Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa

Nellie Bly 1887. Englanninkielinen alkuteos Ten Days in a Madhouse. Suomentanut Heidi Kouridou. Oppian 2018. 137 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nellie Bly, syntymänimeltään Elizabeth Cochran, on yksi tutkivan journalismin uranuurtajista ja tietysti yksi ensimmäisistä kuuluisista naistoimittajista. Hänen teoksensa Maailman ympäri 72 päivässä vuodelta 1890 on huikea hyppy tuntemattomaan maailmaan, ja sen kautta minäkin kiinnostuin selvittämään, mitä muuta tämä nuori ja rohkea toimittaja on ehtinyt tutkia uransa aikana. Löysin tämän teoksen myös, kun selasin läpi MeNaisten 101 kirjan houkuttelevaa listaa kesää varten.

Bly saa viranomaiset vakuutettua siitä, että hän on mieleltään epävakaa ja niinpä hänet lähetetään tutkimusten kautta New Yorkin pahamaineiseen mielisairaalaan läheiselle saarelle. Hän viettää saarella kymmenen päivää yhtenä "hulluista", tarkkailee saarelle lähetettyjen saamaa kohtelua, työntekijöiden asennetta sairaita kohtaan ja sitä, ovatko kaikki mielisairaiksi tuomitut oikeasti edes sairaita.

Blyn kokemukset ja raportti aiheuttivat New Yorkissa pian jatkotoimenpiteitä ja mielisairaiden tutkimus ja hoito ottivat harppauksen eteenpäin. Nuori nainen ja hänet tehtävään lähettänyt esimies ottivat melkoisen riskin, sillä olosuhteet hoitolaitoksessa olivat järkyttävät ja Nellie Blylle olisi ehtinyt käydä kymmenessä päivässä huonostikin. 

Osastoilla, jonne toimittaja sijoitettiin, sairaanhoitajat suhtautuivat potilaisiinsa joko kylmän välinpitämättömästi tai väkivaltaisesti. Tuskin on tarpeen edes käyttää termiä potilas, sillä naiset olivat laitoksessa ikään kuin sijoituksessa, poissa kaduilta ja yhteiskunnasta, eikä heitä hoidettu millään tavalla. Sairaskohtauksiin, väkivaltaiseen kohteluun, nälkään ja kylmyyteen saattoi kuolla, sillä saarella ei ollut potilaille osoitettuja resursseja tarpeeksi, kuten kunnon ruokaa, vaatteita, vuodevaatteita tai lääkkeitä. Lääkäreitä näkyi harvoin eikä heilläkään ollut liiemmin mielenkiintoa näitä naisraukkoja kohtaan.

Nellie Blyn kokemusten, keskusteluiden ja havaintojen perusteella kovinkaan moni hänen osastoillaan asunut nainen ei olisi ollut mieleltään sairas. Moni nainen oli köyhä irtolainen, ehkä kehityksessä jälkeen jäänyt, suutuksissaan raivonnut, huonosti englantia osaava maahanmuuttaja tai vanhuudenhöperö, eikä siis lainkaan sairas. Useimmat olivat joutuneet laitokseen mielivaltaisesti, hyvin heppoisin perustein, huonosti asiaan perehtyneiden ihmisten antamien lausuntojen perusteella. 

Blyn teos on merkkipaalu monellakin saralla ja hyvin kirjoitettu. Uskomatonta rohkeutta, mielikuvitusta, sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä osoittaa se, miten Bly uskalsi lähteä matkaan ja soluttautua yhdeksi sairaista. Olisin kuitenkin kaivannut teokselle huolellisempaa käännöstä ja toimitustyötä. Englannin kielen lauserakenteet puskevat käännöksestä läpi ja sivut vilisevät kirjoitusvirheitä. Näistä huolimatta suosittelen kirjan lukemista kenelle tahansa!

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 17: Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 41: A book with a theme of food or drink. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 13: Kirja jonka julkaisusta on yli 20 vuotta.

Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadius 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Stöld. Suomentanut Laura Kulmala. S&S 2022. 510 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ruotsin vuoden 2021 kirjaksi valittu Varkaus on Ann-Helén Laestadiuksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani. Sen päähenkilö on alkuosan verran 9-vuotias Elsa, saamelaistyttö, joka todistaa hiihtoretkellään, miten hänen nuori poronvasansa on juuri tapettu. Elsa näkee myös, kuka paikalta poistuu, mutta pitää tiedon itsellään, sillä vaikeneminenhan ei ole valehtelua. Miehen nimen ääneen sanominen olisi paljon pelottavampaa.

Elsan perhe kuuluu poronhoitajien sukuun, eikä Elsa tiedä mitään parempaa kuin luonnossa liikkuminen, porot ja jokavuotinen poroerotus. Lapsi on vahva pärjääjä maailmassa, jossa saamelaisten perinteinen elinkeino on uhattuna monesta suunnasta. Ilmastonmuutos lyhentää talvia, kaivosteollisuus laajenee poronhoitoalueille ja osa kyläläisistä vihaa poroja, joiden annetaan laiduntaa vapaana. Näitä miehiä Elsakin pelkää; moottorikelkan avulla poroja kiusaavia ja kiduttavia terroristeja, jotka salametsästävät ja myyvät arvokasta poronlihaa pimeästi eteenpäin. 

Harvaanasutun alueen harvalukuinen poliisikunta on voimaton näiden varkauksien edessä, tai sitten täysin piittaamaton. Rikosnimikkeenä varkaus on saamelaisnäkökulmasta täysin puutteellinen, ikään kuin poro ei edustaisi heille muuta kuin omaisuutta. Kun Elsa kasvaa aikuiseksi, kylän saamelaisväestön tekemiä rikosilmoituksia on kertynyt jo sata, eikä poliisista ole ollut mitään hyötyä. Räikeä, rituaalinomainen teko tuo valtakunnallista huomiota, mutta poliisi ryhtyy tositoimiin vasta kun yksi terroristeista on kuollut hämärissä olosuhteissa.  

Hiljalleen kiihtyvä paksuhko romaani ei suinkaan ole pelkkää rikostutkintaa tai sen puutetta, kaikkea muuta. Se on hyvin kirjoitettu näkökulma saamelaisuuteen, sosiaalisiin ja kulttuuriperinteisiin, sukupolvien yhteiseloon, pohjoisen elämäntapoihin ja kahden rinnakkaisen elämäntavan välisiin konflikteihin. Varkaus kuvaa hyvin sitä painetta, johon ahtaalla elävä vähemmistökansa ajautuu, kun yhteiselo enemmistön kanssa ei suju tasa-arvoisesti, eikä valtapolitiikka edes ymmärrä mitä tarpeita kansalla on. 

Paineen alla poronhoitajat ahdistuvat ja masentuvat, suru siirtyy vanhemmilta lapsille ja viha koteloituu vaarallisella tavalla. Aikuistuttuaan rohkea Elsa yrittää saada poroille ja saamelaisille oikeutta, vaikka hänellä on itselläänkin surua, josta ei ole koskaan kunnolla puhuttu. Hänen veljensä ajautuu vieläkin ahtaammalle yhteisössä ja perheessä, jossa puhumattomuus on eräänlaista pärjäämistä ja kosketusta vältellään. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu, ja loppua suorastaan ahmin. Tämä ei johtunut pelkästään siitä, että varkausten määrä lisääntyy, roistot muuttuvat häikäilemättömämmiksi ja alkoholi sumentaa itsehillinnän. Se johtui myös siitä, miten upealla tavalla Laestadius käsittelee surua, vihaa, pelkoa ja kipeitä muistoja. Alkuun jopa tylsä kerronta kehittyy vähitellen väkevämmäksi ja intensiivisemmäksi. Sen psykologinen lataus on vaikuttava. Arvostan myös sitä, mitä kaikkea opin pohjoisesta kansasta ja sen näkökulmista. Ihana yksityiskohta on se, että romaanin luvut on numeroitu myös saamenkieleksi, ja muitakin saamelaissanoja on tekstissä mukana juuri sopivissa kohdin.

Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaastessa tämä menee kohtaan 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja joka sijoittuu Saamenmaalle. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy autiomaa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 51: A book published in 2022.

Annukka Cederlöf: Tiluksilla. Unelmani maalla

Annukka Cederlöf 2022. WSOY. 224 s. Lainasin kirjastosta.

Jos on törmännyt sosiaalisessa mediassa Tiluksilla-nimeen, tietää heti mistä tämä kirja kertoo. Ja sen vuoksi minäkin halusin lukaista tämän teoksen, sillä seuraan Tiluksilla-porukkaa Facebookissa ja Annukka Cederlöfin päivitykset ovat ehdottomasti oman someni herkkupaloja. 

Mutta miten kaupunkilaistyttö on päätynyt seitsenkymmenpäisen eläinkatraan emännäksi maatilalle Vihtiin? Cederlöfin haastatteluja löytyy myös lehdistä, mutta tässä teoksessa hän kertoo taustoista enemmän. Siitä, miten hevoshullu tyttö teki lapsena kaikkensa, että sai viettää vapaa-aikansa eläinten parissa. Miten tarkkaan hän säästi, että hänellä olisi varaa edes johonkin hevosiin tai poneihin liittyvään. Lähellä Helsingin keskustaa asuvalla perheellä ei olisi ollut mahdollisuuksia omaan poniin, mutta onneksi hoitoponeja löytyi.

Cederlöf kertoo myös perheen perustamisesta ja nuoren aikuisen ruuhkavuosista, joiden aikana hän päätti opiskella poliisiksi. Poliisin työssä hän pääsi ratsupoliisin tehtäviin, joka ei ollut poliisiksi hakeutumisen syy, mutta luonteva seuraus. Rohkeasti Cederlöf avaa myös työyhteisönsä kipupisteitä, organisaatiomuutoksia ja henkistä taakkaa, jotka saivat hänet vähitellen kyseenalaistamaan omat velvollisuutensa. Olisiko tärkeämpää noudattaa järjen ja kasvatuksen ääntä ja jatkaa kiltisti kuukausipalkkaisessa virassa, vai pitäisikö kuunnella tunteitaan ja irtisanoutua?

Maalle perhe oli jo muuttanut ennen kuin Cederlöfistä tuli kokoaikainen emäntä. Vihdissä avautui luonnon kiertokulku, vuodenaikojen vaihtelut, rauhallinen äänimaailma ja ennen kaikkea antoisa ja rutiinien palkitsema arki alati kasvavan eläinlauman kanssa. Isäntäkin pääsi vihdoin toteuttamaan itseään koneiden kanssa. Minulle ehdottomasti antoisinta olikin lukea, miten Tiluksilla alkaa vähitellen syntyä ja miten se kasvoi ensimmäiset vuodet. Miten tilalle saapui kanoja, kissoja, koiria, lampaita, vuohia, hevosia, poneja, aaseja ja lehmiä. Millainen tausta on kaikilla niillä suloisilla eläimillä, joihin olen tutustunut somessa ja joiden nimetkin osaan jo melkein ulkoa.

Teoksen kielestä tunnistaa hauskan postaaja-Cederlöfin, mutta toki kirja on kokonaisuutena vakavampi. Kustantaja on antanut kirjoittajalle luvan pysytellä omassa tyylissään, mikä on tavallaan tosi kivaa enkä olisi muuta odottanutkaan, mutta kustannustoimittaja olisi voinut vielä hieman siloitella tekstiin jääneitä pieniä esim. viittausvirheitä. Sujuvaa ja luonteikasta tekstiä siitä huolimatta ja imaisinkin sen yhdessä päivässä. 

