7.2.2023

Elina Airio: Metsässä juoksee nainen

Elina Airio 2022. Gummerus. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arla Kanervan tammikuun alussa kirjoittama juttu Elina Airion esikoisromaanista Hesarissa vahvisti entisestään mielenkiintoani kirjaa kohtaan, jonka olin jo ehtinyt laittaa loppusyksyllä varausjonoon. Dystooppinen romaani kertoo kauhukuvin sosiaalityön arjesta, ammattilaisen uppumuksesta sekä pienten lasten äidin mielen järkkymisestä. Sosiaalialalla työskentelevä Airio tietää varmasti mistä puhuu, ja teos onkin selkeä kannanotto alati kiristyviin työoloihin, mistä kärsivät sekä työntekijät että heidän asiakkaansa.

Perhevalmentaja, äiti itsekin, aloittaa kotikäynnit Mimin luona, jolla on vastasyntynyt vauva ja päiväkoti-ikäinen tytär. Lapsi on kertonut päiväkodissa ettei halua lähteä äidin kanssa kotiin, ei halua että äiti sulkee lapset lukkojen taakse. Perhevalmentaja aloittaa Mimin kanssa ohjelman, jonka tarkoituksena on harjoitella uusia toimintamalleja tyttären kanssa, opettaa äitiä kannustamaan ja kehumaan tytärtä, jotta heidän välinen suhteensa vahvistuisi.

Uupunut Mimi on alkuun vastentahtoinen, mutta myöntyy ohjelmalle vähiten. Kehitystä äidin ja lapsen välillä tapahtuu kuitenkin hyvin hitaasti, sillä äiti on jaksamisensa äärirajoilla. Hänellä on pakkomielteistä suhtautumista likaan, eikä hän nuku tarpeeksi. Lasten isä matkustaa työkseen paljon, eikä esiinny romaanissa. Välillä ajattelin, onko häntä lainkaan. Perhevalmentaja löytää hienovireisen kontaktin Mimiin, eikä voi olla rikkomatta työnantajan asettamia tiukkoja aikatauluja ja raportointivelvollisuutta. Hänellä on jatkuva paine toisaalta tehdä työtään sitoutuneesti ja aidosti välittäen, toisaalta ehtiä kaikkeen mitä päivään tulisi mahtua. Hänkään ei nuku tarpeeksi.

Katson eteisestä lyyraviikunaa ennen kotiin lähtöä. Se on raahannut ruhoaan sohvan käsinojan ohitse, multia on ropissut laminaatille sen ympärille ja latvuston katkaistusta kielestä kihisee maitiaisnestettä vahvalle rungolle. Kaikki sen suonet pullottavat. Se tuijottaa minua laminaatilla lojuvan keittiöveitsen ylitse, kun käännyn eteiseen Mimin perään.

Dystooppisen kauhukuvan - joka saattaa hyvinkin olla realismia ja nykypäivää - lisäksi romaanissa on jännittävän maaginen tunnelma, joka syntyy Mimin kodin runsaista ja lukuisista viherkasveista. Perhevalmentaja lumoutuu kotimetsästä ja tuntee, miten kasvien juuret ja lehvästö kurottavat häntä kohti, kuuntelevat ja osallistuvat. Maagiset viherkasvit ikään kuin heijastavat mielialoja, tunnelmaa, ajatusten vääristymiä; ne vahvistavat haurasta tunnelmaa, joka tasapainoilee täydellisen katastrofin ja pelastumisen välillä. Lukijalla ei voi olla aavistustakaan, kumpaan suuntaan Mimin elämä lähtee kulkemaan.

