Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu 2018. Rose on poissa. WSOY. 284 s. Sain joululahjaksi.

Muistaako se Rosen tytär nyt oman nimensä?
Nyökkäsin, minä olen Pikku Käpälä, Agaasin Makwaasagim. 
Tervetuloa takaisin, Agaasin Makwaasagim. Meillä on ollut ikävä.

Luin viime vuonna Katja Ketun Yöperhosen ja nostin sen yhdeksi parhaista viime vuonna lukemistani romaaneista. Tämä tuore Finlandia-ehdokas lähti avautumaan hitaan vaikeasti. Ketun kieli on tietysti pieni ilmiö jo sinänsä, mutta tahmeus johtui kuitenkin kerronnasta. Romaani rakentuu kahden kertojan kirjeistä. Kadoksissa oleva Rose kirjoittaa omalle tyttärelleen vuodesta 1973, kun taas tytär Lempi kirjoittaa tapahtumista rakastamalleen Jim Harmaaturkille vuonna 2018. Rosen kertomuksiin kirjeratkaisu taipui jostain syystä luontevammin kuin Lempin Jimille kirjoittamissa osioissa. Vähitellen tietysti totuin eikä kerronta sitten lopulta enää vaivannut.

Romaani kertoo siis Lempistä, joka palaa lapsuutensa reservaattiin Minnesotaan 45 vuoden jälkeen. Lempi on äitinsä Rosen puolelta ojibwa-intiaani, isänsä Ettu Haverisen puolelta suomalainen. Rose on ollut kadoksissa pitkään, eikä kahden salaman iskemä Ettu muista sen jälkeisestä elämästä enää mitään. Tulisieluisen luonnonlapsen ja tossukkamaisen finnin liitto tuli monelle yllätyksenä ja pettymyksenäkin. Rose lähtee mukaan ihmisoikeustaisteluihin ja haluaa selvittää katoavien, hyväksikäytettyjen tyttöjen kohtalon. Muistoissaan Lempi palaa turvalliseen lapsuuteensa, nuoruuden hekumallisiin kokemuksiin metsässä, salvian tuoksuun ja lopulta siihen miten kaikki muuttui.

Yhtäkkiä olisin tahtonut painaa pään heimomatriarkan ikisyliin, kaivautua syvälle perintöuumeniini, kutistua untuvaräpläksi ja piipittää kuin uivelo pesässään. Kysyä, miten tämä on selvinnyt kaikki nämä vuosikymmenet menemättä rikki. --- Kestänyt sosiaalimaakarien kurmootukset, laitokseen saalistetut pennut, vieraana ja nimensä menettäneinä takaisin raahautuneet piestyt, käytetyt vieraat epelit jotka ovat unohtaneet kielen ja nimen.

Reservaatissa on mielenkiintoisia hahmoja, ikivanhoja perinteitä, sukujen välistä kahnausta ja susia ympärillä. Menneisyyttä painaa lasten koulukotikokemukset, pakkovalkoistamisen politiikka, riisto ja alistaminen. Kettu rakentaa hahmoistaan herkullisia, omalla tavallaan vahvoja ja periksiantamattomia juurakoita, joiden kokemuksista, salaisuuksista ja tavoista Lempikin on rakentunut. Hänen on koottava identiteettinsä uudelleen sirpaleista, joita on ympäri reservaatin, niin suomalaisessa sosialismissa, ankarassa lestadiolaisuudessa kuin parantavissa yrteissä tai intiaaninimissä ja unohtuneessa kielessä, sekä Rosen yllättävässä ratkaisussa. Romaanissa etsitään vastauksia, joita kyllä löytyy, mutta löytyykö enää rakkautta ja hellyyttä, joka on jäänyt kokematta.

Kettu ei päästä lukijaansa ihan helpolla, sillä jo mainitsemani kirjeratkaisun lisäksi kerrontaan jää aukkoja, joita pitää täydentää itse, eikä kokonaisuus hahmotu kovin vähällä vaivalla. Sitten kun se kuitenkin lähtee hahmottumaan, on tarina vienyt mukanaan ja romaani kasvanut hienoksi lukukokemukseksi. Teoksen kielestä ei voi olla nauttimatta, kirjailija rakentelee kuvailua ja sanastoa oman vahvan tyylinsä mukaan. Rinta rinnan ovat luonnon kauniit yksityiskohdat, ränsistymisen ja riiston rumuus, tunteiden vahvuus, hellyys ja rivous. Kettu on tehnyt kirjoitustyönsä tueksi paljon tutkimustyötä ja kirjan lopussa on teosluettelo, jos taustat kiinnostavat enemmän.

