6.12.2022

Anna Englund: Lautapalttoo

Anna Englund 2022. Siltala. 227 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Törmäsin Anna Englundin haastatteluun Turun kirjamessuilla ja laitoin hänen teoksensa heti kirjaston varausjonoon. Se kannatti, sillä esikoisromaani osoittautui hyvin virkistäväksi, mielenkiintoiseksi ja vetäväksi. Se on romaani kuolemasta ja rajoja uhmaavasta rakkaudesta 1930-luvulla. 

Elena on miniänä pohjalaisessa talossa, jossa rakennetaan ruumisarkkuja, lautapalttoita. Kun asiakkaaksi saapuu helsinkiläinen Lydia, Elenan ei ole enää ennallaan. Naiset tapaavat toisiaan hetken aikaa, ja kun Lydia lähtee takaisin Helsinkiin, Elena keksii rohkeasti keinon lähteä viikoksi tämän luokse. Pienellä paikkakunnalla elämänsä asuneelle naiselle pääkaupunki on kiehtova seikkailu, jossa Lydian läheiset ovat arvoituksellisia ja hieman pelottaviakin. 

Oliko hulluksi tuleminen tällaista, karkumatka lähes tuntemattoman luokse? Kummallinen voima oli saanut hänet velehtelemaan ja salailemaan, tekemään asioita joita hän ei olisi uskonut tekevänsä, toimimaan välittämättä seurauksista, ja hän tiesi että se oli väärin, kaikilla tavoilla väärin.

Helsingissä Elena pystyy kuitenkin tunnustamaan itselleenkin tunteensa toista naista kohtaan, eikä kaupungissa tarvitse piilotella rakkautta, jota ei kaikkialla hyväksyttäisi. Pohjanmaalla pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja juorut lähtevät hyvin helposti liikkeelle. Elenan tiedetään jo viettäneen joutilasta aikaa kahvilassa, eikä hänen puolisonsakaan hyväksy pitkään venyviä iltoja Lydian kanssa. Helsingin-viikon jälkeen kirjeenvaihto naisten välillä lakkaa yhtäkkiä. Elena hukuttaa surunsa ja ikävänsä työntekoon.

Romaani kuvaa hyvin aikakauden asenneilmapiiriä, etenkin maalaispaikkakunnan ja Helsingin välistä kuilua. Junamatkan päässä on kuin toinen maailma - toki tähän teokseen siitä on rajattu vain pieni vauras, kultturelli ja avoimesti ajatteleva osa. Pohjanmaalla tunteita osoitetaan vähemmän ja ihmisen on ansaittava arvostuksensa kovalla työnteolla. Englund tuo tunneköyhään ilmapiiriin uuden ulottuvuuden ja näkökulman erillisen kertojan muistoilla, jotka paljastavat Elenan lisäksi toisenkin naisen, jonka on pitänyt salata intohimonsa kohteen. Yllättäen tämä nainen on se, joka auttaa Elenaa eteenpäin ja pakottaa tekemään ratkaisun tulevaisuuden suhteen.

Myös aikakauden arkiset yksityiskohdat on hyvin taitavasti kuvattu. Pohjalainen koti verstaineen ja ompelimoineen on hyvin helppo kuvitella mielessään, ja Elenan kävelyretket meren rannalle suorastaan tuntee ihollaan. Helsingin tunnelma on hyvin erilainen uusine makuineen, tuoksuineen ja kiireineen. Pidin kovasti myös keskipohjalaisesta murteesta, jonka Englund on kirjoittanut sujuvaksi osaksi dialogia ja ajatuksia. Siinä oli paljon itsellenikin tuttua, mutta myös vanhoja murrepiirteitä joista en tiennytkään.

