Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Colson Whitehead 2016. Englanninkielinen alkuteos The Underground Railroad. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2021. 341 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Coran isoäiti Ajarry kuljetettiin laivalla Afrikasta Yhdysvaltoihin, kuten miljoonat muutkin orjat, kun taas Cora ja hänen äitinsä Mabel syntyivät orjiksi. Cora on nyt puuvillaplantaasilla yksin, sillä Ajarry on kuollut ja Mabel karannut. Äidin ristiriitainen maine leimaa tytärtä ja niinpä Cora ei ole pelkästään isäntänsä omaisuutta, vaan muidenkin orjien silmissä alhainen. Äidin perintöä on kuitenkin sinnikkyys, jonka avulla Cora selviää kahleista, mielivaltaisista isännistä, yhdeksänhaaraisen ruoskan alla, raiskauksista ja paosta.

Nuoren Ceasarin tausta on ihan toisenlainen, mutta orja hänkin. Ceasar saa ujutettua Coraan ajatuksen paosta ja niin he löytävät maanalaisen rautatien, väylän kohti pohjoista ja vapautta. Matkalla nuoret syyllistyvät pakoakin vakavampaan rikokseen, mutta olosuhteet eivät ole heidän luomiaan. Kuukaudet Etelä-Carolinassa antavat jo makua vapaudesta: Cora käy töissä, kulkee katuja pitkin kuin kuka tahansa ja opettelee lukemaan. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus muistuttaa kuitenkin itsestään ja matka jatkuu. 

Hän päätti pitää ohjenuoranaan orjan valintaa - missä tahansa oli parempi kuin siellä, mistä pako oli alkanut.

Seuraava pysäkki on askel taaksepäin ja erään talon ullakolla piilotellessaan Cora todistaa valkoisen väestön väkivaltaista joukkohurmosta. Hänen perässään on palkkionmetsästäjä, joka ei anna periksi, sillä Coran äiti Mabel pääsi häneltä karkuun. Matka kohti Georgiaa ja kotiplantaasin orjuutta on jo alkamassa, kun Cora saa apua ja päätyy Indianaan suurelle, vapaalle tilalle. Mustien yhteisössä on hetken turvallista ja rauhallista, mutta Indianassakaan valkoiset eivät siedä liian vapaita, liian lukeneita ja liian järjestäytyneitä mustia. 

Plantaasinomistaja viljeli pelloillaan Sea Islandin puuvillaa, mutta kylvi sen siementen mukana väkivaltaa ja kuolemaa, jotka tuottivat satoa nopeasti. Valkoisilla oli syytäkin pelätä. Jonakin päivänä järjestelmä hukkuisi vereen.

Maanalainen rautatie on järkyttävää luettavaa, mutta kuten aikaisemmin lukemani Nickelin pojat, tämäkin vetää mukanaan ja on pakko lukea tarkkaan. Whiteheadin toteava ja tiivis ilmaisu auttaa lukemaan eteenpäin silloinkin kun tapahtumat ja koettelemukset järkyttävät. Ikävään ja suruun ei jäädä missään vaiheessa vellomaan, vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin Coralla kuin lukijallakin. Sinnikkyys ei anna tilaa murtua, vaan katse on eteenpäin. Teos koostuu useista luvuista, joissa näkökulma on usein Coran mutta ei aina. Näkökulma vaihtuu välillä niin että lukija saa olosuhteista monitahoisen kuvan. Kaikki ei ole mustavalkoista.

Maanalainen rautatie sijoittuu jonnekin 1800-luvulle. Googlasin, että orjakauppa on lakkautettu 1800-luvun alkuvuosina, joten Coran isoäiti lienee niitä viimeisiä. Yksi karanneita orjia peräänkuuluttavista ilmoituksista, joita Whitehead on ripotellut lukujen väliin ja jotka siis ovat aitoja, on 1830-luvulta. Tapahtumat sijoittuvat joka tapauksessa aikaan ennen Yhdysvaltain sisällissotia. 

Orjuus ja mustien asema on tietysti romaanin teema ja sitä käsitellään niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Whitehead esittelee sorron eri muotoja väkivallasta aivopesuun ja sterilisaatioon. Niin sanotuissa edistyksellisissäkin osavaltioissa värilliset karsinoidaan, luokitellaan, heitä ohjataan, huijataan ja seurataan. Etelästä tuleva palkkionmetsästäjä on vahvoilla sielläkin, eikä laki ole vielä täysin vapaankaan värillisen tukena. 

