Tove Alsterdal: Juurakko

Tove Alsterdal 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Rotvälta. Suomentanut Kari Koski. Aula & Co. 2021. 414 s. Lainasin kirjastosta.

Pohjois-Ruotsin Höga Kustenin alueelle sijoittuva Juurakko aloittaa Alsterdalin Ådalen-sarjan ja on arvostetun Lasiavain-palkinnon voittaja vuodelta 2021. On kyllä myönnettävä, että Juurakko on perusteellisen hyvin kirjoitettu dekkari, josta löytyy useita ulottuvuuksia ja mielenkiinto säilyy yllä loppuun saakka. Odotan kovasti, millä tavalla nuori konstaapeli Eira Sjödin jatkaa uraansa kotiseudullaan.

Vuonna 1996 vasta 14-vuotias Olof on tunnustanut murhanneesta pari vuotta vanhemman Lina Stavredin. Kun Olof palaa käymään kotitalossaan 23 vuotta myöhemmin, hän löytää yksinäisen isänsä kuolleena kylpyhuoneesta. Olofin maine ei ole unohtunut mihinkään pienellä paikkakunnalla, eikä poliisinkaan ole kovin helppo uskoa, ettei miehellä olisi mitään tekemistä isänsä surman kanssa.

Olofin isän murha vie Eira Sjödinin lähelle omia lapsuusmuistoja. Eira oli Linan katoamisen aikaan vasta 9-vuotias, mutta hän päättää selvittää lisää, mitä paikallisten nuorten välillä tapahtui, miksi Olof tuli metsästä likaisena ja miksei silloinen poliisikunta halunnut tutkia mitään muita tutkintalinjoja kuin saada nuori poika tunnustamaan murhan, vaikkei ruumistakaan ollut. Eiran penkoessa tapausta pintaan nousee muitakin nuoriin kohdistuneita väkivallantekoja, ja väärinymmärrysten aiheuttama viha johtaa jälleen turhaan kuolemaan.

Kotitalossaan Eira yrittää auttaa dementoituvaa äitiään ja saada yhteyden levotonta elämää viettävään isoveljeensä. Töissä hän avustaa murhatutkintaa ja kamppailee muistojensa kanssa. Onko Eira jäävi tutkimaan tapausta, joka liippaa niin läheltä hänen kotiaan ja perhettään, ja ovatko kaikki kotonakaan puhuneet totta vuonna 1996? Omasta perheestä paljastuu salaisuuksia ja mahdollisesti myös syy veljen ikuiseen levottomuuteen ja päihteiden käyttöön. Eira joutuu kamppailemaan myös sinnikkyytensä kanssa. Paikallinen poliisi olisi nimittäin jo valmis unohtamaan Linan tapauksen, mutta Eira ei anna periksi.

Juurakko olisi voinut olla hieman karsitumpikin. Siinä oli minun makuuni pari sivujuonnetta, jotka toisaalta toivat tutkintaan haastetta, mutta toisaalta minun oli hieman vaikea pysyä kärryillä. Olofin kotitalon naapureiden osuus aikaisemmin tapahtuneiseen väkivaltaan oli mielenkiintoa herättävä yksityiskohta, mutta siitä tapauksesta olisi voinut vaikka kirjoittaa erillisen dekkarin. Pariskunnan välinen side ja sanaton sopimus oli jännittävää, ja toki sillä oli vaikutuksensa Olofin syyttömyyteen, mutta silti.

Pienet paikkakunnat ovat omiaan dekkareille ja murhamysteereille. Poliisi pääsee lähemmäksi alueen asukkaiden muistia ja historiaa, mutta toisaalta poliisi saattaa päätyä myös itse salailemaan ja peittelemään, tai kuten Juurakossa, vetämään mutkia suoriksi. Tunnelma latautuu hahmojen omakohtaisista muistoista, paikallisten ihmisten välisistä suhteista ja viranomaistyön tahmeudesta. Kontrasti maaseudun ja kaupungin välillä luo omat haasteensa, samoin nuoren sukupolven ja ikääntyvän sukupolven väliset ristiriidat ja kulttuurierot. Eirankin täytyy todistaa, miksi poliisin työ on arvokas työ muiden muassa. Myös pohjoisen maaseudun ja entisen teollisuusalueen autioituminen luo omanlaistaan tunnelmaa.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy teollisuusympäristö. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Kirjan nimessä on jotain puihin liittyvää.

