Samantha Harvey: Kiertoradalla

Samantha Harvey 2023. Englanninkielinen alkuteos Orbital. Suomentanut Johanna Laitila. Otava 2025. 170 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Tänä vuonna viikkoon osuu vain tämä yksi postaus, mutta onneksi se sattui olemaan naisen kirjoittama.

En kovin helposti lainaa kirjaa, joka on sijoitettu Scifi-osastolle, mutta jos hyvän kirjavinkin saa jostakin muualta kuin kirjastosta, saattaa huomaamattaan lukea scifiä. Ja sitä paitsi olen kovasti pitänyt tähänastisista lukemistani scifi-teoksista, joten ennakkoluuloni on täysin aiheeton.

Kiertoradalla sijoittuu avaruuteen, avaruusasemalle, joka kiertää Maata. Sen kyydissä on neljä astronauttia ja kaksi kosmonauttia. Avaruusasema kiertää Maan kuusitoista kertaa yhden vuorokauden aikana. Kyllä, työntekijöiden vuorokausirytmi menee sekaisin, mutta auringonnousuihin ja -laskuihin he eivät kyllästy. Aamu valkenee milloin Amazonilla, milloin Siperiassa. Yö peittää kaiken alleen niin Alpeilla kuin Intian valtamerelläkin. Kirjassa on myös kartta, josta kiertoja voi seurata.

Tavallaan siis yhdenpäivänromaani, mutta sen luvuissa kyllä kerrotaan paljon muutakin kuin tuosta yhdestä vuorokaudesta. Lukija pääsee mukaan aluksen rutiineihin ja arkeen, jossa esineet on kiinnitettävä huolellisesti tai annettava niiden kellua. Koneita ja laitteita on huollettava. Joku heistä kasvattaa jotain ja tekee tieteellistä tutkimusta. Toinen ottaa valokuvia valtavasta taifuunista Kaakkois-Aasian yllä. Kolmas suree matkan aikana kuollutta äitiään Japanissa. 

Miehistön jäsenet ovat yhteydessä Maahan, mutta ikävästä ja avaruuden aiheuttamasta omituisesta olotilasta huolimatta he eivät olisi missään muualla. Näkymä Maahan on niin järkyttävän kaunis, ettei se lakkaa hämmästyttämästä, siihen ei leipiinny. Neljänsadan kilometrin korkeudesta erottaa värejä, vuoristoja, meret, suurimmat joet, öiset suurkaupungit ja aavikoiden sävyt. Näkymä ja sen kuvaus ovat lumoavan kaunista, ja romaani on ehdotonta rakkautta planeettamme kohtaan.

Harvey on luonut ihastuttavan omaperäisen romaanin, jossa kuuden ihmisen tarinat kalpenevat planeetan rinnalla. Miehistön ajatukset ja toiminta aluksella tuovat romaaniin sopivasti rakennetta ja ryhtiä, mutta etusijalla on heidän katseensa kohteena olevat maisemat. Ja he tunnustavat itsekin tekevänsä matkaa ja työtään ihmiskunnan ja planeetan, eivät itsensä vuoksi. Hieman silti turruin jatkuvaan kuvailuun, joka kävi välillä listamaiseksi. Siitä pieni miinus - muuten olen erittäin tyytyväinen, että tällainen Booker-palkittu scifiteos tuli vastaan.

Viime vuoden naistenviikko näyttää jääneen minulta myös juhlimatta, mutta tässä muutama teos, jotka kirjailijoiden nimien (nimipäivien!) perusteella olisi voinut hyvin nostaa joko viime tai tämän vuoden naistenviikon postauksiin: Kristin Hannah: Sodan sisaret, Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat, Jenni Räinä: Veden ajat ja Vaino sekä Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. Erinomaista luettavaa kaikki viisi!

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barbery 2006. Ranskankielinen alkuteos L'Élégance du hérisson. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus 2010. 374 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa kiva, että lukupiirimme valitsi tämän seuraavaksi kirjaksi, sillä sen nimi oli hyvinkin tuttu. Veikkaan että kirja on ollut joskus lukulistallani ja ehkä jopa lainassa, mutta se on jostakin syystä jäänyt lukematta. Ilmestyttyään kirja on ollut jonkinmoinen sensaatio, eikä pelkästään Ranskassa, vaan monissa muissakin maissa. Siitä on myös tehty elokuva vuonna 2009.

