17.3.2019

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez 2001. Englanninkielinen alkuteos In Cuba I was a German Shepherd. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2007. 207 s. Omasta hyllystä.

"Katsokaas, Señora", hän sanoo. "Me olemme olleet tässä maassa jo melkein neljäkymmentä vuotta."

Kuubalaisia on muuttanut Yhdysvaltoihin varmasti useaan otteeseen, mutta Menéndezin novellissa Juhlat, josta lainaus on, viitataan 1950-luvun loppuun, jolloin Fidel Castro päihitti vallankumouksellaan silloisen diktaattori Fulgencio Batistan hallinnon. Moni lähti maasta ja etenkin Miamiin syntyi yhteisö, jossa vanhan kotimaan arvot, tavat ja kulttuuri jäivät elämään. Kerran Kuubassa on kokoelma novelleja, joita yhdistävät muistot Kuubasta. Ana Menéndez on itsekin kuubalaisten siirtolaisten tytär.

Ja sitten rukoilen Kaikkivaltiaalta sadetta, joka pimentäisi taivaan ja toisi yön ja sen mukana suloisen unen, joka siirtää muistin tuonnemmaksi.

Puhuimme juuri lukupiirissä siitä, kenen muistot ovat oikeita ja kenen muistojen perusteella kirjoitetaan historiaa. Menéndezin novelleissa tämä sama tulee esille monta kertaa. Joku aloittaa tarinan tapahtumista, jotka sattuivat vanhassa kotimaassa, mutta muut muistavatkin sen eri tavalla. Tai sitten niin, että se mikä jäi taakse, hohtaa suuruutta ja kauneutta, mutta todellisuus onkin ollut vaatimattomampaa ja pienempää. Aika kultaa muistot.

Ja sitten hän muistaa tarinan kahdesta miehestä, jotka eivät enää olleet ystäviä eivätkä vihollisia, sillä heidän ainoa yhdyssiteensä oli yhteinen hauras historia. Kun he sitten tapasivat maanpaossa uudelleen, he syleilivät toisiaan niin raivokkaasti, että heiltä murtui yhteensä kolme kylkiluuta.

Menéndezin tarinat ovat mukavalla tavalla arkisia ja elettyjä, mutta mukaan mahtuu myös ripaus unenomaista pelkoa ja ennen kaikkea salaisuuksia, joista toinen sukupolvi ei niin tiedäkään. Kotimaa tulee mieleen ennen kaikkea elämän murroskohdissa, kun kohtaa menetyksiä tai pelkää niitä. Vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin on helppo peilata asioita lapsuuden tai nuoruuden kokemuksiin. Kuuba kaikuu novelleissa kaihona ja osana identiteettiä. Kuten missä tahansa yhteiskunnassa, siirtolaisuus jättää muuttajaan jäljen, kutistaa minuutta ja pakottaa luopumaan paljosta. Tähän viittaa mm. teoksen ja ensimmäisen novellinen alkuperäinen nimi In Cuba I was a German Shepherd.

Ei menneisyys ollut vain jotakin jonka saattoi soittaa uudelleen kuin vanhan levyn.

Teoksesta löytyy arvio myös blogista Eniten minua kiinnostaa tie. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen sekä tietysti Helmetin lukuhaasteeseen, josta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Maailmanvalloitukseen saan uuden maan!

3.3.2019

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatinen 2010. Ei saa katsoa aurinkoon. Gummerus. 352 sivua. Omasta hyllystä.

No niin, yksi Hyllynlämmittäjistä on siirtynyt luettujen kastiin. Heidi Jaatisen esikoisromaani onkin odottanut vuoroaan jo monta vuotta. Kiuruvetisen kirjailijan teoksen lukemisesta teki erityisen mieluisan sen pohjoissavolainen murre. Omat äidinpuoleiset isovanhempani olivat nimittäin kiuruvetisiä, joten murre on tuttua ja dialogien viäntyneissä sanoissa oli paljon ihania yksityiskohtia.

