Elli Salo: Keräilijät

Elli Salo 2025. Otava. 206 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuoden HS:n esikoiskirjalijapalkinnon voittanut Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja jäi kesken, kun se oli pakko palauttaa kirjastoon. Sain kuitenkin pian sen jälkeen yhtä lailla ylistäviä arvioita saaneen ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät. Töiden alun jälkeen olen vierastanut ajatusta lukea mitään raskasta tai kovasti ajattelua vaativaa, mutta onnekseni kohdalle on sattunut teoksia, jotka ovat sekä älykkäitä, omaäänisiä että vetäviä ja siksi töistä väsyneellekin todella mieluisaa luettavaa. Sellainen oli edellisen postauksen Maaperä ja nyt tämä Keräilijät, joita luin vuorotellen, toista kotona, toista viikonloppureissulla.

Arkeologi Heini lähtee Kainuun rajaseudulle osana hanketta, jossa selvitetään sotien aikaisia jäämistöjä, hautoja ja muita historiallisia haavoja. Hän asettuu osaksi pientä, omalaatuista yhteisöä, joka pyörittää karhunkuvausbisnestä. Arkeologisen hankkeen lisäksi reissusta muotoutuu matkan Heinin omaan sisimpään, suruun ja tapaan olla ihmisten kanssa.

Rajaseudulla elävä kolmikko on varsin resuinen. Kansainvälisesti palkittu luontovalokuvaaja Ani ei puhu paljon, on välillä juoda itsensä hengiltä, mutta tuntee alueen luonnon ja tiet kuin omat taskunsa ja on siksi välttämätön apu Heinin tutkimuksille. Hän asuu Kemppaiskaisan talossa, jonka omistaja itse on jo hoivalaitoksessa, mutta jonka suvussa olisi tietoa ja tarinoita soihin haudatuista joukoista. Anin pihakaverina asuu Ljudmila, entinen kostamuslainen kirjastonhoitaja, joka osaa hyödyntää kaiken luonnosta löytämänsä ja joka odottaa tammikuusta alkaen lakkojen kypsymistä. Naisten lisäksi on Ystävä, Anin pelastama rajavartiosta eläkkeelle jäänyt saksanpaimenkoira, joka huomaa pienenkin muutoksen ympäristössään stoalaisen rauhallisesti.

Heinin on alkuun vaikea asettua osaksi yhteisöä, jossa asioista puhutaan suoraan tai ei lainkaan, ja jossa aikatauluja ei juurikaan ole. Hänellä tuntuu olevan vääränlaiset varusteet, liian kirjallinen ilmaisu ja liian hitaat refleksit. Eikä hän pysty kertomaan että hänen veljensä on kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, eikä surusta ole puhuttu kotona tarpeeksi. Melkoinen menneisyys on myös Anilla ja Ljudmilalla, molemmilla syynsä elellä rajaseudun metsissä.

Naisten kohtaaminen on kertomus perinnöistä, ei pelkästään sodan jättämistä, vaan parisuhteiden, surujen, työelämän ja riippuvuuksien perinnöistä. Heinin mahdollisesti löytämät joukkohaudat tai muut jäämistöt ovat vain kehyksenä sille, mistä kolmikon leirintäalueella puhutaan, mitä elämänohjeita annetaan tai jätetään antamatta. Heillä jokaisella on omat rajoitteensa, mutta myös kykynsä selvitä. Ja vaikka olosuhteet ovat vaikeat ja suorastaan hallitsemattomat, ei Heinillä ole loppujen lopuksi kiire lähteä pois. 

Elli Salon teksti lähtee liikkeelle vakavampana ja pohtivampana, ja ajattelin romaanin kertovan nimenomaan joukkohaudoista tai ehkäpä rajaseudun koskemattomasta luonnosta. Vähitellen se kuitenkin kohdentuu päähenkilöihinsä ja asettuu loppua kohti herkullisen pistäväksi. Siinä on mustaa huumoria ja niin osuvia yksityiskohtia, että viimeisenä iltana nauroin ääneen. Hän löytää etenkin Anista, Ljudmilasta ja Ystävästä sellaisia ominaisuuksia, joita on toisaalta pakko ihailla, toisaalta niitä on päiviteltävä, ja silti ne ovat hyvin osuvia ja oikeanlaisia. Sotien jäämistöstä löytyy myös pari surullista muistoa, ja hylätystä autosta löytyy viesti, joka kiinnittää menneet sodat koskettavalla tavalla nykypäivän pakolaisuuteen. Upeasti erottuva romaani.

Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä

Hanna-Riikka Kuisma 2026. Otava. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lähiön rakennustyömaa hiljenee yhtäkkiä. Projekti ei etenekään. Alueen vanhimmat asukkaat muistavat vielä, mitä alueella oli ennen kerrostaloja, mutta menneisyydestä ei ole puhuttu. Peruskoulun rehtori tietää kaiken, mutta ajaa mieluumin omia etujaan ja ylläpitää hämäriä harrastuksiaan. Yksi nuoremmista asukkaista on alkanut kerätä tietoja maaperän käytöstä ja maan alta välillä putkahtavista vanhoista tavaroita, mutta hänen horinoitaan ei oteta todesta.

Lähiöön muuttaa kuuluisa sometähti, rappiostriimaaja Nana miehensä kanssa. Heillä on jo vakiintunut seurakunta, mutta silti moni uusistakin naapureista lankeaa naisen livelähetyksiin. Osa heistä päätyy osaksi alkoholin ja huumehuuruisia lähetyksiä, osa jää pahasti koukkuun netissä. Surullisimmat seuraajista kuvittelevat saaneensa Nanasta ystävän, mutta todellisuudessa tämä imee kuiviin kaikki, jotka saa lähelleen. Valovoimainen tähti hyväksikäyttää häikäilemättä, mutta ei ole ihan turvassa itsekään.

Nana saa osakseen niin ihailua kuin vihaakin, hän osaa lumota, mutta jossakin täytyy mennä hyväksikäytön raja. Hänen seuraajiensa menneisyydestä löytyy yksinäisyyttä, kiusaamista ja vähäosaisuutta. Jokainen tietää menettävänsä enemmän kuin saavansa Nanaa palvoessaan, mutta eivät mahda itselleen mitään. Edes seksuaalinen väkivalta ei saa naista tuntemaan empatiaa, ainoastaan laskeskelemaan, ketä kannattaa kiristää.

Siinä vaiheessa, kun nuoren maaperää tutkineen miehen ja Nanan yhteistyö epäonnistuu, on vihaajien määrä jo melkoinen. Mutta kuka onkaan nuori verinen nainen, joka raahautuu lähiön halki? Onko jonkun viha ryöpsähtänyt niin että Nanan henki on todellisessa vaarassa, vai onko kohdalle osunut joku niistä naisista, jotka osin tahtomattaankin ovat alkaneet muistuttaa Nanaa?

Kuisma kirjoittaa jälleen kerran häiritsevän ravisuttavalla tavalla. Pinnan alla kytee, hahmot ovat epätäydellisiä ja suorastaan inhottavia, eikä henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaihdeta. Romaanissa on nimensä mukaisesti jatkuvasti läsnä myös maa, sen kasvit ja tuoksut, maaperän ainekset ja juurakot. Yhdistelmä on hyvin fyysinen, verevä ja hieman taianomainenkin, vaikka itse tarina on hyvin inhorealistinen.  

Olen aikaisemmin kirjoittanut Hanna-Riikka Kuisman teoksista (mm. Viides vuodenaika), miten taitavasti hän kuvaa mielen järkkymistä ja "hulluutta". Samanlaista kuvausta on Maaperässäkin. Aikaisemmissa romaaneissa on yhtä lailla maagisuutta ja kauhun elementtejä. Maaperässä tunnelma tiivistyy loppua kohden ja alkaa muistuttaa jännitysromaania, kun lähiön asukkaiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa - tai Nanaan. Kuisman Finlandia-ehdokkaassa, Kerrostalossa, oli kuvottavia yksityiskohtia ja hahmojen näköalattomuutta, jotka muistuttavat kovasti Maaperän asukkaita. Omanlaisensa kerroksen tähän romaaniin tuo kuitenkin sosiaalinen media, sen maailman, sen sairaus ja sen aiheuttama viha.

