16.1.2022

Maria Broberg: Veden varjot

Maria Broberg 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Bakvatten. Suomentanut Tiina Sjelvgren. Atena 2021. 283 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maria Brobergin esikoisteos on ollut Ruotsissa yksi ilmestymisvuotensa parhaista romaaneista. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin, kirjailijan kotiseudulle. Pieni poika katoaa 1960-luvulla ja hänen läheistensä elämää aletaan kelata auki edelliseltä vuosikymmeneltä alkaen, kun kyläkaupassa nuori Assar ja naimisissa oleva Margareta ihastuvat toisiinsa. Rakkauden ja kosketuksen nälkä on suuri, ja vaikuttaa tulevien sukupolvien elämään vielä vuonna 2008, kun kadonneen pojan jäännökset löytyvät yllättäen keväisen tulvaveden vuoksi.

Silloin pelko muuttui itse paholaiseksi. Se nosti esiin kaiken yksinäisyyden ja kaikki ne kerrat, jolloin hänet oli unohdettu. Se nosti esiin ikävät koulumuistot, kaikki häijyt huudot ja haukkumiset, jotka olivat menneet ihon alle. Se kuiski sanoja, joiden mukaan äiti ei osannut huolehtia Nilasista eikä Lars välittänyt tarpeeksi tullakseen taaskaan luvatusti kotiin. Hän oli raivoissaan molemmille, kun eivät osanneet ajatella, millaista heillä lapsilla oli.

Assar ja Margareta tapaavat aina kun voivat, vannovat rakkautta toisiinsa, mutta Margareta ei jätä perhettään. Hänen miehensä Hebbe on huomattavasti vanhempi ja kuolee pojan, Håkanin, ollessa vasta lapsi. Håkan ei unohda isäänsä koskaan, tämän rakkaus metsään ja kalastukseen jää perinnöksi poikaan, jota kiusataan koulussa. Myöhemmin äiti menee yhteen saamelaistaustaisen Larsin kanssa ja Håkan saa pikkuveljen. Vaativa lapsi roikkuu veljessään kiinni ja Håkan on ikäisekseen paljosta vastuussa, kun äiti ei saa otetta arjesta, vaan kulkee menojaan. Kaukana on myös Lars, sillä ikävä porojen luokse on suuri. Kun lapsi katoaa, Lars lähtee, eikä Håkanilla on muuta kuin syyllisyytensä ja surunsa.

Vuosikymmeniä myöhemmin Håkan asuu vanhaa kotitaloaan Petran kanssa, joka päättää selvittää vähäpuheisen miehen perheen salaisuudet. Naapurissa asuu edelleen vanha Assar, mutta kun lapsen ruumis löytyy, iäkäs Margareta antaa periksi ja kuolee. Miksei Håkan ole kertonut lapsuudestaan juuri mitään? Löytyykö enää Larsia jolle voisi kertoa Nilasin kuolemasta ja siitä mitä oikeasti tapahtui?

Veden varjoissa on epätoivoista rakkautta, yksinäisyyttä, pelkoa, kaikille niin tuttua puhumattomuutta ja kaipausta. Pienessä pohjoisruotsalaisessa kylässä juorut kulkevat ahnaasti, pojat kaipaavat isiään ja isät poikiaan. Pohjoinen on myös saamelaisvihan näyttämö, paikka jossa lappalaistausta lyö leiman, joka jää loppuiäksi ja muuttaa totuuden irvikuvakseen. Mutta vaietut asiat ja totuus tulevat tietysti joskus ilmi.

Hetkittäin hän olisi halunnut kertoa, miten kaikki on tapahtunut, päästää auringon sisään ja pelottaa elämäänsä hiipineen varjon tiehensä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä pelotti häntä.

Romaanin lähes ainoana naisena Margareta jää arvoitukseksi vahvasta halustaan ja rohkeudestaan huolimatta. Hän pelkää jotain, eikä uskalla tehdä valintoja. Petran osuus tarinan lopussa jää ohueksi ja mietin, miksi loppuun on tuotu ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija. Maaliin olisi päästy ilmankin. Romaanin miesten maailma tulee paljon lähemmäksi ja se kuvataan konkreettisemmin, vaellukset metsissä ja jokien varsilla, isien parhaat opetukset, tukinuitto ja luonnon merkitys. Kauniiden hetkien vastakohtana ovat teini-ikäiset pojat, jotka ovat kamalan raakoja toisilleen. Väkivalta kulkee verenperintönä.