Arvostan kovasti Englundin esille nostamaa teemaa, jota on edelleenkin kirjallisuudessa kuvattu varsin vähän, vaikkei naisten välinen rakkaus ole enää kriminalisoitua. Kirjailija kuvaa Elenan ja Lydian suhdetta hyvin kauniilla ja luontevalla tavalla. Olen kompaktien romaanien ystävä ja siksi tässäkin teoksessa nostan hattua tavalle, jolla Englund on pystynyt rajaamaan aiheensa ja pitämään kokonaisuuden selkeänä ja napakkana. Esikoisteoksessa on kaikki olennainen eikä mitään ylimääräistä, ja kansikin on upea.

Romaanista myös blogeissa Lukutuulia ja Amman lukuhetki.

4.12.2022

Tampereen kirjafestareilla

Tampereen kirjafestarit järjestettiin nyt toista kertaa. Tunnelma on mielestäni hyvin erilainen kuin Turun ja Helsingin messukeskuksissa järjestettävät kirjamessut. Osaltaan viehättävää tunnelmaa luo kaunis Tampere-talo, sen isot ikkunat ja monet kerrokset, toisaalta eräänlainen pienuus. En tiedä yhtään kävijämääristä, mutta tungosta ei juurikaan ollut ja lavojen luona ja saleissa oli yleensä hyvin tilaa.

Poikkeuksena tänään sunnuntaina Maestro-salissa pidetty keskustelu tamperelaisrockista, joka veti salin ylitäyteen. Aiheesta kirjoittanut (Manserock jäi soimaan) Jari Korkki keskusteli Juha Torvisen ja Pate Mustajärven kanssa. Samalla esiteltiin Mustajärven elämänkerrallinen teos Tohtori Mustajärvi, otaksun sekä Torvisen teos Vasenkätisen päiväkirja. Erittäin hauska keskustelu oli myös hyvin avartava, sillä taiteilijat kertoivat kiehtovia yksityiskohtia uransa varrelta, Tampereen kulttuurielämästä vuosien varrelta ja verrattain pienistä ympyröistä, joissa manserockiksi kutsuttu ilmiö on päässyt kehittymään.

Lauantain kohokohta oli Aamulehden Tulenkantaja-palkinnonjakotilaisuus. Edolla olivat Merja Mäen historiallinen romaani Ennen lintuja, Noora Wallinkosken yhteiskunnallinen romaani Koneen pelko, Aino Louhen sarjakuvaromaani Tähtienvälinen avaruus, Satu Rämön kuuluisa Hildur-dekkari sekä Riku Siivosen esikoisromaani Kaikki isäni tavarat. Ehdokkaista Siivonen ei ollut paikalla, kun muut keskustelivat Tulenkantaja-palkinnon kriteereistä, mm. siitä millaiset kansainvälistymismahdollisuudet ehdokasteoksilla voisi olla. Rämön ja Mäen teokset ovatkin jo saaneet kansainvälisiä sopimuksia. Aiheesta kertoi myös kirjailija Emmi Itäranta, joka valitsi voittajan. Keskenään muuten hyvin erilaisia teoksia näytti yhdistävän luopumisen ja menettämisen teema. Onnea Merja Mäelle voitosta! Upeasta romaanista myös tässä blogissa, kuten myös Hildurista. Wallinkosken romaani odottaa kirjaston varausjonossa.

Tänään aloitin päivän kuuntelemalla Juha Hurmetta ja hänen tuoreinta teostaan Tiu tau tilhi. Monipuolisesti suomalaista mielenmaisemaa ja suomalaisuutta ruotiva teos vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja samalla tavalla lennokkaalta kuin vaikkapa Niemi. Hurme on selvittänyt lastenlaulun taustoja ja kiitänyt niiden mukana 1800-luvun aatteisiin, tutkijapiireihin, suomalaisuuden rakennuspalikoihin ja 1900-luvun kristillis-nationalistiseen ajatteluun. Tämä teos pitää hankkia omaksi.

Jäin samaan saliin istumaan, sillä minua kiinnosti kovasti myös toimittaja Annastiina Heikkilän romaanin Vapaus valita kohtalonsa teemat. Ranskaan sijoittuva teos ruotii kolonialismin perintöä Ranskassa, epätasa-arvoa ja algerialaisten kohtelua, mutta on myös vahvasti kahden naisen ystävyydestä kertova teos. Yhteiskunnallinen keskustelu luokista ja maahanmuuttajista on nyt noussut Ranskassa pinnalle. Googlasin keitä ovat harkit, ja ostin romaanin omakseni.