Ragnar Jónasson: Pimeys

Ragnar Jónasson 2015. Islanninkielinen alkuteos Dimma. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. Tammi 2021. 238 s. Lainasin kirjastosta.

Pimeys aloittaa Ragnar Jónassonin läpimurtosarjan, Hulda-trilogian, joka on melko poikkeuksellinen, sillä se etenee ajassa taaksepäin. Nopeasti ahmaistava teos meni vuorokaudessa, enkä osaa edes kunnolla analysoida, miksi tämä oli niin vetävä ja hyvin kirjoitettu. Päähenkilö Hulda Hermannsdóttir on tässä aloitusdekkarissa pitkän uran tehnyt 64-vuotias poliisi, jonka työvuodet ovat juuri päättymässä. Töiden yllättävä loppuminen nostaa Huldassa mieleen vanhoja kaunoja työkavereita kohtaan sekä pelkoa yksinäisistä vanhuuspäivistä.

Viimeisenä työnään Hulda päättää selvittää vuotta aikaisemmin kuolleena löytyneen venäläisen turvapaikanhakijan kuoleman. Hulda ei ole tyytyväinen silloiseen kollegan suorittamaan tutkimukseen, vaan aloittaa alusta. Hänen on kuulusteltava parin päivän aikana kaikki Elenan tunteneet tahot ja selvitettävä, miksi nainen kuoli vain viikko sen jälkeen kun hän oli saanut positiivisen turvapaikkapäätöksen.

Samaan aikaan Huldan täytyy myös tehdä nopea päätös, viekö hän eteenpäin nuoren äidin tunnustuksen, jolla olisi kauaskantoisia seurauksia äidin ja tämän lapsen elämään. Eettisesti raskaaseen päätökseen ei voi olla vaikuttamatta Huldan menneisyys, jossa on painavia salaisuuksia. Hän on itsekin tehnyt virheen ja joutuu kantamaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa loppuelämänsä. Pystyykö hän puhumaan ja avautumaan edes Péturille, viehättävälle ja turvallisenoloiselle miehelle, jota hän on alkanut tapailla? Pystyykö Hulda enää rakastamaan?

Huldan viimeisten työpäivien rinnalla kulkee kaksi muutakin tarinaa. Toinen näistä paljastaa venäläisnaisen viime hetket lumen ja jään peittämässä erämaassa liian innokkaan miehen seurassa. Toisen tarinan merkitystä on ensialkuun vaikea hahmottaa. On pieni lapsi ja avioton nuori äiti, jonka on vaikea selvitä vanhemmuudesta yksin. Kuka on tämä pieni tyttö, joka joutuu kohtaamaan epävarmuutta ja turvattomuutta?

Työpaikallaan Hulda on kokenut paljon vähättelyä, eikä ura ole edennyt samalla tavalla kuin monella nuoremmalla, varsinkaan miehillä. Hulda ei ole koskaan päässyt kunnolla sisään porukkaan, mutta ainakin minun oli vaikea päätellä johtuiko tämä vain hänen sukupuolestaan vai onko hänen persoonassaan jotain, mikä tekee hänestä erinomaisen poliisin, mutta vaikeastilähestyttävän kollegan. Joka tapauksessa piristävän erilainen sankaritar. Ja piristävän häkellyttävä on myöskin tarinan päätös!

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32. A book where the main character is a female detective. Pohjoisesta lukuhaasteesta pääsen kuittaamaan kohdan 7: Islantilaisen kirjailijan kirja. Pimeydestä myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi. Sarjan seuraava osa, Saari, ilmestyi loppuvuonna 2021 ja kolmas osa, Sumu, on ilmestynyt tänä vuonna.

