Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse 2000. Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2024. 120 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirin ystävät kehuivat tätä romaania niin että lainasin sen kirjastosta heti. Luinkin sen heti, eikä siinä kauan mennyt. Pienoisromaani on pienen hetken kestävä, mutta mieleenpainuva ja arvokas.

Saareen rakennettuun pieneen torppaan syntyy lapsi, joka saa nimekseen Johannes. Hänen isänsä on huolesta jäykkänä, mutta kokeneen kätilön avulla äiti synnyttää maailmaan potran pojan. Elämä on alkanut. 

Romaanin toisessa osassa vanha kalastaja, jonka nimi on Johannes, herää ja ihmettelee notkeita jäseniään, kevyttä kulkua ja kaiken leijumista. Johannes muistelee kuollutta vaimoaan ja haaveilee tämän läsnäolosta. Hän kulkee rantaan ja veneelle vanhan, jo edesmenneen ystävänsä Peterin kanssa, lupaa leikata tämän tukan ja tutustuu tulevaan vaimoonsa. Lämmöllä hän ajattelee nuorinta tytärtään, joka asuu lähellä, ja hätääntyy, kun tämä ei vastaan tullessaan huomaa häntä lainkaan. Johannes on kuollut.

Fossen kerronta on erikoista. Siinä ei ole juurikaan pisteitä, paitsi parissa ilmeisen painokkaassa kohdassa, esimerkiksi Jumalan yhteydessä. Lauseiden ja ajatusten ketju pilkkujen välissä tekee tekstistä puheenomaista, mietteliästä ja ihmeen soljuvaa. Ihan kuin loppua kohden tulisi vähän kiire, vaikka kaikki on jo valmista. Mutta ehkä Johannes on vähän ihmeissään viimeisestä päivästään. 

Voisin kokeilla Fosselta jotain muutakin, ihan jo uteliaisuuttani haluan tietää, onko tyyli samanlainen, vai vaihteleeko hän sitä. Elämän aamun ja etenkin illan kuvaukseen, Johanneksen hämmennykseen ja tunteiden vuoristorataan tämä tyyli sopi erinomaisesti. Kokonaisuudessa on jotain runon kaltaista, kuolema sallii tarinaan epäloogisuutta ja hivenen fantasiaakin. Haikeakin se on, mutta myös lohdullinen, sillä mukana ovat tärkeimmät ihmiset. Peterin mukana Johannes lähtee merelle viimeisen kerran.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan 2025. Englanninkielinen teos What We Can Know. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 356 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwan on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani ja siksi oli mieluinen yllätys, kun häneltä ilmestyi uusi romaani. Olin nimittäin jotenkin siinä uskossa, että Opetukset olisi ollut hänen viimeisensä. Lue blogipostauksestani, miksi. Uskollisuudestani kertoo jo se, että kymmeneen blogivuoteen mahtuu kahdeksan McEwanin teosta, ja jos oikein muistan, ainakin yhden olen lukenut jo ennen sitä. Huomasin myös, että pitkään McEwania suomentanut Juhani Lindholm on vaihtunut Jaakko Kankaanpäähän.

Kahteen aikatasoon sijoittuva Mitä voimme tietää selvittää ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä voimme menneisyydestä tietää jäljelle jäävien dokumenttien perusteella. Vuonna 2119, suuren tuhotulvan ja maailmanlaajuisen sekaannuksen jälkeen, tutkija Tom Metcalfe haluaa päästä selville noin sata vuotta aikaisemmin kuolleen runoilijan Francis Blundyn runon sisällöstä ja kohtalosta. Runo on sama, jonka Blundy on lukenut vaimolleen tämän syntymäpäiväillallisilla 2010-luvulla.

Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät - ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä mutta poissa. He voivat liikuttaa ja koskettaa minua, mutta minä en voi koskettaa heitä. Pitkittyessään historiantutkimus on tanssia vieraiden ihmisten kanssa, ja näitä vieraita olen oppinut rakastamaan.

