21.11.2026

Richard Powers: Alkumeri

Richard Powers 2024. Englanninkielinen alkuteos Playground. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2025. 431 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Powersin klassikoksi noussut Ikipuut teki minuun niin suuren vaikutuksen muutama vuosi sitten, että halusin lukea Hämmästyksen heti sen ilmestyttyä suomeksi, ja tämän Alkumeren pyysin joululahjaksi samoin heti kun kuulin sen suomennoksesta. Aloitin Alkumerta jo viime talvena, mutta se ei saanut minua pauloihinsa, joten jätin sen odottamaan. Nyt kun olen teoksen lukenut, ymmärrän saaneeni sen alusta hieman väärän kuvan. Siinä missä Ikipuut vetäisi mukaansa saman tien ja hurmasi sivu sivulta yhä enemmän, Hämmästyksen kelkkaan oli haastavampaa päästä mukaan. Silti sekin palkitsi lopulta todella hyvin. Alkumeren suhteen olen kriittisempi.

Romaanin nimi ja kansi ovat hurmaavia. Ne antavat odottaa luonnon ylistystä ja sitä romaani tarjoaakin, mutta hieman sivuroolissa. Yksi teoksen henkilöistä on meribiologi, jonka uraa poikkeuksellisena, työlleen antautuvana naisena kuvataan vuosikymmenten halki. Hänen katseensa kautta tutuksi tulevat merten ihmeet, väriloisto, eliöstön hämmästyttävät ominaisuudet, piirteet joista useimmat eivät tiedä mitään. Samalla tavalla kuin Hämmästyksen päähenkilöillä oli taipumus vaikuttua luonnon ihmeellisistä yksityiskohdista aina vaan uudestaan, iäkäs sukeltaja vie lukijan samankaltaiseen ihmetykseen.

Vuosikymmenten taakse vie myös Rafin ja Toddin ystävyys, ja etenkin heidän rakkautensa peleihin. Hyvin erilaisista lähtökohdista ponnistavat lahjakkaat nuoret pääsevät opinnoissaan pitkälle, mutta ystävyys ei lopulta kestä lähtökohtien eroavaisuuksia eikä molempien tunteita eksoottista Inaa kohtaan. Rafi päätyy naisen puolisoksi Tyynen valtameren saarelle vuosikymmeniä myöhemmin, kun taas Todd hallitsee Playground-yrityksellään ja pelialustallaan tekoälyä kohti rakentuvaa maailmaa.

Kerronta vaihtelee toisaalta päähenkilöidensä historian ja nykyhetken välillä, toisaalta kaikkitietävän kertojan ja Toddin kertoman välillä. Nykyhetkessä Rafi ja Ina asuvat saarella, jonka värikäs 82 hengen asukaskunta joutuu tekemään suuren päätöksen tulevaisuudestaan ja saaren roolista osana rakennettua ympäristöä ja rikkauksia. Yksi saarelaisista on tuo jo 92-vuotiaaksi elänyt sukeltajanainen, meribiologi, joka rakastaa rauskuja. Vähitellen nykyhetkeen yltää myös Toddin teknomaailma tekoälyineen. Millainen on saaren tulevaisuus? Kallistuuko äänestys hitaan ja luontoystävällisen, vai mahdollisesti vauraamman ja teknisemmän tulevaisuuden puolelle?

Pidin romaanissa kovasti noista päähenkilöiden elämänjanoista, jotka täyttyivät intohimosta joko luontoa, kirjallisuutta tai pelejä kohtaan, draamasta ja ihmissuhteista, jotka olivat täysin intohimon kohteille alisteisia. Arvostan sitä, miten Powers tuo esiin erilaisten taustojen vaikutuksen ihmisen ajatusmaailmaan. Pidin kovasti myös nykyhetkeen sijoittuvasta kerronnasta, Tyynenmeren saarelaisista ja heidän dilemmastaan. 

