Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

Maria Adolfsson 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet. Tammi 2020. Suomentanut Terhi Vartia. 426 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Doggerland on pieni saarivaltio Pohjanmeressä, Skandinavian ja Britannian välissä. Sen kielessä, ihmisissä ja kulttuurissa on vaikutteita monelta suunnalta. Fiktiivinen, mutta hyvin toden- ja jopa tutun tuntuinen miljöö onkin yksi Maria Adolfssonin dekkareiden hienouksista. Luin Doggerland-sarjan avausosan viime kesänä, eikä näköjään haittaa, että hyppäsin hetken mielijohteesta suoraan tarjolla olevaan kolmososaan. Teokset ovat ihan tarpeeksi itsenäisiä. 

Vanhempi rikoskonstaapeli Karen Eiken Hornby on tuntenut viime aikoina itsensä huonovointiseksi. Olotilaa ei helpota se, että hänen luonaan viihtyvä Leo on haltioitunut nuoruudenrakkaansa paluusta Doggerlandiin. Vieras on comebackia suunnitteleva kansainvälinen tähti, joka levyttää Leon ja Karenin ystävien pienessä levy-yhtiössä. Kaunis Luna kuitenkin katoaa yllättäen, mutta kun Doggerlandin pääkaupunkia varjostaa vakava raiskausten sarja, jää Lunan tapaus tutkimatta huolellisesti.

Itsepäinen Karen pääsee kollegansa kanssa pahoinpitelyiden jäljille, mutta he saavat vakuuttaa päälliköitä pitkään, että tutkintalinja kannattaa. Kun Lunan katoamistapaus ja kaupungin raiskaukset alkavat ratketa samaan aikaan, on Karenin jaksaminen koetuksella. Huonovointisuus, kevään yllättävät helteet, poliisijohdon painostus ja kritiikki, sekä sisällä vellova vanha suru tekevät tutkinnasta raskasta. Karenin kotona vellovat myös tunteet, kun teini-ikäinen Sigrid on alkanut seurustella, Karen pelkää Leon menettämistä eikä hän olisi millään valmis kohtaamaan sitä, mikä häntä väsyttää.

Adolfssonin teoksissa on mukava tasapaino inhimillisten tunteiden, realististen hahmojen, poliisityön ja rikosten välillä. Meren ja pirun välissä ei ole cozy crimea, mutta ei se myöskään retostele takaa-ajoilla taikka liialla väkivallalla. Hahmot ovat arkisen oloisia ihmisiä eivätkä supersankareita. Heillä on tietysti lajityypilliset painolastinsa, mutta heidän väliset suhteensa ovat rohkeita ja luontevia. Tämä sarjan kolmas osa oli parempi kuin ykkönen (Harha-askel), tarina veti hyvin eteenpäin eikä ollut puiseva, kuten olen kuvaillut ykkösosan juonta. Ykkösessä ihmettelin alkuun kalseaa tunnelmaa, mutta se lämpeni sopivasti kirjan edetessä. Tämä teos oli siinäkin mielessä tasapainoisempi.

Saarivaltion merelliset olosuhteet tuovat oman lisänsä tunnelmaan, ja kuten jo alussa mainitsin, doggerinkieliset paikannimet ja yksittäiset sanat tekstin seassa ovat hurmaava piirre kieliä rakastavalle lukijalle. Kirjan ovat lukeneet myös Kirsin kirjanurkka ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 14: Kirja on osa kirjasarjaa. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteessa sijoitan tämän kohtaan 22: uskonnollinen. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 25: A book set on an island. Kirja sopii myös hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen joka pyörii Instagramissa 31.5. saakka.

Steinunn Sigurðardóttir: Heiđa - lammaspaimen maailman laidalta

Steinunn Sigurðardóttir 2016. Islanninkielinen alkuteos: Heiđa - fjalldalabóndinn. Suomentanut Maarit Kalliokoski. Like 2020. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Mietin syitä tämän teoksen menestykseen maailmalla, joka on kai tullut yllätyksenä myös kirjailijalle ja Heiđalle itselleenkin. Luonnonoloiltaan ankara, mutta kaunis Islanti on tietysti kiehtova, mutta onko niin että lammaspaimenen työssä kaikuu jonkinlainen idylli ja ihmisillä on halu lukea ja sitä kautta kokea jotain ihan erilaista, jotain mihin ei juurikaan enää törmää muualla. 

