19.5.2019

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget. 190 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle Pohjois-Ruotsiin. Suhde kariutuu saman tien, mutta nainen päättää jäädä pieneen kuntaan, jossa hän ei tunne ketään. Arki on omien rutiinien luomista, opettelua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Miksi hän jää? Hän ei osaa selittää sitä kenellekään, ei itsellekään, mutta tämä on hänen päätöksensä.

Sisämaa on virkistävän erilainen romaani. Sen tunnelma on pelkistetty, rauhallinen, ehkä hieman melankolinenkin. Pohjoinen sisämaan kunta sulkee sisäänsä, mutta alkaa onneksi vähitellen avautua tytölle, joka on aikaisemmin vain kuullut tarinoita siitä. Elämänmenossa on paljon minullekin tuttua, jotain pysähtynyttä ja pienimuotoista. Mahdollisuudet ovat pienet, eivätkä kaikki jää. Romaanin nuorella naisella ei tunnu olevan syytä lähteäkään, siksi hän jää.

Useimmat täällä asuvat ovat syntyneet täällä, muut ovat saaneet selittää tulonsa. Ei tänne niin vain tulla eikä tänne niin vain sulauduta.
Täältä pois muuttamista ei tarvitse selittää.

Muuttamisen ja juurtumisen teema kosketti minua erityisesti, ja olen itse kokenut jotain vastaavaa muutama vuosikymmen sitten, tosin ihan eri lähtökohdista ja nuorempana. Meni aikansa että minulta lakattiin kysymästä syytä. Sisään pääseminen edellytti eräänlaista Hotellia, lauantai-illan viettopaikkaa johon romaanin nainenkin lähtee mukaan. Hänellä on tarvittaessa seuraa, mutta arki toistaa itseään lähes pelottavalla rytmillä. Pohjoista pitäjää ympäröivä luontokin on suunnaton, suorastaan pelottava. Se on liian suuri, liian uusi, liian vieras. Se ei avaudu. Metsien luoksepääsemättömyys ikään kuin alleviivaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Enkä opi koskaan vastaamaan sisäänhengityksellä.

Romaanin kerronta on niin pelkistettyä, että se jättää mahdollisuuden varmasti monenlaisille tulkinnoille ja tuntemuksille. Toisaalta kirjailija pystyy välittämäään eleettömyydellään hämmästyttävän tarkkanäköisiäkin havaintoja. En siis osaa itsekään päättää mitä tunsin. Välillä naisen elämä herättää sääliä, välillä sen toimettomuus rauhoittaa ja koko ajan ihmettelen, miksei hän lähde. Samalla mietin, menenkö syvämmälle itseeni vai päätänkö lukea tätä vain romaanina?

Sisämaasta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Lukuisa ja Hemulin kirjhylly. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjailijan ainoa teos (toistaiseksi). Teos sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen.

9.5.2019

Elly Griffiths: Korppikuningas

Elly Griffiths 2013. Englanninkielinen alkuteos Dying Fall. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2019. 372 s. Lainasin kirjastosta.

Oli niin uskomatonta nähdä luuranko kokonaan esiin puhdistettuna. Hän näytti niin kuningasmaiselta ja tyyneltä maatessaan siinä selällään kädet ristissä rinnalla. 

Vaikka niin kovasti pidänkin Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, tuntuu itsensä toistamiselta kirjoittaa viidettä blogipostausta. Sori siis jos lukeminenkin tuntuu toistolta! Tietysti kunkin romaanin juoni on aina uusi, ja mielelläni nostan hyvin kirjoitettuja dekkareita esille uudestaan ja uudestaan. Hienoa, että nämä ovat saaneet Suomessakin jo aika vankan lukijakunnan ja lisää on luvassa!

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvatkin Lancashireen, eivät Ruthin kotikonnuille Norfolkin rannikolle. Arkeologimme lähtee selvittämään kuolleen opiskelutoverinsa löytämien luiden alkuperää. Oliko kyseessä peräti kuningas Arthur? Joku lähettelee Ruthille viestejä, jotta tämä lopettaisi nuuskimisen. Mutta siihenhän päähenkilömme ei koskaan suostu, vaan jatkaa itsepintaisesti mysteerin selvittämistä, omansa ja pienen tyttärensä turvallisuudesta huolimatta.

