Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Alex Michaelides 2019. Englanninkielinen alkuteos The Silent Patient. Suomentanut Antti Autio. Gummerus. 454 s. Lainasin kirjastosta.

Tässä teos, joka on rikkonut maailmanennätyksen, sillä sen kustannusoikeudet on myyty yli 40 maahan jo ennen sen julkaisua. Voisi siis olettaa, että kyseessä on mestarillinen trilleri, page turner, joka pesee aikaisemmat myyntimenestykset. Ja näin kirjan kansissakin luvataankin.

Hiljainen potilas on todellakin vetävä, ja luin sen niin nopeasti kuin minulla vain oli aikaa. Samalla se aukaisi hienoista lukujumia, jota pitkäveteisempi romaani on viime viikkoina aiheuttanut. Koukuttava, mutta muuten en voi sanoa pitäväni teosta mitenkään erityisen mestarillisena tai kekseliäänä. Pieni päännyrjäytys tapahtuu kirjan loppupäässä, mutta sehän kuuluu asiaan. Ja tällä kertaa osasin sitä odottaakin. Olen lukenut menestystrillereitä, jotka ovat yllättäneet minut ihan kympillä - tämä ei siihen pystynyt.

No, mistä tämä trilleri kertoo? Muutama vuotta aikaisemmin taidemaalari Alicia Berenson pääsee lehtiotsikoihin ampumalla tuoliin sidottua aviomiestään viidesti kasvoihin. Alician istuessa tuomiotaan oikeuspsykiatrisessa laitoksessa hänen tapauksestaan alkaa kiinnostua psykoterapeutti Theo Faber. Alicia ei ole puhunut tappoyön jälkeen sanaakaan, mutta Theo on vakuuttunut, että hänen hoitokeinonsa auttavat naista puhumaan ja kertomaan, mitä oikeasti tapahtui.

Tapauksen taustalla on kaksi parisuhdetta, syvää rakkautta ja intohimoa, mutta valitettavasti myös petosta ja valheita. Romaanin psykologinen ote ei ole pelkästään jännitystä, vaan niin Alicia kuin Theokin läpikäyvät menneisyyttään, lapsuuttaan ja parisuhteitaan perusteellisesti läpi: miten menetykset ja hylkäämiset ovat vaikuttaneet aikuisuuden tekoihin. Tässä romaanissa tapauksia eivät tutki poliisit, vaan sinnikäs, petoksen sumentama terapeutti, jonka menetelmät ovat vähintäänkin epäuskottavia.

Michaelidesin kerronta on sekoitus onnistuneita tunteiden, aikatasojen ja syy-seuraussuhteiden sekoituksia - eli lukijan harhauttamista, pisteet siitä. Kerronnassa on kuitenkin myös jotain hieman kömpelöä, eivätkä hahmojen minä-muotoiset äänet eronneet toisistaan tarpeeksi. Toisaalta sen voi myös tulkita tahalliseksi, sillä - kuten ainakin Theon käyttämään terapiamuotoon kuuluu - potilaan ja kuuntelijan tunteet voivat todellakin kietoutua toisiinsa.

Virkistävä lukukokemus kuitenkin, pienestä narinasta huolimatta! Lukujonossa on toinenkin tuore trilleri, mutta ehkä keskityn nyt taas muutaman päivän siihen hitaammin etenevään, paksuun romaaniin. Tästä kirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Luetut, Kirjakaapin kummitus ja Leena Lumi.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Chimamanda Ngozi Adichie 2009. Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun. Suomentanut Sari Karhulahti. Otavan Seven-pokkarissa 608 s. Oma ostos.

Olen näköjään lukenut Chimamanda Ngozi Adichien teoksia hassussa järjestyksessä, mutta se ei lainkaan vähennä läpimurtoteoksen Puolikas keltaista aurinkoa hohtoa. Kolmesta lukemastani teoksesta Kotiinpalaajilla on erityinen asema, sillä se oli ensimmäinen adichieni (linkissä novellikokoelma Huominen on liian kaukana), mutta toisaalta tämänkertaisessa teoksessa on piirteitä, joiden vuoksi se tulee jäämään mieleni lokeroihin perustavammanlaatuisella, merkittävämmällä tavalla. Olisihan tämä nyt herranen aika pitänyt lukea jo aikaisemmin!