Toivon Tiluksille paljon lisää ihanan arkisia päiviä, hassuja kommelluksia ja lämmintä yhdessäoloa! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 7: Kirja kertoo ystävyydestä. Goodreadsin haastekohdista tähän sopii 21: A book with Monopoly tokens on the cover. Blogipostauksen kirjasta löysin Kirjakaapin kummitukselta.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Matt Haig 2020. Englanninkielinen alkuteos The Midnight Library. Suomentanut Sarianna Silvonen. Aula & Co. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Matt Haigin teokset ovat minulle entuudestaan tuntemattomia, vaikka kirjailijan nimeen olen kyllä törmännyt. Kuuntelin hänen etähaastatteluaan kirjamessuilla ja mielenkiintoni heräsi. Sitten selasin vaihtoehtoja Goodreadsin haastekohtaan 48 (Best Book of the Month) ja siellä tämän teoksen olivat lukijat nostaneet yhdeksi viime vuosien parhaiksi, joten laitoin kirjan varausjonoon.

Pettymyksekseni Keskiyön kirjasto ei kerro lainkaan kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan tarinan kirjasto on paikka, jossa elämän ja kuoleman välitilaan jäänyt pääsee valitsemaan uuden luvun elämäänsä. Tällaiseen välitilaan päätyy 35-vuotias Nora, joka kokee epäonnistuneensa kaikessa tähänastisessa elämässään. Hänestä olisi voinut tulla huippu-uimari, hän olisi voinut menestyä bändin solistina, hän olisi voinut opiskella filosofian maisteriksi tai päätyä tutkimaan jäätiköitä Huippuvuorille. Hän voisi olla onnellisesti naisimissa tai surffaamassa lämpimässä Australiassa. Sen sijaan välit veljeen ovat väljähtyneet, hän menettää surkean työnsä ja hänen kissansa kuolee. Onko mitään syytä pysytellä elossa surkeassa elämässä?

Keskiyön kirjastossa Nora törmää lapsuudenaikaiseen kirjastontätiin, joka aikoinaan tuki häntä surun keskellä. Kirjastossa hän saa luettavakseen kirjan katumuksesta, kaikista niistä pienistä ja isoista asioista, joita hän katuu jättäneensä tekemättä tai asioista jotka ovat jääneet kesken. Nora pääsee kokeilemaan, millaista elämä olisi, jos hän olisi kussakin tilanteessa valinnut toisin. Mutta onko elämä hohdokkaampaa, kiinnostavampaa tai tyydyttävämpää noissa muissa vaihtoehdoissa? Mitä Noralle tapahtuu, kun hän pääsee todistamaan, mitä kaikkea elämässä olisi voinut tapahtua?

Haigin romaani oli yllätyksekseni eräänlainen self help -teos. Sen psykologinen puoli on toki melko taitavalla tavalla rakennettu ja sai minutkin päättämään, että turhasta katumuksen painolastista on päästävä eroon. Sen sanoma on, ettei koskaan ole liian myöhäistä valita elämälleen uutta suuntaa. Mutta kuten Nora sai apua kirjastonhoitajalta, ei syvästi masentunut ihminen taida kovin helposti päästä omille jaloilleen yksinään, vaan tarvitsee läheisten tai ammattilaisten apua. Kivalla tavalla tämä tarina on kuitenkin toivoa täynnä silloinkin kun elämä tuntuu epätoivoiselta, ja auttaa lopettamaan jossittelun kierteen, jos sellaiseen on päätynyt. Toimii siis samalla tavalla kuin esimerkiksi Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja.