Paimen on tietysti tässä kontekstissa liian pelkistävä - joskin vetoava - sana, sillä Heiđa on maanviljelijä, suuren lammaskatraan kasvattaja ja lisäksi mukana kunnallispolitiikassa. Keski-ikää lähestyvän naisen päivät koostuvat raskaasta fyysisestä työstä: lampaat on syötettävä, ne on pidettävä kuivassa, niiden sisätilojen ja ulkoaitausten täytyy pysyä hyvässä kunnossa, ne on kerittävä ja niitä on autettava lisääntymään. Heiđa pärjää pitkälti yksinkin, mutta onneksi on säännöllisesti tilalla auttavia ystäviä, naapureita ja sukulaisia, sillä välillä Heiđa viettää päivän kokouksissa tai kiertää Islantia lampaiden ultraäänitutkimuksissa.

Fyysisen työn lisäksi Heiđaa stressaa vesivoimalahanke, jota on yritetty ajaa laaksoon vuosien ajan. Huoli maiden menettämisestä pakottaa hänet politiikkaan ja kertomaan rohkeasti mielipiteensä. Sinnikästä naista kuunnellaan, eikä hän onneksi ole mielipiteineen yksin. Luonnonvoimat ovat muutenkin teoksessa ja Heiđan elämässä jatkuvasti läsnä. Vuoristorinteet, joille lampaat ajetaan kesiksi, ovat vaikeakulkuisia, kuuluisat jäätiköt ja tulivuoret sijaitsevat ihan lähellä, talvi on ankara, myrskytuulet uhkaavat vanhoja rakennuksia, lumi peittää tietä ja välillä sumu estää näkyvyyden. Silti ympäristö on mystisen kaunis ja tietysti suojelemisen arvoinen.

Heiđan elämässä riimittelyllä ja kotikutoisilla runonpätkillä on suuri rooli. Hän on oppinut taidon jo lapsena vanhemmiltaan ja riimittely auttaa niin uusissa tilanteissa kuin vaikkapa tylsässä kokouksessakin. Heiđan riimit ja pari hänen lapsena oppimaansa värssyä kulkevat mukavasti teoksessa mukana. Minua piristävät aina myös vieraskieliset paikannimet, joita tässä teoksessa vilisee, ja joihin piti välillä ihan pysähtyä. Osaisinko ääntää nimet Bárðarbunga, Höfðabrekkuheið, Mýrdalssandur tai Skaftártunga? En tietenkään!

Tietynlaisen idyllin vetämänä minäkin tähän teokseen tartuin ja täytyy myöntää, että Heiđan tarinassa ja elämässä on jotain kiehtovaa, jotain ikiaikaista, oikealla tavalla rankkaa, maanläheistä ja aitoa. Mutta iso miinus täytyy antaa kirjan kerronnalle. Teksti oli mielestäni alusta loppuun saakka yllättävän kömpelöä. Se on kerrottu Heiđan äänellä, mikä on ollut kirjailijalta tietoinen päätös. Heiđan tapa kuvailla asioita ja ihmisiä, alleviivata adjektiivein ominaisuuksiaan ja osaamistaan tekee kerronnasta hieman lapsekkaan, sen sijaan että hän antaisi tekemisten, kokemusten ja koettelemustensa näyttää, millainen hän on. Sellaiseen olen tottunut romaaneissa, joten ehkä olisin siksi kaivannut samaa myös muistelmateokselta. Odotin siis kaunokirjallisempaa tuotosta. Aineksiltaan muuten upea pakkaus, josta olisi saanut myös kirjallisesti hienon teoksen, mutta sellainen tämä ei ainakaan minulle ollut.

