12.9.2021

A. J. Finn: Nainen ikkunassa

A. J. Finn 2018. Englanninkielinen alkuteos The Woman in the Window. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otavan Seven-pokkarissa 461 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteen kohdassa 22 valitaan kirja aikaisempien haastevuosien parhaimmiksi äänestetyistä kirjoista. Sieltä löysin tämän parin vuoden takaisen bestsellerin, josta on ilmestynyt tähtiä vilisevä elokuva jo tänä vuonna. 

Anna asuu yksin suuressa asunnossaan New Yorkissa ja viettää päivät kuvaamalla naapureidensa liikkeitä. Anna sairastaa vakavalaatuista agorafobiaa eikä pysty poistumaan kotoaan saamatta ankaraa paniikkikohtausta. Vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe ja alkuun Anna viehättyy idyllisen oloisesta kolmikosta, tapaa perheen äidin ja tuntee ystävystyvänsä tämän kanssa. Pian hän saa kuitenkin vihjeitä siitä, ettei perheen teini-ikäisellä pojalla ole kaikki hyvin. 

Vaikka Anna keskustelee miehensä ja tyttärensä kanssa päivittäin, yksinäisyys ja lähimenneisyyden traumat saavat hänet väärinkäyttämään lääkkeitä ja juomaan liikaa punaviiniä. Johtuvatko näyt hänen sumuisesta, ylivirittyneestä mielestään, mutta eräänä iltana hän näkee, kun naapurin Jane puukotetaan. Poliisin on vaikea uskoa harhaista, humalaista naista, mutta Anna ei anna periksi. Hän seuraa naapureiden liikkeitä, saa kontaktin teinipoikaan ja uskaltautuu jopa ulos selvittääkseen, mitä on tapahtunut.

Nainen ikkunassa on taitavasti kirjoitettu psykologinen jännäri, joka lainaa niin tunnelmaa kuin muitakin elementtejä mustavalkoisista jännityselokuvista. Anna on koulutukseltaan lastenpsykologi ja pystyy kotoaan käsin auttamaan muita agorafobisia keskustelemalla heidän kanssaan nettipalstalla, mutta ei pysty itse vastustamaan alkoholin ja lääkkeiden turruttavaa humalaa. Humalassa hän ottaa riskejä niin alakerrassa asuvan vuokralaisensa kuin teinipojankin kanssa.

Maailmalla menestynyt jännäri piti hyvin otteessaan, enkä huomannut sen sortuvan liian ennalta-arvattaviin hahmoihin taikka käänteisiin, vaan yllätyksiä tuli vastaan juuri sopivassa määrin. Uskottaviahan tällaisten menestysresepteihin perustuvien jännäreiden ei tarvitse olla, ja niinpä jätin muutaman epäuskottavan yksityiskohdan olla ja nautin koukuttumisesta. Saatanpa jopa katsoa sen elokuvan, ja kun kirjaa lukiessani tiesin sellaisen olevan tulossa, osasin hyvin kuvitella Annan talon ja tapahtumat elokuvassa. 

Lisää arvioita blogeissa Kirsin Book Club, Kirja vieköön! ja Kirjojen kuisketta.

5.9.2021

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Anni Valtonen 2020. Like. 197 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jälleen kerran teos, jonka luin lukuhaasteen ja kirjablogien innoittamana. Tunnustan, että kovasti yritän kannustaa itseäni lukemaan lisää tietokirjallisuutta ja tähän mennessä se on rajoittunut melko lailla elämäkertoihin. Elämäkerta- ja muistelmateosten joukkoon kirjasto luokittelee myös Anni Valtosen omakohtaisen katsauksen Kolumbiaan 1990-luvulta tähän päivään.

Valtonen on asunut Kolumbiassa, hänen lastensa isä on sieltä kotoisin ja niinpä maasta on tullut Valtoselle kuin toinen kotimaa, hyvin rakas ja kiehtova. Ristiriitojen maa on tunnettu huumekaupastaan ja konflikteistaan, ja nämä saavatkin teoksessa suuren osan, mutta Valtonen haluaa avata maan monipuolisuutta ja kertoa myös maan vähemmän tunnetuista ominaispiirteistä.