Romaanin päähenkilö on pieni poika, Lennu, jonka kesät ovat pitkiä ja täynnä seikkailuja. Lennun elämän keskiössä on mummo, sillä pojan vanhemmat tekevät pitkää päivää hautaustoimistossaan. Perhe asuu maatilaa ja ympärillä on valtavasti lääniä leikkiä ja kuljeskella. Rinnalla kulkee välillä Lerppu-koira. Lennun maailmaan mahtuvat siskot, täti Kultakatriina, Uuno-seppä ja tämän apulainen Lukunen. Kun poika aloittaa koulun, maailma avartuu lisää.

Lennu luottaa ympäristöönsä ja ihmisiin, seuraa ja tarkkailee mitä sanotaan ja miten tehdään. Välillä sattuu vahinkoja ja kai Lennu tekee joskus tahallaankin ilkeyttä. Asiat ovat yleensä niin kuin mummo sanoo. - Mummo, ootko sinä aena osannu kaeken? Valitettavasti mummu kuitenkin väsyy ja vanhenee, eikä tällekään ihan kaikkea voi kertoa. Kuten sitä, mihin Lennu on sepän pajalla ajautunut. Lukusen kanssa on tapahtunut jotain, mitä on vaikea pukea ajatuksiksi, saatika sanoiksi. Lennun elämää alkaa varjostaa jokin, mutta kekseliäällä pojalla on suunnitelma.

Jaatisen romaani hämmentää alkuun, sillä minun oli vaikea tyytyä pienen pojan näkökulmaan. Oli kuin olisin lukenut sumun läpi. Vähitellen kerronta saa kuitenkin terävyyttä ja särmää, Lennun maailma laajenee ja lukeminen alkaa tuntua mieluisalta. Lennun myötä Jaatinen avaa (luullakseni 1970-luvulle sijoittuvan) jo lähes kuolleen maaseutuelämän yksityiskohtia, rakennemuutosta ja perinteitä. Kirja palauttaa mieleen lukuisia pieniä asioita, jotka luulin itsekin jo unohtaneeni. Maalla keskeistä on myös luonnon kierto ja Lennun elämässä etenkin kesä ja sen hohto.

Lennu menee mummon viereen ja nojaa päänsä tämän syliin. Hän tajuaa unen hiipivän silmäaukoista pään onkaloihin mutta ei halua luopua oikeudestaan valvoa. Hän painaa silmät kuitenkin kiinni. Siinä he istuvat, mummo ja Lennu, viettävät juhannusiltaa.  

Ei saa katsoa aurinkoon on elämänmakuinen, viisas romaani, jossa on paljon iloa ja lämpöä, vaikka Lennun elämässä on vääryyttä ja epäkohtiakin. Jaatinen on hyvin sisällä lapsen ajatus- ja kokemusmaailmassa, siinä millaiselta aikuisten maailma saattaa lapsen silmiin näyttää ja miten lapsi asioihin reagoi. Niin tarinan sisarussuhteet kuin Lennun ja mummon välinen suhde ovat luontevia ja hyvin aidon oloisia. Ilmeisen kehitysvammaisen Kultakatriinan olemusta ei selitellä eikä avata lukijalle millään tavalla, sillä hän on Lennulle juuri sellainen kuin on ja näin asian kuuluu ollakin. Se onkin yksi romaanin hienouksista - näkökulma on puhtaasti Lennun ja lukijan on tulkittava asiat sitä kautta. 

Onnea Heidi Jaatiselle tuoreesta Savonia-palkinnosta! Ei saa katsoa aurinkoon löytyy myös blogeista Kirjanurkkaus ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii tietysti kohtaan 45: Kirjan nimessä on kieltosana. Hyllynlämmittäjä-haasteen lisäksi tämä sopii Kirjahyllyn aarteisiin.