En kuitenkaan ollut kovin ihastunut siihen valtavaan määrään peli- ja tietoteknologian kehitystä, jota Powers on ahtanut romaaniin Toddin kautta. Powers on ollut jokaisessa lukemassani romaanissa hyvin yksityiskohtaisesti antautunut teemoilleen. Hämmästyksessä avaruuteen liittyvä nippelitieto meni mielestäni hieman liian pitkälle, ja Alkumeressä sama tapahtuu Toddin päiväkirjamaisissa luvuissa. En suoraan sanottuna edes ymmärtänyt kaikkea, mitä Toddin maailmassa tapahtui, ja välillä toivoin että voisin hypätä lukujen yli.

Onneksi tarinat löytävät toisensa ja loppu sitoo kaiken kauniisti yhteen. Ihmettelin loppupuolella, miksi kirjan nimi on Alkumeri, kun iso osa kerronnasta on kuitenkin pelimaailmassa ja fyysisesti melko kaukanakin meristä. Mutta tätä blogia aloittaessani huomasin, että romaanin englanninkielinen nimi on Playground. Antero Tiittula on tehnyt jälleen uskomattoman hienoa työtä yksityiskohtien, termien, lajien ja niiden ominaisuuksien suomentamisessa, mutta teoksen suomenkielinen nimi johtaa vähän harhaan.

8.11.2026

Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Bara ett litet mord. Suomentanut Nina Mäki-Kihniä. Tammi 2024. 398 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Valitsin tämän kirjan BookBeatin valikoimista, vaikka en sitä sieltä lukenutkaan. Siellä on kiva selailla kirjoja genrejen tai vaikkapa lukija-arvioiden mukaan järjesteltynä. Halusin löytää jotain kevyttä, ja tämän kansi veti puoleensa. Houkutteleva oli myös uuden sarjan nimi, Taimitarhamurhat. Syntyi mielikuva vehreästä englantilaisen kartanon puutarhasta, vaikka Ruotsissa ollaankin. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtiin 7 (romanttinen viihdekirja, ainakin sinne päin), 15 (kirjan kannessa on lintu), 23 (cozy crime), 27 (puutarha) ja 32 (kannessa on linna). 

Päähenkilö, upean uran näyttelijänä tehnyt Siri Ehrensvärd päätyy veljenpoikansa maaseutumökkiin nuolemaan haavojaan. Hän on saanut pettyä rakkaudessa, eikä halua nähdä vähään aikaan ketään teatterimaailmasta, eikä ylipäätään näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Elämässään tuuliajolla ollut Anton on mielissään tätinsä läsnäolosta ja kaipaakin apua entisellä taimitarhalla, jonka hän on saanut haltuunsa epämääräisissä olosuhteissa. 

Siri päättää laittaa kuntoon sekä Antonin elämän että taimitarhan taloineen. Omia murheitaan ja sydänsurujaan hän tietysti potee myös, mutta linnaseudun tapahtumat vievät ajatukset tehokkaasti muualle. Linnan omistajat harjoittavat toimintaa, joka on vähintäänkin epämääräistä ja jopa laitonta. Siihen suuntaan viittaa alkuun metsänvartijan mahdollinen murha, mutta toki taustalta löytyy muitakin motiiveja. Joku onnistuu myös myrkyttämään kaksi uhria, miehen ja koiran. Onko kyseessä luontoaktivisti, joka taistelee linnan omistajien toimia vastaan, vai onko kyse vanhoista kaunoista?

Taimitarhan toiminta lähtee käyntiin yllättävän kivuttomasti kahdelta amatööriltä, ja Siri ja Anton saavat pian ensimmäiset tilaukset. Kapuloita rattaisiin tuo kuitenkin äkillinen myrsky, Sirin Tukholmasta saama houkutteleva työtarjous sekä Antonia askarruttava toimitus hänen entisestä elämästään. Pääseekö Anton aloittamaan uuden elämän ja minkä päätöksen Siri tekee uransa suhteen?

