Paolo Gognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan

Paolo Cognetti 2012. Italiankielinen alkuteos Sofia si veste sempre di nero. Suomentanut Osmo Korhonen. Artemizia edizioni 2019. 205 s.

Lukupiiriystävämme valitsi seuraavaksi kirjaksemme pienen kustantamon romaanin, josta ei kovin moni varmasti ole koskaan kuullut. Hieno valinta, sillä ainakin minä viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Cognettin teosta voi varmaankin kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu kymmenestä eri kertomuksesta. Niitä kaikkia yhdistää Sofia, joka syntyy vuonna 1977 Milanossa. Kymmenen keskenään erilaista - tyylillisesti, näkökulmiltaan, pituudeltaan - tarinaa kertovat lyhyestä episodista joko Sofian tai tämän perheenjäsenten elämästä lähivuosikymmeninä.

Mistä episodit sitten kertovat? Tietysti Sofian elämästä eri aikoina, lapsuudesta Lagobellon esikaupunkialueella, hetken jossakin laitoksessa, myöhemmin näyttelijäopinnoissa ja New Yorkissa. Suuressa roolissa on myös hänen vanhempiensa Roberton ja Rossanan avioliitto. Rossanan mielenmyllerrykset, sairaudet ja tempaukset saavat jonkinlaisen selityksen myöhemmin, mutta nekin vaikuttavat Sofian kasvuun nuorena naisena ja tyttönä, joka ottaa etäisyyttä vanhempiinsa jo melko nuorena.

Merkittävä aikuinen on myös Roberton sisko Marta, joka äidin ohella vaikuttaa Sofian valintoihin. Kaksi hyvin erilaista naista kasvattaa tyttöä omista lähtökohdistaan ja omista arvoistaan käsin. Yhdessä episodissa paljastuu yksityiskohta Roberton elämästä, jonka hän pystyy pitämään salassa pitkään kaikilta muilta. Myöhemmin palataan vuosia taaksepäin, kun varhaisteini-ikäinen Sofia viettää lomaa maaseudulla isänsä kanssa. Harvinainen yhdessäolo osoittaa, miten vähään tyytyväinen mies on kompleksisten naisten ympäröimä.

Kuudes episodi vaihtaa kertojanäänen sinä-muotoon, mikä tekee siitä muista erilaisen. Kertoja puhuttelee Sofiaa, joka tutustuu anarkiaan ja fyysisyyteen teatterimaailmassa. Sofia omaksuu opiskeluvuosinaan ajatuksia, jotka vaikuttavat hänen ihmissuhteisiinsa myöhemmin New Yorkissa: Älä kiinny mihinkään. Sen sijaan että menettäisit henkesi, on paljon parempi että kokoat hyvät ideasi, rakkautesi ja harvat rääsysi ja viet ne muualle.

Toiseksi viimeinen kertomus antaa äänen Lagobellon naapuruston nuorukaiselle, joka auttaa Rossanaa talon tyhjentämisessä ja näin lukija oppii päähenkilöstä taas jotain uutta. Vähitellen romaanin edetessä Sofian hahmo saa muodon eikä hänen käyttäytymisensä viimeisessä osassa enää yllätä. Anarkistisen tädin, mielisairaan äidin ja työnarkomaanin isän tyttärestä on tullut nainen, johon muut rakastuvat kovin helposti, mutta joka ei itse kiinnity mihinkään. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpiä tässäkin romaanissa ovat ihmisten välinen kommunikointi, se miten he reagoivat toistensa tekoihin ja sanoihin, ja se miten heidän valintansa tuntuvat muista ihmisistä. Älykäs ja monipuolinen teos rakenteella, josta pidin kovasti.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Naistenviikko: Kirjoja naisten asemasta

Minulla on ollut yleensä naistenviikolla yksittäisten romaanipostausten lisäksi jonkinlainen koontipostaus eri teemoista. Tälle kesälle päätin kerätä listan viimeisen vuoden aikana lukemistani upeista kirjoista, joiden kirjoittaja haluaa nostaa esille jotain naisen asemasta. Teokset ovat keskenään hyvin erilaisia: on käännösromaaneja, kotimaisia, historiallisia romaaneja, tietokirjallisuutta ja sarjakuvaa.

Maggie O´Farrellin Lucrezian muotokuva kertoo vasta 15-vuotiaasta Firenzen hallitsijan tyttärestä, joka naitetaan Ferreran herttualle politiikka ja valtakunnan laajentuminen taka-ajatuksena. Lucrezia on ollut oikeastikin olemassa, mutta hänestä tiedetään hyvin vähän.