Ihan teoksen ensimmäisillä sivuilla olin vähän että blääh, mutta hyvin pian teksti sai minusta vahvan otteen. Tarinassa on jotain sellaista väkevyyttä, joka kiehtoo, vaikka pinta on vähäeleistä ja jopa verkkaista. Pinnan alla on vahvoja tunteita ja voimakasta kipua. Etenkin nuoren Håkanin elämä satuttaa. Broberg ei anna valmiita eikä edes odettuja vastauksia, vaan jättää kysymykset auki tai ohjaa hahmojensa elämän arvaamattomaan suuntaan.

Vahvasta esikoisteoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjamuuri ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alaikäinen. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta kuittaan paikan metsä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 29: A book set on or near a body of water, ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 23: Kirja jossa kalastetaan.

14.1.2022

JP Koskinen: Haukansilmä

JP Koskinen 2021. Like. 466 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Koskisen Finlandia-ehdokas Tulisiipi (2019) oli niin hyvä romaani, etten epäröinyt aloittaa Haukansilmää, jossa on Tulisiivestä tutun Kuuran suvun varhaisempia vaiheita Amerikassa. Perheen pojat Veikko ja Yrjö ovat vielä varsin pieniä, kun he matkaavat laivalla Atlantin yli ja jäävät hetkeksi lupaavaan New Yorkiin. Perheen isä ei kuitenkaan ole tyytyväinen pieniin hanttihommiin, vaikka lapset ja äiti viihtyvät ihmisvilinässä erinomaisesti. Lännen lupaamat maat ja vapaus houkuttelevat, ja niinpä koti vaihtuu jälleen.

Preerian reunamilla on uudisasukkaiden pidettävä pintansa intiaaniheimoja vastaan. Asutuksen jatkuva laajeneminen ja Yhdysvaltain sisällissota ovat kiristäneet uudisasukkaiden, armeijan ja intiaanien välejä. Eikä Kuuran perhe ehdi olla kauankaan uusilla tiluksillaan, kun intiaanit kaappaavat Yrjön, englantilaiselta nimeltään Georgen. Hevosten ja aseiden kanssa taitava poika selviää kuitenkin hengissä ja hänestä tulee heimon arvostettu jäsen. Valitettavasti intiaanien elinolosuhteet heikkenevät vuosi vuodelta ja Yrjönkin - intiaaninimeltään Haukansilmän, Miehen Jota Hevoset Kuuntelevat - heimo pakotetaan reservaattiin.

Kaksi maailmaa riiteli minussa ja ne molemmat olivat julmia omalla tavallaan. Valkosilmien maailman jumalat olivat raha ja vallanhimo, niillä oli voima nostaa ihminen taivaaseen tai sysätä hänet helvettiin. Intiaanien jumalat olivat rohkeus ja ylpeys, jotka hulluuteen saakka pakottivat heidät vaarantamaan omansa ja muiden hengen. Siinä missä valkosilmät halusivat alistaa luonnon omalle vallanhimolleen ja muuttaa sen rahaksi, intiaanit halusivat elää luonnon ehdoilla, sillä se vaatii suurta rohkeutta.

George elättää itsensä preerialla vuosikausia, elää hevosenselässä, kulkee pitkiä matkoja ja päätyy milloin rancheille töihin hevosenkesyttäjäksi, milloin neuvottelijaksi valkoisten ja intiaanien välille. George näkee kauemmaksi kuin kukaan ja osaa rauhoitella hevoset paremmin kuin kukaan. Hän löytää takaisin perheensä luokse, mutta puoliksi intiaaniksi kasvaneena viihtyy paremmin itsekseen. Perheen tuttava, puhelias Bob pitää välillä nuorukaisesta huolen ja eteläiseltä tilalta löytyy myös New Yorkin sirkuksesta mieleen jäänyt Diana Knox. 

Haukansilmässä oli minun mieleeni hieman liikaa länkkäriä, mutta Tulisiiven lailla se on kuitenkin erittäin mukavaa ja paikoitellen mielenkiintoistakin luettavaa. Erityisesti Georgen intiaaneilta oppimat taidot ja luonnon ehdoilla eläminen oli kiehtovaa. Vaikka intiaanien kohtalo on romaanissa suuressa roolissa, Koskinen kuvaa historiaa ottamatta tulisieluisesti kantaa puoleen tai toiseen. Romaanin alussa kertojanääni on selvästi lapsen ja kerronta sen vuoksi hieman lapsekasta, mutta Georgen kasvaessa muuttuu kerrontakin vähitellen aikuisemmaksi. Tulisiivessä päähenkilöpojan elämä risteää historiallisten yksityiskohtien kanssa ja samalla tavalla Georgekin päätyy tekemään töitä historiasta tuttujen nimien kanssa. Lopuksi löytyy myös nainen, jonka kanssa mies päätyy laivamatkalle Suomeen.