Lue myös näistä blogeista: Lumiomena, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Kirja osallistuu myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan mahdollisimman paljon oman hyllyn kirjoja.

Katja Kärki: Jumalan huone

Katja Kärki 2019. Jumalan huone. Bazar. 462 sivua. Ennakkokappale kustantajalta. Ilmestyy 29.1.

Synnistä sinä olet siinnyt, sanotaan pikkuvauvalle. Onko ilahduttavampia sanoja toivottaa toinen tervetulleeksi elämään? Puistatus lyö lävitseni. 

Katja Kärki on kirjoittanut vahvan esikoisromaanin. Sen juuret ovat hänen omissa kokemuksissaan, mutta tarina ja sen hahmot ovat tietysti fiktiota. Romaani kertoo pohjoiskarjalaisen suvun tarinan kolmen eri-ikäisen naisen silmin. Koin, että selkeimmin keskiössä olisi vuonna 1985 syntynyt Elsa, mutta toisaalta samalta tuntui myös, kun kertojaksi siirtyi joko 1930-luvulla syntynyt Aili tai Elsan täti Maria. Näkökulmat ja aikatasot vaihtuivat, siirtyivät taaksepäin tai jatkoivat edellisestä. Pidin ratkaisusta monestakin syystä. Kukin päähenkilö oli vuorollaan vahva ja hienolla tavalla toisensa täydentäjä. Minulla on pienehkö paksujen romaanien kammo, jota rakenne taltutti erinomaisella tavalla. Ja tietysti se, että tekstiä oli oikeasti upea lukea - loppujen lopuksi sivumäärällä ei kai ole silloin mitään merkitystä!

Martikaisen lestadiolaisessa suvussa on traumoja, jotka varjostavat useita sukupolvia. Osa salaisuuksista paljastuu vähitellen romaanin edetessä, yllättäen niin päähenkilöt kuin lukijankin. Päällisin puolin jumalaa pelkäävän perheen sisältä löytyy väkivaltaa, menetettyjä rakkauksia, täyttymättömiä toiveita ja paljon uhrautumista. On tekoja, joita on mahdoton antaa anteeksi ja tekoja, joista ei koskaan puhuta kotona. Vankimmin uskossaan pysyvät käyvät sunnuntaisin seuroissa kuulemassa saarnaajia. Naisen rooli tuntuu ahtaalta ja kukin asettuu siihen omalla tavallaan, mutta Elsa on ensimmäinen, joka oikeasti lähtee eikä palaa takaisin.

Minulla on oikeus omiin mielipiteisiini. En elä missään Pohjois-Koreassa, vaikka välillä tässä talossa ja suvussa siltä tuntuu. 

Elsalla on lista synneistä, jotka hän aikoo tehdä. Rohkea tyttö rikkoo rajoja jo lukiovuosina, mutta opiskeluvuosien aikana Jyväskylässä meno on oikeasti villiä. Elsalla on mieletön jano kokea ja aiheuttaa pahennusta, ja sisimmissään hän tietysti kamppailee menneisyytensä ja suvun oppien kanssa. Juopottelu, krapulat, irtosuhteet, lyhyet hameet, rumpalit ja punainen tukka - voisiko lestadiolaistaustainen nuori nainen irrotella enempää? Elsan osioista tulee suorastaan huono olo, vaikka tunnistan ja muistan toki tarpeen kokeilla, unohtaa ja hakea omaa paikkaa. Viime aikoina minun on ollut vaikea samaistua kaksikymppisten elämään romaaneissa, mutta Elsa sai vihallaan ja väkevyydellään omankin rintani rikki.

Olen sisältä musta kuin marraskuun yö, iloisuus on pelkkää pintaa, oksennan valoa ja hilpeyttä.

