Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

Hannu Salmi 2022. Otava. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luen niin harvoin tietokirjallisuutta, että päätin ottaa syksyn Finlandia-ehdokkaista luettavakseni myös jonkun tietopuolen ehdokkaan. Niistä Tunteiden palo houkutteli eniten. Nyt kun sitä luin, hämmästelin yhteensattumaa, sillä tuntuu, että kovin moni viime aikoina lukemani teos on sijoittunut Turkuun. Viimeisimpänä niistä eilen postaamani Anna Soudakovan Varjele varjoani.

Moni vanha kaupunki on joskus palanut ja jopa moneen kertaan, niin myös Turku. Tiheään rakennetut vanhat puutalokorttelit, puutteellinen palontorjuntakalusto, kuiva syksy, huolimattomuus... monia syitä suurpalolle on esitetty, eikä täyttä varmuutta taida tämänkään teoksen jälkeen olla siitä, mikä aiheutti ensimmäisen kipinän. Se tiedetään kuitenkin, että se havaittiin ensimmäiseksi kauppias Hellmanin navetassa. Sen jälkeen ei kuitenkaan ollut juuri mitään enää tehtävissä, niin nopeasti roihu levisi ja poltti ison osan Turusta.

Salmen teos käy tapahtuman ja sitä seuranneen oikeudenkäynnin läpi hyvin perusteellisesti, tai niin perusteellisesti kuin aikalaisdokumentit paljastavat. Palosta on kirjoitettu paljon, ja tulen lailla yhtä nopeasti levisi myös väärä tieto syttymissyistä. Huhu levisi tietona ympäri maailman, sillä palon aiheuttama tuho kiinnosti lehdistöä syksyn ajan monissa maissa. Suomen näkökulmasta ainutlaatuinen vanha kaupunki, sen akatemia, merkittävä kirjasto ja monet muut tärkeät instituutiot oli kadotettu hävityksen myötä. Turku nousi maailmankartalle.

Hellmanin nimi tunnettiin kohta kaikkialla Pietarista Lontooseen - vaikkei kauppias itse sitä kenties koskaan saanutkaan tietää. Sen jälkeen, kun huhut olivat lähteneet liikkeelle, niitä oli enää vaikea pysäyttää.

Tulipalon alkua ja sitä seuraavia päiviä kulttuurihistorian tutkija Salmi kuvaa dramaattisella otteella; tekstiä lukee kuin jännittävää ja koskettavaa tarinaa. Se on samalla myös kiehtova aikamatka kahdensadan vuoden taakse, silloiseen elämään, elinkeinoihin ja ihmisiin. Mitä tapahtui ihmisille, jotka menettivät kotinsa ja omaisuutensa? Mitä ajatteli ihminen, joka seuraavana päivänä ratsasti karrelle palaneeseen kaupunkiin ja jota vastaan käveli kodittomien lauma? Millainen huoli oli niillä, jotka etäältäkin näkivät iltataivaalla punaisen pilven ja arvasivat että kaupunki palaa?

Turun palo jäi tietysti ihmisten mieliin ja historiankirjoihin, mutta useimmat jälkipolville säilyneet dokumentit ja teokset ovat yläluokan aikaansaannoksia, eikä köyhän väestön kokemuksista ole samanlaista tietoa. Heitä tapaus koetteli suhteessa paljon rankemmin. Palosta kirjoitettiin runoja ja lauluja, vanhoja puutalokortteleita ikuistettiin postikortteihin ja Tuomiokirkon ympärillä vellovaa tulimyrksyä ikuistettiin maalauksiin. Salmi on hyödyntänyt teoksessaan aikaisempiakin Turun paloa selvittäneitä tutkimuksia. Säilyneiden kirjeiden lisäksi lukija saa luettavakseen myös mm. runoelmia ja lopuksi Turun palon laulun sanat. Mittava lähdeluettelo löytyy lopusta ja kartat auttavat hahmottamaan Aninkaistenmäen ja muun silloisen Turun korttelit.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjat kertovat. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 44: Kirja kuuluu genreen, jota et yleensä lue; Goodreadsin haasteessa kohtaan 38: A book with the sun, moon or stars on the cover; Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa kohtaan 11: Esineen tai henkilön katoaminen tai löytyminen; ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova 2022. Atena. 277 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Soudakovan toinen romaani jatkaa esikoisesta tutuilla teemoilla, eli naapurimaamme lähihistorialla ja maahanmuutolla. Tarina sijoittuu tällä kertaa Pietariksi muuttuvaan Leningradiin ja sieltä Turun betonilähiön kautta Helsinkiin. Nuoripari Vera ja Georgi asuvat entisaikojen suuresta, kauniista keskusta-asunnosta muutetussa kommunalkassa ja saavat tyttären, Ninan. Pieni perhe laajenee persoonallisiin seinänaapureihin, joita maastamuuttavat ikävöivät kovasti 1990-luvun Suomessa.

