13.7.2019

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie 2014. Englanninkielinen alkuteos A God in Every Stone. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2015. 385 s. Oma ostos.

Shamsien huikean hyvä Joka veljeään vihaa sai minulta täydet pisteet viime syksynä. Siinä missä sen tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja tapahtumat ovat hyvinkin ajankohtaisia, sijoittuu Jumala joka kivessä vuosiin 1915 ja 1930. Pakistanilais-englantilainen Shamsie avaa tässä aiemmin kirjoittamassaan romaanissaan Intian ja myöhemmin syntyneen Pakistanin sekä Iso-Britannian välisiä suhteita ja historiaa. Huikea tarina on tässäkin romaanissa, mutta en tiedä mikä siitä teki niin vaikeaselkoisen. Minun oli välillä vaikea pysyä matkassa ja perillä siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa ja kenestä puhutaan. Johtuiko se siitä, että alueen historia on minulle loppujen lopuksi hyvin vieras vai siitä, miten romaani rakentuu?

Peshawarilainen 12-vuotias Najib tutustuu rautatieasemalla nuoreen englantilaisnaiseen, joka on tullut kaupunkiin sen historian ja arkeologisten kaivausten vuoksi. Najib päätyy hetkeksi naisen oppilaaksi ja pääsee syvälle historian maailmaan. Vivian itse rikkoo aikansa naiskuvaa ja raivaa uraa miesten maailmassa. Hän on tehnyt velvollisuutensa ja toiminut sairaanhoitajana kotimaassaan, kun ensimmäinen maailmansota riehuu. Se ei kuitenkaan riitä naiselle, jolla on vauraan ja etuoikeutetun taustansa vuoksi mahdollisuus muuhunkin.

Myös peshawarilaisnuorukaisia osallistuu sotaan Euroopassa, ovathan he osa brittiläistä imperiumia. Yksi heistä on Najibin isoveli Qayyum, joka haavoituttuaan pääsee takaisin kotiin, eikä enää koske aseisiin. Qayyum lähtee mukaan pataanien aseettomaan kansallismieliseen rintamaan, joka viisitoista vuotta myöhemmin osallistuu veriseen yhteydenottoon Peshawarin Tarinankertojien kadulla. Jos miehen pitää kuolla puolustaessaan maata, olkoon se hänen maansa ja sen kansa hänen kansaansa.

Siirtomaaherruus ja sen seuraukset ovat Intiassa vahvasti läsnä. Heitä on liian vähän ja meitä liian paljon, ja niinpä he ovat ymmärtäneet, että heidän on luotava tänne luokka, joka palvoo heitä, saa olla heidän kunnioituksensa kohteena, hyötyä heidän läsnäolostaan ja, mikä tärkeintä, palvella heitä, sillä os meidän suuri joukkomme kääntyy heitä vastaan ja käskee heidän lähteä pois, he eivät mitenkään voi jäädä.

Jumala joka kivessä sisältää pursuaa yksityiskohtia, historiaa ja kulttuuria. Ensinnäkin on Intian silloisen luoteiskulman, nykyisen Pakistanin alueen islaminusko ja vanhat perinteet, jotka sanelevat miesten ja naisten välistä kanssakäymistä, katseita ja kosketuksia, pukeutumista ja viestintää. Välissä pilkahtaa rauhanomainen buddhalaisuus ja sen ikivanhat kaivauksista paljastuvat patsaat. Sitten on eurooppalainen nainen, joka näkee naisten vapautumisen omassa maassaan, mutta jonka asema muslimikulttuurissa on vähintäänkin hankala.