Postaus kirjasta löytyy myös blogeista Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirjojen kuisketta. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään paikkoja ja tästä löytyy vuoret. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 15: A book without a person on the cover. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9, sillä kirja kertoo siirtolaisuudesta.

11.1.2022

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Miriam Toews 2018. Englanninkielinen alkuteos Women Talking. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 232 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Bolivialaisessa mennonniittasiirtokunnassa tapahtui hirveitä vuosien 2005 - 2009 välisenä aikana. Siirtokunnan naisia ja tyttöjä heräsi aamuisin tokkuraisina. Heidät oli huumattu, ja sen jälkeen pahoinpidelty ja raiskattu. Vuonna 2011 kahdeksan siirtokunnan miestä tuomittiin hyökkäyksistä. He olivat uskotelleet naisille näiden nähneen unia tai paholaisen kostaneen heille huonoista ajatuksista. Miehet olivat naisten uskonveljiä, naapureita tai jopa sukulaisia. Tämä on siis totta, ja tämän pohjalle perustuu fiktiivinen kertomus kahdeksan naisen keskusteluista kahden päivän ajalta.

Miriam Toews on itsekin kotoisin mennonniittaseurakunnasta, mutta Kanadasta. Yhteisöjä on maailmalla edelleen varsin runsaasti. He elävät yksinkertaista elämää, viljelevät maata ja välttelevät kontakteja maailmaan. Romaanissa olevan yhteisön naiset ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta koska he haluavat että heidän keskustelunsa kirjataan muistiin, he tarvitsevat avukseen miehen. August Epp on juuri palannut siirtokuntaan tultuaan karkoitetuksi sieltä aikaisemmin, pystyy säilyttämään salaisuuden ja kirjoittamaan muistiinpanot englanniksi.

Tarkoitus oli, että minä kirjaisin sen, naisten puheen. Elämän.

Naisten keskustelu läpikäy erilaisia vaihtoehtoja, mitä heidän pitäisi tehdä. Pitäisikö heidän jäädä naisia alentavaan yhteisöön ja pysyä vaiti, pitäisikö heidän jäädä ja taistella itselleen elintilaa, vai olisiko parasta lähteä? Kolmen eri sukupolven naiset pohtivat eri vaihtoehtojen seurauksia, ja omia tarpeitaan: turvaa, arvostusta ja uskoa, tilaa ajatuksille. Keskustelu polveilee, sen on vaikea pysyä aisoissa vaikka aikaa on vähän, mutta vähitellen naiset löytävät yhteisen tavoitteen ja alkavat toimia sen toteuttamiseksi.

Naisille ja tytöille on tapahtunut hirveitä, ja muistiin kirjattu keskustelu paljastaa miesten teoista jotain, mutta vain sen, minkä lukijan on tarpeen tietää. Naiset pohtivat anteeksiannon mahdollisuutta, suhdettaan Jumalaan ja uskoon, suhdettaan läheisimpiin miehiin, veljiin ja poikalapsiinsa. Naisilla ei ole paljonkaan tietoa maailmasta siirtokunnan ulkopuolella, joten heidän on punnittava myös sitä, miten he pärjäisivät ilman miehiä, ja tietysti myös sitä, ketkä lähtisivät heidän mukaansa. Naisilla on rohkeutta - se ei jää epäselväksi - mutta onko lähteminen rohkeutta vai pelkuruutta? Osoittaisiko suurempaa voimaa jäädä ja pyrkiä muuttamaan asioita?

Jos jäisimme Molotschnaan, hän sanoo, me naiset pettäisimme mennonniittauskon keskeisen periaatteen, joka on pasifismi, sillä jäämällä asetamme itsemme tieten tahtoen alttiiksi väkivallalle, sekä sille johon turvaudumme itse että sille jota kohdistetaan meihin. Antaisimme mahdollisuuden vahingonteolle. Olisimme sotatilassa. --- Oman uskomme mukaan olisimme syntisiä ja meiltä kiellettäisiin pääsy taivaaseen. 

Naiset puhuvat on syvästi vaikuttava teos, jossa vähäeleinen kerronta väkevöityy vähitellen. Keskenään hyvin erilaiset, mutta toisilleen ihailtavan lojaalit naiset kasvavat keskustelun edetessä erilaisiin rooleihin ja lukija oppii tunnistamaan heidän luonteenpiirteitään. Naisten välillä on lämminhenkistä kosketusta, sisarrakkautta ja tukea, mutta myös piikittelyä, arvostelua ja rajuja tunteenpurkauksia. Filosofisen pohdinnan lisäksi juuri tämä olikin yksi romaanin herkullisimmista puolista: sisäänpääsy ja naisiin tutustuminen. Keskustelun edetessä huomasin jo arvaavani välillä, miten vaikkapa tulisieluinen Salome tai viisas Agata reagoi uskonsisaren ajatuksiin. Hymyilin itsekseni, kun nuoret tytöt letittivät toistensa hiuksia, Ona vilkaisi innoissaan Augustia tai Agata antoi ohjeita dementoituneen vanhuksen pesuvedestä.