Koska kokaiinibisnes ja sisällissota ovat hyvin merkittävä osa Kolumbian lähihistoriaa, on Kolumbiasta kiinnostuneen hyvä olla perillä niiden taustoista, seurauksista ja vaikutuksista tavallisen ihmisen arkeen. Kuten kovin usein, taustat ovat monimutkaiset ja rauhaan on vaikea luottaa, mutta viime vuosien yritys on ollut kova. Kolumbian huumebisnes on kytkeytynyt suoraan aselliseen konfliktiin: kaikki sodan osapuolet ovat rahoittaneet toimintaansa viljelemällä kokaa, prosessoimalla sen kokaiiniksi ja myymällä eteenpäin. Maaseudun väestö on elänyt jatkuvan uhan alla, kiristyksien ja kidnappausten pelossa.

Kolumbian väestö on hyvin moninainen niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Luokkajako ja varallisuuden jakautuminen näkyy asumisessa ja katukuvassa monella eri tavalla. Karibianmeren rannikon pohjoinen ja korkeammalla sisämaassa sijaitseva pääkaupunki Bogotá ovat kuin eri maita. Maahan mahtuu sademetsää, vuoristoa, turistirantoja, syrjäseutuja ja suurkaupunkia. 

Yksi kiehtovimmista Valtosen esittelemistä kolumbialaiseen kulttuuriin liittyvistä seikoista liittyy naisiin ja naiseuteen. Hän avaa sukupuoliroolien monimutkaista kuviota, marianismia, ikivanhoja uskomuksia, taikauskoa ja katolisen kirkon vaikutusta. Mielenkiintoisia olivat myös sekä Valtosen että hänen poikiensa tekemät havainnot ihmisten välisestä kanssakäymisestä, sosiaalisuudesta, puhuttelemisen tai keskustelemisen tavoista. Suomessa ja Kolumbiassa saattaa sama ihminen päätyä käyttäytymään ja elehtimään hieman eri tavoin.

Kirjaan mahtuu myös muutamia valokuvia Kolumbiasta ja Nicaraguasta, jossa Valtosen perhe asui hetken. Kirjallisuuden ystävä kiittää hetkistä suuren Gabriel García Márquezin kotikylässä ja teemoissa. Valtosen tuotoksessa näkyy hänen uransa toimittajana: teksti kuvaa etenkin politiikan ja arjen törmäyksiä lukijaystävällisellä tyylillä. Omakohtaiset muistot ja kohtaukset värittävät tekstiä ja tuovat sen lähemmäksi. Lopussa hieman ihmettelin hänen ratkaisuaan tuoda mukaan myös hänen poikiensa ajatuksia, mutta loppujen lopuksi ne täydensivät kokonaisuutta erittäin hyvin. 

Kuten Valtonen muistuttaa, kahden tai useamman kulttuurin kasvatteja elää Suomessakin entistä enemmän. Siksi sijoitan tämän teoksen Helmetin haasteessa kohtaan 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä. Blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjarikas elämäni lisää tästä teoksesta.

2.9.2021

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard 1991. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2015. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli jäänyt mieleeni muutaman vuoden takaa, kun sitä kehuttiin blogeissa ja kirjasomessa, mutta kuten usein käy, kaikkea ei ole aikaa lukea. Tämän vuoden Helmet-haasteessa on kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, ja jälleen kerran Kuiva kausi nousi esille. Nytpä siis on sen vuoro.

Kanadalainen aviopari Jock ja Chas ajautuvat yhdeksäksi kuukaudeksi erilleen, kun Jock saa mielenkiintoisen työkeikan Ottawasta. Chas ja teini-ikäiset lapset jäävät kotiin Vancouveriin. Pariskunta päätyy ihanan vanhanaikaiseen ratkaisuun ja alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä. Puhelinsoitot ovat vuonna 1991 olleet ilmeisen hintavia mantereen toiselle puolelle, eikä sähköpostista ole vielä tietoakaan. Ja ovathan kirjeet toki herkullinen romaanin aihe ja rakenteena virkistävä.

Kirjeiden lukijana ja kirjoittajana on tietysti jatkuvasti altis väärille tulkinnoille, toisen mielestä väärille painotuksille eikä kirjeitse ole mahdollisuus korjata sanomisiaan kovin nopeasti. Niinpä pariskunnalla ei mene kovinkaan kauan, kun välimatka alkaa syödä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jockin työ poliitikan lainopillisena neuvonantajana on kiehtovaa ja aikaa vievää, hän kokee pystyvyyttä ja olevansa osa jotain tärkeää. Samaan aikaan Chas hakee töitä, pyörittää kodin arkea ja aloittaa runouskurssin. Hänen luovat ideansa eivät saa Ottawasta asti sitä vastakaikua, jota hän oli odottanut.

