Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom 2017. Like. 195 s. Oma ostos.

En ymmärrä, miksi näin hieno teos on jäänyt odottamaan vuoroaan näin pitkäksi aikaa! Rosa Liksomin romaanin kehyskertomuksena toimii kirjailija Annikki Kariniemen elämä ja tämän suhde eversti Oiva Willamon kanssa. Everstinna itse on tarinansa kertoja ja Liksom käyttää peräpohjalaista murretta upeasti läpi romaanin. Teoksen lopusta löytyy romaanissa esiintyvien nimien ja everstinnan käyttämien sanojen selityksistä niille jotka eivät murretta niin hallitse.

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. Meilä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakkauen voima voi niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Everstinnan elämää leimaa nuoresta asti kaksi rinnakkaista tekijää. Naapurissa asuva Eversti sekä tämän edustama fasismi. Tyttö antautuu nuoruuden kiihkolla molemmille. Huomattavasti vanhempi mies sitoo tytön itseensä ja äärioikeistolainen ideologia polttaa rinnassa. Everstinna kokee palavaa rakkautta, kulkee sokeasti mukana ja palvelee isänmaata ja miestä. Toisen maailmansodan vuodet ovat aatteen ja rakkauden näkökulmasta kulta-aikaa. Pariskunnan välinen kutke säilyy, heitä kutsutaan tilaisuuksiin jossa he tapaavat arvovaltaista väkeä taiteilijoista poliitikkoihin, aina Vyyreriin saakka, etelästä pohjoiseen.

Kun sota päättyy, saksalaiset ovat polttaneet Lapin ja Everstin on pitänyt painua maan alle, tunnelma kotona muuttuu. Rakkaus muuttuu perhehelvetiksi, Everstinna on menettää henkensä,  mielenterveytensä ja paljon muutakin. Oliko suhde sittenkin alusta lähtien pelkkää vallankäyttöä, hyväksikäyttöä ja manipulointia? Vasta parantolajakso saa naisen irtautumaan miehestään ja uusi elämä voi alkaa.

Everstinna on toisaalta itsenäisen Suomen historiaa, muistutus niistä liikkeistä jotka ovat voineet hyvin Hitlerin valtaannousun rinnalla. Miten kovasti Saksan suuntaan politiikka onkin ollut kallellaan, miten natsien ideologia on omaksuttu ja muokattu pohjoisen olosuhteisiin sopivaksi. Toisaalta Everstinna on erään naisen kasvutarina ja avioliittoromaani. Seksuaalinen ja emotionaalinen hyväksikäyttö jatkuu pitkään, mutta rohkealla naisella on varaa toipua, rakastua uudelleen ja nauttia elämästään. Uskalias tyttö alistetaan vuosiksi, mutta vapaa, keski-ikäinen Everstinna ottaa jälleen haluamansa, ympäristöstä piittaamatta.

---mie aluksi kauhistelin mielessä, niinko puitten oksila roikkuvia hirtettyjen ryyhmiita, mutta jo viikkoa myöhemmin olin tottunu.

Tapansa mukaan Liksom, pohjoisen nainen, kirjoittaa rohkeaa tekstiä, jossa asioita lähestytään suoraan ja konstailematta. Ehkä se on ollut myös Everstinnan tapa. Murteen käyttö läpi romaanin on niin ikään rohkea, mutta erittäin onnistunut ratkaisu. Rajuimmat kuvaukset liittyvät sotaan ja väkivaltaan. Vastapainona rinnalla kulkee Everstinnalle hyvin rakas Lapin luonto, jonka kanssa hän on kuin yhtä. Kokonaisuudessaan ja kaikkine yksityiskohtineen hyvin vaikuttava teos, joka oli pakko ahmaista kerralla.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty näytelmä. Seinäjoen aikamatkahaasteessa sijoitan tämän 1930-luvulle. PopSugar Reading Challenge: A book by an author with flora or fauna in their name. Kirja sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla 2019. WSOY. Pokkarissa 334 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Lävistimme metsämansikoita kullanvaaleaan korteen ja kannoimme saalista mukanamme. Imimme kortta hitaasti meren äärellä, varpaat vedessä. Ilmassa tuoksui vastaleikattu ruoho ja meren suola. Niiden lisäksi jokin määrittelemätön. Uusi aika, ehkä.