Valkoiset olivat tulleet tähän maahan aloittaakseen alusta, pakoon vallanpitäjien tyraniaa aivan kuten vapautuneet orjat pakenivat isäntiään. Mutta he kielsivät ihanteensa kaikilta muilta. --- hän ymmärsi mitä tarkoitti luotu tasa-arvoisiksi. Julistuksen kirjoittaneet valkoiset miehet eivät ymmärtäneet tekstiä itsekään, jos kaikki ihmiset ei todellisuudessa tarkoittanut kaikkia ihmisiä.

Whitehead muistuttaa, miten valkoiset ovat rakentaneet nykyisen yhteiskunnan intiaaneilta varastetulle maalle, Afrikasta varastettujen ihmisten lihaksilla ja verellä. Pienessä sivujuonteessa pohditaan myös sitä, onko ensimmäisestä maailmansodasta oikein puhua kyseisellä termillä, sillä mitä oli ja on se sota, jota mustat ovat käyneet valkoisia vastaan jo satoja vuosia? Ja vaikka tapahtumista on ainakin 150 vuotta, orjuus on kauan aikaa sitten lakkautettu, ihonväriin perustuva sorto kriminalisoitu, orjuuden jäänteet ovat edelleen olemassa. Maanalainen rautatie on siis paljon muutakin kuin romaani. Myös suomentaja Markku Päkkilälle iso kiitos sujuvasta kielestä!

Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie ja Mummo matkalla. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 41: Kirjassa matkustetaan junalla. Seinäjoen kirjaston haasteen hahmoista kuittaan tummaihoisen. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 24: A book about racism or race relations.

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig. Suomentanut Raija Rintamäki. Nemo 2017. Luin BookBeatista. Kuva Otavan.

Ruotsalainen Alex Schulman on tullut viime vuosina tunnetuksi autofiktiivisistä teoksistaan, joista etenkin Polta nämä kirjeet on ollut hyvin suosittu ja äänestettiin Blogistaniassa vuoden 2020 parhaaksi ulkomaiseksi romaaniksi. Kävin googlaamassa Unohda minut -teoksen taustoja, ja vaikka esimerkiksi Anna-lehden haastattelun perusteella on selvää, että teos pohjautuu hyvinkin tarkkaan kirjailijan omiin muistoihin ja ihmissuhteisiin, se luokitellaan romaaniksi. Unohda minut käsittelee kirjailijan äidin alkoholiongelmaa, kun taas Polta nämä kirjeet kertoo hänen isovanhempiensa myrkyllisestä suhteesta. Sen luen varmasti ihan pian!

Alexin äiti Lisette juo paljon - liikaa - mutta asiasta ei ole koskaan puhuttu perheessä. Äidin humalainen välinpitämättömyys syöksee Alexin kohti paniikkikohtauksia ja alakuloa. Kun Alex ottaa asian puheeksi, äiti katkaisee välit poikaansa. Kun äiti ei lupauksestaan huolimatta pysty hoitamaan lapsenlastaan, pojan on pakko valita omien lastensa ja äitinsä välillä. Äidin ailahtelevainen käyttäytyminen hallitsee aikuisen pojan elämää. Pojan sisällä taistelee totuuden ja suojelemisen välinen ristiriita, eikä hän pääse itse kasvamaan aikuiseksi.

Tahtoisin hänen tietävän kaiken siitä, millaista minulla oli. Tahtoisin kertoa hänelle siitä, kun minä olin poika ja hän oli äiti. Kun hän makoili päivät pitkät makuuhuoneessaan - tahtoisin hänen tietävän, millaista meillä oli oven toisella puolella. Tahtoisin hänen ymmärtävän, kuinka pettyneeksi tunsin itseni. Tahtoisin kysyä häneltä siitä kerrasta, kun menin häntä vastaan soratielle ja hän ajoi ohitseni. En halua syyttää häntä mutta haluan kertoa, kuinka surulliseksi tulin, ja haluan tietää miksi hän teki minulle niin. Ja tahtoisin että hän kertoisi oman versionsa elämästään.