Airion romaani on väljästi ladottua tekstiä, eikä tarinassa tapahdu paljon, mutta merkittävin rooli onkin sen voimakkaalla latauksella, joka läpileikkaa koko tarinaa. Metsässä tosiaankin juoksee nainen, mutta onko se väsymyksensä kanssa kamppaileva yksinäinen asiakas vai työuupumuksen kanssa taisteleva työntekijä? Molemmat, todellakin. Airion kieli on kaunista ja hän kuvailee viherkasveja, vauvaa ja äidin helliä otteita runollisella, kieltä kokeilevalla tavalla, josta en ihan alkuun tainnut oikein pitää, mutta johon kyllä totuin. Huomasin miten se tukee maagista tunnelmaa.

Olen muuten vuosien myötä huomannut, että Gummeruksen Jenni Noponen suunnittelee ehkä koko valtakunnan kauneimmat kannet - kiitos siitä hänelle <3 Sijoitan kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjailija on syntynyt 1990-luvulla. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: A book related to one of Spice Girls' personalities (scary) ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 14: Fantasia tai dystopia. Romaanista ovat kertoneet myös blogit Kirjaluotsi ja Kirjapino.

31.1.2023

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Bernardine Evaristo 2019. Englanninkielinen alkuteos Girl, Woman, Other. Suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2022. 528 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olin kuullut Evariston lukuisia kirjallisuuspalkintoja kahmineesta teoksesta pelkkää hyvää myös lukupiirikavereiltani, joten siihen oli tartuttava heti tilaisuuden tullen. Barack Obaman vuoden 2019 kirjaksi valitsema romaani imaisi heti mukaansa ja osoittautui kaiken suitsutuksen arvoiseksi ensimetreiltään lähtien.

Tyttö, nainen, toinen on romaani kahdestatoista naisesta, joiden kertomukset risteävät toistensa kanssa, täydentävät toisiaan ja muodostavat upean kokonaisuuden. Kertomukset kattavat läpileikkauksen viime vuosisadan ja tämän vuosisadan alun Britanniasta mustien naisten näkökulmasta. Romaanin laajuus antaa perspektiiviä, tuo syvyyttä ja mittavaa yhteiskunnallista otetta. Se on yhtä aikaa tiukasti kiinni nykypäivän ilmiöissä kuin naisten historiassakin. 

Näiden kahdentoista naisen elämät ja elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia, he ovat eri-ikäisiä, eri yhteiskuntaluokista, heidän tavoitteensa ovat erilaisia ja he tekevät hyvin erilaisia päätöksiä. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidät nähdään toisina ja heidän on tehtävä tuplasti töitä asemansa tai tulevaisuutensa eteen, olivat he kotoisin kerrostalolähiöstä, maaseudulta, orpokodista tai taiteilijaperheestä. Samoin heidän perheidensä taustat vaihtelevat: on yksinhuoltajia, jätettyjä, eronneita, muuten vaan erillään eläviä huoltajia, ydinperheitä ja suurperheitä. Moni ponnistaa kuitenkin marginaalista menestykseen tai ainakin pärjää elämässään olosuhteista huolimatta hyvin.

Tyttö, nainen, toinen on hengästyttävän elämäniloinen ja voimaannuttava, vaikka lähes kaikissa tarinoissa on jotain hätkähdyttävää, ravistuttavaa tai jopa järkyttävää. Mustiin naisiin on kohdistunut kautta aikojen väkivaltaa, väheksyntää, alistamista ja monenlaisia ennakkoluuloja. Tässä romaanissa heitä on onneksi kohdannut myös rakkaus, toisesta välittäminen, kannustava opettaja, ihailtava itsekuri, kunnianhimo ja ankara työnteko. Se tekee tarinoista lämpimiä ja toiveikkaita. 

Evariston henkilökaarti on ihailtavan moninainen - yksi hahmo ei ole koskaan pelkästään jotain, vaan kaikissa on alati löytyviä ulottuvuuksia esimerkiksi seksuaalisuuden, sukupuolisuuden, rodullisuuden tai parisuhteiden näkökulmasta. Heidän lokeroimisensa on täysin mahdotonta, ja jos sellaiseen saatoin erehtyä, heti seuraavan tarinan näkökulma toikin edelliseen uuden twistin ja kyseenalaisti omat ennakkoluuloni. 