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak 2005. Englanninkielinen alkuteos The Book Thief. Suomentanut Pirkko Biström. Otava 2008. Pokkarissa 558 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa on kohta, johon täytyy löytää luettavaa listalta A book from the TIME list of 100 Best YA Books of All Time. Tällaiset listat ovat haasteita varten ihan kelpoja, mutta eivät aina kestä aikaa, sillä uusia mestariteoksia kirjoitetaan koko ajan eikä listoja päivitetä. Klassikkoja niistä kuitenkin löytää hyvin ja sellainen Kirjavarkaastakin on tullut ja siksi siihen oli helppo tarttua.

Kirjavaras on varmasti monille tuttu, sillä menestyneestä kirjasta on on tehty myös menestyselokuva vuonna 2014. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin pikkukaupunkiin lähelle Muncheniä. 9-vuotias Liesel on sijoittu kasvattivanhemmille ja joutuu tottumaan uuteen elämään ilman äitiä ja pikkuveljeä. Kasvattikoti osoittautuu kuitenkin hyväksi paikaksi, Lieselin uudesta isästä, papasta, tulee hänelle tärkeä aikuinen, ja samalla kadulla kasvavasta Rudysta paras ystävä.

Natsi-Saksa sotii ympärillä, elintaso romahtaa, miesten on mahdotonta valita puoltaan ja juutalaiset on viety pois. Zusakin teos kuvaa hyvin mikrotasolla sodan aiheuttamaa uhkaa ja ihmisten välisiä suhteita poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa. Mielipiteitä voi olla, mutta niitä ei kannata ilmaista. Nuoriso imaistaan mukaan väkivaltaiseen nuorisotoimintaan ja kaupungin kirjat päätetään polttaa roviolla. Papa on kuitenkin antanut erään kauaskantoisen lupauksen jo edellisen sodan aikana, ja niinpä talon matalaan kellariin muuttaa nuori mies, josta ei kukaan muu saa tietää mitään.

Tarinan kertojana on itse kuolema, jolla on sotivassa maassa kova kiire poimia sieluja talteen. Kertoja antaa välillä viitteitä tulevasta ja varoittaa lukijaa hyvissä ajoin, joten surullisimmat kohtaukset eivät tule välttämättä yllätyksenä. Tämä oli aikuisellekin lukijalle hyvä ratkaisu, mutta jokin kerronnassa tekee kokonaisuudesta hieman naiivin ja lapsekkaan ankarasta ympäröivästä maailmasta huolimatta. Kerronta ei kuitenkaan välttele surua eikä muitakaan voimakkaita tunteita, joita Liesel kokee. On menetystä, kaipuuta, vihaa ja epätoivoa, mutta myös runsaasti rakkautta, ystävyyttä ja yllättävistä paikoista löytyvää tukea.

Rosoa kerrontaan tuovat räiskyvät kirosanat ja haukkumasanat, joilla perheenjäsenet ja ystävät löylyttävät toisiaan. Rakkaudenosoituksia nekin. Näkökulma on useimmiten lapsen ja lapsen maailma on tarinassa hyvin läsnä. Lapset käyvät nälissään omenavarkaissa, tappelevat toisistaan ilmat pihalle ja puolustavat ystäväänsä. Liesel ja Rudy ovat sydäntäsärkevän rakastettava parivaljakko ja Rudy on ainoa, joka tietää Lieselin varastavan omenoiden lisäksi myös kirjoja. Rakkain kirjoita on kuitenkin pieni teos, jota ei ole varastettu, vaan joka syntyy maalin ja pensselin avulla hänen talonsa kellarissa. Sanojen mahti mahdollistaa diktaattorin valtaannousun, mutta sanat voivat myös antaa pilkahduksen taivaasta ja toivosta.

Romaanista myös blogeissa Tuntematon lukija, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (vapaa tulkintani!). Goodreadsissa tämä menee jo yllä mainitsemaani kohtaan 39.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah 2019. Englanninkielinen alkuteos Out of Darkness, Shining Light. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2019. 377 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tutkimusmatkailija David Livingstone kuoli etsiessään Niilin lähdettä keskisestä Afrikasta. Gappahin romaani on hänen suuressa saattueessaan kulkeneiden ja työskennelleiden Haliman ja Jacob Wainwrightin kuvaus kuukausia kestäneestä vaelluksesta takaisin rannikolle. Kertojien kautta avataan myös näkökulmia bwana Daudin kuolemaa edeltäviin vaiheisiin, kuuluisaan kohtaamiseen Henry Stanleyn kanssa ja lopuksi kertomukseen siitä, mihin suuntaan heidän elämänsä lähtivät suuren marssin jälkeen.