 

Sorsapuistosalissa haastateltiin Elina Hirvosta ja Ujuni Ahmedia heidän yhteisen teoksen tiimoilta. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on Ahmedin rohkea avaus siitä, miltä tuntuu edustaa ryhmää, jonka kohtaamasta väkivallasta vaietaan. Suomalainen tasa-arvokeskustelu ei tavoita somalityttöjä, heitä ei yhteiskunta kuule. Ahmed kertoi yhteisön merkityksestä ja paineesta, siitä miten väkivaltaa perustellaan uskonnolla ja siitä, miten sensitiivisyyden nimissä ympäröivä yhteiskunta on hiljaa, ikään kuin se olisi syy olla puuttumatta tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Keskustelu oli niin vaikuttava ja esimerkit niin koskettavia, että ostin tämänkin kirjan heti samantien itselleni. Tästä teemasta on nyt aika puhua.

Kiitos Tampereen kirjafestareiden järjestäjille! Nämä messut osuvat mitä parhaimaan aikaan - joululahjakassien kanssa oli kiva palata kotiin.

26.11.2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart 2020. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2022. 496 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkinnon voittanut romaani pohjautuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin Skotlannissa. Nyttemmin Yhdysvalloissa asuva Stuart on hyödyntänyt kokemuksiaan Thatcherin ajan osattomuudesta, erityisesti työttömyyden aiheuttamista ongelmista ja köyhyydestä. Pääosassa on kuitenkin pienen pojan ja hänen alkoholisoituneen äitinsä välinen suhde. En tiedä kuinka paljon kirjailijalla on kokemusta tästä teemasta, mutta useaan otteeseen ajattelin kirjaa lukiessani, ettei näin syvälle pysty porautumaan ilman omakohtaista kokemusta.

Shuggien perheessä isä ajaa öisin taksia ja äiti juo. Alkuun he asuvat äidin vanhempien kerrostaloasunnossa, mutta muuttavat surkeaan, syrjäiseen, suljetun kaivoksen vieressä sijaitsevaan lähiöön, jossa on vieläkin enemmän työttömyyttä ja alkoholismia. Shuggien äidin teini-ikäiset lapset edellisestä avioliitosta muuttavat mukana, mutta eivät viihdy kotona ja lähtevät omille teilleen hyvin nuorena. Isäkin jättää perheen, ja Shuggie jää yksin äitinsä kanssa.

Pojan koulunkäynnistä ei oikein tule mitään, sillä hänen on huolehdittava äidistään, viikottaisista avustuksista, ruokaostoksista ja itsestään. Shuggien ehdoton rakkaus ja lojaalius äitiä kohtaan on sydäntäriipaisevaa. Häntä pelottaa kohdata äitinsä mielialavaihtelut, epäselvät ihmissuhteet ja kadulla hävyttömyyksiä huutelevat naapurit. Kotona on kuitenkin turvallisempaa kuin kadulla tai koulussa, jossa outoa, verbaalisesti lahjakasta lasta vieroksutaan, kiusataan ja pahimmillaan hakataan.

Kerronta on pääosin Shuggien näkökulmasta, mutta välillä siirrytään äidin, Agnesin, puolelle. Nainen pääsee välillä noin vuodeksi kuiville ja elämä on hetken ajan ihanaa. Repsahdus on kuitenkin odotettavissa ja alamäki alkaa uudestaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Agnesin vanhemman pojan, Leekin, näkövinkkelistä. Pojat reagoivat äitiinsä hyvin eri tavoin. Siinä missä Leek sulkeutuu itseensä, piirustuksiinsa ja pysyttelee joko peiton alla tai poissa kotoa, Shuggie seuraa äitiään silmä kovana, pysyy vierellä ja lapsena pitkän aikaa, eikä suostu hylkäämään kotiaan. On kertakaikkinen ihme, miten poika selviää lapsuudestaan hengissä.