Kaikki tietävät jotain 1990-luvun alun lamasta ja talouden romahduksesta, jättityöttömyydestä. Minä elin noihin aikoihin lukiovuosia, ja vaikka tilanne oli paha ja laman näki niin koulussa kuin katukuvassakin, se ei koskettanut perhettäni. Niinpä siitä ei ole jäänyt minulle samanlaisia painajaisia kuin monille muille samanikäisille. Westendin päähenkilö Elina on laskujeni mukaan kaksi vuotta minua nuorempi - siskoni ikäinen, joten sukupolvikokemuksen voisi luulla olevan muuten hyvin samankaltainen.

Ja niin se onkin. Westendissä soi taustalla tuttu musiikki, kodin tavarat, ruoat ja värit ovat tuttuja 1980- ja 1990-luvuilta. Lama ravistelee Elinan perhettä kuitenkin tavalla, joka vaikuttaa hänen elämäänsä vielä aikuisenakin. Ja se teki tästä romaanista poikkeuksellisen. Onko nousukauden huumaa ja sitä seurannutta nopeaa romahdusta koskaan aikaisemmin kuvattu perheen lapsen näkökulmasta? Millä tavalla lapseen vaikuttavat vanhempien taloudellinen ahdinko, isän masennustila, katkenneet yhteydet perhetuttuihin, muutto ahtaampaan asuntoon ja se valtama määrä surua ja häpeää, joka niistä seuraa.

Pahinta oli toivon katoaminen.

Elinan isä pärjää rakennusalalla, kun Suomi on historiallisessa nousussa. Perhe ostaa Westendistä valkotiilisen omakotitalon, isä verkostoituu, paiskii töitä ja saa huimia ideoita. Sitten alkaa kolista ja kovaa. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut täysin. Kun Elina rakentaa omaa aikuista elämäänsä 2000-luvulla, hän ei voi olla tarkkailematta talouden suhdanteita, mutta muitakin jälkiä lama on jättänyt. Kun teini-ikäisen Elinan piti jaksaa, nyt hän ei enää jaksakaan. Oma romahdus iskee jälkikäteen.

Westend on laman ohella myös Elinan kasvutarina. Se on kertomus tytöstä, joka on tottunut yksinäisyyteen, mutta joka Westendissä saakin itselleen bestiksen, Sandran, jonka kanssa hän jakaa monta vuotta. Taustalla vaanii talouden ahdinko, mutta tyttöjen elämään mahtuu paljon ihanaa: aurinkoa ja hiekkaa, merenrantakallioita, yhteisiä öitä ja hetken ajan vanhempienkin välistä ystävyyttä. Ystävyys ei kuitenkaan ihan kaikkea pysty kestämään. Lama kohtelee perheitä hyvin eri tavoin.

Westendiä oli pakko ahmia. Kerronta on toisaalta hyvin koskettavaa ja kuvailevaa, mutta tunteilevaa vain kun kyse on surusta. Vaarla maalaa onnistuneen realistisen kuvan historiallisesti merkittävästä ajasta, josta on niin kovin vähän aikaa. Lapsen näkökulma toimii ja yhdistää hienosti makrotason historian perheen arkeen, lapsuuteen, nuoruuteen ja ystävyyteen. Saan olla onnellinen, että lama meni minun ohitseni, mutta koskaan ei kannata tuudittautua pysyvyyteen eikä varsinkaan nousuun. Tällainen sukupolviromaani kolahtaa kovaa, sillä se herättää eloon asioita jotka ovat olleet niin lähellä ja niin monen ikäiseni elämässä. Tämä voisi olla meistä kenen tahansa kertomus.

Westendistä ovat postanneet myös Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Eniten minua kiinnostaa tie. Lukuhaasteissa käytän tämän Seinäjoen kohtaan 10: Lama-ajasta kertova kirja.

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto 2019. Gummerus. 275 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään eri aikakausille sijoittuvia tai eri aikakausina julkaistuja teoksia. Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree sijoittuu vuoteen 1900, aikaan jolloin Pariisi elää muutosten kautta, ja löytää hyvin paikkansa lukuhaasteesta.

Olen rutiköyhä, eikä Englannin prinssi juo enää samppanjaa kengästäni, mutta ainakin tässä häkissä olen omasta tahdostani.