Kun Alex oli pieni, hänen ja äidin välinen suhde oli vahva ja kaunis, ja paluu tuohon rakkauteen kummittelee aikuisen miehen mielessä. Vähitellen äiti muuttui, hän alkoi sulkeutua ja suhde lapsiin kärsi. Kun isäkään ei pystynyt käsittelemään ilmeistä ongelmaa, otti pieni Alex tehtäväkseen suojella äitiä ja peitellä totuutta. Joka kerta, kun äiti raivostui tai varsinkin kun hän sivuutti lapsensa täysin, Alexin sisällä särkyi jotain. Pojan hiljainen suru kantaa aikuisuuteen saakka. Mitä hän on tehnyt väärin? Koskaan ei myöskään keskusteltu siitä, millainen äidin oma lapsuus oli. Oliko hänetkin sivuutettu ja siirretty perheen ulkopuolelle?

Lyhykäisyydestään huolimatta romaani on ihailtavan kokonainen ja ehjä. Se on Alexin ja Lisetten ympärille muodostuva kupla, jonka ulkopuolelle jäävät melkein kaikki muut. Kirjailija ei esimerkiksi käsittele teoksessaan sitä, miten alkoholismi on mahdollisesti vaikuttanut hänen veljiinsä. Hänen isällään on romaanissa toki rooli, samoin vaimolla, jonka osuus tapahtumien kulkuun on merkittävä. Silti Alex ja Lisette ovat keskiössä alusta loppuun. Pidin tällaisesta ratkaisusta rajata tunteet ja kokemukset käsittelemään lähes yksinomaan äitiä ja lasta. Se tekee lopputuloksesta hyvin henkilökohtaisen ja koskettavan.

Alexin hätä on ilmestä ja tunnelma on surullinen, sillä aiheen käsitteleminen on hänelle hirvittävän tärkeää. Schulmanin teksti on kuitenkin useimmiten hyvin vähäeleistä, varsin toteavaa ja paikoin jopa ytimekästä. Tyyli mahdollistaa sen, ettei lukija muserru mukana silloin kun Alexin oma romahdus on lähellä. Vähäeleisyyden rinnalla kulkee siellä täällä kauniita yksityiskohtia, kuten kuvaus kynttilänjaloista ja heinänkorresta suussa, äidin ja pienen pojan vartaloiden yhteensopivuudesta tai veljen kauniista silmistä. Teeman ja tyylin välinen tasapaino on uskomattoman hieno ja onnistunut. Kääntäjä Raija Rintamäki on tavoittanut tunnelman upealla tavalla.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club. Olen onnellinen että tämä valittiin lukupiiriimme luettavaksi, sillä nyt tiedän että luen Schulmanin seuraavatkin teokset. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 45: Pohjoismainen kirjailija. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa kohta 21: A book whose title and author both contain the letter "u".

Dekkariviikko: Pascal Engman: Polttava maa

Pascal Engman 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Eldslandet. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020. Pokkarissa 556 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Polttava maa aloittaa Vanessa Frank -sarjan. Toinen osa, Rottakuningas, on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna. Kaksi vuotta sitten suomennetusta Patriooteista kirjoitin näin: jännittävä, hyvin koukuttava, vaikea laskea käsistä... toki siitä löytyi pieniä yksityiskohtia, jotka vähän horjuttivat muuten onnistunutta kokonaisuutta, mutta erinomainen esikoinen! Teoksia yhdistää Chile, jossa myös kirjailijalla on juuria.

Chilestä löytyy vanha saksalaisten perustama siirtokunta, jonka klinikalla pelastetaan rikkaita köyhien lasten kustannuksella. Siirtokunta tuo vaurautta ja vakautta alueelle, joten sen toiminta pysyy salassa ja ihmiskauppa onnistuu tarvittaessa vaikkapa Ruotsista asti. Sen johtajalle Carlosille naiset ovat pelkkä himon kohde ja pettureiden kiduttamiseen on salaiset tilat. 

Ruotsissa entinen eliittisotilas Nicolas ajautuu mukaan petokseen, jonka syövereissä häärää hänen lapsuudenystävänsä Ivan. Nuorukaisten elämät ovat lähteneet jo varhain eri raiteille, eikä tämän kertainen yhteistyökään kanna kovin pitkälle. Ivan yrittää hankkia mainetta ja kunnioitusta paikalliselta rikollisliigalta, kun taas Nicolasta huolettaa autistinen sisko ja menneisyyden painolasti.