Niinä harvoina hetkinä, kun Jock ja Chas tapaavat, hetket ovat kiireisiä, ihmisten täyttämiä ja niin latautuneita, ettei kaivatusta seksistäkään tule mitään. Siitä kirjan nimi. Tämä on tietysti vaan oire, mutta tuntuu alleviivaavan sitä painetta, minkä välimatka ja yhteyden puute aiheuttavat. Kuten odottaa saattaa, vuoteen mahtuu väärinymmärryksiä, ärtymystä, pettymyksiä ja suhteen vakavaa puimista ennen kuin asiat ratkeavat.

Minulle oli yllätys, että kirja on näinkin vanha! Yllätyin iloisesti siitä, miten kirjailijat ovat leikitelleet stereotyyppisillä vanhemman tai uraa tekevän puolison rooleilla. Herkullista on myös tarkkailla pohjoisamerikkalaista seurallisuutta, vieraanvaraisuutta ja ystävystymisiä, joiden rakentamisen eteen suomalainen käyttäisi (stereotyyppisesti) huomattavasti pidemmän ajan - näin väitän! Ihailen pariskunnan runouden tuntemusta ja vaikkei se ole minun lajini, romaanissa vilahtavat runonpätkät ja sitaatit olivat loistavia. 

Shieldsin ja Howardin teoksessa on vakava aihe, mutta siinä on myös runsaasti lämminhenkisyyttä, elämänviisautta ja etenkin toivoa. Siinä mielessä teos nousee eräänlaiseksi hyvänmielen kirjaksi, muttei lainkaan liian kepeällä tavalla. Kirjeet tekivät lukemisesta rytmikästä ja "tarina" eteni mukavasti, huomasin ihan koukuttuvani. Miten Jock toipuu Chasin rakennustouhuista, rakastuuko Chas siivoojaansa, venyvätkö Jockin ja Austin Greyn illalliset liian pitkiksi, missä ihmeessä teinipoika Greg viettää yöt, ja miksei hänen isänsä puutu asiaan?

Kirjasta myös blogeissa Sivumerkkejä, Ullan luetut ja Leena Lumi. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä yhden "Past, present, future" -kohdista.

26.8.2021

Katja Kärki: Eeled

Katja Kärki 2021. Bazar. 364 s. Ennakkokappale kustantajalta. Ilmestyy 7.9.2021. Kuva kustantajan.

Katja Kärjen esikoisromaani vuodelta 2019, Jumalan huone, sai paljon kehuja, ja minäkin ylistin sen rohkeaa otetta, monipuolista kieltä ja vereviä naisia. Naisten romaani on myös Eeled, mutta tyyliltään ja tarinaltaan hyvin erilainen. Onnea jälleen Katjalle erinomaisesta teoksesta!

Nuori Kristiina rakastuu rastatukkaiseenTorvaldiin, eksoottiseen capoeiraan ja vapauteen kaukana pohjoisesta. Vapaa rakkaus, epäsovinnaiset suhteet ja lämmin fyysisyys kiehtovat ja pian Kristiinalla on perhe, jota hän ei ollut suunnitellut. Realiteetit ja näkemyserot rikkovat vähitellen Auringontalon idylliä, jossa viljellään omaa pihaa, nukutetaan patjoilla yhteisiä lapsia ja juodaan viiniä pimenevissä illoissa. Kristiina ei tunne itsessään sitä aurinkoa, jonka Torvald hänessä näkee. Kaunisraajainen, kiharatukkainen Bambi olisi miehelle varmempi valinta, mutta pystyykö mies rakastamaan oikeasti ketään, ja ketä Kristiina itse lopulta rakastaa? 

Koppasin lapsen syliini, hän ei tehnyt vastarintaa, vaan takertui minuun, kietoi pienet kätensä kaulaani, kuristi niin, että melkein tukehduin. Kylmä särki jalkateriä. Se ei haitannut, nyt kun hän oli siinä.