Rodun, toiseuden ja moninaisuuden lisäksi sanoisin että tästä romaanista jää vahvasti mieleen myös äitiys - tai vanhemmuus, mutta etenkin äitiys. Miten moni lapsi on toivottu tai ei-toivottu, mutta silti rakastettu, miten moni menettää yhteyden juuriinsa tai perheeseensä, miten moni äiti valvoo lapsensa vuoksi, oli vuosikymmen mikä tahansa. Lapselleen toivoo aina menestystä ja helpompaa elämää, mutta osaavatko kaikki arvostaa äitien tekemää työtä tai oman sukunsa historiaa. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa sitaatteja, sillä Evariston tekstissä sen muoto on merkityksellinen. Hän välttelee isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä, ja toisinaan teksti muistuttaa säeromaania. Asettelu tuo raskaisiin teemoihin keveyttä ja se pakottaa pysähtymään sanoihin ja ajatuksiin. Toki kerronnassakin on paljon, mikä keventää, piristää, välillä jopa naurattaa - ja saa kommentoimaan ääneen. Jos kirja tuntuukin pitkältä, jos tuntuu välillä, että teemojen käsittelyyn on käytetty paljon sivuja, ei lukemista malttaisi lopettaa millään. No joo, ehkä pientä saarnaamisen makua paikoin, etenkin tarinoissa jotka sijoittuvat nykypäivään, mutta niin raikkaalla tavalla, että antaa mennä vaan. Vastaavasti ajallisesti vanhimmat tarinat olivat kuin söpöstä tv-sarjasta, mutta sekin on varmasti ollut kerronnallinen valinta, joka toi lisää variaatiota.

Kirjablogeissa Tuijata ja Levoton lukija myös tästä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 19: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa olet käynyt (Lontoo). Goodreadsin haasteesta valitsen kohdan 22: A book with a faceless person on the cover. Pohjoisesta lukuhaasteesta tähän sopii kohta 17: Kirja liittyy vuotuisjuhlaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa on aiheena muutos, joita tästä romaanista löytyy runsaasti, mutta valitsen kohdan 6: Naisen aseman muutos.

23.1.2023

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Sen for jag hem. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Smirnoffin suositun Jana Kippo -trilogian päätös oli ihan yhtä hyvä kuin mitä kaksi aiempaa osaa antoivat odottaa. Jana menettää toisen osan päätteeksi kaksosveljensä, ja hän tuntee luonnollisesti olevansa eksyksissä. Kaksosten lapsuus on ollut vaikea väkivaltaisen, ilkeän isän vuoksi. Janalla on ollut hyvin nuorena suhde Johniin, erakkomaiseen miehenkörilääseen, jonka kanssa suhde jatkuu jälleen pohjoisessa. Äidin puolen suvun vaatimus saada veljen ruumis haudattua äidin kotiseudulle ei saa Janalta tukea, mutta Kukkojärven uskovaisia haastavammaksi osoittautuukin epävarmuus siitä, missä koti on. Palaako Jana Tukholmaan vai jääkö hän Smalångerin pikkukylään?

Jana palaa hetkeksi Tukholmaan, jonne hänelle on järjestetty näyttely. Janan vapaa-ajallaan taiteilemat ihmisfiguurit ovat herättäneet asiantuntijoiden huomion ja näyttely on menestys. Tukholmassa Jana tapaa kaksoveljensä näköisen Nikin, joka saa hänet lähtemään vieläkin etelämmäs. Etelässä on arvoituksellinen veistos ja sen luonut pelkoa herättävä ukko, jonka saaressa Jana viettää yllätyksekseen muutaman viikon. Palatessaan pohjoiseen Johnin tähden hänen on pohdittava, onko tuttavuus Nikin kanssa kestävää vai ovatko ihmiset pohjoisessa hänen kotinsa.