Kuten cozy crime -genreen sopii, romaanissa on sympaattisia hahmoja, hurmaava ympäristö ja pian puhkeava kesä. Tarinaan kuuluu uusia alkuja, itsetunnon uudelleen löytymistä, siteiden lujittumista ja käsillä tekemisen autuutta. Ehkä kirjan voisi sijoittaa Helmetin lukuhaasteessa myös kohtaan 3, sillä Siri työntää nokkansa murhatutkimukseen ja kylän asioihin kuin Neiti Marple konsanaan. Mukavan viihdyttävä teos, mutta ei mielestäni sarjassaan ihan niitä parhaiten kirjoitettuja.

22.10.2026

Elina Hirvonen: Kauneuksien lokikirja

Elina Hirvonen 2026. WSOY. 136 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hirvonen aloitti romaanitrilogian kolme vuotta sitten ilmestyneellä Rakkauksien lokikirjalla. Pidin kovasti siitä, miten se yhdisti maailman tapahtumia, ajankohtaisia ilmiöitä ja uutisia romaanihenkilön yksityiseen maailmaan. Luin tuota romaanihenkilöä kuin se olisi kirjailija itse, ja samalla tavalla luin tätä trilogian kakkososaakin. Eikä sillä periaatteessa ole mitään väliä, onko kyseessä autofiktio, elämäkerrallinen tapa käsitellä asioita, fragmentaarinen päiväkirja vai puhdas fiktio. 

Kauneuksien lokikirjan kertoja palaa muistoissaan pelottaviin ja ahdistaviin lapsuudenkokemuksiin, yksinäisyyteen ja väkivallan varjostamaan aikaan, joka pulpahtelee välillä pelkotiloina aikuisenakin. Muistot ovat murheellisia, koskettavia ja tavallaan myös rohkeita paljastuksia asioista, joista kertoja on pyrkinyt olemaan vaiti koko tähänastisen elämänsä. Kertoja puhuttelee lapsuuden minäänsä hellän anteeksipyytelevään, mutta toivoa antavaan sävyyn.

Nyt jo aikuinen, keski-ikäinen toimittaja-kirjailija luovii sotien maailmassa. Teos jatkaa ajasta, johon edellinen romaani päättyi. Hänen ystävänsä pitää häntä ajan tasalla Afganistanin naisten tilanteesta. Minäkin olen afgaaninaisten sorrosta välillä hyvin ahdistunut, mutta janosin silti tietoa ja ennen kaikkea naisten itsensä kertomana, suoraan Kabulista makuuhuoneeseeni. Hirvonen osaa poimia vankeina pidettyjen naisten toiveista ja unelmista juuri ne yksittäiset seikat, jotka herättävät huomaamaan, miten uskomatonta on esimerkiksi vapaus kävellä kadulla. Afganistanin-kontaktien lisäksi kertoja pääsee Ukrainaan, jossa hän kokee sodan ja pommitusten uhan paikan päällä. Välillä Anne Frankin päiväkirja läpäisee ajat ja paikat. 

Anna siskojeni ja ystävieni jonain päivänä kokea, millaista on kävellä kadulla vapaasti. Anna heidän kokea kasvoillaan puhaltava tuuli.

Aluksi kirjaa lukiessani mietin, missä se kauneus on. Toki Hirvosen tapa kirjoittaa on jo itsessään kaunista ja herkkää, mutta tarina ja tapahtumat ovat ahdistavia. Kunnes hoksasin, että kauneus löytyy ihmisten välisistä kohtaamisista, yhteydestä, ja ennen kaikkea siitä vastarinnasta, johon teoksen naiset ovat valmiita niin Suomessa, Afganistanissa kuin Ukrainassakin. Se miten naiset kokoontuvat salaa, luovat kontakteja piilossa valtaapitäviltä, pitävät yhteyttä toisiinsa, eivätkä anna toivon sammua. Kauneutta on, kun löytää ystävän, joka puolustaa, ja joka odottaa nukkumatta, miten pakomatka onnistuu.

