Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Arttu Tuominen: Lavastaja

Arttu Tuominen 2024. WSOY. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

No huh, mikä trilleri! Olen lukenut kaikki Tuomisen Delta-sarjan teokset (Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt) ja pitänyt niistä kovasti. Ne sijoittuvat Poriin, jossa komisario Jari Paloviita tiimeineen tutkii murhatapauksia. Aikaisemmissa sarjan teoksissa on ollut taustalla jokin selkeä teema ja yhteiskunnallinen aspekti, kuten muinaiset SS-joukot, alkoholismi, toiseus, huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Paloviidan lisäksi hänen kollegansa Henrik Oksman, Linda Toivonen ja Susanna Manner joutuvat painimaan tutkinnan ohessa menneisyytensä ja omien mörköjensä kanssa, joten juoneen nivoutuu paljon henkilökohtaista: lapsuuden traumoja, menetyksiä ja pelkoa.

Tämä sarjan päätösteos on kuitenkin aikaisemmista poikkeava. Karmeiden tapausten taustalla ei ole yleisempää yhteiskunnallista teemaa, jota samalla pohdittaisi, vaan sarjamurhaaja saa kaiken huomion. Syrjäisen tilan talosta löytyy kauniisti aseteltu perhe. Heidät on aseteltu idyllisesti ja koko talo on lavastettu kuin menneiden vuosikymmenten perhevalokuvaksi. Pian löydetään toinenkin karmiva, lavastettu idylli. Poliisit nimeävät sarjamurhaajan Lavastajaksi ja huomaavat ennen pitkää tämän olevan täysin se, joka vetää naruista ja vie tutkijoita haluamaansa suuntaan.

Tutkimukset vievät Paloviidan, Toivosen, Oksmanin, Mannerin sekä kuolinsyytutkija Ville Raunelan vanhaan teatteriin ja sen kulisseihin, ja myöhemmin hylättyyn valokuvaamoon, jossa esillä on vanhoja valokuvia ja täytettyjä, groteskeja eläimiä. Pian he tajuavat, että roolit tähän käsittämättömään näytelmään onkin kirjoitettu heille. Joku on seurannut heidän elämäänsä jo muutaman vuoden, joku joka on ollut koko ajan lähellä ja oppinut heistä kaiken olennaisen, mutta jota he eivät itse ole noteeranneet.

Koska koko porukka on tällä kertaa vaarassa, heidän vanhat pelkonsa pääsevät pintaan. Paloviita muistaa lapsena kuolleen siskonsa ja oman syyllisyytensä, Oksman pelkää vihaisia dobermanneja ja isänsä kuria, Toivonen kamppailee alkoholin himon kanssa, kun taas Manner iloitsee poikansa raittiudesta. Näin päätösosa ikään kuin nivoo kaikki aikaisemmat sarjan osat yhteen. Onnistuvatko tutkijat löytämään tekijän vai onko teatterin käsikirjoittaja kerrankin heitä älykkäämpi? Harvoin enää luen nykyään jännäreitä, jotka pelottavat, mutta tämä meni ihon alle eilen nukkumaan mennessä. Kuuntelin portaikon natinaa ja ilmalämpöpumpun huminaa. Mitä jos eteisessä oli joku? 

Pieni huomautus lopuksi. Ihmettelen, miksi kaikkitietävä kertoja kutsuu mieshahmojaan sukunimillä (Paloviita, Oksman, Raunela), kun heidän kollegansa Linda Toivoseen viitataan lähes yksinomaan etunimellä? Esihenkilönä Susanna Manner pysyy etäämpänä ja siksi Manner on hyvä valinta, mutta jos Toivonen on aina Linda, eivätkö miehet voisivat tasa-arvon vuoksi olla Jari, Henrik ja Ville? Etunimiä käytetään miehistä ainoastaan, kun hahmot puhuttelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan, mutta eivät juurikaan kaikkitietävän kertojan toimesta. Sama ilmiö dekkareissa ylipäätään, ei siis pelkästään tässä sarjassa.

