Zadie Smith: Petos

Zadie Smith 2023. Englanninkielinen alkuteos The Fraud. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 542 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä joululahjatoivelistalla ollut teos on menestynyt niin kotimaassaan Iso-Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ilmestymisvuonnaan, kuten muutkin Zadie Smithin teokset. Minulle aikaisemmin tuttuja ovat Valkoiset hampaat ja Kauneudesta, molemmat ajalta ennen blogia.

Petos ammentaa historiallisista henkilöistä ja heidän elämistään 1800-luvulla. Kirjailijaserkkunsa taloudenhoitajana toimiva leski Eliza Touchet kiinnostuu pitkästä oikeudenkäynnistä, joka täyttää Englannin sanomalehtien palstat 1870-luvulla. Työläismies saapuu Lontooseen väittäen olevansa Australian-matkalla kadonnut baroni. Hänellä on todistaja mukanaan, Jamaikalla kasvanut musta Andrew Bogle poikineen. Jamaikalaismies herättää mustuudessaan ihmetystä. Englannin työväestö intoutuu uskomaan miehen sanoihin, vaikka fyysiset todisteet väittävät jotain ihan muuta. Onko mies oikeutettu omaisuuteen ja arvonimeen, vai onko hän huijari?

Elizan tarina siirtyy välillä 1870-luvulta aikaisemmille vuosikymmenille aikaan jolloin hän päätyy serkkunsa talouteen, osallistuu kirjailijailtoihin ja tukee serkkunsa uraa. Näissä kohdin romaani vilisee aikakauden kuuluisia kirjailijanimiä ja teoksia, joista osa on edelleen klassikon maineessa. Rotukysymys on tuolloin pinnalla ja Eliza osallistuu tasa-arvoa ajavien piireihin. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kirjailijaserkku on uudessa avioliitossa ja hänen tyttärensä aikuisia, Eliza kaipaa elämäänsä sisältöä, ja löytää sitä oikeudenkäynnin seuraamisesta. Andrew Boglen historiasta Jamaikalla kerrotaan myös.

Oikeudenkäynti ja totuuden löytyminen ovat eräänlainen kehys romaanille, mutta sen riveillä on paljon muutakin, kuten rotukysymys, kolonialismi ylipäätään, naisen asema, työväenluokan asema, varallisuus ja hieman seksuaalisuuskin. Eliza pohtii asioita ja totuuden määritelmää omasta, varsin hyvin toimeentulevasta näkökulmastaan käsin, törmää välillä mustan, nuoremman tai eri yhteiskuntaluokkaa edustavan näkökulmaan, ihmettelee ja kuuntelee. Romaani kuvaa hyvin, millä tavalla varsin itsenäinen nainen tulee toimeen, jos suvussa on mies, jonka luona voi asua. Se on myös kiinnostava katsaus aikakauden kirjailijoihin, kaupallisuuden syntyyn ja menestyksen vuoristorataan.

Hyvin kirjavalla ja polveilevalla tavalla kirjoitettu romaani ei kerronnaltaan ollut minun makuuni. Pidän vähemmän rönsyilevästä kielestä ja tarkemmin rajatuista teemoista. Mietin teoksen alkupäässä jopa sen keskeyttämistä, mutta onneksi jatkoin sinnikkäästi loppuun, sillä vähitellen Elizan kohtaamat tapahtumat ja ihmiset alkoivat avautua minulle paremmin. Smith saattaa välillä aloittaa luvun suoraan keskeltä jotain keskustelua, luvut ovat usein lyhyitä pätkiä eri tilanteista, ja kokonaisuuden hahmottaminen oli siksi minulle haastavaa. Mietin myös sitä, että jos en tuntisi englantilaista kirjallisuushistoriaa, olisinko saanut kovinkaan paljon irti niistä lukuisista kulttuurisista viittauksista, joita romaani vilisee. Onneksi aihepiirit olivat kiinnostavia ja opettivat jälleen kerran jotain historiasta. 

Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Alex Schulman 2025. Ruotsinkielinen alkuteos 17 juni. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo/Otava 2025. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Lempikirjailijan tuorein teos oli jälleen kerran yhtä hyvä kuin mitä odotin. Schulman on tullut tunnetuksi perhesuhteita käsittelevistä romaaneistaan, joissa osassa on ollut hänen omaan sukuunsa ja perheeseensä kuuluvia elementtejä ja jotka siksi ovat saaneet etenkin Ruotsissa valtavasti huomiota. 17. kesäkuuta ei ilmeisesti sisällä mitään autofiktiivistä, mutta siinäkin on jotain tuttua, kuten kesämökki, pienen pojan hätä ja ailahtelevainen äiti.

Vidar on toistaiseksi poissa opettajan työstään, sillä hän on käynyt käsiksi yläkouluikäiseen oppilaaseen. Hänelle itselleen tulevat yllätyksenä pojan runnellut käsivarret, sillä hän ei muista pahoinpidelleensä tätä, ainoastaan siirtäneensä tämän etäämmälle tappelusta. Tilanne pahenee, sillä Vidar yrittää lähestyä poikaa pyytääkseen tältä anteeksi. Hän ei välitä poliisin kehotuksesta pysytellä etäällä, vaan aiheuttaa itselleen lähestymiskiellon. Lopulta hänellä on enää yksi työkaveri, joka uskoo hänen sanojaan.

Lasten kuvaamalta videolta näkee, miten Vidarilla pimenee, kun tappelijapoika kuiskaa hänelle jotain. Mitä sellaista Vidarin menneisyydessä on tapahtunut, että hän menee täysin tolaltaan ja alkaa itkeä? Kotona hän löytää perheensä vanhan kesämökin puhelinnumeron ja soittaa siihen huvikseen. Yllättäen puhelimeen vastaakin hänen kuollut isänsä. Taustalta kuuluvat hänen äitinsä ja tutun kesäasunnon äänet. 

Vidar ei voi olla soittamatta numeroon uudestaan. Välillä puhelimeen vastaa äiti, välillä hän itse lapsena. Puhelut osuvat aina kesäkuun 17. päivään vuonna 1986. Vähitellen Vidar alkaa kerätä muistiinpanoja tuosta päivästä, ja keksii keinon saada perheenjäsenet viipymään puhelimessa pidempään. Koska Vidarilla on aikaa, hän pystyy paneutumaan lapsuutensa päivään pakkomielteisesti. Eräänä iltana hän kuulee itsensä itkevän hysteerisesti puhelimeen ja huutavan äitiään. Vuoden 1986 iltaan tulee tunnin mittainen katkos, kun kukaan ei vastaa puhelimeen. Mitä tuona iltana tapahtui? 

Koska kyseessä on Alex Schulmanin teos, on melko selvää että Vidarin lapsuudessa on käsittelemättömiä asioita. Lukija oppii, että äidin on vaikea viettää aikaa yksin lasten kanssa. Hänen käytöksensä on ailahtelevaa, ja viiniä kuluu iltaisin. Kun isä on poissa kesämökiltä, äitiään tarkkaileva poika tekee kaikkensa, jotta äiti pysyisi hyvällä tuulella. 

Tämäkin romaani on vangitseva ja riipaiseva tulkinta siitä, millaisia arpia vanhempien käytös voi jättää lapsiin. Vidarin puhelut oman itsensä kanssa ovat koskettavia ja lämpimiä, hänellä on tarve kertoa itselleen, että tuostakin päivästä neljäkymmentä vuotta sitten selvitään. Vähitellen avautuva perhesalaisuus on kuin jännitysnäytelmä, ja romaani hienovaraisesti ja taitavasti kerrottu. Sain luettua kirja loppuun eräänä iltana nukkumaan mennessä, ja uniinhan se tuli. Jälleen kerran Schulman onnistuu luomaan tarinan, joka saa miettimään omia ja oman perheen käytösmalleja.

Juli Zeh: Ihmisten kesken

Juli Zeh 2016. Saksankielinen alkuteos Unterleuten. Huippu 2025. Suomentanut Anne Kilpi. 643 s. Lainasin kirjastosta.