18.10.2026

Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Caro Claire Burke 2026. Englanninkielinen alkuteos Yesteryear. Suomentanut Outi Järvinen. Gummerus 2026. 387 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sensaatiomaiseen suosioon noussut esikoisromaani tuli kirjaston varausjonosta yllättävän nopeasti, ja yhtä yllättävää oli se, että luin sen kahdessa vuorokaudessa. Kirjan kansiliepeen kehuissa mainitaan poikkeuksellisen vangitseva henkilöhahmo, mutta kyllä teoksessa on paljon muutakin vangitsevaa. Se ei häikäise sellaisilla kaunokirjallisilla ominaisuuksilla, joita yhdistäisin esimerkiksi juuri tätä ennen lukemaani Pirkko Saision teokseen (postaus myöhemmin), mutta voi hyvänen aika, miten tätä olikaan mahdotonta laskea käsistä. Luin sitä ihan jokaisen valveillaolominuutin silloin kun ei ollut pakko tehdä jotain muuta.

Romaanin päähenkilö Natalie pettyy muihin tyttöihin aloittaessaan yliopisto-opinnot. Hän jää vakaumuksellisena tyttönä täysin pinnallisten bilettäjien ulkopuolelle, mutta tapaa pian varakkaan nuoren miehen, josta tulee hänen puolisonsa. Natalialla on selkeä visio siitä, mikä on naisen ja mikä on miehen rooli parisuhteessa, perheessä ja yhteiskunnassa, ja kun Calebilta puuttuu kunnianhimo ja etenkin suunta, Natalian on luotava se hänen puolestaan. Nuoret ostavat Calebin isän rahoilla maatilan, josta syntyy muutamien somepäivitysten myötä hitti. Eilisvuoden perinteisten arvojen maatilalla on kohta miljoona seuraajaa.

Tarina siirtyy välillä aikatasolle, joka on jossain lähitulevaisuudessa. Eilisvuoden tila on edelleen olemassa, mutta se on riisuttu kaikesta nykyaikaan viittaavasta. Natalia herää päivään, jossa sähköä ei ole, ruoka viljellään itse, munat haetaan kanalasta ja vaatteet on pestävä käsin. Järkyttynyt nainen tunnistaa lapsissaan ja miehessään jotain tuttua, mutta tilalta ei pääse pois, vaikka kuinka yrittäisi. Mitä ihmettä hänen elämälleen on tapahtunut? Onko hän vanki vai osa jotain sairasta tosi-tv-lähetystä?

Eilisvuosi on alusta asti hyvin jännittävä, täynnä käänteitä ja arvoituksia. Kameralle täydellisesti hymyilevä, pullantuoksuinen Natalia näyttää vähitellen monet kasvonsa, kun taas lukijan on vaikea päätellä, mikä näkökulmista on oikea ja aito, mikä on kameran vääristämää ja mikä on harhaisen mielen tuottamaa. Asiat eivät ole välttämättä sitä miltä ne näyttävät harkituissa kuvissa, mutta lopputulos yllättää silti täysin. Natalian totuus maailmasta - eikä edes omasta perheestä - ole välttämättä se ainoa totuus.

Alkuun olin vähän ihmeissäni siitä, millä äänellä tarinaa kerrotaan. Ollaanko tässä tradwifeksi haukuttujen, perinteisiä arvoja kannattavien naisten puolella, vai ehkä konservatiivien yleensä? Onko tarkoitus irvailla niille nuorille naisille, jotka urapaineiden alla miesten maailmassa ponnistelevat joskus huvittavan yhtenäisin keinoin eteenpäin? Onko kohteena sosiaalinen media? Vähitellen hoksasin kuitenkin, että romaani irvailee melko moneen suuntaan, eikä kumartele kenellekään. Se naureskelee yhtä lailla Amerikan oikeistolle kuin somekulttuurin aiheuttamille paineille olla täydellinen.

