Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnunen 2026. WSOY. 264 s. Perheostos. Kuva kustantajan.

Miten kauan Tommi Kinnusella riittää tarinoita kerrottavaksi näin säännöllisesti ja verrattain tiheään tahtiin? Toivottavasti ihan loputtomiin, sillä jälleen kerran oli vaikea laskea kirjaa käsistä. Pitkä aukea lähti viemään Johannes Löytövaaran elämää turvallisella ja tutulla tyylillä. Kinnusen teoksia lukiessa on vahva luotto siihen, että tarina on selkeä kokonaisuus, se ei rönsyile eikä hajoa missään kohtaa. Kieli on huokoista ja kevyttä lukea, mutta painavaa ja merkityksiä täynnä.

Pitkässä aukeassa Kinnunen palaa Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutun perheen pariin. Romaani on Maria-kätilön pojanpojan, Onnin pojan Johanneksen elämäntarina ja rakkaustarina. Onko kyseessä kirjailijan oma isä, joka yhtä lailla omisti valokuvaamon vaimonsa kanssa kotitalon yhteydessä selkosilla? Ja onko sillä romaanin kannalta mitään väliä? Yhtäläisyyksiä tosielämään löytyy ja uskon, että romaanin kirjoittaminen on ollut merkityksellistä pian isän kuoleman jälkeen. 

Teokseen on otsikon alle lisätty määritelmä rakkausromaani. Se onkin selkeästi Johanneksen ja Kaarinan välinen rakkaustarina. Kertomus avioliitosta, jossa puoliso lähtee toiselle puolelle maata rakkaansa mukaan, pyörittää yritystä tämän kanssa vuosikymmeniä, kasvattaa neljä lasta ja ottaa vastaan piikikkään anopin kommentit. Minäkertoja Johannes puhuttelee Kaarinaa sinämuodossa, mikä hienosti voimistaa asetelmaa, jossa Johannes rakastuu vaimoonsa yhä uudelleen ja kokee jatkuvaa kiitollisuutta siitä, että tämä pysyy hänen luonaan kaukana synnyinperheestään.

Pitkä aukea on myös rakkausromaani siinä mielessä, että Johanneksen tunne-elämään on jäänyt iso aukko isän synkän kohtalon ja kohtelun vuoksi. Kun omia lapsia syntyy ja he kasvavat, Johannes huomaa kaipaavansa lempeää isäänsä, perinteisestä miehen mallista poikkeavaa Onnia, joka ei saanut olla oma itsensä. Kylmäkiskoinen Lahja-äiti arvostelee ja pilkkaa, saa Johanneksen välillä raivon partaalle, mutta jota poika kuitenkin loppuviimein ymmärtää. Rakkausromaanissa kun ymmärretään myös niitä, jotka eivät ole rakkautta ja hellyyttä saaneet osakseen. Kinnusen kuvaus Johanneksen äiti-suhteesta tuo mieleeni toisen lempikirjailijani, ruotsalaisen Alex Schulmanin.

Uskon, ettei valokuvaamon pojan ole tarvinnut hirveästi tehdä taustatyötä valokuvaamisesta kirjoittamista varten. Pidin siitä, miten liikkeen pyörittäminen ja Johanneksen valokuvaaminen kulkevat luontevalla tavalla osana tarinaa ja dialogeja, luovat taustaa ja keinoja esimerkiksi paeta luontoon selvittämään ajatuksia. Usein kun käy niin, että romaanin kirjoittaja sortuu liialliseen selvitystyöhön ja pakkaa tekstinsä täyteen oppimiaan yksityiskohtia. Tässä teoksessa sitä vaaraa ei ole. Valokuvaamo on merkittävä osa romaania, monen tapahtuman syy tai seuraus, mutta silti taustalla. Rakkautta sekin.