Kolmesta romaanista tämä oli ehkä sekavin. Reissu etelään on Janalle merkittävä sekä ammatillisesti että identiteetin kannalta, mutta minulle se oli hieman epämääräinen. Sen kautta avautui kuitenkin paljon Janan nuoruudesta kotoa lähdön jälkeen ja siitä, miten pahasti hän on ollut aina miesten hyväksikäyttämä. Aikaisemmista kirjoista tuttu teema siis jatkui ja siihen tuli uusia kerroksia. Väkivallan kyllästämät ihmissuhteet ovat tehneet Janasta kylmän ja ulkopuolisen näkökulmasta tunteettoman, mutta lukija tietää ettei hänellä ole helppoa. Lämpöä hänestä löytyy yllättäen aina silloin, kun läheisyyttä ei pyydetä, kuten työssä kodinhoitajana tai nuorta koditonta maahanmuuttajapoikaa auttaessaan.

Näissä romaaneissa on useita rujoja henkilöhahmoja, mitään ei kaunistella, suhteet ovat hyvin hankalia ja menneisyydellä on taipumus tulla väliin, katkeroittaa mieli tai päästää viha valloilleen. Rehellisyys ja teeskentelemättömyys tekevät tarinoista kuitenkin ihanan vetäviä ja hahmoihin pääsee hyvin sisälle. Vähitellen kaikille löytyy paikkansa, vaikka kolmannessa osassa myös harmittavan moni kuolema osuu kohdalle. Janan sitkeyttä voi vain ihmetellä, mutta en tiedä pystyykö häntä kuitenkaan ihailemaan, niin ristiriitainen hänkin on - ja syystä. Smirnoff kirjoittaa omintakeisella tyylillä (ilman pilkkuja, nimet pienillä alkukirjaimilla), joka vaati ensimmäisen kirjan kanssa totuttelua, mutta johon vähitellen ihastuu.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 37: A book with a theme of returning home. Pohjoisen lukuhaasteen kohdista kuittaan tällä 19: Kirjassa on tunturi tai vaara (kannessa). Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesssa laitan tämän kohtaan 14: paluu jonnekin. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Kirjojen keskellä.

17.1.2023

Maaza Mengiste: Varjokuningas

Maaza Mengiste 2019. Englanninkielinen alkuteos The Shadow King. Suomentanut Aleksi Milonoff. Atena 2022. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkintoehdokkaana ollut teos on ensimmäinen Etiopiaan sijoittuva kirja, jonka olen lukenut ja senkin vuoksi arvokas lisä lukemistooni. Etiopialaistaustainen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttanut Mengiste on luonut tarinan, jossa historialliset vääryydet ja vallanhimo kohtaavat vapautensa kanssa kamppailevat naiset. Teos on historiallinen ja sotaromaani, mutta samalla se on koskettava tarina vahvoista naisista miesten hallitsemassa maailmassa. 

Mies käskee häntä halaamaan itseään ja teeskentelemään tunteita, joita hän tunne. Mies ei tajua, että tulee sytyttäneeksi vihan, joka palaa ikuisesti ja on puhdasta kuin vesi, ketterää ja vikkelää ja niin huomaamatonta, että se mahtuu piilooin kutistuvan elämän pienimpiin poimuihin.

Eletään 1930-lukua, kun Hirut-niminen tyttö jää orvoksi ja hänet tuodaan sotapäälliköksi nousevan Kidanen ja tämän vaimon Asterin taloon piiaksi. Italialaisten hyökättyä Etiopiaan kyläläisten on koottava oma armeija ja pienen väännön jälkeen naisetkin lähtevät tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie syrjäytetään ja hän joutuu maanpakoon, mutta paikallisten parista löytyy yllättäen mies, joka näyttää ihan keisarin kaksoisolennolta. Rakastetun keisarin paluu kansan pariin sytyttää etiopialaisissa tahtotilan, joka vaikeuttaa Italian etenemistä.

Minä olen sotilas, Etiopian siunattu tytär, kuninkaiden kuninkaan ylpeä henkivartija.