2.3.2019

Mohsin Hamid: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

Mohsin Hamid 2007. Englanninkielinen alkuteos The Reluctant Fundamentalist. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2007. 149 sivua. Oma ostos.

Ihastuin viime syksynä Hamidin tuoreempaan teokseen Exit West sen verran, että kävin ostamassa tämän pikkuromaanin heti perään. Exit West sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään, sotaa käyvään valtioon ja jokseenkin maagiseen siirtymään sieltä länteen. Fundamentalisti vastoin tahtoaan on tyyliltään realistisempi ja kertoo pakistanilaislähtöisen nuoren miehen lyhyestä ajasta Yhdysvalloissa, niistä hetkistä jolloin muutos nykyistä kohti alkoi. Molemmat teokset ovat olleet Man Booker Prize -ehdokkaita.

Changez on saanut opiskelupaikan yhdysvaltalaisesta huippuyliopistosta ja suorittaa tutkintonsa mitä parhain arvosanoin. Tiukan seulan läpi pääsee vain muutama paras erääseen arvostettuun yritykseen töihin. Changez tekee vaikutuksen yrityksen johtoon ja nousee nopeasti yhdeksi johdon suosikeista. Nuorukainen ei ole kotoisin köyhyydestä, mutta erilaisen kulttuurin kasvatti pystyy tarkkailemaan uutta kotimaataan ulkopuolisin silmin ja tekee valtavasti töitä menestyksensä eteen. Changezin kertomasta tuleekin mieleen muun muassa Jhumpa Lahirin bengalilaissiirtolaisten tarinat. Changez on rakastamassaan New Yorkissa, kun terroristit iskevät WTC-torneihin ja kokee itse, millä tavalla suhtautuminen muslimeihin muuttuu kuin yhdessä yössä.

Kulttuuristen ja poliittisten pyörteiden lisäksi Changezin tarinassa on voimakkaasti läsnä Erica, nainen johon hän ihastuu ja rakastuu. Kaunis ja eläväinen tyttö ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä alkuun vaikuttaa. Erica alkaa ottaa etäisyyttä menneisyytensä aaveiden vuoksi, eikä lopulta pidä enää yhteyttä. Samoihin aikoihin kun Changez painiskelee sydänsurujen kanssa, hän alkaa itse ottaa etäisyyttää työnantajansa edustamiin arvoihin ja yhdysvaltalaisten tapaan käyttää valtaa maailmalla. Amerikkalainen unelma vaihtuu yllättävän nopeasti painajaiseksi, jossa hän ei voi enää elää. Tunnollinen opiskelija muuttuu nopeasti kansainvälisiä valtasuhteita arvostelevaksi aikuiseksi. Eikä mies pysty vielä Lahoreen palattuaankaan unohtamaan unelmiensa naista.

Hamid on toteuttanut romaanin erikoisella tavalla. Changez kertoo tarinansa satunnaiselle amerikkalaisturistille Lahoressa yhden illallisen aikana. Kuulijan huomioiminen tekee kerronnasta jotenkin kömpelön, mutta toisaalta se mahdollistaa ympäröivän pakistanilaisen kulttuurin avaamisen turistin silmin samalla kun kertoja läpikäy kokemuksiaan maailman toisella puolella. Ilman tätä lähtökulttuurin osuus tarinassa voisi olla ohuempi. Romaanin loppu on arvoituksellinen; Changez lupaa kuulijalleen, että matka hotellille on turvallinen, mutta onko se?

Teoksesta myös Satun luetuissa. Toivon kovasti romaanille enemmänkin lukijoita! Sijoitan tämän Helmetin haasteessa kohtaan 30: Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

1.3.2019

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman 2017. Englanninkielinen alkuteos Eleanor Oliphant is Completely Fine. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2018. E-kirja, BookBeat.

Kylläpä sattuikin täydellinen matkakirja mukaan! Olin ladannut Eleanorin BookBeatista jo jonkin aikaa sitten, mutta nyt vasta kun pähkäilin, mikä olisi (fyysisesti) tarpeeksi kevyt kirja lentokoneeseen, hoksasin että kännykkä tietysti. Täydelliseksi matkakumppaniksi tämä Eleanor osoittautui muutenkin. Mielikuvani kirjasta oli heppoisampi kuin miksi se osoittautui, enkä olisi malttanut olla lukematta kirjaa hetkeäkään.

Toivoa ei ollut, mitään ei voinut korjata. Minua ei voinut korjata. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä menneisyyttä pääse pakoon. Olin pettänyt itseäni viikkotolkulla, ja nyt haukoin henkeä ymmärtäessäni paljaan ja brutaalin totuuden. 

Kolmekymmentä täyttävä Eleanor Oliphant on hyvin yksin, mutta niin hän on päättänyt. Lapsuuden jälkeen sijaiskodeissa kasvaneella naisella ei ole näkemystä eikä mielenkiintoa muodin, tyylin eikä trendien päälle. Hänen on vaikea ymmärtää pinnallista jutustelua tai puhekielisiä ilmauksia. Puutteelliset sosiaaliset taidot tekevät Eleanorista vähintääkin autistisen oloisen; hän luottaa enemmän rutiineihin, faktoihin ja latinaan, kuin kehenkään ihmiseen. Eräänä päivänä tapahtuu kuitenkin jotain, minkä seurauksena Eleanor ajautuu auttamaan vanhaa miestä, tutustuu tämän perheeseen ja ennen kaikkea työpaikan ATK-tukeen Raymondiin.

Ihan immuuni vaikutuksille Eleanor ei ole, sillä hän ihastuu täysin odottamatta rocktähteen, jonka huomion herättämiseksi hänen on muutettava tyyliään - ainakin muutamaa iltaa varten. Ulkoinen muutos ja heräilevä ystävyys Raymondiin saa vähitellen Eleanorin paksun kuoren avautumaan ja hän alkaa oppia taitoja, joista hän tajuaa itsekin hyötyvänsä. Samalla hän panee kuin huomaamattaan syrjään huonoja tapoja, joiden avulla hän on tottunut turruttamaan mielensä viikonloppuisin. Valtava syyllisyys nimittäin saa hänet elämään kuin tahdoton kone. Eleanorin menneisyydessä on järkyttäviä aaveita, joista pahin ei ole jättänyt häntä rauhaan, ja mieletön suru josta kukaan ei tiedä.

Romaanin vahvuus on ehdottomasti Eleanorin hahmo, joka yllättää epätodennäköisyydellään kerta toisensa jälkeen. Eihän tällaisia romaanihahmoja ole! Eleanor on itse huumorintajuton, mutta hänen tapansa luovia maailmassa aiheuttaa herkullisia tilanteita. Muut romaanin hahmot ovat vastapainoksi hauskan stereotyyppisiä tai jopa liioitellun lempeitä Eleanoria kohtaan. Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän. Ilman tietynlaista ennalta-arvattavuutta Eleanorin tarina olisi liian raskas kantaa. Naisen salaisuuksien paljastuessa myös romaanin tunnemaailma laajenee ja lukijan on välillä turvauduttava nenäliinaan. Eleanorin menneisyys on kuin pahimmasta jännityskirjallisuudesta, enkä kerro siitä tämän enempää etten paljasta liikaa, mutta kuten kirjan nimi lupaa, Eleanorille kuuluu loppujen lopuksi ihan hyvää. 

Kiitos suomentaja Sari Karhulahdelle siitä, miten romaanin hienovarainen huumori ja raikas tyyli välittyvät myös suomeksi! Lisää blogeissa Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 36: Kirjassa ollaan yksin.

21.2.2019

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson 2017. Into. 304 sivua. Lainasin kirjastosta.