Ja rakkausromaani siitä näkökulmasta, että tämä on - niin uskon, voin olla väärässä - osa kirjailijan surutyötä. Kinnunen kirjoittaa upealla tavalla niin rakkaudesta, perhe-elämästä, lasten aikuistumisen aiheuttamasta ikävästä kuin lopussa mielen hajoamisesta ja dementiasta. Johanneksen vanhuus tuo loppuun suorastaan draaman aineksia, kun mieli ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Teksti on aseteltu paperille ihan uudella tavalla, mikä tukee hajanaisia muistoja, sekavuutta ja väsymystä - ja lopulta kuolemaa.

Jos jotain pientä kritiikkiä, niin se mistä Hesarikin huomautti arvostelussaan. Välillä Johanneksen ajatukset ovat alleviivatunlaisesti elämänohjeita tai sentimentaalisuudessaan aforismin kaltaisia. Se ei onneksi häiritse kuin muutamin kohdin eikä laske romaanin tasoa omalla arvoasteikollani (korkealla pysytään!). Ja kuten aikaisempienkin Kinnusen romaanien kohdalla, en voinut olla nauttimatta Kuusamosta muistuttavista yksityiskohdista kartalla, kuten Kitkantie, Nilojoki, Petäjäkangas, peruskoulu tai uimahalli. Suorastaan odotin sanoja, jotka osaisin sijoittaa lapsuuteni kartalle.

Maxim Fedorov: Suomi: ylipitkä oppimäärä

 

Maxim Fedorov 2026. Docendo. 267 s. Sain kirjan lainaksi. Kuva kustantajalta.

Kiitos kollegalle oivallisesta kirjavinkistä ja -lainasta! En ole seurannut (tätä ennen) Fedorovia sosiaalisessa mediassa, kun en sitä juurikaan käytä, mutta Ylen uutisista hänen kasvonsa ja äänensä ovat tutut. Olen ihaillut hänen rohkeuttaan raportoida uutisia kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä, ja olen ylpeä Ylestä, joka on hänet sellaiseen rooliin palkannut. Fedorov toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten pitkälle voi päästä oppimansa kielen kanssa.

Työni puolesta tiedän, miten valtavalta urakalta kielen oppiminen monelle saattaa tuntua, eikä se valitettavasti kaikilla aikuisilla kehity niin sujuvaksi, että he voisivat toteuttaa esimerkiksi ammatilliset unelmansa. Siksikin oli kiva lukea aikuisena maahan muuttaneesta, joka pystyy kirjoittamaan vivahteikasta ja rikasta suomea, käyttämään suomea puhetyössään monella eri tavalla, analysoimaan kieltä niin pikkutarkasti ja intohimoisesti, ja kuitenkin pysymään nöyränä kielen piirteiden edessä.

Tässä teoksessa Fedorov tarkastelee suhdettaan sekä Suomeen että suomen kieleen, ihmisiin, paikkakuntiin ja kulttuuriin. Hänellä on runsaasti hauskoja kertomuksia ympäri maan: Jyväskylästä, Helsingistä, Tampereelta, Kouvolasta ja lukuisista pienistä kunnista kirjastoineen, joissa hän on käynyt kertomassa kirjoistaan. Ulkopuolisen (vaikkei hän toki sitä enää ole!) silmin hän näkee kulttuuristamme ihan uusia puolia, etenkin sellaisia sisäisiä ristiriitoja, jotka selittävät jotain suomalaisten sielunmaisemasta.

Koska en ole seurannut Maxim Fedorovia, minulle tuli yllätyksenä, miten suuri somepersoona hän onkaan. Julkisuus onkin teema, joka kulkee melkeinpä kaikkien muiden teemojen lomassa läpi kirjan. Ja mikä onnekasta, julkisuudesta Fedorovilla on omien sanojensa mukaan voittopuolisesti positiivisia kokemuksia. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on herättänyt suomalaisten sympatiat ja Fedorov on saanut siitä osansa, vaikka ei Ukrainasta olekaan kotoisin. 