Juli Zeh'n aikaisemmin suomennettu romaani Yli-ihmisiä oli niin mainio, että kun kuulin toisenkin romaanin suomennoksesta, varasin sen heti. Ihmisten kesken on itse asiassa vanhempi kuin Yli-ihmisiä, mutta niinhän siinä usein käy, että kun yksi käännösromaani osoittautuu suosituksi, aikaisempiakin teoksia aletaan julkaista suomeksi. Hyvä niin! Tätä romaania kehutaan yhdeksi Saksan puhutuimmaksi ja se on saanut erinomaisia arvioita.

Jos tuntisin Saksojen historiaa paremmin, olisin ehkä saanut romaanista vielä hitusen enemmän irti. Mutta vaikka en DDR-asiantuntija olekaan, tarina ja sen ihmiset opettivat jälleen kerran jotain maailmasta ja tapahtumista, jotka eivät loppujen lopuksi niin kaukana historiassa edes ole. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään vuonna 2010 - kaksikymmentä vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen. Tarina sijoittuu itäsaksalaiseen Unterleutenin kylään Brandenburgissa, noin tunnin ajomatkan päässä Berliinistä. Lähellä pääkaupunkia, mutta ihan omassa kuplassaan, jossa asukkaat pyrkivät elämään vaihtotaloudessa, mahdollisimman itsenäisenä kylänä. 

Sosialismin loppu ei vielä näy kaikissa kyläläisissä, vaikka Berliinistä muuttaa uusia tuulia ja kapitalismi kurottaa kylää kohti. Tuulivoimapuistoa kylän pelloille suunnitteleva yhtiö aiheuttaa kyläläisissä monenlaisia tunteita. On opportunisteja, laskelmoivia isäntiä, omia asioitaan ajavia nuoria, lintujensuojelijoita ja niitä, jotka vain yrittävät jatkaa elämäänsä. Pinnan alla kuohuvat vanhat kaunat, syyllisyydentunto, henkinen velkavankeus ja parisuhdedraamat.

Kylän uusilla, Berliinistä muuttaneilla asukkailla kestää aikansa oppia kylän tavoille, siihen ketä kuunnellaan, kenelle nauretaan ja mistä puhutaan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sattuneella onnettomuudella on pitkät juuret ja vaikutukset, mutta ovatko huhut siitä lainkaan totta? Unterleutenin suurin työnantaja on tottunut pyörittämään kylää ja joutuu yllätyksekseen huomaamaan, miten Berliinistä hevosensa vuoksi maalle muuttanut nuori nainen pystyy samaan.

Monitasoisessa romaanissa paljastetaan, miten itäsaksalaiset ovat reagoineet Saksojen yhdistymiseen ja miten se on vaikuttanut elämään maaseudulla. Oma osuutensa on luonnonsuojelulla ja maisemilla, suokukoilla ja puhtaalla ilmalla. Pääroolissa mielestäni ovat kuitenkin ihmisten väliset suhteet ja vaikutusvalta, se miten kukin suhtautuu tuleviin muutoksiin, taloudellisiin mahdollisuuksiin tai maiseman menettämiseen, menneisyyden tapahtumiin ja uusiin naapureihin. Herkullisia yksityiskohtia löytyy hahmojen persoonallisuuksista, tunteiden ilmaisusta ja pariskuntien väleistä, samoin asenteesta länsisaksalaisia kohtaan.

Yli-ihmiset sijoittuu samoin maaseudulle. Se oli mielestäni hieman tätä romaania parempi, sillä se pysyi paremmin kasassa ja keskittyi pienempään joukkoon ihmisiä. Tästä löytyy kuitenkin enemmän ulottuvuuksia ja yhteiskunnallista näkökulmaa. Kesän tapahtumia kuljetellaan vuorotellen muutamien keskeisten kyläläisten näkökulmista, eivätkä kaikkien tapahtumien syyt selviä näkökulmista huolimatta, niin monenmoiset ovat kyläläisten ennakkoluuloihin vaikuttavat tekijät. Minulle pelottavan paksu romaani, jonka vuoksi kädet väsyivät sängyssä ja eräpäivä paukkui, mutta niin vaan selätin sen ja vieläpä nauttien.

