Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö 2022. WSOY. Kovakantisessa 364 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Lomareissun dekkariputki jatkuu. Kotimaan helteet vaihtuivat marraskuun lumisateiden piiskaamaan Islantiin, kun aloitin Islannissa asuvan Rämön uuden dekkarisarjan. 

Teoksen nimihahmo ja päähenkilö Hildur on kolmekymppinen rikospoliisi, joka työskentelee ja asuu Luoteis-Islannissa, vuonojen ja matalien vuorten kirjomalla, harvaan asutulla alueella. Pienellä paikkakunnalla on poliiseja vähän ja vakavampian rikoksia tehdään harvoin. Luonto ja hyvässä kunnossa pysyminen ovat Hildurille voiman lähde, sillä välillä hänelle iskee raskas olo. Näin on ollut jo kauan, ainakin siitä lähtien kun hän lapsena menetti molemmat pikkusiskonsa. 

Länsivuonoille saapuu poliisivaihtoon suomalainen Jakob, josta tulee Hildurin työpari. Jakobin kautta lukija pääsee ihmettelemään paikallisia tapoja, uskomuksia ja tietysti saaren historiaa. Rämö kuljettaa Islanti-tietoutta sujuvasti osana tarinaa, eivätkä juonen sisään kirjoitetut tietoiskut erotu irrallisina, vaan sopivat hyvin osaksi muuta kerrontaa. Ne ovat onneksi myös hyvin mielenkiintoisia tiedonjyväsiä!

Rikostutkinta lähtee liikkeelle vanhasta poliisin tutusta, joka löytyy murhattuna lumivyöryn alta. Samoihin aikoihin Reykjavikissa surmataan menestyvä, mutta vihattu asianajaja. Kummankin miehen tiedetään hyväksikäyttävän haavoittuvassa asemassa olevia, mutta onko heidän luonteenlaadullaan kuitenkaan mitään tekemistä heidän kuolemansa kanssa? Valitettavasti nämä kaksi eivät jää ainoiksi kuolemantapauksiksi. Yksi murhista tulee hyvin lähelle Hilduria, samoin kuin tutkinta hänen pikkusiskojaan, joiden katoaminen 25 vuotta sitten nousee kipeänä muistona pintaan.

Henkilökohtaisen elämän haasteet ovat saaneet Jakobinkin lentämään syrjäisille vuonoille. Työpari löytää pian yhteisen sävelen, kun toinen surffaa kylmillä aalloilla ja toinen kutoo islantilaisia villapuseroita. Molemmat harrastukset ovat niinikään mukavasti osa teoksen tunnelmaa ja luonnetta. Tumman meren ennakoimattomien aaltojen kesyttäminen ja isoon monimutkaiseen neuletyöhön keskittyminen voimaannuttavat ja auttavat elämän solmujen purkamisessa. 

Marraskuiset sääolosuhteet luovat teokseen tietysti oman jännityksensä. Lumivyöryt uhkaavat mökkialueita ja retkeilijöitä, välimatkat ovat pitkiä ja hitaita myös autoilijoille, ja nopeasti kinostuvassa hangessa on vaivalloista tarpoa. Kuolemantapaukset eivät kuitenkaan liity säähän, vaan niillä on mielenkiintoinen yhteys pienen kansakunnan suppeaan geneettiseen kasaumaan. Siinä mielessä Islanti on ollut pitkään kuin Suomi. 

Virkistävä yksityiskohta Rämön dekkarissa oli poliisilaitoksen esihenkilö, jolla on realistinen asenne työhön ja arkeen, eikä hän edellytä alaisiltaan jatkuvaa venymistä ja yli-inhimillisyyttä. Paljon saattaa vaatia kuitenkin itseltään Hildur, mutta veikkaan että tulevissa jatko-osissa hänen vierellään kulkee edelleen leppoisa ja ymmärtäväinen Jakob. Uskoisin, että jatkossa selviää myös lisää Hildurin pienten siskojen kohtalosta. Haluan ehdottomasti lukea näistä hahmoista lisää!

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 6: Kirjan on kirjoittanut minulle uusi kirjailija. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 24: A book related to inclement weather. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen kirjasta löytyy mökki (14).