Paula Hotti: Murha Ylämaalla

Paula Hotti 2024. Otava. 361 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdistelmä murhamysteeriä, Skotlannin rannikon kolhoa ilmastoa, kauniita maisemia ja keskenään riiteleviä klaaneja kuulostaa herkulliselta lähtökohdalta Paula Hotin Halla-sarjan aloitukseksi. Veikkaukseni on, että tarkoitus on aloittaa tällä sarja - en ole sitä kuitenkaan mistään tarkistanut! Kansikuvakin on vetävästi sommiteltu.

Halla on suomalaistyttö, jonka väliaikaiseksi kesäpestiksi ajateltu kokin tehtävä skotlantilaisessa hotellissa on venähtänyt jo kolmeksi vuodeksi. Hotellin asukkaisiin, henkilökuntaan ja maineeseen vaikuttavat tapahtumat alkavat, kun Hallan kämppäkaveri, valokuvaajana työskentelevä Amy törmää läheisen linnan seinällä makaaberisti roikkuvaan ruumiiseen. Paikalle saapuu paikallispoliisin avuksi Edinburghista ansioitunut etsivä Carlos Carrera.

Ruumiissa on viitteitä vanhojen skotlantilaisklaanien välisiin yhteenottoihin, mutta kestää muutaman päivän ennen kuin uhri tunnistetaan. Voisiko kyse olla klaanisodan sijaan kuitenkin skotlantilaissuvun omistamasta hotellista, jonka nykyinen johtaja Rose iskee silmänsä Carlokseen? Samana päivänä kun ruumis löytyy, yksi hotellin pitkäaikaisista vieraista katoaa patikointiretkellä, eivätkä Halla, Amy ja heidän ystävänsä hotellilla tunne olevansa enää turvassa.

Molempien tapausten taustalla on tietysti kateutta, rahahuolia ja rakkautta, eikä suinkaan mitään niin mittavaa kuin mitä Carlos pelkää. Rikostutkinnan ohessa Halla ja Amy pohtivat molemmat tulevaisuuttaan, töitään, unelmiaan ja ihmissuhteitaan. Hallalla on suhteentapainen paikallispoliisi Kieranin kanssa ja lämmin ystävyys kokkina työskentelevän Calumin kanssa. Amy tekee töitä Mattin kanssa, jonka polku risteää hetkeksi murhaajan kanssa, ja hän päätyy sairaalaan.

Paula Hottin teos on viihdyttävää ja mukaansatempaavaa lukemista, mutta murhamysteerinä se ei ole ihan vahvimmasta päästä. Hotti on hyödyntänyt omia kokemuksiaan Skotlannista ja hotellissa työskentelystä, mikä näkyy tekstissä. Kokin työtä, asiakkaita ja hotellin johtoa on kuvattu juuri tällaiseen tarinaan sopivalla tavalla. Tapahtumat on rajattu selkeästi hotelliin ja sen lähimaastoon, mikä tiivistää teoksen tunnelmaa hienosti, jopa hieman klaustrofobiseksi. Vaikka Carlos on hahmoista se tyypillisen väsynyt ja uraansa pohtiva etsivä, muut hahmot poikkeavat virkistävällä tavalla totutusta. 

Sally Rooney: Intermezzo

Sally Rooney 2024. Englanninkielinen alkuteos Intermezzo. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2024. 454 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minulla on ollut kaikkien lukemieni Rooneyn teosten kanssa se haaste, että alkuun kirjat eivät tunnu omiltani, mutta jossain vaiheessa tajuan pitäväni niistä ja pääsen henkilöiden ajatusmaailmaan hyvin kiinni. Niinpä en ollut huolissani siitä, että näin kävi taas.

