Arttu Tuominen: Alec

Arttu Tuominen 2025. Otava. 365 s. Lainasin kirjastosta/luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvasta Delta-sarjasta, joten oli helppo tarttua uuden sarjan ensimmäiseen osaan. Alec sijoittuu Sallaan, Itä-Lappiin, jossa Neuvostoliiton hajoaminen näkyy rikollisuuden kasvuna. Eletään vuotta 1992 ja lama on iskenyt nousukaudella kasvaneeseen turismiin rajusti. Moni Sallassa rakentamisen ja yritystoiminnan vauhtiin päässyt joutuu myöntämään, etteivät ehtyneet turistivirrat elätä enää.

Itärajan takaa virtaa Suomeen kuitenkin huumeita ja väkivaltaa kaihtamattomia miehiä. Laman kourissa olisi suuri houkutus lähteä mukaan rahakkaisiin puuhiin tai vähintäänkin auttaa rajantakaisia rikollisia. Minkä verran rajavartiolaitos tai pieni paikallinen poliisi pystyvät valvomaan yöllisiä kuljetuksia? Yllättäen paikallispoliisi Samin 14-vuotias tytär Liina näkee valokuvausretkellään jotain, mikä ei olisi tarkoitettu hänen - tai kenenkään - silmille.

Talvi ja lumipyryt peittävät jäljet nopeasti, ja Liina on taitava niin suksilla kuin moottorikelkan kanssa. Hän kertoo näkemästään isälleen ja valokuvat teetetään, mutta joku ehtii väliin ja Samilla kestää hetken ennen kuin hänelle valkenee, ketä Liinan ottamissa kuvissa on venäläisten lisäksi. Tapaus on niin suuri ja vakava, että Samin avuksi Sallaan saapuu keskusrikospoliisi. Paikallistuntemuksesta ja laman vaikutuksista naapurustoon on kuitenkin enemmän hyötyä kuin helsinkiläisistä. Miten käy Liinan, joka on nähnyt liikaa, tai Samin, joka tuntee ihmiset?

Kirja on saanut nimensä salaperäisestä erakosta, naapurista, johon Liina on tutustunut muita paremmin. Alecilla on taitoja, jotka auttavat yhteenotoissa venäläisten kanssa, ja kiehtova tausta, joka olisi melkeinpä erillisen jännärin arvoinen. Tähän teokseen se tuo lisämaustetta, mutta jää kaikkinensa vähän irralliseksi kokonaisuudesta. Liina on myös poikkeuksellisine ominaisuuksineen hyvin kiehtova ja tuo tarinan tulevaisuuteen, kun vuonna 2027 Helsingissä selvitetään kuolemantapausta. Mietin, onko Liinassa aineksia sarjan tuleviin osiin, vai onko sarjan osia yhdistävä tekijä kenties Lappi?

Tuomisen teksti on jälleen kerran hyvin vetävää ja sujuvaa. Samalla tavalla kuin Delta-sarjassa Pori, Salla ei ole pelkästään miljöö tapahtumille, vaan ikään kuin yksi päähenkilöistä. Talvinen Itä-Lappi on kuvattu realistisella tavalla, laman vaikutukset ja rahavaikeudet ovat hyvin konkreettisia, itärajan läheisyys suorastaan pelottava. Luen varmasti sarjan seuraavankin osan!

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

Barbara Kingsolver 2022. Englanninkielinen alkuteos Demon Copperhead. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2025. 617 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arvostettuja palkintoja voittanut Demon Copperhead on saanut inspiraationsa Charles Dickensin David Copperfieldistä, pojasta joka kasvaa köyhissä oloissa. Yhdysvaltalaiskirjailija Barbara Kingsolver asuu Appalakkien alueella, joten hän tuntee hyvin alueen sosiaali-ekonomisen rakenteen ja opioidikriisin, jotka taustoittavat romaania vaikuttavalla tavalla.

En ollut aikaisemmin kuullut melongeoneista, pääosin Appalakkien alueella asuvasta historiallisesta, monietnisestä ihmisryhmästä, johon romaanin päähenkilö Demon kuuluu. Punatukkaisen pojan ulkonäkö on peräisin isältä, jota yksinhuoltajaäidin poika ei koskaan ehdi tavata. Resuinen lapsuus jatkuu pian ilman äitiä, joka kuolee nuorena. Demon kiertää muutaman sijaisperheen, oppii tekemään raskasta työtä, selviämään välinpitämättömien ihmisten kanssa ja huolehtimaan itsestään. Hän löytää sinnikkyytensä ansiosta isoäitinsä, joka saa suhteillaan pojalle paremman sijaisperheen. 