Tarinoidessaan Suomesta ja suomesta Fedorov kertoo myös omasta polustaan Venäjältä Suomeen. Hänen äänestään kuultaa kritiikkiä nyky-Venäjää kohtaan ja toki teoksessa on vertailtu maita toisiinsa - muitakin kuin Suomea ja Venäjää, mutta pääpaino on ehdottomasti Suomen-kokemuksissa, kuten kirjan otsikkokin antaa ymmärtää. Mies on nähnyt maailmaa (ja suomalaisia pikkupaikkakuntia) paljon, ollut silmät ja korvat auki, oppinut kieliä ja tapoja elää. Se on ihailtavaa!

Välillä kirjailijan tarinointi karkaa väliotsikoiden ulkopuolelle tai käväisee jossakin hauskassa yksityiskohdassa, joka ei välttämättä täydennä teemaa, mutta hienoisesta levottomuudesta huolimatta teosta on valtavan mukava lukea. Se heittäytyy täysillä kieleen ja kulttuuriin, ja tempaa mukaansa rennolla otteella, jossa levottomuudelle on sijansa. Fedorovin kielenkäyttö on uskomattoman rikasta ja siitä näkyy, miten paljon hän on pystynyt omaksumaan varsin lyhyessä ajassa. Lisää tällaista rohkeutta!

Karin Bojs: Euroopan esiäidit - 43 000 vuotta nykyihmisen historiaa

Karin Bojs 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Europas Mödrar - de senaste 43 000 åren. Suomentanut Jänis Louhivuori. Minerva 2023. 270 s. Lainasin kaverilta. Kuva Docendon.

Kiitos lukupiiriystävälle ensin kirjavinkistä, sitten kirjan lainasta! Minua on aina kiehtonut arkeologia, ihmiskunnan alkuperä ja kehitysvaiheet, muuttoliikkeet sekä tietysti kielihistoria. Tässä teoksessa Karin Bojs yhdistelee tuoreimpia tutkimustuloksia ja oikoo niiden avulla joitakin vanhentuneita käsityksiä Euroopan asuttamisesta.

Ja kuten kirjan nimi kertoo, Bojsin näkökulma on vahvasti naisissa. Tutkijoissa on ollut jo kauan niitä, jotka ovat olleet vankasti sitä mieltä, että naisten rooli muinaisissa ihmisyhteisöissä on ollut suurempi kuin niissä jo vanhentuneissa mielikuvissa, mitkä meillä on kivikauden miehisistä yhteisöistä. Bojs selittää, mistä tällainen vinouma on syntynyt, miten tiettyjen materiaalien säilyminen vuosituhannesta toiseen  - tai niiden tuhoutuminen - on väärentänyt mielikuvaamme siitä, ketkä ovat tehneet töitä muinaisissa yhteisöissä. Naisten rooli on ollut merkittävä niin kalastajien parissa kuin metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ja myöhemmin maanviljelijöiden parissa. 

Teos yhdistelee tietoa monista eri lähteistä, monelta suunnalta. Se arvioi vanhempien tutkimustulosten paikkaansapitävyyttä uuden tiedon valossa, esittelee vaihtoehtoisia tulkintoja ja jättää myös rohkeasti avoimeksi muutamia seikkoja. Eurooppalaisia yhteiskuntia ja elämänmuotoja on rakentunut monin eri vaihein ja monin eri tavoin. Välillä ihmiset ovat muuttaneet idästä länteen ja sitten on taas lähdetty takaisin itään. Tulokkaat ovat joko sulautuneet aikaisempaan väestöön, vallanneet heidät tai kansat ovat eläneet pitkään rinnakkain.

Naisnäkökulma on tässä teoksessa se, mikä erottaa sen esimerkiksi Bojsin aikaisemmista teoksista. Millä tavalla naiset vaikuttivat muuttoliikkeisiin, mikä oli heidän roolinsa pysyvissä yhteisöissä, assimilaatiossa tai uusien tekniikoiden käyttöönotossa? Missä vaiheessa voidaan todeta patriarkaatin vallanneen Euroopan? Oliko se jo kivikauden aikainen asetelma vai vaikuttiko sen muodostumiseen jokin uusi ilmiö, kuten maanviljely, hevoset tai metallit?

