17.11.2019

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna-Riikka Kuisma 2019. Like. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa hienoa, että ehdin hoksata ja varata tämä teoksen kirjastosta ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamista. Varausjonot ovat nyt varmasti pidemmät! Olen urakoinut lukemisen kanssa tämän viikonlopun, sillä loka-marraskuussa ei lukutahti ole ollut ollenkaan normaalia, enkä enää edes usko pääseväni vuositavoitteeseeni. Mutta olen tyytyväinen, että tänä viikonloppuna on lukeminen ollut taas pitkästä aikaa helppoa ja luontevaa.

Siitä osin on kiittäminen Kuisman Kerrostaloa. Minun on vaikea määritellä, mikä teoksessa teki sen, että luin kirjan alle vuorokaudessa, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Kirja on täynnä yksityiskohtia, kohtauksia ja kohtaloita, jotka tekevät pahaa ja kuvottavat. Kerrostalon asukkaat elävät loputtomassa alkoholismin, huumeiden ja väkivallan kierteessä. Epätoivoiset ja näköalattomat ihmiset päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin. Lasten on huono kasvaa keskellä levottomuuksia ja hämäriä bisneksiä, naiset joutuvat alistumaan rooliin jota ei soisi kenellekään. Lasten isiä ei näy, sillä miehet kuolevat nuorina tai joutuvat vankilaan.

Herättyään hän hamuaa povitaskua ennen silmien avaamista, kokeilee läpi muut taskut ja taputtelee sitten patjaa vieressään, kunnes löytää pullon. Sydän tykyttää ja hiki puskee ohimoista. Mieli ehti käydä pakokauhun laitamilla, hipaista vapaan pudotuksen pelkoa: mitä olisi ollut tipahtaa tähän, tärinään, kramppeihin, kuolemaa. Ei tänään.

Kuisma on vienyt kerrostalonsa suomalaisia peruslähiöitä pidemmälle, painajaiseen joka on kai mahdollisuuksia rajoissa eikä välttämättä edes kovin kaukana totuudesta, ainakin jos mieleen tulee jokunen brittidekkari ja niiden levottomat vuokrakasarmit. Televisiossa tällaista on saattanut nähdä ennenkin, kirjallisuudessa vähemmän, eikä Suomessa ehkä kuitenkaan. Dystopiamainen tunnelma syntyy siitä, ettei kerrostalokompleksilla ole juurikaan yhteyksiä ulkomaailmaan. Se pyörii kuin omaehtoinen organismi jossa jokaisella asukkaalla on roolinsa. Yhteys ulkomaailmaan kuitenkin on, eikä totuus taida kestää päivänvaloa. Tai sitten kyseessä on kahden psyykosissa elävän nuoren hurja mielikuvitus.

Kerrostalossa on trillerin tuntua ja liikettä, vaikkei varsinaista juonta olekaan. Lopussa tapahtuu asioita, jotka aiheuttavat niin jännitystä kuin pelkoakin. Loppu jää avoimeksi, suunta voi olla mikä tahansa. Pidin myös romaanin rakenteesta. Luvut olivat keskenään hyvin erimittaisia ja lyhenivät etenkin loppua kohden, kun tunnelma tiivistyi. Kukin luku antoi äänen vuorotellen vaihtuville päähenkilöille, jotka herättivät hyvin erilaisia tunteita surusta ja säälistä inhoon tai ihmetykseen. Kerrostalo poikkeaa ihan taatusti kirjallisuuden valtavirrasta, ja vaikken sen kaunokirjallisista piirteistä ole ihan vakuuttunut, se on muuten kyllä lunastanut paikkansa Finlandia-kahinoissa. Se on teoksena jotenkin raikkaan erilainen, joskin raikas sanana on ihan väärä silloin kun likaisten vuokra-asuntojen huurut lyövät ovella vastaan!

Kerrostalon ovat lukeneet myös Kirjarouvan elämää ja Rakkaudesta kirjoihin.

Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen 2019. WSOY. 299 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Puikkosen edellinen teos, Eurooppalaiset unet, teki vaikutuksen ajankohtaisuudellaan ja oli syystäkin Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2016. Ajassa on vahvasti myös tämä Lupaus. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen - näin ajattelin - jossa ilmastonmuutos on edennyt pidemmälle, hallitukset hajoavat, ihmiset ovat liikkeellä ja yhteiskunta näyttää merkkejä sortumisesta. Silti samaan aikaan on huolehdittava, että lapsi käy koulua, lukee läksynsä ja syö terveellisesti.

Elämme kuin sodassa, arkea, joka pysyy samanlaisena, vaikka sota olemme me, se mitä teemme. Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalta.

Rinna on äiti, joka potee voimakasta ilmastonmuutosahdistusta ja antaa lapselleen lupauksen tulevaisuudesta. Onhan hänkin saanut lupauksen omalta isältään. Maailma on kuitenkin jo tilassa, jossa hänen lupauksensa on vaarassa. Rinna tekee kaikkensa suojellakseen lastaan, mutta ajautuu oman ahdistuksensa kanssa syövereihin, joista on vaikea nousta pinnalle. Rinnan veli Robert rakastuu tutkijaan kaukana Grönlannin jäätiköille. Robertin kohtalo nivoutuu ilmastonmuutokseen ja alati jäiden kätköissä virtaaviin sulavesiin.

Kerronta on pääosin Rinnan, mutta paikoin äänen saavat myös kasvava tytär ja Robert, pari sivuhenkilöäkin. Hyvä, ryhtiä tuova ratkaisu. Hieno yksityiskohta on mm. paniikkikohtauksista kärsivä pääministeri. Romaanin alku on paljolti äidin huolta ja omia lapsuusmuistoja, enkä kovin ihastunut ollut vielä siinä vaiheessa. Kaipasin jonkinlaista potkua. Sitten jossain kohtaa huomasin, että jäinkin koukkuun ja tarinan tahti ikään kuin kiihtyi. Alun taustoitus, nostalgisuus ja hienoinen siirappisuuskin luovat hyvän pohjan lopun tapahtumille ja ratkaisuille.

Haluan muistaa kaikki hänen ikänsä, mutta saan kiinni vain väläyksiä, en pysty tarkentamaan kuvaa, en ole varma, minkä ikäinen hän milloinkin on. Haluan muistaa, miten olemme riidelleet. Istun tässä, kitken ja haluan muistaa.

Puikkosen tekstissä on pienin paikoin herkullista maagisuutta - juuri niin vähän, ettei sitä melkein ole. Yksi kauneimpia tällaisia kohtia on ihan lopussa, kun naisesta tulee yhtä luonnon kasvun kanssa. Muutenkin tarinassa on unenomaisuutta. Henkilöt tekevät asioita rakkaudesta tai etsivät sitä, joutuvat luopumaan. Kaipaus on voimakasta, lapsuudesta haetaan kiinnekohtia ja perusteluita. Vanhemmat toivovat (tietysti) parasta lapsilleen, mutta lapsista tulee itsenäisiä, omanlaisiaan päätöksentekijöitä, kuten aina. Vahva teos, joka jää resonoimaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin ihan tosissani, että tämä taisi nyt olla tässä. Maailma sellaisena kuin sen tunnemme. Ymmärrän vanhempien tuskan.

Lupauksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Luettua elämää.

5.11.2019

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu 2019. Otava. 118 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän pienen romaanin erikoisuuden huomaa viimeistään nukkumaan mennessä. Juuri ennen nukahtamistani ymmärsin olevani sandumaisessa unen ja valveen rajamaastossa, tietysti omissa ajatuksissani, mutta selvästi juuri lukemani vaikutuksen alaisena. Jännää!

Sandun toiseen romaaniin mahtuu paljon, vaikkei sivuja ole kuin 118. Kehystarinana kulkee unenomainen kuvaus nuorista tytöistä tai naisista, jotka uivat ja tanssivat vedessä, joessa joka on kahden maan välissä, maassa joka eroaa naapuristaan kuin välissä olisi monta vuosikymmentä. Kehystarina muistuttaa Euroopan kahtiajakoa ja vierekkäisten naapureiden katseita vastakkaisiin suuntiin. Uimareiden taito ja menestys vie heitä poispäin, mutta onko se ankaran harjoittelun syy vai sen seuraus?