Rankka lapsuus vaihtuu urheilulliseen nuoruuteen, kun uusi sijaisisä näkee Demonin kyvyt amerikkalaisessa jalkapallossa. Nuorukaisesta kasvaa komea ja suosittu lahjakkuus, mutta polvivamma ja kohtalokas rakastuminen vievät Demonin syvälle päihteiden maailmaan. Kingsolverin romaanissa on melkein ähkyksi asti aineksia ja teemoja, mutta kuten Demon itse oppii huomaamaan, Appalakkien köyhälistöstä ei muu maailma ole kiinnostunut. Siksi on tärkeää, että kirjailija on sijoittanut tarinansa keskelle opioidikriisiä pahimmillaan. Pienten paikkakuntien näköalattomuus ja nuorten riippuvuudet ovat sydäntä raastavaa luettavaa.

Koskettava on tietysti myös orpolapsen kasvutarina ja on suoranainen ihme, että hän selviää itse kaksikymppiseksi asti kertomaan tarinansa. Vaikka lasta heitellään kodista toiseen, työstä toiseen ja hän on välillä pitkiä aikoja ilman kunnon huolenpitoa, Demonin elämässä on kiinnekohtia ja tärkeitä aikuisia, joiden avulla hän pysyy kiinni elämässä silloinkin kun lähellä kuollaan tai sukelletaan syvyyksiin. Lapsuuskodin (asuntovaunu) naapuriperhe jälkeläisineen, valmentajahuoltaja tyttärineen sekä salaperäinen isoäiti veljineen ovat ratkaisevassa roolissa, vaikka eivät sitä itse aina ymmärräkään.

Alkuun minua hieman ärsytti tarinan kertojan ääni, joka on todella sarkastinen, mutta kun ymmärsin, että kertoja on parikymppinen Demon itse, tajusin ettei äänelle ole vaihtoehtoja. Kukaan muu kertojana ei pääsisi yhtä hyvin käsiksi Demonin kokemuksiin ja havaintoihin kuin hän itse. Demonin oma ääni tekee tekstistä sarkastisen lisäksi nuorekasta ja sitä sävyttää musta huumori, jonka avulla kertoja jaksaa itse käydä läpi mitä vaiherikkaimman ja traagisimman elämänsä. Vetävä ja runsas lukukokemus, joka avaa silmiä ja opettaa varmasti jotain uutta.

Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman

Jenni Räinä 2025. Like. 217 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jenni Räinä on ollut mukana kirjoittamassa useampaakin tietokirjaa, kuten vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandian voittajaa, Metsä meidän jälkeemme. Hän on kirjoittanut myös romaaneja, kuten viime vuonna ilmestynyt Vaino. Vahva suositus molemmille! 

Veden ajat on tietokirjana opettavainen ja informatiivinen, tietysti, mutta se pakottaa kiinnittämään huomion ympäristössä tapahtuvaan muutokseen, mikä tekee siitä myös koskettavan ja ajatuksia herättävän. Teoksen luvut koostuvat erilaisista vesistöistä ja niiden olomuodoista: virta, lähde, puro, koski, muinainen meri, sivujoki ja suisto. Räinä tutkii, millä tavalla nämä ovat muuttaneet olemustaan hänen isänsä nuoruudesta ja elinajoista tähän päivään. Hän panee merkille, mikä vaikuttaa ihmisen kykyyn havainnoida muutosta, milloin muuttuneesta vedestä tulee jälleen normi, ja miten tämä vaikuttaa päätöksentekoon.

Valtaosa Räinän havainnoista on Pohjois-Pohjanmaalta, mutta mukana on muutamia muuallakin sijaitsevia vesiä, ja tietysti tutkimustietoa laajemminkin. Teos on katsaus ihmisen vaikutuksesta veden kulkuun, veden kulun muutosten vaikutuksista eläimiin ja kasveihin - tai toisin päin. Millä tavalla metsien ojittaminen on peruuttamattomalla tavalla vaikuttanut vesistöihin ja niiden varrella asuvien ihmisten elinkeinoihin ja arkeen. Miksi purot ovat kadonneet lähes kokonaan ja millä tavalla lähteet muodostuvat.