Elsan kummitäti Maria menettää äitinsä ja tavallaan isänsäkin hyvin nuorena. Lapsikatrasta tulee kasvattamaan heidän tätinsä Aili. Marian kasvua varjostaa kauna ja pelko, hän rakastuu väärään mieheen, eikä lapsettomana täytä sitä roolia, jonka hänen siskonsa niin oikealla tavalla täyttävät. Marian ratkaisut vaativat rohkeutta ja lopulta pientä irtautumistakin. Tunnollisuudessaan hän hoitaa kuitenkin velvollisuutensa niin kauan kuin sisukas Aili elää. Isä-Mauria hän ei suostu muistelemaan kauniisti edes hautajaisten jälkeen. Marian ja Elsan näkökulmat kertovat erilaisesta Ailista kuin mitä tämän oma kertomus sotavuosien ajalta ja sen jälkeen paljastaa. Rajoja rikkova, pehmeäsylinen tyttö vai harras uskovainen ja tiukka kasvattaja? Mustavalkoiseen Elsaan verrattuna Ailin hahmo on niin monisyisen herkullinen, että sitä pitää pureskella vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Jos näitä kolmea päähenkilönaista yhdistää sama suku ja lestadiolainen tausta, on heissä muutakin yhteistä. Kukin joutuu vuorollaan hakemaan itseään ja rakkautta, eikä heidän ole helppo asettua annettuun muottiin.

Aili kävelee kauas, puree huulensa rikki. Hän maistaa suussaan surun, ja veren ja mullasta mustuvan maan. Hän päättää mennä eteenpäin ja hengittää ja elää. Vaikka koko elämä olisi pelkkää mykkää kipua ja kuoleman väistelyä, hän menee eteenpäin.

Kärjen romaanin yksi parhaita puolia on rohkeus, jota on sen päähenkilöissä ja kielessä. Kielen tasolla teos on kiehtovan monipuolinen. Pohjoiskarjalainen murre maustaa paikallisten puhetta juuri sopivan verran, ei liikaa. Elsan ajatuksissa puolestaan vilisevät haistattelu ja viha eriarvoistavaa ja kahlitsevaa uskoa kohtaan. Väkevän ja kirjavan kielen tasapainottajana toimivat hyvin kauniit yksityiskohdat, joita kirjailija poimii luonnosta, kissan leikistä tai vaikkapa maaseudun rauhasta. Niin menneiden vuosikymmenten kuvaus kuin nykytasokin tuntuvat aidon realistisilta. Sota-aikaakin romaani ehtii kaikessa runsaudessaan sivuta, ja sekin toimii hyvin, on uskottava ja rehellinen.

Kärjen esikoinen teki vaikutuksen ja onnistui tosiaan raapimaan itsessänikin joitain arpia, vaikkei yhtymäkohtia omaan elämääni niin olekaan. Teos kyseenalaistaa, kritisoi ja käsittelee teemoja, jotka ovat arkoja niin yksityisellä kuin yleiselläkin tasolla: naisen asema, vallankäyttö, anteeksianto, hyväksyminen ja se niin yleinen puhumattomuus. Sanoisin myös, että vaikka viime vuosina on ilmestynyt useita uskonyhteisöistä kertovia romaaneja*, Jumalan huone löytää oman paikkansa ja äänensä ihan selkeästi. Onnea Katja upeasta kirjasta!

*esim. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ja Synnintekijät, Ben Kallandin Vien sinut kotiin ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät.

Melba Escobar: Kauneussalonki

Melba Escobar 2015. Espanjankielinen alkuteos La Casa de la Belleza. Suomentanut Taina Helkamo. Aula & Co 2018. 262 sivua. Lainasin kirjastosta.

Escobarin teos kiinnitti huomioni viime kevään kirjakatalogissa toisaalta kauniin kannen ja toisaalta kotimaansa vuoksi. En ole nimittäin kovinkaan paljon lukenut eteläamerikkalaista kirjallisuutta, enkä kolumbialaista kai lainkaan. Saisin siis maailmanvalloitukseeni yhden maan lisää lukemalla tämän!

Kauneussalongissa on paljon mielenkiintoisia, maailmankuvaa avartavia aineksia, kuten naisten oikeudet, rodullistaminen, yhteiskuntaluokat, korruptio ja rikollisuus, mutta kokonaisuudessa on jotain, mistä en oikein saanut otetta. Valitettavasti kirja ei siis ollutkaan ihan makuuni. Kerronnassa on ratkaisuja, jotka sekoittivat ajatuksenjuoksuani ja näkökulmaa, jotain kömpelöä, tai sitten luin kirjaa tarpeeksi keskittymättä.