Romaani on sekoitus monenlaista ja on varmasti senkin vuoksi tavoittanut niin paljon lukijoita. Siinä on yhteiskunnallista satiiria ja suorastaan pilkkaa yläluokkaisia kohtaan. Se antaa äänen ihmisryhmälle, joka meillä Suomessa taitaa olla melko tuntematon, mutta joka ilmeisesti on näkymätön osa varakkaita pariisilaiskortteleita. Siilin eleganssissa on myös runsaasti filosofista pohdintaa, mikä pieninä annoksina olisi ollut juuri sopiva määrä, mutta liian pitkinä pohdintoina etäännytti minua hieman. Sen sijaan pidin kovasti taiteesta, viittauksista venäläiseen kirjallisuuteen ja japanilaiseen kulttuuriin, vaikka en jälkimmäistä niin tunnekaan. Sen sävyssä on myös viime vuosina kovin tutuksi tullutta feelgood-kirjallisuutta, mikä tekee kokonaisuudesta kevyehkön.

Renée Michel on siis hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartija ja leski. Hän pyrkii olemuksellaan täyttämään sen oletuksen, joka yhteiskunnalla on ovenvartijarouvista: hiljainen, vähäpuheinen, kouluttamaton ja näkymätön ihminen, jolla ei ole omia mielipiteitä eikä tyyliä. Renée on kuitenkin pohjimmiltaan kaikkea muuta. Hän ei saanut käydä kouluja lapsuuden jälkeen ja päätyi naimisiin hyvin nuorena, mutta oikeasti hän rakastaa kirjallisuutta ja imee tietoa tuosta vaan. Eräänä päivänä hänen suojakuoreensa murenee pieni rako, kun hän paljastaa uuden asukkaan kuullen repliikin Tolstoin kirjallisuudesta.

Toinen erakko samassa talossa on 12-vuotias Paloma Josse, joka ei tunne kuuluvansa perheeseensä. Hän tietää, että hänen kohtalonsa on päätyä samanlaiseen elämään kuin kaikilla muillakin hänen rikkaassa kuplassaan ja on siksi päättänyt päättää elämänsä. Tyttö ei halua tyhjänpäiväistä, porvarillista elämää, vaan jotain arvokkaampaa. Sama uusi asukas, joka paljastaa Renéen älykkyyden, herättää myös Paloman kiinnostuksen. Siilin piikkien alla taitaa molemmilla olla jotain ainutlaatuista.

Herkullista romaanissa on se, miten ovenvartija ja nuori tyttö arvostelevat koppavia ja turhantärkeitä asukkaita, ja miten Renée kuvaa elämäänsä yhteiskuntaluokan asettamissa rajoissa. Herkullista, joskin aika imelää on myös se, miten tuo uusi asukas, rikas japanilainen herra, toimii vastoin normeja, aiheuttaa hämmennystä ja saa erakot yhteen hämmästyttävän helpolla tavalla. 

Teos rakentuu niin Renéen minäkertojan luvuista että Paloman päiväkirjamerkinnöistä. Niissä on mukavasti omanlaisensa tyyli ja etenkin Paloman lyhyemmissä luvuissa selkeä nuoren, kasvuiässä olevan ääni. Kansiliepeen mukaan kirjailija on toiselta ammatiltaan filosofian opettaja, joten en ihmettele filosofisen pohdinnan määrää tarinassa, vaikka minulta se hieman ohi menikin. Muuten romaani on lempeällä tavalla viisas ja toivoa täynnä.

Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos

Patricia G. Bertényi 2026. Tammi. 333 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Olen aivan ihastunut näihin Bertényin sairaaladekkareihin! Kuvitteelliseen Aboan kaupunkiin sijoittuvien jännäreiden päähenkilönä on ikääntyvä Janka Vitéz, unkarilaistaustainen entinen patologi, joka siivoaa sairaalan käytäviä laitosapulaisena ja kuulen kaikenlaista. Siivoojaa ei kukaan huomaa, mistä on Jankalle kovasti hyötyä. Teossarjan kolmannessa osassa ollaan kuitenkin jo sen verran pidemmällä, että Jankan lahjat ja osaaminen ovat tiedossa ja hyvässä käytössä.

