17.7.2018

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo 2013. Englanninkielinen alkuteos We Need New Names. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2013. 292 sivua.

Millaista on elää lapsuutta hökkelikylässä Zimbabwessa, jossa kaikkea on liian vähän, jossa toivottomuus on ilmeistä ja väkivalta yleistä? Miltä tuntuu tytöstä, joka jättää kaiken rakkaan päästäkseen Yhdysvaltoihin, josta kaikki unelmoivat?

Me tarvitaan uudet nimet on romaani Kulta-nimisestä tytöstä Paratiisi-nimisessä hökkelikylässä sen jälkeen kun valta on vaihtunut ja perheen omakotitalo on jäänyt jyrän alle. Paratiisissa ei toki ihan kaikkea ole liian vähän, sillä Kullalla on paljon hyviä ystäviä, hauskoja leikkejä ja seikkailuja. Lapset ovat rämäpäitä, jotka selviytyvät toistensa avulla. Äidit ja isoäidit pitävät huolen arjesta, moni mies on lähtenyt muualle työn perässä, eikä välttämättä palaa, ainakaan terveenä. Kyläläisillä on vahva mielikuva unelmien Amerikasta, jonne Fostalina-täti on muuttanut.

Joitain vuosia myöhemmin Kulta asuu tätinsä luona Detroitissa. Paperittoman siirtolaisen arki ei ole sitä mitä kotimaassa kuviteltiin. Kulta yrittää pärjätä kielen kanssa, opetella uusia tapoja, ihmettelee kylmyyttä ja lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Ruokaa on jääkaapissa niin paljon, että Paratiisissa se riittäisi viikoiksi, mutta se ei vie nälkää. Ulkopuolisuus kalvaa mahassa ja vaikka kotiin on ikävä, yhteydenpito harvenee vähitellen. Sillä mitä hän kertoisi? Vaikka ruokaa riittää, hän on edelleenkin köyhä, eikä hänellä ole ilman passia edes mahdollisuutta päästä käymään Paratiisissa.

Tämä romaani avaa siirtolaisen arkea ja tuntoja samaan sydäntäsärkevään tapaan kuin vaikkapa Annamari Marttisen Vapaa, jonka luin toukokuussa. Bulawayoa onkin verrattu esimerkiksi Chimanda Ngozi Adichieen, joka kirjoittaa Nigerian lähihistoriasta ja muutoista merten toiselle puolen. Bulawayon romaanissa on kuitenkin ihan omanlaisensa ääni. Kertoja on lapsi ja niin kieli kuin ajatusmaailmakin on hyvin autenttisen oloinen. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt hienoja ratkaisuja suomentaessaa Kullan kertojanäänen kaikkine vivahteineen lapsuudesta nuoruuteen. Bulawayon teos eroaa mielestäni monista muista myös siinä, että nämä afrikkalaiset siirtolaiset lähtevät todella köyhistä oloista ja päätyvät hyvin todennäköisesti niiksi paperittomiksi työläisiksi, joista on viime aikoina mediassakin puhuttu. Heillä ei ole korkeakoulututkintoa eikä perheensä varallisuutta tukena kuin vaikkapa yllä mainitun Adichien maastamuuttajilla tai vaikkapa amerikanbengalilaisilla suositun Jhumpa Lahirin teoksissa.

Täytyy palata vielä kirjan alkuosaan. Vaikka olosuhteet ovat kamalat ja aikuisten puheissa vilahtelee tieto maan tilasta ja epäoikeudenmukaisesta historiasta, on Paratiisin ajoissa paljon yksityiskohtia jotka saavat hymyn huulille. Ensinnäkin nimet! Luojatietää, Ruumiiden Äiti, Kovanaama tai profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro, Vapaanasyntynyt... Lapset näkevät kauheita asioita, mutta pitävät hauskaa varastamalla guavoja vauraalta Budapestin asuinalueelta, leikkimällä Etsitään Bin Ladenia tai maaleikkiä, laulamalla paljon. Lapsen kyky huolettomuuteen toimiikin hyvänä vastakohtana sille varautuneisuudelle ja yksinäisyydelle, johon Kullan on myöhemmin maahanmuuttajana totuttava.