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2017. Kirjassa 507 s. Luin BookBeatista. Kuvakaappaus BookBeatista.

Emma työskentelee vaateliikeketjussa, jonka toimitusjohtajan Jesperin kanssa hänellä on suhde. Jesper haluaa etteivät toimittajat saisi vihiä suhteesta ja siksi se pidetään salassa. Eräänä iltana, kun pariskunnan olisi tarkoitus juhlia kihlautumista, Jesper ei tulekaan, eikä Emma saa tähän yhteyttä enää lainkaan. Naisen elämä lähtee luisumaan alamäkea, hänen omaisuutensa ja lopulta kissakin katoaa, ja hän menettää työpaikkansa.

Poliisit saavat tutkiakseen Jesper Orren kotoa löytyneen nuoren naisen murhan. Tapaus muistuttaa kymmenen vuotta aikaisemmin selvittämättä jäänyttä murhaa, mutta mitään muuta yhteyttä ei löydy. Tutkimusryhmä pyytää avukseen käyttäytymispsykologin, Hannen, joka tarttuu tapaukseen hanakasti. Hän on juuri jättänyt kontrolloivan aviomiehensä ja pohtii murhan lisäksi omaa tulevaisuuttaan. Hänellä on diagnosoitu varhainen dementia ja unohdus nakertaa jo itsevarmuutta. Selviääkö Hanne enää työstään?

Murharyhmässä työskentelevän Peterin ja Hannen välillä on tapahtunut jotain kaunista menneisyydessä, mutta onko heistä kumpikaan siinä kunnossa, että pystyy kohtaamaan toisen ja tunnustamaan ikävänsä. Menneisyyttään käy läpi myös Emma, samalla kun yrittää saada yhteyden Jesperiin. Emman lapsuus alkoholismin varjossa on ollut rankka, eivätkä hänen välinsä vasta kuolleeseen äitiin olleet hyvät. Teinivuosina tapahtui jotain, mistä hän ei selvästikään ole päässyt yli.

Olen lukenut Greben teoksia sekalaisessa järjestyksessä ja nyt, tästä tavallaan sarjan ensimmäisestä osasta, oli kiva lukea taustoja mm. Hannelle, jonka muistan jostakin jälkimmäisestä kirjasta. Samoin pukeutumiseen panostava Manfred tutkii jotain myöhemmin kirjoitetun kirjan tapausta, mutta täysin itsenäisiä teokset silti ovat, eikä sekalainen lukujärjestys ole haitannut millään tavalla.

Kun Hanne tulee mukaan tutkimuksiin, niin rikoksen kuin teoksen muutkin psykologiset tekijät nousevat pintaan. Emman ja Jesperin omalaatuisen suhteen, luonteenpiirteiden ja käyttäytymisen lisäksi mielenkiintoinen ilmiö on Hannen ja hänen aviomiehensä välinen suhde. Vallankäyttöä, heikomman hyväksikäyttöä ja kontrollointia molemmissa tapauksissa. Valitettavasti niin Hanne kuin Emmakin joutuvat kamppailemaan myös muistinsa kanssa. Onko siihen luottamista?

Olen kovasti pitänyt näistä Greben dekkareista, joissa on hyvin rakennettu henkilökaarti ja psykologisella tavalla jännittävät juonikuviot. Syyllinen löytyy useimmin sieltä mistä sitä vähiten odottaisi. Tapaukset ovat rankkoja, jopa raakoja, mutta rikosten vastapainoksi on paljon menneisyyden tapahtumia, jotka tuovat tarinoihin runsaasti inhimillistä syvyyttä.

Linkkejä muihin blogipostauksiin: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 11: Tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (ei ihan). Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 2: A book connected to a book you read in 2021. 

Elly Griffiths: Kivikehä

Elly Griffiths 2019. Englanninkielinen alkuteos The Stone Circle. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2022. Kovakantisessa 347 s. Luin BookBeatista. Kännykän kuvakaappaus Tammelta.