Mitä pidempään Kristiina asuu Auringontalossa, sitä vahvemmin hänen mielessään kulkevat lapsuuden lappi, äiti ja pappa, juoppo kala-Maija, suomen kieli ja pohjoisen talvi. Millainen hänen oma äitinsä olikaan, näkeekö hän äitinsä peilistä nyt kun hänellä on oma lapsi ja vastuut painavat silmäluomia. Miten ikääntyvä pappa pärjää? Vuosikymmeniä myöhemmin Kristiina palaa Auringontaloon ja vaikka siellä vilahtaa kauniin Bambin haamu, hänen on vaikea sijoittaa itseään sinne enää.

Kristiinan tarinan lomaan Katja on pujotellut tarinan Eeledistä, mustatukkaisesta porotytöstä, tämän epätoivoisesta rakkaudesta ja vaimon asemasta Lapin ankarissa olosuhteissa. Eeledin utuinen, surumielinen tarina ammentaa luonnosta, luonnon ehdoilla elävistä kansoista ja pohjoisen perinteistä. Vaikka Eeled eli kauan sitten, Kristiinan sisällä on jotain samaa.

Metsän tumma laita piirtyy vaalenevaa aamutaivasta vasten, ja ilma siipien alla on kylmää, kun hahmo erkanee yöstä. Se laskeutuu lähimmälle oksalle ja rääkäisee. Se haistaa raadon, haistaa ruuan ja tuntee lämpimän poltteen linnunrintansa alla, sillä aina nälkä, aina vilu.

Katja Kärjen romaani on kertomus rakkaudesta, omistautumisesta ja sydänsuruista. Se on hyvin väkevästi myös kertomus äitiydestä, äidin rakkaudesta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Jos minulle olisi kuvailtu Auringontalon hippihenkistä elämää, olisin saattanut suhtautua romaaniin epäluuloisesti, mutta romaani onkin loppujen lopuksi jotain muuta, ja Auringontalo vain romanttisen kuuloinen kehys syvästi inhimillisille tunteille, kuten häpeä ja epävarmuus. Kristiinan rakkaus, himo ja suru, lopulta myös viha, ovat henkistä kasvua kohti vahvuutta ja itsensä löytämistä. 

Ehdottomasti kauneimpia yksityiskohtia romaanissa ovat sen fyysisyys, esimerkiksi tanssissa, jota romaanin alussa on paljon, kosketuksessa, äidin väsymyksessä tai vaikkapa lapsen riemussa ja hilpeässä liikkeessä. Katja kuvaa ruumiillisuutta uskomattoman taitavalla tavalla ja niinpä kieli on tässäkin romaanissa yksi vahvimmista puolista.

Väkeviä ovat myös lyhyet katkelmat Eeledistä, mutta ne ovat myös hieman kaukaisempia ja jäivät minulle Kristiinaa etäisemmiksi. Vaikka en niistä saanut niin paljon irti, ne toivat kokonaisuuteen hyvällä tavalla syvyyttä ja rosoisuutta. Siinä missä Jumalan huone on vahvasti omakohtainen ja paikallisempi, Eeledin naiset ovat universaalimpia. Romaanista ei oikein pysty tarkasti päättelemään aikatasoja, muttei se ole tarpeenkaan. Lähtökohtina on varmastikin ollut Katjan nykyinen asuinseutu, sen tarinat ja ihmiset, mutta myös äitiys ja - tämän luin kirjan esittelytekstistä - eräs uni!

Myös blogi Kirjojen kuisketta esittelee Eeledin. Toivon kovasti, että kirja saa runsaasti lukijoita heti kun se ilmestyy parin viikon päästä. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 9: Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

21.8.2021

Anna Isola: Yön oppimäärä

Anna Isola 2021. Sammakko. 368 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Oulussa asuvan ja opettajana työskentelevän Anna Isolan esikoisromaani vie lukijan Pohjois-Savon pieniin jo katoamassa oleviin kyliin, lähivuosikymmenien maaseudulle ja metsiin, uniin ja tuttuihin mielenmaisemiin. Tuttuihin siksi, että minussakin on pisara Pohjois-Savoa, josta Isola on kotoisin. Voin myös ylpeänä kertoa, että tuore kirjailija on entinen työkaverini Oulun-vuosilta. Onnea Annalle upeasta teoksesta!