Kun ensin on tutustuttu lasten maailmaan köyhässä hökkelikylässä Afrikassa, jossa uskomukset ja tavat kumpuavat kaukaa, näyttäytyy Amerikka hassussa valossa. Kahden hyvin erilaisen kulttuurin vertailu onkin herkullista, vaikka hieman surullistakin, sillä Kullan näkökulmasta amerikkalaisissa tavoissa ei ole aina mitään järkeä. Lapsia ei saa kurittaa ja lapsilla on oikeus puhua aikuisille hyvinkin epäkohteliaaseen sävyyn, lihavuus on jotain muuta kuin pyöreys, hymy ei välttämättä tarkoita mitään, eikä palkka riitä samalla tavalla kuin kotimaassa. Afrikkalaisia kohtaan ollaan ystävällisen uteliaita, mutta vain jos nämä ovat hiljaa ja osaavat edustaa oikeanlaista eksotiikkaa. Pari kertaa kirjailija vaihtaa lapsikertojan ääneksi, joka nostaa maasta- ja maahanmuuton kuvauksen yleisemmälle, vielä raastavammalle tasolle:

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan. He jättävät äitinsä, isänsä ja lapsensa taakseen, jättävät napanuoransa multaan, jättävät esi-isiensä luut hautaan, jättävät kaiken, mikä muovaa heidän minuuttaan, heidän ominaislaatuaan, lähtevät koska eivät enää voi jäädä. He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa ihan loputtomiin, mutta eihän sitä jaksaisi kukaan lukea, joten lopetan tähän. Lisää löytyy vaikkapa blogeista Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella. Haasteissa romaani sijoittuu näin: Helmetin kohta 42: Kirjan nimessä on adjektiivi ja Goodreadsin kohta 47: A book where the main character (or author) is of a different ethnic origin, religion, or sexual identity than your own. Lisäksi saan tästä uuden maan maailmanvalloitukseen.

10.7.2018

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

Elly Griffiths 2011. Englanninkielinen alkuteos The House at Sea's End. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2018. 348 sivua.

Jyrkänteen reunalla keikkuu vanha komea talo, joka odottaa milloin merivirrat ja eroosio vievät sen mukanaan, kuten jo niin monen pihan ja rakennuksen samalta rannikolta. Ranta ja sen asukkaat muistavat vielä toisen maailmansodan alun ja saksalaisten mahdollisen miehityksen. Kodinturvajoukot tekivät jotain, mikä paljastuu vasta, kun arkeologi Ruth Galloway työkavereineen löytää kivikon suojasta kuusi nuoren miehen ruumista. Pian tämän jälkeen kaksi iäkästä vanhusta kuolee ja komisario Nelson alkaa yhdistellä tapahtumia toisiinsa.

Niinhän siinä kävi, että tämän Ruth Galloway -sarjan kanssa on vain pakko jatkaa eteenpäin. Tässä kolmannessa osassa arkeologia ei varsinaisesti ole niin vahvassa roolissa kuin aiemmissa kahdessa teoksessa, mutta Ruthin asiantuntemusta tarvitaan. Argeologian sijaan Jyrkänteen reunalla pureutuu historiaan, jonka vielä muutamat muistavat ja haluavatkin että totuus paljastuu. Se ei kuitenkaan ole kaikkien patrioottien mieleen, mikä aiheuttaa vaaraa ja jännittäviä tilanteita nousuveden rynniessä kivikkoisella rannikolla. Toisen maailmansodan lisäksi tarinaan on tuotu lisukkeeksi Jugoslavian sodan raakuudet ajalta jolloin Ruth oli vasta opiskelija ja osallistui joukkohaudoissa olevien ruumiiden tunnistamiseen ystävänsä Tatjanan kanssa. Nyt vuosia myöhemmin Tatjana saapuu Ruthin luokse kylään, ja vanhat salaisuudet muistuvat mieleen.