Norwichin yliopistomaailma vaihtuu piskuiseen Penden yliopistoon, jonka historianlaitoksen työntekijät näyttävät kaikki sotkeutuneen kyseisen luurangon ja Ruthin kuolleen ystävän tapaukseen. On vaihtuneita kallonosia, tuulimyllyjä ja mielenterveysongelmia. Ruth uhraa reissuun kesälomansa. Flint-kissa jää kotiin, mutta pikkuinen Kate ja tämän druidikummisetä Cathbad lähtevät mukaan. Ei ehkä kovin yllättävää, että Lancashireen päätyy perheineen myös Katen isä, rikoskomisario Harry Nelson, jonka apua paikallinen poliisi hyödyntää.

Tässä jännärissä pyörii tuttujen hahmojen ja arkeologian lisäksi lisää druideja, muitakin uskonasioita, omituisia jatko-opiskelijoita, Nelsonin perhe, huonosti käyttäytyviä poliiseja ja yksi sympaattinen koira. Kuten muissakin Griffithsin teoksissa, luonto saa merkittävän roolin ja pikkupaikat luovat mukavan tunnelman. Jännitystä syntyy menneisyyden kummituksista, kuolemantapauksista ja pahaenteisistä viesteistä, mutta myös siitä, kun Ruth törmää Nelsonin äitiin tai kun Cathbad pistää henkensä alttiiksi.

Eräs fasistiselta vaikuttava ryhmittymä palvoo muinaisen kuningas Arthurin henkeä ja ajaa valkoista ylivaltaa. Mielenkiintoinen veto Griffithsiltä on ehdottaa Arthurille vaihtoehtoista perimää! Oliko Arthur historiallinen henkilö vai usean eri tarinan pohjalta muotoutunut legenda? Mikä hänen roolinsa olikaan roomalaisten vetäydyttyä Britanniasta ja ennen kaikkea - mikä hänen oma taustansa oli? Näihin ei varmaan koskaan saada oikeaa vastausta, mutta Ruth Galloway paljastaa fiktiivisen sellaisen.

Korppikuninkaasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 32: Kirjan nimessä on ammatti - väljästi tulkittuna...
Osallistun tällä myös Lukemattomiin naisiin. Jos haluaa noudattaa haastetta ihan ohjeiden mukaan, tämä voisi sopia leikkimielisesti mm. kohtaan II. Kirja naisen vartalosta. Lue niin tiedät miksi!

1.5.2019

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen 2002. Juoksuhaudantie. WSOY. 334 sivua. Omasta hyllystä.

Hieman ihmettelen nyt, etten lukenut Juoksuhaudantietä silloin kun Hotakainen voitti sillä Finlandian ja kaikki muutkin sen lukivat. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kirja, jonka jätän väliin kauhean kohkauksen vuoksi. Kirjasta tehtiin elokuva, enkä katsonut sitäkään. Ehkä nyt olen valmis katsomaan myös sen!

Hotakaiset romaaneista minulle ovat tuttuja Iisakin kirkko, Henkireikä ja Huolimattomat. Tunnistan niistä tutuksi tulleen tyylin myös Juoksuhaudantiestä, mutta varsinkin romaanin alkuvaiheissa ajattelin, että ehkäpä kirjailijan tyyli on ajan mittaan kehittynyt. En nimittäin ollut heti valmis allekirjoittamaan Juoksuhaudantien erinomaisuutta ja taisin ystävällenikin ihmetellä, millä eväillä se oli voittanut kaksi suurta kirjallisuuspalkintoa. Loppua kohden aloin kuitenkin löytää teoksesta sitä farssin ja koomisuuden takana piilevää inhimillistä traagisuutta - ja sitä kautta syvällisyyttä - jota olin odottanutkin.