Tuhosta huolimatta digitaalisia aineistoja on säästynyt valtavat määrät, olemmehan 2000-luvulla jatkuvasti netissä, sovelluksissa ja sähköisesti yhteydessä toisiimme. Siksi Tomilla on laajalti materiaalia luoda Blundyn ja tämän vaimon Vivienin sekä heidän ystäviensä elämästä hyvin tarkan ja luotettavan tuntuinen selonteko, joka alkaa 1990-luvulta ja päättyy runoilijan kuolemaan 2010-luvun lopulla. Selvitys kuvaa Vivienin avioliittoa ja aviomiehen sairastumista varhaiseen dementiaan, Vivienin ihastumista Blundyyn ja lopulta liittoa tämän kanssa upeassa maalaistalossa, mutta pohtii myös sitä, miksi Vivien jätti oman lupaavan tutkijan- ja kirjailijanuransa.

Romaanin toisessa osassa siirrytäänkin Vivienin omaan elämäkertaan, jossa hän kertoo, mitä oikeasti noina vuosina tapahtui. McEwanin teos kuvaa oivallisella tavalla sitä, miten runsaista digitaalisista aineistoista huolimatta voi saada väärän kuvan tutkimuskohteesta, missä tilanteissa välttelemme sähköisiä jälkiä itsestämme suojellaksemme läheisiämme tai itseämme, ja mikä sitten saattaa vuosikymmeniä myöhemmin johtaa tutkijat väärille raiteille. Vaikka Tomin tekemän tutkimuksen lähtökohtana on löytää Blundyn maineikas runo, romaanin keskiöön ja päähenkilöksi nousee Vivien.

Romaanin toisen osan auetessa kiinnostus siirtyykin runon kohtalosta siihen jännitteeseen, jonka Vivienin kertoma luo suhteessa Tomin historialliseen tutkimukseen. Se on pitkälti ihmis- ja parisuhteissa vallitsevien ja niiden aiheuttamisen vahvojen tunteiden kuvausta, mutta paljastaa ratkaisuja, salaisuuksia ja motiiveja, joista Tomilla ei sadan vuoden päästä ole hajuakaan. Löytääkö Tom kuuluisaa runoa lopulta lainkaan ja onko sillä merkitystä?

Mielenkiintoisen romaanista tekee myös sen sijoittuminen tulevaisuuteen. Luin McEwanin luomaa maailmaa kuin se olisi oikeasti tulevaisuuttamme, niin hyvin hän oli huomioinut suurvaltojen väliset nykyiset jännitteet ja tulevat valtasuhteet, ympäristön tilan ja etenkin merenpintojen nousun aiheuttaman Iso-Britannian hajoamisen. Saarivaltiosta on tullut todellakin pienten saarten muodostama valtio, jossa on hidasta kulkea saarelta toiselle. Esimerkiksi rakastamani Oxford ja sen Bodleian-kirjasto, jossa romaanihenkilöt kulkevat, on jäänyt merenpinnan alle, ja vain korkeimmat tornit kummittelevat pinnan yläpuolella.

Ian McEwanin - tällä kertaa Jaakko Kankaanpään suomentamana - teksti on älykästä ja kaunista, täynnä merkityksiä ja sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia monen eri aikakauden teksteihin. Viihdyin niiden parissa erinomaisesti, mutta ymmärrän, jos niiden runsaus etäännyttää brittikulttuuria vähemmän tuntevaa lukijaa. Toivon kovasti, että 77-vuotias mestarikertoja jaksaa kirjoittaa vielä pitkän aikaa!

Lucy Clarke: Vaellus

Lucy Clarke 2023. Englanninkielinen alkuteos The Hike. Suomentanut Kristiina Vaara. Otavan pokkari 2025. 379 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kiitos lukupiiriläisille tupaantuliaislahjasta! Sain sillä yhden kovakantisen sekä tämän pokkarin, jonka valitsin teeman vuoksi. Kävelyaiheiset romaanit ovat kiehtovia! Ja Lucy Clarkea en ole lukenut aikaisemmin, joten senkin vuoksi hyvä valinta. Tosin tämä minun täytyi tarkistaa blogistani, sillä kirjailijan nimi on kauppojen hyllyiltä sen verran tuttu, etten olisi yllättynyt, vaikka olisin häntä jo lukenutkin.

Neljä läheistä ystävää, Liz, Maggie, Helena ja Joni, ovat lomailleet säännöllisesti yhdessä jo vuosia, kun Liz ehdottaa jotain erilaista ja aktiivisempaa: neljän päivän vaellus Norjassa. Joni on kiertueella bändinsä kanssa, mutta yllättää ystävänsä saapumalla Norjaan, jossa kolmikko jo tekee lähtöä vuoristomajalta kohti komeaa Blåfjell-vuorta. Joni on väsynyt kiertue-elämään ja julkisuuteen, ja kaipaa suunnanmuutosta.