Keskityn nyt kuitenkin kirjan hyviin ominaisuuksiin! Romaanin päähenkilöt, eri yhteiskuntaluokkia edustavat naiset asuvat Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa. Kertoja ja ympäristöään tarkkaileva Claire on asunut pitkään Ranskassa, mutta palannut kotimaahansa, jossa hän toimii psykoterapeuttina. Claire on vaalea, varakas, hillityn oloinen nainen, joka käy säännöllisesti kauneushoitolassa. Siellä häntä hoitaa Karen, kanelinruskea, afrotukkainen nuori nainen, joka yrittää tienata tarpeeksi saadakseen pienen poikansa rannikolta luokseen. Naisten välille syntyy luottamuksellinen suhde ja Karen kertoo Clairelle elämästään. Valitettavasti köyhyys saa Karenin ajautumaan tienesteihin ja suhteisiin, jotka ennustavat pahaa. Hän kuulee ja näkee liikaa, ja häntä käyttävät hyväkseen ihmiset, joiden avulla hänen piti päästä köyhyydestä eroon. Escobarin romaanissa on varsinkin loppua kohden jännärin makua, kun tieto nuoren naisen törkestä murhasta laajenee käsittämään valtakunnan tason korruptiota, rikkaiden salaisuuksia ja muitakin murhia.

Kauneushoitolassa miehet ovat sovinisteja, vallanhimoisia ja korruptoituneita. He käyttävät hyväkseen niin köyhiä nuoria naisia kuin vaimojaankin. Vain rahalla ja vallalla on väliä. On käsittämätöntä miten esimerkiksi afrotukkaiset naiset kärsivät suoristaakseen tukkansa tai miten vähän köyhillä on mahdollisuuksia päästä eteenpäin elämässään. En epäile, etteikö kirjan kuvaamat ihmistyypit tai tapahtumat olisi mahdollisia Bogotássa tai monessa muussakin maailmankolkassa. Uskon kuitenkin että romaaniin on haettu tarkoituksella jonkinlaisia stereotypioita ihon väriltään erilaisten ihmisten, taustoiltaan erilaisten luokkien tai sukupuolten välisen epätasa-arvon alleviivaamiseksi. Lopputulos tuntuu realistiselta siitä huolimatta. Sosiaalinen todellisuus on varmasti hurja ja hyvin erilainen kuin meillä, ja sen kuvaamisessa Escobar on onnistunut hyvin.

Kirjasta lisää blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja Kirjarikas elämäni. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Hyllynlämmittäjä 2019

Vuosi sitten kirjoitin näin: "Koska minun on yleensä lähes mahdoton kieltäytyä haasteista, osallistun tähänkin. Toisaalta tämä haaste tuntuu melko helpolta, sillä siihen valitaan vain kaksitoista teosta. Teosten täytyy löytyä omasta kirjahyllystä ja kyseessä ovat juuri ne kirjat, joita on tullut hankittua mutta jotka ovat vieläkin lukematta - syystä tai toisesta."

Mitenkäs haasteen kävi? Sain luettua YHDEKSÄN kirjaa listaamistani kahdestatoista. Ihan hyvä suoritus! Olen tyytyväinen. Linkistä pääset katsomaan listaani. Lisäsin kirjojen kuvauksen perään kommentin, luinko sen vai en.

Keräsin uuden kasan hyllynlämmittäjiä vuodelle 2019 ja pyrin tietysti lukemaan ne vuoden mittaan. En ottanut mukaan yhtään viime vuonna lukematta jääneistä. Arvelin, että joku syy siihen on ollut, etteivät ne vieläkään maistuneet. Kokeillaan mieluummin uudella pinolla, joka näkyy tässä:

Ylhäältä alaspäin:

1. Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Se kuuluisa peikkokirja teki vaikutuksen, joten pitää kokeilla Sinisalolta jotain muutakin.
2. Heidi Köngäs: Dora, Dora. Könkään naiset Hertta ja Sandra olivat vakuuttavaa luettavaa. Uskon että tämäkin.
3. Zadie Smith: Nimikirjoitusmies. Valkoiset hampaat on klassikko ja niistä ajoista saakka tämä on odottanut vuoroaan. Kauan on jo odottanut!
4. Niina Supinen: Mantelimaa. Heräteostos ja lämmittäjistä nuorimpia.
5. Toni Morrison: Paratiisi. Hyvin kauan hyllyä lämmittänyt klassikko. Ei mitään tekosyitä!
6. Kari Hotakainen: Bronks. Heräteostos tämäkin muutaman vuoden takaa.
7. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Adichie on upea ja ihme kyllä, hänen tunnetuin teoksensa on jäänyt lukematta.
8. Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon. Savonia-palkinnon voittajaa pitää nyt kokeilla, kun omasta hyllystä löytyy.
9. Antti Heikkinen: Mummo. Tämä lähti mukaan joltain messuilta pari vuotta sitten.
10. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie. Hmm, kaikkihan tämän tietävät, moni on nähnyt elokuvankin. Minä en ole lukenut enkä nähnyt.
11. Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit. Herätti huomioni ilmestyttyään muutama vuosi sitten, mutta jämähti hyllyyn.
12. Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä. Shamsien tuore Joka veljeään vihaa on loistava. On varmasti tämäkin.