He elivät ystäviltä saaduilla lainarahoilla, ryyneillä ja Ninan koulussa jaettavan ruoka-avun säilykkeillä. Ehkä heidänkin kannattaisi alkaa koota tarvittavia papereita. Ihan varmuuden vuoksi, vaikka eivät he olleet mihinkään muuttamassa. Mitä he siellä vieraassa maassa tekisivät? Ei heitä siellä kukaan odottanut. Mutta jos tilanne muuttuisi vielä huonommaksi, olisi ainakin joku pakotie.

Vera on äitinsä kautta inkerinsuomalaisia, mutta sukujuurista ei ole koskaan puhuttu. Vasta kun Neuvostoliitto alkaa rakoilla ja elämästä tulee tiukkaa, Vera alkaa suunnata katsetta maahan, josta hänen tätinsä osaa hieman kertoa. Päätös muutosta tapahtuu lopulta hyvin nopeasti ja Turun tavarapaljous häikäisee uudet asukkaat. Vera oppii kielen nopeasti, pääsee alansa töihin; myös Georgilla on verkostonsa ja Nina pärjää koulussa. Mutta siinä missä äiti ja tytär kotoutuvat hyvin, isän työttömyys ja irrallisuus huolettaa. 

Ninan kasvaessa nuoreksi naiseksi alkavat mieltä vaivaavat kysymykset juurista, ulkopuolisuudesta ja menneisyydestä. Mikä on se kaveriporukka joka ymmärtää häntä parhaiten, pystyykö hän olemaan missään täysin oma itsensä, ilman jatkuvaa yrittämistä. Ninakin löytää rakkauden ja perustaa perheen, ja kun vuosia myöhemmin lapset alkavat irtautua äidistä, on hänen ajatuksissaan taas tilaa peloille. Ninan isovanhempien ja vanhempien parisuhteet ovat kestäneet läpi ankarat ajat, poliittiset myllerrykset ja maahanmuutot, mutta kestääkö Ninan avioliitto mielen pelottavaa mustuutta?

Varjele varjoani on mukavaa luettavaa ja hyvin tässä ajassa. Kurkistus kommunalkan lämpöön, kekseliääseen säästäväisyyteen, älykkääseen yhteisöllisyyteen ja venäläisyyteen on juuri niin nostalgista kuin se myöhemmin Suomesta käsin muisteltuna vaan voi olla. Se toimii hyvänä taustana maahanmuuttajan Suomessa törmäämille vaatimuksille ja etäisyyttä arvostavalle kulttuurille, ponnisteluille ja yksinäisyydelle. Soudakova tarjoilee turkulaisessa lähiössä myös varsin stereotyyppisiä maanmiehiä puolisoineen ja tapoineen. 

Ninan nuoruudessa tasapainoillaan kahden kulttuurin välillä, mutta eletään samalla tutunkuuloista 1990- ja 2000-lukujen vaihdetta. Soudakova on pirstonut kerronnan melko lyhyisiin lukuihin, jotka seilaavat ajassa edeten kuitenkin vaivihkaa kohti nykypäivää. Seilaaminen ei haittaa lainkaan, vaan tuo uusia näkökulmia, yllättäviä tapahtumia ja täydennystä. Täysin kronologinen eteneminen olisi ollut paljon tylsempi ratkaisu. Romaanin kieli on jälleen kaunista ja yksityiskohdissa viipyilevää, ajoittain jopa hieman makeaa. Paikoitellen ympäristön listamainen kuvaus puuduttaa, mutta kokonaisuus on hyvällä tavalla täyteläinen, runsas ja aistikas.