Näiden teemojen rinnalla Shamsie kuljettaa myös ikivanhaa tarinaa Skylaksin diadeemasta, esineestä joka on kulkeutunut alueelle jo Aleksanteri Suuren aikana, mutta kadonnut. Sen löytyminen on nyt niin Najibin kuin Vivianenkin mielessä. Vivianelle se merkitsee kuolleen rakastetun muiston kunnioittamista. Rakkaus kulkee tarinassa läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten ohuena mutta vahvana teemana niin miesten ja naisten kuin sisarusten, taistelutovereiden tai vaikkapa oppilaan ja opettajan välillä. Myös rakkaus historiaan ja arkeologiaan on kuvattu kauniisti.

Shamsien kerronta on täynnä aistivoimaa: Hedelmätarhoilta puutarhojen keskelle, sieltä kaupungin muureille ja sieltä Tarinankertojien kadulle - hän polki läpi Peshawarinlaakson sydämen aistien, kuinka se sykki kaikkialla ympärillä ja keräsi voimaa. Jotakin uutta oli tulossa, hän oli osa sitä. Virkkeet tulvivat värejä, tuoksuja ja tunteita. Kerronnasta tulee mieleen vasta lukemani Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Romaanissa on niin paljon mielenkiintoisia teemoja, että olisin ehkä kaivannut niiden jakamista useammaksi teokseksi. Najibin, Qayyumin ja Vivianen näkökulmien lisäksi loppuun mahtuu myös mattokauppiaan tyttären Diwan ja tämän kälyn perspektiivi lopun väkivaltaiseen yhteydenottoon, naisten asemaan ja avioliittojen syntyyn. Upeita ja kauniita, opettavaisiakin kertomuksia kaikki, mutta yksissä kansissa hieman liikaa minun makuuni. Ehkä jonkun toisen lukijan kokemus on erilainen. Siitä kuulen viimeistään elokuun lopulla, kun käsittelemme kirjaa lukupiirissä!

Kirjasta myös blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kaisa Reetta T. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen, sillä feminismiäkin teoksessa sivutaan. Koska kyseessä on oman hyllyn kirja, se sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirjankansibingoon siitä löytyy ovi. Lisäksi kirja on yksi Hyllynlämmittäjistäni, joten saan monta kärpästä samalla iskulla!

9.7.2019

Jane Harper: Kuiva kausi

Jane Harper 2016. Englanninkielinen alkuteos The Dry. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2019. 381 sivua. Luin BookBeatista.

Tämäkin uutuusdekkari on näkynyt blogeissa melko taajaan kevään ja alkukesän aikana. Se on kirjailija Jane Harperin esikoisdekkari ja rohmunnut useita palkintoja. Ihan ykkösjännäriksi en Kuivaa kautta kuitenkaan omissa lukumuistoissani nosta, mutta erittäin hyvin kirjoitettu teos siitä huolimatta.

Liittovaltion agetti Aaron Falk saapuu pieneen Kiewarran kaupunkiin keskelle ei-mitään. Mies joutui pakenemaan kaupungista isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hänen lapsuudenystävänsä Ellie oli löydetty joesta kuolleena ja kylä langetti syyn Falkien harteille. Nyt Falk palaa Kiewarraan hautajaisiin. Hänen toinen lapsuudenystävänsä Luke on tappanut perheensä ja itsensä. Tapaus näyttää selvältä, mutta perhe ei siihen usko. Niinpä Aaron jää Kiewarraan viikoksi selvittääkseen, mitä järkyttävien surmien takana voisi olla.

Kiewarrassa ei ole satanut pisaraakaan kahteen vuoteen. Sen tuntee luonto ja sen tuntevat ihmiset nahoissaan. Koko kylä tuntuu olevan syttymispisteessä. Katastrofaalinen kuivuus koettelee kaikkia ja sen kautta Harper luo teokseen tiiviin, hikisen tunnelman ja hyödyntää sitä hyvin. Falkin vierailu aiheuttaa kapakkatappeluita, hänen autonsa tuhritaan, eikä vastaanotto ole muutenkaan lämmin - hiostava kyllä. Aaronilla on tutkimuksilleen paikallispoliisin tuki, mutta miten kahden tapauksen selvittäminen onnistuu viikossa, kun vastassa on öykkäreitä, pitkävihaisia maajusseja ja kuumuus?