Yön oppimäärä on Lean tarina - äidinkielen opettajan, yksinäisen metsän tytön, puolison ja äitipuolen. Vuonna 1986 Lea palkataan Yösalmen kouluun opettajaksi. Hän saa koulun takaa asunnon opettajataloilta ja alkaa rakentaa identiteettiään opettajana ja aikuisena. Myöhemmin siirrytään Lean lapsuusvuosiin syrjäiselle Salmijärven mäelle, josta alkava ulkopuolisuuden tunne leimaa naisen elämää loppuun saakka.

Anna Isolan teksti on luonnon ja arjen yksityiskohdissa viipyilevää, hyvin kuvailevaa ja kaunista. Ei kuitenkaan koruilevaa, vaan korostaen juuri niitä yllättävänkin tuttuja elementtejä, joista maaseutu ja eletyt talot koostuvat. Isolan luoma maailma on suorastaan kosketuksen päässä, sen huoneita voi melkein haistaa ja sen heinikon voi tuntea pohkeissaan. Lean mukana on luontevaa kulkea metsäpolkua, maantietä, matkustaa junassa tai astua luokkaan.

Kovin tuttua on myös Lean ujous ja yksinäisyys. Ainakin minä tunnistan naisessa paljon sellaista, mistä olen itse päässyt eroon vain antamalla ajan kulua ja kasvattaa, kuten ensimmäisten viikkojen paniikki uudessa työpaikassa, oman vartalon epämukavuus tai kyvyttömyys ilmaista itseään ja tunteitaan. Kirjailijan Lealle antamat ominaisuudet ovat niin inhimillisiä ja tuttuja, että välillä pelkäsin jo ahdistuvani, mutta sitähän kirjallisuus parhaimmillaan tekee, pakottaa peilaamaan ja muistelemaan kipeitäkin asioita. Melankolinen tunnelma tarttuu hetkeksi.

Yön oppimäärässä on jännällä tavalla utuinen tunnelma, hieman uninen ja hämärä. Ripauksen maagisuutta kerrontaa tuo karhu, musta hahmo, joka toistuu ja pysyy tarinan laitamilla, unohtuu välillä mutta näyttäytyy taas. Pelottavia asioita ja hetkiä romaanissa on myös tietysti, sillä elämässä on. Pahat unet, koulukiusaaminen ja autioituneet mökit ovat osa teoksen runsautta. Mietin romaanin loppupuolella, alkaako runsaus jo uuvuuttaa, tarvitseeko hyvä teos näinkään paljon, mutta kirjailija on kuitenkin rajannut tarinan hienosti Lean elämän mittaiseksi. Lämpöäkin elämässä on. Erityisen kauniisti Isola kirjoittaa Lean ja perheen pienimmän pojan välisestä suhteesta, kosketuksesta, lapsen olemuksen yksityiskohdista ja yhteisistä muistoista. Ja vaikka Lean ja maailman väliin tuntuu usein jäävän jonkinlainen muuri, saa hänkin osakseen rakkautta. 

Hän painautuu kiinni kylkeeni. Uniset silmat tekevät vielä viimeiset kierroksensa seinillä ja katossa ennen kuin painuvat kiinni. Makaan valveilla ja kuuntelen ääniä ulkona. Puut suhisevat, laineet taputtavat veneen kylkeä rannassa. Vesilinnut huutelevat järvellä, ja metsässä huihuilevat toiset linnut. Pienin nukkuu kapeassa kolossaan, jota ympäröivät sohvan korkeat, puiset reunat ja minun pitkä, iso, hengittävä kehoni.

Veikkaan että kuulemme Anna Isolasta jatkossakin, ainakin toivon kovasti, että hyvin alkanut kirjailijan ura jatkuu! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän tietysti kohtaan 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja. Ja koska kirjan kannesta löytyy havuja, Goodreadsin kohta 40 sopii ihan hyvin: A book with flowers or greenery on the cover.

14.8.2021

Joy Fielding: Missä olet?

Joy Fielding 2003. Englanninkielinen alkuteos Lost. Suomentanut Leena Tamminen. WSOY 2007. 359 s. Lainasin kirjastosta. 

Tähän kirjaan en varmaankaan olisi tarttunut ilman Helmetin lukuhaastetta, sillä haastekohtaan 24 luetaan kirja jonka nimessä on joko kysymysmerkki tai huutomerkki. Toki muitakin on, mutta ajattelin, että tämä kanadalainen dekkarikirjailija sopii kesääni ihan mainiosti. 