Ann Patchett: Kerro siitä kesästä

Ann Patchett 2023. Englanninkielinen alkuteos Tom Lake. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 344 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää uutta kirjavuotta 2026! Tällä kirjalla oli kiva aloittaa vuosi. Leppoisaa tarinankerrontaa, rakkautta elämän eri vaiheissa ja muodoissa, seikkailua ja kasvutarinaa. Ann Patchett on ainakin Suomessa kuuluisampi teoksestaan Hollantilainen talo, jota en ole lukenut, mutta laitan sen kyllä lukulistalleni tämän romaanin myötä. 

Koronavuonna 2020 Laran kolme aikuista tytärtä saapuvat perheen kirsikkafarmille Pohjois-Michiganiin auttamaan sadonkorjuussa, sillä jokavuotisia poimijoita ei voida vastaanottaa. Pitkästä aikaa viisihenkinen perhe viettää tiiviisti aikaa yhdessä ja Laralla on aikaa kertoa tyttärilleen, mitä tapahtui kesänä, jolloin hän seurusteli kuuluisan näyttelijän Peter Duken kanssa. Tyttärillä, etenkin esikoisella Emilyllä, on tarinasta oma versionsa, mutta pitääkö se kuitenkaan paikkansa?

Larasta olisi voinut tulla kuuluisa Hollywood-näyttelijä, sillä tie lukioaikaisesta näytelmästä kohti Los Angelesia oli yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan suoraviivainen. Tie vei kesäteatterin naispäätähdeksi Pohjois-Michiganiin, jossa nuoret näyttelijät viettivät intensiiviset viikot yhdessä harjoitellen ja näytellen. Lara koki intohimoista rakkautta, lämmintä ystävyyttä ja sai hurjasti hyvää palautetta Emilynä näytelmässä Meidän kaupunki. Upea oli myös Peter Duke, joka onnistui kesän jälkeen valloittamaan maailman.

Teatterikesä on Laran kertomana tietysti ihmeellinen, mutta myös henkisesti ja fyysisesti raskas koettelemus. Sen aikana nuori nainen löytää itsensä ja itselleen merkitykselliset asiat, menettää jotain ja tulee rakkauden jälkeen petetyksi. Kertoessaan siitä noin 30 vuotta myöhemmin tyttärilleen hän oppii lisää itsestään ja valinnoistaan. Samalla tyttäret ja äiti saavat mahdollisuuden punnita suhdettaan toisiinsa, kertoa omista valinnoistaan ja prioriteeteistaan.

Sekä teatteri- että elokuvamaailman yksityiskohdat ovat mielenkiintoista luettavaa. Joitakin suomalaislukijalle todennäköisesti vieraita, Yhdysvalloissa ehkä kuuluisia hahmoja, nimiä ja näytelmiä mainitaan useinkin, mutta ne eivät onneksi vieraannuta. Tai sitten nekin olivat täysin fiktiivisiä, en tarkistanut. Samoin pidän aina siitä, jos romaani sijoittuu useampaan erilaiseen maisemaan. Tässä Pohjois-Michiganin kaunis kesäinen maaseutu on isossa roolissa, mutta muuallakin piipahdetaan. Mukana on useita sukupolvia ja vuosikymmeniä Laran isoäidistä tyttäriin.

Lämminhenkinen tarina kulkee pääosin kahdessa ajassa eikä onneksi ole pelkästään romanttinen rakkaustarina. Se on ennemminkin elämäntarina, kertomus nuoren naisen kasvusta ja valinnoista, ovista jotka ovat hetken auki, mahdollisuuksista joita olisi voinut olla ja eräänlaisesta kohtalosta, jonka kautta löytyy oma tie. Rakkautta on monella eri tasolla nuoruuden jännityksestä isoäidin ja lapsenlapsen väliseen siteeseen ja pitkäikäisen suhteen vakauteen. Ja vaikka tämä saattaa kuulostaa siirappiselta, ei romaani sitä ole. Nuorten teatterikesässä on myös draamaa, päihteiden väärinkäyttöä, nuoruuden hyväksikäyttöä ja pettymyksiä. Kuten myös sen jälkeen perheen elämässä, eikä vähiten koronakesässä, joka ilmastonmuutoksen kanssa yhdessä vaarantaa perheen kirsikkatilan tulevaisuuden.