Kuiva kausi on koukuttava ja jännittävä juuri sopivalla tavalla. Eteläinen Australia tuo siihen omanlaisensa säväyksen. Kahden eri aikatason yhdistäminen toimii tässä teoksessa erittäin hyvin. Olen lukenut romaaneja, joissa aikatasot saavat minut sekaisin, mutta Harper on löytänyt tavan, jolla ne täydentävät toisiaan erinomaisesti ja ne on helppo pitää erillään. Sen sijaan kahdenkymmenen vuoden takainen valtava kauna, johon Aaron Kiewarrassa törmää, ei ihan vakuuta minua, mutta ehkä joku toinen lukija pitää sitä hyvinkin realistisena.

Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk -sarjan, joten innostuneimmat saavat jatkossa lisää hiostavaa luettavaa. Sarjasta on kiinnostunut myös näyttelijä Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö. Näemmekö Aaronin jonain päivänä valkokankaalla? Kirjasta ovat postanneet myös Leena Lumi, Kirjarikas elämäni, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä.

8.7.2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny 2005. Englanninkielinen alkuteos Still Life. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 259 sivua. Luin BookBeatista.

Mistä näitä hyviä dekkareita oikein tulee? Jälleen kerran blogiystävieni vinkkaama kirja osoittautui helmeksi. Three Pines -sarjan aloittaja Kuolema kiitospäivänä on hyvin erilainen kuin vaikkapa Arttu Tuomisen Verivelka, jota kehuin pari päivää sitten. Ja silti annan sillekin täydet pisteet! Miksi?

Väkivaltainen kuolema vaati Earl Greytä.

Montrealin lähellä on pieni kylä, Three Pines, joka syleili minua lämpimästi heti sinne saavuttuani. Sen asukkaat ovat ihanan persoonallisia, yhteisöllisiä ja huolehtivat toisistaan. Harva haluaa sieltä pois. Kylään saavuttuaan siihen ihastuu myös Armand Gamache, vaikkei vierailun syy olekaan mukava. Yksi kylän vanhuksista, eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal, on tapettu. Onko kyseessä metsästysonnettomuus vai tahallinen surma? Voiko olla yhteensattumaa, että vain vähän aikaa sitten on kuollut toinenkin ikäihminen?

Kirjaa kuvailemalla voisi helposti päätyä imelyyteen ja lässytykseen, mutta kerronnassa ja hahmoissa on juuri sen verran särmää, että idyllinen kylä asukkaineen on juuri yhtä herkullinen kuin heidän suuresti arvostamansa leivonnaisetkin. Ripaus ranskalaisuutta tuo lisämaustetta muuten varsin englanninkieliseen yhteisöön Kanadan etelärajalla, eikä kieliasiaa voida ihan kevyesti sivuuttaakaan. Kylässä on tietysti myös vanhoja kaunoja ja jopa huonosti käyttäytyviä teinejä, muutenhan tämä menisi ihan siirapiksi.

Jane on surmattu mielenkiintoisella tavalla, hän on nimittäin saanut osuman nuolesta. Käy ilmi, että jousiammunta on kylällä melko yleistä. Onko metsästäjä lähtenyt julkeasti pakoon? Kuuluuko nuoli homoparin kahvilaan hyökänneen nuorukaisen varusteisiin, vai onko surmalla yhteys 60 vuotta sitten särkyneeseen sydämeen? Mitä merkitystä on mielipiteet jakaneella Janen taululla? Kokenut tutkija Gamache istahtaa rauhassa penkille puiston reunaan ja alkaa seurata kyläläisten toimia.

