15.2.2020

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Édouard Louis 2014. Ranskankielinen alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule. Suomentanut Lotta Toivanen. Tammi 2019. 184 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Rikollista ei ole se mitä ihminen tekee, vaan se mitä hän on. Ja ennen kaikkea se miltä hän näyttää.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani ja esikoisteos on herättänyt Ranskassa ja varmasti muuallakin yhteiskunnallista keskustelua. Teos läpikäy nuoren Eddyn lapsuutta ja teini-ikää pienellä paikkakunnalla, jossa hänen erilaisuuttaan - neitimäisyyttään - ei suvaita. Eddyn kokema henkinen ja fyysinen väkivalta on järkyttävää, ja vaikka olen itsekin elänyt pienellä paikkakunnalla, jossa erilaiseksi leimautuminen olisi ollut hirvittävää, kyseessä ei ollut 2000-luku. Ahdasmielisyys, henkinen kapeakatseisuus ja konservatiiviset arvot kukoistavat edelleen tietyissä yhteisöissä, tietyillä alueilla. Édouard Louis ilmeisesti selvisi ja pääsi niistä eroon, mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Eddyn kotona on äärimmäisen köyhää, eikä perhe todellakaan ole ainoa, joiden arkea leimaa puute ruoasta tai ehjistä vaatteista. Talo natisee liitoksissaan, kostuu vesisateella eikä lasten kerrossänky kestä aikaa. Eddyn vanhemmat elävän saman kaavan mukaan kuin niin moni muukin heidän paikkakunnallaan, eikä Eddyn sisarustenkaan tulevaisuus taida juurikaan poiketa totutusta. Tehdas työllistää ison osan miehistä, mutta työttömyyskin on yleistä. Samoin alkoholismi: Eddyn perheen olohuoneeseen kokoontuu ilta toisensa jälkeen lauma miehiä, jotka tissuttelevat ja puhuvat ronskeja television ääressä.

Meillä päin miesten toilailuista syytettiin usein vaimoja, joilla oli velvollisuus hillitä heitä kuten tappeluissa juhlien jälkeen. Niin justiin, vaimo viis veisasi Sylvainista. Mokoma huora.

Köyhyyttä pahempaa on kuitenkin alueen henkinen ilmapiiri. Miesten pitäisi olla äijiä, mutta Eddy-parka ei kasva oikeanlaiseksi. Hänen tapaansa kävellä, elehtiä ja puhua arvostellaan yhtä lailla kotona kuin koulussakin. Isä varsinkin tölvii ja nälvii poikaa, eikä pysty osoittamaan rakkautta ennen kuin Eddy on oikeasti hakeutumassa lukioon toiselle paikkakunnalle. Vanhemmat eivät näe, miten lasta hakataan koulussa säännöllisesti. Teini-iässä poika yrittää seurustella tyttöjen kanssa, mutta seksuaalisuus ei ole samanlaista kuin naapureiden pojilla. On käsittämätöntä, miten Eddy sinnittelee. Köyhyyden, asenteiden ja kiusaamisen kudelma on niin perinpohjaista ja kaikenkattavaa, ettei lapsi tietenkään tiedä paremmasta eikä osaa haaveilla. Hänen osakseen jää häpeä ja peittely.

Louisin teksti on korutonta ja toteavaa. Kirja alkaa pysäyttävällä ja mieleenpainuvalla lauseella Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. Tekstiä maustavat hauskalla (elleivät olisi niin ikäviä) tavalla sitaatit etenkin äidin ja isän puheenparresta. Ne tekevät muuten varsin dokumentaarisesta tekstistä eläväistä ja auttavat visualisoimaan tilanteita. Loppua minun oli hieman vaikea tulkita - pääsikö Eddy irti vai jatkuiko kiusaaminen?

Ei enää Eddystä myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Reader, why did I marry him? ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan kohdan 43: Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Tammen Keltainen kirjasto), Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailussa tämä sopii kohtaan 26: 1990-luvulla julkaistu tai siihen aikaan sijoittuva kirja, ja PopSugar Reading Challenge: A bildungsroman.