Postaus upeasta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 17. A book from NPR's Book Concierge. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan tällä maaseudun.

2.1.2022

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisma 2021. Like. 288 s. Sain lahjaksi.

Minun on saatava todiste olemassaolostani niin, että muutkin näkevät minut. Sellaisena kuin itse haluan. On aika ottaa oma kuvani haltuun.

Pienelle paikkakunnalle muuttaneella somevaikuttajalla - tai sellaiseksi tähtäävällä - ei mene hyvin. Hän on päätynyt myymään epämääräistä terveystuotetta, mutta myynti ja verkostointi takkuavat pahasti. Hänellä on taito ottaa valokuvia itsestään ja ympäristöstään kaikkien sometaiteen sääntöjen mukaan, mutta silti instagramiin eksyy kuvia väsyneestä, meikittömästä nelikymppisestä naisesta ja tämän nuhjuisesta asunnosta. Pian nainen on korviaan myöten pyramidihuijauksen ja verkko-ostosten aiheuttamissa veloissa.

Kahdessa aikatasossa - koronaepidemian puhkeamisen kynnyksellä ja puoli vuotta myöhemmin - etenevä romaani paljastaa heti alkuunsa, että tarina päättyy vankilaan, mutta miksi. Miksi hän on muuttanut äitinsä omistamaan asuntoon, johon äidillä on näköyhteys. Naisen mies käy päivisin töissä, eikä ole tilanteen tasalla, kunnes korona pakottaa miehen etätöihin ja osa-aikaiseen lomautukseen. Postiluukusta tipahtelevat karhukirjeet, terveystuotearsenaali ja syömättömyys on pidettävät tarkemmin piilossa.

Nimettömänä pysyvällä minäkertojalla on selvästikin takanaan rankka lapsuus ja nuoruus, koulukiusaamista ja väkivaltaa, mutta parisuhteessakin on jotain, mistä lukija ei ihan saa selvää. Miksi esimerkiksi illan yhteenotot tai pahantuulisuudet vaihtuvat lähes aina ihaniin aamupaloihin ja anteeksiantoon? Lukijalle ripotellaan vähitellen vihjeitä menneisyydestä, mutta mikä niistä on totta ja mikä naisen lääke- ja nälkähuuruista mielikuvitusta? Kuumottavaa tilannetta pahentaa miehen veljen muuttaminen niin ikään näköyhteyden päähän äidin naapuriin. Onko sattumaa, että tämän nuori tyttöystävä on samannäköinen kuin kertoja aikoinaan? Miksi nainen ottaa hedelmäveitsen mukaansa, kun lähtee viemään roskia?

Niin lukija kuin kertojakin ovat kai samaa mieltä kuitenkin siitä, että naisen äitisuhde on se, mikä selittää ainakin huonon kehonkuvan ja vaihtelevat anoreksia- ja bulimiakaudet. Hyvää tarkoittavalla äidillä on omituisia harrastuksia, jotka vaikuttavat myös tarinan loppuratkaisuun. Lukija pidetään loppuun asti pimennossa monien asioiden paikkansapitävyydestä, eikä loppukaan ihan kaikkea paljasta. Syyllisyyttä nainen toki tuntee monestakin asiasta - kukapa meistä ei - mutta vankilaan päätymisen syy selviää vasta viimeisillä sivuilla.

Kuisman teoksen naisessa ja hänen vainoharhoissaan on samaa kuin esimerkiksi A. J. Finnin bestsellerin Nainen ikkunassa päähenkilössä. Lääkehuuruisuudesta puolestaan tulee mieleen Ottessa Moshfeghin erikoinen romaani Vuosi horroksessa. Äidin käyttäytymisen vaikutusta lapsiin on hyödynnetty monienkin romaanien teemoissa, kuten vasta lukemassani Koko Hubaran Bechissä tai vaikkapa Delphine de Viganin omaelämäkerrallisessa teoksessa Yötä ei voi vastustaa