Euroopan esiäitejä on miellyttävän vaivatonta lukea. Siinä missä monet lukemani kielihistoriaa käsittelevät teokset haastavat lukijan ymmärrystä ja mukana pysymistä, Bojs käyttää hyvin popularisoitua kieltä eikä viljele liikaa termistöä. Viitteetkin ovat siististi kirjan lopussa eivätkä ne häiritse lukijaa kesken virkkeiden. Niiden poissaolo ei myöskään vaikuta teoksen vakuuttavuuteen, päinvastoin, Bojs kertoo tutkimustuloksista ja johtopäätöksistä hyvin vakuuttavalla tavalla. Jonkin verran on turhaa toistoa ja osan luvuista olisi voinut vielä kustannustoimittaa paremmaksi, mutta kokonaisuus on toimiva ja mukaansatempaava. 

Tämän jälkeen kiinnostaisi lukea Bojsin palkittu teos Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia, mutta koska se on jo yksitoista vuotta vanha, ja Euroopan esiäideissäkin on sitä tuoreempaa tietoa, pelkään että osa tiedosta saattaa olla vanhentunutta.

Lina Wulff: Ruumiit jotka hautasimme

Lina Wulff 2025. Ruotsinkielinen alkuteos Liken vi begravde. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava 2026. 238 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jos kirjailijaa kuvaillaan kulttikirjailijaksi, joka on voittanut kaksi August-palkintoa, onhan sitä pakko kokeilla. Kokeilunhalua lisää tietysti se, millaiseksi itse kirjaa kuvaillaan: kuriton, maaginen ja taiturillinen. 

Sisarukset Jolly ja Peggy asuvat Skånen maaseudulla sijaisvanhempien luona. Heistä Jolly on tarinan kertoja, joka pohtii ympäristön väkivaltaa, kauan sitten kuolleen kirjailijattaren mysteeriä sekä kuolleiden kaksosten tapausta. Hän seuraa vierestä, miten sisko Peggy kokeilee rajojaan, tutustuu maailmaan kodin ulkopuolella ja haaveilee menestyksestä.

Onko näillä lapsilla kuitenkaan minkäänlaista tulevaisuutta? Sijaisperheen isä on väkivaltainen ja ilkeä, äiti sairaalloinen ja alistunut kohtaloonsa. Mustan huumorin ja nasevien yksityiskohtien kautta Jolly kuvaa lapsuutta näköalattomassa ympäristössä kuolemien keskellä, jossa tarinat ja kirjat luovat heikkoa valoa tulevaan. Kummallisuuksia täynnä oleva kylä, suorastaan Macondo, ymmärtää välipitämättömyyttä ja kaaosta, mutta niin vaan käy, että naisista löytyy potkua kyseenalaistaa totuttua.

Romaanin ja sen naisten elämä saa maagisen makaabereja piirteitä: he hautaavat ruumiita, pyörittävät sikatilaa, majoittavat kahta kirjallisesti älykästä Chilen pakolaista, äiti alkaa käyttäytyä maanisesti ja Peggy rakastuu. Wulffin romaani ei ole rikoskirjallisuutta, jossa tutkittaisi tapauksia. Päinvastoin, tapauksia ei ole, jos niistä ei kukaan tiedä, ja jos tapaus on, kuten kuolleet kaksoset, se ratkotaan kotikutoisesti ja varsin yllättävällä tavalla.

Ruumiit jotka hautasimme on ehkä ennemminkin kuvaus pienen maalaispitäjän ankeista asetelmista ja asenteista, rehottavasta väkivallasta ja näköalattomuudesta, kuin niistä ruumiista. Ne nyt vain sattuvat kohdalle olosuhteissa, joissa niitä syntyy todennäköisemmin kuin muualla. Antikvariaatin pitäjän, kuolleen kirjailijattaren, Lundin kaupungin ja chileläisten kautta kurotellaan kohti sivistystä ja avarampaa maailmaa. Feministisenäkin pidän tätä romaania, sillä nimenomaan tyttöjen ja naisten neuvokkuus vie elämää eteenpäin tavalla tai toisella. Jos tarinassa on jotain kauneutta, se löytyy päähänpotkittujen välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta, joka kasvaa vähitellen teoksen loppua kohden.

