24.9.2020

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Selja Ahava 2020. Gummerus. 331 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Selja Ahavan neljäs romaani jatkaa teemalla, joka on tullut viime vuosina tutuksi muun muassa Mia Kankimäen teoksista Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin tai vaikkapa Favillin ja Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjoista: historian unohtamat, älykkäät ja rohkeat naiset, edelläkävijät ja tienraivaajat. 

Oliko niin, että pyrin liian korkealle, pyrin näkemään koko ympärilläni avautuvan maiseman, näin joen ja kaipasin jo meren ääreen, kun tehtävänäni olisi ollut pysyä sisällä ja koristella tyynyjä!

Tämän romaanin historiallinen esikuva on 1600-luvulla elänyt hyönteistutkija ja taiteilija Maria Sibylla Merian. Ahavan teos alkaa kuin se olisi Marian fiktiivinen elämäkerta, mutta päähenkilömme pääseekin pidemmälle matkalle kuin esikuvansa koskaan, Saksasta Hollannin kautta Japaniin, läpi aikakausien, muuttuvien vuosisatojen virrassa. 

Maria tutkii hyönteisiä lapsesta saakka. Hänestä on äärettömän kiehtovaa, mitä kaikkea perhosen elämään mahtuu ennen viimeistä lyhyttä, kaunista vaihetta. Tutkimuksillaan Maria kyseenalaistaa aikalaistensa käsityksiä hyönteisten synnystä ja asemasta eläinkunnassa. Hän kyseenalaistaa myös naisen aseman, vaikka joutuukin asettumaan annettuun rooliin. Nuori nainen pitää pintansa, kerää aineistoa ja tutkii ötököitään perheestään piittaamatta. Suhde perheenjäseniin jää etäiseksi, mistä Maria kantaa myöhemmin huonoa omaatuntoa, mutta halu tietää ja kertoa ajaa häntä sinnikkäästi eteenpäin. Maria rikkoo tabuja ja lasikattoja, mutta joutuu myös menettämään paljon ja siinä samalla etsimään itseään. 

Ja tässä minä nyt olin, omasta tahdostani Japanissa, ja kaikki se, mikä kerran oli täyttänyt elämäni ja antanut sille tarkoituksen, oli poissa, ja se, mikä oli jäänyt jäljelle, mahtui tähän kevyeen paperinpalaseen. Lapseni pettynyt ääni.

Ahava punoo hyönteiset muodonmuutoksineen niin kauniiksi ja vetäväksi tarinaksi, että unohdin ihan vallan pelkääväni perhosia. Pitää muistaa tämä ensi kesänä! Hyönteisissä todellakin näyttää riittävän ainesta moneksi ja romaani on ehdottomasti silmiä avaava, luontoa ylistävä ja sen puolesta puhuva teos. Sen ohella Marian tarina oli samoin ehdottoman kiinnostava. Erityisesti pidin 1600-luvun ajankuvasta, Marian kamppailusta odotusten ja roolien ristipaineissa, yksin viihtyvänä tyttärenä, puolisona ja äitinä. Marian Japanissa viettämä aika tuo mukanaan paljon eurooppalaisesta näkökulmasta uutta, ja vaikka paljon nähnyt nainen vihdoin kohtaa myös rakkauden, en ihan niin hyvin viihtynyt romaanin loppuosan kanssa. Tiedän, että Euroopan-vuodet tulevat jäämään mieleeni paremmin.

Jenni Noponen on suunnitellut jälleen kerran upean kauniit kannet. Kauniita olivat varmasti myös Marian piirtämät kasviaiheiset taulut, joiden myynnillä hän elätti itsensä. Niissäkin oli pyrkimys kukan elinkaaren eri vaiheisiin ja muistutukseen hyönteisten merkityksestä, vaikka vihkosten ostajille ne eivät olleetkaan mieleen. Noitavainojen uhka ei lopulta ollut kuin henkäyksen päässä Mariasta.