Poliisi tutkii rikkaiden miesten kaappauksia, kellosepänliikkeen ryöstöä ja katutappelua, jossa Nicolas on ollut osallisena. Kun Tukholmasta alkaa kadota myös katulapsia ja Vanessa Frankin suojatti, syyrialainen tyttö, Nicolas vaihtaa puolta ja päätyy auttamaan virkavapaalla olevaa komisariota. Jäljet johtavat Chilen rannikolle. Vanessa ei luota virkavaltaan eikä Nicolas kontakteihinsa, joten he päätyvät yhdessä pitkälle matkalle maahan, jossa vastassa ovat aidatut alueet, väkivaltaa kaihtamattomat vartijat ja bunkkereiden suojassa operoivat lääkärit.

Polttavassa maassa ei ollut niitä irrallisia ja kokonaisuutta horjuttavia yksityiskohtia, joista moitin Patriootteja. Se pysyi hienosti kasassa, vaikka osasia ja sivuja oli paljon. Tämä kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua kovin hyvin, mutta syynä saattoi olla lukuvuoden lopun aiheuttama väsymys ja se, että luin kirjaa liian vähän kerrallaan. Vanessa Frank on oiva päähenkilö ja muutenkin teoksen hahmoista löytyi kivasti ristiriitaisuutta ja kompleksisuutta. Maailma ei ole mustavalkoinen ja ihminen voi muuttua moneen kertaan.

Dekkarista myös näissä blogeissa: Kirjojen kuisketta ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 23: Kirja jota luet ulkona. Seinäjoen kirjaston haastetta varten tästä löytyy poliisi. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 30: A long book.

Dekkariviikko: Sofie Sarenbrant: Syntipukki

Sofie Sarenbrant 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Syndabocken. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2020. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

"Ota nyt jotain mukaan", tokaisi puolisoni kirjastossa ja niinpä nappasin Vippi-lainan toukokuun puolessa välissä. Olin jo hieman huolissani, ehtisinkö lukea tarpeeksi dekkareita tätä dekkariviikkoa varten, joten sitä siis lisää. Syntipukki osoittautui nopealukuiseksi kirjaksi ja imaisin sen yhden viikonlopun aikana.

Bromman hienostoalueella on murtauduttu useampaan taloon, mutta tällä kertaa keikka epäonnistuu. Nuori liettualaismies törmää samanikäiseen nuorukaiseen, jonka siivooja löytää seuraavana päivänä kuolleena. Epäilyt kohdistuvat varasliigaan ja alueella rakentaviin siirtotyöläisiin, mutta pian myös siivoojaan. Facebookin Brommavännerna-ryhmä täyttyy vihapuheista ulkomaalaisia kohtaan.

Aikaisemmista teoksista tuttu poliisi Emma Sköld saa tapauksen tutkittavakseen parinsa Nylletin kanssa. Tutkintaa varjostaa heidän yksityiselämän kiemurat: Nyllet haluaisi suhteen etenevän, Emma ei ole valmis. Taustalla hiertävät Emman radikaalit teot pari vuotta aikaisemmin. Aikaisempiin teoksiin siis viitataan, mutta vaikka ne eivät minulle olleet tuttuja, pystyin lukemaan Syntipukkia täysin itsenäisenä teoksena.

Liettualaispoika jää kiinni, mutta kertooko hän tarpeeksi? Poika pelkää selvästikin jotain. Emma ja Nyllet saavat lisätietoja Bromman asukkaista Emman siskolta, jonka taloa Emma asuttaa toistaiseksi. Liittyvätkö Nylletin saamat uhkauskirjeet ja Emmaan kohdistunut takaa-ajo murtojen sarjaan? Mikä rooli tapahtumissa on aikaisemmin keväällä sattuneella kahden nuorukaisen ajamalla autokolarilla? Visusti kulisseja ylläpitävässä Brommassa on nuoria, jotka eivät uskalla kertoa itsestään kaikkea. On orastavaa rakkautta ja tekoja, joita pojat ja heidän isänsä piilottelevat viimeiseen saakka.

Syntipukki yhdistelee tulenarkoja teemoja, kuten seksuaalista suuntautumista ja maahanmuuttoa. Kaiken yllä on yhteisö, jossa yhdenmukaisuuden paine on yllättävän kova. Kun yhtälöön lisätään vielä  arvot, joissa heikkoutta ei suvaita, on hienojen talojen kellareissa ja venevajoissa enemmän salaisuuksia ja väkivaltaa kuin kukaan uskoisikaan. Tässä kohtaa Sarenbrantin muuten hyvin koossa pysyvä teos karkaa hieman käsistä ja menettää hitusen uskottavuuttaan.