Leppoisaa, suorastaan lohduttavaa lomalukemista, irtautumista parhaimmillaan. Vaikkeivat Elly Griffithsin 11 Ruth Galloway -sarjan teosta ole kaikki olleet ihan viiden tähden teoksia, on ihailtavaa miten hyvätasoisena sarja on pysynyt, enkä ole kertaakaan edes miettinyt luenko lisää. Pieni juonipaljastus alempana, joten jos tunnet jo sarjan ja tiedät, mitä ihmissuderintamalla odotellaan pajastuvaksi tässä osassa, älä lue kahta seuraavaa kappaletta pidemmälle tätä postausta.

Tällä kertaa arkeologimme Ruth pakotetaan muistelemaan lähes kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Norfolkin marskialueilla, kun arkeologisten kaivausten myötä maasta löytyy jälleen nuoren tytön ruumis. Tapaus ei ole arkeologinen, mutta pian löytyy yhteys Erik Andersseniin, aikoinaan marskimailla kuolleeseen kollegaan, joka oli Ruthille läheinen.

Yhteys löytyy tutkimusten myötä myös vuonna 1981 kadonneeseen 12-vuotiaaseen Margaretiin. Perheen surut ja haavat revitään auki jälleen, eikä kukaan perheenjäsenistä jää ilman epäilyä. Tapaus yhdistää Ruthin ja epäilyttävästi alueelle ilmaantuvan Erikin pojan Leifin Norjasta. Hänet tuntee myös Cathbad, Ruthin druidiystävä, perheenisä ja henkisyyden asiantuntija. Leifissä on jotain huolestuttavaa, mutta onko huoleen mitään syytä? Ehkä omituiset kirjeet ja Margaretin yhteys arkeologeihin ei olekaan sitä miltä se ensin vaikuttaa.

Pian ruumiin löytymisen jälkeen katoaa Margaretin siskon 23 päivän ikäinen tyttärentytär. Tämän nuori äiti on suunniltaan ja tapaus nousee tietysti rikoskomisario Harry Nelsonin ja poliisitiimin työlistan kärkeen. Nelsonista on tullut samoihin aikoihin isä, ja näyttää vahvasti siltä, että hän jää vaimonsa Michellen luokse, vaikka kaipaa myös tyttärensä äitiä Ruthia. Joko Nelsonin tytärten on aika tavata toisensa? Ihmissuhteitaan punnitsee myös Ruth, jonka ei olisi mikään pakko odotella, mitä Nelson päättää.

Lukijoille tutut hahmot ovat menossa mukana, kuten poliisit Judy ja Clough. Tapausten myötä monien traumat ovat vaarassa nousta pintaan. Lapsen katoaminen ja ruumiin löytyminen herättävät perheissä ymmärrettävästi epäluuloja, kaunoja ja pelkoa. Epäluulojaan ja tunteita - kuten Nelsonin ärtyisät isänvaistot - herättää komea Erikin poika Leif. Hänen, Cathbadin ja Ruthin autoretki Somersetin kivikehälle on mystinen, ehkä jopa omituinen, mutta sen seuraukset avaavat lopulta tutkintoja jumittavan ison solmun.

Kuten aina, tässä sarjassa viehättää arkeologia, joka tosin tällä kertaa kääntyy enemmän mystiikan ja tarinoiden kuin tieteen puolelle. Samoin Ruthille tärkeä marskimaa tuo teoksiin oman tunnelmansa. Koukuttavinta on kuitenkin seurata ihmissuhteiden kehittymistä - tai kehittymättömyyttä. Pidän myös siitä miten hahmot syventyvät ja tuntuvat aina vaan tutummilta.

Kirjasta myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa saan vihdoinkin kuitattua kohdan 3: Kirja jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana - olisi ihana vierailla Ruthin pienessä talossa marskimaan rannalla tai olla mukana arkeologisilla kaivauksilla. Goodreadsin haastekohdista paras on 34: A book with an academic setting or a teacher that plays an importat role.

Merja Mäki: Ennen lintuja

Merja Mäki 2022. Gummerus. Lainasin kirjastosta ja luin loput e-kirjana. Kuva Bookbeatista.

Kirjoitan - tai yritän kirjoittaa - ensimmäistä postaustani kännykällä. Olen lentoasemalla, meillä on luppoaikaa enkä ottanut läppäriä mukaani. Postauksesta tullee todennäköisesti suppeampi kuin normaalisti, mutta kovasti tekee mieli kirjoittaa nyt kun romaani on tuoreena mielessä. 