Tällä kertaa Jankan tilanne on huolestuttava. Hän kulkee syöpähoidoissa, olo on väsynyt eikä kotonakaan ole kaikki hyvin. Sytostaattihoidossa tapahtuu kuitenkin jotain, jossa tarvitaan hänen nopeita hoksottimiaan, joten nyt ei ole mahdollisuutta levätä. Vierustoveri kuolee yllättäen, Janka tekee nopeat päätelmät naisen viimeaikaisten reissujen perusteella ja saa syöpäosaston eristetyksi. Hoidoissa kulkee tuttu poliisi, josta Janka saa tukea ja tutkimusapua. Lasiseinän toiselle puolelle rientää apuun myös eläköitynyt lääkäri, arvostettu hahmo, joka saa pyörät pyörimään.

Teoksen alkupäässä on upea suljetun tilan tunnelma. Kaikki sytostaattihoitoihin tulleet ja heidän hoitajansa ovat epäiltyjä. Eristyksestä päästään lopulta pois, mutta loppuratkaisua varten Janka kutsuu potilaat ja hoitohenkilökunnan jälleen yhteen, ihan kuin Agatha Christien romaaneissa ikään. Sitä ennen täytyy selvittää jokaisen paikalla olleen suhde kuolleeseen naiseen, joka toimii vahvana taustavaikuttajana äärioikeistolaisessa puolueessa, ja jolla on yllättäen kytkös kaikkiin paikalla olleisiin.

Äärioikeistolaisten valtaannousu onkin tässä romaanissa näkyvä teema, ja hyvä niin, sillä Bertényi osaa sanoittaa monet oikeassakin maailmassa tapahtuneet vääryydet ja poliittiset päätökset todella hyvin. Hän ei hyssyttele vaan kritisoi oikeistolaista politiikkaa ja kansallishenkistä asioiden ajamista raikkaalla tavalla. Edellisistä kahdesta teoksesta tutut nuoret naiset, Dani ja Aydan, eivät ole tässä teoksessa fyysisesti läsnä. Sen sijaan Janka lähestyy aikuisten tyttäriensä kanssa näiden auttaessa äitiään tapauksen selvittämisessä. Syöpädiagnoosin aiheuttama pelko selittää myös karhumaisen puolison, Akosin, käyttäytymistä ja poissaoloa.

Osasto C1 -sarja yhdistää herkullisella tavalla sairaalamaailmaa, lääketiedettä, poliisitutkintaa, salapoliisityötä, feminismiä ja tällä kertaa yhteiskuntakritiikkiä. Sarja antaa äänen iäkkäämmällekin naiselle, maahanmuuttajalle, joka siivoaa sen sijaan että saisi tehdä töitä omalla alallaan. Kirjoitin kakkososan postauksessa, että kaikki teoksessa esiintyvät miehet ovat joko statisteja tai rikollisia - sinne päin taisi olla tässä sarjan kolmannessakin osassa. Varsinaiset toimijat ovat kaikki eri-ikäisiä, eritaustaisia naisia. Jos sarjan aikaisemmat teokset kiinnostavat, ykkösosan postaus löytyy täältä ja kakkososan täältä. Odotan jo kovasti neljättä osaa, johon Viimeisen pistoksen loppukohtaus antaa jo pienen sysäyksen.

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

 

Tuomas Palonen 2025. SKS. 288 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Eihän tämän nimistä kirjaa voi jättää lukematta! Pyysin sitä jo joululahjaksi, mutta lahjan antaja oli päätynyt Topias Haikalan teokseen Kielet ennen meitä, joka oli erinomaista luettavaa sekin. Niinpä laitoin Palosen kirjan kirjaston varausjonoon.