Kuolema kiitospäivänä kuuluu ehdottomasti cozy crime -genreen, joskin minä olisin valmis lanseeraamaan sen ansiosta uuden termin, comfort crime. Niin sydämellinen ja lämmin olo tuli kirjaa lukiessa. Ykkösosasta jää mieleen paljonkin teemoja, joita soisin ihanan rikosylikomisarion penkovan jatkossakin. Vihollinen löytyy loppujen lopuksi hyvin läheltä eikä tämän kirjan kanssa tarvitse pelätä painajaisia.

Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma. Three Pinesilla on Suomessa erikoinen historia, sillä se on jo kerran lanseerattu WSOY:n puolella vuonna 2008. Tämän ensimmäisen osan nimi oli silloin Naivistin kuolema. Bazar aloitti julkaisun nyt kuitenkin uudestaan uusilla kansilla ja uusilla nimillä. Kanadalainen Louise Penny on varsin ansioutunut kirjailija: sarjaan kuuluu kaikkiaan 15 teosta, jotka on käännetty 25 kielelle!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Leena Lumi ja Kirja vieköön!

7.7.2019

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus

Teemu Keskisarja 2018. Siltala. 272 sivua. Luin BookBeatista.

Sama huoli ja levottomuus, samat sisäiset myrskyt, samat, ehkä entistäkin kehnommat ulkonaiset olosuhteet. Voi, ei vilvoitusta, ei lepoa!

Päätin lähteä mukaan Kirjaluotsin lanseeraamaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen, sillä luen elämäkertoja ja omaelämäkertoja hyvin vähän. Alkuvuodesta Anna Kortelaisen kirjoittama Hyvä Sara! teki vaikutuksen ja olin lukiessani vaikuttunut myös siitä, miten innoissani luen teosta elämäkerran ohessa historiankirjana. Samanlainen lukuinto kehkeytyi nyt myös tätä Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi -teosta kohtaan. Ei niin etteikö Kiven elämä olisi mielenkiintoista luettavaa - päinvastoin! - mutta aivan yhtä innolla luin eteenpäin siitä Suomesta ja yhteiskunnasta, joka tarinoiden taustalta paljastuu. En vielä tiedä, mikä olisi seuraava elämäkerta, mutta uskon että tämän vuoden kestävän haasteen aikana luen kolmannenkin.

Aleksis Stenvallin elämä ei ollut helppo eikä hän ollut kovin helppo ihmisenäkään. Tällaisen kuvan sain. Monimutkainen ja monitasoinen persoonallisuus, joka uppoutui ensin opintoihinsa ja sen jälkeen kirjoittamiseen. Kovin kummoisia tuloja ei miehellä koskaan ollut. Kivi rapsutti sen vähän mitä irtosi--- lusikoi juuri ja juuri riittävästi elintoimintojen ylläpitoon ja kirjoittamiseen. Häntä auttoivat koulutetut ja paremmin toimeentulevat ystävät Helsingissä, perheenjäsenet maalla ja ennen kaikkea Siuntion Fanjurskarsin torpan topakka, itsellinen Charlotta Lönnqvist - merkittävä taidemesenaatti tietämättään -, jonka luona Kivi asui pisimpään.

Aleksis rakasti luontoa ja rauhoittui maalla, metsästi silloin kuin jaksoi ja pysähtyi ihailemaan yksityiskohtia. Hän jututti mielellään kyläläisiä ja painoi mieleensä näiden tarinoita. Helsinkiin oli kova into lähteä juhlimaan aina välillä, mutta pidemmän päälle pääkaupunkireissut raunioittivat mieleltään heikkoa miestä entisestään. Yliopistovuosilta hänellä säilyi merkittäviä tuttavuuksia ja pitkäaikaisia ystäviä, huomattavia kulttuurivaikuttajia, kuten Fredrik Cygnaeus, Bergbomin sisarukset ja itse J. V. Snellman. Merkillepantavaa olikin se, että siinä missä Kollegat olivat mennen tullen opettajia, tiedemiehiä, kääntäjiä, lehtimiehiä ja virkamiehiä, mutta hän roikkui vain ja ainoastaan kaunokirjallisuudessa. --- Hän ei eläessään haaskannut tuntiakaan ansiotyöhön.