Kamila Shamsien Ystävistä parhain lähtee liikkeelle Pakistanista, jossa teinitytön pukeutumiseen, liikkumiseen ja käyttäytymiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Tyttöpelko on arkea, vaikka Benazir Bhutto voittaakin vaalit. Kuten tiedämme, myöhemmin tilanne pahenee huomattavasti.

Annie Ernauxin pieni romaani Tapaus on omakohtainen kertomus abortin teettämisestä 1960-luvun Ranskassa, jossa se oli silloin vielä rikos. 

Liv Strömquistin räväkkä sarjakuvateos Peilisalissa kertoo pakkomielteisestä suhteesta kauneuteen niin nykypäivän some-maailmassa kuin eri yhteiskunnissa eri aikoina. Miten kaukaa juontaakaan syyt siihen, miten näemme itsemme peilistä?

         

Sofi Oksasen ravisuttava teos Samaan virtaan. Putinin sota naisia vastaan kertoo siitä, mitä Venäjällä tapahtuu nyt ja mitä siellä on tapahtunut jo satojen vuosien ajan. Sota naisia vastaan on yleensä seksuaaliväkivaltaa.

Pip Williamsin suloinen romaani Kadonneiden sanojen kirja on listaamistani teoksista kevyin, mutta siinäkin on pieni tyttö, joka esimerkillisesti murtaa tietään miesten maailmassa tieteentekijänä 1900-luvun alun Englannissa.

Katja Raunion Viime ajat voitti Tulenkantajien palkinnon syksyllä. Persoonallinen romaani kertoo nuoren naisen elämästä ja kaikesta siitä, mille nainen joutuu alistumaan: miesselittely, vähättely, nimittely, epäasiallinen koskettelu ja lähentely. Puhumattakaan pienipalkkaisuudesta.

Anna Burnsin palkittu teos Maitomies avautui hitaasti, sillä Irlannin lähihistoriassa on tapahtunut paljon sellaista, mikä ei ole meille niin tuttua. Tilanne on vaikuttanut naisten arkeen, mahdollisuuksiin päättää ja tehdä valintoja. Väkivallan uhka on ollut jatkuvasti läsnä.

   

Naistenviikko: Claire Keegan: Kasvatti

Claire Keegan 2010. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2024. 81 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jatketaan Naistenviikon juhlimista Kristiina Rikmanin suomentamalla teoksella. Samalla kuittaan Helmetin haastekohdat 47 ja 48: Kaksi kirjaa, joilla on sama kääntäjä. Luin tammikuussa tätä varten myös Keeganin Nämä pienet asiat. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Keeganin molemmat teokset ovat hurjan pieniä romaaneja, mutta kokoaan suurempia. Niiden tarina ja tunnelma jäävät ehdottomasti mieleen. Kasvatti kertoo köyhän irlantilaisperheen tytöstä, joka lähetetään kesäksi sukulaisten hoiviin. Tyttö kuvittelee lähtevänsä taloon avuksi tai peräti töihin, mutta hän saakin osakseen huolta, hoivaa ja uusia vaatteita. Kukaan ei kerro, miten pitkän aikaa tytön oletetaan sukulaisilla asuvan, mutta koulujen alkaessa hän palaa kotiin, jonne on syntynyt jälleen yksi pikkusisar.

Päällimmäinen tunne on ehkä hämmennys, jota tyttö kohtaa. Lapseton pariskunta ottaa hänet mukaansa arjen askareisiin, tyttö saa jatkuvasti heiltä huomionosoituksia ja hänen kanssaan keskustellaan. En tiedä, johtuiko siitä, että luen niin paljon dekkareita - ja onhan draamaa muissakin romaaneissa - mutta odotin koko ajan, että jotain ikävää tapahtuu tai paljastuu. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Samalla tavalla kuin Nämä pienet asiat -romaanin päähenkilö, tässäkin tyttö kohtaa jotain itselleen uutta ja varmasti loppuelämänsä kannalta merkityksellistä. Kasvatissa ei kuitenkaan ole sellaista opetuksen kaltaista, johon toisen romaanin päähenkilö ryhtyy. Kasvattitytön kesässä on jotain hyvin tuttua, jotain mitä olen lukenut varmasti myös kotimaisesta kirjallisuudesta ja tarina, jollaisen olen kuullut omankin perheeni historiasta. Tarina sijoittuu aikaan, jota ei ole tarkkaan määritelty, mutta muutaman vuosikymmenen takana se taitaa olla. Eletään maaseudulla ja etenkin kirkonmenojen jälkeen käy selväksi, että juoruilu on osa kyläläisten arkea. Elintaso kasvattiperheen ja oman perheen välillä on varsin suuri, mutta eroa taitaa olla myös asenteessa. 