Mitä pitempään perhosia tarkkailin ja mitä suuremmaksi ymmärrykseni niiden elämästä kasvoi, sitä enemmän kiinnostukseni kääntyi perhosesta toukkaan. Kukkavihkosten jälkeen päätin kirjoittaa kirjan, joka keskittyy perhosiin ja ennen muuta niiden toukkiin. Sillä siipensä avaava perhonen on enää elämänsä viimeisessä lyhyessä vaiheessa, ja kaikki merkittävä ja hämmästyttävä tapahtuu ennen tuota siiville kohoamista.

Lue myös Ahavan aiemmat teokset, Taivaalta tippuvat asiat ja Ennen kuin mieheni katoaa. Esikoisteosta Eksyneen muistikirja en ole lukenut, mutta näistä muista pidin kovasti. Blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Tuijata lisää.

18.9.2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen 2020. WSOY. 351 s. Oma ostos.

Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kolmen laadukkaan romaanin jälkeen Kinnusen tuotanto on ainakin minulle jo sitä, että kun uusi teos ilmestyy, tietää saavansa hyvää luettavaa. Luottamus kirjailijaan on suuri ja se vaikuttaa lukemiseen. Olen nimittäin huomannut, että uuden luku-urakan aloittamiseen liittyy usein pientä tunnustelua ja makustelua ennen kuin luottamus romaania kohtaan syntyy. Kinnusen teosten kanssa tunnusteluvaihetta ei ole Neljäntienristeyksen jälkeen ollut, vaan olen antanut itseni uppoutua lukemiseen heti ensimmäiseltä sivulta.

Pidän toki itseäni myös hieman puolueellisena, sillä entisenä kuusamolaisena tunnen Kinnusen romaaneissa esiintyviä maisemia - selkosten kylää - kohtaan pientä kaipuuta ja hellyyttä. Ei kertonut katuvansa suuntaa samoin selkosia kohti. Viiden naisen matka alkaa Norjan rajalta Lapin sodan päätyttyä. He kävelevät kotejansa kohti läpi poltetun ja tuhotun Lapin. Mitä kotona odottaa, sitä kukaan ei tiedä, mutta ainakaan he eivät päädy leirille. Heidän elämänsä ei tule enää olemaan entisenlaista, sillä saksalaisten mukaan lähteneitä ei katsota hyvällä.

Toivo oli kuin kylmän alkukevään päivä, jolloin auringon lämmön ensi kertaa tunsi poskellaan. Se oli erottunut haaleana ja hetkittäisenä, eikä se olemassaoloon ensin tahtonut edes uskoa, mutta sen katoamisen oli havainnut heti.

Kinnusen romaani antaa äänen niille naisille, joiden tarinat on useimmiten vaiettu kuoliaaksi. Saksalaisia oli pohjoisessa paljon ja heidän mukaansa lähti naisia monista eri syistä, olivathan olosuhteet kotirintamalla tai muuten köyhissä oloissa niukat. Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili kantavat vähät tavaransa läpi satojen kilometrien kevääseen heräävässä pohjoisessa. Heillä on aikaa keskustella kokemuksistaan, pohtia mennyttä ja tulevaa, miettiä omaa asemaansa sodassa ja siihen liittyvässä syyllisyydessä. Jokainen on menettänyt ja joutunut luopumaan paljosta.

Syyllisyys kasvoi Irenen sisällä. Yhä useammin hän huomasi ajatuksiensa palaavan siihen, kuinka paljon hän itse oli vastuussa siitä, että nämä seudut olivat muuttuneet tuhkaksi. Hänhän oli tarjoillut korviketta ja kauniita hymyjä niille, jotka toivat pohjoiseen pahuuden, Siiri jylhiä runoja, Veera itseään.