Kuten tiedämme, Kiven tuotanto sai arvostusta vasta hieman hänen kuolemansa jälkeen, kun nuorempi sukupolvi ymmärsi sen merkityksen kansalliselle itsetunnolle. Elinaikanaan hänet teilasi ehkä ankarimmin niinkin merkittävä nimi kuin August Ahlqvist. Ei kiva. Seitsemän veljestä ei ollut Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka. --- Pohjavire oli usko, toivo ja rakkaus suomalaisuuteen. Ahkera kirjoittaja kärsi vakavista mielenterveysongelmista viimeiset vuodet ja oli osan ajasta laitoshoidossakin. Ongelmien syyt olivat moninaiset. Jos Kiven tapa vieroksua ansiotyötä ja kerätä velkoja aiheutti lukiessa hieman ärsytystä, vastakkaisia tuntemuksia herättivät hänen lukuisat vastoinkäymisensä.

Teemu Keskisarjan tekstiä on riemullista lukea. Kirjoittaja ei turhaan kaunistele kaanonien tai merkkimiesten kohdalla, vaan toteaa asiat omalla hieman anarkistisella tyylillään. Kerrontaa rikastavat Kivi-sitaatit, vallaton sanasto ja virkerytmi, sekä rinnastus nykyajan ilmiöihin. Tekstiä maustavat lähteet, joista Kiven omat kirjeet ystäville ovat kai arvokkaimpia. Ne ovat mielenkiintosia jo pelkästään kielensä vuoksi, mutta niistä voi tulkita paljon Aleksiksen olotilasta ja olosuhteista, joissa hän on elänyt. Lähteitä on ollut runsaasti ja niitä alettiinkin kerätä talteen hyvin pian Kiven kuoleman jälkeen.

Elämänkertomuksesta ovat bloganneet myös Amman lukuhetki ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 34: Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia. Kirjankansibingossa tällä ruksaa ruudun Mies.

6.7.2019

Arttu Tuominen: Verivelka

Arttu Tuominen 2019. WSOY. 408 sivua. Luin BookBeatista.

Tätä tuoretta kotimaista dekkaria olen nähnyt kehuttavan viime aikoina ja ensi alkuun ajattelin, että olkoon, taas yksi uusi teos sankkaan dekkarien joukkoon. Mutta Kirsin kirjanurkan suosituksesta otin kirjan matkalukemiseksi, ja wau! Tässä onkin Tuomiselta tuotos, jota kannattaa kehua ja ylistää! Tukalat päivät La Riojan 37 asteen helteessä menivätkin varsin rattoisasti.

Verivelka aloittaa Delta-sarjan, joka sijoittuu Poriin. Komisario Jari Paloviita ryhmineen saa selvitettäväksi Ahlaisissa sattuneen puukotuksen. Pitkään mökissä ryypänneestä porukasta yksi on kuollut, yksi piilottelee kuusen alla. Paloviidalle on järkytys, kun hän kuulee kyseisten henkilöiden nimet. Lapsuusmuistot virtaavat vauhdilla mieleen, mutta hän ei paljasta työkavereilleen mitään. Alkaa murhatutkinta, jossa Paloviidan osuus on vähintäänkin epäilyttävä.

--- kaikki oli jo liikkeessä, natisi a huojui. He olivat Antin kanssa astuneet kosmisen kohinan tuolle puolelle, ja täällä kohina oli niin voimakasta, että se sattui korviin. Se suorastaan huusi ja oli niin täynnä menneisyyden ääniä, että Paloviita pelkäsi räjähtävänsä.