Romaani onnistuu olemaan yhtä lailla viihdyttävä kuin ajankohtaisiin ilmiöihin pureutuva. Sen henkilöhahmoissa on huvittavia,  häikäileviä ja sydäntäsärkeäviäkin piirteitä. Osa hahmoista on selkeän karikatyyrisiä, kuten Calebin vanhemmat, kun taas osa avautuu lukijalle vähitellen, esimerkiksi Natalian äiti ja esikoistytär. Eilisvuosi sai minut huolestuneeksi esimerkiksi siitä, miten moni on niin nuorena valmis tekemään suuria päätöksiä ja miten kauaskantoisia seurauksia sillä voi olla. Se sai myös pohtimaan, mitä ovat ne kaikki katseet, joiden annamme meitä valvoa. Kenen vuoksi esitämme?

Loppuratkaisu eli se, mitä Natalian tilalle tapahtui ja missä häntä pidettiin, ei ollut ihan vakuuttava. Se meni uskottavuuden rajan tuolle puolen. Muuten kaikki romaanissa oli tarkkaan mietittyä, hulluudessaan jopa realistista, ja kerronta tarkensi kameran lailla juuri oikeisiin kohtiin. Pieni miinus kustantajalle: en pitänyt Gummeruksen kirjasta fyysisesti. Tekstin olisi voinut asetella hieman pienemmäksi, jotta kirja ei olisi niin valtavan iso. Siinä on alle 400 sivua ja silti sitä oli vaikea kannatella käsissä. 

9.10.2026

Camilla Nissinen: Rihmasto

Camilla Nissinen 2025. Tammi. 343 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä lukupiirin valinta aiheutti minussa ensimmäisillä sivuillaan melko vahvaa ahdistusta, jonka vuoksi jätin kirjan hetkeksi sivuun ja luin muuta. Varoitin kirjan valinnutta ystävää, etten välttämättä saa jatkettua lukemisen kanssa. Muutama päivä ennen lukupiirimme kokoontumista otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja sain luettua kirjan lopulta hyvin nopeasti. 

Mikä siinä ahdisti? Romaanin päähenkilö Alma on itse hyvin ahdistunut tilanteestaan. Hän huolehtii muistisairaasta ukistaan, Ilmarista, joka asuu vielä yksin, mutta tarvitsee enemmän ja enemmän apua. Tilanne ehkä säikäytti siitä, mikä saattaa minuakin jonakin päivänä kohdata. Alma on myös epävarma äitiydestään. Hänellä on pieni tytär, johon pitäisi kiintyä ja jota pitäisi osata hoitaa vaistonvaraisesti, mutta Alma ei ole varma, pystyykö siihen. 

Romaanin toisessa osassa käydään läpi sekä Ilmarin että Alman ja tämän äidin Eevan menneisyyttä. Ilmari on perustanut perheen ja pienen asutustilan heti sodasta palattuaan. Nuoripari saa pitkään yritettyään tyttären, jolla on oma vahva tahtonsa, kiukkukohtauksensa ja lopulta oma tiensä. Kun Eeva palaa kotitalolle pitkän poissaolon jälkeen, hänellä on mukanaan pieni tytär, Alma. Eevan ja Alman ensimmäisistä vuosista ei paljon kerrota, mutta vastuu pellavapäisen tytön huolenpidosta näyttää nyt siirtyvän ukille. Ilmarilla on painajaisia sekä sodasta että väkivaltaisesta isästään, ja huono omatunto siitä, miten hän ei osannut ottaa vastuuta Eevan kasvatuksesta. Tuo kaikki on nyt siirrettävä syrjään ja yritettävä toisin.