Vaellusromaanissa on tietysti luonto läsnä, useimmiten kauniina mutta myös karuja oloja peilaavana. Sitä vahvemmin jää kuitenkin mieleen se vahvuus, mitä vaellus edellyttää. Naiset näkevät nälkää, kohtaavat epäystävällisyyttä ja räjähteitä, menettävät hiuksensa, kengät kuluvat ja iho hiertyy. Yksi heistä on jätettävä jälkeen ja sekin kalvaa omaatuntoa pitkään. Naisista keskiöön nousee Irene, jonka menneisyys ja pohjoisessa kokemat kuukaudet tulevat muita lähemmäksi. Irenen kokema menetys tuntui kaikkein pahimmalta ja hänen lähtönsä syihin pystyi suorastaan samaistumaan.

Jos oikein ymmärsin, Irenen päästyä selkosille hänen tiensä risteää hetkeksi erään Neljäntienristeyksen hahmon kanssa, vahva nainen hänkin. Ihana yksityiskohta, jos sen tulkitsin oikein. Oman lapsuudenkotini ainakin löysin eräältä riviltä! Nenäliinan paikka siinäkin.

Kinnunen nostaa romaaneissaan esille useimmiten naisia tai miehiä, jotka eivät ole tähän asti historiaa kirjoittaneet. Ei kertonut katuvansa avaa sotaan näkökulman, josta ei ole puhuttu. Miksi nainen on joutunut kokemaan häpeää ja halveksuntaa, kun mies on ollut sotasankari? Teoksen voima onkin tutun, luotettavan kerronnan lisäksi sen vahvassa feminismissä. Onneksi historiankirjoitus on vähitellen muuttumassa, kirjailijat uskaltavat penkoa totuutta, ja monille tärkeät mikrotason tarinat pääsevät unohduksista päivänvaloon. 

Myös näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa.

13.9.2020

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin 2014. Englanninkielinen alkuteos The Storied Life of A. J. Fikry. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus 2014. 239 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjakauppias A. J. Fikry on menettänyt vaimonsa, hänen suunnitelmansa on ajaa kauppa alas ja juoda itsensä hengiltä. Erään surkean illan jälkeen hän löytää kauppansa lattialta kaksivuotiaan tytön ja lappusen, jonka lapsen äiti on jättänyt. Pieni Maya päätyy epätodennäköisyyksistä huolimatta Fikryn kasvatettavaksi. Adoptiotyttären myötä mies saa ryhtiä elämäänsä ja kun kauppaan alkaa virrata uteliaita asiakkaita, se alkaakin taas kannattaa. Maya on viehättävä, älykäs lapsi ja hyvää seuraa.

Tuulisen saaren kirjakauppias on sympaattisella tavalla ennalta-arvattavaa luettavaa ja niinhän siinä käy, että rakkauskin osuu vielä A. J.:n kohdalle. Onnellisten sattumien taustalla on kuitenkin Mayan nuoren äidin tragedia, eikä kyyneliltä ihan voi välttyä kirjan lopussakaan. Teos on sellaista hyvän mielen kirjallisuutta, jota on vaikea ottaa ihan tosissaan, mutta jonka lukeminen tekee hyvää. Sen tunnemaailma on melko kliseistä ja jopa siirappista - uudet alut, muutosten mahdollisuudet, rakkauden ja ihmissuhteiden merkitys, ja tietysti kirjojen yhteenkokoava vaikutus.

Romaani on tosiaankin ylistys lukemiselle ja kirjallisuudelle, mikä oli ehdottomasti kirjan parasta antia. Koska kyseessä on kirjakauppa, väkisinkin ajatukseni veivät Skotlantiin ja vasta lukemaani Shaun Bythellin päiväkirjaan. Tässäkin teoksessa kirjakauppias on kyynisen hauska ja terävä suustaan, hän ruotii alan raadollisia näkymiä ja sinnittelee kauppansa kanssa pienessä kaupungissa. Molemmat, niin tämä fiktiivinen kirjakauppias kuin oikea skotlantilainenkin, ovat keskeisiä hahmoja kaupungin kulttuurielämässä. 