Keeganin tyyli on hyvin vähäeleistä ja arkista. Se antaa tilaa hengittää ja päätellä itse, sillä sanoja ei ole liikaa. Se ei tavoittele suurta draamaa eikä rönsyile mihinkään suuntaan. Keegan antaa pienen tarinan olla juuri sen kokoinen kuin se on, olematta osa jotain suurempaa. Ehkä se jää sen vuoksi niin vahvasti mieleen. Pienoisromaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Leena Lumi. 

Naistenviikko: Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

Sofie Sarenbrant 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Vila i frid. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2021. Pokkarissa 352 s. Ostin omaksi.

Aikaisempina naistenviikkoina olen pyrkinyt siihen, että luen tällä viikolla nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksia, mutta tänä kesänä laajensin hakuani myös suomentajiin. Sofie Sarenbrantin teos sopii hyvin naistenviikkoon, ei pelkästään siksi, että sen suomentaja Leena Virtanen viettää tällä viikolla nimipäiväänsä, vaan myös siksi että kirjailija ja päähenkilö ovat naisia. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Olen lukenut aikaisemmin kaksi ihan satunnaista Emma Sköld-sarjan teosta, Kuoleman kintereillä ja Syntipukki. Ei näköjään haittaa, vaikka en ole lukenut näitä järjestyksessä, sillä ihan hyvin ne toimivat itsenäisinäkin teoksina. Lepää rauhassa on sarjan aloitusosa, jossa tutustutaan rikostutkija Emma Sköldiin. Hänen tiiminsä saa tehtäväksi selvittää epämääräisiä kuolemantapauksia japanilaishenkisessä Yasuragi-kylpylähotellissa. Ensin kuolee naisnäyttelijä ja melkein perään vanha pariskunta.

Hotellinjohtaja Peter Berg tekee töitä kellon ympäri, sillä hänen esimiehensä on alkanut käyttäytyä omituisesti, eikä tätä saa aina kiinni. Työt lankeavat Peterin vastuulle, mistä kärsii hänen vaimonsa ja lapsensa. Mies on saanut heidät vuosi sitten vastentahtoisesti muuttamaan Yhdysvalloista Ruotsiin, mutta niin vain on käynyt, että työ on imaissut Peterin eikä hänellä ole aikaa perheelleen. Kuolemantapausten vuoksi hänen taakkansa vain kasvaa, migreenikohtaukset pahenevat ja yöunet ovat vähissä.

Kovasti työssään on kiinni myös Emma, jonka puoliso haluaisi vakiinnuttaa parisuhteen ja perustaa perheen. Onko Emma kuitenkaan valmis lastentekoon ja parisuhteeseen, vaan viekö työ kaiken ajan ja energian? Tämä teema jää teoksessa kesken, ja Emman parisuhdetilanteeseen palataankin sarjan jatko-osissa. Epävakaalta vaikuttaa myös Emman suhde siskoonsa, joka kaipaisi enemmän huomiota Emmalta. Kuitenkin kun siskokset onnistuvat tapaamaan, he päätyvät riitelemään. Josefin-sisko on mukana seuraavassa osassa, jossa hän on löytänyt itselleen uuden ammatin.

Aloitusosa on hyvin vetävää tekstiä, josta kiitos myös suomentaja Leena Virtaselle. Hotkaisin teoksen muutamassa päivässä ja sen kanssa oli kiva aloittaa kesäloma. Luin tämän siis jo kesäkuun alussa. Olen kirjoittanut aikaisemmista Sarenbrantin teoksista, etteivät ne ihan yllä lempidekkareitteni tasolle, ja ehkä jotain lapsekkaan stereotyyppistä päähenkilöissä onkin. Aloitusdekkarin miljöö on toimiva ja sopivalla tavalla rajattu. Se tekee tunnelmasta hieman klaustrofobisen. Rikokset sinänsä ovat aika mielikuvituksellisia ja kaukaa haettuja. Syntipukissa on selvästi yhteiskunnallisia keskustelunavauksia ja teemoja, jotka herättävät mielipiteitä, mutta Lepää rauhassa pyörii pelkästään kylpylässä ilman sen laajempia teemoja tai ajankohtaisuuksia.