Ian McEwan: Sovitus

Ian McEwan 2001. Englanninkielinen alkuteos Atonement. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2002. Seven-pokkarissa 541 sivua. Oma ostos.


Hän oli anteeksiannon ulottumattomissa.

Rakastetun kirjailijan ehkäpä rakastetuin tai ainakin tunnetuin romaani, ja vasta nyt luin sen. Mutta eipä se lukukokemukseen vaikuta, onneksi. Romaanista tehtyä elokuvaakaan en ole nähnyt. Ehkäpä katson sen jonain päivänä!

Briony Tallis on 13-vuotias perheen kuopus, joka elää omassa mielikuvitusmaailmassaan ja kirjoittaa tarinoita. On kesän 1935 kuuma päivä, kun Briony odottaa isoveljensä saapumista kotikartanoon. Hän on kirjoittanut näytelmän, jonka hän aikoo ohjata ja toteuttaa serkkujensa kanssa. Päivään mahtuu paljon ja lopulta käy niin, että Briony päättää luopua näytelmästään. Ennen iltaa ja perheen yhteistä illallista ehtii tapahtua asioita, jotka Briony ymmärtää väärin. Väärinymmärryksillä ja taipumuksella melodramaattisuuteen on vaikutuksensa, joka yltää yli tulevien sotavuosien ja kaikkien läsnäolevien loppuelämän. Perhe hajoaa ja elämänikäiset suhteet sen mukana.

Mutta miten tehdä oikeutta niille muutoksille, joiden ansiosta hän vihdoinkin oli oikea kirjailija, ja samalla antaa hahmo kaoottisten vaikutelmien tulvalle ja hänen tuntemalleen inholle ja viehätykselle?

Briony huomaa itsekin olevansa siirtymävaiheessa lapsuudesta aikuisuuteen. Suojattua elämää viettänyt lapsi ei voinut vielä ymmärtää näkemäänsä, mutta aikuisuus saa hänet myöhemmin etsimään sovitusta. Iso osa romaanista sijoittuu toisen maailmansodan alkuvuosiin. Vauraan perheen tyttäret kouluttautuvat sairaanhoitajiksi, isosisko Cecilia tehdäkseen pesäeroa perheeseensä ja hänen jälkeensä Briony rankaistakseen itseään. Perheen siivoojan poika Robbie taistelee Ranskassa eikä elämä ole ehtinyt helpottua kolmen ja puolen vuoden vankeustuomion jälkeen.

Enempää en kirjan tapahtumista kerro, siltä varalta että on vielä joku, joka ei ole tätä lukenut. Sovitus on kertomus sattumanvaraisuudesta, syyllisyydestä, anteeksiannosta ja rakkaudesta. Se on toisaalta hirveän perinteistä englantilaista kirjallisuutta luokkaeroineen, kirjallisine viittauksineen ja kartanoineen, mutta Sovitus on myös sotaromaani ja rakkaustarina. Samalla se onnistuu koukuttamaan kuin paraskin trilleri.

Hän putosi omaan kuoppaansa, marssi itse rakentamaansa labyrnttiin ja oli liian nuori, liian kauhuissaan, liian miellyttämishaluinen kääntyäkseen takaisin kesken kaiken. --- Kun asia oli loppuun käsitelty, tuomio langetettu ja seurakunta hajaantunut, hän onnistui varjelemaan itseään siltä pitkälle teini-ikään saakka. Vaadittiin vain nuoruudelle ominaista raakaa unohtamista, tietentahtoista silmien sulkemista tosiasioilta. 

Ian McEwan kirjoittaa yhtä varmasti kuin aina, ja antaa tunnelman latautua, helteen paahtaa ja kiireen kasautua ennen kuin pudottaa pommin. Vuoden 1935 kohtalokasta päivää värittää ympäröivän luonnon hehku, särö arvokkaassa perintövaasissa, keittäjättären kiukku, punatukkaisten kaksospoikien koti-ikävä, yläluokkaisen äidin migreeni ja nousukasmaisen vieraan leukaperät. McEwanin teksti on tulvillaan herkullisia yksityiskohtia, joilla on kaikilla merkityksensä. Vastakohtana kesäiselle päivälle on Saksan hyökkäystä odottava Lontoo, jossa Briony opettelee vaihtamaan siteitä, pesemään eritteitä, keräämään yövirtsat ja sietämään ankaraa osastonhoitajaa. Täysin erilainen maailma on myös Pohjois-Ranska, jossa Robbie kävelee jalat rakoissa, sirpaleen haavoittamana ja yrittää löytää tien kanaalin yli janossa, jollaista ei osaa kuvitella. Näiden vuosien yksityiskohdat eivät ole herkullisia, mutta yhtä lailla merkityksellisiä.