Kuisman teokset ovat aina raikkaita tuulahduksia, vaikka sanana raikas ei niiden maailmaa kuvaakaan, päin vastoin. Raikkaita niistä tekee kerronnan rehellisyys, kaunistelemattomuus ja synkkyys, jotka aiheuttavat kuvotusta, sääliä ja pelkoa. Kuismalla on taito löytää ihminen, joka helposti unohtuu, mutta on tarinan arvoinen vikoineen päivineen.  

Frida Skybäck: Musta lintu

Frida Skybäck 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Svartfågel. Suomentanut Jonja Rajala. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Helmetin lukuhaasteeseen pitää lukea tänä vuonna trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa. Voi olla, että päädyn eri trilogioiden eri osiin, mutta sekin on mahdollista, että luen Frida Skybäckin Fredrika Storm -sarjan, jossa on kolme osaa. Olen lukenut kirjailijalta aikaisemmin hyvin erityylisen romaanin, Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli omassa genressään oikein hyvä, joten oli helppo tarttua kirjailijan avaukseen dekkarien puolella.

Fredrika Storm palaa Tukholman-vuosien jälkeen kotiin pieneen Harlösan kylään Lundin lähelle. Hän saa ensi töikseen tutkittavakseen jäihin uponneen nuoren naisen tapauksen, jonka hänen oma isoäitinsä on sattunut näkemään. Kylällä ei naisesta paljon tiedetä, mutta vähitellen Fredrika alkaa epäillä, että tämän vierailulla on jotain tekemistä Fredrikan oman perheen kanssa. Hänen isänsä välttelee vastaamasta tyttärensä kysymyksiin, hänen isoäitinsä ei myöskään halua puhua, ja jotain hänen serkkunsakin taitavat salailla.

Fredrikan äiti nimittäin katosi kylältä ja maailmasta vuonna 1996. Poliisiksi kouluttautunut tytär on jäänyt vastauksia vaille, eivätkä suut meinaa nytkään avautua, vaikka jäihin uponneen naisen polut näyttävät risteävän Fredrikan äidin tarinan kanssa. Fredrika ajaa itsensä hankaliin tilanteisiin niin isänsä kuin läheisen moottoripyöräkerhon omistajan kanssa. Mitä synkkiä salaisuuksia perheellä ja kylällä on? Miten hänen äitinsä on voinut kadota jälkiä jättämättä?

Fredrika saa työparikseen Henry Calmentin, varsin hyvin pukeutuneen, sivistyneen ja vauraan oloisen herrasmiehen. Ennakkoluuloista huolimatta kollegoiden välille syntyy nopeasti luottamus ja he viihtyvät toistensa seurassa. Muut laitoksella jäävät hyvin ohueen rooliin; teoksen tapahtumat kietoutuvat vahvasti Fredrikan ympärille, tai ehkä voisi sanoa, että ne ovat pitkälti hänen sinnikkyytensä aiheuttamia. 

Musta lintu on hyvin kirjoitettu dekkari, joka imaisee nopeasti mukaansa. Syrjäisen kylän ihmisiä, vaitonaisuutta ja ristiriitoja on kuvattu hyvin. Melko pian aloin epäillä, miksi eräs sukulaisista saa niin runsaasti tilaa tarinassa, mutta rikosten syyt ja seuraukset paljastuvat vasta ihan lopussa. Sitä ennen tulee pohdittua, onko vaikuttimena ollut veljesten välinen epätasa-arvo, halu saada arvostusta tai huomiota, kylmäkiskoiset vanhemmat tai jokin muu hyvin inhimillinen tunne. Vai onko Fredikan perheellä kuitenkaan mitään tekemistä nuoren naisen kanssa?

Tästä on hyvä jatkaa. En paljasta, selviääkö sankarittaren äidin kohtalo vai onko se murhe, jota seurataan koko trilogian ajan. Niin Henry Calment kuin muutkin laitoksella saanevat seuraavissa osissa lisää lihaa luiden ympärille. Jääkö Fredrika asumaan kotiinsa vai vuokraako hän asunnon Lundin puolelta? Pystyykö hän asumaan pihassa, jossa hän on ehtinyt työnsä ja jääräpäisyytensä vuoksi suututtaa niin monet?