12.2.2020

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney 2017. Englanninkielinen alkuteos Conversations with Friends. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2019. 219 s. Lainasin kirjastosta.

Irlantilaisen Sally Rooneyn esikoisteos on ollut menestys maailmalla. Siinä on kieltämättä aineksia kulttiteokseksi, mutta minä mietin kaksi kertaa, alanko lukea sitä lainkaan. Suhtauduin melko ennakkoluuloisesti teokseen, joka vaikutti ensialkuun niin kaksikymppiseltä. Silti takaraivossa oli ääni, joka kehotti kokeilemaan - jos ei muuten niin irlantilaisuuden vuoksi.

Keskusteluja ystävien kesken on hyvin kaksikymppinen, mutta nuorten naisten - etenkin minäkertoja Francesin - tarina kiehtoo ja vetää puoleensa ihan tarpeeksi hyvin keski-ikäistäkin lukijaa. Loppujen lopuksi luin sitä mielelläni. Päähenkilöt, Frances ja tämän pitkäaikainen bestis/rakastettu Bobbi, opiskelevat yliopistossa kirjallisuutta, kirjoittavat ja lukevat tekstejä lavaklubilla. Nuorilla on vahvat mielipiteet ja halu näyttää, löytää paikkansa. Heidän tarpeensa erottua massasta ja toimia yksilöllisesti tekee heistä hyvin tunnistettavia ja monen nuoremman lukijan on varmasti helppo samaistua heihin. Frances läpikäy monelle (nuorelle) tuttuja tunne-elämään ja omaan vartaloon liittyviä tunteita.

Tarinan draama syntyy siitä, kun Frances rakastuu kolmikymppiseen, naimisissa olevaan, komeaan Nickiin, jonka vaimoon Bobbi on juuri tutustunut. Suhde pidetään salassa, se on tunteiden roihua, ylä- ja alamäkiä. Suhde aiheuttaa tunteiden vuoristoradan molemmissa, on syyllisyyttä ja epävarmuutta, mutta myös aitoa läheisyyttä ja yhdessäolon vahvuutta. Francesin ja Bobbin vahvalta vaikuttava suhde rakoilee myös välillä, ja mikä onkaan Nickin vaimon Melissan rooli siinä vaiheessa, kun suhde tulee julki? Asetelmissa on paikoin piirteitä, joita en ihan ymmärtänyt, muttei se haitannut lainkaan, päinvastoin!

Romaani pohjaa nimensä mukaisesti näiden neljän hahmon välisiin keskusteluihin, joissa puidaan rakkautta, politiikkaa, ihmissuhteita, perheitä - välillä ne ovat syvällisiä ja älykkäitä, välillä en kiinnostunut niistä lainkaan, sillä niitä leimasi usein liika yrittäminen. Keskusteluissa on paljon nuoren ihmisen idealismia ja etenkin Francesin ajatukset ovat välillä hyvin synkkiäkin, eikä siinä tietenkään ole mitään vikaa. Keskustelua ei siis ole pelkästään ystävien kesken, vaan myös hyvin paljon Francesin pään sisällä.Vähitellen päähenkilöiden elämästä ja taustoista paljastuu selittäviä tekijöitä, kuten isän alkoholismia, vaurautta tai avioeroja. Etenkin Francesin ja Nickin välinen kommunikointi takkuaa ajoittain niin pahoin, että lukijaakin harmittaa, on paljon mitä pitäisi uskaltaa sanoa mutta ylenpalttinen analyysi ja toisen tunteiden ennakointi menee usein kaiken edelle.