Juoksuhaudantien Matti Virtanen on menettämässä perheensä yhden kohtalokkaan virheen vuoksi. Kun Matti muistaa, että Helena haaveili rintamamiestalosta, aloittaa tämä kotirintamamies ankaran taistelun sellaisen saamiseksi. Esteenä ovat rahapula ja korkeat hinnat, mutta mies ei anna periksi. Hän ottaa selvää, hän vakoilee, hän tekee muistiinpanoja ja töitä niin ankarasti, että rahat alkavat olla kasassa. Kun mies on juossut tarpeeksi ja kohde valittu, puuttuu vain myyjän allekirjoitus. Matkan varrella täytyy selvitä hiostavista naapureista ja hidasteenomaisesta välittäjästä, mutta Matin tavoite on selvä. Istua omenapuun katveessa pihakeinussa vaimonsa vieressä.

En halua juoda arkkitehdin kanssa haudutettua teetä ja pohtia, tuleeko ilta-auringon valo oikeassa kulmassa terassin pöydälle. 
En halua länsisiipeen tornia, jonka huipulla kitisee teräskukko.
En halua aulaa enkä erkkeriä.
En halua eteistä, jossa on marmoriveistos.
Haluan perheeni takaisin. 

Samaa tahtia kun Matin panokset ja fanaattisuus kasvavat, kiihtyy myös romaanin kerronnan tahti. Saman olen huomannut noista kolmesta muustakin Hotakaisesta ja pidän siitä myös. Juoksu kohti Juoksuhaudantietä alkaa muistuttaa juoksuhiekkaa, sillä se imaisee Matin niin perusteellisesti ettei loppu ole kaunis vaikka kuinka toivoisi.

Hotakainen löytää ihmisistä ne yksityiskohdat ja piirteet, joista muodostuu tavallaan stereotypioita ja arkkityyppejä, mutta toisaalta ne osaavat myös hämmästyttää arkisella osuvuudellaan. Juoksuhaudantien hahmoissa on hirvittävän paljon tuttua, jopa niin ettei mielikuvitukselle jää sijaa. Se ei kuitenkaan haittaa tässä tapauksessa, vaan antaa turvallisen ja luottavaisen olon. Tekee mieli hymähtää, että niin juuri, tällaisia he ovat. Henkireiän hahmoista kirjoitin, että päähenkilöt ovat niin nimettömiä, että heidät voi melkein tunnistaa. Iisakin kirkossa nautin siitä, miten Hotakaisen huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen. Ihan samat luonnehdinnat voisin kirjoittaa nytkin.

Asumiseen liittyvä arkirealismin ja haaveiden välinen kuilu tulee romaanissa hyvin esille. Meitä on moneen lähtöön ja niin on asumistakin. Se mikä toimii toiselle, ei sovi toiselle lainkaan. On alueita, joiden hintakehitys on karannut tavallisen työssäkävijän käsistä ja se tuntuu väärältä. Matti rinnastaa tämänkin taistelun oman sukupolvensa ja sodan nähneen sukupolven välisiin eroihin. Matin sukupolven miehet joutuvat käymään ihan erilaista sotaa kuin heidän isänsä tai isoisänsä. Romaani on muutenkin mielenkiintoinen katsaus suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan. En yhtään ihmettele sen saavuttamaa suosiota.

Puolitoista kerrosta. Tulisija keskellä, vieressä keittiö, makuuhuone ja olohuone, ylhäällä kaksi pientä makuuhuonetta lapsille. Näitä taloja nousi Suomeen sodan jälkeen noin 75 000 kappaletta. Kalliisti koulutetut arkkitehdit valjastettiin piirtämään kansalle pientaloja, ainoan kerran tämän maan historiassa. Vain harva niistä on enää alkuperäisessä kunnossa, ilman lisäsiipeä ja uusia asukkaita.