Romaani rakentuu luvuista, joiden alkuun Fikry on koonnut kirjasuosituksia tyttärelleen. Muutenkin kirjallisia viittauksia vilisee, riemastuttavasti niitä jopa ymmärtää ja tietysti ne tuovat syvyyttä muuten varsin kevyeen teokseen. Pidin kovasti myös joistakin teoksen sivuhahmoista - dekkareista innostuvasta komisariosta ja häntäheikistä kirjailijasta, josta ei oikeastaan saisi edes pitää! Kirja oli rakenteeltaan kuohkea ja siksi nopea lukea - luin sen yhdessä sunnuntaipäivässä. Viimeistelen tällä kirjalla Helmet-haasteen, jossa sijoitan sen kohtaan 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella x, y, z jne. Näissä blogeissa lisää: Kirjaluotsi, Kirjat kertovat ja Lumiomena.

11.9.2020

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Inga Magga 2020. Like. 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kaksi nuorta naista kohtaa toisensa grafiikankurssilla. Taiteen lisäksi heitä yhdistää nyrkkeily, laji jonka molemmat ovat aloittaneet hyvin nuorena, saman miehen valmennuksessa. Toinen naisista on valmentajan tytär, Rebekka. Vasta kun grafiikanlehdet on pystytetty näyttelyksi, saa Rebekka kuulla opettajansa Lolan menneisyydestä ja tämän yhteydestä kylään jossa molemmat ovat kasvaneet.

Barre suoristi selkänsä. Hän oli yhtäkkiä kuin lasinen pilvenpiirtäjä, jota katsoessa ylimmät kerrokset tuntuivat lähestyvän ja horjuttavan tasapainoa. Barre astui ihan lähelle, reviirilleni. Jääkylmät silmät tuijottivat musertavasti, ja minä näin kuinka nuori tyttö peilautui hänen katseestaan, pirstaloitui kyyneleideni läpi. --- - Teen mitä vaan, jos saan jatkaa.

Lolan vuoden nyrkkeilyharrastuksen parissa olivat rajuja, täynnä ristiriitaisia tunteita valmentajaa ja tämän metodeja kohtaan. Hän sai syyn olla poissa kotoa, kehittyi nopeasti, mutta sai haavoja joiden työstäminen ja hyväksyminen kestää pitkään. Rebekka on sen sijaan saanut isältään kaiken, mutta isän menneisyydessä on tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, ovat tuhonneet Rebekan äidin ja monen muun. Rebekka haluaisi itselleen kaiken, urheilun, taiteen ja poikaystävän, isää menettämättä. Mutta onko se mahdollista? 

Inga Maggan esikoisromaanissa on hänen oma lajinsa suuressa roolissa. Nyrkkeily on laji, joka voi nostaa pohjalta, opettaa kuria ja kykyä arvostaa omaa vartaloaan. Tie kehään vaatii kuitenkin paljon, jos sinne saakka on kykyjä. Ja molemmat tytöt haluavat ja pystyvät. Ruumiillisuus on romaanissa vahvasti läsnä, niin hyvässä kuin pahassakin, kauniina ja arkana, katseilta suojassa tai himon kohteena, tatuoituna ja arpisena. Taiteen maisteri on kirjoittanut myös grafiikkaharrastuksen kivasti osaksi Rebekan kunnianhimoa. Tekniikkaa kuvataan kauniin tarkasti yksityiskohtia myöten. Taiteen kautta piirtyy niin armottomuus kuin armeliaisuuskin itseä kohtaan. 