Ihan alkuun ajattelin että hohhoijaa, taas näitä sotaromaaneja. Hetken jopa mietin jätänkö kirjan kesken. Mutta onneksi en jättänyt, sillä pian tarina alkoi vetää ja jäin siihen ihan koukkuun.

Alli asuu Laatokan rannalla ja haaveilee perivänsä isänsä kalastajan veneet ja ammatin. Tiukkaluontoisella äidillä on kuitenkin omat suunnitelmansa Allin tulevaisuutta varten. Parantajan opinnot jäävät kesken, kun Alli pakenee Sortavalan pommituksia kotiin. Eikä mene kauan ennen kuin perhe joutuu evakkomatkalle kohti Seinäjokea.

Evakkomatkalla kälynsä kanssa Alli oppii vähitellen itsestään ja kyvyistään. Perillä Pohjanmaalla välit äitiin pysyvät viileinä, ja Alli päätyy kälynsä vauvan Lainan kanssa sotasairaalaan töihin. Kesä vauvan hoitajana, puhelinpiikana, arvojärjestyksessä alimpana on rankka, mutta siitä poikii paljon hyvääkin. Allin on löydettävä paikkansa maailmassa, jossa on ankara hierarkia, mahdotonta edetä, ja avoin tulevaisuus.

Raastavan koskettavaksi romaanin tekee toisaalta Allin valtava koti-ikävä Karjalaan ja haasteet ymmärtää pohjalaisia tapoja. Toisaalta lukijan sydäntä riipoo Allin vaikeat välit äitiin ja hurja vastuu, jota hän joutuu kantamaan yksin. Nuori nainen on hyvin yksin olosuhteissa, joissa pienikin tuki tulee tarpeeseen. Valitettavasti sotasairaalan hoitajaparven keskellä ei voi koskaan ennustaa, miltä suunnalta tuulee.

Pidin kovasti kirjassa myös fyysisyyden eri muodoista ja sen kuvauksista. Oli kyse rampautumisesta, arasta kosketuksesta, raskaan työn aiheuttamasta väsymyksestä tai tulehtuneista kantapäistä, kyse oli usein paljon muustakin ja ruumillisuuden avulla ilmi tuli usein enemmän kuin pelkillä sanoilla. Mäen tapa kuvata vartaloa eri tilanteissa oli ihailtavan rehellistä.

Ennakkoluuloihin evakkotyttö törmää tietysti myös. Perhe haaveilee paluusta, mutta palaavatko edes heidän poikansa sodasta, uusiiko sota, pääseekö kotiin enää koskaan? Pohjalaisuuteen Alli tutustuu lähemmin Vilhon kotona, jonne hän pääsee töihin kesän kääntyessä syksyyn. Ristiriitojen ja tunnemyrskyjen sävyttämä syksy näyttää lopulta Allille, missä hänen on hyvä, missä häntä arvostetaan ja missä hänen siipensä pääsevät kantamaan.

Mäen kieli on kuulaan kaunista, joka viipyilee etenkin vesistöissä. Yllä oleva kuvakaappaus on e-kirjasta. Kauniit Laatokka ja Karjala nousevat tasaisen tylsän Pohjanmaan ylitse, pihlajat ovat pyhiä, vanhat loitsut upeita ja lasten kulmakarvoista muistuu tiiransiipi mieleen. Napakkuutta tekstiin tuovat tomerat naiset ja terävä kieli, hellyttä löytyy odottamattomissa paikoissa, yllättäviltä suunnilta.

Upea romaani, ja miten ajankohtaista evakkous onkaan, valitettavasti, aina vaan. Uskon että tämä esikoinen saa huomiota kun bloggaajat äänestävät vuoden 2022 parhaimmistoa! Lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi. Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 34: Kirjailijan nimessä on luontosana. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 43: A book set in a small town or rural area.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro 2015. Englanninkielinen alkuteos The Buried Giant. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2016. Pokkarissa 378 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Olipas erikoinen romaani! Etsin lomamatkaa varten jotain kevyttä kannettavaa ja kirjakaupan tarjouksesta poimin sitten tämän. Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta ainoastaan teoksen Ole luonani aina, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Fantasia ei ole lempilukemistoani, eikä tämäkään kirja heti imaissut mukaansa. Jotain sympaattista tarinassa kuitenkin oli, sillä en halunnut jättää sitä keskenkään.