Kun kerronta palaa 2000-luvulle, Alman on tunnustettava ensin neuvolassa, sitten psykologille ja lopulta miehelleen, mikä hänen mieltään painaa ja miksi hän kokee osaamattomuutta. Sitä ennen lukija on oppinut, miksi Alma epäilee vanhemmuuttaan ja ketä hän niin kovasti ajattelee ja kaipaa. Miksi vastuu ukista on hänellä? Kuka on vanhan, suttuisen valokuvan pieni lapsi isoäidin sylissä ja miksi taustalla oleva talo ei näytäkään ukin talolta?

Pidin kovasti siitä, miten Ilmarin elämää ei yritetä tarinoida alusta loppuun, vaan vuosikymmenien varrelta on valittu luvuiksi vain osa elämästä, rakkaudesta, perhe-elämästä, kohtalokkaista päivistä ja suruista. Samalla tavalla Alman tarina täytyy keriä yhteen yksittäisistä kesäpäivistä, kissanpennuista ja naapurin Eerosta, toisaalta myös vainoharhaisen ja levottoman Eeva-äidin tempauksista.  Molemmissa henkilöhahmoissa on sitkeyttä, jota täytyy ihailla, vaikka he itse eivät sitä itsestään ehkä löydäkään. Repaleisen ja traumaattisenkin elämän vastapainona on lempeyttä ja hitunen lohtua. 

Nissisen kerronnassa on muutenkin paljon realismia, jotain mihin on helppo samaistua, tuttuja elementtejä sukupolvien välisestä kanssakäymisestä, ylisukupolvisista muistoista ja traumoista, vanhemmuuden kipupisteistä. Vaikka teksti on välillä melko yksityiskohtaista, se ei pysähdy tunnelmoimaan, vaan etenee reipasta tahtia kohtauksesta toiseen, ja jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä. Dementoituneen vanhuksen kuvaus on erinomainen, samoin tämän läheisissä aiheuttamien tunteiden.

Pohdimme lukupiirissä, kuka on romaanin päähenkilö, ja vaikka teos alkaa ja päättyy Alman näkökulmakerrontaan, pidimme Ilmari-ukkia päähenkilönä, ehkäpä juuri hänen pitkän elämänsä vuoksi. Häneen ehti tutustua paremmin. Ihailimme sitä, miten hyvin Nissinen on kuvaillut sotien jälkeisiä vuosia ja sen ajan maalaiselämää kaikessa niukkuudessaan. Puntaroimme, oliko 2000-luvun isyyden kuvaus tarpeeksi realistista, ja jatkaisiko Nissinen romaanin naisten tarinaa seuraavassa teoksessaan. Kirja herätti siis kaiken kaikkiaan hyvin polveilevan keskustelun. Erinomainen romaani ja hyvä valinta lukupiiriin, vaikka alkuun epäröinkin!

4.10.2026

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnunen 2026. WSOY. 264 s. Perheostos. Kuva kustantajan.

Miten kauan Tommi Kinnusella riittää tarinoita kerrottavaksi näin säännöllisesti ja verrattain tiheään tahtiin? Toivottavasti ihan loputtomiin, sillä jälleen kerran oli vaikea laskea kirjaa käsistä. Pitkä aukea lähti viemään Johannes Löytövaaran elämää turvallisella ja tutulla tyylillä. Kinnusen teoksia lukiessa on vahva luotto siihen, että tarina on selkeä kokonaisuus, se ei rönsyile eikä hajoa missään kohtaa. Kieli on huokoista ja kevyttä lukea, mutta painavaa ja merkityksiä täynnä.

Pitkässä aukeassa Kinnunen palaa Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutun perheen pariin. Romaani on Maria-kätilön pojanpojan, Onnin pojan Johanneksen elämäntarina ja rakkaustarina. Onko kyseessä kirjailijan oma isä, joka yhtä lailla omisti valokuvaamon vaimonsa kanssa kotitalon yhteydessä selkosilla? Ja onko sillä romaanin kannalta mitään väliä? Yhtäläisyyksiä tosielämään löytyy ja uskon, että romaanin kirjoittaminen on ollut merkityksellistä pian isän kuoleman jälkeen. 