Kuten arvata saattaa, jokaisella on jotain, minkä kanssa he kamppailevat. Järkevä ja vastuullinen Liz on laittanut avioliittonsa tauolle pohtiakseen jatkoa. Maggie kamppailee yksinhuoltajana pienten tulojen kanssa, eikä ole saanut aikaiseksi panostaa matkaa varten edes kohottamalla kuntoaan. Helena puolestaan kaipaa vasta menehtynyttä äitiään ja elää holtittomasti, kunnes raskaustesti osoittaa hänen odottavan lasta, jota hän ei koskaan tiennyt haluavansa.

Lizin Blåfjellille suunnittelema reitti kauhistuttaa muita naisia, ei vähiten sen haastavuuden vuoksi, vaan myös siksi, että sääennuste lupaa myrskyä ja paikalliset puhuvat vuoren salaperäisestä tunnelmasta. Ja koska kyseessä on jännityskirjallisuus, luonto todellakin haastaa kulkijansa, asettuu suorastaan poikkiteloin ja uhkaa pakottaa naiset takaisin. Myrskyn iskiessä ystävykset menettävät tavaransa ja polku takaisin on poikki. Ainoa vaihtoehto on jatkaa eteenpäin kohti vuorenhuippua ja toivoa, että matkan varrelle osuu autiotupa, jossa olisi lämmin ja jotain syötävää.

Luonnonolosuhteet eivät ole ainoa vaara, jonka naiset kohtaavat. Matkan varrelta löytyy luola, jossa joku piilottelee kokaiinilastia. Ovatko naiset reitillä ainoat vai onko heidän perässään kulkenut koko ajan joku muu? Vuorilla nimittäin on kadonnut vuosi aikaisemmin kovasti Maggien näköinen nainen, joka saattoi tietää jotain kokaiinista. Kuka vuoristomajalla työskentelevistä miehistä on se, jonka on parasta seurata naisia maastossa ja varmistaa, että salaisuus pysyy turvassa.

Vaellus oli juuri sellainen kuin odotinkin. Toisaalta hyvin ennalta-arvattava, mutta vetävästi kirjoitettu, suorastaan koukuttava ja sopivalla tavalla jännittävä. Päähenkilöissäkään ei juuri ollut mitään uutta, mutta heidän välisensä suhteet - sekä syvä rakkaus että pienemmät ja suuremmat kaunan ainekset - oli hyvin kuvattu ja toivat patikointiin dramatiikkaa. Norjalainen luonto luo jylhät puitteet draamalle laajoine erämaineen, rinteineen, sumuineen ja maisemineen. 

Tällä kirjalla sain hieman vauhtia hitaaseen lukutahtiini, joka on vaivannut viime kuukausina. Ja Vaelluksen perusteella voisin ihan hyvin kokeilla myös Clarkin aikaisempaa suomennosta Haaksirikkoutuneet.

Ivan Maniraho: Auringon syy

Ivan Maniraho 2025. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitokset serkulle kirjavinkistä! Sain matkustaa tällä kirjalla uuteen maahan, tällä kertaa Ruandaan, jonne kirjan alkuosa sijoittuu. Sieltä on myös kotoisin romaanin päähenkilö Mooses, joka tunnetaan Suomessa myöhemmin nimellä Elias. Kirja ei ilmeisesti ole omaelämäkerrallinen, vaikka kirjailijakin on muuttanut lapsena Ruandasta Suomeen. Ehkä kuitenkin omakohtainen.

Ruandan kansanmurha on yksi lähihistorian järkyttävimmistä sodista eikä kirjan alkuosa ole siksi kaikkein heikkohermoisimmille. On kuitenkin äärettömän tärkeää, että kirjailija välittää romaaninsa kautta meillekin kokemuksia ja kuvausta tapahtumasta, joka ei saisi toistua. Pieni Mooses on puoliksi hutu, puoliksi tutsi. Hänen äitinsä jää pienen siskon kanssa Afrikkaan, kun eno Daavid pakkaa Mooseksen mukaansa ja lentää Suomeen. Keniasta mukaan tulee Moosesta vanhempi tyttö, Sara. Suomessa lasten alkuperä salataan ja molemmista tulee Daavidin lapsia. Samalla Mooseksen nimeksi tulee Elias.