Varjele varjoani oli mieluista luettavaa myös siksi että työssäni on hyvä ymmärtää maahan muuttaneiden asemaa ja ajatuksia, sitä miten heidän olisi tärkeä päästä osaksi yhteiskuntaa, mutta miten samaan aikaan heille on merkityksellistä pitää kiinni omista tavoista ja arvoista. Ja miten näiden kahden maailman yhdistäminen voi olla vaikeaa.

Helmetin lukuhaasteessa laitan romaanin kohtaan 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Goodreadsin haasteessa se menee kohtaan 1: A book set in a location beginning with A, T or Y. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteesta kuittaan kohdan 1: Vuoden vaihtuminen. Pohjoisessa lukuhaasteessa se sopii kohtaan 22: Kirjassa käydään saunassa. Teoksesta myös blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Leevi levitoi.

Blogistanian kirjallisuuspalkintojen voittajat!

 

Kirjabloggaajat ja muut kirjakanavissa vaikuttavat ovat äänestäneet vuoden 2022 parhaista kirjoista. Äänestyksessä on neljä kategoriaa: Finlandia eli kotimainen kaunokirjallisuus, Globalia eli käännetty kaunokirjallisuus, Tieto eli tietokirjallisuus ja Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus. Jokaisessa kategoriassa sai äänestää 1 - 3 kirjaa. 

Blogistanian Finlandian voittaja 2022 on Ida Rauman Hävitys - tapauskertomus. Onnea!

Toiseksi eniten pisteitä äänestyksessä sai Tommi Kinnusen Pimeät kuut, ja kolmanneksi äänestettiin Maria Turtschaninoffin Suomaa.

Omat ääneni annoin Tommi Kinnusen romaanille Pimeät kuut, Noora Vallinkosken romaanille Koneen pelko sekä Merja Mäen teokselle Ennen lintuja.

Finlandian vastuublogi oli tällä kertaa Kirjakaapin kummitus, josta löydät lisää pisteitä saaneita teoksia.

 

Blogistanian Globalian voittaja 2022 on Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen. Onnea!

Toiseksi eniten pisteitä sai Emily St. John Mandelin Asema 11, ja kolmanneksi äänestettiin Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä.

Omat ääneni annoin seuraaville kolmelle romaanille: Douglas Stuartin Shuggie Bain, Maggie O'Farrellin Hamnet sekä Alex Schulmanin Malman asema.

Globaliasta oli vastuussa blogi Oksan hyllyltä.

 

 

Blogistanian Tieto 2022 -äänestyksen parhaaksi ylsi Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille. Onnea!

Toiseksi eniten ääniä sai Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda, ja kolmanneksi äänestetiin Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa.

Äänestin tässä kateoriassa vain yhtä teosta, joka on Mari Pihlajaniemen Olipa kerran Pohjola. Tarina katoavista lajeista ja toivosta.

Tiedon vastuublogi oli Jotain syötäväksi kelvotonta.

 

 

Blogistanian Kuopuksessa en äänestänyt tänä vuonna, mutta tuloksista voit lukea vastuublogista Yöpöydän kirjat.

Vuoden 2021 parhaista kirjoista ja omista ehdokkaistani voit lukea täältä.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler 2014. Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co 2020. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 130 s.

Tämäkin helmi olisi mennyt ohi ellei lukupiiriystävä olisi valinnut sitä seuraavaksi kirjaksemme. Nyt blogeja selatessani huomaan tästä useitakin postauksia - hyvä! Seethaler on kotimaassaan suosittu kirjailija ja ilmestyessään kirja on ollut Saksan myydyin kirja sekä Man Booker -ehdokas. 

Kuten kaikki ihmiset oli hänkin elämänsä aikana elätellyt kuvitelmia ja unelmia. Osan niistä hän oli toteuttanut itse, osan hän oli saanut lahjaksi. Yksi jos toinenkin asia oli jäänyt tavoittamattomiin, ja monia muita hän oli tuskin ehtinyt saavuttaa, kun ne oli jo riistetty häneltä. Yhä hän kuitenkin oli olemassa. Ja kun hän ensimmäisinä lumien sulamisen jälkeisinä päivinä aamusella asteli töllinsä edestä avautuvan, kasteessa märän niityn poikki ja paneutui makuulle jollekin siellä täällä kohoavista avokallioista ja tunsi selkänsä alla viileän kiven ja kasvoillaan ensimmäiset lämpimät auringonsäteet, silloin hän tuumi etteivät monet asiat olleet menneet ollenkaan niin huonosti.