Romaani on uskomattoman tarkkanäköisesti kirjoitettu kuvaus perheenjäsenten välisistä suhteista ja siitä, miten vanhemman alkoholismi vaikuttaa lapseen. On riipaisevaa seurata, miten Shuggie ei anna periksi, vaan yrittää parantaa äitinsä ja jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Stuart kirjoittaa hienosti myös 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa. Brittikirjallisuudessa ja television brittituotannossa törmää aika useinkin tähän luokka-ahdinkoon ja entisten kaivostyöläisten kärsimykseen, ja tämä teos on siitä jälleen erinomainen kuvaus.

Ehdottomasti yksi vuoden parhaista teoksista! Blogipostaukset kirjasta löytyvät myös blogeista Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Samankaltaista lapsuuden kuvausta on Jeannette Wallsin teoksessa Lasilinna sekä Tara Westoverin kuuluisassa romaanissa Opintiellä. Äidin ja lapsen välisestä suhteesta puolestaan kertoo yhtä hienosti Alex Schulman teoksissaan, esimerkiksi Unohda minut.

20.11.2022

Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran Pohjola. Tarina katoavista lajeista ja toivosta

Mari Pihlajaniemi 2022. Tammi. 200 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pitäisi lukea enemmänkin tietokirjallisuutta, en tiedä miksi en kovin usein päädy sellaista lukemaan. Tähänkin teokseen törmäsin ihan sattumalta Turun kirjamessuilla, kun ohjelmaani tuli muutos ja menin hetken mielijohteesta kuuntelemaan Mari Pihlajaniemen haastattelua. Vaikutuin teoksen aiheesta ja laitoin sen heti kirjaston varausjonoon!

Lajit ovat riippuvaisia toisistaan, ja yhden lajin kohtalo vaikuttaa koko systeemiin. Valtaosa sukupuuttoon tapetun mukana katoavista on pieniä ja vaatimattomia. Niitä, joihin juuri kukaan ei kiinnitä mitään huomiota mutta joilla on oma merkittävä roolinsa koko ekosysteemissä.

Olipa kerran Pohjola kertoo meille tutuista, mutta valitettavasti katoamassa olevista lajeista. Pääosassa on naali, mutta Pihlajaniemi käy läpi myös sopuleiden, riekkojen, kuukkeleiden, peurojen ja monien muidenkin pohjoisten lajien tämänhetkistä tilannetta. Nämä lajit eivät nimittäin ole aina asuttaneet pelkkää pohjoista, vaan niitä on löytynyt Etelä-Suomea ja jopa Baltian maita myöten. On tietysti selvää, että lajien siirtyminen yhä pohjoisemmaksi ja niiden harvinaistuminen on ihmisten ja ilmastonmuutoksen seurausta, mutta Pihlajaniemi kertoo tarkemmin, mitä syitä ja seurauksia taustalta löytyy.

Nykyisen me ihmiset emme läheskään aina hävitä lajeja suoraan, vainoamalla tai pyydystämällä niitä. Nykymaailmassa lajit katoavat usein siks, että me pilaamme vähä vähältä niiden ympäristön ja elinmahdollisuudet.

Eläinten määrän väheneminen on ollut järkyttävän nopeaa. Moni yllä mainituista eläimistä on ollut vielä reilut sata vuotta sitten hyvin yleinen ympäri Suomen. Nykyään niitä tapaa tuntureilla, Kuusamon metsissä, syrjäisillä soilla tai rajojen ulkopuolella, jos lainkaan. Syynä tähän on ilmastonmuutos, ihmisasutuksen leviäminen, liikenteen kasvu ja tieverkoston laajeneminen, turismi, roskaaminen ja kilpailevien lajien leviäminen pohjoista kohti. 