Kirjablogeissa lisää: Oksan hyllyltä, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirjakirjokansi. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteessa tämä kuittaa numeron 15: eläintenystävä. Vahvat naiset -lukuhaasteeseen tämä sopii myös oikein hyvin. Goodreadsin 52 viikon haasteessa tämä menee kohtaan 28: A book connected to ice.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas numero 43

Susan Heikkinen 2020. SKS. 247 s. Lainasin kirjastosta.

Hän ei kadonnut, hänet kadotettiin, kuten monet kaltaisensa.

Vuonna 2010 Seilin saarelta löytyy pieniin purkkeihin säilöttyjä tekstejä. Kahdeksan vuotta myöhemmin niiden kirjoittajaksi vahvistuu Saima Rahkonen, Seilin saaren potilas. Susan Heikkinen aloittaa tutkimustyön Saiman löytämiseksi ja syntyy kirja vuosina 1903 - 1959 eläneestä naisesta, jonka tarina on hyvä esimerkki 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta ja laitoselämästä.

Saiman lapsuus oli köyhää ja hän aloitti piikomisen hyvin nuorena, kuten moni muukin tyttö sen ajan Viipurissa. Palvelustyö vie hänet kohti pääkaupunkiseutua, mutta valitettavasti myös vankilan kautta Lapinlahteen, Pirkäniemeen ja Seilille. 20-vuotiaana Saiman mieli on nimittäin alkanut hapertua, ja hän päättää tappaa pahoja puhuvan työkaverinsa kirveellä. Kosto onneksi epäonnistuu, mutta Saima viettää loppuelämänsä poissa muiden silmistä.

Jos Saima ei olisi ollut varsin ahkera kirjoittaja ja muistiinpanojen tekijä, emme tietäisi hänestä muuta kuin mitä pikaisesti kirjoitetut sairaala- ja laitosmerkinnät kertovat. Suomessa on arkistoitu aina kaikkea huolella, joten näistäkin saa irti jo paljon, mutta vasta Seilin kallioiden koloista löytyneet lappuset kertovat Saiman persoonasta ja sairaudesta. 36 vuotta laitoksissa on pitkä aika. Siihen mahtuu vaiteliaisuutta, puheliaisuutta, huutoja ja vainoharhaa, mutta Seilissä onneksi myös työteliäitä päiviä. Saarella potilaat saavat osallistua laitoksen ylläpitoon, pihatöihin tai vaikkapa ommella, ja Saima on niitä, joiden annetaan kävellä vapaasti saarella. Saiman ajatuksissa ovat usein hänen äitinsä ja muut Viipuriin jääneet omaiset, joiden elämästä hän ei juurikaan tiedä. Sisko Lempi vierailee Seilissä pari kertaa. Saima lukee ahkerasti sanomalehtiä, mutta olisiko hänestä elämään itsenäistä elämää laitoksen ulkopuolella?

Heikkisen teos avaa hienosti Saiman vaiheita ja tarinaa on jouhevaa lukea. Valokuvat muistuttavat lukijaa, että tämä kaikki on totta. Mielenkiintoista on myös katsaus psykiatriseen hoitoon, hoitomenetelmiin ja alan kehitykseen. Moni Saimaankin kokeiltu hoitomuoto tuntuu hirvittävältä, mutta on perustunut tietysti silloiseen parhaaseen tietoon. Saimalla on kuitenkin onneksi myös pitkiä, jopa vuosikausien jaksoja, jolloin hän ei tarvitse sähköä, ei insuliinia, eikä edes lääkkeitä. Hänet sidotaan tai teljetään harvoin. 

Jo onkin kulunut 3 kuukautta, kun sinulle viimeksi kirjeen kirjoitin. Parempi olisi, jos pysyisit aina terveenä, kun olet niin vanha. Sokeri nielettää syljettää nostaa kuumetta. Höllistyttää hampaita. Valvottaa. Vie unen, jos sitä liikaa syö.