Hyvistä, mielenkiintoisista ja raastavista aiheista huolimatta Maggan kerronnassa ja dialogeissa on jotain hieman kömpelöä, mikä välillä laski lukuvirettä. Romaanin alkupuolella metaforien runsas määrä häiritsi, mutta loppua kohden tarina veti paremmin ja ihan viime sivuilla jo hengästytti. Teos jakaantuu kahteen osaan, Lolan ja Rebekan. Lolan tarina on traagisempi, se herätti myötätuntoa ja järkytystä, kun taas Rebekan osuus tuo kokonaisuuteen hieman jännitystä. Kritiikistä huolimatta koin kuitenkin, että kokonaisuus on hallittu ja tasapainoinen. Bonusta Tampereesta näyttämönä!

Tuore romaani on mainittu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Annelin lukuvinkit. Helmetin haasteessa tämä kuittaa toiseksi viimeiseksi jääneen kohdan 5: Saamelaisen kirjailijan teos. Ainakin kirjailijan sukunimi on saamelainen!

7.9.2020

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelly 2017. Englanninkielinen alkuteos He said / She said. Suomentanut Päivi Pouttu-Deliére. Gummeruksen pokkarissa 486 s. Oma ostos. 

Kenen versio tapahtumista onkaan se mitä oikeasti tapahtui? Ja tuleeko koko totuus koskaan julki? Täydellisten auringonpimennysten perässä matkaavat Laura ja Kit päätyvät todistamaan tapausta, joka saa heidän elämänsä raiteiltaan viideksitoista vuodeksi. Ovatko he tulkinneet tapauksen oikein? 

Korona tanssi elävänä kultaisena liekkinä kaksi kertaa yhtä suurena kuin itse aurinko. Tähti ei ole enkeli vaan hirviö. Se oli niin valtava, että sai kaiken meille tapahtuneen ja kaikki meidän omat tekomme näyttämään mitättömiltä. Katumus, syyllisyys ja pelko sulivat pois.

Cornwallin kärjessä Lizard Pointissa järjestetään festivaalit auringonpimennyksen kunniaksi vuonna 1999. Laura seuraa tuoretta poikaystäväänsä Kitiä festareille, jossa pilvet meinaavat pilata pimennyksen, mutta mahdollistavat pahoinpitelyn, jonka Laura näkee. Nuoret joutuvat todistajiksi oikeuteen, jossa pitäisi pysyä totuudessa ja kertoa vain se, minkä on varmasti nähnyt. Laura suhtautuu tapaukseen kuitenkin intohimoisesti ja pieni valkoinen valhe muuttaa heidän molempien elämän.

Viisitoista vuotta myöhemmin käy ilmi, etteivät kaikki muutkaan ole kertoneet täyttä totuutta. Onko vankilaan joutunut mies syyllinen vai syyton? Pahoinpitelyn kohteeksi joutunut nainen tuntuu takertuvan Lauraan ja herättää ärtymystä Kitissä, jolla on huolia omastakin takaa. Pariskunta vaihtaa nimeä epäilyttävien ilkivallan tekojen alkaessa ja muuttaa uuteen osoitteeseen. Heitä ei löydä sosiaalisesta mediasta eikä heistä ole kuvia netissä. Mutta mitä he pelkäävät niin paljon? Kuka heidän perässään on?

Erin Kellyn pitkähkö jännäri on paikoin hieman hidastempoinen, eikä pitänyt otteessaan niin hyvin kuin olisin toivonut. Tarinassa sinänsä ei ole mitään vikaa ja erityisen ansiokasta on se, miten pitkälle hän saa lukijansa uskomaan kulloistakin näkökulmaa - joka useimmiten on Lauran tai Kitin. Viimeiset sata sivua paljastavat asioita joita ei olisi uskonut, mutta jotka tietysti selittävät paljon. Kauan odotettu käänne tulee ehkä hieman liian myöhään, sillä ainakin mikä olin jo hieman väsynyt lukemiseen. Yksityiskohdat yhdistyvät kyllä nerokkaasti, mutta toisaalta jotain olisi voinut jättää poiskin.

Kun sydämeni jyskytys hieman tasaantuu, jossakin menetyksen ja kauhun seassa on kauan kaivattu helpotuksen tuoma vapaus.