Teos koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käy läpi lajien häviämistä, toinen Pohjolan siirtymistä yhä pohjoisemmaksi ja kolmas niitä mahdollisuuksia, joita ihmisellä vielä on lajien pelastamiseksi ja luonnon ennallistamiseksi. Teos alkaa katoavasta naalista ja loppuu naaliin, ihan viime aikojen huippu-uutiseen, Saamenmaalla pitkästä aikaa pesivään ja poikivaan naaliin. Toivoakin vielä siis on, vaikka tuntuu, että asiaan paneutuvilla biologeilla, tutkijoilla ja vapaaehtoisilla on lähes mahdoton tehtävä.

Pihlajaniemi kertoo eläinten ja luonnon tilasta hyvin helppotajuisella tavalla. Taustalla on paljon tutkimustyötä ja viitteitä niihin. Tekstiä on mukava lukea, se etenee mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla, jopa vetävästi. Sitä elävoittävät hassut ja söpöt yksityiskohdat tarkkailun kohteena olevista eläimistä, päiväkirjamerkinnät ja kirjailijan omakohtaiset kokemukset mm. mökiltä Kainuusta, Huippuvuorilta ja vapaaehtoisleiriltä käsivarren Lapista. 

Pienessä teoksessa on paljon asiaa, joka auttaa ymmärtämään ihmisen toiminnan, ilmastonmuutoksen, lajimuutosten ja lajikadon välisiä syy-seuraussuhteita. Mikä vaikutus on esimerkiksi retkeilijöiden jättämillä roskilla naalien elämään, miksi kuukkeleita ei näy Etelä-Suomen metsissä, miten soiden ojitus on ajanut riekot ahtaalle, miksi talvella valkoiseksi muuttuva naali on pulassa, jos lunta ei sadakaan tai mikä merkitys on kuivalla pakkaslumella sopuleiden pesintään verrattuna maahan kentäksi jäätyvään vesisateeseen.

Tämä teos ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi, mutta vaikutti ainakin minuun siten, että taidan tarttua tietokirjaan jatkossa useammin. Blogipostauksia en tästä löytänyt, mutta uskon että se löytää kyllä lukijoita! Kansikin on kerrassaan ihana!

8.11.2022

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Malma station. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo 2022. 295 s. Ostin omaksi.

Sydän hypähti onnesta kun huomasin kirjamessuilla, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi teos! Ostin sen heti hotellihuoneeseeni mukaan ja vietin illan hyvässä seurassa. Anni Valtonen kirjoitti Helsingin sanomissa Schulmanin viimevuotisesta romaanista Eloonjääneet osuvalla tavalla: "Omaan tietoisuuteen on avautunut uusia kerroksia, sen syviä tasoja on liikuteltu, lukijan omia piiloon ja syvälle painettuja muistoja ja muistijälkiä on raaputettu esiin."

Juuri samaan tapaan kuvailin Schulmanin tyyliä messujen jälkeisenä aamuna. Tuntuu kuin joku kaivautuisi ihoni alle ja suorastaan pelkään että sieltä löytyy jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. Lukeminen on huikea kokemus, vaikka se vähän ahdistaakin. Näin vaikutti myös Malman asema, jonne suuntaavat pieni Harriet-tyttö isänsä kanssa seitsemänkymmentäluvulla, vuosituhannen vaihteessa Harriet uudestaan miehensä Oscarin kanssa sekä parikymmentä vuotta myöhemmin heidän tyttärensä Yana.

Malman aseman läheltä löytyy tietysti jotain, joka selittää Harrietin elämästä paljon ja saa lukijan melkein suunniltaan. Sitä ennen tutustutaan kuitenkin tyttöön, jonka isosisko ja äiti muuttavat pois. Tyttö jää isänsä kanssa kahdestaan, tietoisena siitä, että hän oli kummallekin vanhemmalle se, jota he eivät haluneet mukaansa. Yksinäisestä ja varovaisesta lapsesta kasvaa oikukas ja epävarmuudessaan itsekeskeinen puoliso Oscarille, joka kertoo Harrietista aikuisena. Nainen ajautuu yhä useammin muistoihinsa, eikä pääse menneisyydestään irti. 