Muita hyviä viime vuosina lukemiani pohjoismaisia naisdekkaristeja ovat olleet Tove Alsterdal, Tuire Mamlstedt, Camilla Grebe, Satu Rämö sekä eilisessä postauksessa mainitsemani Lilja Sigurdardottir, Nilla Kjällsdotter ja Maria Adolfsson. Linkeistä pääsee yhteen postaukseen kunkin teoksista.

Naistenviikko: Helen Fields: Täydellinen rikos

Helen Fields 2019. Englanninkielinen alkuteos Perfect Crime. Suomentanut Hanna Arvonen. BookBeat 2024.

Hyvää naistenviikkoa! Nimipäiväänsä tällä viikolla viettävät muun muassa Hannat, joten onnittelut suomentaja Hanna Arvoselle! 

Kesäkuisen lomareissun kolmas dekkari löytyi tällä kertaa BookBeatin suosituksista. En ole lukenut Fieldsin Luc Callanach -sarjan aikaisempia teoksia, mutta onneksi tämä sarjan viides osa toimi ihan itsenäisenäkin. Tosin se sai minut miettimään, aloittaisinko sarjan ihan alusta, sen verran vetävä se oli.

Jännäri sijoittuu Edinburghiin, jossa joku vainoaa itsemurhayrityksissään epäonnistuneita ihmisiä. Yhteys uhrien välille löytyy organisaatiosta, joka tarjoaa tukea ja terapiaa itsetuhoisille ja masentuneille. Poliisipäällikkö Ava Turnerin tiimi saa selvitettäväkseen useamman tapauksen lyhyen ajan sisällä. Ilmeisesti aikaisemmissa sarjan osissa Ava Turner on ollut vielä Luc Callanachin työpari; nyt hän on tämän päällikkö. Se ei silti estä parivaljakkoa toimimasta tiiviisti yhdessä, esimerkiksi linnan muureilla, jossa Turner on vähällä tippua, mutta Callanach saa hänestä otteen ja pelastaa naisen hengen.

Valitettavasti samaan aikaan murhatutkinnan kanssa eräs dementoitunut mies tapetaan hoivalaitoksessa, jossa Callanach on juuri aikaisemmin käynyt häntä tapaamassa. Turner joutuu siirtämään Callanachin sivuun tutkinnasta, sillä tämän äidin menneisyydestä löytyy yhteys tapettuun mieheen. Tässä kohtaa käy ilmi, että sarjan aikaisemmissa osissa Callanach on joutunut sinnikkään ihailijan vihan kohteeksi, joutunut jättämään työnsä Ranskassa Interpolissa ja totuttelee nyt elämään Skotlannissa.

Dekkarina teos on varsin vetävä ja sitä oli kiva lukea reissussa, mutta ihmissuhdepuoli oli yllättävän romanttista. Luc Callanach kuvaillaan hyvin kauniiksi ranskalaisine piirteineen, eikä ilmeisesti Ava Turnerkaan hassumman näköinen ole, hän vaan ei itse tajua sitä. Parivaljakon välillä säkenöi niin hyvässä kuin välillä pahassakin, mutta mahdollinen rakkaussuhde jää arvoitukseksi seuraaviin sarjan osiin. Callanach on hahmona ehkä hieman liiankin täydellinen, hänestä on vaikea löytää särmää, jota Turnerissa on paljon enemmän. Turner puolestaan on se stereotyyppinen rikostutkija, joka ei muista syödä eikä nukkua, ei välitä omasta hyvinvoinnistaan eikä ihmissuhteistaankaan.

Eli vaikka toisaalta tekisi mieleni alkaa lukea vetävää sarjaa ihan alusta saakka, minusta tuntuu että tiedän sarjan hahmoista nyt hieman liikaa, ja se saattaisi spoilata lukukokemustani. Rikokset olivat tässä aika roisia ja niiden motiivit loppujen lopuksi aika kaukaa psykologian teorioista haettuja. Se häiritsi hieman lopussa, sillä romantiikan ja henkilökuvausten perusteella tämä olisi voinut olla cozy crimea, mutta ei se ollut. 

Ilmeisesti teosta ei saa lainkaan fyysisenä kirjana, vaan se on julkaistu pelkästään e- ja äänikirjana. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Selasin blogipostauksiani ja tässä muita naisten kirjoittamia dekkarisarjoja, joissa nainen on pääosassa: Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, Nilla Kjällsdotterin Murhia Pohjanmaalla -sarja, Maria Adolfssonin Doggerland-sarja ja Lilja Sigurdardottirin Áróran tutkimuksia -sarja. Huomenna on vuorossa yksi dekkaristi, joka sopii tähän listaan myös.