Vesileikkien välissä Sandu kertoo kuuden naisen tarinan. Naiset ovat lähteneet maailmalle, kuka mistäkin syystä. Heitä yhdistää muukalaisuus, toiseus, vieras aksentti tai vähintäänkin sen pelko tai häpeä. Matkoilla he kohtaavat epäluotettavuutta, epämukavia katseita ja apua, jota ei aina kannattaisi ottaa vastaan. Näistäkin naisista tai heidän taustoistaan voi päätellä jotain itäeurooppalaista tai ehkä suomalaista, mutta maita ja alkuperiä ei juurikaan paljasteta. Se onkin kiehtovaa ja tavallaan tarinat voisivat olla mistä ja kenestä tahansa. Samanlaisia matkustajia ja kohtaloita on maailma täynnä.

Sandu kirjoittaa tekstiä, jota on helppo ja mukava lukea. Samasta pidin hänen esikoisessaan, Valas nimeltä Goljat, joka ylsi Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2017. Teksti on kuitenkin samalla uskomattoman tiivistä ja tarkkaan harkittua. Sandu kirjoittaa vain sen, mikä on tarpeellista. Silti hän onnistuu luomaan tunnelmia, jotka poikkeavat toisistaan selvästi, kuin vaikkapa tämän teoksen kehystarina ja katkelmat kuudesta naisesta. Unenomaisen, maagista realismia muistuttavan kehyskertomuksen tyyli vaihtuu kuuden naisen realistiseen, suorastaan raa'an rehelliseen kerrontaan. Ja kuitenkin ne luovat kokonaisuuden, jossa osat täydentävät toisiaan kauniisti.

Vesileikeistä myös näissä blogeissa: Tuijata ja Kirja vieköön! 

4.11.2019

Donna Leon: Kohtalokkaat lääkkeet

Donna Leon 1999. Englanninkielinen alkuteos Fatal Remedies. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2002. Pokkarissa 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän dekkarin myötä sanon hyvästit tämänvuotiselle Helmet-lukuhaasteelle. Olen nähnyt yllättävän vähän tuntemattomien ihmisten lukevan kirjoja (kohta 26) - toivottavasti joku kännykkää käyttävistä lukee e-kirjaa tai kuuntelee äänikirjaa! - joten minulla ei ole ollut kuin kaksi teosta joista valita. Eräässä pubissa nuori nainen luki Donna Leonia. Teoksen nimeä en nähnyt, mutta päätin että riittää, kunhan haen kirjastosta jonkin kappaleen Leonin lukuisasta tuotannosta.

Ensi alkuun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut Leonia italialaiseksi. Ihmettelin hetken, miksi hän on kirjoittanut englanniksi, mutta sitten tarkistin faktat. Kirjailija on toki asunut pitkään Italiassa ja nimenomaan Venetsiassa, jonne hänen Guido Brunetti -sarjansa sijoittuu. Kohtalokkaat lääkkeet on uskoakseni sarjan kahdeksas teos.

Juonesta en ajatellut kertoa muuta kuin että tapahtumissa on tiiviisti mukana Brunettin vaimo Paola, epäilyttävän matkatoimiston taustalla vaikuttava liikemies ja hänen toimensa, jotka yltävät yllättävän laajalle. Dekkarissa edetään varsin pitkälle ennen kuin Brunetti kumppaneineen pääsee oikeille jäljille, ja sen jälkeen tarina eteneekin hyvin nopeaa niin että lopussa tulee jo liiankin hätäinen fiilis. Alkupuolen tekstissä nautin verkkaisemmasta tahdista ja Brunetin maailmasta kauniissa Venetsiassa.

Ehkäpä itse juonta mielenkiintoisempana pidinkin Leonin kuvailemaa italialaista yhteiskuntaa. Kirja on 20 vuotta vanha, mutta uskon että moni siinä vaikuttava piirre on edelleen voimissaan. --- hän meni sillankorvassa olevaan baariin syömään tramezzinon ja juomaan lasillisen viiniä ja odotti että muut palaisivat lounaalta. Työpäivien rytmissä näkyy pitkä lounastauko ja jopa pienet iltapäiväunet ennen kuin kolmen maissa palataan muutamaksi tunniksi takaisin töihin. Myöhään illalla syödään toisen kerran, usein ulkona tai ystävien luona.