Poliisihahmojen yksityiselämä on rikosten ohella toinen juoni, joka jää tietysti herkullisen avoimeksi jatkuakseen seuraavissa sarjan osissa. Sarenbrant kirjoittaa todella sujuvaa ja vetävää tekstiä - tästä tietysti iso kiitos myös suomentaja Helene Bützowille! Teos koukuttaa nopeasti, mutta vaikka teemat ovat sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla merkittäviä keskustelunavauksia, niiden käsittely jää aika pinnalliseksi. Moni saa äänensä kuuluviin hetkittäin, mutta lopputulos on melko sirpaleinen. 

Emma Sköld -sarjaa saattaisin lukea lisääkin, mutta pelkään että moni muu dekkarisarja menee edelle, jos aika ei riitä kaikkeen. Ihanaa kuitenkin, että valinnanvaraa on, ja tämäkin erottuu edukseen virkistävällä tavalla. Teoksesta lisää blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6: Kirja kertoo rakkaudesta. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään hahmoja. Tästä löytyy 5: Seksuaalivähemmistön edustaja. 

Dekkariviikosta lisää Kirjakauppaliiton sivuilta!

Dekkariviikko ja Max Seeck: Uskollinen lukija

Kirjablogeissa vietetään jälleen Dekkariviikkoa lukemalla ja kirjoittamalla dekkareista. Lisätietoja voit lukea vaikkapa Kirjakauppaliiton sivuilta tai Yöpöydän kirjat -blogista, josta löytyy linkkejä viikkoa viettäviin blogeihin. 

Jos kaipaat vinkkejä dekkarihakuun, niitä löytyy blogistani hakusanalla dekkari tai dekkariviikko, mutta löysin myös valmiita koosteita ja vinkkilistoja blogistani vuosilta 2019 ja 2017. Tässä yksi suosikkilista ja tässä toinen. Lisäksi haluan suositella parin viime vuoden ajalta seuraavia erittäin tasokkaita dekkareita: 

• Belinda Bauerin teokset (tässä Katkeamispiste)
• Camilla Greben teokset (tässä Varjokuvat)
• Louise Pennyn Three Pines -sarja
  
• Maria Adolfssonin Doggerland-sarja

Nyt kuitenkin kotimainen menestysteos:

Max Seeck 2019. Tammi. Pokkarissa 471 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Menestyskirjailijan vaimo löytyy surmattuna pariskunnan Kulosaaren-talosta. Irvokas ruumis ei jää ainoaksi, sillä muutaman päivän sisällä poliisi saa tietää lukuisista muistakin tapauksista, jotka jäljittelevät kyseisen kirjailijan menestysteoksen murhia. Tapausten sarja on ainutlaatuinen ja poliisilta odotetaan nopeita tuloksia.

Pian käy ilmi, että häiritsevän moni surmatuista naisista muistuttaa tutkimuksia vetävää poliisia, Jessica Niemeä. Jessican menneisyydessä on tapahtumia, joista hän on vaiennut, ja varallisuutta josta harva tietää. Mitä tapahtui viisitoista vuotta sitten Venetsiassa ja onko sillä mitään tekemistä nykyisen tutkinnan kanssa? Jostain syystä tapaukset liippaavat hyvin läheltä, jopa niin että naisen henki on vaarassa.

Alkuun ajattelin, ettei Seeckin teoksessa taida olla mitään valtavirrasta poikkeavaa, mutta juuri kun näin ehdin tuumata, alkoi tapahtua. Uskollinen lukija on nopeatempoinen ja vetävä teos, jonka tapauksissa on aimo annos salaperäisyyttä ja mystiikkaa. Jessican ja tämän esimiehen Erne Miksonin menneisyys tuo tarinaan oman mausteensa. Saapa nähdä, säilyvätkö salaisuudet jatkossakin, vai paljastuuko jotain Pahan verkossa, joka on Niemi-sarjan toinen osa.

Pahaa enteilevä mystiikka, salaseura ja kyseenalaiset hoitokeinot maustavat itse murhatutkintaa jopa niin, että hetken pelotti lukea yksin kotona. Seeckin taituroima juoni on kekseliäs ja epäiltyjen väliset suhteet varsin mielikuvitukselliset. Jotain kökköä loppuratkaisussa kuitenkin oli. Epäiltyjen motiivit jäivät ainakin minulle hämärän peittoon, eikä kyseinen salaseura ollut lainkaan uskottava. Tarvitseeko ollakaan? Ei tietenkään, mutta minua sen mahtipontisuus hieman häiritsi. 