Nuori vankilatyöntekijä Albert Grosjean alkaa selvittää omaa menneisyyttään ja kaupunkia piinaavia kabareepaloja. Hän pelastaa suomalaisen kuvanveistäjän Ville Vallgrenin pulasta ja ystävystyy viinanhuuruisia iltoja ja tanssityttöjä rakastavan miehen kanssa. Taiteilijan elämäntavat ja naisseikkailut kauhistuttavat nuortamiestä. Montmartre vilisee muitakin kuuluisia taiteilijoita, mutta myös surkeissa oloissa eläviä ilotyttöjä, tanssijoita ja laulajia. Mikä onkaan orvon Albertin suhde näihin naisiin? Miksi hän on saanut viettää suojattua elämää, vaikka onkin kasvanut vankilassa?

Kauniston romaani on hauska yhdistelmä salapoliisityötä, cancan-julisteista tuttuja värejä, kohellusta, taiteentekemisen tuskaa ja naisten kostoa. Kirjailija on hyödyntänyt lukuisista elokuvista ja aikaisemmista romaaneista tuttua aikakautta ja miljöötä taustaksi tarinalle, jota oli kiva lukea helteisillä uimarannoilla. Teos yhdistää historiallisia aineksia ja henkilöitä fiktiivisiin hahmoihin ja tapahtumiin. Kokonaisuus on yltäkylläinen, hieman karnevalistinenkin, hajuineen ja mutaisine katuineen. Vaatekasan alta saattaa löytyä krapulainen nuori Picasso ja Maailmannäyttelyssä vastaan kävelee Edelfelt.

Kabareen naiset eivät ole tällä kertaa pelkästään miesten katseiden ja nautintojen kohteita, vaan he nousevat yllättävään rooliin tarinan loppua kohden. Jos Villen näkemys naisten työstä on varsin romanttinen, Albert saa kuulla rankan ammatin varjopuolesta. Kuten kirjailija itsekin muistuttaa teoksen loppusanoissa, heidän elämänsä ei ollut kadehdittavaa vaan useimmiten lyhyt, kirkas tähdenlento.

Lisää Tulenpunaisesta kabareesta näissä blogeissa: Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut ja Ja kaikkea muuta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 2: Iloinen kirja - ehkä ei iloinen, mutta hyväntuulinen ja hieman höpsö, teemoistaan huolimatta.

Maja Lunde: Sininen

Maja Lunde 2017. Norjankielinen alkuteos Blå. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s. Lainasin kirjastosta.

Mehiläisten historia on yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista ja aloittaa norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin. Teos käsittelee mehiläisten katoamista ja tarinat sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Sininen on kvartetin toinen osa ja teemana on makean veden puute. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä näkökulmasta kolmas ja neljäs teos käsittelevät ilmastonmuutosta.

Sininenkin sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. Nykyajassa 67-vuotias Signe jatkaa taistelua luonnon puolesta. Samalla hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla, jolloin taistelu Norjan joista ja koskista alkoi toden teolla. Miten huoli luonnosta repi juopaa ensin hänen vanhempiensa, sitten Signen ja poikaystävän välille. Miten Signe jo pienenä tiesi olevansa yhtä tuntureiden, veden ja vuonojen kanssa. Ja millainen ristiriita on yhteiskunnallisen kehityksen ja koskikaran tai jokisimpukan pesinnän välillä. Vaikka Signe seurasi idealistisen isänsä jalanjälkiä, hän jäi taistelussaan yksin. Nyt hän on päättänyt varastaa ne mittaamattoman arvokkaat tunturijäät, jotka on louhittu rikkaille arabeille.

Kaikki eläimet ja kasvit täällä elävät joen ympärillä, Breion ympärillä, ja te luulette että voitte noin vain vallata sen ja tehdä mitä haluatte, täällä on joki, luontoa, lintuja, hyönteisiä, kasveja, mutta kohta on jäljellä vain louhikkoa ja pitkia ja tunneleita, kiveä ja terästä, kiveä ja terästä.

Vuonna 2041 eteläinen Eurooppa on kuivunut asuinkelvottomaksi. Ihmiset pakenevat pohjoista kohti, mutta rajalla on leirejä, eikä eteenpäin pääse. David on paennut pienen tyttärensä kanssa tulipaloa kotikaupungissaan Espanjassa. He pääsevät leirille Ranskan Timbautissa, jossa olosuhteet heikkenevät nopeasti. Isän ja tyttären päiviä täyttävät huoli muista perheenjäsenistä, mutta he saavat hetkittäistä iloa veneestä, jonka he löytävät läheisestä kylästä. Millaista on elämä leirillä, jossa on pula ruokatarvikkeista, hygieniasta ja lopulta myös vedestä.