Juoksuhaudantie on tavallaan aikakautensa tuote, vaikka siinä on paljon myös jatkuvuutta ja eri sukupolvien kokemuksia. Se antoi varmasti 2000-luvun alussa äänen tietyn sukupolven miehille, mutta nyt ajattelin sitä lukiessani, ettei se jollakin tavalla tuntunut enää ajankohtaiselta. Tai mikäpä minä olen sanomaan, kun en ole kyseisen sukupolven kotirintamamies. Loppujen lopuksi kuitenkin nautin tästäkin Hotakaisen romaanista!

Tässä muutama muu blogipostaus kirjasta: Jokken kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -lukuhaasteeseen ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Listasin romaanin myös yhdeksi Hyllynlämmittäjäkseni.

22.4.2019

Michael Cunningham: Tunnit

Michael Cunningham 1998. Englanninkielinen alkuteos The Hours. Suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus 2000. 239 s. Omasta hyllystä.

Pitää aloittaa ihmettelemällä sitä, miksi en lukenut Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta silloin lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kun Tunnit julkaistiin suomeksi ja olin ihastuksissani. Olin tietysti tietoinen teosten välisistä yhtäläisyyksistä, mutta miten vähän tiesinkään. Nyt kun olen lukenut molemmat - peräkkäin - olen vielä enemmän ihastuksissani. Ja onneksi Tuntien lukemisesta on jo niin kauan, että saatoin aloittaa lähes puhtaalta pöydältä.

Entä jos se hetki päivällisellä - se harmonia, se pieni täydellisyys - olisi kyllin? Entä jos päättäisi ettei halua sen enempää?

Tuntien (joka muuten on (Mrs. Dallowayn työnimi!) juonta tai episodimaista rakennetta on tässä turha käydä läpi, toivon että se on mahdollisimman monille tuttu teos. Elokuvakin oli hyvin onnistunut. Hauska yksityiskohta on se, kun romaanin Clarissa, jota elokuvassa näyttelee Meryl Streep, on ihan varma, että näki kyseisen näyttelijän kurkistavan asuntovaunusta ulos jollakin Manhattanin kujista. Tuntien ja Mrs. Dallowayn välisiä yhtäläisyyksiä onkin sitten paljon enemmän, ja oli ihanaa, miten ne yllättivät ja huomauttivat olemassaolostaan pienellä viiveellä. Cunningham on käyttänyt Woolfin teosta rohkeasti hyväkseen, mutta se tapahtuu niin hienovaraisella ja hurmaavalla otteella, ettei voi kuin ihailla.

Romaanien päähenkilöt - Clarissat - lähtevät itse ostamaan kukkansa, valmistautuvat illan juhliin ja elävät kumpikin oman maailmansa seurapiirielämää. Kolmenkymmenen vuoden takaiset ihmissuhteet, päätökset ja tunteet väijyvät molempien mielessä, kun vanha ystävä poikkeaa yllättäen. Siinä missä New Yorkin Clarissa kokee kuoleman läheisyyden konkreettisesti omassa päivässään, Lontoon Clarissalle se on vain etäinen uutinen - ratkaisu, johon Cunninghamin Virginia Woolf päätyy kirjoittaessaan Mrs. Dallowayta. Kuolema, ikääntyminen ja eletyt vuodet ovat voimakkaasti läsnä molemmissa romaaneissa, tietynlainen kaiho ja olemassaolon pohdinta, samoin kuin oman lapsen kasvun ja itsenäistymisen ihme.

Tuntien päähenkilöistä kolmas, Mrs. Brown, kokee samanlaista ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunnetta kuin romaanin Virginia Woolf - kenties myös se oikea. Naiseen, vaimon rooliin ja äitiyteen kohdistuvat odotukset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Naiset tarkkailevat itseään, tekemisiään ja tunteitaan piinaavan hellittämättömästi. Molempien päivään kuuluu epäsopiva (?) suudelma, jonka lataus on ehkä todellisuutta suurempi. Siinä on jotain samaa minkä Clarissakin koki nuoruudessaan. Mrs. Brownilla on pieni poika, johon äidin tekemiset ja ratkaisut vaikuttavat vielä vuosikymmenien päästä New Yorkissa.