Noran lempifilosofi on Henry David Thoreau, jonka ajatuksiin teoksessa viitataan usein, toki välillä muihinkin ajattelijoihin. Rinnakkaisten elämien mahdollisuudessa nojaudutaan tiettyihin fysiikan teorioihin, jotka eivät ihan avautuneet minulle, mutta toivat tarinaan mystiikkaa. Monipuolista taustatyötä on kirjailija siis tehnyt muuten melko kepeän teoksen vankistamiseksi. Ihan höpönlöpöä romaani ei sentään ole, jos se sai minutkin muuttamaan - tai ainakin yrittämään - asennettani menneisyyteen ja arvostamaan nykyhetkeä, mutta en ole ihan varma, olenko tarpeeksi vakuuttunut lukeakseni Matt Haigia toistamiseen. Oikein mukava tätä oli kuitenkin lukea parin illan ajan nukkumaan mennessä.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle. Goodreadsin haastekohdista valitsen kuitenkin kohdan 19: A book that involves alternate reality, alternate worlds or alternate history. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta varten tästä löytyy konsertti (6) ja Pohjoista lukuhaastetta varten tämän kannessa on kello (17). Romaanista lisää blogeissa Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut ja Lukupino.

Pirkko Saisio: Passio

Pirkko Saisio 2021. Siltala. 732 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tuntuu suorastaa juhlavalta kirjoittaa postausta Pirkko Saision Finlandia-ehdokkaana olleesta romaanista, niin suuri ja täyteläinen se on. Ja ihan erilainen, mitä olen Saisiolta aikaisemmin lukenut! Tukeva teos lähtee liikkeelle 1400-luvun Firenzestä ja kuljettaa lukijan vähitellen aikakausien ja vuosisatojen läpi aina 1950-luvun Helsinkiin.

Romaanin läpi kulkee omituisen, rumankauniin riipuksen tarina. Sen ympärillä on tietysti kullanhimoa, varkauksia, pakomatkoja ja perintökalleuden piilottelua, mutta myös väkevää uskonnollisuutta ja intohimoa. Riipuksen jalokivet matkaavat Firenzestä Venetsiaan, Wienin juutalaisten mukana Krakovaan luostariin, sieltä Volgan mutkaan Goluboje Selon pyhään ikoniin, Katariina Suuren kautta Viron Haapsaluun osaksi maalausta, ja lopulta osa kullasta päätyy Helsinkiin ja Arkangelin vankileirille asti.

Hänen edessään oli tie. Se oli uusi ja arvaamaton. Ja se oli pakko kulkea, hän ymmärsi sen nyt, vaikka se saattaisi tuhota hänet, ja luultavasti tuhoaisikin. Hän ei ollut valinnut tietä, tie valitsi hänet, ja se juoksi hänen edessään ja takanaan oikukkaasti kiemurrellen kuin Eedenin puutarhan käärme.

Riipusta tärkeämpää ovat kuitenkin kunkin aikakauden tarinat, luvut jotka ovat upeita kertomuksia jo itsessäänkin, mutta joista hentojen kytkösten kautta muodostuu yhdessä huima kokonaisuus. Tarinoissa on luostareita, ruhtinattaria, ankaria isiä, alistettuja ja valtaapitäviä, orpoutta ja köyhyyttä. Niissä solmitaan vääriä avioliittoja, karataan rakkaan kanssa, kärsitään vääryydestä, uskotaan tulevaisuus jumalan käsiin, otetaan riskejä, synnytetään aviottomia lapsia, tullaan hulluksi ja lähdetään mukaan luokkataisteluun.

Tarinat ovat tavallaan hyvin ajattomia, eikä aikakauden hahmottaminen ole niin tärkeää, aika vaikeaakin välillä, sillä vihjeet ovat pieninä muruina. Välillä googlasin ja tarkistin paikkoja, tapahtumia ja ihmisiä. Ihmiskohtaloissa kulkee aika vahvasti eri tavoin eriarvoisuus ja sen ilmenemistavat. On juutalaisten syrjimistä, on maaorjuutta, keittiöpiikojen alistamista ja armon varassa elämistä, on piilossa pidettävää seksuaalisuutta. On niitäkin, jotka kipuavat parempaan elintasoon taituruudella ja viekkaudella, mutta vahvasti mieleeni jäivät mm. Krakovan sisar Katarzynan velvollisuudentunto ja nöyryys, Andrei Mihailovits-reppanan epätoivoinen uskollisuus ja rakkaus sekä Linda Silverhavin herääminen luokkatietoisuuteen.