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Alia Trabucco Zerán 2022. Espanjankielinen alkuteos Limpia. Suomentanut Emmi Ketonen. Tammi 2026. 241 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas virkistävän erilainen romaani! Enkä ole aikaisemmin lukenut chileläisen kirjailijan teosta, joten hyvä että sellainen tuli nyt vastaan. Kirjailija on uransa alusta saakka kahminut kunniamainontoja, kuten Booker-palkintoehdokkuuden, brittiläisen ja ranskalaisen kirjapalkinnon, elokuvasovituksia ja -oikeuksia. Puhtaastakin on myyty oikedet Netflixille.

Puhdas on sekä jännitysromaani että pureva luokkakuvaus. Estela-niminen nainen aloittaa kotiapulaisena Santiagossa, kaukana etelän maaseudusta, jonne hänen iäkäs äitinsä jää. Kuten niin monelle, muutto pääkaupunkiin mahdollistaa paremman elintason ja jotain kotiin lähetettävää. Seitsemän vuoden ajan Estela kasvattaa perheen pientä tytärtä, pesee heidän likavaatteensa, sijaa heidän vuoteensa, laittaa ruoat ja hoitaa ostokset. Hän näkee asioita, joita kotiapulaisen ei kuuluisi nähdä, tekee asioita, jotka kuuluisivat lapsen huoltajille.

Estelalla on kuitenkin myös oma salaisuutensa, joka saa vierailla välillä kodinhoitohuoneessa. Hänen tunteensa sekä talon tytärtä että salaista vierasta kohtaan ovat ristiriitaiset. Tunteissa on niin vihaa kuin rakkauttakin. Enimmäkseen Estela on kuitenkin hämmentynyt siitä tunnekylmyydestä, jota hän aistii perheen miehen ja vaimon olemuksesta ja teoista. Sekavuutta aiheuttaa myös lapsen kapina. Jo pienenä tytär keplottelee, valehtelee ja saa tahtonsa läpi. Kunnes tapahtuu jotain, mikä saa Estelan pakenemaan.

Estela itse kertoo tarinaa putkasta käsin, ilmeisesti oven tai seinän takana kuunteleville poliiseille. Vaikka lukijalla ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtunut, ja vaikka sitä kohti mennään melko hurjaakin vauhtia, se ei itsessään ole ehkä kuitenkaan se kaikkein kiehtovin puoli tässä romaanissa, samalla tavalla kuin se olisi dekkareissa tai jännäreissä. Puhdas on taidokas kuvaus palvelevasta yhteiskuntaluokasta, heidän työstään, unelmistaan ja ennen kaikkea heidän kohtelustaan. Se on samalla suorastaan ironinen kuvaus niistä, jotka teettävät töitä palvelijoilla, siirtävät vastuun arjesta ja kodista vieraalle. 

Pieninä paloina Estela kertoo jotain myös menneisyydestään ja ympäristöstä talon ulkopuolella, mutta päänäyttämö on työnantajien talo ja uima-allas. Estelan äidin opit kulkevat mukana ja tuovat romaaniin ripauksen lämpöä. Kirjan takakannen kehuissa kuvaillaan Puhdasta suorastavaan rajoja rikkovaksi, ja siinä onkin jotain häpeilemätöntä, häiritsevää ja raakaa. Romaani saa ajattelemaan ja toivottavasti rikkookin jotain siellä, missä tällaista epäoikeudenmukaisuutta on. 

Espanjankielinen nimi Limpia on loistava, sillä se viittaa toisaalta kodin puhtauteen, jota Estela ylläpitää, toisaalta Estelaan itseensä, joka ei työnantajan mielestä sitä ole. Suomennettu nimi Puhdas viittaa näihin myös, mutta tuo mieleen myös sanaparin puhdasta vihaa, jota Estela ja lapsi välillä tuntevat.