Hänellä on suora linja lapsuudesta nykyisyyteen, lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen millainen ihminen on nyt, lapsuudella voidaan ja pitääkin voida selittää kaikki.

Heidän tyttärensä menettää myös yhteyden äitiinsä ja jää yksin isänsä kanssa. Oscarilla on salaisuus, jota hän ei paljasta koskaan tyttärelleen, mutta joka paljastuu lukijalle ihan kirjan lopussa. Oscarin ja Harrietin yhteinen elämä on täynnä riitaa, eikä Oscarin kärsivällisyys kestä enää sen jälkeen kun Malmassa on käyty. Viha ja turhautuminen purkautuvat kohtalokkaalla tavalla. Tytär löytää äitinsä lapsena valokuvaaman reissun ja päättää tehdä sen itsekin aina rehevän omenapuun juurelle saakka. 

Schulmanin kuvaamia ihmissuhteita leimaa hylkäämisen pelko, miellyttämisen tarve ja aina niin ikuinen puhumattomuus. Lukijana minun oli välillä ihmeteltävä siten miten paljon vääryyttä molempien naisten lapsuuteen mahtuikaan. Vaikka lasten välit isiin viilenivät iän myötä, onnistuivat nämä välittämään lempeyttä ja turvaa omilla kömpelöillä tavoillaan. Pieni Harriet on isäänsä avoimempi silloin kun päivä on hyvä, mutta kun isä hermostuu, tytär vaipuu puhumattomuuteen ja sulloo ajatukset syvälle sydämeensä. Aikuisena hän siirtää hylkäämisen pelon tyttäreensä eikä pysty sitoutumaan. Sukupolvesta toiseen olisi pelastettu paljon muutamalla sanalla, vääryydet olisi voitu oikaista ja epäoikeudenmukaisuudet olisi voitu - ei ehkä estää, mutta ratkaista toisin. Siinä missä teoksen aikuisia vaivaa eräänlainen lapsellisuus ja itsekkyys, lapset joutuvat venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta, ja sen on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen.

Hän on tyttö pakomatkalla ja hänen on koko ajan pysyttävä liikkeellä, ei hän voi miettiä sitä mikä on jo tapahtunut. Hän ei saa koskaan katsoa taakseen, muuten hän kivettyy. 

Lue, mitä olen kirjoittanut Schulmanin aikaisemmasta kolmesta teoksesta Polta nämä kirjeet, Unohda minut ja Eloonjääneet. Löysin Malman asemasta vasta yhden postauksen, blogista Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48, sillä kirjailijan perheessä on linkki dekkaristi Ninni Schulmaniin.

6.11.2022

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Ninni Schulman 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Flickan med snö i håret. Suomentanut Maija Kauhanen. Tammi 2017. 442 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Helmetin lukuhaasteessa pitäisi löytää kohtiin 47 ja 48 samaan sukuun tai perheeseen kuuluvien kirjailijoiden kirjat. Olen jättänyt kohdat haasteessa lähes viimeisimmiksi, jotta saisin lisäaikaa ja lisää ideoita. Viimein sitten Helsingin kirjamessuilla keksin loistoparin! Huomasin, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi romaani. Hänen veljensä entisen vaimon dekkarit puolestaan ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Niinpä etsin kirjastosta Ninni Schulmanin ensimmäisen Magdalena Hansson -dekkarin ja ostin messuilta Alex Schulmanin tuoreen romaanin. 

Magdalena Hansson palaa poikansa kanssa pieneen kotikaupunkiinsa Hagforsiin Tukholmassa elettyjen vuosien jälkeen. Toimittajan paluu huomataan nopeasti ja Magda löytää vanhoja ystäviä uudelleen. Hänen työnsä paikallistoimituksessa osoittautuu jännittävämmäksi kuin mitä hän olisi koskaan odottanut, sillä pian uudenvuoden jälkeen erään talon maakellarista löytyy alastoman tytön ruumis. Tapaus ei jää ainoaksi, vaan samoihin aikoihin katoaa toinenkin tyttö.