Ihailen McEwanin teoksissa sitä, miten näennäisen rauhan alle mahtuu paljon painavia tunteita ja draamaa. Tarinoiden psykologinen lataus on voimakas, oli kyseessä syntymätön vauva, keski-ikäinen professori tai vaikkapa vakoilija, kaukana menneisyydessä tai nykyajan muutoksissa. Kirjailijan kyky sukeltaa hahmojensa sisään on uskomattoman taitavaa ja hänen tekstinsä on paikoin niin kamalan älykästä. Suurkiitokset tietysti myös suomentaja Juhani Lindholmille, joka välittää tämän kaiken yhtä hienolle suomen kielelle! Lue, mitä olen kirjoittanut teoksista Polte, Makeannälkä, Pähkinänkuori ja Lauantai.

Sovitus on luettu monissa blogeissa, joten tässä vain muutama Google-haun ensimmäinen: Luettua elämää, Leena Lumi, Järjellä ja tunteella sekä Nenä kirjassa. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 17: Kirjassa on kaksoset.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Janne Saarikivi 2018. Suomen kieli ja mieli. Teos. 236 sivua. Oma ostos.

Turun kirjamessuilla ehdin kuulla hetken, kun Juha Hurme haastatteli Janne Saarikiveä tämän uudesta teoksesta ja suomen kielestä ylipäätään. Miesten keskustelua oli hauska kuunnella. Sanoisin Niemen lukeneena, että heitä yhdistää jokin sellainen pirteä anarkianpoikanen, jota kieltämättä kieleen ja kansallistunteeseen liittyvät keskustelut usein kaipaavatkin. Molemmat muistuttavat omissa teksteissään myös siitä, mikä merkitys ruotsin kielellä ja Ruotsin naapuruudella (ja nyt englannilla) on ollut suomen muotoutumiseen ja niihin kielimuotoihin, joiden keskellä elämme.

Professori, kielitieteilijä Saarikivi on valinnut teoksensa muodoksi tiedepohjaisen esseen. Siitä ei siis löydy lähdeviitteitä, mutta se nojaa vahvasti tieteelliseen tutkimukseen ja kirjoittajan vakuuttaviin kokemuksiin ja havaintoihin kielen ilmiöistä. Essee on lajina rento ja se mahdollistaa persoonallisen otteen, jota Saarikivi hyödyntää hyvin. Sen lisäksi, että kirja opettaa ja kertoo, se myös innostaa, havainnoi, kritisoi ja esittää vaihtoehtoja vanhoille ajattelutavoille. Kaikesta huokuu kirjoittajan rakkaus kieleen ja tietysti myös huoli siitä. Välillä koin kirjan hieman sekavaksi ja poukkoilevaksi, mutta Saarikivi toteaa itsekin olevansa sekava!

Kielen osaaminen on läsnäolon ja osallistumisen asia. Kun ihmiset ovat kaikkialla maailmassa alkaneet osallistumaan kouluopetukseen, joka käsittelee samoja kansainvälisesti standardoituja asioita - matematiikkaa, fysiikkaa, biologiaa ja tiettyä kuvaa historiasta - he ovat alkaneet ajattelemaan samalla tavoin, vaikka yhä ajattelevatkin paljon eri kielillä. --- Hautaamme vähän kerrallaan maailman kulttuuritraditioiden moninaisuuden ---

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä pureudutaan Suomen syntyyn, suomalaisuuden myytteihin, nykyisen suomen kielen muotoutumiseen ja siihen, mitkä historialliset ja aatteelliset seikat näihin ovat vaikuttaneet. Emme ole koskaan eläneet kuplassa tai irti vaikutteista. Niin eristyksissä kuin kuvittelemmekin olleemme. Toinen osa pohtii kielten ja kulttuuripiirteiden eroja yleensä. Saarikivi havainnollistaa tätä esimerkiksi kääntämisen problematiikalla ja käsittelee muutamien abstraktien sanojen avulla kielen ja ajatuksen välistä suhdetta. Todella mielenkiintoista! Kolmas luku pureutuu suomen kielen piirteisiin ja eroihin suhteessa muihin kieliin, äänteistä lausetasolle saakka. Onko suomi loppujen lopuksi niin erikoinen kieli? Vai onko se vielä omituisempi kuin mitä olemme uskoneetkaan? Jopa niinkin meille arkiset sanat, kuten ehtiä, tarjeta, viitsiä tai hajalla, voivat osoittautua vaikeiksi kääntää. Toisaalta mistä tahansa muusta kielestä löytyy samalla tavalla sanoja ja ilmiöitä, jotka on mahdoton kääntää suomeksi merkityksen väljentymättä.