Hyvin erikoinen, todellakin kuriton ja häpeilemätön teos, joka kannattaa lukea!

Elli Salo: Keräilijät

Elli Salo 2025. Otava. 206 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuoden HS:n esikoiskirjalijapalkinnon voittanut Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja jäi kesken, kun se oli pakko palauttaa kirjastoon. Sain kuitenkin pian sen jälkeen yhtä lailla ylistäviä arvioita saaneen ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät. Töiden alun jälkeen olen vierastanut ajatusta lukea mitään raskasta tai kovasti ajattelua vaativaa, mutta onnekseni kohdalle on sattunut teoksia, jotka ovat sekä älykkäitä, omaäänisiä että vetäviä ja siksi töistä väsyneellekin todella mieluisaa luettavaa. Sellainen oli edellisen postauksen Maaperä ja nyt tämä Keräilijät, joita luin vuorotellen, toista kotona, toista viikonloppureissulla.

Arkeologi Heini lähtee Kainuun rajaseudulle osana hanketta, jossa selvitetään sotien aikaisia jäämistöjä, hautoja ja muita historiallisia haavoja. Hän asettuu osaksi pientä, omalaatuista yhteisöä, joka pyörittää karhunkuvausbisnestä. Arkeologisen hankkeen lisäksi reissusta muotoutuu matkan Heinin omaan sisimpään, suruun ja tapaan olla ihmisten kanssa.

Rajaseudulla elävä kolmikko on varsin resuinen. Kansainvälisesti palkittu luontovalokuvaaja Ani ei puhu paljon, on välillä juoda itsensä hengiltä, mutta tuntee alueen luonnon ja tiet kuin omat taskunsa ja on siksi välttämätön apu Heinin tutkimuksille. Hän asuu Kemppaiskaisan talossa, jonka omistaja itse on jo hoivalaitoksessa, mutta jonka suvussa olisi tietoa ja tarinoita soihin haudatuista joukoista. Anin pihakaverina asuu Ljudmila, entinen kostamuslainen kirjastonhoitaja, joka osaa hyödyntää kaiken luonnosta löytämänsä ja joka odottaa tammikuusta alkaen lakkojen kypsymistä. Naisten lisäksi on Ystävä, Anin pelastama rajavartiosta eläkkeelle jäänyt saksanpaimenkoira, joka huomaa pienenkin muutoksen ympäristössään stoalaisen rauhallisesti.

Heinin on alkuun vaikea asettua osaksi yhteisöä, jossa asioista puhutaan suoraan tai ei lainkaan, ja jossa aikatauluja ei juurikaan ole. Hänellä tuntuu olevan vääränlaiset varusteet, liian kirjallinen ilmaisu ja liian hitaat refleksit. Eikä hän pysty kertomaan että hänen veljensä on kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, eikä surusta ole puhuttu kotona tarpeeksi. Melkoinen menneisyys on myös Anilla ja Ljudmilalla, molemmilla syynsä elellä rajaseudun metsissä.

Naisten kohtaaminen on kertomus perinnöistä, ei pelkästään sodan jättämistä, vaan parisuhteiden, surujen, työelämän ja riippuvuuksien perinnöistä. Heinin mahdollisesti löytämät joukkohaudat tai muut jäämistöt ovat vain kehyksenä sille, mistä kolmikon leirintäalueella puhutaan, mitä elämänohjeita annetaan tai jätetään antamatta. Heillä jokaisella on omat rajoitteensa, mutta myös kykynsä selvitä. Ja vaikka olosuhteet ovat vaikeat ja suorastaan hallitsemattomat, ei Heinillä ole loppujen lopuksi kiire lähteä pois. 