Pimeydestä loistaa valo eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtiri David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana. 

Matka sijoittuu pääasiassa vuoteen 1873, jolloin Sansibar hallitsee itäisen Afrikan orjakauppaa. Englanti on sen jo kieltänyt, mutta kielto ei vielä yllä Afrikkaan saakka. Orjakauppaa pyörittävät niin afrikkalaiset sulttaanit ja heimopäälliköt kuin eurooppalaiset ja arabitkin. Valtaosa Livingstonen seurueestakin on pagazeja, retkikunnan kantajia, joiden rooli on orjankaltainen, vaikka Livingstone itse olikin sen vastustaja. Kertojien mukaan mies syyllistyi mielipiteistään huolimatta kaupankäyntiin orjakauppiaiden kanssa.

Kertomuksen aloittaa Halima, useilla isännillä työskennellyt entinen orja, jonka Livingstone on ostanut vapaaksi. Halima on jäänyt eurooppalaisen retkikuntaan, jonka 75 jäsentä kantavat kukin vastuunsa tavaroiden, ruokien, aseiden ja lasten perille saattamiseksi. Pitkällä matkalla ehtii tapahtua monenlaista, ihmiset pariutuvat, juonittelevat, kapinoivat ja joku heistä surmataan. Halima on rohkea ja puhelias nainen, joka ei pelkää osallistua päätöksentekoon tai ottaa orpolasta huomaansa. Haliman osalta suurin valo alkaa loistaa matkan päätyttyä, kun hän saa oman talon ja itsenäisen elämän vapaana naisena.

Toinen kertoja Jacob Wainwright on ottanut englantilaisen nimen kristityiltä kouluttajiltaan Nassick-koulusta. Intiaan pelastetun poikajoukon kristillinen kasvatus tuottaa tulosta, kun osa heistä jatkaa lähetystyötä pakanoiden parissa kotimaissaan Afrikassa. Pukuun pukeutuva, englantia puhuva ja kirjoitustaitoinen Jacob on uskossaan ankara ja horjumaton, mutta myös naiivi. Hänen vakaumuksensa ja lähetysintonsa estävät häntä näkemästä, miten orastava suhde kauniiseen Ntaoékan kanssa lähtee väärille raiteille. Jacob on ristiriitainen hahmo eurooppalaisten arvojen ja uskojen sekä afrikkalaisten tai arabiperinteiden alati sekoittuvassa sopassa. Kulttuurien sekoittuessa toisten suhde omaan perimään vahvistuu, kun taas toiset ovat innokkaita kokeilemaan uutta.

Aleksi Milonoffin suomennos tavoittaa hienosti toisistaan eroavien kertojien luonteenpiirteet, ja mukavan lisän tekstiin tuovat paikalliset sanat useista eri kielistä. Molemmat kertojat avaavat Afrikan pimeää historiaa, kuvailevat eurooppalaisen vallan vääristymiä ja sen aiheuttamaa levottomuutta, ihmisoikeusrikkomuksia ja perheiden hajoamisia. Monella tasolla liikkuva romaani pysyttelee päällisin puolin pitkälti vaelluksen arjessa ja sattumuksissa, sillä kuukausien reissulla nähdään nälkää, vallataan kyliä, riidellään, rakastetaan ja menetään paljon. Taustalla on kuitenkin näiden ihmisten kamppailu identiteetistä ja ihmisyydestä, kokonaisen maanosan historia, joka vetää hiljaiseksi. Tässä on juuri sellainen romaani, joka opettaa maailmasta, ihmisistä ja historiasta. Juuri eilen totesin työkaverilleni, miten vähän loppujen lopuksi tiedän Afrikasta. Nyt tiedän hieman enemmän.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsista saan kuitattua eri mantereille sijoittuvia teoksia. Romaanista ovat kirjoittaneet myös blogit Kirsin Book Club, Kirjaluotsi sekä Kirja vieköön!