Intermezzon päähenkilöt, veljekset Ivan ja Peter, ovat vasta menettäneet isänsä, ja kuten läheisen kuolema yleensä, se aiheuttaa heillekin tarpeen pohtia elämää ja valintoja. Kolmikymppinen Peter on kokenut kuusi vuotta sitten toisenkin menetyksen, kun parisuhde Sylviaan on päättynyt. Jäljelle on kyllä jäänyt ystävyys, mutta kuten Ivan toteaa, Sylvia on perheenjäsen, ja heille kaikille rakas. Vaikka Peter on löytänyt uuden suhteen nuoren Naomin kanssa, hänen on etenkin nyt isänsä kuoltua vaikea päättää, kumpi on se oikea.

Kymmenen vuotta nuorempi Ivan on shakkilahjakkuus, joka tapaa eräällä pelireissulla 14 vuotta vanhemman Margaretin. Molemmat yllättyvät odottamattomasta suhteesta ja pitävät sen salassa jonkin aikaa. Margaret pohtii ikäeroa enemmän, sitä onko hänellä oikeus olla parisuhteessa niin nuoren miehen kanssa, ja tietysti sitä, miten ympäristö reagoi. Hänellä on aikaisemman suhteen jättämä painolasti, joka ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten Peter reagoi kuullessaan pikkuveljensä uudesta naisesta.

On selvää, että veljekset surevat, mutta omilla tavoillaan ja ehkä tiedostamattaan. Heidän välinsä ovat kireät, kumpikaan ei tiedä miten toisen kanssa kannattaisi kommunikoida, eikä kumpikaan ole valmis kompromisseihin. Ivanille sosiaaliset suhteet ja tilanteet eivät ole koskaan olleet helppoja eikä hän koe teinivuosien jälkeen saaneensa menestyneeltä isoveljeltään minkäänlaista tukea. Sylvian menetys on muuttanut Peteriä tavalla joka haavoittaa muitakin kuin häntä itseään, ja oikeassa olemisen tarve ajaa häntä etäämmäksi perheestään.

Suru on Intermezzossa läpileikkaava teema, surun aiheuttama välitila ja välirikot. Romaani ei kuitenkaan ole surullinen, vaan Rooneylle ominainen psykologinen muotokuva kahdesta veljeksestä hetkessä, jonka jälkeen suunta voisi olla mikä tahansa. Intermezzo on ehdottomasti myös ihmissuhderomaani, mutta ei lainkaan kevyt sellainen. Pelissä on paljon ja tunnelataus on välillä hyvin voimakas, on ahdistusta, pelkoa, järkytystä ja katkeruutta. Raastavista tunteista huolimatta ainakaan minä en ajautunut niihin mukaan, mikä oli jokseenkin taitavaa kirjailijalta. Pystyin tarkkailemaan veljeksiä etäältä.

Henkilöiden väliset keskustelut ovat painokkaita, kuten Rooneyn aikaisemmissakin teoksissa. Tekstissä on älykkyyttä, intertekstuaalisia tasoja ja mielestäni tällä kertaa myös ihan uudenlaista rytmiä, joka alleviivaa poukkoilevia, levottomia ajatuksia ja epätietoisuutta. Pidin siitä, miten hyvin Rooney rajaa teoksen muutamiin viikkoihin ja muutamiin hahmoihin, vaikka tietysti lukija saa tietää heistä paljon enemmänkin. Pidin myös Dublinin kaduista ja rakennuksista. Tiedän että romaani jakaa mielipiteitä, mutta minusta tässä on hänen toistaiseksi paras teoksensa.

Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen 2024. Siltala. 183 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Olipa kiva että sain tämän kirjaston varausjonosta ennen kuin Finlandia-palkinnot jaetaan. Olen pitänyt kovasti Kekkosen romaaneista, erityisesti Vieraista ja Tämän naisen elämästä, joten oli ihana kuulla, että Liv! on palkintoehdokkaana.