Teoksen tunnelma nojaa pitkälti päähenkilöidensä mielenliikkeisiin, ahdistukseen, pelkoon ja häpeään. Yhdessäolon vuosia leimaa piilossa pysymisen tarve ja salaisuudet, jotka saavat molempien mielenterveyden hajoamaan. Mutta onko piilottelulle ollut koskaan mitään todellista tarvetta? Kuinka paljon he ovat itse aiheuttaneet itselleen jättämällä kertomatta asioita, joiden luulivat rikkovan suhteen. Lisämielenkiintoa (tai no sehän riippuu lukijasta!) teokseen tulee auringonpimennyksiin liittyvästä tietomäärästä ja tapahtumista. Teemana se tavallaan lisää tummanpuhuvaa tunnelmaa ja on metaforisestikin rinnastettavissa pariskunnan elämään. Lontoosta ja Cornwallista tietysti pisteet!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Leena Lumi, Luetut ja Kirjoihin kadonnut.

1.9.2020

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija

Ta-Nehisi Coates 2019. Englanninkielinen alkuteos The Water Dancer. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Voin kertoa, että muistan kaiken. Muistan kaiken - paitsi hetket, joiden ajaksi luovuin muistista, poistuin ruumiistani ja lensin pois.

Mikä valtava voima tarinoilla ja ihmismielellä voikaan olla! Ylistävää palautetta maailmalla saanut Ta-Nehisi Coates kertoo tarinan nuoresta Hiram Walkerista, plantaasinomistajan ja tämän orjan jälkeläisestä, kuihtuvasta virginialaisesta kaupungista, ihmisten välisestä eriarvoisuudesta ja muistamisen merkityksestä. Vesitanssija on kuvaus Yhdysvaltain historian järkyttävimmästä vaiheesta, jolla on pitkä historia ja jonka jäljet näkyvät selvästi vielä tänäkin päivänä.

Hiram herättää ihmetystä jo nuorena, sillä pojan muisti on ihan omaa luokkaansa. Hän kertoo tarinoita ja viihdyttää välillä myös rikkaita valkoisia vieraita. Locklessin tila on jo pitkään joutunut myymään orjiaan, sillä alueen maa köyhtyy eikä tupakanviljely ole enää tuottoisaa. Hiramkin menettää äitinsä, mikä jättää hänen muuten niin uskomattomaan muistiinsa aukon. Joskus unohtaminen suojelee ja auttaa jaksamaan. Locklessin isäntä Howell Walker on Hiramin isä, mutta sen sijaan että saisi nauttia perinnöstään, Hiram palvelee veljeään Maynardia, miehistä vastenmielisintä.

Hiramilla on kyky, jota hän ei osaa vielä hyödyntää, mutta on taho, joka kiinnostuu siitä. Lapsuusmuistot ja veden läheisyys saavat maiseman väreilemään ja sumun laskeutumaan. Jossain siellä sumussa on myös äiti, taitava vesitanssija. Virginia köyhtyy ja tilat kuihtuvat, mutta Locklessin Kujalla asuvat vielä ihana Sophia ja Hiramista huolehtinut vanha Thena. Miten heidät saisi pohjoiseen turvaan? Orja on omaisuutta ja kohtalo voi olla karmea, mutta Kujalla oli joskus elämää, tanssia, iloisia illallisia ja läheisyyttä, jotain mitä muistella. 

Vesitanssija on kuvaus kahden maailman väliltä, jossa Hiram tasapainottelee. Virginiassa on valkoisia plantaasinomistajia, alempiarvoisia valkoisia ja mustia orjia, joista vain kourallinen on vapaita. Pohjoisempana Philadelphiassa elämä on jo erilaista, mutta matka sinne saattaa viedä maakuoppaan, vankilaan, kidutettavaksi tai takaisin pellolle, ellei löydy tahoa joka pystyy auttamaan. Hiramin tarina saa etelän yläluokan näyttämään naurettavalta ja säälittävältä itseään tuhoavalta rodulta, joka sortaa muita ylläpitääkseen elintasonsa. Jo nuorena Hiram ymmärtää, etteivät valkoiset ole yhtään muita älykkäämpiä.