Voi hyvänen aika. Luulen, että luen Tunnit taas jonain päivänä ja löydän siitä lisää. Läheskään kaikki ajatukset eivät mahdu yhteen blogipostaukseen. Pidin kovasti myös Cunninghamin Tunteja edeltäneistä romaaneista Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Kolmen romaanin hahmoista löytyy samanhenkisyyttä, itsensä etsimistä, hyväksynnän hakemista, homoseksuaalisuuttakin. Valitettavasti näiden kolmen jälkeen ilmestyneet teokset eivät enää sitten niin sykähdyttäneet. Mutta Virginia Woolfia pitää lukea jonain päivänä lisää!

Haasteet: Helmetissä tämä sijoittuu tietysti kohtaan 33: Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Romaani on Kirjahyllyn aarre ja se sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen. Lisää blogipostauksia: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen ja Sallan lukupäiväkirja.

21.4.2019

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen 2018. Gummerus. E-kirja 277 s. Luin BookBeatista.

Hyvä Sara ja hyvä me, kun valitsimme teoksen lukupiiriimme luettavaksi. Tästä saadaan herkulliset keskustelut aikaiseksi ensi torstaina. Meistä osa pääsi kuuntelemaan lukemisen rinnalle Anna Kortelaisen esitelmää Sarasta ja elämäkerrasta pari viikkoa sitten Tampereen Metsossa. Olipa hieno sattuma, sillä Kortelaisen eläväinen ja lämminhenkinen esitelmä antoi lisää ulottuvuuksia lukemiseen. Kiitos siitä kirjailijalle!

- Tämä oli aikanaan naisten kaupunki. --- Taidemuseoni kuuluu Tampereelle, koska sen kokoelmat ovat tulleet naisilta. Asiakkaideni lompakoista ja säästöistä ja kuukausipalkoista, myyjättärieni työstä ja minun työstäni. --- Jokainen tamperettaren helmanhulmahdus ja napakasti napitettu takki on osallinen tähän taidekokoelmaan.

Hyvä Sara! on monipuolinen teos ja perusteellinen katsaus tamperelaisen liikenaisen ja taidemesenaatin Sara Hildénin elämään. Äärimmäisen köyhästä torpan tytöstä kasvoi vähitellen nainen, joka vaikutti ensin vuosikymmenten ajan vaatettamalla kasvavan kaupungin miehet ja naiset, ja sen jälkeen rakentamalla valtavan taidekokelman, jonka kruunuksi saamme edelleen nauttia Sara Hildénin taidemuseon upeista näyttelyistä.

Vuonna 1992 kuolleesta Sarasta on varmasti edelleen elossa monenlaisia tarinoita ja mielipiteitäkin. Kortelaisen kirjoittama elämäkerta valottaa Tampereen ja Suomen historian tapahtumien ja erilaisten virtausten kautta yksin pärjäävän naisen elämää aina sisällissotaa edeltävistä vuosista 1980-lopulle saakka. Sara eli pitkään "itsellisenä" naisena ja nautti vapaudestaan, mutta kartutti osaamistaan ja omaisuuttaan systemaattisella otteella nuoresta lähtien. Vaatealan kaupankäynnin hän oppi tekemällä alusta lähtien nöyrästi kaiken tarvittavan, ja kun ura eteni, Sara pääsi hankkimaan tietotaitoa Pariisia myöten. Taidetta hän keräsi vähitellen ja hänen ympärillään oli nuoresta lähtien taiteentekijöitä. Avioliitto taidemaalari Erik Enrothin kanssa syvensi Saran suhdetta taiteenkeräilyyn, mutta suhteesta ei valitettavasti tullut onnellista.

Siinä vaiheessa kun Sara Hildénillä oli jo mahdollisuus perustaa oma pukimonsa, hän alkoi sijoittaa omaisuuttaan entistä enemmän taiteen tukemiseen, olihan hän esimerkiksi vuonna 1968 Tampereen suurin yksityinen veronmaksaja! Sara oli hyväntekijä muutenkin ja piti hyvää huolta lähellä olevista ihmisistään. Viimeisten vuosikymmenten suurin intohimo näyttäisi kuitenkin olevan taiteen mesenointi ja mahdollisuus omalta osaltaan edesauttaa kotimaisen modernin taiteen kehittymistä.