Palonen on valinnut teokseensa kolmekymmentä sanaa tai teemaa, joiden etymologiaa hän käy läpi. Teemat vaihtelevat mantelista Kolumbukseen, helvetistä lampaaseen ja vuoheen. Luvut eivät pureudu pelkästään otsikkonsa etymologiaan eli alkuperään, vaan avaavat tarinoita, historiaa ja uskomuksia niiden ympärillä. Teos on toisaalta kielihistoriaa ja kielitiedettä, toisaalta ihmiskunnan historiaa ja piiloon jääneitä jänniä tarinoita.

Kirjailijan folkloristin tausta näkyykin hyvin hänen tavassaan kertoa ja tarinoida. Faktaa ympäröivät rönsyilevät kertomukset, joihin on kiva uppoutua, oli kyse kielisukulaisista, paratiisista, väreistä tai taivaankappaleista. Välillä tosin saatoin unohtaa, mikä olikaan luvun otsikko tai miten tarina siihen liittyikään. Siitä huolimatta kokonaisuus on vetävä ja antoisa. Kannen labyrinttikuvio kuvaa teoksen luonnetta varsin hyvin. 

Teos avaa hyvin sitä, miten merkitykset muuttuvat ajan myötä. On kieliä ja yhteisöjä, joissa joko merkitys tai sanan äänneasu on saattanut säilyä paremmin kuin muissa. Muutokset ovat joka tapauksessa yllättäviä ja kiehtovia, joskus myös ihan ymmärrettäviä, eikä kaikista muutoksista ole välttämättä kovin kauan aikaa. Palosen valitsemat teemat paljastavat, miten kulttuurimme ja kielemme on vahvasti kytköksissä indoeurooppalaisiin kieliin ja eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan. 

Teos sopii hyvin niillekin, jotka eivät kielen parissa puuhastele, juurikin tarinamaisuutensa vuoksi, ja koska tekstit eivät vilise kielitieteellisiä termejä. Siinä teos eroaakin valtavasti esimerkiksi yllä mainitusta Haikalan teoksesta, jonka termistö ja esimerkit haastavat tottuneenkin lukijan. Palosen tekstien taustalla on kyllä valtava määrä aineistoa, mutta ne on listattu vasta teoksen loppuun. Näin luvut saavat tilaa hengittää ja tarinat saavat mahdollisuuden rönsyillä vapaammin.

Arttu Tuominen: Alec

Arttu Tuominen 2025. Otava. 365 s. Lainasin kirjastosta/luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvasta Delta-sarjasta, joten oli helppo tarttua uuden sarjan ensimmäiseen osaan. Alec sijoittuu Sallaan, Itä-Lappiin, jossa Neuvostoliiton hajoaminen näkyy rikollisuuden kasvuna. Eletään vuotta 1992 ja lama on iskenyt nousukaudella kasvaneeseen turismiin rajusti. Moni Sallassa rakentamisen ja yritystoiminnan vauhtiin päässyt joutuu myöntämään, etteivät ehtyneet turistivirrat elätä enää.

Itärajan takaa virtaa Suomeen kuitenkin huumeita ja väkivaltaa kaihtamattomia miehiä. Laman kourissa olisi suuri houkutus lähteä mukaan rahakkaisiin puuhiin tai vähintäänkin auttaa rajantakaisia rikollisia. Minkä verran rajavartiolaitos tai pieni paikallinen poliisi pystyvät valvomaan yöllisiä kuljetuksia? Yllättäen paikallispoliisi Samin 14-vuotias tytär Liina näkee valokuvausretkellään jotain, mikä ei olisi tarkoitettu hänen - tai kenenkään - silmille.

Talvi ja lumipyryt peittävät jäljet nopeasti, ja Liina on taitava niin suksilla kuin moottorikelkan kanssa. Hän kertoo näkemästään isälleen ja valokuvat teetetään, mutta joku ehtii väliin ja Samilla kestää hetken ennen kuin hänelle valkenee, ketä Liinan ottamissa kuvissa on venäläisten lisäksi. Tapaus on niin suuri ja vakava, että Samin avuksi Sallaan saapuu keskusrikospoliisi. Paikallistuntemuksesta ja laman vaikutuksista naapurustoon on kuitenkin enemmän hyötyä kuin helsinkiläisistä. Miten käy Liinan, joka on nähnyt liikaa, tai Samin, joka tuntee ihmiset?