Kovin syvälliseksi en tätä romaania kuitenkaan luokittele, ja tietty lämminhenkisyyden piirre oli ehkä jopa hitusen ärsyttävä. Mutta kuitenkin hyvin vetävällä ja sujuvalla tavalla kirjoitettu teos, jota oli oikein kiva lukea, ja siksi laitan sen Patchettin aikaisemmankin teoksen muistilistalleni.

Anni Kytömäki: Mirabilis

 

Anni Kytömäki 2024. Gummerus. 688 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ehdinpäs lukea tämän loppuun vielä ennen vuoden vaihtumista. Teos on paksumpi kuin miltä kirja ensi alkuun näyttää, sillä Kytömäki on saanut jälleen käyttöönsä ohuen 50-prosenttisen kierrätyspaperin. Melko tuhteja ovat muistaakseni hänen aikaisemmatkin teoksensa, joten 688 sivua ei siinä mielessä tullut yllätyksenä, vaikka paksuja kirjoja hieman kammoksunkin.

Kytömäen teokset ovat olleet niin mukaansatempaavia ja hyvin kirjoitettuja, ettei sivumäärästä ole tullut koskaan ongelmaa. Hitusen tätä ihmeellistä Mirabilista olisi voinut tiivistää, mutta erinomaista ja perusteellista tarinankerrontaa jälleen kerran. Kieli on tuttua, herkkää ja kuvailevaa, mutta eteenpäin vievää. Yhteistä aikaisemmille on myös se, miten aikakauden historia nivoutuu päähenkilöiden tarinan kanssa yhteen. Luonto on merkittävässä roolissa tässäkin - jopa ihan kertojana sen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa! Myös mielen haasteet tunnistan ja muistan aikaisemmista kirjoista.

Tarina alkaa nälkävuosista, kun nuori palkollinen Riikka lähtee Korraharjun kartanosta rakentamaan Helsingistä itään suuntaavaa rautatietä. Voimakas ja isokokoinen nainen saa tehdä sitä, missä on hyvä, mutta innostuu kuitenkin matkaamaan Amurinmaahan uuden yhteiskunnan perässä. Matkalla hän synnyttää kaksoset, jotka kasvavat idässä tiikerin läheisyydessä. Vuosia myöhemmin kaksoset Ella ja Artturi lähetetään isälleen Suomeen takaisin radan varteen. Siellä lapset aloittavat akrobatian harrastamisen naapurin Viken kanssa.

Kun Iso-Riikka myöhemmin palaa Suomeen, hän saa töitä Korraharjusta, jota isännöi edelleen paroni Falkenhöjd. Koillisväylän tutkimusretkellä maailmaa ja Suomea laajalti kartoittanut paroni tapasi Riikan ja lapset myös Amurinmaalla. Ellan kasvaessa nuoreksi naiseksi tämä pääsee Falkenhöjdin mukana luonnontieteilijöiden kokoontumiseen Bergeniin, jossa he tapaavat Georg Stellerin jalanjälkiä kulkevan Leonard Stejnegerin. Näin Ellan ja Artturin elämät lomittuvat kuuluisten luonnontutkijoiden polkujen kanssa, ja Mirabilis hipaisee Iida Turpeisen Elolliset-romaania.

Ella ja Stejneger kuljettavat lukijaa mukanaan suurimman osan teoksesta. Akrobatia ja sirkuksessa esiintyminen on Ellan lähes koko elämä, mutta hän kantaa sielussaan surua, josta ei pääse eroon koskaan. Kuten Ella itse toteaa, Artturi sai kaiken ilon ja Ellalle jäi muu. Kirjeenvaihto Stejnegerin kanssa tuo valonpilkahduksia. Sen sijaan taloudellisen turvan takaava suhde Falkenhöjdiin ei tuo onnea. Artturi näyttää pystyvän siihen, mitä aikuistuvalta nuorelta odotetaan, kun taas Ellan valinnat ihmetyttävät ja niitä jopa paheksutaan. Isä on jäänyt rautatiensä kanssa etäiseksi, samoin äiti, joka katselee öisin metsään niin Suomessa kuin Amurinmaallakin.