Sen verran pitkä lukumatka oli, etten kovin hyvin enää muista kirjan alkupään tapahtumia Firenzessä tai välillä Wienissä, mikä vähän harmittaa, mutta ehkä luen ne pätkät uudestaan. Erikoista, miten osa tarinoista tarttuu mieleen ja jää elämään, tuntuu pituuttaan painavammalta ja merkittävämmältä. Onneksi nyt kirjaa selatessani huomasin ihan ensimmäisen sivun tekstin, sillä se on kuin lahjanaru, joka sitoo kokonaisuuden vielä tiukemmin yhteen.

Entäpä Saision kerronta? Siinä on jotain ikiaikaisen ihanaa. Kieli on polveilevaa ja virkkeet saattavat olla taitavasti rakennetun pitkiä ja mahtipontisiakin, mutta teksti on uskomattoman eteenpäin vievää ja sujuvaa. Kieli on rikasta ja jotenkin ihmeellisesti korostaa kunkin aikakautensa piirteitä, oli kyseessä usko, ruokailutavat, vaatetus, perhesuhteet tai muut kulttuuriset ominaisuudet. Herkuttelin myös nimillä, joiden käyttöä Saisio ei välttele, päinvastoin, niiden toisto sai aikaan sen, että luin niitä itselleni välillä ääneenkin. Pientä mystiikkaakin tarinoissa välillä on, sillä rujon arjen ja köyhyyden rinnalla on ikoneja, kirkkoja ja hulluutta.

Upeasta romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Goodreadsin haastekohdista kuittaan numeron 50. A book that involves aging, or a character in their golden years. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii kohtaan 3: Perhejuhlissa.

Naistenviikko: Tiina Viitasalo: Hiljalleen virtaa joki

Tiina Viitasalo 2021. Omakustanneteos.

Päätän naistenviikon Tiinan nimipäivään ja samannimisen serkkuni pieneen teokseen!

Isoäitimme Helvi kirjoitti aikoinaan runoja keskipohjalaiseen sanomalehteen. Hän säilytti tekstit lehtileikkeinä kotonaan ja sitä kautta ne ovat säilyneet jälkipolville. Serkkuni Tiina innostui Helvin runoista pari vuotta sitten enemmänkin, ja halusi tietää, mitä niiden taustalla on ja onko runoja enemmänkin. Mistä runot kertovat ja missä välissä kuuden lapsen äidillä ja maalaistalon emännällä oli niitä aikaa kirjoittaa?

Runoja kootessaan Tiina huomasi, etteivät kaikki isoäidin säilyttämät lehtileikkeet olleetkaan tämän omia kirjoituksia, vaan niistä löytyi muidenkin aikalaisnaisten tekstejä. Selvitysten perusteella nämä kaksi muuta olivat himankalaiset Kerttu Kaarina Kanerva ja Helli Vaara. Isoäitimme Helvi Viitasalo oli niinikään syntyisin Himangalta, mutta asui aikuisikänsä Toholammilla. Runojen kokoamisen myötä Tiina alkoi kirjoittaa myös omia ajatuksiaan paperille. Näin syntyi teos, jossa pääsevät ääneen neljä tuttujen maisemien yhdistämää naista. Teoksessa on mukana valokuvia Keski-Pohjanmaalta Himangalta, Lohtajan Ohtakarilta, Toholammilta ja Lestijoen yläjuoksulta.

Kolmen naiset runot kertovat luonnosta ja kesäisistä hetkistä. Ne ihmettelevät ajankulkua ja elämää. Niissä on kaipuuta, joko menneeseen tai johonkin mitä ei ole. Entisajan elinkeinot ja elintaso näkyvät teksteissä hyvin. Perheenjäsenen kuolema on jättänyt surun ja varjoja, samoin köyhyys ja niukkuus. Mutta lapsuusmuistot ovat myös iloisia. Tiinan omissa runoissa välkkyvät niin ikään ajankulku, lapset ja arjen yksityiskohdat, mutta myös kauniit hetket ja rakkaat seudut.