Kun Nigeria itsenäistyi vuonna 1960, se oli niin hajanainen, että pysyi hädin tuskin koossa.

Puolikas keltaista aurinkoa sijoittuu 1960-luvun Nigeriaan. Vuosikymmenen alku on toiveikasta aikaa, maa kehittyy ja igbot haaveilevat irtautumisesta, Biafran valtiosta. Tuloerot ovat toki valtavat, mutta maaseudullakin on ruokaa. Iso-Britannian vaikutus on läsnä etenkin koulutettujen ja yliopistossa työskentelevien arjessa ja ideoissa, niin myös vauraan perheen tyttären Olannan ja tämän miesystävän Odenigbon. Kuten niin monissa hyvin toimeentulevien kodeissa, heilläkin on palvelijanaan maalaispoika, Ugwu.

Ugwusta tuntui, että hänen päässään oli jokin kummallinen ja musertavan raskas paino. Muutokset syöksyivät suoraan häntä päin, eikä hän kyennyt millään hidastamaan niiden vauhtia.

Vuosikymmenen lopulla tilanne on kaoottinen. Igbot ovat sodassa nigerialaisia vastaan, maa näkee nälkää ja ihmisiä vainotaan. Olannan ja Odenigbon pudotus hyvinvoinnista pakolaisleirille on järkyttävä, mutta vielä järkyttävämpiä kohtaloita näkee leirillä työskentelevä Olannan sisko Kainene. Kuolema, hajut, kauppasaarrot ja kvasiorkor - Adichie tuo hädän niin lähelle lukijaa kuin se vain on mahdollista. Poliittinen into ja toiveikkuus kestävät yllättävän pitkään, mutta ehkä igboille ei kerrota koko totuutta.

Puolikas keltaista aurinkoa oli minulle ainakin ennen kaikkea väkevä ajankuva, vaikka takakannessa ensimmäisenä määritelmänä on rakkausromaani. Ehkä se myy paremmin. Ajankuvana teos tuo hyvin esiin länsimaiden epäreilun siirtomaapolitiikan ja sen vaikutukset, Afrikan kulttuurien ja kielten keskinäisen värikkyyden ja rikkauden tai vaikkapa erot yliopistokaupungin ja maaseudun välillä. Saatika Biafran sodan ja nälänhädän! Länsimainen uutisointi, oppikirjat tai afrikkalaisen kirjallisuuden vähyys lukumarkkinoillamme ovat luoneet illuusion paljon todellisuutta homogeenisemmasta tai tuloeroiltaan tasaisen köyhästä mantereesta, millä ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Minulle Adichien teokset ovat paitsi loistavia romaaneja, myös äärettömän tärkeitä oppitunteja maailmasta. Välillä tuntuikin, että murrun lukemani ja oppimani alle, niin merkittävä oli sen vaikutus.

Ugwu pani hihattoman paitansa ylleen ja meni tarjoamaan apua niille, jotka kaivoivat pientä hautaa.

Rakkausromaanikin kirja tavallaan on, sillä onhan rakkaus ja rakkauden löytyminen merkittävä osa ihmisyyttä. Paksuun romaaniin mahtuu runsaasti niin Olannan kuin tämän siskonkin, englantilaisen Richardin ja Ugwunkin mietteitä, historiaa ja kokemuksia nuorena aikuisena ja rakkaudenkaipuussa. Haaveet ja tunteet pitävät sodan keskelläkin, vaikka sodalla on kaikki mahdollisuudet myös rikkoa ja hajottaa ihmissuhteita. Mielenkiintoisena pidän myös Olannan ja Kainenen välistä suhdetta, joka muuttuu hädän myötä ja väkevöittää romaanin loppua.