Kirja on saanut nimensä salaperäisestä erakosta, naapurista, johon Liina on tutustunut muita paremmin. Alecilla on taitoja, jotka auttavat yhteenotoissa venäläisten kanssa, ja kiehtova tausta, joka olisi melkeinpä erillisen jännärin arvoinen. Tähän teokseen se tuo lisämaustetta, mutta jää kaikkinensa vähän irralliseksi kokonaisuudesta. Liina on myös poikkeuksellisine ominaisuuksineen hyvin kiehtova ja tuo tarinan tulevaisuuteen, kun vuonna 2027 Helsingissä selvitetään kuolemantapausta. Mietin, onko Liinassa aineksia sarjan tuleviin osiin, vai onko sarjan osia yhdistävä tekijä kenties Lappi?

Tuomisen teksti on jälleen kerran hyvin vetävää ja sujuvaa. Samalla tavalla kuin Delta-sarjassa Pori, Salla ei ole pelkästään miljöö tapahtumille, vaan ikään kuin yksi päähenkilöistä. Talvinen Itä-Lappi on kuvattu realistisella tavalla, laman vaikutukset ja rahavaikeudet ovat hyvin konkreettisia, itärajan läheisyys suorastaan pelottava. Luen varmasti sarjan seuraavankin osan!

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

Barbara Kingsolver 2022. Englanninkielinen alkuteos Demon Copperhead. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2025. 617 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arvostettuja palkintoja voittanut Demon Copperhead on saanut inspiraationsa Charles Dickensin David Copperfieldistä, pojasta joka kasvaa köyhissä oloissa. Yhdysvaltalaiskirjailija Barbara Kingsolver asuu Appalakkien alueella, joten hän tuntee hyvin alueen sosiaali-ekonomisen rakenteen ja opioidikriisin, jotka taustoittavat romaania vaikuttavalla tavalla.

En ollut aikaisemmin kuullut melongeoneista, pääosin Appalakkien alueella asuvasta historiallisesta, monietnisestä ihmisryhmästä, johon romaanin päähenkilö Demon kuuluu. Punatukkaisen pojan ulkonäkö on peräisin isältä, jota yksinhuoltajaäidin poika ei koskaan ehdi tavata. Resuinen lapsuus jatkuu pian ilman äitiä, joka kuolee nuorena. Demon kiertää muutaman sijaisperheen, oppii tekemään raskasta työtä, selviämään välinpitämättömien ihmisten kanssa ja huolehtimaan itsestään. Hän löytää sinnikkyytensä ansiosta isoäitinsä, joka saa suhteillaan pojalle paremman sijaisperheen. 

Rankka lapsuus vaihtuu urheilulliseen nuoruuteen, kun uusi sijaisisä näkee Demonin kyvyt amerikkalaisessa jalkapallossa. Nuorukaisesta kasvaa komea ja suosittu lahjakkuus, mutta polvivamma ja kohtalokas rakastuminen vievät Demonin syvälle päihteiden maailmaan. Kingsolverin romaanissa on melkein ähkyksi asti aineksia ja teemoja, mutta kuten Demon itse oppii huomaamaan, Appalakkien köyhälistöstä ei muu maailma ole kiinnostunut. Siksi on tärkeää, että kirjailija on sijoittanut tarinansa keskelle opioidikriisiä pahimmillaan. Pienten paikkakuntien näköalattomuus ja nuorten riippuvuudet ovat sydäntä raastavaa luettavaa.

Koskettava on tietysti myös orpolapsen kasvutarina ja on suoranainen ihme, että hän selviää itse kaksikymppiseksi asti kertomaan tarinansa. Vaikka lasta heitellään kodista toiseen, työstä toiseen ja hän on välillä pitkiä aikoja ilman kunnon huolenpitoa, Demonin elämässä on kiinnekohtia ja tärkeitä aikuisia, joiden avulla hän pysyy kiinni elämässä silloinkin kun lähellä kuollaan tai sukelletaan syvyyksiin. Lapsuuskodin (asuntovaunu) naapuriperhe jälkeläisineen, valmentajahuoltaja tyttärineen sekä salaperäinen isoäiti veljineen ovat ratkaisevassa roolissa, vaikka eivät sitä itse aina ymmärräkään.