Iäkäs kelttipariskunta, Beatrice ja Axl, suuntaavat kotikylästään kohti kauan sitten lähteneen poikansa perään. Heitä on jostain syystä kohdeltu kotikylässä huonosti, mutta he eivät muista syytä, kuten eivät muista paljon muutakaan. Unohduksen sumu on langennut maan ylle ja sen vuoksi kelttien ja saksien on mahdollista elää sovussa rinta rinnan. Kuningas Arthurin aloittamasta rauhanajasta on jo pari sukupolvea, ja jos unohduksen sumu hellittäisi, kansat saattaisivat muistaa kostonhimoisen vihanpitonsa ja kaunat syttyisivät uudelleen.

Tapahtumarikkaalla, vaivalloisella matkallaan Beatrice ja Axl tapaavat taitavan mestari Wistanin, ritarin, jonka tehtävänä on surmata naaraslohikäärme. Lohikäärmeen uskotaan olevan syyllinen sumuun. Wistan puolestaan uskoo tunteneensa Axlin kaukaa menneisyydestään, mutta vanhus ei itse muista mitään. Matkan kokemukset avaavat unohduksen sumua kuitenkin hieman, ja miehen on pakko myöntää, että hänkin on ollut osallisena Arthurin aikaisissa sodissa. Kuninkaan vanha sukulaispoika on edelleen elossa, Sir Gawain, johon matkalaiset myös törmäävät, ja jonka rooli muuttuu yllättäen ihan romaanin lopussa.

Sympaattista romaanissa on vanhusten välinen kiintymys ja rakkaus. Puolisot kohtelevat toisiaan mitä hellimmin ja saavat toisistaan voimaa jatkaa pitkää matkaa. Kuoleman läheisyyttä on käsitelty samoin hyvin hellällä tavalla. On rannassa työskentelevä soutaja ja mystinen venematka saareen, josta ei enää palata takaisin. Kylien asukkailla on paljon uskomuksia ja myytit pysyvät vahvasti elossa sumusta huolimatta.

Ishiguro on valinnut teokseensa erikoisella tavalla hyvin kirjallisen kielen, joka ensi alkuun tuntui jäykältä ja vanhanaikaiselta, mutta johon tottui pian. Se myös loi osaltaan erikoista tunnelmaa. Kiitos siitä myös suomentajalle! Tarinan henkilöiden välillä on muutenkin ritarillisuutta, kohteliaisuutta ja tapoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä, kuin sadussa ikään. Toisaalta väkivallaltakaan ei vältytä, kun vanhukset joutuvat pakenemaan petollisia munkkeja ja ritareiden on miteltävä toistensa kanssa.

Fantasiaa ja tarunhohtoisuutta tuovat soutajan lisäksi myös keijut, jättiläisten pelko sekä tietysti itse lohikäärme. Kuningas Arthurin luoma valtakunta alkaa olla raunioina ja kelttejä uhkaa saksien väkivaltainen laajeneminen. Tämä onkin ainoa historiaan viittava tapahtuma, jonka perusteella voi päätellä jotain aikakaudesta. Sitä tärkeämpää on kuitenkin se, ovatko päähenkilöt valmiita sitoutumaan toisiinsa senkin jälkeen, kun sumu hellittää, ja he pystyvät taas muistamaan menneisyyden arvet ja pahat päivät? Viittaako haudattu jättiläinen naaraslohikäärmeeseen vai menneisyyteen?

Teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Tähtivaeltajablogi. Helmetin lukuhaastessa laitan tämän kohtaan 40: Kirja sijoittuu maahan, jota ei enää ole (tavallaan ei enää ole). Goodreadsin haastekohdista kuittaan kohdan 49: Book connected to phrase "Here (There) Be Dragons."

Dolores Redondo: Myrskyuhri

Dolores Redondo 2014. Espanjankielinen alkuteos Ofrenda a la tormenta. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2017. 578 s. Oma ostos.