Sanat "muut eivät kerta kaikkiaan saa pysyä vaiti, kun me kuolemme" jäivät kaikumaan hänen korvissaan.

Niin Richardilla kuin Ugwullakin on kirjoittajan lahjoja ja halua kertoa maailmalle, miten asiat oikeasti ovat. Niinpä romaanin sekaan mahtuu lyhykäisiä otteita "toisesta teoksesta", jonka olisi suonut valmistua. Paksu tarina sisältää paljon mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaamisia, arvoituksia ja intohimoa, toverillisuutta, solidaarisuutta ja rakkautta, mutta tietysti myös petosta, epävarmuutta ja julmuuttakin. Tarinan edetessä alkuun merkittävät hahmot saattavat menettää painoarvoaan vuosien myötä, kun taas toiset pysyvät tai kasvavat merkityksellisemmiksi. Ihana yksityiskohta tässä, kuten muissakin Adichien teoksissa, ovat igbonkieliset fraasit, joita mahtuu dialogeihin usein. Kiitos Sari Karhulahdelle sujuvasta käännöksestä! "Anyi ga-achota ya, kyllä me löydämme hänet", äiti vastasi.

Adichien romaanista pystyisi kirjoittamaan ihan loputtomiin, niin moninainen se on. Johonkin on kuitenkin lopetettava tämäkin postaus. Lue lisää blogeista Sallan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, Lumiomena ja Morren maailma. Kirja on Kirjahyllyn aarre ja Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 10: Rodullistetun kirjailijan kirja. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen (jonka linkkiä en valitettavasti saa toimimaan, mutta blogi on Bookish Tea Party) ja Naisten klassikkohaasteeseenkin se mielestäni sopii!

Kesäisen kirjankansibingon tulos!

Kirjankansibingo (kuva ja linkki vasemmalla) taitaa olla jonkinmoinen kesäperinne jo monilla bloggaajilla. Yritin siihen osallistumista muistaakseni jo viime kesänä, mutta unohdin pitää kirjaa lukemieni kirjojen kansista ja niinpä se jäi kesken. Tänä kesänä olin vähemmän unohtelevainen ja sain kuin sainkin peräti bingon riville kaksi! Kiitos tämänvuotiselle emännälle Oksan hyllyltä -blogin Marikalle!

Kuvien alla ruutuihin sopineet teokset.

Yö: Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet

Puu: Belinda Bauerin Hautanummi

 BINGO!

Ruutuja: Kazuo Ishiguron Ole luonani aina

Lempiväri: Hassan Blasimin Allah99

Nainen: Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä

Ei kuvaa: Tiina Rajamäen Vieras maisema

Lomahaave: Emma Rousin Au pair

Matkalla: Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt

Jännitys: Yrsa Sigurdardottirin Perimä

Ovi: Kamila Shamsien Jumala joka kivessä

Mies: Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni. Aleksis Kiven elämäntarinoita

Unenomainen: Kim Thúy: Ru

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen 2018. Aviador Kustannus. 177 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjan kirjastosta.

Bongasin Verrosen teoksen kirjaston henkilökunnan suosittelemista teoksista (Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta). Scifi ei ehkä ole ihan lempikirjallisuuttani, ja avartaakseni kirjallista maailmaani osallistunkin tänä vuonna myös muun muassa scifi-haasteeseen. Verrosen romaani sopii haasteeseen kuin nenä päähän ja on lisäksi miellyttävän lyhyt, joten siihen on scifiin tottumattomankin helppo tarttua.

Suomalaistaustainen Lia elää maailmassa, joka on romahtamaisillaan. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset lisääntyvät kovaa vauhtia, laavapurkaukset tuhoavat elintilaa, ja pian on päivä, jolloin maailmassa on enää muutamia elinkelpoisia alueita. Ensin ajattelin, että tapahtumien taustalla on ilmastonmuutoskatastrofi, mutta syyt ovatkin jotain paljon suurempaa, kosmisempaa. Vaikutukset tuntuvat koko aurinkokunnassa. Matkalle kohti pelastusta Lian mukaan tarttuu viisi lasta. Yhdessä kuusikko pääsee harvalukuisten onnekkaitten ja etuoikeutettujen joukkoon, avaruuteen. Kun ryhmä palaa takaisin Maan pinnalle, ei mikään ole enää ennallaan. On aloitettava alusta.