"Ilman suurta taiteen rakkautta ei vastaavanlaisia, maamme merkittävimpiin kuuluvia taidekokoelmia olisi syntynyt. Sara Hildén on ainoa naismesenaatti Suomessa." 

- Kauneuteen liittyy jokin sellainen kunnianhimo, jota on vaikea pukea sanoiksi. Ei ulkoisen tunnustuksen himo, vaan itsensä ylittämisen kunnianhimo. Taide on vapauden valtakunta.

Hyvä Sara!, kuten jo sanoin, käsittää runsaasti paikallista historiaa, joka on jo itsessään hyvin mielenkiintoista. Sen lisäksi Hildénin arkistoista on löytynyt paljon valtavan yksityiskohtaista tietoa ja lippulappusia, joiden perusteella Kortelainen on päässyt sisälle Hildénin yksityis- ja bisneselämään: runsaasti kirjeitä ystäviltä ja miehiltä, kuitteja, matkalippuja, sopimuksia ja vaikka mitä. Jo pelkästään Saran saamien rakkauskirjeiden pohjalta olisi voinut luoda mielenkiintoisen teoksen, mutta se olisi tietysti ollut yksipuolisempi ja väistämättä osin fiktiivinen, sillä Saran kirjoittamia kirjeitä ei ole juurikaan säilynyt.

Myöhempien vuosien myötä kirjeenvaihto taideystävien kanssa, taidematkat Venetsian biennaaleihin ja muotimatkat Pariisiin, sekä teosluettelot Saran kulloinkin hankkimista taideteoksista muodostavat jo toisen yhtä mielenkiintoisen kokonaisuuden. Saatika mäkinen avioliitto ja raastava suhde alkoholistin kanssa! Tai nuoren tytön ja omapäisen naisen elämä kahden maailmansodan aikana ja niiden välissä. Tarinoita ja tasoja on niin paljon, että tästä blogitekstistäkin on varmasti unohtunut jotain olennaista.

Tämän kaiken Kortelainen on kuitenkin saanut yksiin kansiin. Luettavaa oli paljon, mutta se oli palkitsevaa. Joitakin luettelomaisia yksityiskohtia taisin loppua kohden jo hyppiä yli, mutta teoksessa riittää kaikille jotakin. Hyvä Sara! tekee (ainakin nais)lukijalle samalla tavalla rohkean ja nosteisen olon kuin vaikkapa Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Sara Esteri Hildén teki uskomattoman hienon elämäntyön ja voisi olla monessa esimerkkinä kenelle tahansa! Hyvä Sara!

Teos on noteerattu myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kaisa Reetta T. Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin: Helmet, kohta 11: Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa, Lukemattomat naiset ja Elämä, kerta kaikkiaan!

7.4.2019

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Virginia Woolf 1925. Englanninkielinen alkuteos Mrs. Dalloway. Otavan Seven-pokkari 2003. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen. 293 s. Lainasin kirjastosta.

Mrs. Dalloway on osa kirjaparia, jonka keksin Helmet-haasteeseen. Sijoitan tämän kohtaan 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäni yleissivistykseen. Pian tämän jälkeen aion lukea toistamiseen Michael Cunninghamin Tunnit, sillä olen nähnyt siitä elokuvan ja voin kuitata sillä Helmetistä kohdan 33. Tunnit olikin aikoinaan teos, joka palautti ihmisten mieleen Mrs. Dallowayn, yhtymäkohtia kun löytyy. Lisää niistä postauksessani Tunneista sitten kun sen kirjoitan.

Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Hän on nimittäin päättänyt pitää illalla kutsut. Clarissa Dallowayn yläluokkaisessa lähipiirissä on ketä kutsua, sillä hänen omien tuttaviensa lisäksi arvovieraita löytyy Mr. Richard Dallowayn kontakteista edustajainhuoneessa. Yhdenpäivänromaani alkaa aamusta ja päättyy juhlien iltaan, mutta sen aikana ehditään käydä läpi Clarissan elämää, etenkin nuoruutta ja nuoruuden tunteita, tärkeitä kohtaamisia ja ihmissuhteita.