Kun orpolapsi Andreas Egger saapuu syrjäiseen Alppien laaksoon, hän on vasta noin nelivuotias. Laaksosta tulee hänen kotinsa, jossa sekatyöläisenä itsensä elättävä mies kasvaa, elää, rakastuu ja noin kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin kuolee. Romaani on hänen tarinansa. Se kattaa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen, realiteetteineen ja katastrofeineen.

Romaani kuljettaa lukijan samalla myös läpi 1900-luvun Euroopan. Sota imaisee innokkaan miehen mukaansa mutta ei palauta tätä kotiin kuin vasta vuosia myöhemmin. Neuvokas Egger saa arvostusta työelämässä ja on mukana raivaamassa laaksoa rautateille, sähkötolpille, hiihtohisseille ja turisteille. Hänen kuollessaan kotiseutu on jo ihan erilainen kuin hänen lapsuudessaan. Rauhallinen ja luonnonkaunis maalaisympäristö on valjastettu matkailulle, ihmismassoille ja äänelle. 

Eggerin elämää leimaa vaatimattomuus, yksinäisyys ja ahkeruus. Hän tapaa kyllä elämänsä rakkauden, menee naimisiin ja saa elää hetken rakkaansa kanssa, mutta sitä ei kestä kauan. Sen sijaan että Egger hautautuisi suruun, hän jatkaa työntekoa, pestautuu töihin jotka eivät muille kelpaa, ja jää henkiin. Eggerin vaatimattomuutta peilaa myös romaanin kerronta, joka on hyvin vähäeleistä ja rauhallista. Seethaler ei kerro voimakkaista tunteista ja jos niitä hetkittäin on, niihin ei jäädä asumaan, vaan elämä jatkuu. Mittasuhteista ja dramatiikasta vastaa ympäröivä vuoristo, sen huikeat näkymät ja vaaralliset korkeuserot, jotka Eggerillä on kohtalonaan, kotinaan ja työmaanaan.

Kokonainen elämä, mutta romaanina nopealukuinen ja lyhyt, ja jää varmasti mieleen. Siinä on taikaa ja voimaa, jota on vaikea kuvailla. Seethaler osaa kirjoittaa rankalta vaikuttavan elämän tavalla, joka antaa lukijalle voimaa ja tyytyväisyyttä. Sillä sitä Eggerkin pääasiassa on - tyytyväinen siihen, mitä on saanut, ei katkera siitä, mitä on menettänyt.

Näissä blogeissa siis ainakin: Tuijata, Kirja vieköön! ja Lukupino. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 47: A book related to a geometric shape. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteissa tämä sopii hyvin kohtaan 26: Keksinnön tai tekniikan tuoma muutos.

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Elly Griffiths 2020. Englanninkielinen alkuteos The Lantern Men. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2022. 346 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Pohjois-Norfolkin muinaiset marskimaat ovat jälleen draaman näyttämönä kahdennessatoista Ruth Galloway -dekkarissa, vaikka arkeologimme asuukin nyt Cambridgessa. Esi-isiltä on siirtynyt jälkipolville paljon legendoja ja taruja marskimaitten hengistä ja asukeista. Lyhdynkantajien kaltaisia tarinoita tiedetään muualtakin maailmasta. Johdattavatko ne valoa ja lämpöä kaipaavia kulkijoita kuolemaan, vai voisiko niistä olla apua pelastusta kaipaavalle?

Sitten hän kuulee jotain. Matalan, sointuvan kutsun, joka kuulostaa jotenkin tutulta. Hän muistaa Cathbadin ja Erikin kertomat tarut kadonneiden lasten sieluista, jotka huutavat merellä, näkeistä ja merenhengistä ja seureeneistä, jotka houkuttelevat varomattomia merimiehiä tuhoon laulullaan. 

Legendaa on ilmeisesti hyödyntänyt taiteilija Ivor March, joka on jo tuomittu kahden nuoren naisen surmasta. Kaksi muutakin on kateissa ja Ruthin tyttären isä, rikoskomisario Nelson on varma, että March on murhannut nämäkin kaksi. Lyhdynkantajien tapaus pakottaa Ruthin jälleen mukaan murhatutkintaan Nelsonin avuksi. Kun kolmaskin nuori nainen katoaa, tarvitaan koko vakavien rikosten tiimiä. Apulaiskomisarion paikasta haaveileva Judy Johnssonin puoliso, druidina tunnettu Cathbad saa aavistuksen, ettei March ehkä olekaan kaikkien murhien takana, ja siis syyttä vankilassa. Samaa mieltä ovat Marchin tunteneet naisetkin, mutta uskooko jääräpäinen Nelson miehen syyttömyyteen?