Rooneyn esikoisessa on paljon ansiokasta, kuten vaikkapa tekstin luontevuus. Siitä tietysti iso kiitos suomentajalle. Soljuvaa tekstiä on mukava lukea. Keveyttä rakenteeseen tuovat dialogit ja viestit. Ihailen myös Rooneyn luomia tilanteita, joissa hyvin usein tarkkailijan rooliin jäävä Frances joutuu näyttelemään ja peittelemään. Näiden tilanteiden vuoksi Frances jää helposti myös ulkopuoliseksi, ja lukijana minunkin oli vaikea tutustua häneen, vaikka hän minäkertoja olikin. Tällainen ristiriita ja vaikeus ymmärtää, miksi Frances suostui kyseisiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen, teki lukemisesta tavallaan jännää. Uskon että romaani jää elämään ja sen päähenkilöiden nuoruudessa on jotain niin ajatonta, että se tulee kestämään aikaa ja saa paljon lukijoita tulevaisuudessakin.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Lumiomena ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 10: Kirja sijoittuu maahan jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa. PopSugar Reading Challenge: A book with a three-word title. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen kohta 11: Koulu- tai opiskeluaikaan sijoittuva kirja.

9.2.2020

Anni Saastamoinen: Sirkka

Anni Saastamoinen 2019. Kosmos. 188 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sirkka-teoksesta on kohkattu nyt niin paljon somen kirjayhteisöissä, että pakostakin heräsi mielenkiinto. Ensin ajattelin kirjan osuvan hyvin Helmetin lukuhaasteen kohtaan 2: Iloinen kirja, mutta ei se siihen asettunutkaan. Sirkka on kyllä paikoitellen hyvinkin hauskaa luettavaa, muttei romaania iloiseksi voi sanoa.

Sirkka ihmettelee ihmisiä, joilla on tarve keksiä jotain uutta ja seikkalla ja vaihtaa. Jos jokin asia toimii ja on hyvä, voidaan todeta, että onpa hyvä. 

Sirkka on massaan katoava hahmo, ihminen jota on vaikea muistaa, joka ei pidä ääntä itsestään eikä juurikaan pidä ihmisistä. Sirkka elää omissa uomissaan, tyytyväisenä rutiininomaiseen ja sääntöjä noudattavaan elämäänsä. Vai onko hän kuitenkaan ihan tyytyväinen? Anni Saastamoinen on luonut ensimmäisessä romaanissaan päähenkilön, joka ei yleensä yllä siihen rooliin, vaikka onkin tuttu ja tunnistettava.

Tuskin meistä kellään on elämä mennyt täysin käsikirjoituksen mukaan eikä Sirkkakaan osannut nuorena nähdä, millaista aikuisuutta eläisi. Sirkan instroverttiys, epäsosiaalisuus ja suorasanaisuus - jos hän jotain sanoo - aiheuttavat huvittavia tilanteita. Typerät kanssakäymiset, oman tilan tarve, järjestyksen tarve, kaiken tarkoituksenmukaisuus - siinä Sirkalle tärkeitä ja Sirkkaa kuvaavia ominaisuuksia. Ja koska ihmisillä ei useinkaan ole taipumusta kokea samoin, joutuu Sirkka ottamaan heihin etäisyyttä. Kotona on kaikki hyvin. Silti lähikaupan ilmoitustaululla on pieni ilmoitus, joka ei jätä häntä rauhaan. Ja menneisyydessä ihminen, joka muistuttaa syyllisyydestä.

Sirkka herätti minussa huvittuneisuuden lisäksi myös sääliä, vaikkei hän sitä kaipaakaan. Ensialkuun ajattelin Saastamoisen rakentaneen tarinan, jossa yksin viihtyvä ihminen pelastetaan yksinäisyydeltä, lukija lakkaa säälimästä tätä, ja Sirkasta kasvaa enemmän "normaali". Aloin hieman jopa ärsyyntyä tästä kuvittelemastani kehityskaaresta, mutta sellaista ei onneksi tullutkaan. Kirjailija antoi Sirkan olla oma itsensä ja kokea itsensä täydeksi ilman ympäristön paineita, omalla tavallaan.

Nautin Sirkan osuvasta ja tarkasta ilmaisusta, joka on samalla tavalla lyhytsanaista ja yksioikoista kuin päähenkilönsäkin. Kieli sopii hyvin lyhyeen romaaniin, ja vaikka toistoakin on, se ei ehdi häiritä lyhyessä tarinassa. Piristävän erilainen romaani sekä kielellisesti että tarinaltaan, muttei nouse omassa alkuvuoden lukemistossani niiden suurimpien joukkoon.