Kuten niin usein, Daavidilla ja Mooseksen äidillä on hyvät tarkoitusperät: mahdollistaa lapselle turvallinen elämä, kunnon koulutus ja sitä kautta varmistaa kotimaahan jääneiden taloudellinen turva. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu. Elias menettää läheisensä, eikä Daavid saa kunnon jalansijaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kun eno vuosia myöhemmin katoaa Afrikan-reissulleen kolmeksi vuodeksi, ovat teinit täysin kahdestaan. Mitä tulee lapsesta, joka menettää niin paljon sodalle ja joka joutuu itse kasvattamaan itsensä uudessa maassa?

Manirahon esikoisromaani sortuu samaan kuin moni muukin, eli fokus on välillä hieman kadoksissa ja runsaista aineksista olisi voinut valita osan sen sijaan että yrittää kertoa ihan kaiken. Eliaksen elämästä on totisesti romaaniksi ja alkuosa varsinkin lunastaa paikkansa. Maniraho kuvaa myös todella hyvin kahden kulttuurin ja usean kielen välissä elävän lapsen ajatuksia ja kokemuksia, identiteetin sirpaleisuutta ja hukassa olemista. Onneksi Eliaksen nuoruuteen mahtuu hyviäkin hetkiä, kannattelevia ystäviä ja hyviä päätöksiä ennen kuin romahtaminen on lähellä. Ehkä toivoa lopulta on.

Tyyliltään romaani on sekoitus monenlaista. Välillä Maniraho listaa stereotyyppisiä suomalaisia asenteita ja tapoja, jotka ainakin minua hieman ärsyttivät ja jotka eivät vieneet tarinaa eteenpäin. Välillä kuvaus on traagista ja selkäpiitä karmivaa. Sitten hetkeksi kerrontaa värittävät musta huumori ja tarkkanäköiset yksityiskohdat, suorastaan kurittomuus. Joissakin luvuissa näkökulma vaihtuu yhtäkkiä kaikkitietävästä kertojasta Eliaksen minäkertojaan, mikä on hämmentävää. Ehkä näissä kohdin olisin toivonut hieman enemmän kustannustoimitusta. 

Ei silti, vaikka kritisoin paikoin, nautin ja suorastaan ahmaisin tämän tärkeän romaanin, joka kertoo niin monesta aikuisesta ja nuoresta minunkin työpaikallani. Halusin oikeasti tietää, miten Mooseksen/Eliaksen, Saran ja Daavidin käy. Arvostan valtavasti sitä, miten paljon tällaiset teokset opettavat maailmasta ja ihmisten hädästä.

Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Marie Aubert 2022. Norjankielinen alkuteos Jeg er egentlig ikke sånn. Suomentanut Aino Ahonen. Gummerus 2025. 212 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sukulaiset kokoontuvat toukokuisena viikonloppuna teini-ikäisen Linnean rippijuhlia varten. Linnea on itse hyvin hermostunut, sillä juhliin on pyydetty tarjoilijoiksi kaksi hänen hieman vanhempaa ystävää. Ystävyyteen on kuitenkin tullut viime päivien aikana merkittävä särö. Linnea ei voi käsittää, miksi hänen kuorokaverinsa Ingrid ei vastaa enää hänen viesteihinsä, miksei hän enää kelpaa tälle. Miten juhlien käy, jos Ingrid ei saavukaan?

Linnean Oslosta saapuva täti Hanne on muuttunut niin paljon, että herättää väistämättä huomiota. Hanne on saavuttanut sen, mitä häneltä ei koskaan odotettu, mutta huomion kiinnittyminen häneen herättääkin ihan liikaa muistoja menneisyydestä, jo edesmenneestä äidistä, kouluaikojen kiusaamisesta ja kehohäpeästä. Hannella on mukanaan uusi puoliso, eikä tuore suhde taida olla tarpeeksi vahva kestääkseen Hannen mielialavaihtelut ja epävarmuuden.

Linnean isä kokee tekevänsä juhlien ja perheen arjen eteen enemmän kuin vaimonsa. Pakka on vaarassa hajota juuri juhlien alla, sillä Bård kokee ettei hänen aikansa riitä kaikkeen. Hän on lapsesta saakka saanut äidiltään kuulla olevansa täydellinen, toisin kuin siskonsa, mutta nyt hän on mennyt tekemään jotain, mikä toistaa isän menneitä virheitä. Kuullessaan epämiellyttävän uutisen päivää ennen juhlia Bård on lähellä hajoamista. Siskostakaan ei ole apua, on kuin Hanne nauttisi veljensä ahdingosta ja virheestä.