Koskettavan teoksesta tekee toisaalta se, miten se onnistuu huolestuttamaan ja jopa ahdistumaan siitä, miten nopeasti ihmisen toiminta on vaikuttanut vesistöihin - vain muutamassa vuosikymmenessä - ja miten talous on mennyt kaiken edelle. Alkuun monet päätökset on voitu laittaa jälleenrakennuksen ja ehkä vielä tietämättömyydenkin piikkiin, mutta ajan mittaan ihminen on vain asettanut itsensä luonnon edelle. Koskettavuutta teokseen tuo toisaalta se, millä tavalla Räinä kuljettaa retkillään ja havainnoissaan mukana jo edesmennyttä isäänsä, tämän tapaa nähdä luonto ja tämän muistoja entisaikojen vesistöistä. Teos on kirjailijalle hyvin omakohtainen.

Nopealukuiseen teokseen olisin kaivannut ehkä vielä lisääkin tietoa, sillä olisin viihtynyt sen vesien parissa vähän pidempäänkin. Toisaalta tällaisenaankin teos on vahva puolustuspuheenvuoro ja pysäyttävä kuvaus katoavaisuudesta. Räinän teksti on mukava yhdistelmä faktaa, pohdiskelua, keskusteluja ja tarinallisuutta. Oma suhteeni Pohjois-Pohjanmaahan saa aina kiinnostumaan Räinän teosten teemoista. Jos soiden tila kiinnostaa, Räinän teos Suo muistaa on oiva romaani suoluonnosta, ojituksista, ennallistamistyöstä ja tyhjentyneestä maaseudusta.

Douglas Stuart: Nuori Mungo

Douglas Stuart 2022. Englanninkielinen alkuteos Young Mungo. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2023. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Douglas Stuartin esikoisromaani Shuggie Bain oli niin järkyttävän hyvä - Booker-palkinnon voittaja! - että Nuori Mungo meni lukulistalle heti ilmestyttyään. Silloin kävi kuitenkin niin, etten ehtinyt lukea sitä ajoissa, kirja piti palauttaa takaisin kirjastoon, ja teos unohtui. Kunnes näin sen jälleen kirjaston hyllyssä eräänä päivänä ja aloitin sen saman tien. Nyt Nuori Mungo on luettu ja melko ylistävät pisteet annan sillekin.

15-vuotias Mungo elää Glasgowin köyhälistöalueella, jossa protestantit ja feeniläiset eli katolilaiset ottavat jatkuvasti yhteen. Tätä ennen olin sijoittanut kyseiset kahnaukset Irlantiin, mutta nyt tiedän, että kahtiajako koskee yhtä lailla Skotlantia. Mungon äitiä ei juuri näy, tai jos tämä piipahtaa kotona, hän on niin kännissä ja ailahtelevainen, ettei hänestä ehdi huokua äidillistä tukea. Sitä Mungo kuitenkin kovasti kaipaa ja yrittää olla äidilleen mieliksi aina kun tämän näkee. Isoveli Hamishilla on oma katujenginsä ja tapansa selvitä elämässä: tappelut, varastaminen, kiusaaminen ja päihteet. Isosisko Jodie pärjää koulussa ja on teräväsuinen kuin mikä, huolehtii asunnosta ja Mungosta, eikä voi sietää äitiään. Isä on kuollut jo ennen Mungon syntymää äidin ollessä hädin tuskin täysi-ikäinen.

Lähtökohdat ovat siis heikot ja haastavat, kun nuori Mungo alkaa epäillä itsessään jotain, mitä joutuu pitämään salassa. Hän tapaa naapurustossa asuvan katolilaispojan, Jamesin, joka kasvattaa puluja kyyhkyslakassaan lähistöllä. Nuorukaiset löytävät yhteisen sävelen ja rakkauden, joka lämmittää kaltoinkohtelun, väkivallan, kovuuden ja yksinäisyyden täyttämässä arjessa. Poikien välisessä suhteessa ei mikään ole sallittua - he edustavat eri uskontokuntia, he ovat homoseksuaaleja - eikä heillä taida olla mitään edellytyksiä saada pitää toisiaan. He ovat jotain muuta kuin työväenluokan toksinen mieskuva.