Tauno Mathlin: Auringon varjo

Tauno Mathlin 2022: Auringon varjo. Omakustanneteos. 81 s. Sain lahjaksi.

Tunnustan heti alkuun etten ole tottunut runojen lukija, runoista kirjoittaminen on minulle haastavaa, eikä tässä blogissakaan näyttäisi olevan postauksia kuin neljästä runoteoksesta - niistäkin kaksi on sukulaisen tai tuttavan. Mathlin ei ole tässä pienessä porukassa poikkeus, sillä hänkin on työkaverini. Mutta ehkä vähitellen voisin kokeilla tätä taiteenlajia lisää ja lukea rohkeammin, onhan blogiharrastus laajentanut lukuvalikoimaani muutenkin.

Työkaverin runoharrastus on tullut vuosien saatossa tutuksi illanistujaisista, lavoilta ja lounaskeskusteluista, joten on itsestäänselvää, että uudesta kokoelmasta pitää postata tuoreeltaan. Runoilija itse kertoi teoksen olevan eräänlainen keski-iän manifesti. Elämäntilanteet poikkeavat tietysti keski-iässä toisistaan paljonkin, mutta tämän keski-ikäisen miehen runoissa elämästä kertovat ruuhkavuodet, perhe-elämä ja eräänlainen ajan taju. Runot ovat pääasiassa koronaa edeltäviltä vuosilta. 

Tunnelmiltaan minulle jäi parhaiten runoista mieleen sen ihmetteleminen, että tässä sitä nyt ollaan ja mitenkäs tähän nyt tultiinkaan, asiat löytävät oudosti toisensa, mutta tässä huoneessa on hyvä eristys. Asiat ovat siis kulumisesta huolimatta hyvin ja vakaasti. Toisaalta runoissa on myös pientä melankoliaa, hienoista surumielisyyttäkin siitä miten aika on vierähtänyt, on vuosirenkaiden turruttamaa ihoa ja minusta on repäisty palanen.

Teemoista perhe-elämä on selkein. On synttäreitä, lomamatkoja ja lapsiperheen arkea kiireineen. On kovin toiveikasta vetäytyä kynän ja paperin kanssa vessaan. Arkeen kuuluu väsymys, joka menee huumorin puolelle, mutta myös onnen ohikiitävät hetket. Kesä puhkeaa kukkaan vaikka lasten itkut saavat riitasointuja. On melankolisen lohdullista, että kun perhe on koossa, pulssi on alle sadan.

Teoksen viimeisessä osassa ollaan lähimpänä itsensä etsimistä ja löytämistä, unelmia ja niiden tavoittelua. Ollaan tietoisia siitä, missä ollaan ja vaikka paikka ei olekaan se, mihin nuorena kuvitteli pääsevänsä, ollaan turvassa. Runoilijan musiikkiharrastus tihkuu hetkittäin myös runoihin ja kovasti nautin siitä, miten metaforissa on käytetty lintuja. Työasioita en tästä kokoelmasta löytänyt, mutta meille työkavereille on on ihan oma setti, josta löydämme itsemme!

Mathlinilta on ilmestynyt aikaisemmin runoteos Keskivuodenaika. Hän esiintyy - lausuu ja laulaa - kahden miehen Sumuiset kansiot -yhtyeessä, kirjoittaa musiikkiblogia ja on opiskellut luovaa kirjoittamista, joten kulttuuria monipuolisesti kuluttavalta ja tuottavalta mieheltä sopii odottaa teoksia jatkossakin!

Anna Idström: Taivaankalat

Anna Idström 2022. Atena. 245 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä romaani pakotti itsensä lukulistalleni heti kun luin sen päähenkilöstä, idiomeja keräilevästä kielitieteilijästä, uhanalaisten kielten tutkijasta. Tarinan lähtökohta onkin se, että lukion jälkeen hoivalaitoksen avustaviin töihin jämähtänyt Laura päättää asettaa elämälleen uuden suunnan ja pyrkiä yliopistoon. Siellä hän rakastuu kieliin, kielitieteeseen ja alkaa tutkia harvinaisiksi jääneiden kielten ilmaisuja.