Romaanin nimi Sininen viittaa teemansa ja kantensa mukaisesti tietysti veteen, mutta se on myös Signen veneen nimi, ja väri joka on taivaalla jonne ei koskaan kerry sadepilviä. Lunde kuvaa toisaalta globaalia ilmastonmuutosta ja sen seurauksia, toisaalta yksittäisiä, ympäri maailman toteutettuja paikallisia päätöksiä, joilla on luonnon monimuotoisuutta heikentäviä vaikutuksia. Kuten vaikkapa koskien valjastaminen sähköntuotannon, teollisuuden ja rakentamisen hyväksi. Norjan tapahtumissa on paljon samaa mitä meilläkin on päätetty ja tehty vuosikymmeniä sitten. Missä vaiheessa makeasta vedestä tulee aarre ja rajat laitetaan kiinni?

... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailman on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon.

Signe tuo romaaniin intohimoa ja määrätietoisuutta. Hän on asialleen omistautunut, mutta ei voi kuitenkaan olla pohtimatta, olisi jokin voinut pelastaa hänen ja Magnusin rakkauden. Rakkaus luontoa kohtaan oli silti aina suurempaa. Davidin ja pienen Loun kohtalo tekee romaanista riipaisevan ja pelottavan dystopian, tuo maailman pakolaisleirit ja jo jokapäiväisen kuivuuden meitä lähemmäksi. Isien ja tyttärien välinen suhde toistuu molemmilla kertojilla, ja lapsen näkökulma tuo tarinoihin kirkkautta ja selkeyttä.

Upea romaani, josta ovat postanneet myös Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla ja Taikakirjaimet. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 28: Tulevaisuudesta kertova kirja. PopSugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention.

Maeve Binchy: Hopeahäät

Maeve Binchy 1988. Englanninkielinen alkuteos Silver Wedding. Suomentanut Liisa Honkasaari. WSOY 2008. 281 s. Lainasin kirjastosta.

En varmaankaan olisi osannut tarttua tähän teokseen ilman Facebookin Kirjallisuuden ystävien vinkkiä. Kyselin PopSugarin haastetta varten kirjaa, jonka nimessä esiintyisi joku sanoista kulta, hopea tai pronssi. Kiitos lukuisista ideoista! Tuotteliaan irlantilaiskirjailijan nimi on tuttu, mutta Hopeahäät on ainoa romaani jonka häneltä olen lukenut. Helmetin lukuhaasteen kohdassa 40 etsitään kirjailijaa, joka on kuollut 2010-luvulla. Maeve Binchy on yksi heistä.

Tunnustan, että suhtauduin teokseen hieman epäluuloisesti. Ajattelin sen olevan (liian) kevyttä hömppää, romantiikkaa tai hassuttelua. Hopeahäät onkin tavallaan kevyttä ja helppoa luettavaa, mutta yllättäen se vei heti mukanaan, eikä se ollut ollenkaan liian heppoisaa. Kerronnassa ja teemoissa on jotain mikä muistuttaa Anne Tylerin tai paikoitellen jopa Alice Munron teoksia. Irlantilaisena se toi mieleen myös Colm Tóibínin tavan kertoa arkisista ihmisistä.

Eletään vuotta 1985 ja Desmond ja Deidre Doylen hätäisestä avioliittoon astumisesta on 25 vuotta. Hopeahääpäivä olisi tapa koota perhe ja ystävät yhteen ja näyttää heille, että liitto on pysynyt vahvana. Sillä näyttämisestä kai juhlissa olisikin ennen kaikkea kyse. Deidre on elänyt elämänsä pitääkseen kulisseja pystyssä ja osoittaakseen, että valitsi oikein ja kasvatti lapsensa oikein.

Romaani koostuu juhliin tulevien vieraiden näkökulmista. Mikä on saanut Deidren uskomaan niin vahvasti, että hänen olisi todistettava jotain muille? Eikö hänen sukunsa olisi hyväksynyt hänen liittoaan? Eikö 1980-luku kestäisi aviottomia suhteita, lapsen irtiottoa vanhemmistaan tai perheenisän irtiottoa menestyvästä yrityksestä? Onko Deidren kuva ympäristön paineista sittenkin täysin hänen itsensä luoma?

Vaikka Hopeahäät on vain 32 vuotta vanha teos, yllätyin miten suuri painoarvo siinä oli monilla sellaisilla teemoilla, joita 2020-luvulla pidämme itsestäänselvinä. Toki romaanin hahmot kantavat mukanaan aikaisempien sukupolvien moraalikäsityksiä, ja moni heistä uskalsi jo niistä irtautuakin, mutta edes niistä keskusteleminen tuntui olevan vielä vaikeaa. Kuten vaikkapa itsellisen naisen äidiksi ryhtyminen, avioliittoa edeltävä yhdessä asuminen, vaimon työssäkäyminen tai oman säädyn sisällä pysyminen.