Rikoskomisario Nelson ei pysty olemaan ajattelematta Ruthia ja tämän pientä tyttövauvaa. Tarina siis etenee silläkin saralla, mikä onkin aivan välttämättömyys! Eräs synkkä ja myrskyinen yö saattaa muitakin ihastuksia yhteen. Täytyy kuitenkin heti sanoa, ettei kyseessä mikään romanttinen jännäri ole. Onneksi. Niin Ruth kuin Nelsonkin ovat ihanan jalat maassa -tyyppejä, kyynisiä ja varovaisia romantiikan suhteen, ja asettavat työnsä etusijalle. Ruth on monen mielestä pätevä, asiantunteva, suorastaan sankari, mutta itse hän näkee itsessään vain ylipainon, säkkimäisen mukavat vaatteet ja rapistuvan kunnon. Epävarmuus tekee hänestä ihanan tavallisen ja samaistuttavan hahmon. Kirjassa on muitakin hyvin rakennettuja hahmoja, jotka teosten myötä ikään kuin kiinnittyvät sarjaan yhä paremmin. Hahmojen, poliisityön ja historian lisäksi tätä sarjaa leimaa alueen erityispiirteet, kuten Norfolkin karu rannikko, armoton meri ja epämukava ilmasto, aavemaiset marskimaat joiden läheisyydessä Ruthin pieni mökki sijaitsee, sekä tietysti nurkkakuntaiset kylät.

Sarjan neljäs osa onkin jo varauksessa! Helmetin lukuhaasteessa tämä kirja sopii kohtaan 23: Kirjassa on meri. Goodreadsin haasteessa kuittaan kohdan 7: Gothic (ei itse romaani, mutta se talo jyrkänteen reunalla riittää tähän hätään). Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirsin kirjanurkka ja Yöpöydän kirjat.

9.7.2018

R. J. Palacio: Ihme

R. J. Palacio 2017. Englanninkielinen alkuteos Wonder. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2017. 336 sivua.

Tämän teoksen lukemisesta on kulunut jo muutama kuukausi ja kuvittelinkin jo etten kirjoita siitä blogiin, mutta Ihme kyllä, nyt näyttää siltä, että kirjoitan kuitenkin. Lukupiireissä on monien ihanien asioiden lisäksi se huippu puoli, että tulee luettua kirjoja joihin ei muuten tarttuisi, kuten vaikkapa lasten- ja nuorten romaanit, jollainen tämä Ihme on.

Kirja kertoo kymmenvuotiaasta August Pullmanista, tai Auggiesta, kuten häntä kutsutaan. Auggie on käynyt tähän asti kotikoulua, mutta on mielestään valmis siirtymään normaaliin peruskouluun, muiden lasten sekaan. Syy siihen, miksi Auggieta on pidetty kotona niin pitkään, on hänen kasvoissaan. Lukuisten leikkaustenkin jälkeen hänen kasvonsa poikkeavat niin sanotusta normaalista niin paljon, että ihmisten on useimmiten vaikea olla tuijottamatta. Niinpä Auggien vanhemmat pelkäävät kovasti, että poikaa kiusataan koulussa liikaa.

Kun kyseessä on nuorille lukijoille kirjoitettu romaani, osaa aikuinen lukea luottavaisin mielin ja tietää, että tästä selvitään. Ensimmäinen kouluvuosi on kuitenkin Augustille hyvin rankka, kiusaajia löytyy niin lapsista kuin tavallaan aikuisistakin. Ennakkoluulot jyräävät alkuun, mutta älykäs ja huumorintajuinen pieni mies alkaa vähitellen kerätä kavereita ympärilleen, ja voittaa rohkeudellaan ne koulun ärsyttävimmät tyypit.

Ihme on selviytymistarina ja sen tarkoituksena on rohkaista niitä, jotka törmäävät ennakkoluuloihin, kiusaamiseen ja syrjintään. Tietysti se sopii muillekin ja toivottavasti myös selättää turhat ennakkoluulot niin lasten kuin aikuistenkin mielistä. Kiusaamiskuviot kun eivät rajoitu koulumaailmaan, vaan valitettavasti niihin törmää vielä työelämässäkin, saatika sitten ennakkoluuloihin ylipäätään.

"Äiti? Täytyykö minun pelätä ikuisesti sellaisia ääliöitä? Siis silloinkin kun olen iso. Onko se aina tällaista?" 

Aikuiselle lukijalle Ihmeen asetelmat ja henkilöhahmot ovat varsin selkeitä ja stereotyyppisiäkin, ja esimerkiksi hänen vanhempansa ihan kamalan täydellisiä, mutta täytyy sanoa että ennalta-arvattavuudestaan huolimatta teksti on erittäin miellyttävää ja taitavasti kirjoitettua, suorastaan vetävää. Romaanista tulee kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Monipuolisuutta ja tasoja kirjasta myös löytyy, sillä kertojina äänen saavat monet muutkin kuin Auggie. Luontevasta ja mukavasta kielestä kiitos myös taitavalle suomentajalle!