Suvi Ratinen: Pakolainen

Suvi Ratinen 2025. Otava. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tunnustan, ettei Aino Kallas ole minulle lainkaan tuttu, ei kirjailijana eikä julkisena henkilönä. En ole lukenut edes Sudenmorsianta, vaikka luin yliopistossa kirjallisuutta melko pitkälle. Jokin tämän kirjan arvosteluissa pisti kuitenkin silmään - ehkä juurikin tuo pakolaisuus - ja laitoin kirjan varausjonoon. Hyvä niin, sillä Pakolainen on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani teoksista!

Ratinen on rajannut romaaninsa toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja Kallaksen vuosiin Ruotsissa, vuosiin jolloin Suomeen palaaminen olisi ollut uskaliasta. Virokin saa jäädä, sillä molemmissa maissa on riskinä joutua kyyditetyksi Siperiaan. Neuvostoliiton hallitsema Viro kärsii kyydityksistä enemmän, mutta turvassa eivät ole Suomessakaan asuvat virolaiset, joiden kohtalolla Suomi tuntuu leikittelevän.

Ruotsissa jo iäkäs Aino Kallas on fyysisesti turvassa, mutta lähes kaiken menettäneenä. Diplomaatin puolisona ja kulttuuriperheen jälkeläisenä kirjailija on tottunut varsin ylelliseen elämään ensin Suomessa, sitten avioliitossa Virossa ja välillä Lontoon seurapiireissä. Ruotsissa Kallas joutuu muuttamaan pienistä asunnoista ja huoneista toiseen, elämään ruotsalaisen yhteiskunnan almujen varassa, ja mitä pidemmälle virolaisten kotiinpaluu tai lähtö muualle viivästyy, sitä vastentahtoisempia ruotsalaiset ovat elättämään heitä. 

Kallas on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, joka ei ole tervetullut enää mihinkään. Suomessa Otava tukee häntä niin paljon kuin pystyy ja kustantaa muun muassa hänen päiväkirjojaan, jotka myyvät melko hyvin. Vanhalla naisella on kuitenkin jatkuva pelko, ettei hän pääse viettämään vanhuuttaan synnyinmaahansa. Elintason romahtamista romaani kuvaa hienosti esimerkiksi huonekalujen ja talojen kautta. Aino Kallas muistelee yksityiskohtaisesti astiakaappejaan, sohviaan tai antiikkimarkkinoilta Lontoosta ostamiaan tavaroita, jotka ovat jääneet Viroon ja joita hän ei saa enää koskaan takaisin. Välillä hän muistelee lämmöllä myös kotiapulaisia, omaa kesäasunnon rantaa tai tapaamiaan kulttuurivaikuttajia.

Kirjailija pohtii kovasti myös sitä, mitä julkaistavissa päiväkirjoissa kannattaa kertoa. Millä tavalla perheenjäsenet suhtautuvat hänen rakkaussuhteisiinsa, mitä Suomen kansa ajattelee paljastuksista? Karkottaako liian rohkea tyyli lukijoita konservatiivisessa ilmapiirissä?

Romaani on hyvin koskettava myös siksi, että Aino Kallas menettää elämänsä aikana niin monta perheenjäsentä. Vaikka romaanin tapahtumat rajoittuvat hänen vanhuuteensa, päähenkilö läpikäy myös aikaisempia surujaan ja menetyksiään. Hänen synnyttämästään viidestä lapsesta yksi kuolee kolmen päivän ikäisenä, tytär Laine menettää henkensä harhaluotiin, poika Sulev riistää hengen itseltään pelätessään venäläisten kuulusteluja, ja pari vuotta ennen Kallaksen omaa kuolemaa, vanhin tytär Virve menehtyy syöpään. Ainoa elossa oleva lapsi Hillar on juurtunut kauaksi Lontooseen.

Arvostan romaanissa sitä, miten Aino Kallaksen elämä avautuu sellaisellekin lukijalle, joka ei hänestä ole tiennyt mitään. Ei siis tarvitse olla asiantuntija nauttiakseen tästä romaanista. Opin hurjasti uutta sekä päähenkilöstä ja hänen lähipiiristään että ajan politiikasta. Poliittinen näkökulma onkin vahvin syy, jonka vuoksi suosittelen kirjaa lukemaan - tässä on varmasti aihe, josta on oltu vaiti ja jonka vuoksi Aino Kallaksen Ruotsin-vuosia ei ole aikaisemmin pidetty pakolaisuutena. Arka aihe.