Leon tuo sarkastisella tavalla esille sen, miten paljon italialaiset ottavat/ovat aikoinaan ottaneet (?) vapauksia verojen maksun suhteen. Joskus hänestä tuntui että Italiassa kuka hyvänsä sai anteeksi minkä tahansa hirmuteon vain sanomalla että se oli tehty verotussyistä. Tee selvää perheestäsi, ammu koirasi, polta naapurisi talo: kunhan vain sanot tehneesi sen verotuksellisista syistä, yksikään tuomari tai yksikään valamiehistö ei tuomitse sinua. Mietin myös sitä, ovatko kirjassa kuvatut naisten roolit osittain jo hieman vanhanaikaisia - ainakin pohjoismaisiin dekkareihin tottuneen näkökulmasta. Toisaalta Brunetti itse osaa potkia niitä vastaan!

Ihan lempidekkaristeihini ei Donna Leon tällä teoksella yllä, vaikka sympaattisesta Brunettista taisin hieman tykätäkin. Venetsian kapeilla kujilla, campoilla ja kanavilla oli kuitenkin viihdyttävää kulkea. Kännykän karttaohjelma oli ahkerassa käytössä ja Italiaan tekee mieli! Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jokken kirjanurkka ja Paljon melua kirjoista.

27.10.2019

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemiri 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Pappaklausulen. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 333 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Poika, joka on nyt myös isä, kärsii isäsuhteestaan, sillä isä, jonka on nyt isoisä, ei ole aina ollut pojan elämässä läsnä. Oli vuosia, kun isä pysyi poissa, ja se on jättänyt poikaan jäljen. Pojan on vaikea olla tyytyväinen, hän janoaa kiitosta ja huomiota. Lapsiperheen arkea kuvataan isyyslomaa viettävän isän näkökulmasta samalla kun isoisä saapuu pitkältä ulkomaanjaksoltaan takaisin lastensa lähelle. Pojalla, isällä ja tyttärellä on kymmenen päivää aikaa selvittää välejään, mutta muukin elämässä tuntuu horjuvan, ei pelkästään isän ja aikuisten lasten välinen suhde.

Romaanin hahmoilla ei ole lainkaan nimiä, ja pidin kovasti tällaisesta ratkaisusta. Näkökulma on (uskoisin, minulla ei itselläni ole pieniä lapsia!) tavallaan hyvin mahdollinen ja sellaisenaan uskottavan tuntuinen, arkinen. Silti lukija pääsee juuri näiden yksilöiden päiden sisään juuri sopivan verran. Khemirin kerronta on mukavan ilmavaa ja vähäeleistä, eikä kaikkea sanota ääneen. Vähitellen paljastuu lisää ja lopuksi kokonaiskuva on selkeämpi, muttei suinkaan aukoton.

Poika kärsii selvästi enemmän kuin siskonsa, ja muutenkin naiset tuntuvat olevan tässä romaanissa miehiä vahvempia. Säröjä on monen elämässä ja ne vaikuttavat näiden kolmikymppisten elämään enemmän tai vähemmän. Eikä paljon poissaollut isäkään ole ihan vailla katumusta tai tunteita, vaikka hyvin itsekkään kuvan hänestä saakin. Hänen poissaoloilleen kirjailija ei juurikaan anna selitystä, mutta ero nuoremman sukupolven arvoihin ja tunne-elämään on ihan selkeä. Siinä missä Isän säännöt on (lapsi)perheromaani, se on myös kuvaus sukupolvien välisestä kuilusta ja pyrkimyksistä korjata vanhempien tekemät virheet.

Alkuun ajattelin, ettei minulla taida olla kovinkaan yhteistä tällaisen romaanin kanssa, mutta melko pian huomasin, ettei sillä ole merkitystä. Tarina vie mukanaan, tunteet ja konfliktit ovat hyvin yleismaailmallisia ja tuttuja, ja kuten sanoin, pidin kovasti tekstin rakenteesta ja ilmavuudesta. Kertojan ääni on pääosin pojan tai isän, mutta välillä myös siskon, naisystävän tai jopa pienten lasten - näkökulma, jonka ansiosta sai välillä hieman hymyilläkin. Hyvä, sillä päähenkilömiesten luonteenpiirteissä ja valinnoissa oli aika paljonkin ärsyttävää!

Tämä teos teki sen verran suuren vaikutuksen, että ostin eilen kirjamessuilta Khemirin aikaisemman teoksen Kaikki se mitä en muista. Isän säännöistä lisää blogeista Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit.

Lauantaina kirjamessuilla

Hotellissa hyvin ja pitkään nukutun yön jälkeen aloitin messupäivän täynnä intoa. Yleisen tunnelmoinnin jälkeen päädyin messukaverini kanssa kuuntelemaan Punavuoreen uuden taiteilijanimen S/S Urst kahta taitavaa kirjailijaa, Siri Kolua ja Salla Simukkaa. Naiset ovat aloittaneet yhteisen jännitystrilogian, niin ikään kahdesta naisesta. Monitasoisia yhteyksiä ja salaisuuksia sisällään pitävä Kontakti vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. Toivotaan yhteistyölle onnea ja menestystä!

Puolen päivän jälkeen kuuntelin Töölössä, kun Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen haastatteli kirjailija Tommi Kinnusta sekä kahta poliitikkoa, ErkkiTuomiojaa ja Hilkka Kemppiä. Aiheena oli katsoa kymmenen vuoden päähän. Panelistit keskustelivat koulutuksen merkityksestä, lukutaidosta, sanavarastosta ja niiden vaikutuksesta maailman jäsentymiseen ja ilmaisun tilaan, tiedon vääristymiseen ja taitojen vaaralliseen eriytymiseen. Kaikki olivat tietysti yhtä mieltä siitä, mikä merkitys kirjallisuudella on tunneälyn kehittymiselle, tai miten lukutaito vaikuttaa itsenäiseen osallistumiseen ja historian tuntemiseen. Koska läsnä oli poliittisia päättäjiä, aiheeksi oli hyvä nostaa myös taiteen tukeminen. Eduskunnasta tulikin terveisiä, että apurahojen määrää ollaan nostamassa, sillä kirjailijoiden tuotoksillaan tienaamat tulot ovat keskimäärin hälyyttävän pieniä.

Kello 13 kävimme kannustamassa ja kuuntelemassa kollegaamme, esikoiskirjailija Katja Kärkeä, jota haastatteli Akateemisen nurkalla Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Katjan teos on saanut mukavasti positiivista julkisuutta, ja pikku hiljaa kirjailijan identiteettiin kasvava opettaja onkin sopinut jo seuraavan teoksen valmistumisesta vuodelle 2021. Lue Katjan kirjasta Jumalan huone lisää täältä!

Maukkaan lounaan jälkeen kävelimme Esplanadille kuuntelemaan Sami Lopakan haastattelua. Lopakan Marras ilmestyi viisi vuotta sitten. Nyt markkinoilla on Loka, niin ikään suomalaismiehen synkkyydestä ammentava teos. Haastattelija lupasi, että Loka itkettää viimeisten viidenkymmenen sivun ajan - kuulostaa lupaavalta. Tiedän jo, kenelle tämä kirja lähtee joululahjaksi!

Heti Lopakan jälkeen siirryin Töölöön ilmastodystopioiden maailmaan. Dystopiakirjailijat Maarit Verronen ja Markku Rönkkö kävivät todella mielenkiintoisen keskustelun haastattelija Ville-Juhani Sutisen johdolla muun muassa siitä, mikä luo tarpeen tällaisille "painajaisunen logiikalla kulkeville tarinoille" eri ajoissa. Viime aikoina genre on kokenut suorastaan buumin. Erilaiset pelot ovat aina olemassa ja kaunokirjallisuus pystyy käsittelemään niitä tunteiden tasolla ihan eri tavalla kuin tietokirjallisuus. Usein teoksissa tapahtumia tärkeämpiä ovatkin ihmisten reaktiot.

Koska Senaatintorille ei ollut pari minuuttia myöhässä enää mitään mahdollisuutta päästä kuuntelemaan Sofi Oksasta, päätin keskittyä päivän shoppailutavoitteiseen. Siihen ei loppujen lopuksi kulunut kovinkaan paljon aikaa, mutta mukaan lähti huolestuttavan raskas pino niin kaunokirjallisuutta kuin kauniita toimistotarvikkeitakin. Niiden raahaaminen lähijunien asemille ja tänään kotiin tuntuu nyt selässä, mutta ainakin osa joululahjoista on hankittu, ja oma lukemattomien kirjojen pino kasvaa entisestään!