Myrskyuhri on Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolmas osa. Luin ensimmäisen, Näkymättömän vartijan, jo kuutisen vuotta sitten, ja ostin pian sen jälkeen kaksi seuraavaa. Luualttarin luin vastikään, eikä Myrskyuhrin  tarvinnut odottaa vuoroaan kovin pitkään. Ajattelin lukea sen Dekkariviikkoa varten, mutta koska en ole ensi viikolla koneen ääressä, postaan ajatukseni kirjasta nyt. Hyvää tulevaa Dekkariviikkoa!

Sarjan päähenkilö Amaia Salazar vetää murharyhmää Navarrassa Espanjan koillisosassa Ranskan vastaisella rajalla, metsäisessä laaksossa, jonka halki virtaa Baztanjoki. Harvaanasutulla alueella uskotaan edelleen vanhoihin taruihin ja pahoihin voimiin. Tällä kertaa Amaian tehtävänä on selvittää epäselviä kätkytkuolemia, joita alkaa löytyä joen varrelta useampia. Onko lapsia vienyt ikivanha, painajaismainen olento Inguma, vai onko kyseessä uhrilahja jollekin muulle ihmistä vahvemmalle?

Amaian on kohdattava laaksoa piinaava totuus salaseuroista, valheista ja voimista, joita epätoivoisten vanhempien on vaikea vastustaa. Pienten uhrien myötä paljastuu myyttejä ja uskomuksia, jotka ovat vanhempia kuin kirkko, ja laajemmalle levinneitä kuin mihin Amaian toimivalta yltää. Trillerimäinen romaani on hyvin rakennettu, joskin osa tutkimukseen liittyvistä tapahtumista tuntuu jopa hieman liian kaukaahaetuilta ja pituuttakin teoksella on aika paljon. Lukuisten yksityiskohtien, tapahtumapaikkojen ja ihmisten yhdistäminen toisiinsa on lukijalle välillä työlästä, varsinkin kun kirjailija luottaa siihen, että edelliset sarjan teokset ovat lukijalla hyvin muistissa.

Tutkinnan edetessä Amaia läpikäy omaa lapsuuttaan ja kadonneen kaksoissiskonsa kohtaloa, josta Luualttari kertoo enemmän. Amaian äiti joutui edellisen teoksen päätteeksi Baztanjoen virran huuhtomaksi, mutta itsepäinen rikosylikonstaapeli ei usko tämän kuolleen. Äidin uskomuksilla ja teoilla tuntuu olevan edelleen jokin kytkös seudun tapahtumiin. 

Pienen poikavauvan äitinä Amaia joutuu kohtamaan myös syyllisyydentuntonsa. Tutkimukset vievät hänet pitkiksi ajoiksi pois kotoa, eikä pienen Ibain isä ole siitä aina mielissään. James ja Ibai lähtevät käymään miehen kotimaassa Yhdysvalloissa, jonne Amaiankin on tarkoitus matkustaa pian perässä. Antavatko tutkimukset siihen mahdollisuuden ja miltä Jamesista tuntuu, kun Amain lähtö viivästyy. Kestääkö avioliitto eron ja poliisityötä tekevän puolison pitkät poissaolot? Onko Amaialla viimeinkin mahdollisuus antautua komean pamplonalaisen tuomarin viehätysvoiman pauloihin?

Vaikka sarjan teoksissa on monimutkaisuutta ja liiallista perusteellisuutta, kiehtovaa ja koukuttavaa on se, millä eri tavoin Amaian henkilökohtainen elämä ja hänen perheenjäsenensä kietoutuvat käsillä oleviin murhiin ja salaisuuksiin. Samalla aiemmista osista tutuksi tulleet perhekuviot täydentyvät ja jatkavat omaa tarinaansa. Suurilta suruilta tai yllätyksiltä ei tässäkään teoksessa vältytä, ja lukija saa ihmetellä Amaian sitkeyttä ja jaksamista äärirajoilla - mikä tietysti kuuluu genreen.