Omissa oloissaan viihtyvälle naiselle kehittyy vähitellen mielikuvitussuhde kahteen lääkäriin - ilmeisesti Pitkäniemessä - joille hän kirjoittelee muutaman kuukauden välein. Vain kaksi vuotta kansakoulua käynyt Saima on yllättävän hyvä kirjoittaja, vaikka sairaus puskeekin lauseiden väleihin melko selvästi. Heikkisen teoksessa naisen kanssa keskustelee ajoittain myös kirjailija itse Saimalle tutulla murteella. Monipuolinen ja erittäin hyvin koottu teos tärkeästä aiheesta! Heikkinen herättää eloon ihmisen, josta hänen sukulaisensakaan eivät ole kuulleet.

Seilin saaren naisista kertovat myös Katja Kallion romaani Yön kantajat sekä Johanna Holmströmin romaani Sielujen saari. Vahva suositus näille kaikille kolmelle, jotka täydentävät hienosti toinen toisiaan. Blogeissa myös Heikkisen suositusta teoksesta, mm. Tuijata ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 11: Kirja kertoo köyhyydestä. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 7: Duunari. Kirja sopii oikein hyvin myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Nina George 2013. Saksankielinen alkuteos Das Lavendelzimmer. Suomentanut Veera Kaski. Bazar 2016. Pokkarissa 351 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tarina lähtee liikkeelle Pariisista ja kirjan kansikuvakin vie Pariisiin, mutta aika pian lukija pääsee liikkeelle pois kaupungista, matkalle jokilaivassa, kaunokirjallisuusapteekissa. Sen omistaja, viisikymmenvuotias Jean Perdu, on taitava työssään, löytää asiakkaan tarpeita vastaavaa luettavaa, parantaa sydänsärkyjä, unettomuutta, itsetuntoja tai vaikkapa koti-ikävää. Hänen omassa sydämessään on kuitenkin valtava aukko - tai ehkä pitäisi sanoa, että sydän on jäässä - sillä hän on menettänyt kaksikymmentäyksi vuotta sitten rakastetun eikä ole erosta toipunut.

Eräänä päivänä kirjalaivaan astuu nuori kirjailija ja hetken mielijohteesta Perdu irrottaa laivansa laiturista ja miehet lähtevät seikkailulle kohti etelää - toinen tarinoiden löytämiseksi, toinen haavojensa parantamiseksi. Perdu on nimittäin lukenut rakkaansa kirjoittaman kirjeen eikä elämä voi enää jatkua ennallaan. Tunnerikas, kylläinen ja aistikas matka kanavia ja jokia pitkin herättää tunteita ja elämänjanon. Matkaan mahtuu ystävyyttä, uusia ihmisiä, kirjeitä, paljon hyvää ruokaa, mutta ennen kaikkea oman sisimmän tutkimista. Onko Perdu valmis hyvästelemään menneisyytensä ja valmis ottamaan vastaan rakkautta, jonka hän on ehkä löytänyt uudelleen?

Söpön ja romanttisen romaanin parasta antia on tietysti päähenkilöiden rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kirjojen ja tarinoiden parantava voima, usko lukemiseen ja kirjakauppoihin. Rakastuin myös tarinan miljööseen ja selasinkin yhden päivän Google Mapsista laivareitin suloisia satamia, kyliä ja kaupunkeja. Ne todellakin ovat olemassa ja synnyttävät valtavan kaipuun lähteä Ranskan maaseudulle ja etelän rannikolle, oppia ääntämään kaikki eksoottiset nimet. Mikä tuoksujen, äänten, kasvillisuuden ja värien yltäkylläisyys! Kukkia, keskiaikaisia kujia, kissoja, lempeitä kesäöitä, tähtitaivaita ja romanttisia kohtaamisia. Tuoretta leipää, laventelipeltoja, kypsyviä hedelmiä, runsaita aterioita ja sielua parantavaa viiniä.