Kirjastot ovat Sirkalle rakkaita, kuten raitiovaunut ja viherkasvit. Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi. 

Sirkan ovat lukeneet myös Tuijata, Amman lukuhetki ja Kirjarikas elämäni. Helmetin haasteessa päätin sijoittaa tämän kohtaan 34: Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana. Seinäjoen kaupunginkirjaston aikahaasteessa tämä sopii 2010-luvulla ilmestyneisiin. PopSugar Reading Challenge: A book by or about a journalist (Saastamoinen on toimittaja).

2.2.2020

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Elly Griffiths 2014. Englanninkielinen alkuteos The Outcast Dead. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2019. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteereitä on suomennettu vuodesta 2017 lähtien nyt kuusi, ja keväällä ilmestyy seitsemäs. Sarja on kaikkiaan tällä hetkellä yksitoistaosainen, joten nautittavaa riittää vielä muutamaksi vuodeksi. Sarjassa aikaisemmin ilmestyneet teokset ovat RisteyskohdatJanuksen kivi, Jyrkänteen reunalla, Käärmeen kirous ja Korppikuningas.

Ruth Galloway on arkeologi ja Norwichin yliopiston professori. Laitoksen johtaja on saanut Ruthin mukaan amerikkalaiseen televisioproduktioon, jossa pureudutaan 150 vuotta sitten kuolleen Jemima Greenin, lapsia tappaneen Koukkumuorin, elämään. Naisen jäänteet ovat löytyneet eikä enää olekaan selvää, onko nainen ollutkaan niin karmea kuin mitä legendat kertovat. Samaan aikaan eräässä perheessä kuolee jo kolmas pienokainen. Kun taaperoita alkaa kadota muistakin perheistä, koetellaan rikoskomisario Harry Nelsonin ja hänen tiiminsä jaksamista.

Mitä tekemistä televisiotuotannolla, kuolleella lapsella ja kaappauksilla on toistensa kanssa, vai onko mitään? Miten tapahtumiin liittyy Ruthin ja Nelsonin ystävän Cathbadin tytär, joka saapuu kaupunkiin juuri samoihin aikoihin? Sarjan kuudes osa on hurmaavalla tavalla sekoitus historiaa ja arkeologiaa, rikostutkimusta, Norfolkin karua rannikkoa sekä sydämenasioita, ihan kuten edeltäjänsäkin. Ruth Galloway -sarjassa ei mässäillä takaa-ajoilla eikä verisillä yksityiskohdilla, vaan keskitytään taitavalla tavalla tunnelmaan ja ihmisten välisiin jännitteisiin.

Ruthin ja Nelsonin välinen suhde - tai voiko sitä ikinä määritellä yhdellä sanalla! - pitää lukijan koukussa, mutta tällä kertaa on muitakin suhteita, joita koetellaan tai ihmetellään. Uusia tuttavuuksia ovat Ruthin veli lapsineen sekä komea amerikkalainen historioitsija, joista molemmista saatetaan kuulla myöhemminkin. Ihmissuhdekiemuroista ja romantiikasta huolimatta nämä teokset eivät sorru imelyyteen, pikemmikin päinvastoin. Ruthin ja kumppaneiden hahmoihin on helppo samaistua, eivätkä heidän ratkaisunsa ole koskaan yksinkertaisia tai suoraviivaisia. Elämä ei mene suunnitelman mukaan.

Rikoksen kohteena lapset on tietysti rankka aihe eivätkä kaikki halua sellaisesta lukea, mutta kokonaisuutena Griffithsin teokset ovat aina teemasta riippumatta tunnelmallista luettavaa. Historia tuo tarinaan oman viehätyksensä ja syventää jännitystä. Tästä kiitos myös asiantuntevalle suomentajalle! Cathbadin hahmo ja tämän uskomukset tuovat mukanaan ripauksen magiikkaa ja uskoa hyvään. Pohjoiseen muuttanutta druidia ikävöidään, mutta ehkä saamme hänet jatkossa takaisin Norfolkiin.