Stejneger puolestaan kipuilee tutkijuutensa kanssa pitkälle keski-ikään ennen kuin alkaa saada äänensä esille. Hän kokee kuoleman kolmesti, pelastuu aina täpärästi, eikä odota itseltään pitkää ikää. Niin hän kuitenkin vaan elää pitkän elämän, ehtii nähdä hetken, jolloin arktinen turkishylje rauhoitetaan ja kalastuskantoihin aletaan kiinnittää huomiota. Hänen mielenterveyttään kiusoittelee jo menehtynyt Steller, joka vierailee alati hänen ajatuksissaan. Stejneger ei voi olla pohtimatta, miten esimerkiksi Stellerin merilehmän olisi käynyt, elleivät eurooppalaiset olisi löytäneet tietään Beringinsaarelle. Mirabiliksessa merilehmää keskeisempään rooliin nousee kuitenkin isomerimetso, joka kasvattaa suojaavat sulkansa välillä Ellan ympärille.

Eläimillä on suojelu- ja tutkimuskohteen lisäksi romaanissa myös symbolinen merkitys, kuten edellä mainittu isomerimetso Ellalle. Kun äiti Riikka ja tämän ystävä Saša saapuvat Suomeen, Falkenhöjd alkaa puuhata yllätystä Korraharjuun ja pian sinne saapuu tiikeri, amba, jota kaksoset oppivat pelkäämään jo Amurinmaassa. Riikalle amba on jotain enemmän ja myöhemmin nämä katoavat yhdessä. Saša uskoo tiikerin sielun vaikuttavan tilalla vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun kolme kauan kadoksissa ollutta rakasta palaa kotiin. Metsän läheisyys, kasvit, vesi ja eläimet ylipäätään ovat keskeisiä romaanin elementtejä.

Kerrottavaa olisi paljon enemmänkin ja jotain olennaista jää varmasti kirjoittamatta. Ellan - taiteilijanimeltään Mirabella - melankolisuus vaikuttaa vahvasti romaanin olemukseen ja välillä se jopa häiritsi minua. Kukaan ei kuitenkaan ole vahvempi kuin nainen joka taipuu kuin ihme, niin fyysisesti kuin henkeään pelastaessaan. Rakkauttakin tarinassa on, pidin erityisesti kaksosten välisestä vahvasta siteestä, Sašan mukanaan tuomasta huolenpidosta ja Stejnegerin kyvystä rakastaa platonisella tavalla kirjeiden kautta. 

Olen lukenut joskus, että luonnonsuojelusta kiinnostuttiin hetkeksi 1800-luvun lopulla ja se näkyy tässä tarinassa. Vuosisatojen vaihteen tapahtumat kulkevat romaanin taustalla muutenkin, kuten nälkävuosi, siirtolaisuus, vuoden 1906 suurlakko ja Venäjän vallankumous. Kytömäki kuvaa hyvin myös vallasväen ja palkollisten rinnakkaista elämää, erilaisuutta ja tapoja. Naisten asemaan ja mahdollisuuksiin romaani kiinnittää myös huomion. Fyysisyys on vahvasti läsnä, ei pelkästään kaksosten päivittäisessä voimistelussa ja työssä, vaan myös Riikan olemuksessa, luonnontutkijoiden kävelymatkoissa tai sinnikkyydessä, jota elämä ennen teknologiaa on ihmiseltä vaatinut.

Kirjavuosi 2026

Tänä vuonna olen lukenut vähemmän kirjoja kuin kymmeneen edelliseen vuoteen. Aloitin blogiharrastuksen keväällä 2015 ja jo sinä vuonna ylsin kirjamäärässä korkeammalle kuin ennen sitä koskaan. Siitä lähtien olen lukenut melko tasaista tahtia noin 56 - 85 kirjaa vuodessa. Paitsi tänä vuonna, jolloin saldo jää 40 kirjaan. Kovin hyvää selitystä en tälle löydä, mutta ei kai sitä tarvitse ollakaan. 40 on silti hyvä määrä kirjoja. Saan tänään luettua loppuun niistä viimeisen, josta postaan huomenna. 