Onko tyttöjen katoamisella mitään tekemistä toistensa kanssa? Poliisi pääsee nopeasti kadonneen Heddan salarakkaan jäljille, mutta mies katoaa eivätkä tutkimukset etene. Kuin sattumalta Magda alkaa epäillä bordellitoimintaa erään kerrostalon asunnossa. Hän saa avukseen taitavan valokuvaajan ja arvoitusten vyyhti alkaa vähitellen aueta. Apulaispoliisipäällikkö Christer Berglund löytää järkytyksekseen linkin bordellin ja iäkkään isänsä välillä, kun taas hänen työkaverinsa Petra Wilander pelkää kuollakseen oman teini-ikäisen tyttärensä puolesta.

Turvassa ei ole Magdalena ja tämän poikakaan. Magda alkaa saada uhkailevia viestejä paritusrinkiin kuuluvalta mieheltä. Sinnikäs toimittaja ei kuitenkaan luovuta, vaan jatkaa epävirallisia tutkimuksiaan. Kaiken keskellä Magda huomaa rakastuvansa mieheen, jonka kanssa hänellä on kaukainen ja kipeä historia. Onko nyt oikea aika antaa itsensä rakastua ja luottaa, vai onko avioerosta liian lyhyt aika? Onko hänen pieni poikansa valmis yhä uusiin muutoksiin?

Schulmanin dekkari oli varsin vetävä ja hyvin rakennettu. Elementtejä ei ollut liikaa ja kerronnassa pysyi hyvin kärryillä. Keskeisimmät hahmot esiteltiin hyvin ja uskon että heistä moni jatkaa sarjan seuraavissa osissa. Luin kansiliepeestä, että Magdalena Hanssonista kertovia teoksia olisi yhteensä viisi. Miljöönä on rauhallisen oloinen Hagfors - tällä kertaa kovan pakkasen ja lumen saartamana. Kotiin palaava Magda törmää tietysti Tukholmaan liitettäviin ennakkoluuloihin ja jopa paheksuntaan, mitkä kuuluvat asiaan pienellä paikkakunnalla. Naapureista pidetään kuitenkin hyvä huoli, vaikka aina ei voikaan olla ihan varma, mitä herttaisen ulkokuoren alla piilee.

Blogipostauksia teoksesta löytyy myös blogeista Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin kirjanurkka sekä Leena Lumi.

23.10.2022

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2018. Pokkarissa 435 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Valitsin kirjan Goodreadsin Best books of the month -listoilta vuosihaastetta varten. Kirja oli kovasti esillä ilmestyttyään muutama vuosi sitten eikä ihme. Kirjailijan elämään perustuva muistelmateos on yllättävä, järkyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen. 

Tara Westover kasvaa mormoniperheessä Idahossa. Hänen äitinsä opettelee kätilöksi sekä energia- ja yrittihoitajaksi, sillä perhe ei usko lääketieteeseen. Vahvasti hallituksen salajuonia pelkäävä isä pyörittää työkseen romuttamoa, joten synnytysten lisäksi Tara oppii myös fyysisiä miesten töitä isän apuna. Lapset käyvät kotikoulua, mutta ainakaan nuorimpien lasten kohdalla se ei enää toteudu. Lapset oppivat sen mitä oppivat arjen askareissa ja loput löytämistään kirjoista. Syntymätodistuksiakaan ei kaikille lapsille ole jaksettu hankkia.

Vainoharhainen isä on karismaattinen uskonmies, joka mielellään luennoi perheelleen jumalan tahdosta ja tytöille naisen paikasta. Taralla on hyvin vähän kontakteja perheen ulkopuolelle, joten isän luoma kuva maailmasta ja säännöistä on ainoa minkä tyttö tietää, kunnes teini-iässä alkaa kyseenalaistamaan ja kokeilemaan omaa tahtoaan. Isää pelottavammaksi vastustajaksi kohoaa kuitenkin yllättäen isoveli Shawn, jonka väkivaltaa Tara lopulta pakenee kauas, vaikka palaakin monta kertaa.