#Syyllinen on vetävällä tavalla etenevä romaani, jossa on jännärin piirteitä. Toisaalta #Syyllinen on myös satiiri somemaailman aiheuttamille paineille ja niihin lankeavia ihmisiä kohtaan. Sujuva kerronta ja häshtägien aiheuttama hyrähtely saivatkin minut suorastaan ahmimaan kirjan. Ajankohtaista on myös koronan ilmeneminen ja vaikuttaminen tapahtumiin - ensimmäinen lukemani teos, jossa nykypandemia näkyy! Ne kolme Kuisman teosta, jotka olen lukenut, ovat kivalla tavalla keskenään erilaisia, vaikka niissä onkin ehkä yhtymäkohtia, kuten reaalimaailman ja vainoharhojen sekoittuminen toisiinsa. Viides vuodenaika on kertomus hyväksikäytöstä, sairaasta väkivallasta ja lapsen keinoista selviytyä - eli jotain samaa kuin #Syyllisessä, mutta mukana on fantasiaelementtejä ja tyyli on erilainen. Finlandia-ehdokkaaksi valitussa Kerrostalossa puolestaan eletään kuin dystopiassa ja kerronta on sirpaleisempaa. 

Koukuttavasta romaanista myös blogeissa Tuijata, Kirjojen kuisketta ja Kirjarikas elämäni. Vuoden ensimmäinen lukemani kirja menee Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai somepäivityksiä. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastepaikoista tästä löytyy vankila, ja Goodreadsin ATY-haasteesta täyttyy kohta 5: A book by an author wit two sets of double letters in their name.

1.1.2022

Vuoden 2021 superlatiivit

Hyvää alkanutta vuotta 2022! 

On aika katsoa menneeseen vuoteen. Goodreadsin ja Helmetin lukuhaasteen tilastojen perusteella olen antanut täydet viisi tähteä neljälletoista teokselle vuoden 2021 aikana. Näistä valitsin osan ja koostin alla olevan listan superlatiiveittain. Kaikki kirjat eivät edusta vuoden 2021 tuoreinta kirjallisuutta, sillä olen toki lukenut aikasemminkin julkaistuja. Näin koosteeseen nousi yllättäen aika monta toisiaan täydentävää teosta, joko samalta kirjailijalta tai samasta teemasta. Kirjojen perässä on ilmestymisvuosi ensin alkuperämaassa, sitten Suomessa.

Pakahduttavimmat

Katja Kallion Säkenöivät hetket (2013) ja Tämä läpinäkyvä sydän (2021)

Toisiinsa linkittyvät romaanit, joiden tyylistä kirjoitin näin: Katja Kalliolla on uskomaton kyky hahmottaa ja sanoittaa juuri ne ihmisten väliset pienet nyanssit, ohikiitävät hetket ja tunteenpoikaset, jotka ovat meille kaikille hyvin tuttuja, mutta joiden emme ehkä tienneet olevan olemassakaan. Tällaiset yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon.

 

Ajankohtaisimmat

Richard Powersin Ikipuut (2018, 2021) ja Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula (2021) 

Voiko luontoa ja puita olla kunnioittamatta enää Ikipuiden jälkeen? Meitä isommat, hitaammat, vanhemmat ja kestävämmät eliöt hallitsevat maailmaa, vaikuttavat säähän, ruokkivat muuta luomakuntaa ja jopa tuottavat ilman, jota hengitämme. Markkulan teoksessa luonto, ilmastonmuutos, katoavat kulttuurit ja sukupolvien yli siirtyvä suru ovat voimakas ja sydäntäsärkevä yhdistelmä.

 

Rakkain

Terhi Törmälehdon Taavi (2021)

Serkkuni Terhin isoisästään kirjoittama romaani on ristiriitaisia tunteita herättävää tekstiä, mutta niinhän sodat ovat. Se on tyly ja järkyttävä, mutta myös todella koskettava ja jopa jännittävä. Kaikessa moninaisuudessaan se on hyvin inhimillinen. Erikseen on mainittava kaikkitietävä kertoja, jonka rooli tekee teoksesta ihan omanlaisensa. Et sinä katso pakenevaa joukkoa siviilejä ja sano: herkullinen maali. Et sinä saatana niin sano.

 

Rankimmat

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (2017, 2018) ja Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie (2016, 2021)

Anyurun teoksesta kirjoitin: Tuo synkkä tulevaisuudenkuva on kuitenkin kaiken keskiössä ja romaanin pelottavien viesti - se miten siltä voisi välttyä, miten välttää ihmisten lisääntyvä julmuus, miten pitää toivoa yllä, ettei Ruotsi muutu muslimeille mahdottomaksi paikaksi elää ja asua. -- kielelliset yksityiskohdat tekevät tekstistä mukavaa lukea, väliin tekee mieli lukea sitä ääneenkin. Kiitos siitä Outi Mennalle, joka on välittänyt kielellisesti kirjavan kokonaisuuden uskomattoman taitavasti suomeksi.