Ruth on viettänyt viikon mittaista kirjoitusretriittiä Marchin tunteneen Crissyn emännöimässä Grey Wallsin talossa. Hän on ystävystynyt luottamusta herättävän naisen kanssa, mutta kun sarjamurhaajan ja naisen välinen yhteys paljastuu, täytyy Ruthin pohtia uutta ystävyyttä uudelleen. Kuten Cathbad sanoisi, kaikki on yhteydessä toisiinsa, ja niin tuntuu että on nytkin, kun Nelsonin johtamat tutkimukset vievät Grey Wallsiin ja lähelle Ruthin tapaamia ihmisiä. 

Ruthilla on uusi elämä Cambridgessa komean amerikkalaisen tutkijan Frankin kanssa. Frank on kaikin puolin täydellinen ja tulee hyvin toimeen Ruthin tyttären, 9-vuotiaan Katen kanssa. Jokin kuitenkin hiertää, sillä Ruth alkaa saada paniikkikohtauksia, eikä hirveästi innostu Frankin ehdotuksesta lähteä kahdestaan ulkomaanlomalle. Ajatuessaan murhien myötä takaisin marskimaille Norfolkiin, Ruth ymmärtää kaipaavansa vanhaan pieneen mökkiinsä, rauhallisen ja synkän rannikon kainaloon. Tarina jättää kuitenkin tulevaisuuden avoimeksi, joten seuraavaa osaa odotellessa!

Lyhdynkantajissa on paljon tuttuja elementtejä, kuten aikaisemmista sarjan osista tutut Nelsonin perhe, työkaverit, Ruthin perhe ja ystävät. Muutoksiakin on tullut, ja onneksi uudet hahmot vaikuttavat lupaavilta. Miljöö on saanut pientä vaihtelua ikivanhasta yliopistokaupungista, mutta pääpaino on edelleen marskimaiden tuntumassa. Arvaamattomilla luonnonolosuhteilla on vaikutuksensa myös loppuratkaisuun. Griffithsin suosittu sarja on ollut melko tasaisen laadukas, ja jostain syystä tämä osa tuntui erityisen vetävältä. 

Dekkarista myös blogeissa Luetut, Kirjan jos toisenkin sekä Kirjasähkökäyrä. Lukuhaasteissa tämä menee seuraaviin kohtiin: Helmet 38: Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan; Goodreads 41: A book from NPR "Books We Love" list ja Seinäjoen kaupunginkirjasto 13: Uusi työpaikka.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 370 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomaan lukemisen jälkeen mielessä pyörii kysymyksiä ihmisen suhteesta maahan, metsään ja luontoon. Millaista on ollut uudisraivaajan elämä, kun hän on raivannut metsästä tilaa itselleen, perheelleen ja suvulleen? Miten valtavasti maatilan perustaminen on vaatinut ja miten paljon uudisraivaajia onkaan vuosisatojen mittaan ollut, kun Suomea on vähitellen asutettu. Maanviljelys ja metsänhoito on alkanut Keski-Pohjanmaan erämailla ilmeisesti juurikin niihin aikoihin, joista Suomaa-romaaninkin tarinat alkavat, 1600-luvulla.

Suomaa koostuu 19 luvusta ja kulkee ajallisesti 1600-luvulta nykypäivään saakka. Ruotsista muuttaa Kokkolan lähelle vaatimattoman kylän metsälaitamille mies, joka on saanut torpan kruunulta palkaksi. Näin syntyy Nevabacka, joka kasvaa ja kehittyy vuosisatojen mittaan, siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes nuorin sukupolvi ei sitä enää osaa tarvita tai kaivata. Talon asukkaiden suhdetta ympäröivään maastoon leimaa pitkälti hyötynäkökulma. Metsää on hoidettava, peltoja raivattava ja viljeltävä. Kristinuskokin kannustaa ihmistä ottamaan luonnosta niskaotteen. 