Verrosen teos on mukavalukuinen ja tyyliltään ytimekäs. Kirjailija ei juhli pitkillä virkkeillä eikä korulauseilla, mikä toisaalta tekee tekstistä välillä hieman liiankin hätäisen tuntuisen, toisaalta sitä on kiva lukea. Lian ja lasten selviytymismatka on vauhdikas ja täynnä vaaroja. Tarina on helppo kuvitella elokuvamaisena kokonaisuutena, jota kuitenkin hieman häiritsevät runsaat tekniset yksityiskohdat, kuten vaikkapa avaruusaluksen rakenne ja tilaratkaisut. Päähenkilöt ovat sympaattisia, ja etenkin Lian ja lasten välille kehittyvää suhdetta on mukava lukea. Muutenkin romaanissa on toiveikas fiilis, ja päähenkilöiden selviytymiseen uskoo samalla tavalla kuin elokuviakin katsoessa.

En pysty vertailemaan Hiljaisia jokia kirjailijan aikaisempiin teoksiin, sillä en ole niitä lukenut. Joskus haasteisiin osallistuessa tulee vastaan teoksia, joita aloittaessa ajattelee, että luenpa nyt tämänkin, jotta etenen haasteeni kanssa. Motivaatio ei ole kovin sisäinen. Kirjan edetessä sitten kuitenkin huomaa nauttivansa lukemastaan ja lopulta on todella tyytyväinen olo, että kirjallinen sivistys kasvoi tämänkin teoksen myötä. Vuosina 1993 ja 1995 Finlandia-ehdokkaanakin ollutta Verrosta voisin siis kuvitella lukevani toistekin! Ehkäpä hänen tuotantoaan tuntevat paremmin bloggarit, jotka ovat myös arvioineet Hiljaiset joet: Yöpöydän kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper 2015. Englanninkielinen alkuteos Etta and Otto and Russell and James. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua. Lainasin kirjastosta.

Olipa kerta kaikkiaan ihana tarina! Ja olisinko tähän kirjaan tarttunut ilman Helmet-haastetta? Tarvitsin nimittäin kirjan, jonka kannessa on kuu, haastekohta 28. Sellaiseksi kuvan taivaankappaleen voi kai tulkita. Kannesta löytyy muitakin tarinaan liittyviä tärkeitä yksityiskohtia, kuten pellavankukkia, peltoja ja James.

Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen. Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan. -Otto.

Emma Hooperin kauniisti ja jopa hieman lapsekkaan selkeällä kielellä kirjoittama romaani kertoo Ettasta, Otosta ja Russellista, kolmesta kahdeksankymppisestä, joilla on yhteinen historia ja pitkä elämä. Muistiaan vähitellen menettävä Etta lähtee pitkälle kävelylle kohti merta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Matkaa itärannikolle on Saskatchewanista yli 3000 kilometriä. Onneksi mukana on osan matkasta James. Kotiin jäävä Otto alkaa rakentaa jotain uutta ja molemmat niittävät mainetta tahollaan.

Ettan kävellessä palataan romaanissa kolmikon nuoruuteen, vuosiin jolloin Etta oli opettaja, Otto sodassa Euroopassa ja Russell viljeli maata. Sota-aika oli odottamista ja pelkoa, menetyksiä ja tyhjyyttä, mutta myös rakkautta ja kirjeenvaihtoa. Väliin jää kuusikymmentä vuotta, jotka lukija voi täyttää haluamallaan tavalla. Sijoittaisin teoksen ehdottomasti myös Helmetin haastekohtaan 6, sillä rakkausromaanikin tämä on, ihan selvästi, omalla vähäeleisellä ja varovaisella tavallaan. Kolmikon elämät kietoutuvat toisiinsa ja kuolemassakin he ovat toisiaan lähellä.