Virginia Woolfin teksti on melkoista tajunnanvirtaa, jossa kertoja saattaa vaihtua kesken kappaleen, kesken kävelyretken, hetken puistossa tai vieraiden virratessa ovesta sisään. Se alkaa Clarissan ajatuksista, saa välillä päähenkilökseen tämän nuoruudenystävän Peter Walshin, kunnes palaa taas juhlaillan herättämiin muistoihin. Kertojina vierailevat monet hahmot Dallowayn talosta ja lähipiiristä ja joskus on aika vaikeakin muistaa, kehen nyt onkaan palattu tai siirrytty. Henkilögalleria on suuri, mutta vähitellen hahmot alkavat piirtyä esiin yksilöinä. Tajunnanvirtatekniikan rinnalla on hentoja tunteiden kuvauksia - kuin joen rannalla oleva kasvi johon sattuu airon isku veden pintaan: se värähtää. Niin hänkin hätkähti, niin hänkin värähti.

Lääkäri Sir William Bradshaw'n kautta kuvaillaan hetken ajan myös toisenlaista, muuta kuin Westminsterin etuoikeutettua - tylsää? - elämää. Italiasta sotilaan mukana Lontooseen muuttanut nuori vaimo Rezia kamppailee miehensä Septimuksen kanssa, joka on seonnut sotamuistojensa vuoksi. Kuolema on läsnä ajatuksissa ja epätoivossa, mutta myös miesparan ratkaisussa. Ensimmäisen maailmansodan kauhut kummittelevat vielä ihmisten mielissä. Kuolemaan palataan illan juhlissakin, kun Clarissa miettii, milloin nuoruudessa oli se hetki, kun olisi voinut kuolla onnellisena.

Mrs. Dalloway kokee jossain vaiheessa iltaa pysyvänsä ikään kuin käsivarren mitan päässä vieraistaan, ja ihan samaa ajattelin omasta suhteestani Clarissaan. Woolf ei päästä lukijaa kovin lähelle tätä; kyseessä on viehättävä, rauhallinen, elämäänsä varsin tyytyväinen ja älykäs nainen, joka järjestää kutsuja saadakseen hieman säpinää elämäänsä, mutta ovatko ajatukset kuitenkin koko ajan muualla kuin hetkessä? Romaanissa on läsnä eräänlainen melankolia, ei pelkästään Clarissassa. Paikkaansa hakevat monet muutkin. Päivä tuo mukanaan yllättäviä vieraita menneisyydestä ja herättää kysymyksiä niin Clarissan kuin Peterinkin valinnoista ja arvoista, spekulointia ihmisten tekojen tarkoitusperistä, valtasuhteista ja hierarkiasta, rakkaudestakin.

Ja tuossa häliseviä, lörpötteleviä naisia, juopuneita naisia; tuolla taas yksinäinen poliisi ja synkkiä taloja, korkeita taloja, kupolikattoisia taloja, kirkkoja, julkisia rakennuksia, ja laivan sireeniin ulvahdus joelta, ontto käheä huuto. Mutta tämä oli hänen katunsa, Clarissan katu. Vaunut virtasivat nurkan ympäri kuin sillan kaarta kiertävä virran pyörre, ja niitä veti yhteen sama päämäärä, niin Peteristä tuntui. Ne veivät ihmisiä hänen kutsuihinsa, Clarissan kutsuihin.

Mrs. Dalloway on muuten herkullista luettavaa Lontoon ystäville! Läsnä ovat lähes sata vuotta myöhemminkin tutut puistot ja kadunnimet. Teos on muutenkin säilyttänyt tietynlaisen raikkauden ja ikuisuuden. Oliko Virginia Woolf aikaansa edellä (tietysti oli!) tekniikallaan vai onko kerronnasta huokuva hienoinen kritiikki etuoikeutettua elämää kohtaan se, mikä pitää sen lukulistoilla aina vaan?