Olen lukenut jälleen kerran hyvin paljon naisten kirjoittamia teoksia. Ainoastaan 6 kirjaa on miesten kirjoittamia. Kirjoistani noin kolmasosa on kotimaisia. Ulkomaisista teoksista Yhdysvallat on näköjään ollut tänä vuonna suosituin. Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ruotsi ovat vaihdelleet kärkisijoilla aina. Lukuhaasteista en saanut suoritettua ihan loppuun yhtäkään, mutta ne ovat edelleen yhtä tärkeitä ja avartavia kuin ennenkin, joten en niistä aio luopua.

Helmet-lukuhaasteen excel-taulukon mukaan olen antanut seitsemälle kirjalle täydet viisi tähteä. Ne ovat lukemisjärjestyksessä: 

• Marjane Satrapin kokoama, vaikuttava sarjakuvateos Nainen, elämä, vapaus
• Golnaz Hashemzadeh Bonden lyhyt, ajatuksia herättävä Luontainen käytös
• Ann Napolitanon nenäliinaromaani Rakas Edward
• Lisa O'Donnellin hulvaton, ihanan erilainen Mehiläisten kuolema
• Gabrielle Zevinin perusjärkäle Huomenna, huomenna ja huomenna
• Alice Winnin rohkeasti erilainen sotaromaani In memoriam
• Jenni Räinän Vaino, joka kertoo isonvihan vuosista Iissä

Muista kirjoista voisin nostaa esille seuraavat helmet: Patricia Bertenyin loistavan dekkarisarjan toinen teos Rikoksista pahin, Anna Soudakovan koskettava Haikara levittää siipensä, Emily St. John Mandelin upea Rauhallisuuden meri, Lisa Wingaten dramaattinen Ennen kuin olimme sinun sekä Vietnamin sodan naisia kunnioittava Kristin Hannahin Sodan sisaret. Alla kuvassa kymmenen viimeisintä:

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Maija Kajanto 2024. WSOY. 252 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyppäsin Kahvila Koivu -sarjan neljänteen osaan tietämättä että kirja on osa sarjaa. Ihan hyvin teos näyttää toimivan myös itsenäisenä teoksena, sillä kertaakaan ei tullut sellainen olo, että pitäisikö jostakin aiemmin tapahtuneesta olla tietoinen. Poimin kirjan Helmet-lukuhaasteen vinkeistä, sillä tarvitsin kirjan, jonka nimessä on jokin mauste.

Teoksen päähenkilö Kristiina on viettänyt puolisonsa Tommin kanssa vuoden Adrianmeren rannikolla. Vuosi on mennyt huonosti, sillä Tommin keuhkot ovat olleet huonossa kunnossa. Paluu kotiin Keski-Suomeen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, vaikka Kahvila Koivu on menettänyt viihtyisän rakennuksensa hieman erilaiselle yrittäjälle. Krissellä on kevät aikaa pohtia, mitä haluaa seuraavaksi alkaa tekemään. Samalla hänen ja Tommin omakotitalo nousee järven rantaan.

Jotain uutta ja täysin yllättävää astuu hänen elämäänsä, kun rakas ihminen menehtyy ja Krisse perii salaperäisen, vanhan talon tontteineen maaseudun rauhasta. Talolla on erikoinen menneisyys eikä sen korjaaminen valitettavasti ole enää mahdollista, mutta pihapiirin ennallistaminen ja kaiken ylimääräisen raivaaminen auttaa Krisseä suuressa surussa. Menneisyyden penkominen paljastaa jotain myös hänen sukunsa tarinasta.

Sitruunakevät on kepeää, hyvänmielen luettavaa, vaikka Krissen kevät onkin rankka. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon rakkaita ihmisiä, pyyteetöntä tukea ja yhteisöllisyyttä. Nuori nainen löytää elämässään seuraavan luvun ja monet asiat loksahtelevat kohdilleen. Onko Krissen ja Tommin uusi koti se, mihin nainen haluaa kantaa tavaransa? Vai kuunteleeko Kristiina isoäitinsä pelkoa siitä, että seinät kahlitsevat liikaa? Korvapuustit tuoksuvat kuitenkin, kun kevät koittaa, mutta missä?