 tienoilla. Siirtolaisten jatkuvan virran vuoksi asuntopulaa helpottamaan New Yorkiin nousi useita vuokrakasarmeja, joista muodostui pian monenkirjavan väestön koti. Eisnerin grafiikka tuokin alueen ominaispiirteet - ahtauden, puutteen ja väenpaljouden - erinomaisesti esiin.

Albumi koostuu neljästä tarinasta. Ensimmäisessä venäjänjuutalainen mies purkaa suruissaan sopimuksen jumalan kanssa, takoo sen jälkeen rahaa kiinteistöbisneksillä, kunnes sopii jumalan kanssa uudestaan. Toisessa tarinassa juoppo katulaulaja pahoinpitelee perhettään ja yrittää tienata rahaa viinaan laulamalla korttelien kapeilla kujilla. Kolmannen kertomuksen säälittävä, yksinäinen, asukkaiden vihaama talonmies sortuu iljettävään tekoon, joka koituu hänen kohtalokseen. Lopuksi kerrotaan bronxilaisista, jotka onnistuvat säästämään rahaa sukanvarteen viettääkseen kesäloman maalla. Maalla kaikki yrittävät esittää jotain mitä eivät ole.

Nämä sarjakuvat ovat mielenkiintoisia ennen kaikkea aikakautensa kuvaajina. Slummin elämää kuvataan hyvin realistiseen ja kaunistelemattomaan sävyyn. Toki nautin myös Eisnerin kauniista grafiikasta, jossa on paljon samaa kuin vanhoissa amerikkalaissarjakuvissa, joita näkee edelleen sanomalehdissä. Sen sijaan itse tarinoiden kulku tai rytmi tuntui hieman töksähtelevältä, ja loppu saattoi tulla hyvinkin yllättäen ilman sellaista kohokohtaa jota olin odottanut.


Osallistun tällä teoksella Yhdysvallat-haasteeseen ja tietysti sarjakuvahaasteeseen. Haaste-emäntä Hurja Hassu Lukija on blogannut Eisnerin teoksesta ja juttua löytyy myös blogista Nenä kirjassa.

19.8.2018

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Clare Mackintosh 2016. Englanninkielinen alkuteos I see you. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. Gummerus 2018. 413 sivua. Kirjastosta.

Miten helppoa kaupungissa olisikaan lähteä seuraamaan jotakuta? Kulkea vaivihkaa hänen perässään bussipysäkille, seurata häntä työpaikalle ja vaikkapa odottaa, kun hän hakee kahvin mukaansa. Ruuhka-aikoina on valtavasti ihmisiä liikkeellä samaan aikaan, mutta meistä jokainen on varmasti huomannut, että monet heistä alkavat pian näyttää tutuilta. Moni meistä on niin rutiinien ja aikataulujen orja, että joskus tietää olevansa myöhässä tai aikaisessa, kun törmää tällaiseen aamututtuun väärässä kohtaa katua.

Clare Mackintoshin toisen menestysjännärin konna hyödyntää lontoolaisnaisten työmatkoja ja rutiineja, kirjaa muistiin heidän reittinsä ja ulkonäkönsä, ja myy tiedot miehille, jotka kaipaavat uusia tapoja tavata naisia. Tietojen myynnillä on valitettavasti viattomia kohtaamisia vakavammat seuraukset, kun naisia raiskataan ja tapetaan. Nelikymppinen Zoe Walker pelkää oman ja tyttärensä turvallisuuden puolesta sen jälkeen, kun hänen oma kuvansa löytyy sanomalehden ilmoitusosaston mainoksesta. Liikennepoliisin tehtäviin joutunut Kelly Swift alkaa yhdistellä paloja toisiinsa ja saa siirron rikoksia turkivaan yksikköön. Yhteydet mainoskuvien naisten ja jo tapahtuneiden rikosten välillä löytyvät.

Mackintoshin edellinen teos Annoin sinun mennä sai minut luulemaan, että Minä näen sinut jatkaisi samoilla rikosetsivillä, mutta niin tapahtumien sijainti kuin hahmotkin ovat ihan uudet. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu, sillä sarjojen kanssa on omat haasteensa pitää teokset tarpeeksi itsenäisinä. Teoksista löytyy kuitenkin jotain yhteistä. Kuten dekkareissa yleensä, rikosten kohteet ovat naisia ja niin tässäkin. Sen lisäksi Mackintoshin teoksissa näyttäisi olevan vahva äitiyteen ja perheeseen liittyvä tematiikka. Tässä jännärissä Zoen menneisyys, ratkaisut äitinä ja puolisona, joutuvat syyniin.

Ihan samanlaista päännyrjäytystä tämän teoksen juoni ei aiheuttanut kuin edellinen, eikä tämä tainnut olla yhtä jännittäväkään. Lukiessani kuvittelin jo tietäväni, kuka naisten tietoja myyvä tyyppi on, mutta kuten asiaan kuuluu, olin väärässä. Latteuksia riittää molemmissa, mutta hienosti tämä kakkonenkin piti otteessaan. Plussaa täytyy tietysti antaa Mackintoshille siitä, että hän nostaa esiin tasa-arvon ja naisiin kohdistuvan uhan ja vähättelyn niin kotona kuin työpaikallakin, joskin rikosten taustalta löytyy muutakin. Liikaa en halua paljastaa! Esikoisteoksen kerrontaan en ollut ihan tyytyväinen ja samoilla linjoilla olen nytkin. En ihan ymmärrä, miksi eri kertojilla pitää olla eri aikamuoto käytössään, kun konteksti paljastaa kuitenkin aina, kuka on äänessä. Mutta ei tämä nyt mikään iso asia ollut.

Työntäyteisen lukuvuoden alkuun nämä menestysjännärit sopivat kuin nenä päähän. Ja vaikka vähän napisenkin niiden latteuksista ja ennalta-arvattavuuksista, luen niitä kuitenkin aina välillä eli jonkinlaiseen tarpeeseen ne vastaavat mainiosti! Mackintoshin kolmas psykologinen jännäri ilmestyy suomeksi jo tänä syksynä. Lisää arvioita blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.