Elli Salon teksti lähtee liikkeelle vakavampana ja pohtivampana, ja ajattelin romaanin kertovan nimenomaan joukkohaudoista tai ehkäpä rajaseudun koskemattomasta luonnosta. Vähitellen se kuitenkin kohdentuu päähenkilöihinsä ja asettuu loppua kohti herkullisen pistäväksi. Siinä on mustaa huumoria ja niin osuvia yksityiskohtia, että viimeisenä iltana nauroin ääneen. Hän löytää etenkin Anista, Ljudmilasta ja Ystävästä sellaisia ominaisuuksia, joita on toisaalta pakko ihailla, toisaalta niitä on päiviteltävä, ja silti ne ovat hyvin osuvia ja oikeanlaisia. Sotien jäämistöstä löytyy myös pari surullista muistoa, ja hylätystä autosta löytyy viesti, joka kiinnittää menneet sodat koskettavalla tavalla nykypäivän pakolaisuuteen. Upeasti erottuva romaani.

Hanna-Riikka Kuisma: Maaperä

Hanna-Riikka Kuisma 2026. Otava. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lähiön rakennustyömaa hiljenee yhtäkkiä. Projekti ei etenekään. Alueen vanhimmat asukkaat muistavat vielä, mitä alueella oli ennen kerrostaloja, mutta menneisyydestä ei ole puhuttu. Peruskoulun rehtori tietää kaiken, mutta ajaa mieluumin omia etujaan ja ylläpitää hämäriä harrastuksiaan. Yksi nuoremmista asukkaista on alkanut kerätä tietoja maaperän käytöstä ja maan alta välillä putkahtavista vanhoista tavaroita, mutta hänen horinoitaan ei oteta todesta.

Lähiöön muuttaa kuuluisa sometähti, rappiostriimaaja Nana miehensä kanssa. Heillä on jo vakiintunut seurakunta, mutta silti moni uusistakin naapureista lankeaa naisen livelähetyksiin. Osa heistä päätyy osaksi alkoholin ja huumehuuruisia lähetyksiä, osa jää pahasti koukkuun netissä. Surullisimmat seuraajista kuvittelevat saaneensa Nanasta ystävän, mutta todellisuudessa tämä imee kuiviin kaikki, jotka saa lähelleen. Valovoimainen tähti hyväksikäyttää häikäilemättä, mutta ei ole ihan turvassa itsekään.

Nana saa osakseen niin ihailua kuin vihaakin, hän osaa lumota, mutta jossakin täytyy mennä hyväksikäytön raja. Hänen seuraajiensa menneisyydestä löytyy yksinäisyyttä, kiusaamista ja vähäosaisuutta. Jokainen tietää menettävänsä enemmän kuin saavansa Nanaa palvoessaan, mutta eivät mahda itselleen mitään. Edes seksuaalinen väkivalta ei saa naista tuntemaan empatiaa, ainoastaan laskeskelemaan, ketä kannattaa kiristää.

Siinä vaiheessa, kun nuoren maaperää tutkineen miehen ja Nanan yhteistyö epäonnistuu, on vihaajien määrä jo melkoinen. Mutta kuka onkaan nuori verinen nainen, joka raahautuu lähiön halki? Onko jonkun viha ryöpsähtänyt niin että Nanan henki on todellisessa vaarassa, vai onko kohdalle osunut joku niistä naisista, jotka osin tahtomattaankin ovat alkaneet muistuttaa Nanaa?

Kuisma kirjoittaa jälleen kerran häiritsevän ravisuttavalla tavalla. Pinnan alla kytee, hahmot ovat epätäydellisiä ja suorastaan inhottavia, eikä henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaihdeta. Romaanissa on nimensä mukaisesti jatkuvasti läsnä myös maa, sen kasvit ja tuoksut, maaperän ainekset ja juurakot. Yhdistelmä on hyvin fyysinen, verevä ja hieman taianomainenkin, vaikka itse tarina on hyvin inhorealistinen.  