Maailmassa on tuhansia kieliä, joista iso osa on vaarassa kadota. Sen myötä katoaa myös valtavasti kieli- ja kulttuuriperintöä, kun ihmiset eivät enää ilmaise itseään kielellä, joka heijastelee ympäröivää, kieliyhteisölle tärkeää maailmaa ja sen ominaisuuksia. Kielten joukkokuolemasta huolissaan Laura tekee kaikkensa säilyttääkseen idiomeista edes osan. Opinnot etenevät hyvin, mutta jatko-opinnoissa Laura törmää yliopiston jähmeään ilmapiiriin, työpaikkakiusaamiseen, nuorten tutkijoiden kampittamiseen, ja vaipuu lopulta huonosti menneen väitöstilaisuuden jälkeen masennuksen syövereihin.

Teoreettisen esimerkin saadakseni aloin leikkiä ajatuksella, että suomi olisi katoamassa ja korvautumassa englannin kielellä. Jäisikö jotain sanomatta? Hoksasin pian, ettei englanniksi kenestäkään sanota: "Hän sammui kuin saunalyhty", pahoinpitely ei ole "selkäsauna" eikä hassahtanut ihminen ole "löylynlyömä". Kukaan ei ole hankalassa tilanteessa "puun ja kuoren välissä", eikä vihainen ihminen ole "peppuun ammuttu karhu".

Idström tietää varmasti, mistä kirjoittaa kertoessaan yliopistomaailman julmuudesta humanistitutkijana, vaikka toki tarinassa on kärjistyksiäkin. Tutkijaksi kouluttautuminen on mahdollista vielä humanistillekin, mutta töistä ja apurahoista on turha haaveilla. Laurastakin on käsittämätöntä, miten maailma ei muka hyötyisi hänen tutkimustuloksistaan. Alennustila tuntuu murskaavalta ja niinpä hän lähtee kaupungista maalle, enonsa hylkäämään syrjäiseen mökkiin. Yksinkertainen elämä, pienviljely, onkiminen ja metsässä kulkeminen tekevät Lauralle hyvää, ja hän alkaa saada etäisyyttä urahaaveisiinsa.

Eräällä junamatkalla Laura tutustuu Mikaeliin, joka on karkumatkalla jonnekin kauas. Miehen elämä on ollut rosoista lapsuudesta lähtien, eikä hänen piireissään katsota hyvällä sitä minkä hän on tehnyt. Laura ei tiedä Mikaelista mitään, mutta yllätyksekseen viihtyy tämän seurassa ja tuo mukanaan mökille. Kesäpäivät kääntyvät vähitellen syksyksi, ja Mikael on mökillä edelleen, huumaantuneena elämästä luonnonhelmassa ja Lauran kertomuksista sanoista ja niiden historiasta. Kun Lauran suru ei kuitenkaan väisty, päättää katujen mies auttaa.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat tietysti Lauran havainnot kielistä ja kulttuureista, vaikka välillä niiden ripottelu kertomuksen sekaan oli hieman luentomaista. Silti ne olivat ihania. Melankolinen tunnelma muuttuu luonnonhelmassa seesteisemmäksi ja lukija on tyytyväinen Lauran löytämään olotilaan. Ihan teoksen loppumetreillä tunnelma kuitenkin taas muuttuu ja tyyli alkaa muistuttaa suorastaan kauhuromantiikkaa. En ole ihan varma, mitä mieltä olin lopusta, vaikka nyt en tietenkään osaisi muunlaista kuvitellakaan.

Ylilyöntejä romaanissa on muutenkin, mutta niillä on tarkoituksensa. Yliopistomaailma on kuvattu hyvin rankaksi ja mustavalkoisen pahaksi, jossa naiivilta vaikuttava päähenkilö kärsii jatkuvasti. Mökkielämä puolestaan on ylitsepursuavan kaunista, parantavaa ja hellivää, eikä lainkaan niin vaativaa kuin se ehkä oikeasti olisi kaupunkilaiselle. Siellä tuntuu olevan helppoa myös hyväksyä toisen ihmisen karu menneisyys. 