Ratisen teksti on omanlaistaan, mutta se vie mukanaan lähes ensimmäisiltä sivulta lähtien. Kerronta on huokoista ja hengittää päähenkilönsä tahdissa, jättää tilaa ajatuksille ja tunteille, olematta itse liian tunteikas. Luin kirjan parissa päivässä, niin vetävä ja mielenkiintoinen se oli!

Samantha Harvey: Kiertoradalla

Samantha Harvey 2023. Englanninkielinen alkuteos Orbital. Suomentanut Johanna Laitila. Otava 2025. 170 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Tänä vuonna viikkoon osuu vain tämä yksi postaus, mutta onneksi se sattui olemaan naisen kirjoittama.

En kovin helposti lainaa kirjaa, joka on sijoitettu Scifi-osastolle, mutta jos hyvän kirjavinkin saa jostakin muualta kuin kirjastosta, saattaa huomaamattaan lukea scifiä. Ja sitä paitsi olen kovasti pitänyt tähänastisista lukemistani scifi-teoksista, joten ennakkoluuloni on täysin aiheeton.

Kiertoradalla sijoittuu avaruuteen, avaruusasemalle, joka kiertää Maata. Sen kyydissä on neljä astronauttia ja kaksi kosmonauttia. Avaruusasema kiertää Maan kuusitoista kertaa yhden vuorokauden aikana. Kyllä, työntekijöiden vuorokausirytmi menee sekaisin, mutta auringonnousuihin ja -laskuihin he eivät kyllästy. Aamu valkenee milloin Amazonilla, milloin Siperiassa. Yö peittää kaiken alleen niin Alpeilla kuin Intian valtamerelläkin. Kirjassa on myös kartta, josta kiertoja voi seurata.

Tavallaan siis yhdenpäivänromaani, mutta sen luvuissa kyllä kerrotaan paljon muutakin kuin tuosta yhdestä vuorokaudesta. Lukija pääsee mukaan aluksen rutiineihin ja arkeen, jossa esineet on kiinnitettävä huolellisesti tai annettava niiden kellua. Koneita ja laitteita on huollettava. Joku heistä kasvattaa jotain ja tekee tieteellistä tutkimusta. Toinen ottaa valokuvia valtavasta taifuunista Kaakkois-Aasian yllä. Kolmas suree matkan aikana kuollutta äitiään Japanissa. 

Miehistön jäsenet ovat yhteydessä Maahan, mutta ikävästä ja avaruuden aiheuttamasta omituisesta olotilasta huolimatta he eivät olisi missään muualla. Näkymä Maahan on niin järkyttävän kaunis, ettei se lakkaa hämmästyttämästä, siihen ei leipiinny. Neljänsadan kilometrin korkeudesta erottaa värejä, vuoristoja, meret, suurimmat joet, öiset suurkaupungit ja aavikoiden sävyt. Näkymä ja sen kuvaus ovat lumoavan kaunista, ja romaani on ehdotonta rakkautta planeettamme kohtaan.

Harvey on luonut ihastuttavan omaperäisen romaanin, jossa kuuden ihmisen tarinat kalpenevat planeetan rinnalla. Miehistön ajatukset ja toiminta aluksella tuovat romaaniin sopivasti rakennetta ja ryhtiä, mutta etusijalla on heidän katseensa kohteena olevat maisemat. Ja he tunnustavat itsekin tekevänsä matkaa ja työtään ihmiskunnan ja planeetan, eivät itsensä vuoksi. Hieman silti turruin jatkuvaan kuvailuun, joka kävi välillä listamaiseksi. Siitä pieni miinus - muuten olen erittäin tyytyväinen, että tällainen Booker-palkittu scifiteos tuli vastaan.