Naistenviikko: Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo 2023. WSOY. 288 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää Jennin ja Jennyn päivää!

Keski-ikäinen Jenni Mäki eroaa miehestään ja muuttaa omilleen. Lapset ovat juuri lentäneet pesästä eikä Jennillä ole enää syitä miksi jäädä avioliittoon miehen kanssa, joka on häntä niin usein pettänyt. Samalla Jennistä kuoriutuu Jenny Hill, nainen joka pohtii terapiassa identiteettiään ja häpeään, ja joka pystyy paljastamaan kirjeissään Mme Brigitte Macronille enemmän kuin terapeutilleen.

Jenny Hill vaatii itseltään aikuisikänsä valintojen perkausta, mutta vaativia ovat myös romaanin kertojat, joista yllättävimpiä ovat Ajattaret: satujen Ruusunen, Tuhkimo, Lumikki, Puhahilkka ja Tähkäpää. Heidän kauttaan Rytisalo kirjoittaa uusiksi kuuluisien satujen mahdollisia taustoja ja sitä, millä tavalla tytöt on valjastettu ajatusmaailmaa muokkaavien tarinoiden uhreiksi. Ajattaret seuraavat, millä tavalla Jenny Hill pääsee vähitellen irti siitä roolista jonka hän on nuorena puolisona ja äitinä aikoinaan ottanut. Ensin olin vähän hämilläni näistä Ajattarista ja ihmettelin, miksi tällainen outo elementti, mutta vähitellen pääsin heidän kyytiinsä ja ymmärsin paremmin, miten he täydentävät romaania. 

Jenny Hillin avioerossa ja itsenäistymisessä on paljon samaistumispintaa ja tuttua kamaa varmasti monelle lukijalle. Hän on suunnilleen samanikäinen kuin minä, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaankin on paljon yksityiskohtia, jotka ovat minunkin muistojani. Eräänlainen sukupolvikokemus siis. Jos romaani olisi sortunut turhaan nostalgiaan, olisin ärsyyntynyt, mutta onneksi sitä ei ollut. Hieman liian lähelle se kuitenkin pääsi, mikä saattoi aiheuttaa minussa etääntymistä - nautin ehkä enemmän tarinoista, joista opin jotain uutta, enkä niinkään niistä, jotka sanoittavat omia muistojani.

Mäen Jennillä on vuotta nuorempi sisko, Johanna, jonka elämä on ollut hyvin erilaista. Sisko on läheinen ja tärkeä, ja osa Jenny Hillin kasvutarinaa. Romaanin ainoat draamat johtuvat sisarten välisestä suhteesta, eivät niinkään miehistä, mikä on varmasti ollut tarkoituksellista. Eksäänsä Jenny Hill ei enää tuhlaa dramatiikkaa. Voisi kuvitella, että avioliiton jälkeiseen voimaantumiseen ja kasvuun liittyisi uusi, ihana parisuhde, mutta sellaiseen Rytisalon romaani on ihan liian fiksu ja älykäs. Päähenkilön kasvu, itsenäisen ajattelun kehittyminen ja vimma näkyvät herkullisimmin hänen terapeuttisissa kirjeissään Brigitte Macronille.

Jenny Hill kokee voimakkaasti ja läpikäy monenlaisia tunteita, mutta romaanissa on mukava seesteisyys, jota eivät horjuta eksän uusi puoliso, lapsen onnettomuus eikä siskon uupuminen. Vimman ja seesteisyyden tasapainossa on jotain hyvin vakuuttavaa. Voimaannuttavaa on se, miten Jenny Hill oppii kyseenalaistamaan naisiin kohdistuvia odotuksia ja rooleja. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin feministinen teos ja kovasti toivon, etteivät nykypäivän kaksikymppiset naiset aseta itselleen samanlaisia naiseuteen, avioliittoon tai äitiyteen liittyviä paineita kuin moni ikäiseni nainen on tehnyt.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Kävin läpi muita viime kesän naistenviikon jälkeen lukemiani naisten naisista kirjoittamia kirjoja. Tässä muutama huippu, joita suosittelen: Vappu Kannaksen Rosa Clay, Aila Meriluodon Kotimaa kuin mies ja Auli Leskisen Talo Andien juurella.