Whiteheadin teos kertoo orjista ja orjakaupasta. Kirjoitin blogissa, miten Whiteheadin toteava ja tiivis ilmaisu auttaa lukemaan eteenpäin silloinkin kun tapahtumat ja koettelemukset järkyttävät. Ikävään ja suruun ei jäädä missään vaiheessa vellomaan, vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin Coralla kuin lukijallakin. Sinnikkyys ei anna tilaa murtua, vaan katse on eteenpäin.

Parhaat yhdessä

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet (2018, 2020), Unohda minut (2016, 2017) ja Eloonjääneet (2020, 2021)

Ruotsalaisen Schulmanin autofiktiiviset teokset kertovat äidistä, isovanhemmista ja veljeksistä. Koskettavat ja tarkkanäköiset teokset ovat ilmavaa mutta painavaa luettavaa, ja täydentävät hienolla tavalla toisiaan. Kertoja, päähenkilö, on aina se, joka tarkkailee jatkuvasti muiden mielialoja, pyrkii tasapainottamaan tunnelmaa ja miellyttämään muita. Tahtoisin hänen tietävän kaiken siitä, millaista minulla oli. Tahtoisin kertoa hänelle siitä, kun minä olin poika ja hän oli äiti. Kun hän makoili päivät pitkät makuuhuoneessaan - tahtoisin hänen tietävän, millaista meillä oli oven toisella puolella. Tahtoisin hänen ymmärtävän, kuinka pettyneeksi tunsin itseni.

Piristävin

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2019)

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

 

Paras esikoinen

Meri Valkaman Sinun, Margot (2021)

Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittanut teos yhdistää upealla tavalla yhteiskunnallisen ja yksilötason murroksen, jotka molemmat jättävät pitkät jäljet. Valkama osoittaa, miten itäsaksalaisten oma historiankerronta on unohdettu länsimaisen alle ja miten pakkoliitosta ei ole vieläkään selvitty. Yksilötasolla romaani saa pohtimaan muistamisen ja unohtamisen merkitystä, lapsen kokemusta ja rakkauden voimaa.

 

Mitä muuta luin? Valtaosa 70 vuoden aikana lukemastani teoksesta on naisten kirjoittamia. Naisten osuus on kasvanut vuosi vuodelta, eikä se ole ollut täysin tarkoituksellista - näin vaan on käynyt. Ehkä naisten kirjoittamat kirjat ovat herättäneet mielenkiintoni useammin. Noin neljännes kirjoista on kotimaisia teoksia. Tämä luku on ollut joskus suurempikin, mutta tänä vuonna moni käännöskirja on ollut suorastaan pakko lukea, ja etenkin dekkarilukemistoni on hyvin käännösvoittoista. Suurin osa kirjoista on 2000-luvulla julkaistuja, ihan jopa viime vuosina, ja tähän vaikuttaa tietysti se, että yritän seurata mitä kirjallisuusrintamalla tapahtuu. Kun mielenkiintoisia kirjoja julkaistaan kovaa tahtia, ei aika riitä vanhemmille teoksille. 

Luen edelleen hyvin vähän muuta kuin aikuisten romaaneja: tietokirjoja muutamia, sarjakuvia ja lanua harvoin, runoja en juuri lainkaan. Lukuhaasteisiin osallistun kuitenkin jatkuvasti, mikä osaltaan laajentaa perspektiiviä. Niistä koko vuoden kestävät yleensä Helmetin 50 kirjan haaste ja Goodreadsin Around the Year in 52 Books. Seinäjoen kaupunginkirjastolla on kivoja hieman lyhyempiä haastelistoja vuosittain eri aihepiireistä. Vastaavien haasteiden kanssa aloitan myös vuoden 2022.

Mitkä kirjat olivat sinun suosikkejasi vuonna 2021? Miten aloitat lukuvuoden 2022?

31.12.2021

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava 2021. Tammi. 284 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli ehdottomasti joululahjalistalla ja ihanaa, että sain sen! Kävin kuuntelemassa Elorannan ja Jalavan haastattelua Helsingin kirjamessuilla, mikä vahvisti entuudestaan kiinnostustani kirjaa kohtaan. Olen itsekin eräällä tavalla kielen asiantuntija, mutta voi miten nautinkaan uusimmasta tiedosta ja yksityiskohdista, joita en vielä tiennyt. Kuten kirjoittajat toteavat, kattavaa kansantajuista teosta suomen kielestä kirjoitetaan hyvin harvoin.