Viime vuoden naistenviikko näyttää jääneen minulta myös juhlimatta, mutta tässä muutama teos, jotka kirjailijoiden nimien (nimipäivien!) perusteella olisi voinut hyvin nostaa joko viime tai tämän vuoden naistenviikon postauksiin: Kristin Hannah: Sodan sisaret, Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat, Jenni Räinä: Veden ajat ja Vaino sekä Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. Erinomaista luettavaa kaikki viisi!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barbery 2006. Ranskankielinen alkuteos L'Élégance du hérisson. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus 2010. 374 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa kiva, että lukupiirimme valitsi tämän seuraavaksi kirjaksi, sillä sen nimi oli hyvinkin tuttu. Veikkaan että kirja on ollut joskus lukulistallani ja ehkä jopa lainassa, mutta se on jostakin syystä jäänyt lukematta. Ilmestyttyään kirja on ollut jonkinmoinen sensaatio, eikä pelkästään Ranskassa, vaan monissa muissakin maissa. Siitä on myös tehty elokuva vuonna 2009.

Romaani on sekoitus monenlaista ja on varmasti senkin vuoksi tavoittanut niin paljon lukijoita. Siinä on yhteiskunnallista satiiria ja suorastaan pilkkaa yläluokkaisia kohtaan. Se antaa äänen ihmisryhmälle, joka meillä Suomessa taitaa olla melko tuntematon, mutta joka ilmeisesti on näkymätön osa varakkaita pariisilaiskortteleita. Siilin eleganssissa on myös runsaasti filosofista pohdintaa, mikä pieninä annoksina olisi ollut juuri sopiva määrä, mutta liian pitkinä pohdintoina etäännytti minua hieman. Sen sijaan pidin kovasti taiteesta, viittauksista venäläiseen kirjallisuuteen ja japanilaiseen kulttuuriin, vaikka en jälkimmäistä niin tunnekaan. Sen sävyssä on myös viime vuosina kovin tutuksi tullutta feelgood-kirjallisuutta, mikä tekee kokonaisuudesta kevyehkön.

Renée Michel on siis hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartija ja leski. Hän pyrkii olemuksellaan täyttämään sen oletuksen, joka yhteiskunnalla on ovenvartijarouvista: hiljainen, vähäpuheinen, kouluttamaton ja näkymätön ihminen, jolla ei ole omia mielipiteitä eikä tyyliä. Renée on kuitenkin pohjimmiltaan kaikkea muuta. Hän ei saanut käydä kouluja lapsuuden jälkeen ja päätyi naimisiin hyvin nuorena, mutta oikeasti hän rakastaa kirjallisuutta ja imee tietoa tuosta vaan. Eräänä päivänä hänen suojakuoreensa murenee pieni rako, kun hän paljastaa uuden asukkaan kuullen repliikin Tolstoin kirjallisuudesta.

Toinen erakko samassa talossa on 12-vuotias Paloma Josse, joka ei tunne kuuluvansa perheeseensä. Hän tietää, että hänen kohtalonsa on päätyä samanlaiseen elämään kuin kaikilla muillakin hänen rikkaassa kuplassaan ja on siksi päättänyt päättää elämänsä. Tyttö ei halua tyhjänpäiväistä, porvarillista elämää, vaan jotain arvokkaampaa. Sama uusi asukas, joka paljastaa Renéen älykkyyden, herättää myös Paloman kiinnostuksen. Siilin piikkien alla taitaa molemmilla olla jotain ainutlaatuista.

Herkullista romaanissa on se, miten ovenvartija ja nuori tyttö arvostelevat koppavia ja turhantärkeitä asukkaita, ja miten Renée kuvaa elämäänsä yhteiskuntaluokan asettamissa rajoissa. Herkullista, joskin aika imelää on myös se, miten tuo uusi asukas, rikas japanilainen herra, toimii vastoin normeja, aiheuttaa hämmennystä ja saa erakot yhteen hämmästyttävän helpolla tavalla. 

Teos rakentuu niin Renéen minäkertojan luvuista että Paloman päiväkirjamerkinnöistä. Niissä on mukavasti omanlaisensa tyyli ja etenkin Paloman lyhyemmissä luvuissa selkeä nuoren, kasvuiässä olevan ääni. Kansiliepeen mukaan kirjailija on toiselta ammatiltaan filosofian opettaja, joten en ihmettele filosofisen pohdinnan määrää tarinassa, vaikka minulta se hieman ohi menikin. Muuten romaani on lempeällä tavalla viisas ja toivoa täynnä.