Teoksesta myös blogeissa Luetut ja Kirjahullun päiväkirja.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jana Kippo -trilogiassa siirrytään poisnukkuneen äidin mukana pohjoiseen, Kukkojärven kylään. Janan ja Brorin äiti on kotoisin uskonyhteisöstä, jossa albiinokaksosia ei katsota hyvällä. Vastassa on paheksuntaa ja uhkailua, käännytysyrityksiä ja totuuden kieltämistä. Käy kuitenkin niin että veli lankeaa yhteisön pauloihin. Jana haluaa käännyttää veljensä takaisin kotiin Smalångeriin heti hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen, mutta näyttää siltä, ettei Jana enää itsekään tiedä, missä koti on.

Olisin voinut päästää irti. Antaa veljen pudota yksin mutta en pystynyt. Bror oli minä. Minä olin bror. 

Vastassa Kukkojärvellä on nimittäin Jussi, jonka luona Janan on hyvä olla. Serkusten välille muotoutuu lämmin suhde, mutta onko Jana kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista rakkautta, pyyteetöntä läheisyyttä ja pystyykö hän edes avautumaan menneisyydestään. Jussi muistaa kaksosten äidin ihan erilaisena kuin tytär itse, eikä Taaton väkivalta irrota otetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Traumatisoituneen Janan sisällä velloo lapamato, joka pakottaa juomaan, ja hänen ihollaan kipittää koppakuoriaisia, jotka vievät tajunnan.

Kukkojärvellä on myös niitä, jotka on karkotettu uskonyhteisössä, eikä heillä mene hyvin. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo, tässäkin romaanissa tekopyhyyden rinnalla elää väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Uskonmiesten väliset suhteet vaikeuttavat viranomaisasiointia ja oikeutta jaetaan täysin omien sääntöjen mukaan. Janalla ja Jussilla on onneksi taipumus pelastaa ja auttaa sielläkin, missä kaikki näyttää toivottomalta. Muorin kotitalo palaa, naiset ovat mustelmilla ja lapsia hylätään, mutta Jussin luona on tilaa heillekin.

Janan kuukaudet pohjoisessa ovat sekasortoista yritystä kiinnittyä johonkin, tienata elantoa, pitää puoliaan miesten maailmassa ja saada Bror lähtemään kotiin. Samalla hänen on jälleen läpikäytävät perheensä menneisyyttä ja paljastettava uskonyhteisön pahat salaisuudet. Miksi äiti on sieltä lähtenyt, miksi hän on toiminut vuosia niin pelkurimaisesti, ja miten vanhempien henkinen perintö vaikuttaa kaksosiin vieläkin? Pystyykö Jana ottamaan vastaan muunkinlaista läheisyyttä kuin eläinten tai humalaisten miesten, ja mitä kaikkea hänen voimakas itsepäisyytensä aiheuttaakaan?

Karin Smirnoff jatkaa tässä romaanissa samalla karskilla ja suorasanaisella tyylillä, joka valloitti lukijat ensimmäisessä osassa. Teos nappasi Ruotsissa August-ehdokkuuden ja ellei viime vuosi olisi ollut niin täynnä loistavaa käännöskirjallisuutta, olisin saattanut nostaa sen yhdeksi vuoden parhaista. Syrjäytymisen, hylkäämisen, rakkaudettomuuden ja väkivallan teemat ovat rankkoja, mutta Smirnoff kirjoittaa niistä suorastaan röyhkeän rehelliseen tyyliin. Tarinat rikkovat tabuja ja kirjailija paiskaa epäkohdat suoraan lukijan naamalle tavalla, jota täytyy vain ihailla. Nimet kirjoitetaan edelleen pienin kirjaimin, mikä ainakin minun mielestäni tuo kerrontaan tarpeellista etäisyyttä ja geneerisyyttä, mutta myös hilpeyttä. Suurkiitos toimivasta kielestä tietysti myös suomentaja Outi Mennalle! Kirjoitin edellisestä romaanista, että se "tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla". Samaa ihailen tässä toisessakin osassa!

Loppu jätti tietysti kaikki mahdollisuudet auki kolmatta osaa varten, joka onkin näköjään jo suomennettu: Sitten menin kotiin. Varausjono ei onneksi ole kovin pitkä! Kakkosteoksesta lisää blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta. Goodreadsin lukuhaasteesta kuittaan kohdan 47. A book with handwriting on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen paikoista löytyy 23: Työpaikalla.