Teoksen ensimmäinen luku pureutuu sanojen merkityksiin. Käydään läpi sanojen entisiä ja muuttuneita merkityksiä, konkretian muuttumista abstraktiksi, monimerkityksisyyttä, johdinten vaikutusta merkityksiin ja muutoksiin, homonymiaa eli samalta näyttäviä mutta erimerkityksisiä sanoja, sukunimien etymologiaa ja vierasperäisiä sanoja. Mitä tarkoittavat esimerkiksi nimen Korhonen osat korho ja nen? Mitä tarkoitti ennen saivarrella? Luku päättyy kuvaamaan myös sijamuotojen, kuten elatiivin tai partitiivin, merkityksissä tapahtuneita muutoksia.

Toinen luku pyrkii selittämään ja kuvaamaan, miten kielestämme tuli suomen kieli. Mistä on lähtöisin vaikkapa kielen taipuisuus - onko se geneettistä vai sittenkin naapurista lainattua. Mitä reittiä kantakielten puhujat tulivat nykyiselle Suomenniemelle ja millaisina kielen eri vaiheet ovat kulloinkin ilmenneet, mitkä naapurit ja kauppakumppanit ovat milloinkin vaikuttaneet kielen kehittymiseen. Millä tavalla ympäristö vaikuttaa kieleen ja sen sanastoon?

Lainakerroksia on ihan valtavasti ja ihan arkisessakin sanastossamme on lukuisia lainasanoja eri aikakausilta, kuten ohra, puuro ja isä. Naapurit ovat vaikuttaneet myös nimiimme, kuten vaikkapa germaanikielet Huittisiin. Kolmas luku jatkaa kielen lainakerrosten kanssa: jumala on saapunut kaukaa, tytär hieman lähempää balteilta, raamattu slaaveilta ja laki skandinaaveilta. Kannattaa muistaa myös pitkä rinnakkaiselo saamelaisten kanssa. Joskus lainasanat myös liikkuvat edestakaisin ja niitä saatetaan lainata myöhemmin uudestaan. Miksi muuten joulujuhlassa olisi tuplasti sama asia? Kolmannessa luvussa pohditaan myös sanojen deskriptiivisyyttä ja onomatopoetiaa. Mielenkiintoista ja minulle melko uutta asiaa oli katsaus slangin kehittymiseen ja sen ainesosiin.

Neljännessä luvussa selvitetään muun muassa, millaisia lakeja äänteenmuutosten taustalla on ja millaisia äänteitä meillä on joskus ollut, vaikka enää niistä on jälkiä vain taivutusmuodoissa, kuten tapa - tavat. Nimistöntutkijat ovat joskus päätelleet liikaa kirjakielen perusteella ja karttaamme on jäänyt väärinymmärrettyjä nimiä, kuten Sodankylä. Harhaanjohtavaa on joskus myös olettaa, että sanan perusmuoto olisi muita muotoja korkea-arvoisempi tai vanhempi.

Teoksen lopuksi sopii lyhyt katsaus suomi-sanan alkuperän selityksiin eri aikoina. Tutkimus kehittyy ja menee eteenpäin ja ehkä jonain päivänä tiedämme varmemmin kielemme ja maamme nimen alkuperän, mutta suo-sanalla tuskin on mitään tekemistä sen kanssa, sen voi jo sanoa varmaksi.

Eloranta ja Jalava ovat kirjoittaneet tärkeän teoksen mukavalla tyylillä. Sinänsä pitkät luvut jaksottuvat kivan lyhyiksi alaluvuiksi ja kappaleiksi, ja minä ainakin pidin kovasti siitä, että kirjaa oli helppo lukea vähän kerrallaan tai halutessaan uppotua siihen pitkäksi aikaa. Vaikka terminologiaa onkin paljon, se selitetään hyvin ja asiaan vihkiytymätönkin ymmärtää tekstiä hyvin, kunhan vain on asiasta kiinnostunut. Kirja saattaa myös aiheuttaa kiinnostusta sellaisissa, jotka eivät ole kielemme piirteitä aikaisemmin pohtineet, sillä hauskoja esimerkkejä on runsaasti ja lukija saa usein yllättyä. Teoksesta voisi aivan hyvin ottaa paloja vaikkapa osaksi opetusta melkein millä tahansa kouluasteella. 

Kirjasta myös blogeissa Luettua elämää, Tuijata ja Kirjapino.

Koko Hubara: Bechi

Koko Hubara 2021. Otava. 208 s. Lainasin perheenjäseneltä. Kuva kustantajan.