Täytyy vain muistaa hengittää.

Teoksessa on lempeää viisautta, joka viipyy ihmisten välisessä mutkattomassa ja hellässä vuorovaikutuksessa, sanattomassa viestinnässä ja tietynlaisessa viattomuudessa, johon on helppo ihastua. Sarkasmi ja pessimismi sikseen! Joskus tekee hyvää olla onnellinen pienistä asioista ja vähään tyytyväinen, ja vaikka romaani antaa runsaasti tilaa myös puutteelle ja köyhyydelle, se ei jää vellomaan ikävään. Etta ja Otto ja Russell ja James hymyilyttää, ehkä se on vähän hassukin, ja vaikka sitä olisi helppo lukea nopeasti, ei halua että se loppuu kovin pian. Koskettavakin se on, sillä kahdeksankymmenen vuoden ikä tuo haurautta ja ikivanhat muistot sekoittavat ajatuksen. Vanhuus on muistamista ja unohtamista, monessa eri ajassa elämistä, todellisen ja epätodellisen sekoittumista.

Hooper on rakentanut tarinan mukavalla tavalla vuorottelevista palasista menneessä ja nykyhetkessä. Tärkeä osa kerrontaa ovat kirjeet Euroopan sodasta Ettalle ja takaisin Otolle. Dialogi on aina hyvin vähäeleistä, eikä sitä ole pelkästää ihmisten välillä. Kirja sopii siis myös erittäin hyvin haastekohtaan 39: Ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kertova kirja. Jokainen voi itse päätellä, onko James kojootti vai jotain muuta. Loppua kohden tekstinpalaset lyhenevät kauniilla tavalla, kunnes on aika antaa periksi.

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukuneuvoja, Lumiomena ja Leena Lumi.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro 2005. Englanninkielinen alkuteos Never Let Me Go. Suomentanut Helene Bützow. Tammen keltainen pokkari. 394 s. Lainasin kirjastosta.

Paljastetaan nyt heti alkuun, että Ole luonani aina on ensimmäinen Nobel-voittaja Ishigurolta lukemani teos. Lukulistallani on myös Pitkän päivän ilta, jota on lähipiirissäni kehuttu. Ole luonani aina on ilmestynyt myös elokuvana, jonka kuvia lukemani pokkarikin hyödyntää. Valitsin tämän romaanin kahdesta syystä, joista valitettavasti kumpikaan ei liity varsinaisesti kirjailijaan itseensä, vaan lukuhaasteisiin. Sain nimittäin vinkin, että romaani sopisi Helmetin haastekohtaan 6: Rakkausromaani. Luin myös, että se sopii mainiosti Scifi-haasteeseen.

Romaanin kertojanääni kuuluu tytölle ja nuorella naiselle, Kathylle, joka viettää lapsuutensa Hailshamin sisäoppilaitoksessa jossain päin Englannin maaseutua. Kathy on asunut Hailshamissa aina, niin kauan kuin muistaa, ja hänen tietonsa ympäröivästä maailmasta rajoittuu kasvattajien, kuten Emily-neidin, kertomaan. Kathyn läheisimpiin ystäviin kuuluvat Ruth ja Tommy, joiden mukana hän siirtyy Hailshamista pariksi vuodeksi Mökkeihin asumaan ja itsenäistymään, ennen kuin nuoret siirretään sieltä eteenpäin, ensin valvojiksi, sitten luovuttajiksi. Kathyn, Ruthin ja Tommyn välinen side säilyy melkein katkeamattomana loppuun saakka. Näkökulma kaikkeen on kuitenkin Kathyn, kun tämä muistelee lapsuuttaan, Hailshamia ja Mökkejä, ja Ruthin ja Tommyn vaiheita luovuttajina, nuorten välisiä keskusteluja, muita ihmissuhteita ja salaisuuksia, joita he pyrkivät myöhemmin selvittämään. Ihan ensisijaisesti en pitäisi tätä teosta rakkausromaanina, vaikka vahvana teemana rakkauskin tavallaan kulkee läpi kirjan, etenkin sen jälkimmäisissä osissa.