Minulle aikaisemmin tuntematon Marie Aubert kirjoittaa erinomaisella tavalla perheenjäsenten välisistä suhteista. Kerronnassa ja dialogeissa on hieman mustaa huumoria synkkiä ajatuksia ja painetta keventämään. Mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä synkemmältä päähenkilöiden pään sisällä tuntuu, ja ajatukset menevät aina vaan pahemmin solmuun. Heistä usea toteaa itsekseen: Enhän minä ole sellainen. Juhlissa purkautuu ainakin osa paineesta, mutta Aubert lopettaa romaaninsa sunnuntai-iltapäivään, olivat asiat kesken tai eivät. Jokin solmu löystyy, osa skismoista jää päälle ja osa salaisuuksista jää paljastumatta, mutta lopussa on kuitenkin toivoa.

Alkuun ajattelin, onko Aubertin kerronta liiankin vähäeleistä tai tylsää makuuni, mutta ei sitten ollutkaan. Se on tavallaan melko arkista, mutta hän on taitava sanoittamaan monenlaisia tunteita: kiusatuksi tulemista, sivuun jäämistä, häpeää, nähdyksi tulemisen kaipuuta, ihastumista ja pettymistä. Kuten niin usein, tunteet pidetään sisällä eivätkä perheenjäsenet tiedä toistensa kivuista puoliakaan, etenkään jos niiden juuret ovat jo lapsuudessa. Näkökulmia ja kertojia on neljä, mikä tekee kokonaisuudesta kiehtovan ja pitää kerronnan napakkana.

Ali Smith: Syksy

Ali Smith 2016. Englanninkielinen alkuteos Autumn. Suomentanut Kristiina Drews. Kosmos 2022. 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme luettavaksi Ali Smithin teoksen, koska hänen nimensä on ollut mielessäni jo pitkään, varmasti jo kymmenisen vuotta, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea yhtään hänen teostaan. Nyt oli siis aika. Helmetin lukuhaastetta varten pitäisi etsiä trilogiaa, mutta ei varmaan haittaa ketään, jos laitan siihen Smithin vuodenaikakvartetista kolme tai jopa kaikki neljä teosta!

Kvartetin aloittaa Syksy. Totesin äsken puolisolleni, että romaanissa on jotain utuista ja siitä on vaikea alkaa kirjoittamaan. Takakannessakin on kuvaus syksystä: sumujen ja satoisuuden aika. Romaani ei ole siinä mielessä perinteinen, että siinä olisi selkeä juoni, alku tai loppu. En ole edes ihan varma, mistä se kertoo. Silti se oli hyvä teos, viihdyin sen parissa ja kiinnyin sen päähenkilöihin.

Vuonna 1984 syntynyt Elizabeth kuulee, että hänen satavuotias entinen naapurinsa Daniel on joutunut sairaalaan. Elizabeth palaa pitkästä aikaa äitinsä luokse ja alkaa kulkea Danielin sairaalavuoteen vierelle päivittäin, vaikkei ole varma, huomaako Daniel sitä itse lainkaan. Vuosia aikaisemmin nuori Elizabeth ystävystyi iäkkään naapurinsa kanssa. Kaksikko teki pitkiä kävelyretkiä lähiympäristössä ja pohtivat asioita. Tyttö ei juurikaan oppinut vanhuksen menneisyydestä, mutta ilmeisen värikkään elämän viettänyt Daniel avasi lapselle maailman, esittää kysymyksiä, lukea ja tavan ajatella, jota kotoa ei olisi ehkä oppinut.

Samalla kun Elizabeth viettää aikaa sairaalassa, hän näkee äidistään ihan uuden puolen. Äidin ja tyttären mielenkiinnon kohteet eivät ilmeisesti ole koskaan kohdanneet eikä tytär taida pitää äitiään kovin terävänä. Vähitellen hän kuitenkin muuttaa mieltään ja tulee samalla ehkä itsekin kasvaneeksi hieman. Kuusi vuotta poissa kotoa ovat muuttaneet asioita, mutta kun Daniel herää, on kuin Elizabeth ei olisi koskaan poistunut viereltä.