Teoksen kokoaminen on kulttuuriteko, joka kunnioittaa himankalaisia naisia, heidän elämäänsä ja keskipohjalaista luontoa! Alla kuva isoäitini runosta, joka kosketti minua kaikkein eniten. 

Naistenviikko: Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara 2017. Like. 235 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Uskon, että tässä on teos, joka on monelle teistä jo hyvinkin tuttu - toivottavasti olette lukeneet sen jo paljon ennen minua, sillä kyseessä on merkittävä teos. Mutta mistä Hubaran esseekokoelma siis kertoo? Kirjan takakannessa on hyvä tiivistys: Ruskeat tytöt on keskusteluavaus ruskeasta suomalaisuudesta ja samalla ensimmäinen suomenkielinen kirja ruskealta tytöltä ruskealle tytölle.

Koko Hubaran esikoisteoksessa on paljon tärkeitä nostoja marginaalista; teemoja jotka ovat samaan aikaan yleisiä ja yhteiskunnallisia, mutta myös yksityisiä hänelle ja monelle Ruskealle tytölle. Teoksen toisessa osassa Painajaiset on erityisesti pohdintaa, josta koen että kirjan esittely on helpompaa aloittaa. Ehkä siksi, että se on enemmän yleistä kuin yksityistä, enemmän minullekin (valkoiselle) tuttua ja käsittelee teemoja, joiden kautta yksityisempiä asioita on (minun) helpompaa lähestyä.

Näen itseni näköisiä ihmisiä suomalaisessa mediassa yleensä vain silloin, kun aiheena ovat turvapaikanhakijat, islamisaatio, terrorismi, tyttöjen ympärileikkaukset, raiskaukset ja muut suututtavat tragediat --- Ei yhtään meikki- tai hiusvinkkiä Ruskealle tai Mustalle tytölle. Ei yhtään suomalaista Ruskeaa kirjailijaa, poliitikkoa, järjestötyöntekijää, aktivistia, äitiä, artistia, julkkista, henkilöä, elämäntarinaa - ei edes kapitalistia. Ei yhtään. Aivan kuin meitä ei olisi olemassa, Aivan kuin meillä ei olisi tarnoita, tyylitajua, ihania koteja, alkoholistivanhempia.

Yllä olevat katkelmat ovat luvusta nimeltään Tyttö sinä olet media. Hyvä esimerkki representaation ongelmasta, joka ylläpitää ei-valkoisten ihmisten näkymättömyyttä. Heitä esitellään mediassa vain, kun se sopii ylläpitämään kuvaa tietyistä teemoista. Ei-valkoisia pidetään marginaalissa ja tietynlaisissa rooleissa, sillä vaikka emme sitä olisi koskaan ajatelleet, valkoisuus on normi ja itsestäänselvyys, josta kaikki muut ovat poikkeus. Ja tämän muuttaminen on erityisesti Suomessa ollut todella vaikeaa ja hidasta.

Ruskeiden ihmisten häivyttämistä, marginalisoimista ja rodullistamista seuraa yksinäisyyden tunne, johon Hubaralla on niin ikään upea luku Yksinäisyys on tilastoharha. Hyvistä historiallisista ja ehkä nykypäiväänkin sovellettavista syistä meillä ei tilastoida etnisyyttä tai sen kokemusta, kuten mm. Yhdysvalloissa ja Kanadassa tehdään. Ei ihan ongelmaton menetelmä, mutta tekisi erinäköiset ja eritaustaiset ihmiset paremmin näkyväksi eikä kenenkään Ruskean tytön tarvitsisi pohtia yksin kotonaan, onko hän todellakin yksin. Toiseksi viimeinen kirjan luku käsittelee seksuaalista väkivaltaa, jolta Hubarakaan ei ole valitettavasti välttynyt, ja josta se ulkomaalaistaustaisten miesten valkoisiin naisiin kohdistama seksuaalinen väkivalta saa mediahuomiota muita enemmän, sillä sekin sopii yllä mainittuun representaatioon. Hubara muistuttaa rohkeasti, että raiskaajista kuitenkin lähes sata prosenttia on miehiä, ja oli tekijä kuka tahansa, naiskeho on lähes aina se, johon se kohdistuu.