Paloviidan läheisin lapsuudenystävä Antti ei saanut kasvaa niin ehjässä kodissa kuin Jari, ja poika lähetettiin pois 13 vuoden iässä. Lasten ystävyys jäi katkolle, mutta metsään jäi yhteinen muisto. Tuominen kuvaa poikien lapsuutta ja alkavaa nuoruutta kauniin koskettavalla, mutta hyvin realistisella tavalla. On kalareissut ja pyörät, ensi-ihastumiset ja vahva usko siihen, että siteet kestävät loppuelämän. Ystävyyden ja kasvun kuvaus on hienoa luettavaa ja Verivelkaa onkin verrattu mm. Stephen Kingiin.

Valitettavasti on myös perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, joilla molemmilla on yhteys nykyisyyteen. Koulussa on vuotta vanhempi poika, joka ei voi sietää hintelää Jaria. Kun väliin osuus se kaikista ihanin tyttö, tapahtuu jotain, jonka seurauksia Paloviita kantaa sydämessään lopun elämäänsä. Ahlaisten surmayö nostaa kaiken taas pintaan. Ne vahvalta tuntuneet siteet haurastuivat joskus traumojen ja surun vuoksi, mutta kestävätkö ne kuitenkin erilaisista lähtökohdista ja aikuisuuden valinnoista huolimatta? Paloviidan on punnittava, kumpi on tärkeämpää, ystävyys vai virkavelvollisuus.

Tuomisen kerronta kumartaa perinteiselle dekkarille, jossa poliisityö on keskiössä. Verivelassa se on kuitenkin jännittävällä tavalla värittynyttä Paloviidan omien motiivien vuoksi. Kahden aikatason kerronta pitää mielenkiinnon pakottavalla tavalla yllä. Hahmot, kuten vaikkapa Paloviidan työtoverit, ovat erittäin hyvin rakennettuja, eikä kaikki ole sitä miltä aluksi näyttää. Salaisuuksia ja piiloteltavaa on paljon, muttei kuitenkaan niin että fokus häiriintyisi. Loppukin jää kutkuttavalla tavalla hieman avoimeksi. Tuomisen kerrontaa ja tekstiä täytyy muutenkin kehua; se on paikoitellen todella vangitsevaa. Teoksen monipuolisuuden vuoksi kirjaa voi suositella niillekin, jotka eivät dekkareita yleensä lue.

Ajatukset yrittävät tarttua ohuisiin säikeisiin, mutta ne pakenevat kosketuksen tieltä ja niiden tilalle aukeaa vain tyhjiä kuiluja. Jossain polskahtaa kala, lokki kiljahtaa.

Verivelasta myös näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjasta kirjaan ja Rakkaudesta kirjoihin.

5.7.2019

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak 2016. Englanninkielinen alkuteos Three Daughters of Eve. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummeruksen pokkari 2019. 484 sivua. Oma ostos.

Eevan kolme tytärtä käsittelee isoja asioita moneen suuntaan muuttuvassa maailmassa. Keskiössä on usko ja siihen liittyvä epävarmuus, määrittely siitä kenen uskosta puhutaan ja millä tavalla sen annetaan vaikuttaa arkeen ja politiikkaan. Ja kun uskosta puhutaan, nousee olennaiseksi myös se, missä olosuhteissa lapset kasvavat ja kenen ajatuksia he toistavat. Shafakin kotimaa Turkki on ollut viime aikoina(kin) kovan kuohunnan alla ja se näkyy tässäkin teoksessa, alkuun taustalla mutta loppua kohden myös tapahtumissa.

Noudattipa hän islamin sääntöjä tai ei, hänen suhteensa siihen ei ollut päättynyt. Hän eli epätietoisuudessa koko ajan. Jatkuvasti. Ikuisesti. Hän kuului hämmentyneisiin, jos heihinkään.