Helmetin haastekohtia on aika vähän enää jäljellä, mutta onneksi vielä tuo 33 eli selviytymistarina on vapaana! Lisäksi osallistun sillä Yhdysvallat-lukuhaasteeseen. Ihme löytyy myös blogeista Yöpöydän kirjat, Tarinoiden syvyydet, Tuntematon lukija ja Kirjasähkökäyrä.

2.7.2018

Sally Salminen: Katrina

Sally Salminen 1936. Ruotsinkielinen alkuteos Katrina. Suomentanut Juha Hurme. Teos 2018. 448 sivua.

1930-luvulla Yhdysvaltoihin piiaksi lähtenyt Sally Salminen kirjoitti romaanin, jota ehdotettiin jopa Nobel-palkinnon saajaksi vuonna 1939. Palkintoa ei tullut ja romaani unohdettiin. Jostain syystä suom(enruots)alaiset kriitikot eivät sitä ylistäneet silloin, mutta nyt, 80 vuotta myöhemmin, Salmisesta on tekeillä elämäkerta ja Katrina on suomennettu uudestaan. Potkua myyntiin tuovat toivottavasti positiiviset arviot ja muut lehtijutut sekä se, että suomennoksen on laatinut tuore Finlandia-voittaja Juha Hurme.

Nuori Katrina on ehtinyt jo hurmata monen miehen Pohjanmaalla, kun hän tapaa elämäniloisen Johanin, merimiehen Ahvenanmaalta. Johanin suuri suu vie tytön mukanaan, mutta saaristossa ei olekaan vastassa sitä mitä mies oli maalaillut puheissaan. Mies palaa merille ja nuori vaimo jää yksin harmaaseen, likaiseen tölliin. Järkyttynyt Katrina pääsee kuitenkin jaloilleen ja saa töitä saaren vauraiden kapteenien taloista. Ylpeys ei anna myöten, Katrina ei koskaan kirjoita kotiinsa eikä kukaan saa tietää siitä raskaasta elämästä, johon tämä suoraselkäinen, kaunis nainen huijattiin.

Mutta ei, hän ei ollut vielä sujut elämän kanssa. Hänen täytyi jatkaa taistelua ja pyrkiä eteenpäin.

Katrina on paitsi topakka ja aikaansaava työntekijä, myös määrätietoinen vaimo ja niinpä kahden hyvin erilaisen ihmisen avioliitossa kasvaa vähitellen myös rakkaus ja kumppanuus. Johan on kesät merillä, kun Katrina kasvattaa lapsia ja tekee kaikkensa perheen leivän eteen. Vuosien mittaan miehensä vuoksi pilkattu nainen alkaa saada myös arvostusta osakseen, vaikkeivat pahat juorut koskaan ole kaukana. Katrina on köyhä torppari, mutta uskaltaa pitää puoliaan ja vaatia omansa. Lapset ovat hänelle rakkaita ja heidän kauttaan Katrina elää, harmaa tönö vahvistuu vähitellen ja elämä näyttää hyvätkin puolensa, kunnes lapset lentävät pesästä ja päivä taittuu iltaan.

Katrina tiesi omakohtaisesti, että surun kovasta, katkerasta maaperästä saattoi kohota harvinaisen kauniita kukkia. Omenapuut saattoivat kasvaa jopa paljaalla kalliolla.

Saaristolaisromaani 1800- ja 1900-lukujen taitteesta rakentuu nimihahmonsa ympärille, mutta kuvaa kauniin realistisesti köyhän ihmisen työntäyteistä elämää ylipäätään aikana jolloin torpparin sana ei paljon painanut. Katrinan lapset ovat tarinassa tietysti isossa roolissa, kukin omalla luonteellaan, välillä isänsä lailla maailman merillä, välillä kotikylänsä tiloilla renkinä tai äitinsä apuna. Köyhistä oloista eivät kaikki pääse ponnistamaan, mutta Katrinan lapset, etenkin vakavamielinen Einar kohoaa vähitellen kapteeniksi asti. Lapsissa näkyvät niin heikon Johanin kuin ahkeran Katrinankin piirteet.