Ulkomaalaistaustainen ja maahanmuuttajamies on myös Hubaran oma isä, Ruskea isä, jolle yksi luvuista - ehkä yksi koskettavimmista - on tavallaan omistettu. Ruskea isä ymmärtää, mitä Ruskealla tyttärellä saattaa kasvaessaan olla vastassa. Tämän jälkeen Hubara kirjoittaa kirjeen omalle tyttärelleen, kirjoittaa yhteenkuuluvuudesta, erilaisuudesta, parhaista hetkistä, anteeksipyytämisen tarpeesta, sukupolvien jatkumosta, geeneistä, pikkusiskoista ja rasistisista tilanteista. Kirje on kaunis ja henkeäsalpaavan henkilökohtainen.

Mitä sitten on kirjan ensimmäisessä osassa Unelmat? Hubara kertoo alakulttuureista, taiteenlajeista ja kirjallisuudesta, joista hän on löytänyt itsensä nuorena ja joiden avulla hän on pystynyt rakentamaan itsetuntoa Ruskeana tyttönä Vantaalla, Helsingissä, Suomessa. Esimerkiksi hiphop, josta hän on löytänyt jotain mihin samaistua tai kirjat, joista hän on löytänyt itselleen sopivat vuorosanat. Hubara kertoo, milloin on ymmärtänyt sen, ettei ole valkoinen, ja miten monella eri tavalla hän on ei-valkoinen, ulkonäöltään, jemeniläisyydeltään, juutalaisuudeltaan - samaan aikaan kun hänen kotimaansa on Suomi ja äidinkielensä on suomi. Mutta myös Israel, Jemen ja heprea. Ja miten kaikkea tätä on helpompi käsitellä vaikkapa Pariisissa kuin Helsingissä.

Teoria voi parantaa, ja ihminen voi tankata niin paljon kirjallisuutta oman viitekehyksensä liepeiltä kuin ikinä jaksaa. Se voi auttaa, lohduttaa, selittää pahimman yli, mutta se ei ole koskaan sama kuin puhdas, kirkas itseymmärryksen ja samastumisen kokemus maailmassa, jossa lähtokohtaisesti ei ole olemassa, mutta on kuitenkin sen verran olemassa. että kaipaa maata, jota lähtökohtaisesti ei saisi enää kaivata ja kokea omaksi kotimaakseen.

Hirvittävän mielenkiintoista on myös oppia pieniä yksityiskohtia Jemenistä ja siitä, miten jemeninjuutalaiset ovat päätyneet Israeliin, millaista Israelissa on ja mitä Hubara ajattelee luvatun maan väkivaltaisesta haltuunotosta. Mahdottoman hankala politiikka, ihanat lapsuusmuistot, epäjohdonmukaisuudet, hiljaisuus - melkoinen kombo. Ja tästä päästää takaisin siihen, mitä hiljaisuus ylläpitää myös täällä Suomessa. Vaikeita asioita - olivat ne rasismia tai jotain muuta - pitää pystyä katsomaan silmiin ja ne pitää myöntää ääneen, koska vasta sitten alkaa työnteko niiden murtamiseksi.

Ruskeat tytöt on tiivis ja upea pakkaus asioita, joita on mahdoton tiivistää yhteen blogipostaukseen, joten tässä niistä ne, mitkä minulle jäivät päällimmäisenä mieleen. Kirjasta ovat postanneet monet muutkin, kuten Luettua elämää, Mitä luimme kerran ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla (olin hieman yllättynyt kirjan luokituksesta!). Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 15: Turistikohteessa. Lue myös, millainen on Hubaran romaani Bechi.