Smithin teksti on hyvin huokoista. Se ei juurikaan selittele eikä kerro kaikkia taustoja. Lukija hyppää mukaan hetkiin, sekä menneisyyteen että nykyhetkiin. Ratkaisu tekee kokonaisuudesta sumuisen, mutta niinhän me oikeassakin elämässä teemme - täytämme itse tyhjät aukot silloin kun emme saa tietää kaikkea, sepitämme palasista koherentin kokonaisuuden. Ehkä aukkoisuus ja sumuisuus onnistuivatkin tekemään Syksystä sopivalla tavalla kiehtovan. Nykypäivään teoksen ankkuroivat Brexit-äänestyksen jälkeinen kuohunta ja poliittinen ilmapiiri, joka repii Britanniaa kahtia.

Topias Haikala: Kielet ennen meitä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Topias Haikala 2025. SKS Kirjat. 429 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan. 

Juuri tällaista kielihistoriallista teosta olen kaivannut! Yksi lempikursseistani yliopistossa oli aikoinaan nimeltään Suomen kielen historiallinen tausta. Tutkijat ovat näköjään vuosituhannen vaihteen jälkeen löytäneet runsaasti uutta, teorioita on tullut ja mennyt. Paljon oli silti tuttua ja edelleen paikkansa pitävää tämän teoksen perusteella. Oli ihanaa kerrata termistöä, kielten sukulaisuussuhteita ja ajallisia yhteyksiä, sekä tietysti oppia paljon uutta.

Haikala kirjoittaa mukavan leppoisaan ja juttelevaan tyyliin, mikä keventää tekstiä, sillä muuten se on hyvin kielitieteellistä ja uskon, että termistöä tuntemattoman on varmasti vaikea pysytellä kärryillä. Kannattaa silti kokeilla ja puskea eteenpäin. Samaa suosittelee kirjailija itsekin, ja varoittaa välillä, jos edessä on koukeroisempaa teoriaa. Hänen päälähteinään ja kirjan "aivoina" toimii kuusi arvostettua alan tutkijaa, joiden näkemyksiä Haikala kirjoittaa lukijalle ymmärrettäväksi, joiden kanssa hän keskustelee ja joiden välisiä näkemyseroja hän välillä myös päivittelee.

On selvää, että etenkin sukulaiskielten väliset geneettisiä ja ajallisia suhteita on vaikea määritellä tarkasti, vaikka kuinka haluaisi. Tai sitten sitä, missä ajanjakson vaiheessa tai missä kohtaa kartalla kaksi kielikuntaa ovat törmänneet toisiinsa. Eikä tämä teos pysty antamaan tarkkoja vastauksia siinä missä mikään muukaan teos, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti tarpeeksi selkeä ja johdonmukainen kuva. Tukena on kielihistorian lisäksi arkeologista tietoa. Ehkä minua auttoi se, että muistin jotain yliopistoajoilta, mutta toivon että muutkin lukijat saavat kirjasta paljon irti, sillä antoisa se on.

Olin aivan innoissani, kun sain lukea kantauralista, itämerensuomesta, myöhäiskantasuomesta, paleogermaanista, balteista ja mitä kaikkea teos sisältääkään vuosituhansien takaa noin keskiajalle saakka. Ja mikä jännittävintä, tutkijat ovat sitä mieltä, että nykyisellä asuinalueellamme on asunut jopa useampi sellainen ihmisryhmä, joiden kieli on kadonnut ajan saatossa, uusien kielten vallatessa alaa. Kuolleet kielet näkyvät etenkin saamessa, mutta suomenkin kielessä on lukuisia, meille hyvin arkipäiväisiä luontosanoja, joille ei ole vastinetta missään nykyisin tunnetussa kielessä. Eikä noiden kielten kuolemasta edes ole kovin kauan!

Haikala esittelee kussakin luvussa sanoja, joita on lainattu eri kielistä eri aikoina, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin. Äänteenmuutosten ymmärtäminen ei ollut helpointa illalla nukkumaan mennessä, mutta nautin niistä silti, kaikista frikatiiveista ja sibilanteista. Välillä luin kirjaa keskellä yötä, jos satuin heräämään. Yksityiskohtia on tällaisessa teoksessa niin paljon, ettei kaikkea pysty omaksumaan eikä muistamaan, mutta onneksi kirja on oma ja siihen voi palata heti, kun siltä tuntuu.