Teidät on saatettu tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten, ja kaikkien tulevaisuus on lyöty lukkoon.

Ishiguron romaanin tunnelmaa ja Kathyn kertomaa verhoaa salaisuus, tai selitys, joka paljastuu lukijalle ja ehkä myös nuorillekin vähitellen romaanin edetessä. Nuoret eivät nimittäin ole ihan tavallisia kansalaisia, ja siihen on syynsä, että heidät on kasvatettu muista erillään. Enempää en siitä teemasta kerro, etten paljasta liikaa - jos joku ei tätä ole vielä nähnyt elokuvissa tai lukenut. Tämä teema oli minulle teoksessa rakkautta vahvempi ja merkityksellisempi, sillä se on suorastaan kammottava uhkakuva.

Ihan sinne lempiteosteni joukkoon tämä kirja ei nyt yltänyt. Kerronta on minun makuuni hyvin yksityiskohtaista (jopa tylsää?), ja kuten muistot tekevät, sekin poukkoilee ja palailee takaisin, eikä tietenkään etene suoraviivaisesti. Muistoista rakentuu - tai niiden seasta erottuu - kuitenkin vähitellen selkeä punainen lanka, ja mielenkiinto pysyy varmasti yllä. Vaikka kyseessä on kolmen nuoren elämä ja kohtalo järkyttävän roolin vankina, kerronta ei nosta kovinkaan paljon tunteita pintaan. Kathy pohtii paljon, ei pelkästään sitä mitä tapahtui, vaan ennen kaikkea tapahtumien ja kohtaamisten merkitystä. Silti minä ainakin jäin lukijana melko etäälle romaanista tunnetasolla. Toisaalta olen kokenut samaa dystopioiden kohdalla ennenkin. Ehkä onkin niin että etäännytän itse itseni, jottain kestäisin niiden rankat teemat. Mieleen ne jäävät joka tapauksessa ja tämäkin romaani onnistuu vähäeleisyydellään herättämään paljon ajatuksia. Olen siis erittäin tyytyväinen, että valitsin luettavakseni juuri tämän. Erinomainen teos!

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Kirjasähkökäyrä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä kohdan "ruutuja" ja saan samalla bingon! :)

Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim 2018. Suomentanut Sampsa Peltonen. WSOY 2019. 327 sivua. Lainasin kirjastosta.

Pakenin maasta, koska olin lopen uupunut alituisiin pettymyksiin, sortoon, köyhyyteen, sotiin ja siihen ettei yksilönvapauksille ollut alkuunkaan tilaa. Pakenin Bagdadin pätsistä Helsingin hankiin. Pakenin jotta aistini ja ruumiini pääsisivät vapaaksi vankeudesta ja ankeudesta. --- Minä kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fantasiamaailmaan sukeltamalla lääkitsin vanhoja haavojani ja avasin monia uusia. 

Allah99 on Hassan Blasimin ensimmäinen romaani, eikä tietenkään ihan perusromaani. Voisin käyttää siitä samoja adjektiiveja, joita käytin neljä vuotta sitten hänen novellikokoelmastaan Irakin Purkkajeesus: taitava, älykäs ja rohkea. Novellien Irak on synkkä, kaoottinen ja absurdi; tarinat välillä järkyttävät. Kirjoittajan kielessä välkkyy surrealismi, lyyrisyys ja musta huumori.