Lukupiirissämme keskustellaan seuraavaksi tällaisesta teoksesta, jonka kirjoittaja on tamperelainen, eli jo pelkästään senkin vuoksi aiheellinen kirjavalinta. Hyvä valinta myös siksi, etten olisi ehkä itse löytänyt sitä ilman hoksaavampaa lukupiirikaveria.

Talot sortuvat tulvaveteen. Vesi pyyhkäisee mennessään sillat, rakennukset, muistin, historian. 

Syyskuun jumalat sijoittuu kulttuuria ja historiaa pursuavaan Budapestiin. Amerikkalainen taidehistorioisija Paul Herzog on saanut pestin yliopistosta ja muuttaa kaupunkiin suurin odotuksin. Hänellä on unkarilaisia sukujuuria ja kova kaipuu päästä selvittämään, mitä hänen isoäitinsä lapsuudessa on tapahtunut. Paul kokee olevansa kaukana tyypillisestä amerikkalaisesta, kovin erilainen kuin muut ja hakee ehkä itselleenkin mieluisaa historiaa. Herkkämielinen mies altistuu pian tapahtumille, joita eivät kaikki näe.

Mitä jos historia olisikin erilainen? Miten pieniä ovat ne sysäykset, jotka saavat tapahtumat vyörymään tai pysähtymään? Kenen historiaa se on, jota muistelemme ja jonka luulemme eläneemme? Paul nimittäin havahtuu siihen, ettei todellisuus Budapestissa olekaan joka päivä sama. Valta vaihtuu, ideologiat vaihtuvat, katukyltit ja talojen vanhat koristeet vaihtuvat. Montako kerrosta hänen rakennuksessaan oikeasti on, ja miksei julkisivuremontti valmistu koskaan? Syyskuun jumalista tuleekin mieleen Carlos Ruis Zafonin niin ikään kevyen maaginen teos Enkelipeli, joka sijoittuu Barcelonaan.

"Eilen vierailin rauniokahvilassa, jossa entiset opiskelijani istuivat ja punoivat vastarintaa, vallankumousta. Tänään talon paikalla oli hotelli."

Paul tapaa Budapestissa ryhmän boheemeja ihmisiä, jotka hekään eivät ole ihan sitä, mitä hän aluksi luulee. Nämä Syyskuun jumalat tuntevat historian omakohtaisesti, elleivät sitten vääristä sitä omiin tarpeisiinsa, kuten vanha Stella, jolla oli yhteys Paulin isoäitiin. Budapestin värikkäillä kaduilla Paul todistaa niin oikeistolaista maahanmuuttovastaisuutta kuin anarkiaa ja talonvaltaajia, innokkaita opiskelijoita ja pelottavia passintarkastuksia.

Maagisen realismin lisäksi romaanissa on loppua kohden dystooppinen henki, kun nyky-Unkari saa rinnalleen vaihtoehtoisen todellisuuden. Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia, keskieurooppalaista kulttuuria ja kaipuuta aikaan, jolloin taidetta ja kauneutta pidettiin arvossaan. Henriksson kuvailee Budapestia lukuisilla yksityiskohdilla, sen rakennuksia, taidetta ja ihmisiä, voimistaen päähenkilönsä kokemuksia ja tunteita. Myrskyt ja kadonneet huvilat tekevät tunnelmasta jopa romanttisen. Pidin kovasti siitä ja romaanin aiheesta ylipäätään, mutta koin kerronnan aika sekavaksikin välillä. Olo oli kuin päähenkilöllä konsanaan ja ehkä se oli tarkoituskin!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Helmetin lukuhaastessa tämä sopii hyvin kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

18.2.2019

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Prins Charles känsla. Suomentanut Helena Kulmala. Sammakko 2017. 133 s. Arvostelukappale. Kuva kustantajan.