Kun hiljaisuus menisi sirpaleiksi ja raivo suuntautuisi minuun, tietäisin että katalyyttina, lopullisena aiheuttajana, oli jokin mitä minä tein. Tällaisessa taikauskossa on yhdenlaista toivoa: kuvitelma siitä, että hallitsee tilannetta.

Kouluja käymätön tyttö opettelee peruskoulun asiat itsekseen ja pääsee hyvin nuorena collegeen. Tie koulutukseen on auki, sillä pian opettajat huomaavat hänen lahjakkuutensa ja turvaavat hänelle mahdollisuudet aina Cambridgeen ja tohtoriopintoihin saakka. Nuoren opiskelijan on kuitenkin opittava hurja määrä asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä - käytöstavoista ja sosiaalisista tilanteista pukeutumiseen sekä kirjallisuuden ja taiteen lajeihin. Maailmassa tuntuu olevan valtava määrä lainalaisuuksia jotka ovat Taralle täysin vieraita.

Kaikki on kuitenkin opittavissa. Suurimmaksi haasteeksi Taran nuoruudessa nousee isän maailmankuvan kyseenalaistaminen, uhmaaminen ja siitä eroaminen. Hän kärsii painajaisista, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Kun Tara alkaa selvittää, löytyykö perheenjäsenistä tukea Shawnin harjoittaman väkivallan kohtaamiseksi, hän on jäädä yksin. Vanhemmat manipuloivat puheillaan sisarukset uskomaan, että Taran ja heidän omatkin muistonsa ovat vääristyneitä ja valheellisia. Jos heitä päättää uhmata ja puhua yhdestä perheenjäsenestä pahaa, uhkana on koko perheen hylkääminen.

Totuus on seuraavanlainen: minä en ole hyvä tytär. Minä olen petturi, musta lammas; minussa on jotain erilaista, eikä se ole hyvä asia. Haluan parkua, nyyhkyttää isän polvia vasten ja luvata olla toimimatta väärin enää koskaan. Mutta vaikka olen musta lammas, en kykene valehtelemaan, ja isä joka tapauksessa haistaisi valheen. -- En ole pahoillani, ainoastaan häpeissäni.

Muistelmien ensimmäisessä osassa järkyttävintä oli lasten kohtaama turvattomuus, sillä heidän isänsä oli romuttamolla täysin välinpitämätön työturvallisuudesta. Lapset altistuivat iskuille, palovammoille ja murtumille. Lääkäriin ei viety edes äitiä, joka sai auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Oliko niin että jatkuva altistuminen iskuille vammautti myös Shawnin mielen? Taran päästyä opiskelemaan hämmästelin sitä, miten valtavan työn hän on tehnyt itsekseen pärjätäkseen muiden mukana. Teoksen viimeisessä osassa olin ajautua suruun ja ihmetykseen Taran mukana, kun hänen maailmaansa alkoi repeytyä valtava kuilu ja yksin jäämisen pelko.

Todellisuus osoittautui taas tarua ihmeellisemmäksi. Mietin moneen kertaan, ettei näin suuri määrä vainoharhaa, välinpitämättömyyttä, uskoa, väkivaltaa tai sinnikkyyttä olisi mennyt uskottavasti läpi missään fiktion lajissa. Ja se että tämä kaikki on tapahtunut 2000-luvun alussa! Kirjan kirjoittaminen on ollut 29-vuotiaalle Westoverille varmasti sekä rankka että eheyttävä kokemus, sillä hänen lapsuus- ja nuoruuskokemuksistaan ei ollut vielä ehtinyt kulua juurikaan aikaa. Se on ollut myös rohkeaa, eikä varmastikaan ole parantanut välejä niihin, jotka hänet hylkäsivät.

Menestyskirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Kirjat kertovat. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, käy lukaisemassa mitä olen kirjoittanut Jeannette Wallsin Lasilinnasta, joka on hyvin samantyyppinen muistelmateos.