Romaanissa on useita kertojanääniä. Keskiössä on Hassan "Minervanpöllö" Buma, Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri-kirjoittaja. Hän saa apurahan kerääkseen haastatteluja uutta teostaan varten. Apurahat valuvat välillä yöllisiin rientoihin, kapakoissa virtaa olut ja tiukka viina, illanvietot päättyvät usein seksiin, mutta projekti etenee. Samalla Hassan käy kirjeenvaihtoa jonkun iäkkään kääntäjän kanssa, jonka sähköpostiviesteissä pohditaan kirjoittamisen haasteita ja siteerataan romanialaista ajattelijaa Emil Ciorania. Kirjeenvaihtoystävän henkilöllisyys paljastuu ihan romaanin lopussa.

Varmaan mikä tahansa maailmankolkka, joka vuosien ajan alktistuu järkyttäville väkivalta-aalloille, sairastuu ja hajoaa. Itseluottamuksen lisäksi sieltä katoaa myös sielu ja vastustuskyky.

Äänen saavat teoksessa myös ne joita Hassan haastattelee. Haastateltavat kertovat tarinoita, jotka paljastavat ruman arjen ja totuuden Irakista nyt ja menneinä vuosikymmeninä. Väliin mahtuu myös "Minervanpöllön" omia kokemuksia nuoruudesta, paosta ja elämästä Suomessa. Samoin kuin Irakin Purkkajeesus, tämänkin teoksen avulla välittyy raadollisia yksityiskohtia poliittisesti epävakaalta alueelta, jota ovat hallinneet niin sivistys ja kirjallisuus kuin diktaattorit, länsimaat ja uskonsodatkin. Tarinat ovat mielenkiintoisia, hauskojakin, mutta yhtä lailla toivottomuus ja murheet ovat niissä läsnä. Välillä tuntuu, että romaanin kertojatkin ovat iloisesti sekaisin, eikä ole väliä missä järjestyksessä asiat esitetään.

Näkisin, että Allah99 kumartaa vahvasti kirjallisen sivistyksen suuntaan. Etenkin kirjeenvaihdot, mutta monet tarinatkin osoittavat, miten valtavan paljon Hassan lukee ja muistaa lukemaansa, mikä rooli runoudella ja kirjallisuudella on ollut Irakissa ennen tuhoa ja kurimusta. Kirjallisten viittausten rinnalle kertomukset tykittävät hupaisaa, mutta hieman turtunuttakin dekadenttia elämää, humalaa ja seksiä.

Kirjallisuudessa ja kaikessa, mikä ei ole elämälle vierasta, tarvitaan vastakohtia, emmekä me pysty ymmärtämään emmekä nauttimaan kauneudesta, jollemme näe, mikä on rumaa.

Maahanmuutto ja pakolaisuus on tietysti vahva teema läpi kirjan. Siinä missä Hassan ruotii kotimaataan, osansa saavat myös länsimaat ja Suomikin. Kriittinen ote - oli kohteena mikä tahansa asia - on rehellistä ja silmiä avaavaa, ja sitä maustaa ilkikurisuus ja lakoninen huumori. Teksti on muutenkin melkoista pyörrettä. Kertomuksen keskiössä voi olla ihan yhtä hyvin vasemmistolainen isä tai siirtomaapolitiikka, kuin suomalainen tussu tai vaikkapa perinneruoan resepti. Kirjailija kehottaakin kokeilmaan erilaisia lukutapoja, romaanissa kun ei juoni ole se tärkein elementti.

Erityiskiitos pitää muistaa antaa suomentaja Sampsa Peltoselle, joka on kääntänyt teoksen suoraan arabiasta. Arabian kirjakieli on kaukana puhekielestä eikä sellaisenaan kai kenenkään äidinkieli. Kielen kääntäminen siten, että tekstissä heijastuu kirjailijan persoonallinen puhetapa, on ollut melkoinen tehtävä, mutta lopputulos on hyvin luonteva ja aidon oloinen.  

Allah99:stä myös blogeissa Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit. Kirjankansibingossa sijoitan tämän ruutuun "lempiväri" (violetti). Helmetin haasteessa tämä sopinee kohtaan 38: Jossain päin maailmaa kielletty kirja (oletan näin; korjatkaa jos olen väärässä).