Shafakin romaanin päähenkilö on Peri, joka lähtee vuonna 2000 opiskelemaan Istanbulista Oxfordiin. Oxford on Istanbuliin verrattuna kuin toinen maailma, mutta uskon kysymyksiin sielläkin törmää. Itse asiassa aiheesta tulee niinkin keskeinen, että Peri ilmoittautuu kurssille, jonka nimi on Jumala. Uskossaan epävarma Peri tutustuu kahteen muslimitaustaiseen tyttöön, vahvasti uskovaan Monaan ja uskaliaaseen Shiriniin. Kolmikko on hyvä esimerkki siitä, miten helposti niputamme muslimitaustaiset yhteen vaikkei siihen olisi mitään syytä. Tyttöjen kautta Shafak avaa myös keskustelua naisen asemasta ja siitä, kenen näkökulmasta asiaa tarkastelemme: eurooppalaisen kristityn, feministin, muslimifeministin...?

Peri taistelee sisäisten ristiriitojen kanssa. Niitä kumpuaa hänen kotikasvatuksestaan ja kulttuuritaustastaan, kotona vaietuista asioista, jotka aiheuttavat repivää kaksijakoisuutta. Niitä aiheuttaa myös yliopistomaailma ja ihastuminen karismaattiseen professori Azuriin. Vuonna 2016, kun Peri on jo aikuinen, perheellinen nainen, hänen mieltään vaivaa syyllisyys, jotain mitä hän jätti tekemättä aikoinaan Oxfordissa. Aikuinen Peri näkee myös sen muutoksen Turkin politiikassa, josta kuulemme uutisista.

Opiskelijaelämä Oxfordissa täyttää Perin vastuilla ja epävarmuudella siitä, mihin hänen kykynsä riittävät. Kaksikymppisten tyttöjen ajatusmaailma on tyypillisen ideologinen, romanttinen, kapinallinen ja tavallaan vielä kypsymätön - samalla kun he käsittelevät järkyttävän syvällisiä ja älykkäitä kysymyksiä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta heidän mieleensä. Nuoruuden ehdottomuus, omanapaisuus ja ihastumiset kuuluvat asiaan, ja tasapainottavat sopivalla tavalla sitä suurten teemojen käsittelyä, joka muuten tekisi kerronnasta raskaan.

Shafakin teksti on minun makuuni melko melodramaattista, hyvin koruilevaa ja suorastaan romanttista. Sen mystiikassa näkyy todennäköisesti kirjoittajan kulttuuritausta, enkä pidä sitä tietenkään huonona, se vain on hyvin selkeästi läsnä. Mieleeni tulee esimerkiksi Carlos Ruiz Zafónin teokset, joissa kieli on samankaltaista. Shafakin teemat ovat kuitenkin tasapainottavasti tätä päivää ja hyvin realistisia, ja avaavat maailmaa taas yhden luvun verran lisää.

Eevan kolme tytärtä käsittelee teemoja, jotka ovat mielenkiintoisia ja kiehtovia hengästyttävyyteen saakka. Kuten hyvin usein romaaneissa, päähenkilö on ulkopuolinen tarkkailija, joka tasapainottelee ristiriitaisten näkemysten ja henkilöiden keskellä. Nuoruus tuo romaaniin myös jotain sellaista, mikä etäännytti minua, ikään kuin Perin kahteen Oxfordin-vuoteen olisi pitänyt mahduttaa koko se tunteiden ja kokemusten skaala, joka hänen tilanteessaan olisi mahdollista. Viihdyin 1980-luvun ja vuoden 2016 Perin seurassa paremmin.

Hän oli ollut lapsesta saakka tunnontarkka arkistonhoitaja, piinallisten muistojen säilyttäjä. Muistaminen oli hänen tehtävänsä, velvollisuutensa, joka hänen oli täytettävä loppuun saakka, vaikka hän aavisti, että niin raskas kuorma lannistaisi hänet vääjäämättä jonakin päivänä.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Kirjankansibingossa tällä voi kuitata kohdan Nainen. Maailmanvalloitusta varten valloitin nyt Turkin, ja koska kirja on omasta hyllystäni, osallistuu se Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