Hirut saa varjokuninkaan rinnalla tärkeän roolin, mutta joutuu myös sotavangiksi. Miesten maailmassa naisia alistetaan väkivalloin ja omaisuuden lailla, mutta oveluudella naiset pääsevät myös vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, soluttautumaan italialaisten lähelle ja olemaan osa historiaa. Naisten on tosin kamppailtava myös keskenään, sillä rakastuminen, kateus ja oman aseman menettämisen pelko ovat läsnä, eivät pelkästään kotona arjessa vaan myös sodan keskellä.

He rynnistävät yhtenä joukona ascaroja päiin, tasatahtia ja sydän jyskyttäen, syöksyvät pöllyävän maan halki nosajalkaisina ja ylpeinä, ja ylempää heidän selänsä takaa hyökyvät raivoisina aaltoina naisten taisteluhuudot.

Mengisten kerronnassa on jotain ihanan raikasta ja mahtipontista. Väliin pääsee tuokiokuvia, eräänlaisia valokuvia hetkistä ja paikoista, jotka syöpyvät mieleen. Välillä äänessä on kuoro, joka taikoo hahmoista legendoja. Italialaisella valokuvaajallakin on merkittävä rooli sotajoukoissa, kun hän tallentaa kuolemaa, vankeja ja etenkin silloin kun hänen kuvansa määrätietoisista etiopialaisnaisista leviävät ympäri maailman. Valokuvaaja painii samalla omien demoniensa kanssa, sillä juutalaistaustaisen miehen kohtalo Italian armeijassa on melko selvä 1930-luvun lopulla. Mies haluaisi pyytää anteeksi isältään, jota tuskin tapaa enää koskaan. 

Suorastaan voimauttavana koin kuitenkin päähenkilönaiset Asterin ja Hirutin, joista kasvaa etiopialaisia legendoja periksiantamattomuudellaan ja voimakastahtoisuudellaan. Romaanissa on naisten lisäksi myös mielenkiintoisia mieshahmoja, joiden asennetta tai sitoutumisen astetta sodan johtoon on jännittävä seurata. Perspektiiviä historian tapahtumiin tuo Haile Selassien henkilökohtainen pelko ja menetykset sekä hänen paluunsa kotimaahan ja sen menettäminen jälleen 1970-luvulla. Italialaiset ovat sotineet maassa myös 1800-luvun lopulla, eikä kumpikaan osapuoli ole sitä unohtanut.

Romaani on melko paksu; 500 sivua on minulle aina hieman työläs kokonaisuus. Varjokuninkaassa etenkin sodan alun kuvaus puudutti hetkittäin, mutta onneksi tapahtui aina jotain joko naisille tai jonkin hahmon asenteissa niin että mielenkiinto heräsi uudelleen, tarina sai uuden sävyn tai twistin. Vankeus ja sen aiheuttama asemasota olivat jännittää ja hyvin koskettavaa luettavaa. Tapahtumien kuvaus on sodasta huolimatta hyvin kaunista ja etenkin vahvan ruumiillista, mikä antaa väkevän sävyn ja vaikuttaa tunteisiin. Monipuolinen henkilökaarti tekee romaanista hyvin moniäänisen ja tuo sitä kautta uutta näkökulmaa ikuisiin sotiin.

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjassa on kartta. Goodreadsin haasteessa laitan tämän kohtaan 30: A book related to a chess piece. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy yhteiskuntajärjestelmän muutos (25).

13.1.2023

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotter 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Flickan i Stenparken. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Vaasan lähellä sijaitsevaan Oravaisiin sijoittuva dekkari on Kjellsdotterin ensimmäinen suomennettu romaani. Veikkaan että kuulemme hänestä lisää, sillä Mija Wadö on tulevan Murhia Pohjanmaalla -dekkarisarjan päähenkilö, ja Kjellsdotter epäilemättä uusi dekkaritähti. Kirja on ollut suosittu myös Ruotsissa. 