Nuori Mungo on järkyttävän raastava, kohtuuton ja väkivaltainen romaani. Mungon elämä on täynnä niin valtavaa vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, että lukijan on haukottava välillä henkeään. Poika pysyy hädin tuskin hengissä, mutta silti lukiessa ja tarinan edetessä on vaan uskottava siihen, että kaikki kääntyy joskus kohti parempaa, edes hetkeksi. Ja sitten kun se hetki koittaa, syntyy väärinkäsityksiä, ruhjeita ja sydänsärkyä, ja aikuiset pettävät pahimmalla mahdollisella tavalla. Romaani ei tarjoa Glasgow'n köyhälistöstä minkäänlaista positiivista mielikuvaa, ei koulusta, ei AA-kerhosta. No, ehkä naapurissa asuvan, pahoinpidellyn rouvan lämpimät ateriat ovat sentään jotain. Ja silti tarina vie eteenpäin, koukuttaa ja saa uskomaan, että nuorella Mungolla on tulevaisuus.

Kirjoitin Shuggie Bainista näin: "Stuart kirjoittaa hienosti 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa." Ihan sama pätee myös Mungon maailmaan. Yhtymäkohtia Shuggie Bainiin on myös pienen pojan ehdoton rakkaus ja lojaalius alkoholistiäitiä kohtaan, riipaiseva tarve yrittää pärjätä ja uskoa huomiseen. Tämäkin teos pohjautunee pitkälti kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin lapsuudesta Skotlannissa. Nykyisin kirjailija asuu Yhdysvalloissa.

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo 1985. Englanninkielinen alkuteos White Noise. Suomentanut Helene Kortekallio. Tammi 1986. Pokkarissa 358 s. Ostin käytettynä. Kuva kustantajan.

Tämä teos löytyy Netflixistä elokuvana, joten täytyy miettiä, katsoisinko sen nyt kun kirja on luettu. Tavallaan olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvaversio on, mutta toisaalta siinä on omat riskinsä. Minulle kumpikaan, kirja eikä elokuva, ollut tuttu entuudestaan, mutta kirjailijan nimessä on jotain tuttua. Valkoinen kohina on DeLillon varhaistuotantoa ja palkittu ilmestymisvuonaan vuoden parhaana romaanina Yhdysvalloissa. Kovasti kehutun kirjailijan myöhempiä teoksia voisi kokeilla myös joskus.

En ole ihan varma, osaanko kertoa, mistä Valkoinen kohina kertoo, mutta yritän jotain. Sen kertojaääni on viisikymppinen Jack Gladney, yliopisto-opettaja, Hitler-tutkija ja viidettä kertaa naimisissa. Jack kärsii kuolemanpelosta, kuten myös hänen vaimonsa Babette. Arki on kai varsin tavallista neljän lapsen kanssa, kunnes lähistöllä purkautuu ilmaan myrkyllistä kaasua, ja asukkaat evakuoidaan muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen Jackin kerrontaa leimaa epäluulo, pelko ja pakkomielteinen tarve selvittää, mitä vaimo on kokeillut. Babetten hajamielisyyden taustalta löytyy tieteellinen koe, joka ei näytä auttavan, vaan tekee elämänmyönteisestä vaimosta entistä hiljaisemman. 

Jack käy mielenkiintoisia keskusteluja Babetten lisäksi ystävänsä Murrayn sekä lastensa kanssa. Keskustelut tuovat kerrontaan välillä suorastaan kiihkeän latauksen. Ne ovat älykkäitä, nokkelia ja haastavat niin lukijan kuin Jackinkin. Kaikilla on jokin teoria myrkkypilvestä, evakuoinnista, sen jälkeen onnettomuuksiin varautumisista, mahdollisista terveysvaikutuksista, ja aikuisilla enenevässä määrin myös kuolemasta. Loppua kohden kuolemanpelko on hyvinkin keskeisessä roolissa, enkä voi olla pohtimatta, oliko 1980-luvun maailmanpolitiikassa tai kulttuurissa ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet romaanissa esiin nouseviin teemoihin.

Arjen ja nokkelien keskustelujen taustalla välkkyy kapitalismi, markkinointi ja television valta, usein hauskasi vain yksittäisten lauseiden välityksellä. Medioiden vähyys tuntuu vanhanaikaiselta, mutta kiehtovalla tavalla. Se tekee tilaa aidolle kohtaamiselle ja noille runsaille keskusteluille, vaikka Babette viihtyykin radiokuunnelmien äärellä ja makuuhuoneissa soivat mainokset. Yliopistotutkijoiden tutkimuskohteet aiheuttivat minussa pientä huvittuneisuutta, eivätkä yliopistohahmotkaan ihan ilman komiikkaa jääneet.