Teokseen on otsikon alle lisätty määritelmä rakkausromaani. Se onkin selkeästi Johanneksen ja Kaarinan välinen rakkaustarina. Kertomus avioliitosta, jossa puoliso lähtee toiselle puolelle maata rakkaansa mukaan, pyörittää yritystä tämän kanssa vuosikymmeniä, kasvattaa neljä lasta ja ottaa vastaan piikikkään anopin kommentit. Minäkertoja Johannes puhuttelee Kaarinaa sinämuodossa, mikä hienosti voimistaa asetelmaa, jossa Johannes rakastuu vaimoonsa yhä uudelleen ja kokee jatkuvaa kiitollisuutta siitä, että tämä pysyy hänen luonaan kaukana synnyinperheestään.

Pitkä aukea on myös rakkausromaani siinä mielessä, että Johanneksen tunne-elämään on jäänyt iso aukko isän synkän kohtalon ja kohtelun vuoksi. Kun omia lapsia syntyy ja he kasvavat, Johannes huomaa kaipaavansa lempeää isäänsä, perinteisestä miehen mallista poikkeavaa Onnia, joka ei saanut olla oma itsensä. Kylmäkiskoinen Lahja-äiti arvostelee ja pilkkaa, saa Johanneksen välillä raivon partaalle, mutta jota poika kuitenkin loppuviimein ymmärtää. Rakkausromaanissa kun ymmärretään myös niitä, jotka eivät ole rakkautta ja hellyyttä saaneet osakseen. Kinnusen kuvaus Johanneksen äiti-suhteesta tuo mieleeni toisen lempikirjailijani, ruotsalaisen Alex Schulmanin.

Uskon, ettei valokuvaamon pojan ole tarvinnut hirveästi tehdä taustatyötä valokuvaamisesta kirjoittamista varten. Pidin siitä, miten liikkeen pyörittäminen ja Johanneksen valokuvaaminen kulkevat luontevalla tavalla osana tarinaa ja dialogeja, luovat taustaa ja keinoja esimerkiksi paeta luontoon selvittämään ajatuksia. Usein kun käy niin, että romaanin kirjoittaja sortuu liialliseen selvitystyöhön ja pakkaa tekstinsä täyteen oppimiaan yksityiskohtia. Tässä teoksessa sitä vaaraa ei ole. Valokuvaamo on merkittävä osa romaania, monen tapahtuman syy tai seuraus, mutta silti taustalla. Rakkautta sekin.

Ja rakkausromaani siitä näkökulmasta, että tämä on - niin uskon, voin olla väärässä - osa kirjailijan surutyötä. Kinnunen kirjoittaa upealla tavalla niin rakkaudesta, perhe-elämästä, lasten aikuistumisen aiheuttamasta ikävästä kuin lopussa mielen hajoamisesta ja dementiasta. Johanneksen vanhuus tuo loppuun suorastaan draaman aineksia, kun mieli ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Teksti on aseteltu paperille ihan uudella tavalla, mikä tukee hajanaisia muistoja, sekavuutta ja väsymystä - ja lopulta kuolemaa.

Jos jotain pientä kritiikkiä, niin se mistä Hesarikin huomautti arvostelussaan. Välillä Johanneksen ajatukset ovat alleviivatunlaisesti elämänohjeita tai sentimentaalisuudessaan aforismin kaltaisia. Se ei onneksi häiritse kuin muutamin kohdin eikä laske romaanin tasoa omalla arvoasteikollani (korkealla pysytään!). Ja kuten aikaisempienkin Kinnusen romaanien kohdalla, en voinut olla nauttimatta Kuusamosta muistuttavista yksityiskohdista kartalla, kuten Kitkantie, Nilojoki, Petäjäkangas, peruskoulu tai uimahalli. Suorastaan odotin sanoja, jotka osaisin sijoittaa lapsuuteni kartalle.