Sympaattisesta teoksesta lisää blogeissa Luetut, Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 30: Kirjassa pelastetaan ihminen. Popsugar Reading Challenge: A book with at least four stars in Goodreads. Seinäjoen kaupunginkirjaston aikahaasteessa tämä sopii aikajanalle "1800-luvulle sijoittuva kirja".

26.1.2020

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan 2017. Englanninkielinen alkuteos The Keeper of Lost Things. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Bazar 2020. 335 s. Arvostelukappale.

Täytyy sanoa, että tämännäköinen ja -niminen teos herättää minussa runsaasti ennakkoluuloja. Kun sen kuitenkin sain kustantajalta pyytämättä, ajattelin olla kohtelias ja lukea kirjan. Tuumasin, että muutaman melko rankankin romaanin jälkeen voisi olla ihan hyvää vaihtelua lukea  rakkaudentäyteistä teosta, joka luo lämmintä toivoa sydämeen. Siirappista, eikö vain? Näillä sanoilla kirjaa markkinoidaan ennakkokappaleen takakannessa.

Ruth Hoganin esikoisteos on kieltämättä hyvin lämmintunnelmainen ja satumainen, muttei ollenkaan niin siirappinen kuin kuvittelin. Se on romaanina hyvin englantilainen, mutta uskon sen löytävän lukijoita Suomestakin. Alkutahmeuden jälkeen (tahmeus johtui siis omista ennakkoluuloistani, ei tarinasta itsestään) pääsin lukemisen makuun ja lopulta suorastaan odotin lukuhetkiäni. Teoksen hahmot ovat joko kertakaikkisen suloisia ja täydellisiä, tai aivan kamalia hirvityksiä. Päähenkilöiden elämässä ei kaikki kuitenkaan ole mennyt kuin unelma, joten pientä särmää ja suruakin kohtalot tuovat tullessaan.

Anthony Peardew on kerännyt työhuoneensa hyllyt täyteen löytämiään esineitä, merkannut muistiin niiden löytöajan ja -paikan ja kirjoittanut niistä tarinoita. Tätä hän on tehnyt siitä lähtien kun hän menetti vaimonsa kovin nuorena 1970-luvulla. Anthonyn ruusuntuoksuiseen taloon rakastuu hänen avustajansa Laura, joka yllätten perii Anthonyn elämäntehtävän. Nuoren naisen elämässä on ollut pettymyksiä eikä hänen itsetuntonsa ole parhaasta päästä. Uusi arki tuo kuitenkin mukanaan niin uusia ystäviä kuin lopulta rakkauttakin.

Kadonneiden tavaroiden majatalon eli Lauran ja tämän ystävien rinnalla romaanissa kulkee läpi vuosikymmenten tarina Eunicesta ja tämän esimiehestä, parivaljakosta kustannusalalla. Mikä onkaan heidän linkkinsä Anthonyyn tai tämän kuolleeseen vaimoon? Mitä sellaista Eunicella on, mikä sinetöisi Anthonyn testamentin? Lauran ja Eunicen lisäksi ääneen pääsevät itse tavarat, tai niiden katoamiseen liittyvät hetket ja ihmiset.

Englantilaista romantiikkaa kun on, Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti suloisia yksityiskohtia. Puutarhuri pitää tietysti olla, juoruilevia kyläläisiä, ruusun terälehtiä, turhautunut aave, paljon ihania teekupposia ja rakkaus kaltoin kohdeltuja koiria kohtaan. On nuoruudenrakkautta, menetettyä rakkautta, saavuttamatonta rakkautta ja pyyteetöntä rakkautta. Kaikkea tätä kuitenkin sopivasti annosteltuna, muuten olisin saattanut jättää kirjan kesken. Lopulta olen kuitenkin oikein tyytyväinen, että annoin sille mahdollisuuden. Romaanista tuli hyvä olo, kuten takakannessa luvattiin!

Tuoreen teoksen ovat lukeneet myös mm. Luetut kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin haasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. PopSugar Reading Challenge: A book recommended by your favourite blog. Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8. Kirja aikakaudelta jolla haluaisit elää (nykyaika, mutta muitakin vuosikymmeniä löytyy).