Karl lonkallaan Kristiina katseli pihapiiriä ja ympäröiviä tiluksia. Tuolla oli perunamaa, tuolla hänen pikkuinen ryytimaansa. Siellä kasvoivat viinimarjapensaat kauniissa rivissä. Kauempana levittäytyivät pellot yllään uusi vihreä huntu. Maisema oli viljelty, siisti ja hieno, juuri sellainen kuin Jumala halusi.

Pimeissä metsissä ja syrjäseuduilla asuu kuitenkin vielä myös luonnnonhenkiin uskovia. Nevabackankin sukulinjassa kulkee vanhaa suhdetta luontoon, sen haltoihin, peikkoihin ja suojelijoihin. Tilan lähellä on suo, jossa voi tavata henkiolentoja, jos mieli on avoin. Joskus metsä tai suo kutsuu luokseen, sekoittaa ajatukset ja arvot, eikä ihminen pystykään enää mieltämään itseään luonnon herraksi. Tiedetään piikoja ja siskoja, jotka ovatkin olleet metsänhenkiä, luontoäitejä, eivätkä ihmisiä lainkaan. Isostavihasta selvisi pappi, joka sai luonnolta kiitokseksi ryssän ryöstämät lapsensa takaisin.

Kun luontoa kunnioittaa, se antaa takaisin. Jos sitä ei kuuntele, saattaa joutua maksamaan kalliisti. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä kaukaisempi on Nevabackan asukkaiden suhde luontoon, sillä kristinusko on opettanut pelkäämään erämaita ja kavahtamaan mustia lintuja. Viimeisimmät omistajat eivät siellä enää asu, tila on pelkkä piha vanhoine rakennuksineen, taakka ja rasite. Sellaisia on Suomi täynnä, kun työ ja elämä on kaupungeissa. Mutta kaipaako luonto ihmistä takaisin? Eikö sille teekin hyvää villiintyä, levittäytyä ja kasvaa omissa oloissaan?

Suomaa on romaani luontosuhteesta, suvusta ja samalla Suomen historiasta. Isonvihan lisäksi keskipohjalaisia koskettavat tervanpoltto, muuttoaallot merten toiselle puolelle ja kaupunkeihin, nälkävuodet, kulkutaudit ja maailmansodat. Lapsia kuolee, heitä jää orvoiksi ja he kulkevat salomaita pitkiäkin matkoja. Nevabackassa myös rakastetaan, rakastutaan ja solmitaan suhteita. Vuosisatojen ajan ihmiset pysyvät aloillaan ja siirtävät perintönsä, osaamisensa, ohjeensa ja sukunsa tarinat eteenpäin.

Minulle herkullisinta antia episodeissa olivat hahmot ja olennot, jotka liikkuivat toden ja henkimaailman rajamaastossa, tunsivat rohdot, osasivat kiertää suon oikeista kohdin ja kunnioittivat ympäristöään. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten pitkään luonnonusko ja kristinusko elivätkään rinta rinnan. Arkinen selviytyminen pakkasista, nälästä ja katovuosista oli samoin kiehtovaa - vaikka tietysti rankkaa ja surullista - ehkä siksi tunsin jo kaipautta tarinoita kohtaan, kun siirryttiin liian lähelle nykypäivää.

Upeasta romaanista olisi paljonkin vielä kerrottavaa, joten kannattaa lukea mitä muissa blogeissa sanotaan: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Ina Ruokolainen. Uskon että Finlandia Juniorilla vuonna 2012 palkitun Turschaninoffin Suomaa on kärkisijoilla, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista teoksista. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista, ja Sanna Mannerin herkät piirustukset koristavat kirjan sivuja aina kunkin vuosisadan alussa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirjassa ollaan maan alla. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii kohtaan 15 - 17: Different centuries. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani, ja Seinäjoen kaupungikirjaston muutoksista siitä löytyy 28: Rakentaminen.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Helena Immonen 2020. Crime Time. 464 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nyt ymmärrän täysin, miksi Helena Immosta haastateltiin kirjamessuilla niin paljon viime syksynä. Toki viime vuonna ilmestyneestä Kettu-sarjan toisesta osasta Operaatio Aavikkokettu, mutta hänen esikoisteoksensa Operaatio Punainen kettu on niin pelottavan lähellä Venäjän Ukrainan-sotaa, että ihan kuin Immonen olisi osannut ennustaa tulevan. Paitsi että romaanissa Venäjä ei hyökkää Ukrainaan, vaan Suomeen.