Ja sitten ajattelin, että mitään sen pyhempää ei voinut olla, ei tämän oikeutetumpaa sotaa.

Vesitanssijassa on ihana annos maagisuutta, ikiaikaista kanavoimisen taitoa, jota ilmenee Hiramin lisäksi maanalaisen liikkeen apuna työskentelevässä Mooseksessa, taitoa joka liittyy esiäiti Santi Bessin tarinaan. Tarinan voimaa on myös muistoissa, perheissä, vahvoissa siteissä ja ennen kaikkea sinnikkäässä liikkeessä, joka auttaa, pelastaa ja ajaa merkittävää asiaa. Orjuuden historia on rumaa ja kammottavaa, mutta Coatesin esikoisromaanissa on myös paljon lohtua ja tarunhohtoista kauneutta.

Vesitanssija teki vaikutuksen monella tasolla. Teema on tietysti hirvittävän mielenkiintoinen, tarinat nostavat tunteet pintaan ja jännittäviäkin ne ovat. Väkevä romaani, joka jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Kirjan kansiliepeen mukaan Coatesin muistelmateos Between the World and Me on vaikuttanut merkittävällä tavalla rotukeskusteluun Yhdysvalloissa, ja on tämän romaanin ohella esillä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti juuri oikeaan aikaan. Toivottavasti kriittisenä ajattelijana tunnettu Coates kirjoittaa jatkossakin, sillä yhdenvertaisuus, ihmisoikeudet ja tasa-arvo vaativat vielä paljon työtä.

Lisää näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirjakko ruispellossa ja Kirjoihin kadonnut.

25.8.2020

Anna Kaija ja S. A. Keränen: Rajatut. Tarinoita realismin ja fantasian risteyksistä.

Anna Kaija ja S. A. Keränen 2020. BoD. Kansi Hanna Rauma / NOT Design. 263 s. Sain kirjan lahjaksi.

Rajatut on kahden indiekirjailijan uunituore teos, joka koostuu kolmesta osasta: Anna Kaija on kirjoittanut kaksi tarinaa, joita voisi kai luonnehtia pitkiksi novelleiksi, kun taas S. A. Keräsen tarina sopisi pituudeltaan jo pienoisromaanien luokkaan - jos tällaisia luokitteluja kaipaa. Kolmestaan nämä tarinat muodostavat toimivan kokonaisuuden fantasian ja realismin rajapinnasta - risteys, joka kirjailijoille molemmille on ilmeisen tuttu ja luonteva. S. A. Keräsen aikaisemmin ilmestyneet romaanit Symbioosi ja Näkyviin piilotettu löytyvät myös blogistani.

En ole lainkaan fantasian suurkuluttaja ja tunnustan, että liitän siihen edelleen hienoisia ennakkoluuloja. Ihan turhaan, sillä useimmat lukemani teokset ovat vieneet hyvin mukanaan. Ja niin kävin tämänkin kirjan kanssa. Tarinat ovat kivalla tavalla kaikki omanlaisiaan ja pysyvät hyvin mielessä toisistaan erillisinä. Silti niistä löytyy myös yhtymäkohtia, kuten nuoret tai nuoret aikuiset hahmot, jotka erilaisuutensa kanssa herättävät huomiota, aiheuttavat hämmennystä ja jotka tekevät parhaansa pärjätäkseen meille ihmisille tutun maailman kanssa.