Vilkkaan, antoisan päivän kruunasi kuoharihetki hyvässä seurassa! Ensi vuonna taas!



19.10.2019

Louise Penny: Kylmän kosketus

Louise Penny 2006. Englanninkielinen alkuteos Dead Cold. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 415 s. Sain kirjan kustantajalta. Kuva myös Bazarin.

Ajoitin Louise Pennyn ensimmäisen Three Pines -sarjan teoksen Kuolema kiitospäivänä kesälomareissuun ja uskon että kirjan lukeminen teki silloisesta matkakohteesta vielä ihanamman kuin mitä se ehkä olikaan! Tämän toisen teoksen sain kustantajalta viikkoa ennen syyslomareissua ja tiesin heti, että odotan sen aloittamista siihen saakka, että olen lomalla. Oikein kutkutti ihanasti kun tiesin, mitä oli tulossa!

Quebeciläinen rikoskomisario Armand Gamache saapuu jälleen pieneen Three Pinesin kylään. Tällä kertaa kylä on kauniisti lumen peittämä, mutta järven rannalla on curling-ottelun aikana tapettu nainen. Vastikään kylästä talon ostanut CC de Poitiers on kuollut. Tekotapa on vähintäänkin monimutkainen ja miten on mahdollista, ettei kukaan nähnyt mitään? Naisen kuolema ei aiheuta juurikaan surua, sillä tämän ilkeän ihmisen läheisyydessä ei ollut kenenkään hyvä olla, etenkään hänen tyttärensä.

Kuten arvata saattaa, surman taustalta löytyy salaisuuksia ja synkkiä tarinoita, paljon surua ja rakkaudenkaipuuta - mysteerejä, joiden kimpussa viisas ja empaattinen Armand Gamache on parhaimmillaan. CC:n lanseeraama hutera elämäntapaoppi uhkaa Three Pinesin oman hengellisen äidin asemaa, mutta onko sekään varsinainen syy rikokseen? Samaan aikaan Quebecin katujen joulukiireissä kuolee vanha nainen, jonka henkilöllisyys ratkeaa vasta kun Gamache saa tapauksen tutkittavakseen.

Talvinen kylä on pelkkää idylliä. Luonnonkaunis, pakkasen purema sijainti, vanhat talot ja sympaattiset asukkaat, tunnelmallinen joulunaika. Three Pines -sarjan ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat läsnä, mutta uusiinkiin tutustutaan. Armand Gamache on kylässä jo kuin kotonaan, vaikka arktiset olosuhteet asettavatkin haasteita. Toisiaan rakastavan kyläyhteisön lisäksi poliisit saavat nauttia joulunajan herkullisista antimista, lämmittävistä juomista ja takkatulesta. Valitettavasti Gamachella on kuitenkin omakin menneisyyden haamu, joka hänen on kohdattava ennen loppuratkaisua.

Ihana tietää, että sarjaa suomennetaan lisää. Takakansi nimittäin lupaa, että huhtikuussa 2020 ilmestyy kolmannen osan suomennos. Raimo Salminen on tehnyt hyvää työtä teoksille ominaisen lämminhenkisen tunnelman kääntämisessä. Toki teokset ovat muutakin, sillä eihän murhatarina etenisi pelkästään puuterilumen ja kuuman totin ansiosta. Tarinan juoni vetää ja dekkareille tyypillisiä käänteitä on riittävästi. Louise Pennyn kirjat ovat cozy crimea (ehkä jopa comfort crimea!) parhaimmillaan. Ihmettelen kaiken muun lisäksi sitä, miten tällainen elämänviisauksia ja mieltä rauhottavia ohjeita pursuava teksti saa kyynisemmänkin lukijan pauloihinsa. Imeliä nämä kirjat eivät onneksi missään nimessä ole. Hyvä että huhtikuuhun on kuitenkin matkaa, muuten voisin saada yliannostuksen söpöyttä!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Tuoreen teoksen arviot löytyvät myös blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Kirja vieköön!