Lähtöasetelma on se, että Ruotsi ilmoittaa jättäneensä Nato-hakemuksen. Tämä saa Venäjän panostamaan Itämeren alueen varustamiseen niin aggressiivisella tavalla, että Suomi on jäämässä jalkoihin. Suomalaiset käyvät auttamassa Ruotsia Gotlannissa, jonne tunnistamattomat sotilaat hyökkäävät ensin. Kun Gotlannista on selvitty, onkin Suomenlahden rannikon vuoro. Venäjä pyrkii ottamaan haltuunsa Hankoniemen sekä Kaakoiskulman, eli Kymijoen rannikon ja Kotkan. Sotatoimet alkavat iskuilla sähkölaitoksiin, minkä jälkeen on vuorossa hybridivaikuttaminen. Pääkaupunkiseudulla leviää juomaveden mukana norovirus, puhelinverkko kaatuu, ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa ja ensiapu ruuhkautuu.

Juuri kertausharjoituksista palannut Riina Koivu ihmettelee tiuhaan toistuvia kertausharjoituksia. Hänen pikkuveljensä Joni on yksi niistä, jotka lähetetään tukemaan Ruotsia Gotlantiin. Jonin tyttöystävä on viimeisillään raskaana, eikä nuorukainen voi olla huolestumatta perheensä puolesta. Riinan aviomies Mikael puolestaan työskentelee upseerina Pääesikunnassa ja tietää tasantarkkaan, mitä Itämerellä tapahtuu. Mies tekee ympärivuorokautista työtä eikä pysty kertomaan Riinalle kaikkea. Riina haluaisi kotonaan enemmän tukea mieheltään, joten ilmapiiri on valtakunnallisesta kriisistä huolimatta melko tulehtunut. Lopulta sekä Riina että Joni palvelevat Suomen reservijoukoissa Venäjää vastaan. 

Ensialkuun pelkäsin että jännärissä on minulle liikaa teknisiä, armeijaan, varusteisiin ja sotimiseen liittyviä yksityiskohtia. Olihan niitä välillä, mutta onneksi niin vähän, että niiden yli jaksoi, kun tiesi että tarina on muuten hyvin vetävä ja mielenkiintoinen. En olisi varmastikaan lukenut tätä samanlaisella intensiteetillä vielä kaksi vuotta sitten. Kauhulla luin, miten Venäjä myrkyttää kansalaistensa mielen suomalaisia kohtaan oikeuttaakseen hyökkäyksen, ja miten armottomia iskut ovat. Realistisuutta lisäsi se, että nykyhallituksen jäsenet ja Suomen presidentti ovat mukana ihan omilla nimillään. Immonen on istuttanut heidän suuhunsa repliikkejä, joiden voisi kuvitella hyvin olevan totta. Teos ei ole suotta voittanut esikoisdekkaripalkintoa! 

Venäjä katsoi oikeudekseen puolustaa kansalaisiaan vaikka voimakeinoin joka puolella maailmaa, mikäli katsoivat venäläisten olevan jossain uhattuna. Jos Venäjä nyt lähti rummuttamaan tarinaa Suomessa sorretuista venäläisistä, saattaisi se olla alkusoittoa jollekin suuremmalle. 

Toiminnan ja jännityksen lisäksi teoksessa on varsin sympaattisia henkilöhahmoja, joiden keskinäinen kommunikaatio oli alkuun mielestäni vähän kömpelöhköä, mutta alun jälkeen en kiinnittänyt siihen enää huomiota. Arkinen perhe- tai parisuhdekipuilu sai vähitellen jäädä, kun perheenjäsenet joutuivat tositoimiin rintamalle. Surulta ei tietenkään vältytä, ja etenkin Jonin hahmo saa minulta runsaasti empatiapisteitä. Loppu antaa ymmärtää, että niin parisuhteissa kuin maiden välisissäkin suhteissa pahin on takanapäin, kun sota vihdoin loppuu.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka sekä Havaintoja digimaailmasta. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 4: Kirja jonka aioit lukea viime vuonna. Goodreadsin vuosihaasteessa laitan tämän kohtaan 24: A character that might be called a tinker, a tailor, a soldier or a spy. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 12: Pienen kustantamon julkaisema kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksia varten tästä löytyy 23: Voittaminen/menestys. Pieni poliittinen lukubingo saa tästä kohdan poliittinen dekkari.