26.1.2020

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan 2017. Englanninkielinen alkuteos The Keeper of Lost Things. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Bazar 2020. 335 s. Arvostelukappale.

Täytyy sanoa, että tämännäköinen ja -niminen teos herättää minussa runsaasti ennakkoluuloja. Kun sen kuitenkin sain kustantajalta pyytämättä, ajattelin olla kohtelias ja lukea kirjan. Tuumasin, että muutaman melko rankankin romaanin jälkeen voisi olla ihan hyvää vaihtelua lukea  rakkaudentäyteistä teosta, joka luo lämmintä toivoa sydämeen. Siirappista, eikö vain? Näillä sanoilla kirjaa markkinoidaan ennakkokappaleen takakannessa.

Ruth Hoganin esikoisteos on kieltämättä hyvin lämmintunnelmainen ja satumainen, muttei ollenkaan niin siirappinen kuin kuvittelin. Se on romaanina hyvin englantilainen, mutta uskon sen löytävän lukijoita Suomestakin. Alkutahmeuden jälkeen (tahmeus johtui siis omista ennakkoluuloistani, ei tarinasta itsestään) pääsin lukemisen makuun ja lopulta suorastaan odotin lukuhetkiäni. Teoksen hahmot ovat joko kertakaikkisen suloisia ja täydellisiä, tai aivan kamalia hirvityksiä. Päähenkilöiden elämässä ei kaikki kuitenkaan ole mennyt kuin unelma, joten pientä särmää ja suruakin kohtalot tuovat tullessaan.

Anthony Peardew on kerännyt työhuoneensa hyllyt täyteen löytämiään esineitä, merkannut muistiin niiden löytöajan ja -paikan ja kirjoittanut niistä tarinoita. Tätä hän on tehnyt siitä lähtien kun hän menetti vaimonsa kovin nuorena 1970-luvulla. Anthonyn ruusuntuoksuiseen taloon rakastuu hänen avustajansa Laura, joka yllätten perii Anthonyn elämäntehtävän. Nuoren naisen elämässä on ollut pettymyksiä eikä hänen itsetuntonsa ole parhaasta päästä. Uusi arki tuo kuitenkin mukanaan niin uusia ystäviä kuin lopulta rakkauttakin.

Kadonneiden tavaroiden majatalon eli Lauran ja tämän ystävien rinnalla romaanissa kulkee läpi vuosikymmenten tarina Eunicesta ja tämän esimiehestä, parivaljakosta kustannusalalla. Mikä onkaan heidän linkkinsä Anthonyyn tai tämän kuolleeseen vaimoon? Mitä sellaista Eunicella on, mikä sinetöisi Anthonyn testamentin? Lauran ja Eunicen lisäksi ääneen pääsevät itse tavarat, tai niiden katoamiseen liittyvät hetket ja ihmiset.

Englantilaista romantiikkaa kun on, Kadonneiden tavaroiden vartijassa on runsaasti suloisia yksityiskohtia. Puutarhuri pitää tietysti olla, juoruilevia kyläläisiä, ruusun terälehtiä, turhautunut aave, paljon ihania teekupposia ja rakkaus kaltoin kohdeltuja koiria kohtaan. On nuoruudenrakkautta, menetettyä rakkautta, saavuttamatonta rakkautta ja pyyteetöntä rakkautta. Kaikkea tätä kuitenkin sopivasti annosteltuna, muuten olisin saattanut jättää kirjan kesken. Lopulta olen kuitenkin oikein tyytyväinen, että annoin sille mahdollisuuden. Romaanista tuli hyvä olo, kuten takakannessa luvattiin!

Tuoreen teoksen ovat lukeneet myös mm. Luetut kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin haasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. PopSugar Reading Challenge: A book recommended by your favourite blog. Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8. Kirja aikakaudelta jolla haluaisit elää (nykyaika, mutta muitakin vuosikymmeniä löytyy).

21.1.2020

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Kärlekens Antaktis. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2019. 304 sivua. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Väistämätöntä on turha lykätä. Kaikki tarinat päättyvät kuolemaan, niin tämäkin.