Teoksen kolmas osa käsittelee myös marginaalin ja enemmistön välistä mielenkiintoista suhdetta. Vähemmistökieliä kuolee hurjaa tahtia, sillä globaalistuminen edellyttää yhteisiä kieliä ja vähemmistöt ovat siinä mielessä heikossa asemassa. Silti vähemmistöjen jäsenillä on yleensä paljon suurempi kulttuurinen (ja kielellinen) kompetenssi kuin enemmistöjen edustajalla. Marginaali tuntee enemmistön tavat ja kielen, mutta enemmistön edustajalla ei ole välttämättä hajuakaan pienten vähemmistöjen kieli- ja kulttuuripiirteistä. Tällaisista syistä ihmisen olisi aina hyvä kuulua vähemmistöön ja viettää elämänsä marginaalissa.

Neljäs osa on hyvin henkilökohtainen. Siinä Saarikivi käy läpi omaa suhdettaa suomen kieleen ja niitä kasvutekijöitä, joiden ansioista tai vuoksi hän on mitä on. Suomessa on pitkään ollut maailman kehittyneimpiin kuuluva kirjastolaitos, joka tarkoittaa, että ihmisen elämää on määrittänyt pikemminkin se, mitä kirjoja oli hänen asuinalueensa sivukirjastossa. Tämä on ehkä Suomen merkittävimpiä eroja suhteessa muuhun ihmiskuntaan. Aika ihana väite, joka edellyttää ajatteluksen, että kaikki suomalaiset lukisivat aktiivisesti kirjastonsa kirjoja. Näin ei ihan taida olla, mutta ajatuksena hurmaava. Neljännen osan anti onkin hyvä esimerkki siitä, miten monenlaisia kieliä ja kulttuureja yhden suomen (tai Suomen) sisällä on. Saarikiven kulttuuri- ja ajatusympäristö ja sitä kautta henkinen perintö saattaa olla siis hyvin erilainen kuin jonkun muun muka samaa kieltä ja samassa maassa asuvan ihmisen.

Lopuksi huolta kielestä. Englanti jyrää ja niin akateeminen kuin yritysmaailma ovat polvillaan sen edessä, sillä meidän pitää menestyä kansainvälisesti. Siitä huolimatta Saarikivi muistuttaa, että kielemme puhujamäärään (120. maailmassa) verrattuna olemme tekstien määrässä paljon suurempi. Esimerkiksi painettujen kirjojen määrässä Suomi on 27. sijalla. Meillä ei siis mene läheskään niin huonosti kuin monella muulla puhujamäärältään yhtä pienellä kielellä!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23: Kirjan nimessä on maa.

Kirjavuosi 2018

Vuoden viimeinen päivä, eikä vuoden luettujen lista enää kasva, joten on aika kirjoittaa koontia. Kirjavuoteni 2018 oli blogin näkökulmasta toiseksi aktiivisin vuoteni, sillä 93 postausta on aika lähellä vuoden 2016 ennätystä, lähes sataa postausta. Ihan kaikki näistä eivät ole lukemiani kirjoja, vaan mukana on myös haastepostauksia, yksi teatterihehkutus sekä raportti Blogistanian kirjallisuuspalkinnoista.

Tässä blogissa on kuitenkin pääasiassa kyse kirjoista, joten paneudun nyt niihin. Vuonna 2018 luin kaiken kaikkiaan 84 teosta. Näihin lukeutuu enimmäkseen romaaneja, mutta mukana on myös kaksi runokokoelmaa, kaksi novellikokoelmaa, yhdeksän sarjakuvakirjaa, kaksi tietokirjaa ja yksi omaelämäkerrallinen teos. Romaaneista 14 voisi luokitella jännityksen tai dekkarien alle. Lasten- ja nuortenkirjallisuutta edustaa kolme teosta. Viime vuoteen verrattuna novellien määrä on romahtanut, mutta toisaalta sarjakuvien määrä on kasvanut roimasti, mikä olikin tavoitteeni tällä vuodelle.