Maeve Binchy on hyvin tarkkanäköinen asenteiden, oletusten ja tunteiden kuvaaja. Katsaus useamman henkilön näkökulmaan tuo esiin väärinymmärryksiä, vuosikymmenten mukanaan tuomaa vierautta ja juopaa, toisistaan poikkeavia mieltymyksiä, miellyttämisenhalua ja jääräpäisyyttä. Mielenkiintoisia ja samalla naurettaviakin ajatuksia siitä, miten (väärin) tulkitsemme toistemme arvoja ja asenteita. Niin ihanan arkista ja tuttua! Kerronta on lämminhenkistä ja ymmärtävää, ja tekee sen mitä kirjallisuus parhaimmillaan tekee, laajentaa omaa perspektiiviä ja kertoo ajasta. Nopealukuinen kirja sopi hiljaiseen juhannuksenviettoon erinomaisesti. Sen on lukenut myös Leena Lumi.

Maria Adolfsson: Harha-askel

Maria Adolfsson 2018. Alkuteos Felsteg. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammen pokkarissa 463 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tämän postauksen piti ehtiä viime viikon loppuun, kun vietettiin vielä dekkariviikkoa, mutta enpä vain ollut tarpeeksi nopea. Maria Adolfsson on keksinyt huippuidean sijoittaa uusi dekkarisarja saarelle, josta emme ole ennen kuulleetkaan. Doggerland on hieman Tanskaa pienempi saarivaltio, joka sijaitsee Pohjanmerellä. Sen historia ja asukkaat koostuvat skandeista, briteistä ja hollantilaisista. Kirjan takasivuilta löytyy kartta :)

Karen Eiken Hornby on komisario, jonka on vaikea tulla toimeen sovinististen, miespuolisten kollegoidensa kanssa. Karen osaa kyllä tarvittaessa pistää takaisin, mutta kun hänen esimiehensä ex-vaimo murhataan, täytyy Karenin ottaa tutkinta ja osasto vastuulleen, eivätkä kaikki ole siitä mielissään. Vaikeinta se on kuitenkin naiselle itselleen, sillä hän on jälleen saanut sotkettua elämänsä oistran - osterijuhlan - jälkeisenä yönä.

Murhatutkinta vie Karenin 1970-luvun alkuun ja hippiyhteisöön. Hän ei ole varma onko murhatun naisen menneisyydellä tekemistä tapauksen kanssa, vai onko syynä pieleen mennyt murto. Karen penkoo lähes 50 vuoden takaisia tapahtumia kuitenkin sinnikkäästi. Millaiset välit olivat noilla nuorilla idealisteilla siinä vaiheessa, kun yhteisö alkoi hajota? Lukijalle paljastuu myös, mitä Karenin omassa menneisyydessä on tapahtunut ja miksi hän on muuttanut rakastamastaan Lontoosta takaisin tuulenpieksämälle saarelle kotitaloonsa.

Adolfsson yhdistää kivalla tavalla saarta ympäröivän alueen nimistöä, kieliä ja perinteitä. Teos muistuttaa ehkä eniten skandinaavisia dekkareita, mutta pystyisin sijoittamaan sen yhtä hyvin myös Britannian pohjoisille saarille. Luonto on karua, syysmyrskyt yllättävät liian aikaisin ja vanhat perinteet ovat vahvassa. Pienten, entisten kalastajakylien ihmiset tuntevat toisensa ja pubista löytyy arvokasta lisätietoa tutkintaan.

Tarina sinänsä oli minun makuuni hieman puiseva, enkä koukuttunut niin hyvin kuin olisin odottanut. Kerronta on perusteellista ja välillä tuntuu, että tutkinta polkee paikallaan ja sivuja kuluu. Dekkareille tyypillisiä ominaisuuksia löytyy, mutta Adolfssonin henkilögalleriassa on myös raikkaita tuulahduksia. Uskon että osa heistä jatkaa myöhemmissäkin osissa. Tunnelma on alkuun hieman kova ja kalsea, mutta lämpenee loppua kohti, kun ihmisten väliset jännitteet purkautuvat ja Karen uskaltautuu kertomaan enemmän menneisyydestään.