Vaasan poliisissa työskentelevä Mija olisi lähdössä lomalle, mutta diabetestutkijan väkivaltainen kuolema viivyttää hänen lomalle lähtöään. Tutkijan perhe on matkustanut edellisellä viikolla Ruotsiin iäkkään anopin avuksi. Heidän upeassa talossaan on kaikki mitä voi toivoa, mutta tutkimusten edetessä perheestä paljastuu ikäviä salaisuuksia. Kuollut mies on menestynyt veljensä kanssa 1-tyypin diabeteksen tutkijoina ja läpimurto olisi lähellä. Jotain hämärää heidän elämässään kuitenkin on.

Joitain viikkoja ennen diabetestutkijan murhaa psykiatriseen sairaalaan on tuotu teini-ikäinen tyttö, jota on kohdeltu pitkään kaltoin ja joka ei puhu sanaakaan. Pian tytöstä löytyy yhteys kuolleeseen mieheen ja tämän perheeseen. Todisteet kertovat lisää järkyttävästä rikoksesta, joka saa kokeneetkin poliisit voimaan pahoin. Mijankin on vihdoin kohdattava oma menneisyytensä ja syvällä hautuvan surunsa. Miksi hänellä on niin etäiset välit äitiinsä ja miksi hänen on ollut vaikea solmia pitkäaikaisia rakkaussuhteita?

Samoihin aikoihin Mijan parhaan ystävän Saran 3-vuotias tytär sairastuu diabetekseen ja äidin elämä keikahtaa raiteiltaan. Sairaalassa on opeteltava uusi elämätapa ja lasta on pidettävä silmällä ihan uudella tavalla. Kjellsdotter kertoo kiitossanoissaan, miten hänen oman pikkulapsensa sairastuminen on ollut kimmokkeena teoksen synnyssä. Kivipuiston tyttö on intensiivinen ja koukuttava teos rankoista lapsiin liittyvistä aiheista huolimatta. Ihan herkimmille lukijoille tämä ei välttämättä sovi.

Mija Wadö on työnarkomaani kuten niin moni dekkarisankari on. Silti hänessä on jotain raikasta ja hyvin rakennettuja olivat teoksen muutkin hahmot. Heissä on aineksia tuleviinkin jännäreihin. Mijan rakkauskuviot jäivät kutkuttavasti hieman avoimiksi, jos sellaisille on edes aikaa, sillä veikkaan naisen keskittyvän intohimoisesti työhönsä jatkossakin - nuuskan avulla. Vetävää ja taitavasti kirjoitettua dekkaria oli kiva lukea ja varmasti luen sarjaa tulevaisuudessakin.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 14: Kirja kertoo terveydenhuollosta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 8. An author's debut book. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten tästä löytyy (8) sairastuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 4: Merelliseen ympäristöön sijoittuva kirja.

7.1.2023

Petra Rautiainen: Meren muisti

Petra Rautiainen 2022. Otava. 207 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kun Aapa palaa kahdenkymmenen Amerikassa vietetyn vuoden jälkeen kotikyläänsä Pohjois-Norjaan, meren edustalla on edelleen rantaan ajautuneen valaan luuranko. Miksi valaat ajautuvat välillä rantaan ja kuolevat, miksi ne käyttäytyvät joskus aggressiivisesti, kuin olisivat hukassa, sekaisin, ilman suuntaa? 

Hukassa on myös Aapa itse, jonka tehtävänä olisi löytää haastateltavat ja paikat öljy-yhtiön propagandavideoon. Öljy on rikastuttanut Norjaa vuodesta 1969 lähtien ja nyt 1980-luvun alkupuolella Aapa on öljy-yhtön palkkalistoilla, mukana juhlistamassa rikkauksia ja mahdollisuuksia. Kotikylässä Ruijassa, kveenien alueella, hän joutuu kuitenkin kohtaamaan todellisuuden sen sijaan että uskoisi tarinaan, jota videolla halutaan kertoa. Jo aikoja sitten tiedettiin, että ihminen lämmittää ilmastoa, merten happipitoisuus laskee, pohjoiset jäätiköt sulavat ja ihmisen toiminta merellä - kuten öljynporaus - kuurouttaa valaat ja niiden elämä vaikeutuu.