Pidin teoksen lyhyistä luvuista, jotka lisäsivät vauhtia myllyyn. Muutenkin teksti on sujuvaa ja ehdottomasti kansainvälistä tasoa. Vaikka siinä olikin yksityiskohtia, joista en niin pitänyt, oli sitä ihan mahdoton laskea käsistään. Uskon, että luen Seeckin teoksia jatkossakin. Lue lisää blogeista Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia. Seinäjoen kirjaston haastetta varten tästä löytyy hahmo, joka on muusikko.

Evie Wyld: Me olemme susia

Evie Wyld 2020. Englanninkielinen alkuteos The Bass Rock. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2020. 423 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut teki minuun suuren vaikutuksen reilu neljä vuotta sitten. Siksi tuntuikin raastavalta odottaa tätä teosta kirjastosta niin pitkään. Varausjono on syystäkin pitkä, sillä kirja on saanut erinomaisia arvioita. Nyt mietin, miksi en ostanut sitä itselleni ja lukenut jo syksyllä! 

En osaa tarkkaan määritellä, mikä on se, mitä kirjalta odotin, mutta alkuun tuntui ettei sitä tullut vastaan. Tuntui, että luen jotain mistä en saa otetta. Sitten sitä jotain odottamaani alkoi tihkua tarinoiden sekaan vähitellen ja vaivihkaa, ja lopuksi olinkin aivan myyty. Teos oli juuri sitä mitä odotinkin. Wyld teki kuin tekikin melkoisen vaikutuksen jälleen! 

1700-luvulla elää nuori Sarah, jota syytetään noituudesta. Hän pakenee erään perheen kanssa metsään, kohti rannikkoa, mutta olosuhteiden kasvattama tyttö syyllistyy jälleen johonkin mitä ei ymmärretä. 1900-luvulla Ruth muuttaa miehensä kotitaloon, mutta jää yksin, vaikka tekee kaikkensa sopeutuakseen kotirouvan rooliin. Mies viihtyy töissä ja jossain muualla. Ruthin suhde miehen poikiin on lämmin, ja vaikka nämä viettävät pitkiä viikkoja sisäoppilaitoksessa, suhde heihin kantaa läpi vuosien. Talossa asuvat myös kodinhoitaja Betty ja tämän siskontytär Bernadette, joista kasvaa Ruthille perhe, kun omaa lasta ei kuulu.

Bass Rockin kalliosaari näkyy talon ikkunoista ja sen läsnäoloon on varmasti tottunut myös pieni kaapissa piileskelevä tyttö. Haamun näkevät myös Bernadetten tyttäret vuosikymmeniä myöhemmin. Heistä Vivianea on pyydetty talonvahdiksi, jotta talo saadaan myytyä. Viviane yrittää tarttua elämään, ajelehtii Lontoon ja Skotlannin välillä eikä oikein saa kiinni mistään ennen kuin sisaren väkivaltainen suhde päättyy ja naiset sukulaisineen kokoontuvat Bass Rockin talolle. 

Naisen asema ja naiseen kohdistuva väkivalta on teema, jota vähitellen tihkuu romaanin alkuosan sivuilla ja voimistuu loppua kohden. Sarahin ja Vivianen välissä on elänyt useita sukupolvia naisia, joita on satutettu ja vähätelty, ja sukupolvien taakka on murentaa itsetunnon ja selkärangan vielä nykypäivänäkin eläviltä siskoilta. Naisia on suljettu hoitolaitoksiin, lähetetty pois kaupungeista, poltettu ja suljettu kaappeihin. Mutta onneksi romaanissa on myös hetkiä, jolloin naiset iskevät takaisin, yhdistävät voimansa ja saavat miehen pakenemaan.