Anna Kaijan ensimmäisessä tarinassa Verenperintö maailma on hieman steampunk-henkinen Suomi. Ihmisten seassa elää edelleen kutsujia, jotka muistuttavat historiasta ja sodasta, jonka jälkeen ihmiskunta käänsi heille selkänsä. Utukka on yksi näistä, nuori nainen, joka on saanut kärsiä taidostaan koko ikänsä. Taito kutsua apua luokseen tekee hänestä erilaisen, pelätyn ja kiusatun. Epävarmuus ja huono itsetunto puolestaan tekee hänestä huonon kutsujan, eikä hän oikein hallitse kykyjään. Joskus oli kuitenkin lyhyt hetki, jolloin hän sai pitää ystävänään Tieraa, toista erilaista. Nyt heidän polkunsa kohtaavat jälleen.

Anna Kaijan toinen tarina Ennen sadetta sijoittuu Japaniin. Taikatyttöjen kouluun yllättäen lähetetty Natsuki on pihalla transformaation taidosta. Muut tytöt ovat harjoitelleen taitoa lapsesta lähtien, mutta Natsukin äiti on vasta paljastanut tyttärensä taipumuksen. Koulussa Natsuki hakeutuu vanhan kirjaston hiljaiseen suojaan, mutta tutustuukin toiseen taikatyttöön. Mitä tämän menneisyydessä on tapahtunut? Oppiiko Natsuki muuttumisen taidon, joka edellyttää itseluottamusta ja uskoa omiin vahvuuksiin? 

Ennen sadetta on tyyliltään Verenperintöä unenomaisempi ja jopa runollisempi. Molemmissa on aistittavissa tyttöjen välisen ystävyyden ja tunteiden merkitys, taikatytöissä se kietoutuu vahvemmin osaksi tarinaa, tyttöjen identiteettiä ja fantasioita. Molemmissa olennaista on myös nuorten kokema erilaisuus, koulukiusaaminen ja nuorille valtavan tärkeä tarve olla osa yhteisöä, olla hyväksytty ja positiivisella tavalla huomattu.

S. A. Keräsen kertomus on näistä kolmesta jännittävin. Sen taustalla on oikeasti Kanariansaarilla sattunut järkyttävä lentoturma vuodelta 1977. Kohti turmaa on matkustamassa neljän kuolemanenkelin ryhmä. Jackie Russo olisi mieluummin muualla kuin pitkällä lennolla ärsyttävien työkavereiden kanssa. Yllättäen koneeseen nousee mies, jonka kanssa hänellä on ollut kuumia kohtaamisia ennenkin. Jackie joutuu tilanteeseen jossa hänen on puntaroitava työetiikkansa ja miehen aiheuttamien tunteiden välillä. Kerronta seikkailee lennon ja seitsemän vuoden takaisten kohtaamisten välillä. Vuosikymmenen tapahtumat vilahtavat kivalla tavalla vihjeinä tekstin seassa.

Keräsen tyyli on - kuten ennenkin - pirteän sarkastista ja iso osa tekstistä perustuu napakkaan dialogiin. Jackien asenne luo tarinan alkuun suorastaan negatiivisen tunnelman, mutta se saa onneksi pian väistää jännityksen ja hauskanhiostavien tilanteiden tieltä. Hiostavat tilanteet ovatkin Keräsen tavaramerkki: väärinymmärrykset, hankalat persoonat tai vaikkapa päähenkilön kiusallinen tausta aiheuttavat törmäyksiä, joille lukija hihittelee itsekseen. Keräsen romaaneihin verrattuna Kuoleman kysymys on kesympää luettavaa, mutta tuo esiin kirjoittajan, joka pärjäisi myös jännityskirjallisuuden saralla. Tuttua kamaa sen sijaan ovat hahmot, jotka perustuvat vanhoihin myytteihin ja uskomuksiin, jotka ovat osa perimäämme. Kuolemanenkelien sekaantuminen tositapahtumiin kietoo myytit ja historian kivalla tavalla yhteen, ja tekee muuten ihmissuhdesotkuisesta tarinasta vakavamman ja syvemmän.