21.1.2020

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Kärlekens Antaktis. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2019. 304 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Väistämätöntä on turha lykätä. Kaikki tarinat päättyvät kuolemaan, niin tämäkin.

Huh, olipa rankka kirja! Ja silti ihan kamalan hyvä. Romaani alkaa jännällä tavalla siitä, mihin päähenkilön ja minäkertojan elämä päättyy. En spoilaa mitään, jos kerron suoraan, että hänet raiskataan, murhataan ja paloitellaan syrjäisen järven rannalla. Tämä tulee esille kansiliepeessä ja lyödään vasten lukijan naamaa heti alkuunsa. Synkkää ja järkyttävää, mutta ihmeellisellä tavalla Stridsberg osaa kirjoittaa sen niin, että tarinaa on pakko lukea eteenpäin hurjan kiinnostuksen vallassa.

Inni on nuori nainen, kahden lapsen äiti, narkomaani ja prostituoitu. Hän ei ole saanut elämässään paljon mitään, mutta menettänyt kyllä. Eräänä päivänä hänet pyydetään kyytiin ja tapahtuu se, mitä kaikki pelkäävät. Inni käy kuollessaan ja kertojana vielä pitkään sen jälkeenkin läpi itse surmaa, mutta myös elämäänsä. Jos syrjäytyminen tai riippuvuus kulkee geeneissä, Inni on siitä hyvä todiste. Hänen perheensä elämää leimaavat kurjuus, päihteet ja yksinäisyys.

Perheemme yllä leijuu kurous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden, joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Stridsberg kuvaa likaisen kaunista tarinaa suoraan ja rehellisesti, hän repii kaiken auki ja saa kyyneleet silmiin. Silti romaanissa on jotain voimakkaan runollista, sanat soljuvat ja rakkaus on väkevää. Kuolemat ja menetykset korostavat rakkautta ja riippuvuutta, elämään kuuluu niin kurainen yöpaikka kadulla kuin pienen lapsen suloisen pehmeä poskikin. Kauniit yksityiskohdat riipaisevat, sillä ne ovat yhteisiä meille kaikille. Inninkin elämässä on kauneutta ja rakkautta.

Kuolemaa edeltävien tuntien unenomaisuus ja luonnon rehevä läheisyys ovat suorastaan hypnoottisia, vaikkei karmeilta yksityiskohdilta voi välttyä. Hypnoottisia ovat myös kuvaukset parisuhteista, lasten leikeistä, äidistä kylpyammeessa, kaipauksesta ja elämän romahtamisesta. Sukupolvesta toiseen jatkuva syrjäytyminen kuljettaa lukijan läpi vuosikymmenten. Inni paljastaa niin äitinsä kuin omasta elämästään vähitellen sen olennaisimman, kuin sipulia kuorien. Ja jottein romaani loppuisi liian aikaisin, osansa saavat Innin lapsetkin.

Vuosikymmenten virrasta huolimatta teos ei ole ajankuva, eikä paikkoja saatika maailman tapahtumia mainita kuin juuri sen verran, että ymmärsin jossakin kohtaa, millä vuosikymmenellä eletään. Romaanin tunnelma on ajaton, se kuvaa elämää jollaista on aina ollut ja tulee aina olemaan, valitettavasti. Mutta ei teos pelkkää synkkyyttä ole. Sen läpi hohtaa myös valoa ja valoisia hetkiä, ymmärrystä ja myötätuntoa.

Helmetin haastessa sijoitan tämän kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastekohdista kuittaan kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Reader, why did I marry him?

19.1.2020

Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Riitta Jalonen 2019. Tammi. 204 sivua. Joululahja. Kuva kustantajan.

Äidin ja isoäidin hymyt olivat painautuneet vasten minua. 

Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.