DeLillon teksti on melko täyteen ahdettua, mikä tekee lukemisesta melko hidasta. Virkkeisiin on pakko keskittyä, niissä on valtavasti informaatiota ja hälyä, enkä ihan kaiken merkitystä kokonaisuudelle edes hahmottanut. Romaanin henkilöt on hyvin kirjoitettu, pidin etenkin lapsista sekä Jackin tavasta kuvailla heitä. Älykkyys ja pakkomielteet kohtaavat lämmön ja rakkauden, jota perheessä ja ihmissuhteissa riittää. Jostain syystä pidin myös siitä, että aikaisemmat avioliitot olivat osa arkea, niihin ei liittynyt kaunoja eikä riitoja, lapsia ei käytetty välikappaleina, eivätkä erot itse asiassa olleet romaanissa minkään asteinen teema. Se oli ilahduttavan raikasta.

Saapa nähdä, mitä lukupiirissä keskustellaan tästä parin viikon päästä. Ehkä lukupiirin keskustelu avaa minulle vähän enemmän sitä, mistä tässä romaanissa oli kyse! Hyvä valinta! 

Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse 2000. Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2024. 120 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirin ystävät kehuivat tätä romaania niin että lainasin sen kirjastosta heti. Luinkin sen heti, eikä siinä kauan mennyt. Pienoisromaani on pienen hetken kestävä, mutta mieleenpainuva ja arvokas.

Saareen rakennettuun pieneen torppaan syntyy lapsi, joka saa nimekseen Johannes. Hänen isänsä on huolesta jäykkänä, mutta kokeneen kätilön avulla äiti synnyttää maailmaan potran pojan. Elämä on alkanut. 

Romaanin toisessa osassa vanha kalastaja, jonka nimi on Johannes, herää ja ihmettelee notkeita jäseniään, kevyttä kulkua ja kaiken leijumista. Johannes muistelee kuollutta vaimoaan ja haaveilee tämän läsnäolosta. Hän kulkee rantaan ja veneelle vanhan, jo edesmenneen ystävänsä Peterin kanssa, lupaa leikata tämän tukan ja tutustuu tulevaan vaimoonsa. Lämmöllä hän ajattelee nuorinta tytärtään, joka asuu lähellä, ja hätääntyy, kun tämä ei vastaan tullessaan huomaa häntä lainkaan. Johannes on kuollut.

Fossen kerronta on erikoista. Siinä ei ole juurikaan pisteitä, paitsi parissa ilmeisen painokkaassa kohdassa, esimerkiksi Jumalan yhteydessä. Lauseiden ja ajatusten ketju pilkkujen välissä tekee tekstistä puheenomaista, mietteliästä ja ihmeen soljuvaa. Ihan kuin loppua kohden tulisi vähän kiire, vaikka kaikki on jo valmista. Mutta ehkä Johannes on vähän ihmeissään viimeisestä päivästään. 

Voisin kokeilla Fosselta jotain muutakin, ihan jo uteliaisuuttani haluan tietää, onko tyyli samanlainen, vai vaihteleeko hän sitä. Elämän aamun ja etenkin illan kuvaukseen, Johanneksen hämmennykseen ja tunteiden vuoristorataan tämä tyyli sopi erinomaisesti. Kokonaisuudessa on jotain runon kaltaista, kuolema sallii tarinaan epäloogisuutta ja hivenen fantasiaakin. Haikeakin se on, mutta myös lohdullinen, sillä mukana ovat tärkeimmät ihmiset. Peterin mukana Johannes lähtee merelle viimeisen kerran.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan 2025. Englanninkielinen teos What We Can Know. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 356 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwan on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani ja siksi oli mieluinen yllätys, kun häneltä ilmestyi uusi romaani. Olin nimittäin jotenkin siinä uskossa, että Opetukset olisi ollut hänen viimeisensä. Lue blogipostauksestani, miksi. Uskollisuudestani kertoo jo se, että kymmeneen blogivuoteen mahtuu kahdeksan McEwanin teosta, ja jos oikein muistan, ainakin yhden olen lukenut jo ennen sitä. Huomasin myös, että pitkään McEwania suomentanut Juhani Lindholm on vaihtunut Jaakko Kankaanpäähän.