Romaanista myös blogeissa Luettua elämää, Kaisa Reetta T., Kirjoihin kadunnut ja Lukuisa. Osallistun tällä tietysti myös haasteisiin Joka päivä on naisten päivä sekä Lukemattomat naiset.

25.3.2019

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton 2016. Englanninkielinen alkuteos The Widow. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2018. 367 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Taas yksi näitä kansainvälisiä bestsellerjännäreitä, joita on vaikea vastustaa. Panin kirjan mieleeni alunperin viimevuotista Helmet-lukuhaastetta varten, mutta en sitten tarvinnutkaan sitä siihen ja kirja jäi hetkeksi hyllyyn. Nyt sijoitan sen Helmetin haasteen kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Leskessä yksi kiehtovimmista piirteistä on se, että vaikka uskoo olevansa varma syytetyn syyllisyydestä, ei voi kuitenkaan olla ihan varma. Mitä pidemmälle mennään, sitä selvempää syyllisyys muka on, mutta sitten haluaakin tietää lisää. Mikä tällaiseen tekoon on ajanut? Kuka muu tietää? Miten on mahdollista, että juuri mitään todisteita ei ole säilynyt? Toinen otteessaan pitämä ominaisuus Leskessä on se, miten leski itse toimii ja ajattelee. Miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on, miten avioliitto on rakentunut ja miten paljon on mahdollista salata toiselta. Näitä asioita peilaa tietysti omaankin elämäänsä ja pohtii, mikä kaikki vaikuttaa parisuhteessa ja miten paljon siitä näkyy ulospäin.

Teoksen keskiössä on siis leski, jonka vasta kuollutta aviomiestä on pitkään syytetty pienen tytön sieppaamisesta ja mahdollisesti murhasta. Romaani seuraa episodeittain tapahtumien kulkua noin neljän vuoden ajalta, tietysti niin että salaisuudet paljastuvat vähitellen. Tapausta tutkii sympaattinen, eläkeikää lähestyvä poliisi, joka menettää vähitellen terveytensä ja pelkää menettävänsä työnsäkin kadonneen Bellan vuoksi. Yhtä omistautunut työlleen on toimittaja, joka saa niin suuren yleisön kuin leskenkin puolelleen.

Kukaan ei enää halunnut tuntea meitä. Kaikki halusivat vain tietää meistä. 

Leski on melko tavanomainen psykologinen jännäri. Poliisitutkinta on keskeinen osa kerrontaa, muttei nouse lesken näkökulmaa korkeammalle. Silti tuntuu pitkään, ettei leskenkään päähän ole kovin helppoa päästä. Alkuun hän tuntuu olevan täysin miehensä dominoima. Sitten kun salaisuudet alkavat kasautua kotona, naiseen tulee enemmän särmää ja tahtoa, eikä loppu ole enää mikään yllätys. Yllättäväksi romaania en siis kutsuisi, eikä siinä ole huikaisevan ratkaisevia käänteitä, mutta kerronta on silti niin onnistunutta, että kirjaa on pakko lukea ahmimalla.

Kehuisin kirjaa myös siitä, ettei se jätä pahaa oloa, vaikka teemassa on paljon inhottavia, vastenmielisiä piirteitä. Yksityiskohtia ei onneksi ole juuri lainkaan, eikä edes varmuutta siitä, tapahtuiko jotain. Pedofilia on kuitenkin aihe, joka varmasti karkottaa varovaisimmat lukijat, sen ymmärrän hyvin. Lesken ja hänen aviomiehensä menneisyyttä penkoessa esiin nousee kipeitäkin asioita, kuten lapsettomuutta, mutta sen käsittely jää aika vähälle, kuten "pikkurouvan" elämässä moni muukin hänelle tärkeä asia, valitettavasti. Fiona Bartonia voisin lukea enemmänkin!

Tässä Google-haun neljä ensimmäistä blogitekstiä: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjasähkökäyrä. Osallistun tällä Helmetin lisäksi Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.