Olen aikaisemmin kirjoittanut Hanna-Riikka Kuisman teoksista (mm. Viides vuodenaika), miten taitavasti hän kuvaa mielen järkkymistä ja "hulluutta". Samanlaista kuvausta on Maaperässäkin. Aikaisemmissa romaaneissa on yhtä lailla maagisuutta ja kauhun elementtejä. Maaperässä tunnelma tiivistyy loppua kohden ja alkaa muistuttaa jännitysromaania, kun lähiön asukkaiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa - tai Nanaan. Kuisman Finlandia-ehdokkaassa, Kerrostalossa, oli kuvottavia yksityiskohtia ja hahmojen näköalattomuutta, jotka muistuttavat kovasti Maaperän asukkaita. Omanlaisensa kerroksen tähän romaaniin tuo kuitenkin sosiaalinen media, sen maailman, sen sairaus ja sen aiheuttama viha.

Kuisman teokset ovat aina raikkaita tuulahduksia, vaikka sanana raikas ei niiden maailmaa kuvaakaan, päin vastoin. Raikkaita niistä tekee kerronnan rehellisyys, kaunistelemattomuus ja synkkyys, jotka aiheuttavat kuvotusta, sääliä ja pelkoa. Kuismalla on taito löytää ihminen, joka helposti unohtuu, mutta on tarinan arvoinen vikoineen päivineen.  

Frida Skybäck: Musta lintu & Rautakukka

Frida Skybäck: Musta lintu 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Svartfågel. Suomentanut Jonja Rajala. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Helmetin lukuhaasteeseen pitää lukea tänä vuonna trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa. Voi olla, että päädyn eri trilogioiden eri osiin, mutta sekin on mahdollista, että luen Frida Skybäckin Fredrika Storm -sarjan, jossa on kolme osaa. Olen lukenut kirjailijalta aikaisemmin hyvin erityylisen romaanin, Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli omassa genressään oikein hyvä, joten oli helppo tarttua kirjailijan avaukseen dekkarien puolella.

Fredrika Storm palaa Tukholman-vuosien jälkeen kotiin pieneen Harlösan kylään Lundin lähelle. Hän saa ensi töikseen tutkittavakseen jäihin uponneen nuoren naisen tapauksen, jonka hänen oma isoäitinsä on sattunut näkemään. Kylällä ei naisesta paljon tiedetä, mutta vähitellen Fredrika alkaa epäillä, että tämän vierailulla on jotain tekemistä Fredrikan oman perheen kanssa. Hänen isänsä välttelee vastaamasta tyttärensä kysymyksiin, hänen isoäitinsä ei myöskään halua puhua, ja jotain hänen serkkunsakin taitavat salailla.

Fredrikan äiti nimittäin katosi kylältä ja maailmasta vuonna 1996. Poliisiksi kouluttautunut tytär on jäänyt vastauksia vaille, eivätkä suut meinaa nytkään avautua, vaikka jäihin uponneen naisen polut näyttävät risteävän Fredrikan äidin tarinan kanssa. Fredrika ajaa itsensä hankaliin tilanteisiin niin isänsä kuin läheisen moottoripyöräkerhon omistajan kanssa. Mitä synkkiä salaisuuksia perheellä ja kylällä on? Miten hänen äitinsä on voinut kadota jälkiä jättämättä?

Fredrika saa työparikseen Henry Calmentin, varsin hyvin pukeutuneen, sivistyneen ja vauraan oloisen herrasmiehen. Ennakkoluuloista huolimatta kollegoiden välille syntyy nopeasti luottamus ja he viihtyvät toistensa seurassa. Muut laitoksella jäävät hyvin ohueen rooliin; teoksen tapahtumat kietoutuvat vahvasti Fredrikan ympärille, tai ehkä voisi sanoa, että ne ovat pitkälti hänen sinnikkyytensä aiheuttamia. 