Eräänlaista tarinaa Aapa on kertonut myös itselleen lapsesta saakka ja vihaa siksi niitä tuntemuksia, joita ämmin, tädin ja muidenkin tuttujen kohtaaminen aiheuttaa hänessä. Hän on kertonut itselleen tarinaa siitä, miten hänen äitinsä kuoli vuonna 1959 valasonnettomuudessa, mutta pian hänen on myönnettävä, ettei tämä tarina olekaan koko totuus. 

Vedän syvään henkeä ja tunnen kuinka kurkkua kuristaa. Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, tuntuu epätodelliselta. Kuin en olisi tässä ja nyt, vaan jossain muualla. --- Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohtaan. --- Se tuntuu siltä, että minä hukun. 

Rautiaisen toinen romaani on vetävää luettavaa. 1980-luvulle sijoittuvan kertomuksen lomassa kirjassa kulkee päiväkirjamerkintöjä retkestä kohti Pohjoisnapaa. Päiväkirjan rooli paljastuu vasta ihan lopussa, mutta se kiertyy kauniilla tavalla yhteen Aapan menneisyyden, ideologisten kamppailujen ja tulevaisuuden kanssa. Jäämeren rannalla yhteisön elanto on tullut perinteisesti kalastuksesta ja valaanpyynnistä, ja meren tuntemus on vahvaa. Meri muovaa arkea, ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Millä tavalla öljy vaikuttaa elämään ja miten siihen suhtaudutaan?

Meren muisti on hyvin ilmavaa tekstiä, joka jättää lukijalle tilaa pohtia, päätellä itse ja täyttää aukot. Se on nopealukuinen ja lyhyehkö teos, joka jättää kuitenkin vahvan muistijäljen ja tunteen, että on lukenut jotain arvokasta. Mieleeni nousee norjalaisen Maja Lunden romaani Viimeiset. Vaikka Rautiaisen teoksessa on paljon teemoja, kuten merten ja valaiden ja öljyn ohella kveenien seutu ja etenkin Aapan kokema suru, lapsuusmuistojen käsittely, ja hänen läheistensä kokema ikävä, kokonaisuus on ihailtavan hillitty ja hyvin tasapainossa. 

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 2: Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Goodreadsin haasteesta kuittaan tällä kohdan 18: A book related to science. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 29: luonnonkatastrofi tai ympäristön muutos, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 8: Norjan Lappiin sijoittuva teos.

2.1.2023

Goce Smilevski: Freudin sisar

Goce Smilevski. Englannin kielestä suomentanut Tero Valkonen. Siltala 2022. 304 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjavuoteni 2023 alkaa kohtauksella, jossa natsit valtaavat Saksan lisäksi Itävallan ja Wienissä asuva kuuluisa juutalaistaustainen psykoterapeutti Sigmund Freud järjestää perheensä turvaan Lontooseen. Paitsi siskonsa, jotka eivät pääse mukaan, vaan jäävät Wieniin odottamaan sitä kauheinta mahdollista. Kun kauhein mahdollinen tapahtuu, päättyy myös Adolfinan, Sigmundia 6 vuotta nuoremman siskon elämä.

Tämä ei ole spoilausta, vaan kuljetuksista keskitysleirille kerrotaan jo kirjan takakannessa. Mutta millainen oli Adolfinan elämä ennen toista maailmansotaa? Smilevskin romaani kertoo siskosta, josta tiedetään ilmeisesti varsin vähän, kuten monista 1800-luvulla syntyneistä naisista. Teos onkin tiettyihin tosiasioihin nojaava tarina Adolfinasta ja Freudin perheestä, veljen läpimurrosta uudella tieteenalalla sekä naisista miesten holhouksen alaisena, mielenterveyden ja normaaliuden rajapinnalla.