Selailin Helmetin lukuhaastetta varten (kohta 37) pienkustantamoiden (hyvä lista esim. täällä) julkaisuja ja löysin Sammakon sivuilta Liv Strömquistin sarjakuvia, jotka ovat olleet ystäväni blogipostauksen ansiosta mielessäni jo muutenkin. Hyvä sattuma siis!

Prinssi Charlesin tunne on feministisen raikalas tutkielma rakkaudesta, parisuhteesta ja sukupuolten välisistä eroista. Strömquist selvittää, miten miesten on mahdollista tienata miljoonia sovinistisilla - mutta usein niin osuvilla - vitseillä siitä, miten naisten ja miesten tarpeet eivät kohtaa parisuhteessa. Millainen kasvatus, millainen yhteiskunta ja millaiset roolimallit ovat niin näiden koomikoiden luomien hahmojen kuin hyvin monien oikeastikin elävien miesten taustalla? - Ja naisten, tietysti.

Strömquistin sarjakuvateos läpikäy rakkauden, seksuaalisuuden ja avioliiton historiaa ja avaa syitä nykyisenlaiselle näkemyksellemme rakkaudesta ja tarpeista. Historian kautta avautuu tuskaisan hauskalla tavalla se, mikä sukupuolirooleissa usein mättää. Kirjailija rinnastaa yllättäviäkin asioita toisiinsa, kuten romanttisen rakkauden ja uskonnon, värittää lukuisilla yksityiskohdilla ja yksittäisten  henkilöiden kautta sitä rakennelmaa, joka parisuhde on. Samalla hän kyseenalaistaa merkittävällä tavalla länsimaista kulttuuria ylipäätään.

Arkemme, elämämme ja suhteemme ovat täynnä itsestäänselvänä pitämiämme totuuksia ja rituaaleja, mutta kun niiden historiaa ja kehityskulkua lähtee avaamaan, ei mikään olekaan enää sitä, miltä se näyttää. Miten hullulta moni asia näyttääkin nyt! Miksi naisista kasvaa antava, hoivaava ja itsetunnolleen tukea kaipaava olento, kun mies toteuttaa itseään muualla kuin parisuhteessa?


Ruotsalaisella Strömquistillä on tukenaan taustatutkimuksia ja -kirjallisuutta, joten hänen luomuksensa ei pohjaudu todellakaan mutu-tuntumaan. Hänen tyylinsä on paitsi silmiäavaava, myös virkistävä, mustan humoristinen ja pilkallinenkin - etenkin miehiä kohtaan. Teos koostuu kymmenestä eripituisesta sarjakuvasta, selkeistä piirroksista ja nasevasta tekstistä. Heteronormatiivisen suhteen sisäisten tunne-erojen korostaminen vaatii tietysti mustavalkoisuutta ja kärjistämistä, mikä tekee lukemisesta hauskaa ja oivaltavaa. Väliin iskee kuitenkin epäilys, pystyykö miehen kanssa - tai ilman - edes elämään! Mitä on rakkaus, ja onko sillä mitään väliä? Eihän siihen osannut vastata Prinssi Charleskaan :)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjanurkkaus ja Kirja vieköön!

17.2.2019

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg 2014. Tanskankielinen alkuteos Effekten af Susan. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2015. 426 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tässä on nyt kyllä yksi erikoisimmista romaaneista pitkään aikaan. Ja tämä on kohteliaisuus. Vaikka ensialkuun tuntui, että tarinan sisään on mahdoton päästä, ja minulla oli suoranaisia ongelmia ymmärtää välillä, mistä puhutaan, jokin romaanissa alkoi vähitellen kiehtoa. Kun sitten sitkeästi jatkoin, sain siitä hyvän otteen ja loppujen lopuksi äimistelin, miten hienoa teosta luenkaan.

Silloin tietoisuuteeni nousee muistikuva. Se on porautunut huomiokykyni reunalle, ja nyt se leviää kuin tulva. 