Kerroin eilen serkulleni, että yksi syy miksi pidän Bechistä niin kovasti, on Koko Hubaran suorasukainen ilmaisutapa. Teksti ei pidättele, se ei pysähdy tunnelmoimaan eikä se viivyttele. Bechi on väkevää luettavaa ja jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Tämän esikoisromaanin olisi suonut näkyvän syksyn palkintoehdokkaissa!

Romaanin nimihenkilö Bechi on sopinut tapaamisen äitinsä Shoshanan kanssa kahvilaan kertoaakseen tälle raskaudestaan. Kertominen ei ole helppoa, sillä mikään näiden kahden suhteessa ei ole helppoa. Bechin mielestä äiti on yrittänyt aina liikaa olla läsnä sen sijaan että olisi rehellisesti oma itsensä, kirjailija. Naisten välillä on rakkautta, mutta myös paljon turhautumista, ärtymystä ja väärinymmärrystä. Asioiden piilottelua.

Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu. 

Shoshana, jemeninjuutalaista sukua, on muuttanut Suomeen, vaikka hänen Suuri Suunnitelmansa oli päätyä Pariisiin. Hänen välinsä omiin vanhempiinsa viilenivät jo teini-iässä, joten kohdalle osuvan Hannun mukaan oli tavallaan helppo lähteä. Suomen kielen nainen opettelee nopeasti, jotta pääsisi kirjoittamaan kielellä, jonka puhujat ovat kylmiä, tasapaksuja ja ennakkoluuloisia. Shoshana osaa kuitenkin repäistä, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Pian tyttären syntymän jälkeen avioliitto päätyy eroon. 

Vaikka romaanin nimi on Bechi, minusta tuntui että luen enemmän Shoshanasta kuin hänen tyttärestään. Tyttären nimikin tulee äidin kadonneelta isoveljeltä. Teos on ennen kaikkea äitien ja tytärten välisten kipeiden suhteiden tilitystä. Jokaista irtiottoa äideistä tuntuu leimaavan katkeruuden tunne, edellisen sukupolven kyvyttömyys rakkauteen tai aitoon läsnäoloon. Johtuuko siitä, että jokaisella naissukupolvella on omat haavansa ja tapansa selviytyä uudessa kotimaassa. 

Äitiyden teema vahvistuu loppua kohti, kun epilogissa Shoshanan äiti Rivka saa puheenvuoron. Vanhan naisen elämää Maassa edeltää lapsena solmittu avioliitto, yhden pojan kuolema ja pian uuteen, luvattuun maahan saapumisen jälkeen toisen pojan katoaminen. Vasta epilogissa Hubara nivoo naisten tarinan osaksi Israelin kipeää politiikkaa, vaikka vihjeitä siitä toki on jo aikaisemmin. Myöhemmin Suomessa Bechin humalainen yö, kosketuksenjano, hedelmöittymisen hetki ja Shoshanan maaninen siivoushulluus ovat kuin jatkumo sille, mitä isoäidille tapahtui vuosikymmeniä aikaisemmin.

Romaani on kaiken muun ohella vahvasti myös kertomus maahanmuutosta ja uuteen sopeutumisesta. Shoshanan irtautuminen oli valinta siinä missä hänen vanhempiensakin lähtö Jemenistä, mutta syyt olivat tyystin erilaiset. Tiiviiseen romaaniin mahtuu paljon suuria teemoja, joista on kirjoitettu ennenkin, mutta tuskin ihan tällä tavalla. Bechi on sivumääräänsä paljon enemmän, ja pidin kovasti siitä, miten se tiiviydestään huolimatta hengittää ja jättää lukijalle tilaa ajatella ja päätellä itse. Se on kuin käärö, josta avautuu koko ajan lisää täytteitä.

Totesimme eilen serkkuni kanssa, että Hubaran teoksessa herkkua on myös sen dialogi, välillä myös sen puute. Etenkin Shoshanan ja Bechin välinen vuoropuhelu on tylyä, lyhytsanaista ja aitoa. Niin tuttua, että tunnelma välittyy heti, ja sanomatta jätetyt sanat pystyy täydentämään itse. Hubara pystyy tavoittamaan toisilleen läheisten ihmisten suhteesta jotain hyvin universaalia ja silti omakohtaista ja hyvin osuvaa. Ja ehkä se, miten äidin ja tyttären välinen kommunikointi on edelleen niin hankalaa, kertoo jotain asioista, joista ei ole koskaan puhuttu. Onneksi he soittavat isoäidille. Onneksi Bechi avaa vihdoin ja viimein äitinsä kirjoittaman omaelämäkerrollisen teoksen.

Kun mutsi kirjoittaa, mä näen millainen se olisi jos se ei olisi koskaan saanut mua. Se näyttää paremmalta niin.