Minusta tuntui läpi elämäni siltä kuin jonkun katse tuhoaisi olemassaoloani, ja samalla myös etsin jotakuta, joka voisi parantaa minäni rikkinäisyyden.

Sairaus varjostaa Adolfinan varhaislapsuutta eikä hän parannuttuaankaan asetu äidin ja yhteiskunnan asettamaan normaaliuteen, ei siis avioidu, ei perusta perhettä, vaan päätyy pitkäksi aikaa Pesään, wieniläiseen psykiatriseen laitokseen. Sitä ennen hänellä on lämmin suhde isoveljeensä ja kiinnostus tämän akateemisiin opintoihin. Hän saa ystäviä, jotka hänen laillaan jäävät normaaliuden ulkopuolelle joko sairauden tai liiallisen anarkismin vuoksi. Adolfinan rakkaussuhde lapsuudenystävään päätyy yksipuoliseksi ja kun mies pudottautuu Tonavaan, Adolfinan mielenterveys järkkyy ja hän ilmoittaa itse itsensä Pesään.

Pesässä hänellä on jo ystävä, kuuluisan kuvataiteilija Gustav Klimtin sisar Klara, mielenterveytensä kanssa kamppaileva naisasia-aktivisti. Naiset eivät varsinaisesti kuulu Pesän kohderyhmään, mutta laitoksen seinien sisällä heidän on helpompi hengittää kuin vapaudessa, joka jatkuvasti rajoittaa heitä ja heidän olemustaan. Kotona Adolfinalla olisi vastassa vain ilkeyksiä suoltava äiti, joka katuu että edes synnytti tyttärensä. Vuosia myöhemmin naiset päättävät lähteä Pesästä ja löytävät onneksi paikkansa niin perheissään kuin yhteiskunnassa muutenkin.

Muistin, että kerran, kauan sitten, Klara sanoi että kaikki normaalit ihmiset ovat normaaleja samalla tavalla, mutta jokainen hullu on hullu omalla tavallaan.

Smilevskin teos on periaatteessa hyvin mielenkiintoinen sukellus historiaan, naisen asemaan, tieteen tekemiseen ja ihmissuhteisiin. Mielenkiintoa lisää myös kahden kuuluisan aikalaisen - Freudin ja Klimtin - hahmot, joista ensimmäisen uraa ja perhettä käydään melko perusteellisestikin läpi, kun taas jälkimmäinen jää romaanissa lähinnä eksentrisyyden tasolle, herkullisen juoruilun kohteeksi. Selkeästi tämä on miehistä huolimatta kertomus aikakauden naisista ja siitä, miten pienestä laitokseen joutuminen on ollut kiinni. Sinänsä tuttu aihe eikä yllätä lainkaan, jos on lukenut vaikkapa Seilin saarelle sijoittuvia teoksia.

Kirjailijalla oli erikoinen tapa toistaa joitakin asioita pari kertaa, enkä osaa sanoa oliko kyse tarkoituksellisesta asian korostamisesta - todennäköisesti oli, sillä Smilevski on viilannut romaaniaan yli seitsemän vuotta. Toisto ei kuitenkaan mielestäni onnistunut. Freudin ja hänen sisarensa välinen filosofinen keskustelu 1930-luvulla Venetsiassa oli toinen pieni miinus; jotenkin siitä muodostui puuroa joka ei antanut minulle enää mitään. Toisaalta se oli jatkumoa keskustelulle minuudesta, onnesta ja merkityksellisyydestä, jota Adolfina kävi niin veljensä kuin Klaran ja muidenkin ystäviensä kanssa läpi elämänsä.

Pikkaraisen kirjakammi on myös blogannut tästä teoksesta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kertoo elämäntavasta jota ei enää ole. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 11: A book about a person with a disability. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa laitan tämän kohtaan 9: Muutos suhtautumisessa ideologiaan tai uskontoon, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja jossa on kielletty romanssi.