Meillä on äidin kanssa tapana, että listaan hänelle loppuvuodesta 4 romaania, joita toivon joululahjaksi. Näistä hän valitsee ja hankkii minulle yhden tai joskus kaksikin. Yllätys ei siis ole suuri, kun avaan lahjani, mutta tapa on meille molemmille sopiva. Tanssikaa! oli listallani, sillä Jalosen edellinen romaani, Kirkkaus, oli minulle vuoden 2016 järisyttävin lukukokemus. Kuvailin sitä muun muassa näillä sanoilla: siitä kirjoittaminen pelottaa, olen liikuttunut ja ihmeissäni, niin kaunista että pakahtuu, eikä kuitenkaan tekstinä ihan helpoimmasta päästä.

Tanssikaa!-romaanin nuoren Elisabetin muistot luovat tarinaan samanlaista sumeutta kuin mitä ihailin Kirkkaudessakin. Elisabetin ja etenkin tämän äidin perheessä on ollut paljon kuolemaa. Kuolleet enot kulkevat tytön mukana ja vielä 64-vuotiaanakin hän pohtii, miten menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat rinta rinnan, mitä peilistä näkyy ja mistä vanhat hameenhelmat kertovat. Kerroksisuus näkyy myös kerronnassa, joka koostuu lyhyistä luvuista, vuoroin menneisyydessä, vuoroin nykyisyydessä, usein kuitenkin äidin kautta kulkien. Jalonen ei juurikaan esittele hahmojaan tai tapahtumia, joten niitä putkahtelee varoittamatta osaksi tarinaa ja lukijan kannattaa olla tarkkaavainen, jotta ymmärtää yksityiskohtien merkityksen.

Sitten kun tämä ymmärtämisen tavoittelu päättyy, menen pitkäksi aikaa välieteiseen. En sytytä valoja, istun vain ja haen itseni itselleni. Olen ajat sitten kadottanut elämästäni aikamuodot samalla lailla kuin äiti.

Elisabetin äiti kantaa kipeitä muistoja ja murhetta, mutta niin moni muukin niistä, jotka heille kokoontuvat tanssimaan. Elisabet näkee lapsen perspektiivistä tanssivia jalkoja, kuulee paljastuksia ja sekoittaa ne yhteen oman vilkkaan mielikuvituksensa kanssa. Äidin kuoltua tämän muotokuva nostetaan seinälle, olihan äiti kaiken keskus, kuin kuningatar. Läsnä on vielä vanha Viljam, eräänlainen perheenjäsen ja ystävä, joka ymmärtää sanomattakin.

Tanssikaa! on herkkävireinen ja kaunis kokonaisuus, jonka yksityiskohtia tekisi mieli alleviivata ja muistaa, kuten se, miten oman taakkansa voi antaa luolamaalauksen biisonille kannettavaksi. Romaani koostuu hetkistä ja poukkoilevien muistojen ketjusta, ja on tavallaan hyvin ajaton, vaikka kertookin sodanjälkeisten sukupolvien mielenmaisemasta. Merkitystä on sillä, mikä on jäänyt osaksi minuutta, mitä on kokenut ja minkä muistaa. Mietin ihan, pitäisikö tämä romaani lukea heti uudestaan, jotta saisin tekstinpätkistä itselleni järkevämmän kokonaisuuden. Mutta en tiedä, onko kokonaisuuden hahmottaminen tämän teoksen kannalta edes olennaisinta. Tällä hetkellä tuntuu, että parasta on sen jälkeenjättämä tunnelma ja jonkinlaista alkuvoimaa kantava teksti, yksityiskohdat jotka painavat paljon.

Elämäntehtävä oli iso asia. Tiesin sen, koska siitä puhuttiin ruokapöydässä ja olohuoneessa silloin kun vietettiin äidin kuolleiden veljien syntymäpäiviä. Heidän elämäntehtävänsä oli ollut puolustaa isänmaata. Tuntui omituiselta, että elämäntehtävään kuului kuolema, että elämä ja kuolema olivat ihmisen tärkeimmässä tehtävässä vierekkäin.

Lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Tuijata ja Kirja vieköön!  Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta Minulla on tallessa äidin hiuksia. No, pidin siis kaikista kirjan lauseista! Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 3: Kirja, jossa on eri aikatasoja. Popsugar Reading Challenge, prompt #3: A book with a great first line.