Musta lintu on hyvin kirjoitettu dekkari, joka imaisee nopeasti mukaansa. Syrjäisen kylän ihmisiä, vaitonaisuutta ja ristiriitoja on kuvattu hyvin. Melko pian aloin epäillä, miksi eräs sukulaisista saa niin runsaasti tilaa tarinassa, mutta rikosten syyt ja seuraukset paljastuvat vasta ihan lopussa. Sitä ennen tulee pohdittua, onko vaikuttimena ollut veljesten välinen epätasa-arvo, halu saada arvostusta tai huomiota, kylmäkiskoiset vanhemmat tai jokin muu hyvin inhimillinen tunne. Vai onko Fredikan perheellä kuitenkaan mitään tekemistä nuoren naisen kanssa?

Tästä on hyvä jatkaa. En paljasta, selviääkö sankarittaren äidin kohtalo vai onko se murhe, jota seurataan koko trilogian ajan. Niin Henry Calment kuin muutkin laitoksella saanevat seuraavissa osissa lisää lihaa luiden ympärille. Jääkö Fredrika asumaan kotiinsa vai vuokraako hän asunnon Lundin puolelta? Pystyykö hän asumaan pihassa, jossa hän on ehtinyt työnsä ja jääräpäisyytensä vuoksi suututtaa niin monet?

Frida Skybäck: Rautakukka 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Järnblomma. Suomentanut Jonja Rajala. WSOY 2025. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Niinhän siinä kävi, että jatkoin Helmetin haasteen trilogiakohtia Frida Skybäckin seuraavalla teoksella, ja varsin pian. Kolmas osakin on nyt jonossa, mutta sen saaminen taitaa kestää vielä hetken.

Fredrika Stormin omakohtainen tragedia eli äidin katoaminen saa jatkoa. Fredrika saa selville yksityiskohtia, jotka vievät häntä lähemmäksi totuutta. En paljasta siitä kuitenkaan enempää. Jostakin syystä hyvin alkanut työparityöskentely Henry Calmentin kanssa tuntuu nyt nihkeämmältä. Molemmat kaipaavat toisen aitoa läsnäoloa ja tunnetta, että asioista pystyy puhumaan, mutta jokin hiertää, eikä kumpikaan saa selvitettyä, mikä välejä vaivaa. Fredrikalla on suhde oikeuslääkäriin, joka olisi valmis sitoutumaan kunnolla, mutta Fredrika itse ei taida siihen olla vielä valmis.

Rikosrintamalla Fredrika ja Henry pääsevät tutkimaan vanhasta Sankt Larsin mielisairaalasta löytyvän ruumiin mysteeriä. Samalla he avaavat lähes kolmekymmentä vuotta vanhan tapauksen, jota ei ole vielä selvitetty. Kaksi nuorta katosi vielä 1990-luvulla toiminnassa olleesta mielisairaalasta, eivätkä silloiset tutkimukset päässeet heidän jäljilleen. Kadonneen tytön sisar on selvittänyt katoamista omin päin ja pitänyt muutenkin tapauksen kaikkien muistissa, kun taas kadonneen pojan kohtalosta ei tunnu kukaan kiinnostuneen.

Vähitellen menneisyydestä paljastuu muun muassa vallan väärinkäyttöä, vauraan perheen sisäisiä asenteita, seksuaalista häirintää ja muita ikäviä tapauksia, joita sekä perhe että sairaalan johto on piilotellut. Fredrika ja Henry saavat myös selville, miksi niin monen entisen työntekijän tarinat katoamisillasta ovat niin häiritsevän samanlaisia. Joku on edelleen valmis salailemaan totuutta, sillä yksi entisistä työntekijöistä tippuu hylätyn rakennuksen korkeuksista kuolemaan.

Teoksen takakannessa luvataan "selkäpiitä karmivaa mysteeriä", mutta ihan niin jännittäväksi en teosta luokittelisi. Muutenkin tämä toinen, itsenäinen osa oli ehkä hieman ensimmäistä laimeampi. Tai sitten minä vaan en päässyt sen imuun samalla tavalla - ehkä joku toinen pääsee. Jatkan silti trilogian parissa, kunhan kolmas osa on lainattavissa!