Aikaisemmin olen luonnehtinut Kekkosen tekstiä ilmavaksi, ettei siinä ole mitään turhaa ja että tunne välittyy juuri sopivalla tavalla. Ihan samaa voin sanoa tuoreimmastakin romaanista. Itse asiassa huomasin vertaavani tekstiä ruotsalaisen suosikkini Alex Schulmanin teoksiin. Molemmilla on uskomaton kyky välittää tunnetiloja ja ihmisten välisen viestinnän pieniä merkityksiä hyvin osuvalla tavalla. Tällaisen tekstin lukemisessa on aina se riski, että se raapaisee lukijaa ihon alta, mutta pidän siitä, että romaani tulee hyvin lähelle.

Livia eli Liv on perheen tyttäristä nuorin, jota romaanissa muu perhe, isosiskot, äiti ja isä sekä paras ystävä tarkkailevat ja pohtivat. Perheellä on tapana viettää kesät saaressa vanhassa talossa, jossa loman arki ja säätilat rytmittävät päivää, Livin mielestä joskus liiankin tarkkaan. Etenkin äidillä on kova tarve tietää, mitä 22-vuotias tytär tekee. Ehkäpä siksi Liv ei kerro, millainen kohtaaminen hänellä on rannalla eräänä päivänä ollut ja ketä hän on menossa tapaamaan illalla.

Kerronta vaihtelee siten, että kaikkitietävä kertoja kertoo päähenkilöstä Livistä, mutta muut perheenjäsenet ovat minäkertojia. Tämä toimi oikein hyvin ja näkökulmat täydentävät Livin hahmoa. Kullakin on oman persoonansa värittämä käsitys asioista ja nuorimman elämästä, eikä perheessä vältellä erimielisyyksiä. Pientä jännitettä on ilmassa näiden muutaman päivän ajan, eikä vähiten siksi että siskosten vanhempien elämässä tapahtuu isoja asioita. Vanhempien välit vaikuttavat perheenjäsenten väliseen kommunikointiin, halusivat he sitä tai eivät. Kekkosella on taito kiteyttää räjähdysaltis kommunikointi siten että tekstin ilmavuus säilyy, vaikka tunnelataus on valtaisa.

Livin tapaaminen miehen kanssa on vääjäämätön, kuten sekin että se johtaa johonkin draamaan tai jopa vaaraan, josta lukijalle annetaan pieniä vihjeitä. Kun lukija lopulta tietää, hän on todennäköisesti samassa tilanteessa kuin Liv ja hänen siskonsa: pitääkö olla huolissaan, no pitää tietysti, pitääkö siitä kertoa ja kenelle. Missä menevät minun ja toisen rajat, kenen on syy ja miten tällainen vaikuttaa tulevaisuuteen. Äkkiseltään tuntuisi, että vastaukset ovat ihan selviä, mutta Liv! näyttää, miten vaikeasta päätöksestä voikaan olla kyse.

Upea teos, jonka lukaisin kahdessa illassa. Sivumäärä ei päätä huimaa, mutta romaani on myös niin vetävä, että sitä on vaikea laskea käsistään. Suljettu ympäristö luo omanlaistaan, suorastaan klassista tunnelmaa, ja Kekkonen tavoittaa 22-vuotiaan mielenmaiseman ihailtavan tarkkaan. Selkeä kannanottokin tämä romaani on. Onnea ehdokkuudesta ja onnea kisaan!

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Pajtim Statovci 2024. Otava. 277 s. Oma ostos.

Statovci oli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-ehdokas, kun hänen kolmas romaaninsa Bolla voitti kilpailun vuonna 2019. Nyt viisi vuotta myöhemmin, olen juuri saamassa hänen neljännen romaaninsa luettua, kun se valitaan Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Onnea kirjailijalle ehdokkuudesta! 

Lehmä synnyttää yöllä on niin vimmainen purkaus, että tuntuu vaikealta aloittaa siitä kertominen, sillä teemoja ja kerroksia on useita. En tiedä kuinka paljon romaanissa on autofiktiota, mutta kirjamessujen haastattelusta sain kyllä vaikutelman, että ihan fiktiota tämä on. Päähenkilö on kuitenkin suunnilleen kirjailijan ikäinen kosovolaistaustainen, Suomeen muuttanut mies, jonka ammatti on kirjailija, joten mene ja tiedä. Eikä sillä väliä, vaikuttava romaani joka tapauksessa.