Pienistä pettymyksistä huolimatta saatan lukea näitä joskus lisääkin. Harha-askel sopii Helmetin haasteessa kohtaan 25: Kirjassa ollaan saarella. PopSugar Reading Challenge: A book with a made-up language (kieltä ei käytetä, mutta siitä vihjataan). Kirjast myös näissä blogeissa: Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka ja Kirsin Book Club.

Dekkariviikko: Jane Harper: Luonnonvoimat

Jane Harper 2017. Englanninkielinen alkuteos Force of Nature. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2020. 400 s. Lainasin kirjastosta/luin loput BookBeatista.

Pidin kovasti australialaisen Jane Harperin viime vuonna suomennetusta esikoisesta Kuiva kausi, joka aloittaa Aaron Falk -sarjan. Luonnonvoimat jatkaa Falkin tutkimuksia, mutta toimii erittäin hyvin myös itsenäisenä teoksena. Molemmissa teoksissa hyödynnetään erinomaisella tavalla Australian luonnon ankaria ja arvaamattomia olosuhteita.

Tällä kertaa talousrikoksiin perehtynyt Falk tutkii erästä perheyritystä, kun yrityksen työntekijöistä yksi katoaa Giralangin ylängöillä. Viisihenkinen ryhmä yrityksen työntekijöitä on lähetetty vaellusreitille viikonlopuksi, mutta vain neljä heistä palaa sunnuntaina ja hekin myöhässä. Miksi naiset myöhästyivät niin pahasti? Missä kohtaa heidän polkunsa meni hukkaan? Miksi he ovat mustelmilla, kolhuisia ja resuisissa vaatteissa?

Aaron Falkilla ja tämän parilla Carmen Cooperilla on omat motiivinsa löytää kadonnut Alice Russell, mutta loppujen lopuksi syyt ylängön onnettomuuteen löytyvät ihan muualta - lapsuusmuistojen, kateuden ja äidinrakkauden ristiaallokosta. Viidellä vaeltamaan lähteneellä naisella on muitakin keskinäisiä suhteita kuin työ. Kirjailija kuvaa hyvin heidän välisiä valtasuhteita, pyrkimystä päteä ja miellyttää, hyväksikäyttää tai alistua. Kun olosuhteet ovat rankat, rakko hiertää kantapäässä ja jano kuivaa suuta, vanhat kaunat nousevat pintaan. Tilannetta ei helpota se, että samaan aikaan Alicen teini-ikäinen tytär kamppailee sosiaaliseen mediaan karanneiden paljastavien videoiden kanssa. 

"Huijaat itseäsi. Et sinä mihinkään ole muuttunut. Olet kuka olet. Se on sinun luontosi."

Harper on rakentanut jännärin siten, että siinä vuorottelevat Falkin tutkimukset ja viikonlopun tapahtumat vuorotellen kunkin naisen näkökulmasta. Rakenne pitää lukijan koko ajan lähellä niin poliisityötä kuin naisia yhdistävää salaisuuttakin, mutta kuitenkin niin ettei ratkaisu selviä liian aikaisin - ainakaan minulle. Lukijalla on aikaa perehtyä kunkin retkelle lähteneen menneisyyteen, naisten välisiin suhteisiin, perhedraamoihin ja samalla myös Falkin omaatuntoa hiertävään isäsuhteeseen. 

"Mutta mitä jos en pysty korjaamaan asioita hänen kanssaan?" 

"Pystyt sinä. Perheenjäsenet voivat antaa toisilleen anteeksi."

Laajat eukalyptusmetsät luovat vaikeakulkuisen ja helposti eksyttävän maaston, jossa on tapahtunut ikäviä aikaisemminkin. Metsän historia kummittelee tapahtumien taustalla ja tuo tarinalle lisäpiinaa. Jatkon kannalta kutkuttavaa on se, mihin suuntaan Aaronin ja Carmenin väliset tunteet kasvavat. Ja muutenkin luen mielelläni tätä sarjaa. Kuiva kausi oli minulla mukana Espanjassa, Luonnonvoimat Yyterissä - erinomaista matkalukemista siis! 

Kirjasta myös näissä blogeissa: Luetut, Kirjarikas elämäni ja Leena Lumi. Seinäjoen kirjaston tämänvuotisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirja joka sijoittuu talveen ja Seinäjoen vuoden 2019 lukuhaasteessa kuittaan sillä uuden maan. PopSugar Reading Challenge: A book with a map (tarinassa oli useita karttoja). Helmet 13: Kirjassa eksytään.