Katrina on vahva työläisromaani, jossa huokuu luokkatietoisuus ja feminismikin. Hurmeen suomennosta on huikean mukava lukea, joten uskon että teos on todellakin ollut palkintoehdokkuuksiensa mittainen. Olisi edelleenkin! Katrina on tavallaan hyvin arkinen aikalaiskuvaus, mutta kerronta on niin mukaansatempaavaa ja taitavaa, että lukeminen on yhtä juhlaa. Parasta antia ovat Katrinan suhde lapsiinsa, joka kantaa äidin mukana läpi romaanin, yksityiskohtaiset kuvaukset arjesta sekä karun kaunis, armoton saaristolaisluonto. Läpi kertomuksen kantaa yllättäen myös rakkaus Johaniin ja suhteeseen, jolle kaikki alkuun nauroivat.

Toivon kovasti että suomalaiset viimeistään nyt löytävät tämän kirjallisen helmen. Kiitos lukupiiriini, että saimme tämän luettavaksemme! Kiitos myös kustantajalle arvostelukappaleesta! Lue lisää blogeista Kirjakko ruispellossa ja Tuijata. Haasteissa tämä sopii kohtiin 10: Ystävän sinulle valitsema kirja (Helmet) sekä 42: A book that takes place on, in, or underwater (Goodreads).

27.6.2018

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista

Elena Favilli ja Francesca Cavallo 2016. Englanninkielinen alkuteos Good Night Stories for Rebel Girls. Suomentanut Maija Kauhanen. S&S 2018. 212 sivua.

"Olosuhteille ei voi mitään - mutta sille voi, miten niissä pärjää."
- Jessica Watson, australialainen purjehtija

Voi miten hyvä olo tämän kirjan lukemisesta tuleekaan! En ehtinyt lukea montakaan tarinaa, kun aloin jo liikuttua siitä voiman ja vahvuuden määrästä, jota nämä iltasadut henkivät. Cavallon ja Favillin idea koota sadan urhean ja rohkean naisen tarina on upea. Se on kirjoitettu muotoon, jota voi lukea lapsille tai jota kuka tahansa voi lukea itselleen. Nämä sata todellista tyttöä ja naista ovat toteuttaneet unelmansa olosuhteista huolimatta. Joko he ovat eläneet aikana jolloin tyttöjen itsenäisyys on ollut epätavallista ja siksi epäilyttävää, tai he ovat eläneet ympäristössä jossa naisten itsenäisyys on ollut muista syistä jopa kiellettyä. Osa naisista on voittanut ujoutensa ja fyysiset rajoitteensa ja raivannut tiensä maailman huipulle. Heistä moni on joutunut uhmaamaan lakia tai miesten valtaa ylipäätään, mutta monella on takanaan kodin lämmin tuki ja lähiympäristön kannustus.

Sadan naisen joukkoon on valikoitunut poliitikkoja, tieteentekijöitä, monen alan taiteilijoita, urheilijoita, vakoojia - on Nobel-voittajia, alansa ensimmäisiä naisia, ennätysten rikkojia, esimerkkejä meille kaikille yli kahden tuhannen vuoden ajalta, faaraoista aktivisteihin. Naisia yhdistää uskomaton sitkeys ja luottamus siihen, että sukupuolesta, iästä, ulkonäöstä tai vaikkapa varallisuudesta huolimatta heillä on mahdollisuus saavuttaa unelmansa.

Asuipa kerran Jamaikalla karannut orja, jolla oli kuninkaalliset afrikkalaiset sukujuuret. Hänen nimensä oli kuningatar Nanny, ja hän johti ryhmää karanneita orjia, joita kutsuttiin marooneiksi.

Jokaisen tarinan vieressä on kaunis kuva, joka esittelee tarinan tytön tai naisen. Kuvittajat ovat tietysti myös lahjakkaita naisia eri puolilta maailmaa. Tarinat ovat aakkosjärjestyksessä päähenkilöidensä nimen mukaan - mutta eivät sukunimensä mukaan, vaan etunimensä! Tämäkin on ihana yksityiskohta, sillä useinhan sukunimi kantaa mukanaan patriarkaalista perinnettä. Pientä kapinaa tämäkin. Teos on esipuheen mukaan toistaiseksi eniten joukkorahoitusta kerännyt alkuperäisteos, yli miljoona Yhdysvaltain dollarin. Hienoa!

Muissa blogeissa lisää: Lukujonossa, Luetaanko tämä? ja Amman lukuhetki. Helmetin haasteessa tämä sopii kohtaan 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan ja Goodreadsin haasteessa kohtaan 26: A book with text only cover.