Odotin että Missä olet? olisi varsin julmaa ja raakaa sarjamurhaajahenkistä kamaa, samoilla linjoilla Karin Slaughterin, Patricia Cornwellin tai ehkä Tess Gerritsenin kanssa. Mutta tämä olikin kevyempää, ihmissuhteihin panostavampaa ja kielellisesti nasevampaa. Ehkei dekkari siis lainkaan, vaan jännäri jossa pääpaino on perheen sisäisillä suhteilla ja kiemuroilla. 

Cindy Carverin ja hänen 21-vuotiaan tyttärensä Julian hankala suhde kiristyy jälleen riidaksi, jonka jälkeen Julia katoaa. Carverit ovat eronneet seitsemän vuotta sitten, eikä Cindy ole tainnut ihan toipua komean miehensä ja eron myötä isänsä luokse muuttaneen tyttärensä menetyksestä. Kun Julia katoaa, Cindyn on mahdoton keskittyä Toronton jokavuotisiin elokuvafestareihin, ja kun poliisikaan ei ihan heti ota tapausta tutkittavakseen, on Cindyn tehtävä se itse.

Romaanin keskeisimmät hahmot ovat naisia, joiden välisiä suhteita Fielding pui ihailtavan tarkkanäköisesti. Suhteet miehiin ovat suorastaan huvittavan mustavalkoisia - petollinen komistus tai turvallisen romanttinen komistus - mutta naistenvälinen kommunikointi, tuki tai kyttäys menevät huomattavasti pintaa syvemmälle. Cindyn tukena ovat nuorempi tytär, äiti ja sisko, sekä hyvät ystävättäret. Romaanin alussa perheen naisten välillä on kireyttä ja he tuntuvat ärsyyntyvän toisistaan helposti, mutta huolen kasvaessa ja maailman järkkyessä he ovatkin toisilleen kaikki kaikessa.

Suurin yllätys koetaan ihan lopussa, ja siinä oli ainakin minulle hieman pureskeltavaa. Valitettavasti tarkoitus saattaa pyhittää keinot ja tavoite olla narsistille läheisiä tärkeämpää. Melkoisen prässin Cindy perheineen saa käydä läpi ennen kuin Julian kohtalo ratkeaa. Fielding kuvaa hyvin myös sitä miten huoli ja pelko nakertavat Cindyn terveyttä ja jaksamista. Rinnalle löytyy kuitenkin onneksi se ritari valkoisella hevosella, joka tuo huolen keskelle iloa ja voimaa. Plussaa romaani saa dialogista, joka on pisteliäämpää, hieman sarkastista ja jotenkin rehellisempää kuin mitä olisin odottanut.

Ihan kivalla tavalla viihdyttävää luettavaa tämä siis oli ja jännitystäkin tulee väliin, mutta en silti oikein usko palaavani Joy Fieldingin teoksiin.

1.8.2021

Louise Penny: Kuolettava kertomus

Louise Penny 2009. Englanninkielinen alkuteos The Brutal Telling. Suomentanut Timo Korppi. Bazar 2021. 556 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Näitä Louise Pennyn Three Pines -sarjan dekkareita suomennetaan nyt rivakkaan tahtiin ja ilmeisesti tulossa on paljon lisää, sillä tämä sarja ei ole ihan lyhkäinen. Toivottavasti näillä riittää lukijoita ja Bazar jatkaa niiden julkaisua Suomessa. Sarjan aikaisemmista teoksista blogissani: Kuolema kiitospäivänä, Kylmän kosketus, Kuukausista julmin ja Kiveen hakattu kuolema.

Kanadalainen Three Pines on suloinen kylä lähellä Montrealia ja Yhdysvaltain rajaa, ja sinne löytävät tiensä yleensä vain ne jotka tietävät minne ajavat tai ne jotka eksyvät. Ne jotka eksyvät Three Pinesiin, pian tietävät tulleensa kotiin. Näin on käynyt monille kirjasarjan päähenkilöille, jotka tulevat vuorollaan tutuiksi sarjan edetessä. Kuten television brittisarjoissa, lukija voi vain ihmetellä kuinka usein näin pienessä ja idyllisessä kylässä murhataankaan ihmisiä! Erinomaisesti kylän tunnelmassa viihtyy myöskin montrealilainen rikoskomisario Armande Gamache, joka saapuu tällä kertaa selvittämään tuntemattoman miehen henkilöllisyyttä ja kuolemaa.