27.9.2026

Maxim Fedorov: Suomi: ylipitkä oppimäärä

 

Maxim Fedorov 2026. Docendo. 267 s. Sain kirjan lainaksi. Kuva kustantajalta.

Kiitos kollegalle oivallisesta kirjavinkistä ja -lainasta! En ole seurannut (tätä ennen) Fedorovia sosiaalisessa mediassa, kun en sitä juurikaan käytä, mutta Ylen uutisista hänen kasvonsa ja äänensä ovat tutut. Olen ihaillut hänen rohkeuttaan raportoida uutisia kielellä, joka ei ole hänen äidinkielensä, ja olen ylpeä Ylestä, joka on hänet sellaiseen rooliin palkannut. Fedorov toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten pitkälle voi päästä oppimansa kielen kanssa.

Työni puolesta tiedän, miten valtavalta urakalta kielen oppiminen monelle saattaa tuntua, eikä se valitettavasti kaikilla aikuisilla kehity niin sujuvaksi, että he voisivat toteuttaa esimerkiksi ammatilliset unelmansa. Siksikin oli kiva lukea aikuisena maahan muuttaneesta, joka pystyy kirjoittamaan vivahteikasta ja rikasta suomea, käyttämään suomea puhetyössään monella eri tavalla, analysoimaan kieltä niin pikkutarkasti ja intohimoisesti, ja kuitenkin pysymään nöyränä kielen piirteiden edessä.

Tässä teoksessa Fedorov tarkastelee suhdettaan sekä Suomeen että suomen kieleen, ihmisiin, paikkakuntiin ja kulttuuriin. Hänellä on runsaasti hauskoja kertomuksia ympäri maan: Jyväskylästä, Helsingistä, Tampereelta, Kouvolasta ja lukuisista pienistä kunnista kirjastoineen, joissa hän on käynyt kertomassa kirjoistaan. Ulkopuolisen (vaikkei hän toki sitä enää ole!) silmin hän näkee kulttuuristamme ihan uusia puolia, etenkin sellaisia sisäisiä ristiriitoja, jotka selittävät jotain suomalaisten sielunmaisemasta.

Koska en ole seurannut Maxim Fedorovia, minulle tuli yllätyksenä, miten suuri somepersoona hän onkaan. Julkisuus onkin teema, joka kulkee melkeinpä kaikkien muiden teemojen lomassa läpi kirjan. Ja mikä onnekasta, julkisuudesta Fedorovilla on omien sanojensa mukaan voittopuolisesti positiivisia kokemuksia. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on herättänyt suomalaisten sympatiat ja Fedorov on saanut siitä osansa, vaikka ei Ukrainasta olekaan kotoisin. 

Tarinoidessaan Suomesta ja suomesta Fedorov kertoo myös omasta polustaan Venäjältä Suomeen. Hänen äänestään kuultaa kritiikkiä nyky-Venäjää kohtaan ja toki teoksessa on vertailtu maita toisiinsa - muitakin kuin Suomea ja Venäjää, mutta pääpaino on ehdottomasti Suomen-kokemuksissa, kuten kirjan otsikkokin antaa ymmärtää. Mies on nähnyt maailmaa (ja suomalaisia pikkupaikkakuntia) paljon, ollut silmät ja korvat auki, oppinut kieliä ja tapoja elää. Se on ihailtavaa!

Välillä kirjailijan tarinointi karkaa väliotsikoiden ulkopuolelle tai käväisee jossakin hauskassa yksityiskohdassa, joka ei välttämättä täydennä teemaa, mutta hienoisesta levottomuudesta huolimatta teosta on valtavan mukava lukea. Se heittäytyy täysillä kieleen ja kulttuuriin, ja tempaa mukaansa rennolla otteella, jossa levottomuudelle on sijansa. Fedorovin kielenkäyttö on uskomattoman rikasta ja siitä näkyy, miten paljon hän on pystynyt omaksumaan varsin lyhyessä ajassa. Lisää tällaista rohkeutta!