Alkuun minua hieman ärsytti tarinan kertojan ääni, joka on todella sarkastinen, mutta kun ymmärsin, että kertoja on parikymppinen Demon itse, tajusin ettei äänelle ole vaihtoehtoja. Kukaan muu kertojana ei pääsisi yhtä hyvin käsiksi Demonin kokemuksiin ja havaintoihin kuin hän itse. Demonin oma ääni tekee tekstistä sarkastisen lisäksi nuorekasta ja sitä sävyttää musta huumori, jonka avulla kertoja jaksaa itse käydä läpi mitä vaiherikkaimman ja traagisimman elämänsä. Vetävä ja runsas lukukokemus, joka avaa silmiä ja opettaa varmasti jotain uutta.

Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman

Jenni Räinä 2025. Like. 217 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jenni Räinä on ollut mukana kirjoittamassa useampaakin tietokirjaa, kuten vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandian voittajaa, Metsä meidän jälkeemme. Hän on kirjoittanut myös romaaneja, kuten viime vuonna ilmestynyt Vaino. Vahva suositus molemmille! 

Veden ajat on tietokirjana opettavainen ja informatiivinen, tietysti, mutta se pakottaa kiinnittämään huomion ympäristössä tapahtuvaan muutokseen, mikä tekee siitä myös koskettavan ja ajatuksia herättävän. Teoksen luvut koostuvat erilaisista vesistöistä ja niiden olomuodoista: virta, lähde, puro, koski, muinainen meri, sivujoki ja suisto. Räinä tutkii, millä tavalla nämä ovat muuttaneet olemustaan hänen isänsä nuoruudesta ja elinajoista tähän päivään. Hän panee merkille, mikä vaikuttaa ihmisen kykyyn havainnoida muutosta, milloin muuttuneesta vedestä tulee jälleen normi, ja miten tämä vaikuttaa päätöksentekoon.

Valtaosa Räinän havainnoista on Pohjois-Pohjanmaalta, mutta mukana on muutamia muuallakin sijaitsevia vesiä, ja tietysti tutkimustietoa laajemminkin. Teos on katsaus ihmisen vaikutuksesta veden kulkuun, veden kulun muutosten vaikutuksista eläimiin ja kasveihin - tai toisin päin. Millä tavalla metsien ojittaminen on peruuttamattomalla tavalla vaikuttanut vesistöihin ja niiden varrella asuvien ihmisten elinkeinoihin ja arkeen. Miksi purot ovat kadonneet lähes kokonaan ja millä tavalla lähteet muodostuvat.

Koskettavan teoksesta tekee toisaalta se, miten se onnistuu huolestuttamaan ja jopa ahdistumaan siitä, miten nopeasti ihmisen toiminta on vaikuttanut vesistöihin - vain muutamassa vuosikymmenessä - ja miten talous on mennyt kaiken edelle. Alkuun monet päätökset on voitu laittaa jälleenrakennuksen ja ehkä vielä tietämättömyydenkin piikkiin, mutta ajan mittaan ihminen on vain asettanut itsensä luonnon edelle. Koskettavuutta teokseen tuo toisaalta se, millä tavalla Räinä kuljettaa retkillään ja havainnoissaan mukana jo edesmennyttä isäänsä, tämän tapaa nähdä luonto ja tämän muistoja entisaikojen vesistöistä. Teos on kirjailijalle hyvin omakohtainen.

Nopealukuiseen teokseen olisin kaivannut ehkä vielä lisääkin tietoa, sillä olisin viihtynyt sen vesien parissa vähän pidempäänkin. Toisaalta tällaisenaankin teos on vahva puolustuspuheenvuoro ja pysäyttävä kuvaus katoavaisuudesta. Räinän teksti on mukava yhdistelmä faktaa, pohdiskelua, keskusteluja ja tarinallisuutta. Oma suhteeni Pohjois-Pohjanmaahan saa aina kiinnostumaan Räinän teosten teemoista. Jos soiden tila kiinnostaa, Räinän teos Suo muistaa on oiva romaani suoluonnosta, ojituksista, ennallistamistyöstä ja tyhjentyneestä maaseudusta.