26.6.2018

Ian McEwan: Polte

Ian McEwan 2010. Englanninkielinen alkuteos Solar. Suomentanut Juhani Lindholm. Otavan Seven-pokkari 2011. 376 sivua.

Tässä yksi näistä Hyllynlämmittäjistä, joiden hyllyyn jäämiseen ei tunnu olleen mitään järkevää selitystä. Olen siis aloittanut Poltteen kerran aikaisemminkin, mutta jättänyt sen jostain syystä kesken. Ihmettelinkin hieman, että miten on mahdollista, että Ian McEwanin kirja jäisi kesken. Nyt aloitin sen sitten uudestaan ja tämä kerta osoittautui paremmaksi.

Täytyy sanoa, että vaikka kuinka ihailenkin McEwanin tuotantoa ja olen rakastanut jokaista lukemaani teosta, tässä kirjassa oli hetket, joiden kanssa taistelin hieman, mutta onneksi vain hieman. Kirjan päähenkilö on Nobel-voittaja, fyysikko Michael Beard, jonka tavoitteena (lopulta) on löytää keino hyödyntää valoa tavalla, joka voisi pelastaa maapallon. McEwan on lukenut aihetta varten paljon, perehtynyt ilmastonmuutokseen ja fysiikkaan niin, että tällaisen humanistilukijan oli paikoin vaivalloista ymmärtää kaikkea. Ihan samaa olen kommentoinut myös mm. Makeannälän ja Lauantain postauksissa. Hatunnosto perusteellisuudesta kuitenkin kirjailijalle!

Se mikä tekee Poltteesta huikean, on McEwanin taito pureutua päähenkilönsä mielenmaisemaan ja olemukseen. Taas kerran. Jopa niin pitkälle, että hahmoa on pakko ihailla samaan aikaan kun häntä inhoaa, hän herättää myötähäpeää ja sitten yllättääkin älykkyydellään. Tarina alkaa siitä, kun Michael Beardin viides avioliitto on päättymäisillään. Miehen on ollut mahdotonta pysyä uskollisena, ja niinpä vaimokin tarttuu tilaisuuteen remonttireiskansa kanssa. Tapahtumilla on pitkäkantoiset seuraukset ja ne luovat tunteen, että tästä alkaa se Beardin alamäki kohti jotain, mitä tulee väistämättä tapahtumaan. Tämä onkin yksi seikoista mikä yhdistää McEwanin romaaneja: se tunne, että ollaan menossa kohti jonkinlaista tragediaa tai katastrofia, ja vaikka paljon onkin jo ehtinyt tapahtua, tässä ei ollut vielä kaikki. Beardin menneisyys oli usein yhtä sotkua ja muistutti kypsää juustoa, joka valui haisevana nykyisyyteen tai sen ylikin (---)

Hedonistisella Michael Beardilla ei ole itsekuria, ei elintapojensa eikä naisten suhteen. Niinpä kun ollaan aikaisemmista tapahtumista jo noin kymmenen vuoden päässä, lukija pelkää herkeämättä, milloin mies saa sydänkohtauksen tai mikä on se piste, jonka jälkeen kaikki hänen asiansa ovat niin pahassa solmussa, ettei tulevaisuutta enää ole. Sillä kuin ihmeen kaupalla mies on luovinut läpi uransa ja ihmissuhteidensa jo 62-vuotiaaksi. Hän oli itseriittoinen, itsekylläinen, ja erilaiset halut ja päiväunelmat täyttivät hänen päänsä. Kuten moni muukin objektiivisuutta arvostava mies hän oli pohjimmiltaan solipsisti (---). Tähän ominaisuuteen viittaa myös kirjan alkuperäinen nimi, siinä missä auringonvaloon ja alaan jota Beard tutkii.

McEwanin teksti on jälleen kerran kamalan älykästä ja hänen lauseitaan (kunhan ne eivät käsittele fysiikkaa!) tekee mieli lukea hitaasti, jotta niistä saa imeskeltyä kaiken: sarkasmin, ristiriidat, viisauden, you name it! Hatunnosto siis myös suomentaja Juhani Lindholmille, joka tekee McEwanin romaanien kanssa upeaa työtä. Hänen ansiostaan sijoitankin kirjan Helmetin haastekohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for. Blogiarvioita löytyy myös näistä: Leena Lumi, Todella vaiheessa, Kuutar ja Kaiken voi lukea!

19.6.2018

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistinen 2017. Kosmos. 216 sivua.