Wyld kirjoittaa uskomattoman kaunista tekstiä, jossa miljöö saa tunnelmaan sopivan roolin. Jopa kuolemaa tai murhaa kuvatessaan Wyld kykenee runollisen kauniiseen tekstiin, kuin alleviivatakseen sitä surullista tosiasiaa, että väkivalta ja kuolema ovat osa elämää. Romaani on samaan aikaan järkyttävä ja voimaannuttava, sillä se tekee näkyväksi sen mistä pitäisi pystyä puhumaan enemmän. Läpi romaanin on onneksi myös ihmisiä yhdistäviä siteitä, yhteisymmärrystä ja rakkautta, jotka niin ikään antavat toivoa paremmasta, vaikka osa rakkaista menetetään. 

Naisista kertovien tarinoiden lisäksi pidin kovasti myös Ruthin poikapuolten kohtaloista miehisyyttä korostavan kulttuurin kasvatteina. Pidin kovasti myös siitä, ettei lukiessa koskaan tiedä mille aikakaudelle siirrytään seuraavaksi ja kuinka paljon lukija saa taustatietoa. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn päätellä ja yhdistellä sirpaleita, ja se kannattaa, sillä kokonaisuus palkitsee. 

Me olemme susia myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Lumiomena. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 35: Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 16. Siblings as main characters. Kirja ehtii mukaan myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen, joka päättyy 31.5.

Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springora 2020. Ranskankielinen alkuteos Le Consentement. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 175 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on teos, joka on ravistellut ranskalaista keskustelua lainsäädäntöä myöten. Vaikuttava ja tärkeä omaelämäkerrallinen teos, jonka kirjoittaminen on ollut kirjoittajalleen pitkä ja raskas prosessi. Kolmekymmentä vuotta traumaattisten tapahtumien jälkeen kustannustalon johtaja on vihdoin valmis kertomaan maailmalle, miten häntä hyväksikäytettiin vuosien ajan. Springoran kokemukset herättävät raivoa, hämmästystä ja kuvotusta.

Teini-ikäinen V. ei edes usko olevansa kaunis ennen kuin viisikymppinen, kuuluisa kirjailija Gabriel Matzneff iskee häneen silmänsä, aloittaa viettelyn ja solmii hänen kanssaan seurustelusuhteen. V. on haavoittuvassa iässä ja kaipaa elämäänsä isähahmoa. Hän on menettänyt kontaktin omaan isäänsä, joten hurmaavan aikuisen miehen antama huomio osuus oikeaan kohteeseen. 

Miehen maine nuorten tyttöjen saalistajana on tunnettu, mutta sekään ei estä V:n äidin sallimasta seksuaalista suhdetta näiden kahden välillä. Kirjailija on tunnettu myös teoksistaan joissa hän repostelee kokemuksillaan ja valloituksillaan. Äidin kultturelleissa ystäväpiireissä miestä ihaillaan, ja menee vuosikymmeniä ennen kuin hänen teoksiaan ja tekojaan aletaan paheksua. Teoksessaan Vanessa Springora läpikäy Ranskan kulttuuriväen asenteita ja vuosikymmenten takaista ilmapiiriä yrittäessään ymmärtää ja selittää aikuisten miesten ja puberteetti-ikäisten tyttöjen seksisuhteet sallivaa yhteiskuntaa.

Ei tietenkään pitäisi puhua suhteesta, vaan hyväksikäytöstä, ja sitä V:kin tajuaa suhteen olevan. Hän jättää miehen täytettyään viisitoista. Miehen ego ei eroa hyväksy, ja hyväksikäyttö muuttuu seksuaalisesta henkiseksi. Kirjalija hyödyntää työssään V:n kuvia ja kirjeitä vuosikausien ajan. Pitkään eron jälkeenkin V. tunnistaa itsensä miehen teoksista.

Uskomaton ja uskomattoman rohkea ulostulo, joka on onneksi käynnistänyt keskustelua ranskalaisessa kirjallisuusmaailmassa. Näin rankan aiheen lukeminen ei ollut varsinaisesti kivaa, mutta Springoran ilmava teksti ja lyhyiden kappaleiden väljyys tekevät siitä nopeasti luettavan, ja on se tietysti vetävä. Springora käy läpi myös myöhempiä henkisiä seurauksia ja itsetuhoisuutta, joita tapahtumilla on ollut. Kirjassa on kaikki olennainen, eikä mitään ylimääräistä. Tärkein on saatu paperille ja maailman tietoisuuteen - se riittää. Huonomminkin olisi voinut käydä. 

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Seinäjoen haasteessa kuittaan tällä kohdan 9: Suurkaupunkilainen. Kirja sopii erinomaisesti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen, joka muuten päättyy ylihuomenna. Teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Tuijata.