Osallistuin useaan eri lukuhaasteeseen. Lukupino-blogin isännöimä Yhdysvallat-haaste innosti minua lukemaan peräti 15 aihepiiriin sopivaa teosta, ja etenkin loppuvuonna keräsin niitä ihan tietoisesti. Hurja Hassu Lukija kannusti sarjakuvien pariin, mikä tulikin tarpeeseen. Sarjakuvaromaanit olivat minulle entuudestaan melko vieras genre, mutta jatkan niiden parissa varmasti vielä jatkossakin, niin huikeita useimmat sarjakuvateokset olivat. Valtaosa lukemistani kirjoista sijoittui joko Helmet 2018 -lukuhaasteeseen tai Goodreadsin haastelistalle - tai molempiin. Linkin takaa pääset selailemaan haasteisiin lukemiani kirjoja.

Lukemistani 84 teoksesta peräti 61 on naisen tai naisten kirjoittama. Tämä ei ollut vuoden alussa mikään tietoinen valinta, mutta nyt jälkeenpäin vaikuttaa vahvasti siltä, että kirjavalintoihini on tänä vuonna vaikuttanut kirjailijan sukupuoli. Näin selkeää eroa miesten ja naisten välillä ei ole aiemmin ollut.

Eniten sain luettua kirjoja tietysti heinäkuussa. Tämä toistuu joka vuosi ja johtuu osaltaan naistenviikosta, jonka varrelle kerään innoissani viikon nimipäiväsankareiden teoksia. Linkin takana esimerkki naistenviikon postauksesta. Laiskin lukukuukausi näyttää olleen huhtikuu, jolloin olen lukenut vain kaksi romaania!

Mistä kirjani ja kirjailijani ovat kotoisin? Tämän vuoden tilastoissa näkyy Yhdysvallat jo mainitun haasteen ansiosta, yhteensä 13 teosta. Kotimainen kirjallisuus vie tietysti voiton 45 teoksella. Näin on ollut muinakin vuosina; kotimaisia on aina hieman yli puolet vuoden kirjoista. Vakiokakkonen Iso-Britannia jäi nyt kolmoseksi 11 kirjalla. Muuten kirjoja kertyi Iranista, Ranskasta, Virosta, Italiasta, Ruotsista, Irlannista ja Pakistanista.

Parhaimien teosten valinta on aina yhtä vaikeaa, mutta alla olevat kirjat pystyn nimeämään erittäin hyviksi varmasti vielä vuosienkin päästä. Usein on nimittäin niin, että saatan hehkuttaa jotain teosta heti lukemisen jälkeen, mutta huomaan jo parin kuukauden päästä, etten muistakaan sitä enää kovin hyvin. Tässä TOP 14:

• Marjane Satrapi: Persepolis 1. Iranilainen lapsuuteni
• Angie Thomas: Viha jonka kylvät
• Hanna Hauru: Jääkansi
• Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme
• Johanna Holmström: Sielujen saari
• Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille
• Katja Kettu: Yöperhonen
• Nieminen & Vehkoo: Vihan ja inhon internet
• Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
• Sally Salminen: Katrina
• NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
• Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
• Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa
• Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ja niin vain kävi, että parhaimpien listalle pääsi vain naisia! :) Muuten pidän listaa mukavan monipuolisena. Kirjailijoista eniten luin tänä vuonna Elly Griffithsiä - luin nimittäin kaikki häneltä tähän mennessä suomennetut Ruth Galloway -sarjan dekkarit. Kakkoseksi tässä sarjassa ylsi Pierre Lemaitre, jonka kirjoja luin kolme. Näistäkin kaksi kuuluu jännärit-luokkaan, kuten myös Clare Macintoshin teokset, joita luin kaksi. Sarjakuvaromaanien ykkönen (myös laadullisesti!) on Marjane Satrapi, jonka Persepolis-teoksia ei voi liikaa ylistää.


Vuonna 2019 aion osallistua edelleen Helmetin lukuhaasteeseen ja uskon, että moneen muuhunkin sitä mukaa kun niitä ilmestyy. Henkilökohtainen haasteeni on lukea mahdollisimman paljon omaan hyllyyn kertynyttä kirjallisuutta. Niillä saan uskoakseni kuitattua esimerkiksi tuosta Helmetin 50 kohdan listasta useimman!

 Kiehtovaa kirjavuotta ja onnellisia lukuhetkiä 2019!