4.7.2019

Belinda Bauer: Hautanummi

Belinda Bauer 2010. Englanninkielinen alkuteos Blacklands. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2011. 355 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kyselin alkukesästä uusia vinkkejä dekkarilukemistooni. Tuntui, että luen aina samoja kirjailijoita ja vaikka erinomaisia ovatkin, kaipasin jotain uutta. Muistaakeni Kirjasähkökäyrän Mai vinkkasi minulle useammankin jännärikirjailijan, joista ensimmäiseksi tartuin Belinda Baueriin (sen sai kirjastosta nopeimmin!). Hautanummi on hänen esikoisteoksensa, tosin Bauer on kyllä kirjoittanut ennenkin, muun muassa käsi- ja lehtikirjoituksia. Hautanummi on voittanut Gold Dagger -palkinnon, eikä suotta, teos on hyytävän hyvä ja erottuu sankasta jännäreiden joukosta omanlaisekseen.

12-vuotiaan Stevenin eno on kadonnut Exmoorin nummeille pienenä poikana. Jotta Stevenin äiti ja isoäiti lakkaisivat odottamasta enoa kotiin, poika päättää löytää ruumiin ja todistaa, että eno oli yksi aikoinaan alueella liikkuneen sarjamurhaajan uhreista. Vastoin parempaa tietoa vangitun vapautumisesta, Steven alkaa kirjoittaa tälle lyhyitä, salaperäisiä viestejä vankilaan. Murhaaja ymmärtää viestit ja saa selville, keneltä ne saapuvat.

Hautanummessa on tunnelma, jonka perusteella tapahtumat pystyisi helposti sijoittamaan jonnekin menneille vuosikymmenille, ja alkuun niin luulinkin. Pienistä vihjeistä ymmärsin kuitenkin, että ihan nykyajassa eletään. Stevenin perhe on köyhä ja ilmapiiri kotona on latistava. Perheessä on vanhan surun lisäksi muitakin ristiriitoja, joiden alla lapsen on selvittävä lähes omillaan. Romaani onkin varsinaisen jännitysjuonensa ohella tarkka kuvaus hieman marginaalissa, omissa oloissaan viihtyvän lapsen sisäisestä maailmasta löytää eheyttä ja oikeutta. Se kuvaa hienolla tavalla myös perheen sisäisiä jännitteitä - etenkin pidin isoäidin hahmosta ja sen merkityksestä loppua kohden.

--- hän toivoi, että iltaan mennessä tästä rikkinäisestä, murentuvasta perheen irvikuvasta tulisi ehjä eikä hänen tarvitsisi enää ikinä jännittää ja surra. --- Steven ei vieläkään tiennyt mitä ironia oli, mutta taaskaan hän ei voinut olla huomaamatta, kun se karkasi pystyyn hänen edessään ja läimäytti häntä kasvoihin. Koko päivän hänen teki mieli kirkua.

Vaikka kirjeenvaihto jää hyvin harvasanaiseksi ja vähäiseksi, aiheuttaa se tiheän tunnelman, joka luonnollisesti tiivistyy loppua kohden. Samalla tiivistyvät myös Stevenin turhautuminen ja pakkomielteet. Oman tilansa kerronnassa saa myös murhaaja, jonka kuvottavaa mielenmaisemaa ja mielihaluja ilmankin voisi elää, mutta tässä romaanissa ne ovat valitettavasti avainasemassa. Liian rankka teos ei kuitenkaan ole, eikä Bauer mässäile millään tavalla. Exmooren nummet ovat loistava ympäristö jännitykselle ja tuovat tietynlaisella ankeudellaan ja pimeydellään mieleen esimerkiksi Elly Griffithsin Norfolkiin tai vaikkapa Johan Theorinin Öölannin alvareille sijoittuvat dekkarit. Bauerin teoksia luen mielelläni jatkossakin!

Hautanummi on luettu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Rakkaudesta kirjoihin. Helmetin lukuhaasteessa jännäri sopii ainakin kohtaan 18: Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjankansibingossa ruksaan tällä kohdan Puu.