Googlasin tähän alkuun hieman Koistista ja luin että hän voitti esikoisellaan Kalevi Jäntin vuoden 2017 kirjallisuuspalkinnon. Onnea! Muistan hänet myös Hesarin kirjallisuuspalkintoehdokkaista viime syksyltä. Eipä mikään ihme. Koistisen novellit ovat loistavia!

Novelleissa on miehiä ja poikia omissa kuplissaan, hieman hukassa, omalla tavallaan epäsosiaalisia tai muuten ulkopuolisia. He tarkkailevat muita ihmisiä, kanssakäymistä ihmisten kesken ja pohtivat omaa rooliaan siinä tai sitä, millä tavalla nyt tulisi käyttäytyä, olla niin ettei erottuisi liikaa. He tuntuvat älykkäiltä ja saattavat ulkoisesti menestyä työelämässä, mutta sitten on se oman pään sisäinen maailma, jonne kurkistetaan. Useimpia päähenkilöitä voisi kai luonnehtia introvertiksi, mutta toisaalta emme tiedä heistä tarpeeksi, ehkä kyseessä onkin kirjailijan tapa rajata kerrontaa niin että pääsemme pilkistämään vain yhteen hetkeen ja teemme päätelmämme sen perusteella.

On ihmispäiväkirjaa pitävä nuorukainen, joka ei keksi mitään sanottavaa. On peruskoulun päättänyt, joka pelaisi netissä mieluummin kuin tapaisi luokkatovereita rannalla. Poikia jotka räkivät aivolimansa sen pientä kiusaa tekevän luokkakaverin saappaaseen uimahallin pukuhuoneessa, jotta saavat hieman tasoitusta tilanteeseen. Poikien maailman tietynlainen julma kilpailuasetelma tulee esille useissa novelleissa. Jos et kuulu porukkaan, et ole kukaan ja sinua saa kiusata.

On surullinen tarina vanhuksesta, joka taistelee pankin puhelinautomaatin kanssa ja pelkää riittävätkö rahat tilillä. Pakkanen on niin kova ettei kauppaan pääse, eikä kotipalvelukaan ole muistanut käydä. Kuumeesta väsyneen miehen päivät herättävät valtavasti sääliä, etenkin kun tietää, että tällaisia vanhuksia on paljon. Aika ajoin Koistisen novelleista tulee mieleen Kari Hotakaisen sekä tyyli että teemat, mutta onneksi vain hieman. Muuten Koistisella on ihan oma äänensä.

Eräässä novellissa on baari-ilta, sellainen jonka kohdalla olisi kannattanut miettiä, oliko jatkoissa mitään mieltä, ja taas ne nuorena paikoilleen loksahtaneet roolit joista on vaikea päästä irti. Ja sitten on se darra, jonka aikana päivä valuu hukkaan, se joka kuluu käsikirjoituksen lailla. Yksi absurdeimmista novelleista kertoo miehestä, joka haluaa että hänet maalataan ja puetaan lehmäksi, viedään laitumelle ja talutetaan takaisin. Muistutus siitä, että netti mahdollistaa meille niitäkin rooleja, joista muut eivät tiedä mitään. Niminovelli Mies joka laski miljardiin on yksi parhaista ja käy läpi erään lajiniilon suhteen lukuihin, siinä sivussa työhön ja ihmisiin. Toki kymmeneen novelliin mahtuu pari sellaistakin, joista en saanut niin paljon irti.

Koistinen löytää juuri ne oikeat sanat ja tavat ilmaista! En tiedä onko se lahja vai ovatko novellit viimeisen päälle hiottuja. Joka tapauksessa nautin suunnattomasti pienistä yksityiskohdista, kuten lause Puristan korvan finniä tai Katjan perheen ilmapiiristä tulee sivulliselle sellainen tunne, että parta on ajamatta, vaikkei se olekaan tai Raimo näytti aina mieheltä, joka katselee järvelle. Novelleja lukiessa tuli usein olo, että asiat loksahtavat paikoilleen, näinhän se juuri on, kirjailija on osannut pukea sanoiksi senkin mistä ei aina puhuta. Etenkin kun kyseessä ovat ne hiljaiset.

Blogimaailmassa on tätä esikoista luettu aika paljon, lisää vaikkapa näissä: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuista ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä tietysti kohdan 25. Novellikokoelma. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 51: An award-winning short story or short story collection.