Mutta entäpä se tunteiden hyöky? Olinko valmis sellaiseen? Aika harvoin luen tämäntyyppistä kirjallisuutta, ja tunnustan ihan suoraan, etten kai arvosta tällaista söpöilyä (lue: hömpää) tarpeeksi, sillä monet muut kirjat ajavat aina edelle. Silti, silloin harvoin kun tällaisen päätän lukea, viihdyn niiden parissa ja suorastaan nautin hetkistä tämänkin hömpän kanssa nojatuolissa ja sängyssä. Suorastaan odotin että se herättäisi minussakin uinuvia tunteita - sillä sen tämä tosiaan osasi tehdä. Mietin jo, että olenko syyllistynyt samanlaiseen tunnekylmyyteen kuin Jean Perdu ja tarvitsen ulkopuolista apua hanojen avaamiseen!

Vaikka ihanaa olikin monella tavalla, oli tässä romaanissa elämänviisautta ja mietelausehenkistä tavaraa niin paljon, että hypin välillä niiden yli tai ainakaan en jaksanut paneutua niiden sanomaan. Loppu on tietysti onnellinen ja ihmiset löytävät ja saavat toisensa. Kenelle Jean Perdu itse suosittelisi tätä kirjaa? Ehkä sille kyyniselle työnarkomaanille, joka ei tiedäkään kaipaavansa lepoa, rakkautta, Välimerta ja hitaasti kypsennettyä hyvää ruokaa. Kirjan lopusta löytyy muuten sekä ruokareseptejä että kirjalista erilaisiin tunne-elämän vaivoihin!

Helmetin haasteessa sijoitankin tämän kohtaan 46: Kirjassa syödään herkkuja. Seinäjoen kirjaston hahmohaasteesta kuittaan ruoan ystävän. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 36: A book with a travel theme. Kirjasta voi lukea myös näistä blogeista: Kirsin Book Club, Todella vaiheessa ja Lukuneuvoja.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Oyinkan Braithwaite 2018. Englanninkielinen alkuteos My Sister, the Serial Killer. Suomentanut Kaisa Kattelus. WSOY 2020. 235 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjan nimi ja kansi herättivät heti huomioni, kun siihen ensimmäisen kerran törmäsin (muistaakseni Main blogissa Kirjasähkökäyrä). Ajattelin, että tämän täytyy olla jotain piristävän erilaista ja hauskaakin ehkä!

Nigerialais-englantilainen Braithwaite on tosiaankin kirjoittanut massasta pirteällä tavalla poikkeavan romaanin, joka kertoo siskoksista, Koredesta ja Ayoolasta, sekä kauneuden hinnasta. Lähtötilanne on se, että siskoksista kauniimpi, Ayoola, soittaa Koreden avukseen. Nuori nainen on tappanut miesystävänsä, joten kylpyhuone pitäisi siivota ja ruumis hävittää. Jälleen kerran Korede rientää hätiin ja hoitaa homman. 

Ayoola on todellakin tyttö, joka kääntää päät. Arkisempi Korede työskentelee sairaalassa ja on palavasti ihastunut erääseen lääkäriin. Miten tunteiden käy, kun Ayoola astuu työpaikalle ja saa lääkärin pään pyörälle? Siskosten välinen suhde ja mieskuviot ovat romaanin selkein kuvio ja juoni, mutta toki teoksessa on muutakin. Vaikka sisaruussuhde on vahva, Korede joutuu kärsimään rakkaudettomuudesta ainakin äitinsä taholta. Lämpöä tosin alkaa löytyä tarinan edetessä varsin yllättävältä suunnalta.

Tarinan edetessä ja Koreden pelkojen kasvaessa paljastuu vähitellen lisää tyttöjen taustasta ja perhe-elämästä. Sillä ei kai pelkkä kauneus voi synnyttää puukkoa heiluttavaa sarjamurhaajaa? Mustan huumorin ja satiirin taustalla on vakavia teemoja, mutta niihin ei jäädä sen enempää, niitä vilautellaan ja esimerkiksi tyttöjen isän kohtalosta annetaan vain vihjeitä. 