Teoksen minäkertoja Susan joutuu vastineeksi omasta ja perheensä vapaudesta hankkimaan tietoa. Käy ilmi, että Tanskassa on tapahtumassa jotain suurta, niin suurta, ettei siitä kerrota kenellekään. On vaikea tietää, keitä hankkeessa on mukana ja kehen voi luottaa. Susanin perhe painuu hetkeksi maan alle. Hänelle selviää samalla, että Tanskassa on kokoontunut vuosikymmenien ajan tulevaisuuskomissio, jonka ennustukset ovat pelottavan tarkkoja. Komission jäsenten henkilöllisyys on tietysti salassa, eikä heidän raporttejaan paljasteta suurelle yleisölle. Raivatessaan tietään kohti totuutta vaarassa ovat Susanin lisäksi hänen miehensä ja 16-vuotiaat kaksosensa.

Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä siitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella. Ei ole ainoatakaan mediaa, joka osaisi antaa realistisen kuvan todellisuudesta, ei puoluetta joka osaisi julistaa totuutta.

Romaanin hahmot ovat mielenkiintoisia. Susanilla on ominaisuus, jota on tutkittu pitkään ja jota hän pystyy hyödyntämään vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Tietynlaista manipulointitaitoa on hänen miehelläänkin. Miehen musiikillinen luovuus tuo kohtauksiin oman sävynsä. Samoin heidän tyttärensä tapa olla eläinten kanssa, tai heidän poikansa kyky muistaa kaikki lukemansa - ja sitä on paljon. Saattaa kuulostaa fantasiamaiselta, mutta Høegin teksti ei sitä ole. Välillä huomaan hymyileväni romaanille, vaikka asia onkin vakavaa ja tahti kiihtyy loppua kohti. Se, mitä romaanin Tanskassa tapahtuu, on kai täysin mahdollinen skenaario Euroopassa.

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme, että tangentilla on positiivinen kaltevuuskerroin, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.  

Kantaa ottavan ja ajankohtaisen ympäristöpoliittisen teeman lisäksi Susanin vaikutus rakentuu vahvasti perheen sisäisen dynamiikan ympärille. Okei, ei ihan tavallisen perheen, mutta Susanin tavassa pohtia äidin ja lasten tai miehen ja naisen välistä suhdetta on jotain uutta, ja silti biologisella tavalla perustavanlaatuista. Dystooppisen tunnelman rinnalla on lujia ihmisten välisiä siteitä, luottamusta ja epäluottamusta, sekä menneisyyden aaveita.

Yksi teoksten vaikuttavimmista ominaisuuksista on fysiikka ja luonnontieteellinen ajattelu, joka nivoutuu kauniilla - mutta ehkä hieman vaikeallakin - tavalla osaksi Susanin hahmoa ja romaanin kerrontaa ylipäätään. Olen ennenkin ihaillut sitä, miten kauniisti matematiikka tai jokin muu tällaiselle humanistille vieras tieteenala saattakin maustaa kaunokirjallisuutta. Maailman lainalaisuuksissa on sellaista totuutta ja eksaktiutta, joka selvästikin vetoaa minuun. Toinen piirre, mikä tässä romaanissa ihastuttaa, on vaikea selittää sanoin. Se on älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, ajatuksen terävyyttä - tai sitä, että ajatus on sanoitettu niin kirkkaasti. Tässä täytyy samalla tietysti kiittää suomentaja Katriina Huttusta, joka on saanut välitettyä sen kaiken hienon myös suomeksi. Se, mikä suomalaiselle lukijalle ei välttämättä avaudu yhtä hyvin, on runsas määrä viittauksia (tanskalaisiin?) fyysikoihin ja poliitikoihin, ja muutenkin henkilögalleria on hieman epäselvä. Mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Susanin vaikutus myös näissä blogeissa: Lumiomena, Leena Lumi, Luettua elämää ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin lukuhaasteessa tämä sijoittuu kohtaan 22: Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Osallistun tällä myös Kirjahyllyn aarteisiin.