Kahteen aikatasoon sijoittuva Mitä voimme tietää selvittää ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä voimme menneisyydestä tietää jäljelle jäävien dokumenttien perusteella. Vuonna 2119, suuren tuhotulvan ja maailmanlaajuisen sekaannuksen jälkeen, tutkija Tom Metcalfe haluaa päästä selville noin sata vuotta aikaisemmin kuolleen runoilijan Francis Blundyn runon sisällöstä ja kohtalosta. Runo on sama, jonka Blundy on lukenut vaimolleen tämän syntymäpäiväillallisilla 2010-luvulla.

Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät - ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä mutta poissa. He voivat liikuttaa ja koskettaa minua, mutta minä en voi koskettaa heitä. Pitkittyessään historiantutkimus on tanssia vieraiden ihmisten kanssa, ja näitä vieraita olen oppinut rakastamaan.

Tuhosta huolimatta digitaalisia aineistoja on säästynyt valtavat määrät, olemmehan 2000-luvulla jatkuvasti netissä, sovelluksissa ja sähköisesti yhteydessä toisiimme. Siksi Tomilla on laajalti materiaalia luoda Blundyn ja tämän vaimon Vivienin sekä heidän ystäviensä elämästä hyvin tarkan ja luotettavan tuntuinen selonteko, joka alkaa 1990-luvulta ja päättyy runoilijan kuolemaan 2010-luvun lopulla. Selvitys kuvaa Vivienin avioliittoa ja aviomiehen sairastumista varhaiseen dementiaan, Vivienin ihastumista Blundyyn ja lopulta liittoa tämän kanssa upeassa maalaistalossa, mutta pohtii myös sitä, miksi Vivien jätti oman lupaavan tutkijan- ja kirjailijanuransa.

Romaanin toisessa osassa siirrytäänkin Vivienin omaan elämäkertaan, jossa hän kertoo, mitä oikeasti noina vuosina tapahtui. McEwanin teos kuvaa oivallisella tavalla sitä, miten runsaista digitaalisista aineistoista huolimatta voi saada väärän kuvan tutkimuskohteesta, missä tilanteissa välttelemme sähköisiä jälkiä itsestämme suojellaksemme läheisiämme tai itseämme, ja mikä sitten saattaa vuosikymmeniä myöhemmin johtaa tutkijat väärille raiteille. Vaikka Tomin tekemän tutkimuksen lähtökohtana on löytää Blundyn maineikas runo, romaanin keskiöön ja päähenkilöksi nousee Vivien.

Romaanin toisen osan auetessa kiinnostus siirtyykin runon kohtalosta siihen jännitteeseen, jonka Vivienin kertoma luo suhteessa Tomin historialliseen tutkimukseen. Se on pitkälti ihmis- ja parisuhteissa vallitsevien ja niiden aiheuttamisen vahvojen tunteiden kuvausta, mutta paljastaa ratkaisuja, salaisuuksia ja motiiveja, joista Tomilla ei sadan vuoden päästä ole hajuakaan. Löytääkö Tom kuuluisaa runoa lopulta lainkaan ja onko sillä merkitystä?

Mielenkiintoisen romaanista tekee myös sen sijoittuminen tulevaisuuteen. Luin McEwanin luomaa maailmaa kuin se olisi oikeasti tulevaisuuttamme, niin hyvin hän oli huomioinut suurvaltojen väliset nykyiset jännitteet ja tulevat valtasuhteet, ympäristön tilan ja etenkin merenpintojen nousun aiheuttaman Iso-Britannian hajoamisen. Saarivaltiosta on tullut todellakin pienten saarten muodostama valtio, jossa on hidasta kulkea saarelta toiselle. Esimerkiksi rakastamani Oxford ja sen Bodleian-kirjasto, jossa romaanihenkilöt kulkevat, on jäänyt merenpinnan alle, ja vain korkeimmat tornit kummittelevat pinnan yläpuolella.

Ian McEwanin - tällä kertaa Jaakko Kankaanpään suomentamana - teksti on älykästä ja kaunista, täynnä merkityksiä ja sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia monen eri aikakauden teksteihin. Viihdyin niiden parissa erinomaisesti, mutta ymmärrän, jos niiden runsaus etäännyttää brittikulttuuria vähemmän tuntevaa lukijaa. Toivon kovasti, että 77-vuotias mestarikertoja jaksaa kirjoittaa vielä pitkän aikaa!