Braithwaite kuvailee perheiden ja parisuhteiden muodostamisen kautta nigerialaisen keskiluokan arvomaailmaa, tavoitteita ja unelmia. Kaipasin kuitenkin lisää jotain - en oikein osaa sanoa mitä, ehkä pureutumista nigerialaiseen yhteiskuntaan. Pienehkö pettymys teos taisi siis olla, vaikka sen parissa periaatteessa viihdyinkin hyvin  Välipalamainen kirja etenee nopeasti ja luvut ovat hyvin lyhyitä.

Lue lisää blogeista Reader, why did I marry him? ja Amman kirjablogi. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. Kirja sopii hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Seinäjoen kirjaston haasteen hahmoista kuittaan rakkauselämässään aktiivisen. Goodreadsin ATY-haasteessa kohta 10: A book with a female villain or criminal.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth 2016. Norjankielinen alkuteos Arv og miljø. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2019. 379 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Romaanin kertoja on viisikymppinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sisaruksiinsa ja vanhempiinsa 23 vuotta aikaisemmin. Iäkkäiden vanhempien testamentti aiheuttaa katkeruutta isoveljessä, ja vaikka Bergljot itse ei mitään odotakaan, hän ajautuu sisarusten väliseen kahnaukseen siitä, miten perheen kesämökit ja varallisuus pitäisi jakaa. Sähköpostiviestit ja puhelut alkavat ja muistuttavat jälleen kerran siitä, miksi välit oli aikoinaan pantava poikki.

Bergljot on käyny terapiassa ja käsitellyt pitkään salaisuutta, jotain mitä hänelle tapahtui lapsena. Isä tietää totuuden ja isän kuoleman jälkeinen keskustelu perinnönjaosta tuo huoneeseen takaisin sen suuren elefantin, aiheen josta on oltu hiljaa 23 vuotta. Bergljot haluaisi tulla kuulluksi, mutta hänen äitinsä vahvat reaktiot estävät aidon keskustelun. Kirjeenvaihto siskon kanssa äityy yöllisiin vuodatuksiin siitä, miten mahdotonta on löytää sovinnon, totuuden ja anteeksiannon välinen kompromissi, jos hänet sivuutetaan jatkuvasti.

Juuri tämä mahdollisuus, tämä epätotuus, on ollut ääneen lausumattomana kaikkien puheluidemme pohjalla, keskustelumme olivat olleet epätosia.

Psykologisesti ihailtavan tarkkanäköinen ja älykäs romaani ruotii niitä vaihtoehtoja ja mahdollisia rooleja, joita perheenjäsenet saattavat ottaa tilanteessa, jossa todisteita ei ole, eivätkä välit voi mitenkään pysyä ennallaan. Tunnustaessaan todeksi Bergljotin lapsuudessa tapahtuneen asian äiti myöntäisi oman roolinsa peittelijänä ja rikoskumppanina. Sisko Astridin moraali ei kestä äidin hylkäämistä, muttei isosiskonkaan, vaan kaipaa sovintoa näiden välille. Mutta sehän edellyttäisi äidin tunnustusta. Onko tärkeämpää pitää kulissit yllä ja antaa lapsenlapsille onnellisia hetkiä sukulaisten parissa, yhteisellä kesämökillä? Sitäkin Bergljot yritti vielä kun lapset olivat pieniä, mutta nyt on hänen vuoronsa tulla kuulluksi. 

Hjorthin kerronta on omintakeista ja kesti hetken päästä sen makuun. Kerronta on hyvin toisteista, mutta samalla ilmavaa, kuin ajatuksenvirtaa, joka jää junnaamaan paikoilleen. Osaan kuvitella, ettei kerronta ole ihan kaikkien makuun, mutta siinä on puolensa. Välillä sitä värittävät Bergljotin keskustelut ystävien kanssa, viittaukset kuuluisiin psykoanalyytikoihin ja rinnastukset Peer Gyntin näytelmään. Kirjailija paljastaa menneisyydestä vähän kerrallaan samalla kun taistelu perinnöstä siirtyy keskiöstä sivuseikaksi.