Sijoitan teoksen Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää. Goodreadsin haasteessa kirja sopii kohtaan 16: A book related to Earth Day.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkanen 1974. Ruotsinkielinen alkuteos Män kan inte våldtas. Suomentanut Kyllikki Villa. 184 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikoista kirjoittaminen on aina jännittävää, sillä eikö niistä ole sanottu jo kaikki mahdollinen? No, yritän unohtaa sen ja kertoa, mitä minulle jäi mieleen tästä Märta Tikkasen merkittävästä romaanista. Teos on tietysti hyvin tunnettu ja minullekin nimenä tuttu, mutta tartuin siihen vasta tänä kesänä, kun kävin läpi MeNaisten 101 kirjan listaa lukupiirin haastetta varten. Voi, miksi ihmeessä en ole lukenut tätä jo aiemmin!

Tikkasen romaanin päähenkilö on 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, joka lähtee ravintolasta miehen mukaan ja tulee raiskatuksi. Väkivallanteko järkyttää hänen mieltään ja arkeaan, mutta sen sijaan että ilmoittaisi siitä poliisille, Tova päättää kostaa miehelle. 

Kuka hyötyy siitä, että naiset elävät kauhun vallassa peläten pakottamista ja raiskaamista? Eikö joku olekin joskus sanonut jopa sellaista, että elleivät naiset pelkäisi tulevansa raiskatuiksi, ketään naista ei koskaan raiskattaisikaan? --- Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyykiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää.

Miksei Tova ilmoita raiskauksesta poliisille? Koska silloinhan teko tulisi ilmi, sitä ruodittaisiin oikeudessa, hänen kaksi poikaansa saisivat tietää, ja koska raiskausten aiheuttama häpeä lankeaa aina kuitenkin naisen eli uhrin päälle. Voisi kuvitella että jo lähes 50 vuotta vanhassa teoksessa kuvattu asenneilmapiiri olisi muuttunut, mutta uskon että vielä tänäkin vuonna monet naiset kokevat tilanteensa ihan samalla tavalla kuin Tova. Teos on muutenkin ihan käsittämättömän tuore ja edelleen ajankohtainen, vaikka moni asia on muuttunut, mutta selvästikään ei tarpeeksi. 

Tova puntaroi tapahtuneen lisäksi ja tietysti sen sävyttämänä myös elämänsä miehiä ja suhdettaan heihin. Mikä miehille on ollut suhteessa tärkeää, mikä on ollut naisen ja miehen välinen asetelma, ja mihin suhde on kaatunut. Eikö niin, että useimmille miehille on loppujen lopuksi ollut tärkeää kokea valtaa ja omistusta suhteessa naiseen? Jopa sillä kaikkein hellimmällä ja kuunteluun kykenevällä. Kahden teini-ikäisen pojan äitinä Tova pohtii myös sitä, millaisen kuvan miehet heille antavat, millainen on poikien isäsuhde, ja mitä äiti pystyy tekemään siinä sivussa tai välissä. Pystyykö äiti suodattamaan sitä toksista maskuliinisuutta mitä pojat näkevät ja kokevat?

Teos on tunnelmaltaan kiihkeä ja täynnä valkoista raivoa miehistä valtaa ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kyse ei ole todellakaan pelkästä raiskauksesta, vaan asenneilmapiiristä yleensä. Tovan kostosuunnitelma kehittyy vähitellen ja on niin herkullinen, että sen soisi onnistuvan. Tunnelmaa ja Tovan ahdistusta alleviivaa välillä ajatuksenvirtamainen kerronta. Seksuaalisuuden rohkea kuvaus yllätti minut - en ole tainnut juurikaan lukea 1970-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, joten yllätys johtunee ennakkoluuloistani ja oletuksestani, että aika ei olisi ollut kypsä tälle kirjalle. Toisaalta kirja on aiheuttanut kohua ja keskustelua aikanaan, mutta onnistui myös kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ajasta ihmisineen. Sekä tietysti ihmettelemään Tovan kohtaamia absurdeja tilanteita, joissa hän ei saa ääntään kuulumaan.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 27: Kirjaa on suositellut joku toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Goodreadsin haasteessa tämä on yksi kolmesta eri mantereelle sijoittuvasta teoksesta.