Suomeen muuttanut perhe viettää usein kesät Kosovossa perheen äidin vanhempien luona maalla. Isoisän maatilalla pieni poika kokee hämmennystä tunteiden, kulttuurien, kielten ja tapojen yhteentörmäyksestä. Kesät Pristinassa asuva ja työskentelevä isä on poissa. Myöhemmissä muistoissa yöt isoisän luona täyttyvät pelosta, väkivallasta, kuoleman kohtaamisesta ja mielikuvituksen tuotteesta, kimeeristä, joka täytyy vuosikymmeniä myöhemmin käydä vapauttamassa isoisän ullakolta.

Aikuisena poika lähtee äitinsä kanssa kesäksi Kosovoon isän rakentamaan taloon. Kirjailija jää Pristinaan pidemmäksi aikaa kuin äitinsä, kirjoittaa kirjettä kuolleelle isälleen, pestautuu kauppaan töihin ja yrittää kirjoittaa. Naapureiden auttaminen ei onnistu, sillä vastassa on tietämättömyyttä ja köyhyyden aiheuttamaa vilpillisyyttä. Kirjailijan mieli on niin hauras ja vihainen, identiteetti täynnä salaisuuksia, eikä lopulta kummastakaan työnteosta tule mitään. Mitä lapsuudessa tapahtui? Onko lapsen muistama väkivalta ja kajoaminen mielikuvituksen työtä vai tapahtuiko se oikeasti?

-- koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin---

Välillä kerronta palaa lapsuuden kouluvuosiin Suomeen. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on se, kun poika tuo kouluun Koraanin ja opettaja saa raivokohtauksen. Lapsen kohtaama rasismi, ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat karmeaa luettavaa. Jos lapsi pakenee välillä mielikuvitusmaailmaan, täytyy hänen yhtä lailla paeta myös aikuisten mielivaltaa. Niin kotona kuin koulussakin on ailahtelevaa auktoriteettia, sääntöjä joista ei saa otetta, ja lopulta on lapsi, jonka mielenterveys horjuu.

Koen, että tämä romaani on purkaus kaikesta siitä ristiriidasta, jonka keskellä maahanmuuttajaperheen lapsi saattaa kasvaa. Kasvuun vaikuttavat niin perheen asema yhteiskunnassa, uskonnon tavat ja uskomukset, kotimaan miehinen kulttuuri ja ylpeys, sodan traumat, seksuaalisuuteen liittyvät salaisuudet, naisten ja lasten kohtaama väkivalta kuin suomalaisten ennakkoluulot. Mieleenpainuvaa oli myös se, miten kauaksi kirjailijan ja hänen äitinsä todellisuudet olivat karanneet toisistaan. Oli päähenkilökirjailijan muisto lapsuudesta todellinen tai ei, jonkinlaisten väkivallan kohteeksi hän on joka tapauksessa joutunut. Saako hän siitä kertoessaan kenenkään tukea?

--täällähän on ennen aina kostettu, hän jatkaa, katkottu päitä, tuhottu sukuja, raiskattu tyttäriä ja ammuttu poikia mitä mitättömimmistä syistä, ja edelleenkin jotkut vannovat verikoston nimeen---

Teosta lukiessani piti alkaa kaivaa oman mielen syövereistä, mitä muistankaan Kosovon sodasta. Jugoslavia hajosi jo ennen tämän romaanin tapahtumia, ja sitä seuraava Balkanin sota syttyi 1990-luvun alkupuolella, mutta Kosovoon saatiin rauha vasta myöhemmin, vuonna 1999. Suomalaisia rauhanturvaajiakin siellä oli. Serbien pelko on romaanin henkilöillä voimakas, mutta pinttyneessä vihassa ja pelossa on varmasti vanhempiakin kerroksia kuin pelkkä 1990-luku.

Yhdessä Facebook-ryhmässä oli keskustelua siitä, miksi romaanin nimessä on verbi synnyttää, kun oikeampi termi olisi poikia. Arvelin, että kyse on tietoisesta valinnasta. Syy verbin valintaan tosiaankin löytyy romaanin sivuilta. Kannattaa siis lukea kirja ennen kuin tietämättään ja virheellisesti vähättelee kirjailijan sanavarastoa.

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Cristina Sandu 2024. Otava. 363 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sandun kaksi aikaisempaa teosta, Valas nimeltä Goliat ja Vesileikit, saivat aikoinaan ylistävät vastaanotot, ja minultakin ne saivat Goodreadsissa molemmat neljä tähteä. Niistä ei kumpaakaan voisi luonnehtia perusromaaniksi, sen verran omaperäisesti kerrottuja molemmat. Siksi olikin yllätys, että Tanskalainen retkikunta oli niinkin tavanomainen romaani. Hienosti kirjoitettu, mutta sen lukeminen jätti kaipaamaan enemmän.

Tositapahtumiin perustuvassa romaanissa tanskalaiset lähtevät Nicaraguaan perustamaan uutta siirtokuntaa vuonna 1923. Kuten monet muutkin pohjoisen asukkaat, nuoret lähtijät ovat innostuneet valtavista tiluksista, kesyttämättömästä maasta ja mahdollisuudesta uuteen alkuun. Heille on luvattu sisämaan vuoristoa lähellä olevia vehreitä alueita, joissa kahvin ja sokerin viljeleminen toisi elannon, eikä pohjoisen kylmistä talvista tarvitsisi enää välittää.

Siirtokuntalaisten saavuttua alueelle osa aikaisemmin saapuneista pakenee jo pois. Asumukset ovat alkeellisia, luonto on kyllä vehreää ja maa viljavaa, mutta olosuhteet ja säät niin haastavia, että elämästä tulee hankalampaa kuin kukaan oli kuvitellut. Vuosikymmenien kuluessa osa jää, osa löytää itselleen kylän tai kaupungin, lapsia syntyy ja tanskan kieli unohtuu. Tanskalainen siirtokunta unohtuu vähitellen. Kun parikymppinen Nico palaa Danesiaan ja esivanhempiensa taloon vuonna 2019, viljelystyölle on jo löydettävä ihan jokin toinen vaihtoehto itsensä elättämiseksi.

Tarinassa, joka kattaa useita vuosikymmeniä useiden päähenkilöiden näkökulmasta, sivutaan hienosti Nicaraguan lähihistoriaa ja politiikkaa, joka ei voi olla vaikuttamatta myöskään tanskalaisten elämään. Lahjakkaan tanskalaistaustaisen taiteilijan kautta se valaisee myös mielenkiintoisella tavalla taiteilijan kouluttautumis- ja menestymismahdollisuuksia Väli-Amerikassa, vaaleana latinona ja naisena. Viidakkomaisen luonnon ja villin joen armoilla elävien menneiden vuosikymmenten ihmisten arki ja valinnat ovat mielenkiintoista luettavaa.

Silti täytyy sanoa, että jotain tästä romaanista jäi puuttumaan. Se ei oikein vetänyt mukanaan, enkä aina muistanut, kenestä luku kertoo tai mikä on kenenkin yhteys aikaisempiin päähenkilöihin. Valitin viime viikolla, etten ollut oikein oma itseni, mikä saattoi tietysti vaikuttaa lukemiseen - ehkä syy oli minussa, eikä romaanissa. Kiehtovan aiheen Sandu on joka tapauksessa löytänyt ja arvostan sitä, mitä se opettaa lähihistorian vaiheista ja maasta, josta en ole tainnut koskaan lukea mitään. Uusi maapiste siis!

Cristina Sandu on muuten myös loistava suomentaja: lukemistani kirjoista esimerkiksi Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Emma Clinen Vieras ja Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet ovat hänen suomentamiaan.