"Raivokkaan rehellisyytensä" (kustantaja) ansiosta teos saa pohtimaan ihmissuhteita ja niitä ylläpitäviä omituisia solmuja, perheen sisäistä dynamiikkaa ja yksilön vahvuutta tasolla, johon vain parhaat romaanit yltävät. Taustalla vaikuttava tapahtuma on ikävä ja järkyttävä, mutta siinä ei vellota, eikä se loppujen lopuksi ole edes se varsinainen aihe, mitä romaani käsittelee. Veri on todellakin vettä sakeampaa, mutta ovatko siteet aina sen arvoisia?

Tästä kotimaassaan huomiota herättäneestä, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaasta lisää blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Teos sopii myös hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: A book with monochromatic color.

Anni Kytömäki: Margarita

Anni Kytömäki 2020. Gummerus. 582 s. Sain kirjan joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Tiesin jo ennen kuin Kytömäki voitti Finlandian, että tämä kirja on mieluinen, mutta kesti aikansa että löysin siihen sopivan lukumoodin. Joskus käy niin että kun kirja on odotettu ja ylistetty, alkaa itsekin kasata paineita sopivan lukuhetken löytämiseksi. Aloitin nimittäin kirjan jo joululomalla, mutta aika ei ollut oikea, enkä oikein pystynyt sisäistämään lukemaani. 

Nyt pystyin! Margarita vaatii keskittymistä ja aikaa, sillä sen tarina on monisyinen ja Kytömäki kirjoittaa yhtä tarkkaa ja kuvailevaa tekstiä kuin ennenkin. Kultarinta, Kivitasku ja Margarita ovat kaikki upeita, perusteellisesti kirjoitettuja romaaneja, jotka herättävät historian henkiin ja saavat lukijan arvostamaan luontoa ja sen moninaisuutta. Tällä kertaa tarina sijoittuu sotaan ja 1950-luvun alkuun, hämäläiseen Kankariston kylpyläkylään, sen metsiin sekä polion ravistelemaan Helsinkiin.

Senni jatkaa sodassa kuolleen isänsä uraa Kankariston kylpylän hierojana. Isän opetukset ja neuvot kuiskivat huoneessa, kun Senni käsittelee kesävieraiden jäykkiä hartioita. Nuoren naisen elämä on pienellä alueella, isovanhempien metsätöllin, kylpylän ja kauppalan välisillä poluilla ja virroissa, Iso-Huhkaimen saaressa ja rantapromenadilla. Kesäkuinen seikkailu ja juhannusyö luovat kuitenkin uutta elämää, Senni sairastuu vakavasti ja joutuu kamppailemaan hengestään. Hänen sisällään kasvaa vauva, joka on tappaa äitinsä.

Sennin palattua takaisin Kankaristoon kylpylä on myyty ja naisen on löydettävä uusi suunta. Hän lähtee Helsinkiin opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi. Senni omistautuu polion rikkomille lapsille ja heidän kuntoutumiselleen. Side Vehkasalon metsiin säilyy, kun metsätyöläiset löytävät hiekasta ruumiin, jonka Senni tunnistaa. Ehkä juhannusyö ei mennytkään niin kuin hän oli kuvitellut. Myöhemmin käy myös ilmi, ettei hänelle ole kerrottu totuutta siitä, mitä tapahtui hänen synnytettyä vaativan lapsensa. 

Vehkasalon metsissä on myös joki, jonka virrassa asuu jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) - yksi romaanin minäkertojista. Eläin kärsii metsän raivaamisesta ja joen mylläämisestä. Yksi Sennin hierottavista on päättänyt pelastaa simpukat, vaikkei Vehkasaloa enää ehdikään pelastaa. Sennin ja joen maaginen yhteys ei onneksi päädy pelkkään kuolemaan, sillä Senni saa tärkeän tehtävän ja kantaa 46 jokihelmisimpukkaa peltisankoissa turvallisempaan, koskemattomaan uomaan. 