Mies löytyy paikallisen B&B:n bistrosta ja tapaus saa bistron omistajan, Olivier Brulén, suunniltaan huolesta niin itsensä kuin yrityksensäkin puolesta. Huolta lisää kylään tunkeutunut kilpailija, pahamaineiseen kartanoon perustettu hieno hemmotteluhotelli, jonka omistajilla on omat salaisuutensa. Salaisuuksia paljastuu runsaasti myös Olivierin elämästä, menneisyydestä, antiikin himosta ja menestymisestä. Onko kyläyhteisön sisäinen luottamus vaarassa?

Tämän murhan taustalla oli mitä ilmeisimmin pelkoa. Ja se valheidenverkko, jonka pelko synnytti. Mutta pinnan alla kuplivat myös tarinat. Kertomukset, joita ihmiset kertoivat toisilleen ja itselleen. Myyttisistä ajoista ja toteemeista, toden ja satujen välimaastosta. Ihmisistä, joiden kohtalona oli pudota kuiluun.

Bistro on ollut jokaisessa sarjan teoksessa se paikka, jonne Gamachen tutkijaporukka vetäytyy levolle, palavereihin ja ennen kaikkea hyvälle ruoalle. Vesi herahtaa lukijan kielelle, kun bistron antimet kuvaillaan kerta toisensa jälkeen. Toivottavasti bistroa kohdannut skandaali pitää paikan pystyssä ja päähenkilömme pääsevät nauttimaan sen antimista jatkossakin. Muutenkin Pennyn kirjoissa on silmää kauneudelle ja aistielämyksille. Three Pinesia ympäröivä sankka metsä on upea, mutta tarvittaessa myös petollisen ankara vuodenajasta riippumatta. Kylän talot ovat luonnollisesti suloisia ja sen asukkaat viehättäviä omine omituisuuksineen. Yhteisöllisyys, hyvyys ja auttavaisuus lisäävät herttaista tunnelmaa.

Kuolettavassa kertomuksessa keskiöön nousevat kuolleen miehen syrjäisestä mökistä löytyvät taideaarteet. Gamachen ryhmä selvittää niiden historiaa, joka kuljettaa tarinan Kanadan länsirannikon kaukaisille saarille, Tsekkoslovakian levottomuuksiin ja salakoodien ratkaisemiseen. Arvoituksista ja antiikista innostuva komisario ei oio mutkia, vaan perehtyy murhan taustalla kulkevaan tarinaan yksityiskohtia myöten. Lopulta - tai kuten aina - murhan takaa löytyy inhimillinen ominaisuus, joka on saanut muhia vuosikausia rauhassa: ahneus.

Murhatapauksen lisäksi ahneutta käsitellään kirjassa muutenkin, kun sarjan aikaisemmista osista tuttu taiteilijapariskunta taistelee menestyksen, kateuden ja omantunnon vetisessä suossa. Iäkäs, pahasuinen runoilija raapustaa niin ikään mystistä tarinaa, ja päästää rakkautensa syysmuuttojen mukaan. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin dekkarissa on paljon ihania aineksia, joihin oli kiva uppoutua, mutta tällä kertaa annan myös kritiikkiä. 

Murhatapauksen ympärille ja liepeille kertyy nimittäin niin runsaasti aineksia ja sivujuonteita, että niiden ymmärtäminen alkoi jo käydä työstä. Surmatun miehen tausta oli mielenkiintoinen, sitten kun se alkoi hahmottua, mutta kirjailija oli - ainakin minun makuuni - sortunut tällä kertaa ihan liian monimutkaiseen tarinaan alkuperäiskansoineen, kommunismin sortumisineen, puukaiverruksineen, salaperäisine koodeineen ja pyhimyksineen. Osa näistä oli tietysti vain lukijan harhauttamiseksi, tai ehkä uusien hahmojen esittelemiseksi, mutta vähemmälläkin olisi päästy hyvään lopputulokseen.

Kuolettavasta kertomuksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kaksi sivullista. Helmetin lukuhaaste alkaa olla loppusuoralla ja kuittaan tällä teoksella kohdan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2021. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa se sopii kohtaan 29: A book that you consider comfort reading.