Huh, olipa rankka kirja! Ja silti ihan kamalan hyvä. Romaani alkaa jännällä tavalla siitä, mihin päähenkilön ja minäkertojan elämä päättyy. En spoilaa mitään, jos kerron suoraan, että hänet raiskataan, murhataan ja paloitellaan syrjäisen järven rannalla. Tämä tulee esille kansiliepeessä ja lyödään vasten lukijan naamaa heti alkuunsa. Synkkää ja järkyttävää, mutta ihmeellisellä tavalla Stridsberg osaa kirjoittaa sen niin, että tarinaa on pakko lukea eteenpäin hurjan kiinnostuksen vallassa.

Inni on nuori nainen, kahden lapsen äiti, narkomaani ja prostituoitu. Hän ei ole saanut elämässään paljon mitään, mutta menettänyt kyllä. Eräänä päivänä hänet pyydetään kyytiin ja tapahtuu se, mitä kaikki pelkäävät. Inni käy kuollessaan ja kertojana vielä pitkään sen jälkeenkin läpi itse surmaa, mutta myös elämäänsä. Jos syrjäytyminen tai riippuvuus kulkee geeneissä, Inni on siitä hyvä todiste. Hänen perheensä elämää leimaavat kurjuus, päihteet ja yksinäisyys.

Perheemme yllä leijuu kurous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden, joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Stridsberg kuvaa likaisen kaunista tarinaa suoraan ja rehellisesti, hän repii kaiken auki ja saa kyyneleet silmiin. Silti romaanissa on jotain voimakkaan runollista, sanat soljuvat ja rakkaus on väkevää. Kuolemat ja menetykset korostavat rakkautta ja riippuvuutta, elämään kuuluu niin kurainen yöpaikka kadulla kuin pienen lapsen suloisen pehmeä poskikin. Kauniit yksityiskohdat riipaisevat, sillä ne ovat yhteisiä meille kaikille. Inninkin elämässä on kauneutta ja rakkautta.

Kuolemaa edeltävien tuntien unenomaisuus ja luonnon rehevä läheisyys ovat suorastaan hypnoottisia, vaikkei karmeilta yksityiskohdilta voi välttyä. Hypnoottisia ovat myös kuvaukset parisuhteista, lasten leikeistä, äidistä kylpyammeessa, kaipauksesta ja elämän romahtamisesta. Sukupolvesta toiseen jatkuva syrjäytyminen kuljettaa lukijan läpi vuosikymmenten. Inni paljastaa niin äitinsä kuin omasta elämästään vähitellen sen olennaisimman, kuin sipulia kuorien. Ja jottein romaani loppuisi liian aikaisin, osansa saavat Innin lapsetkin.

Vuosikymmenten virrasta huolimatta teos ei ole ajankuva, eikä paikkoja saatika maailman tapahtumia mainita kuin juuri sen verran, että ymmärsin jossakin kohtaa, millä vuosikymmenellä eletään. Romaanin tunnelma on ajaton, se kuvaa elämää jollaista on aina ollut ja tulee aina olemaan, valitettavasti. Mutta ei teos pelkkää synkkyyttä ole. Sen läpi hohtaa myös valoa ja valoisia hetkiä, ymmärrystä ja myötätuntoa.

Helmetin haastessa sijoitan tämän kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastekohdista kuittaan kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Popsugar Reading Challenge: A book with an upside-down image on the cover. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Reader, why did I marry him?

19.1.2020

Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Riitta Jalonen 2019. Tammi. 204 sivua. Joululahja. Kuva kustantajan.

Äidin ja isoäidin hymyt olivat painautuneet vasten minua. 

Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.

Meillä on äidin kanssa tapana, että listaan hänelle loppuvuodesta 4 romaania, joita toivon joululahjaksi. Näistä hän valitsee ja hankkii minulle yhden tai joskus kaksikin. Yllätys ei siis ole suuri, kun avaan lahjani, mutta tapa on meille molemmille sopiva. Tanssikaa! oli listallani, sillä Jalosen edellinen romaani, Kirkkaus, oli minulle vuoden 2016 järisyttävin lukukokemus. Kuvailin sitä muun muassa näillä sanoilla: siitä kirjoittaminen pelottaa, olen liikuttunut ja ihmeissäni, niin kaunista että pakahtuu, eikä kuitenkaan tekstinä ihan helpoimmasta päästä.

Tanssikaa!-romaanin nuoren Elisabetin muistot luovat tarinaan samanlaista sumeutta kuin mitä ihailin Kirkkaudessakin. Elisabetin ja etenkin tämän äidin perheessä on ollut paljon kuolemaa. Kuolleet enot kulkevat tytön mukana ja vielä 64-vuotiaanakin hän pohtii, miten menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat rinta rinnan, mitä peilistä näkyy ja mistä vanhat hameenhelmat kertovat. Kerroksisuus näkyy myös kerronnassa, joka koostuu lyhyistä luvuista, vuoroin menneisyydessä, vuoroin nykyisyydessä, usein kuitenkin äidin kautta kulkien. Jalonen ei juurikaan esittele hahmojaan tai tapahtumia, joten niitä putkahtelee varoittamatta osaksi tarinaa ja lukijan kannattaa olla tarkkaavainen, jotta ymmärtää yksityiskohtien merkityksen.

Sitten kun tämä ymmärtämisen tavoittelu päättyy, menen pitkäksi aikaa välieteiseen. En sytytä valoja, istun vain ja haen itseni itselleni. Olen ajat sitten kadottanut elämästäni aikamuodot samalla lailla kuin äiti.

Elisabetin äiti kantaa kipeitä muistoja ja murhetta, mutta niin moni muukin niistä, jotka heille kokoontuvat tanssimaan. Elisabet näkee lapsen perspektiivistä tanssivia jalkoja, kuulee paljastuksia ja sekoittaa ne yhteen oman vilkkaan mielikuvituksensa kanssa. Äidin kuoltua tämän muotokuva nostetaan seinälle, olihan äiti kaiken keskus, kuin kuningatar. Läsnä on vielä vanha Viljam, eräänlainen perheenjäsen ja ystävä, joka ymmärtää sanomattakin.

Tanssikaa! on herkkävireinen ja kaunis kokonaisuus, jonka yksityiskohtia tekisi mieli alleviivata ja muistaa, kuten se, miten oman taakkansa voi antaa luolamaalauksen biisonille kannettavaksi. Romaani koostuu hetkistä ja poukkoilevien muistojen ketjusta, ja on tavallaan hyvin ajaton, vaikka kertookin sodanjälkeisten sukupolvien mielenmaisemasta. Merkitystä on sillä, mikä on jäänyt osaksi minuutta, mitä on kokenut ja minkä muistaa. Mietin ihan, pitäisikö tämä romaani lukea heti uudestaan, jotta saisin tekstinpätkistä itselleni järkevämmän kokonaisuuden. Mutta en tiedä, onko kokonaisuuden hahmottaminen tämän teoksen kannalta edes olennaisinta. Tällä hetkellä tuntuu, että parasta on sen jälkeenjättämä tunnelma ja jonkinlaista alkuvoimaa kantava teksti, yksityiskohdat jotka painavat paljon.

Elämäntehtävä oli iso asia. Tiesin sen, koska siitä puhuttiin ruokapöydässä ja olohuoneessa silloin kun vietettiin äidin kuolleiden veljien syntymäpäiviä. Heidän elämäntehtävänsä oli ollut puolustaa isänmaata. Tuntui omituiselta, että elämäntehtävään kuului kuolema, että elämä ja kuolema olivat ihmisen tärkeimmässä tehtävässä vierekkäin.

Lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Tuijata ja Kirja vieköön!  Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta Minulla on tallessa äidin hiuksia. No, pidin siis kaikista kirjan lauseista! Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 3: Kirja, jossa on eri aikatasoja. Popsugar Reading Challenge, prompt #3: A book with a great first line.

15.1.2020

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde 2015. Norjankielinen alkuteos Bienes historie. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016. 429 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Melkoinen tietopläjäys lukea kaksi mehiläisistä kertovaa teosta peräkkäin. Käy katsomassa, mitä kirjoitin muutama päivä sitten Johanna Sinisalon kirjasta Enkelten verta.

Sata vuotta maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä.

Mehiläisten merkitys ekosysteemille ja kaikelle sille, mihin olemme tottuneet saamaan niin luonnosta kuin teollisesta ruoantuotannostakin, on valtavan suuri. Siinä vaiheessa kun mehiläiset kyllästyvät punkkeihin tai saasteisiin - pesäkatojen syy on kai hieman epäselvä edelleen? - ihmiskunnalle käy huonosti.

Mehiläisten historia on kolmen aikatason romaani: 1850-luvulla kehiteltiin mehiläistarhoja kovaa vauhtia ja innostuttiin niiden kiehtovasta elämästä. Tutkija ja kauppias William Savagella on ollut lupaava uran alku luonnontieteissä, mutta perhe-elämä vie mukanaan. Valtava näyttämisen halu saa hänet kuitenkin heräämään pettymyksen aiheuttamasta masennuksesta ja mehiläisten tutkiminen jatkuu. Savagen tyttären piirtämä pesämalli löytyy 150 vuotta myöhemmin ohiolaisen sukulaisen keittiöstä. George Savage on useamman polven mehiläistarhaaja, joka pelkää suvun perinteen katkeavat poikaansa, kun vuonna 2007 Yhdysvalloissa herätään valtaviin pesäkatoihin.

Vuonna 2098 ihmiskunta elää nälänhädässä sielläkin missä ylipäätään voi enää elää. Kiina on yksi näistä alueista. Hedelmäpuiden käsin pölyttäminen on raskasta työtä ja ruokaa säännöstellään tarkkaan. Moni kaupunki on romahtanut, kuten Peking, jonne Tao lähtee etsimään sairastunutta poikaansa. Kaupunki on kuin pahimmasta dystopiasta, pahimmasta painajaisesta. Maailma on epätoivoinen, mutta Lunde jättää romaanin loppuun pienen toiveen paremmasta tulevaisuudesta.

Mehiläisten historia lähti vetämään heti ensimmäisestä luvusta. Pidin siitä kovasti! Tekstissä vuorottelevat kaikki kolme aikatasoa erimittaisine lukuineen, mikä antaa lukemiseen mukavaa rytmiä ja mielenkiintoa. Osa tarinoista on kirjoitettu kuin perinteistä romaania, kun taas Taon tulevaisuuteen sijoittuva maailma on tyyliltään dystopiaa. Kerronta on visuaalista ja kukin tarina on helppo nähdä silmissään. Williamin, Georgen ja Taon tarinat ovat muutenkin kiehtovia. Niissä yhdistyy huoli elinkeinosta tai elintasosta, sukupolvien väliset jännitteet, pyrkimys saavuttaa jotain merkittävää ja huoli jälkeläisistä. Niin ja tietysti kiinnostus mehiläisiin!

Seisoin aloillani. Yritin seurata katseellani yksittäistä mehiläistä, katsoa jokaisen yksittäisen mehiläisen matkaa pesästä kukkien luo, kukasta kukkaan ja sitten takaisin. Mutta menetin ne jatkuvasti näkyvistä. Niitä oli liian paljon, niiden liikkeiden kuvioita oli mahdotonta ymmärtää.
        Niinpä lepuutin katsettani mieluummin kokonaisuudessa, pesässä ja kaikessa siinä elämässä, joka sitä ympäröi, kaikessa elämässä, josta se huolehtii.

Niin tässä Lunden kuin Sinisalonkin romaanissa muistutetaan, miten yksilökeskeinen elämäntapa tuhoaa luonnonvarat ja koituu kohtaloksemme. Kokonaisuuden hahmottaminen on unohtunut, ja sen perinteet ovat valitettavan pitkät - nostavathan monien uskontojenkin vanhat tekstit ihmisen luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus riistää ympäristöään sen sijaan että ymmärtäisi pitää sen kanssa yhtä. Nyt en ole huolissani pelkästään ilmastonmuutoksesta vaan myös mehiläiskadosta! Tämä herättää lukupiirissämme hyvää keskustelua! Huolesta huolimatta monipuolisesta ja kauniista Mehiläisten historiasta jää kamalan tyydytetty olo, niin kuin vain parhaista romaaneista jää.

Näissä blogeissa lisää: Lukufiilis, Kirsin Book Club, Lukuneuvoja ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen, vaikkei se kaikilta osin siihen sovikaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 30: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja. Popsugar Reading Challenge, A book about a woman in STEM.

11.1.2020

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011. Teos. 274 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Minulla ei ennen tämän kirjan lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten merkittävä rooli mehiläisillä on nykyisenlaisen ekosysteemin ylläpitäjinä. Miksi en tiennyt?! Miten pienet pörriäiset on alistettu työntekijöiksi ja raatajiksi, vaikka niiden kuuluisi saada arvostusta ja ihailua osakseen.

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.

Sinisalon romaanin maailma on ajallisesti jossakin lähitulevaisuudessa. Merkkejä nykymaailman muuttumisesta on, muttei niin paljon etteivätkö tapahtumat olisi mahdollisia jo nyt, milloin tahansa. Viisikymppinen Orvo tarhaa mehiläisiä ja pyörittää hautaustoimistoa. Hän on perinyt isoisänsä lämpimät arvot, luonnon arvostuksen ja elämän kunnioittamisen. Orvon poika Eero kirjoittaa blogia ja pyrkii levittämään tietoa tuotantoeläinten hyväksikäytöstä, kiduttamisesta ja lihansyönnin eettisistä haitoista.

Eeron provokatiivinen blogikirjoittelu ja sen saamat kommentit kulkevat romaanissa rintarinnan Orvon todistamien tapahtumien, ajatusten, surun ja hämmennyksen kanssa. Orvo läpikäy elämäänsä, suhdetta isäänsä, jonka lihantuotantolaitos on osa maisemaa, suhdetta omia polkujaan kulkevaan poikaansa, suhdetta mehiläisiin ja niiden kykyyn poistua, lentää Toiselle Puolelle.

Nopeammat ja viisaammat ovat jo tehneet valintansa. Mehiläiset.
Ne ovat vaienneet, sillä kohta on yö.

Mehiläisiin ja niiden ihmeellisiin kykyihin liittyy paljon legendoja ja arvailuja. Kuolleen emomehiläisen avulla Orvo pääsee kurkistamaan suloisen vehreään tulevaisuuteen, jossa ihmisen jälki ei enää näy. Onko mehiläisten kato tie suureen sotaan, tie ihmiskunnan katoon?

Johanna Sinisalo kirjoittaa jälleen mielenkiintoisesta teemasta. Enkelten verta on jännittävällä tavalla kiinni nykymaailmassa, sen nurinkurisuudessa, epäoikeudenmukaisuudessa ja riistossa. Sen sanoma on pelottavan suora, varoitus joka jokaisen pitäisi ottaa todesta. Orvon kokemukset, menetyksen tuska ja Toisen Puolen ihme tuovat romaaniin seikkailun tuntua, ripauksen magiikkaa ja aimo annoksen lumousta, jonka pauloista ei haluaisi herätä. Tarina rakentuu toisaalta varovasti taaksepäin askellen, aukoen sitä mitä on juuri tapahtunut. Toisaalta se katsoo eteenpäin, kunnes Orvo tietää, ettei sitä mitä edessä on, kannata häiritä.

Minä palaan kohti omaa maailmaani askeleet raskaina kasteesta ja tahdottomuudesta.
Haluan jäädä. Haluan kääntyä. En voi.

Hirvittävän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu romaani, joka saa ajattelemaan, ihailemaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Jännä nähdä, millainen on Maja Lundin Mehiläisten historia. Se on nimittäin valittu lukupiirimme luettavaksi ja ihan sattumalta luin nämä kaksi - ilmeisesti osin samaa teemaa käsittelevää - romaania peräkkäin.

Enkelten verta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja, jossa matkustetaan ajassa. Popsugar Reading Challenge: A book about a subject you know nothing about.

2.1.2020

Jo Nesbø: Veitsi

Jo Nesbø 2019. Norjankielinen alkuteos Kniv. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 570 s. Oma ostos, loput BookBeatista. Kuva kustantajan.

On se vaan ihmeellistä, miten Harry Hole -tarinoihin ei kyllästy. Voin täysin alleviivata arvion, jonka ehdin nähdä Veitsestä jo ennen joulua, että se on yksi Jo Nesbøn parhaista - ellei peräti paras. Pitkä Harry Hole -sarja on ollut tasalaatuisen hieno, ja monesti olen jo uskonut sen päättyvän, mutta niin vaan tämäkin osa jättää jatkon mahdolliseksi. Harry itse alkaa olla jo viisissäkymmissä, kovia kokenut, kaiken nähnyt, mutta elossa.

Jo kirjan alkumetreillä paljastuu murha, jonka kohdetta en paljasta. Tapaus liippaa hyvin läheltä Harrya ja on murtaa tämän täysin, muttei estä miestä pureutumasta yksityiskohtiin, jälkiin ja motiiveihin. Kuuluisa poliisimme yrittää jälleen hukuttaa itsensä viinaan, pyrkii pitämään itsensä unensa, jottei heräisi painajaiseen, mutta sinnikkyys on viinapirua voimakkaampi, ja saa miehen selvittämään tapauksen.

Nesbø on punonut tällä kertaa kuvion, joka rakentuu ihailtavan selkeistä kokonaisuuksista. Palanen kerrallaan käydään perusteellisesti läpi ja aina kun lukija on saamassa varmuuden syyllisestä, löytyy taas jotain, ja näkökulma vaihtuu. Silti missään vaiheessa epäuskottavuus ei tule kysymykseenkään, vaikkakin täytyy sanoa, etten olisi lopputulosta halunnut uskoa. Sekin tuli liian lähelle kaikkea, mistä on tottunut pitämään, suorastaan rakastamaan. 

Murhatapauksen selvittämiseksi teos läpikäy Afganistanin raskasta rauhanturvaoperaatiota, sodan jättämiä arpia ja miehisyyden ilmentymiä. On nuoria raiskattuja naisia ja Holen pitkään saalistama Kylväjä, joka terrorisoi vielä yli setsemänkymmentävuotiaanakin. On miehiä, jotka peittelevät menneisyyttään, pyrkivät kohti parempaa ja kuitenkin tulevat petetyiksi. Onko murhan taustalla verikosto, saalistuksenhimo vai punaisena raivoava viha?

Jos kirjan loppu jättää Harryn mahdollisuudet auki, on tarinassa muitakin vihjeitä tulevaisuudesta, kuten uusia, mielenkiintoisia työntekijöitä rikostutkinnassa. Mutta on myös paljon, josta täytyy luopua. Kolhuisan komealla Harrylla on elämässään rakkautta ja paljon annettavaa, mutta mihin hän itse päätyy? Uskooko hän itse itseensä, vai vetääkö synkkyys taas pohjaa kohti? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa!

Kirjasta myös Tuijatan blogissa. Veitsi on vuoden ensimmäinen kirjani, ja aloitan sillä Helmetin uuden lukuhaasteen. Sijoitan sen kohtaan 24: Kirja kirjailijalta joka on kirjoittanut yli 20 teosta. Ehdin osallistua sillä myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, joka päättyy 5.1. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 12: Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen. Popsugar Reading Challenge: A book set in a city that has hosted Olympics.

29.12.2019

Sofi Oksanen: Koirapuisto

Sofi Oksanen 2019. Like. 405 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Jos nuorilla naisilla on mahdollisuus nousta köyhyydestä kohti jotain, jonka he ovat nähneet televisiosta tai lehdistä, mitä kaikkea he ovat valmiita tekemään tuon mielikuvan saavuttamiseksi? Vaurautta kohti lähtee paljon nuoria tyttöjä mallintöihin, mutta on paljon muutakin mihin he ajautuvat dollarien, merkkivaatteiden tai asunnon takia. Osa onnistuu lähettämään rahaa kotiinkin, mutta kohtaloita on yhtä monia kuin lähtijöitäkin.

Koirapuisto sukeltaa Ukrainan ja Venäjän lähihistoriaan köyhän nuoren naisen näkökulmasta, perheen ja toivon näkökulmasta. Koirapuiston päähenkilön ja kertojan, Olenkan, isä ottaa riskejä mahdollisen menestymisen ja unelmien huumassa, ja kun Olenka itse tekee vuosia myöhemmin samoin, heidän tarinansa risteävät pelottavalla tavalla. Olenkan maailma pyörii korruption, epämääräisen kaupankäynnin, huumebisneksen ja vallankäytön voimin. Sieltä hän löytää hetkeksi omankin paikkansa, mutta koko ajan on riski, että hänen menneisyytensä tai työnsä pohjalla olevat tiedot paljastuvat liian aikaisin.

Vauraammissa länsimaissa on pariskuntia, jotka ovat valmiita maksamaan houkuttelevia summia lasten saamiseksi. Sopivan luovuttajan voi valita katalogista, tytön, jonka historia, terveys ja elämäntavat täsmäävät täysin. Taustalla vaikuttaa tyttöjen halu irtautua hiilikaivosten sävyttämistä pikkukaupungeista, joissa isät ja veljet kuolevat liian nuorina. Olenkakin haluaisi kovasti takaisin elämän, johon hän ehti tottua lapsena Tallinnassa, Suomen television ääressä. Hän ei jäisi Itä-Ukrainan Snižneen. 

Romaanin teemat ovat hirvittävän mielenkiintoisia ja Oksanen kirjoittaa niistä rohkeasti. Naisten asemasta ja munasolukaupasta pitää pystyä puhumaan, tällaisia vallankäytön ja yhteiskunnan vinoutuneita rakenteita pitäisi paljastaa enemmänkin. Koirapuiston tapahtumat voisivat olla dystopiaa, mutta valitettavasti ne taitavat olla varsin totta. Televisiossa vilisevät mafia, ihmiskauppa ja korruptio jossain muualla, nyt kansien välissä oli kertomus Ukrainasta. Kirjailija on tehnyt varmasti valtavan työn taustojen selvittämiseksi ja hyvin todentuntuinen se onkin.

Valitettavasti Koirapuisto ei kuitenkaan pystynyt ihan siihen, mitä siltä odotin. Sinänsä loistavat ainekset hyppivät ja poukkoilivat, jännitystä olisi periaatteessa voinut olla mutta ei ollut. Tunnelma oli hermostunut. Monet hahmojen tai tapausten väliset kytkökset paljastuivat hieman liian myöhään, toisaalta muutama kohtalo jäi myös auki. Vyyhdissä on langanpäitä joita en saanut ihan yhdistettyä, ja etenkin loppu meni sekavaksi. Yritin lukea romaania joululomaan sopivalla intensiteetillä, mutta sekään ei nyt oikein auttanut. En haluaisi sanoa näin upeista aineksista ja teemoista, mutta kirja jätti kylmäksi.

Siitä huolimatta nautin kovasti siitä, miten hyvin Oksanen loihtii paikalliset maut, värit ja hajut osaksi tarinaa. Kuva esimerkiksi 1990-luvun Ukrainan maaseudusta syntyy tekstiin juuri oikeisiin paikkoihin sijoitetuilla yksityiskohdilla, kuten ruuilla, materiaaleilla tai vaikkapa tavaroilla, yksittäisillä vieraskielisillä sanoilla tai viittauksilla historiaan. Siitäkin pidän, että joudun välillä turvautumaan Googleen selvittääkseni jonkin historiallisen tapahtuman tai termin, joka on vieras.

Koirapuistosta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!