Minulla on tehtävä, kuiskaan äänettömästi. --- Silmissäni ja pääni sisällä hehkuu, mutta auringonpistos se ei ole. Lihassolut supistuvat ja rentoutuvat, askel on pitkä ja verkkainen, Kankariston poluilta peritty. Hoidan valtiollista velvollisuuttani suurena ja voimakkaana, tyystin toisin kuin viisi vuotta sitten. Minua ei väsytä enää koskaan, ei ainakaan ennen kuin olemme perillä, ja siitä eteenpäin en osaa kuvitella mitään.

Romaani on ylistys luonnolle ja sen uskomattomille yksityiskohdille, elämän kiertokululle ja ogranismien välisille yhteyksille, kuolemaa unohtamatta. Miten upeasti ihminen voikin olla osa ympäristöään, kuin itse jokihelmisimpukka! Kytömäen kieli pursuaa luontosanastoa ja vertauskuvia, joiden varassa ja avulla Sennin elämä jatkuu menetyksistä huolimatta. Kieli on tavattoman kaunista, mutta se myös vaatii lukijaltaan keskittymistä, sillä ainakin minulla tipahtamisen riski oli läsnä. Oliko kuvailevia yksityiskohtia jopa liikaa?

Tupasvillat, suopursut ja linnut, kuusen alla nukkuva Aaro, koko metsä uuttuu jokeen. Vatsanpohjasta huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Romaanissa on upeita yhteyksiä, jotka paljastuvat vähitellen, osa niistä hyvinkin myöhään, mutta ne pitävät osaltaan mielenkiinnon yllä ja saavat suorastaan haukkomaan henkeä. Mikä rooli on nuorella Mikolla, joka teoksen alussa joutuu asemasotaan ja katoaa? Onko se Sennin isä, jonka kanssa Mikko ehtii keskustella ennen tämän kuolemaa? Miksi Sennin juhannuksena kohtaamat helsinkiläiset kulkevat poliosairaiden lasten osastolla, ja mikä yhteys on maailmalla menestyneen toimittajan ja Sennin välillä? Margaritassa on monia kokonaisuuden kannalta merkittäviä hahmoja, jotka kasvavat tarinan edetessä, jotka vuorollaan noudattavat annettuja määräyksiä valtion hyväksi.

Yksi merkittävistä teemoista romaanissa on naisen oikeus ruumiiseensa ja ruumiillisuus ylipäätään. Senni ei saa tukea raskauden aiheuttamaan myrkytystilaan ja on menettää henkensä. Sodan jälkeisessä jälleenrakennuksen hengessä naisenkin tulee osallistua ja antaa ruumiinsa valtion kasvun hyväksi. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta. Fyysisyys on voimakkaasti läsnä tietysti Sennin työssä hierojana ja sairaalassa, mutta myös hänen kävellessään työmatkoja, antautuessaan virralle tai kantaessaan jokihelmisimpukoita. Kytömäki kirjoittaa ruumiillisuuden uskomattoman kauniiksi osaksi teosta. Tavalla joka saa kenet tahansa uskomaan omiin vahvuuksiin, liekkumaan liaaneissa tai hyppimään mättäältä toiselle.

Isän ja tyttären välinen yhteys oli merkittävässä roolissa Kultarinnassa ja tässäkin se kantaa pitkälle. Senni on hahmona vähäeleinen ja ehkä melankolinenkin, mutta rohkea ja pitää päänsä. Muuttuvan Suomen virtaukset jättävät häneen jälkensä ja välillä tuntuu, selviääkö hän kaikesta, sillä kaikesta sisältämästään vahvuudesta huolimatta Margarita ei ole kovin toiveikas tai toivoa herättävä romaani. Jos naisen asema paraneekin, jokihelmisimpukan tai metsien asema ei.

Osan runsaan romaanin teemoista ja tasoista varmasti unohdinkin. Tämä kestäisi toisenkin lukukerran! Lue lisää blogeista Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 27: Kirjan päähenkilö on eläin. Seinäjoen kirjastohaasteessa kuittaan tällä hahmon 23: luonnossa liikkuja. Kirja sopii mainiosti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen.