Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko

Lilja Sigurðardóttir 2019. Islanninkielinen alkuteos Helköld sól. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. 253s. 

Yksi Islannin suosituimmista rikoskirjailijoista aloittaa tällä teoksella uuden dekkarisarjan, Áróran tutkimuksia. Islantilais-englantilaisen Áróran äiti on huolissaan, sillä hän ei saa enää yhteyttä toiseen tyttäreensä Ísafoldiin. Áróra ei ole ollut siskonsa kanssa tekemisissä sen jälkeen kun näillä meni välit poikki. Silti Áróra lähtee jälleen Islantiin selvittämään siskonsa katoamista. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän joutuu auttamaan isosiskonsa pinteestä. 

Áróra epäilee Ísafoldin väkivaltaista miestä, joka väittää naisen muuttaneen takaisin Englantiin. Áróran tädin kanssa aikoinaan naimisissa ollut, poliisina työskentelevä Daníel ei kuitenkaan löydä mitään viitteitä siitä, että nainen olisi poistunut maasta. Ísafoldista eivät tiedä myöskään tämän naapurit, erikoinen pakkomielteisesti ihokarvojaan ajeleva Grímur tai pakolaispoikaa piilotteleva Olga. Epilogin perusteella lukija tietää kuitenkin hieman enemmän: joku kuollut nainen retkottaa matkalaukussa laavakivikossa.

Sigurðardóttir jättää Áróran suhteen langanpäitä päättelemättä avausosan lopussa, joten niistä on hyvä lähteä seuraavaan osaan. Jääkö sankaritar Islantiin vai palaako hän Englantiin, jonne hän on mielestään kotiutunut kylmää ja karua saarta paremmin. Suhde siskoon on ollut vaikea ja sitä avataan teoksessa useaan otteeseen. Siskon parisuhteesta ja lähimenneisyydestä paljastuu paljonkin, mutta mielestäni sisko itse hahmona jää vähän arvoitukseksi. Ehkä hän on hieman arvoitus pikkusiskolleenkin. Jotenkin veikkaisin, että Ísafoldista kerrotaan lisää seuraavassa osassa.

Miksi juuri Áróra sitten tutkii siskonsa katoamista? Salapoliisityötä hän on tehnyt aikaisemminkin, mutta lähinnä talousrikollisten löytämiseksi - tai rahojen löytämiseksi. Samanlaista tapausta hän tutkii Islannissakin ja onnistuu uimaan erään hämäräbisneksillä elävän miehen liiveihin. Jatkaako Áróran elinkeinoaan jatko-osissa? Kovasti odotan jatkoa myös tuolle Daníelille, jonka läsnäoloa nainen tuntuu kovasti kaipaavan ja tunne on selvästi molemminpuolista. 

Tässä dekkarissa oli siis hieman ihmissuhdekiemuroitakin ja melko raikkaalla tavalla. Áróra osaa ottaa haluamansa, mutta osaa myös piilotella todellisia tunteitaan. Pakolaispojan rooli tarinassa paljastuu vasta ihan lopussa, mutta jäi mielestäni silti aika keinotekoiseksi ja irralliseksi. Omituinen Grímur oli ehkä hieman liiankin omituinen hahmo, mutta hänen kostonsa oli mainio keksintö. Áróran nuoruus kahden maan välillä on hyvä keino avata islantilaisuutta muutamissa kohdin, mutta muuten kirjailija ei kovin paljon hyödynnä maata miljöönä. Sigurðardóttirin dekkari oli kuitenkin kokonaisuutena hyvin vetävä ja uskon että luen hänen teoksiaan jatkossakin!

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32: A book set in a UNESCO City of literature.

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman 2009. Ruotsinkielinen alkuteos Skynda att älska. Suomentanut Jaana Nikula. Otava 2023. 229 s. Ostin omaksi.

Tämä on rakastamani kirjailijan viides suomennettu teos, mutta oikeassa järjestyksessä hänen ensimmäisensä. Schulmanin ensimmäiset kolme romaania, Kiirehdi rakkain, Unohda minut ja Polta nämä kirjeet ovat vahvasti autofiktiota, ja kertovat kirjailijan suhteesta hänen vanhempiinsa sekä isovanhempien avioliitosta. Kiirehdi rakkain on näistä kuitenkin selkeimmin omaelämäkerrallisin, ainakin minun mielestäni. Kaksi viimeisintä teosta, Eloonjääneet ja Malman asema, ovat romaaneja, joissa niissäkin on aineksia kirjailijan perhesuhteista.

Kirjoissaan Schulman käy läpi suhdettaan perheenjäseniinsä pyrkimyksenään ymmärtää itseään paremmin. Jos olisin lukenut Kiirehdi rakkaimman ensin, olisin saanut kuvan lähes täydellisestä perheestä, mutta kun tiedän mitä Schulman kertoo myöhemmin äitisuhteestaan Unohda minut -teoksessaan, on lähes kutkuttavaa seurata, miten tässä esikoisromaanissa keskitytään puhtaasti isään, ja äiti persoonineen, kipuiluineen ja muutoksineen jätetään tarkoituksella seuraavan romaanin päähenkilöksi.

En tiedä miksi olen niin levoton selatessani papereita ja miksi sydän hakkaa kuin viimeistä päivää.

Allan Schulman on saanut kolme poikaa Lisetten kanssa hyvin kypsällä iällä niin että Alexin lapsuutta leimaa isän vanhuus. Isä yrittää viettää poikiensa kanssa paljon aikaa varsinkin perheen kesämökillä niin kuin kuka tahansa isä, mutta ikääntyminen on väistämätöntä. Melko nuorena pojat joutuvat huomaamaan, miten roolit kääntyvät päälaelleen ja heidän on huolehdittava isästä äidin apuna. 

Isä on haastatteluissa todennut aikoinaan, miten valtavan onnekas hän on toisesta mahdollisuudesta saada jälleen perhe. Välit lapsiin ovatkin hyvin lämpimät ja teoksesta huokuu rakkaus. Herkkä ja tarkkaavainen Alex viettää isänsä kanssa paljon aikaa, seuraa tämän tekemisiä niin työssä kuin vapaa-aikanakin, pitää tälle seuraa ja salakuljettaa isälleen rapuja hoivakotiin. Siinä missä teos on tutkielma isän ja pojan välisestä suhteesta tai isästä sellaisena kuin Alex hänet muistaa, se on yhtä lailla myös kertomus vanhenemisesta ja kuolemasta. Isän poismeno on ollut niin rankka asia, että kirjailijalla on mennyt vuosia pystyä palaamaan mökille tai isän työhuoneeseen. Hän on yrittänyt olla muistelematta isäänsä, mutta joutuu toteamaan terapiaistuntojen jälkeen, että surutyötä on pakko alkaa tehdä. Kiiruhda rakkain on sitä mitä parhaimmillaan.

Ikävöin isää niin että sydäntä kouristi. Menin lukkojen taakse vessaan, istuin alas ja itkin ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Itkin tuntien ajan, siinä tulivat kerralla viiden vuoden kyyneleet.

Esikoisromaani on mielestäni tyyliltään enemmän perinteistä kerrontaa verrattuna myöhempiin teoksiin, joissa teksti on vähäeleisempää, ilmavampaa ja paikoin hyvin ytimekästä. Isän kaipuu tekee tekstistä täyteläisempää ja kuvailevampaa kuin mitä seuraavat teokset ovat. Ilmeisesti kirjailijan tyyli on myöhemmin hioutunut särmikkäämmäksi. Noissa jälkimmäisissä romaaneissa on jotain, mikä raaputtaa sydäntä, liikuttaa muistoja ja suorastaan pelkäsin lukiessani, mitä ne kaivavat minusta esiin. Minulle Kiirehdi rakkain ei siis ollut kirjailijan paras teos - ehdoton ykkönen on Unohda minut - mutta upea silti ja lähes täydet pisteet sekin ansaitsee. Odotan kovasti, mistä hän seuraavaksi kirjoittaa!

Jaana Nikulan suomennos on loistava, kuten aina. Hyvää kääntäjää osaa arvostaa ja kaivata usein vasta kun sellainen ei osu kohdalle. Tämän jouduin toteamaan vasta erään toisen teoksen osalta, mutta siitä myöhemmin. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 22: Kirja kertoo aiheesta josta olet lukenut paljon. Goodreadsin haasteessa laitan sen kohtaan 51: A book published in 2023. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteetta varten tästä löytyy 18: Liikuntakyvyn menetys.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

Édouard Louis 2021. Ranskankielinen alkuteos Combats et métamorphoses d'une femme. Suomentanut Lotta Toivonen. Tammi 2022. 110 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Louisin neljäs romaani on pieni helmi, jonka lukee päivässä, mutta jonka muistaa varmasti pitkään. Édouard Louis ponnahti julkisuuteen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy ilmestyi nuoren kirjailijan ollessa vasta 21-vuotias. Omakohtainen romaani nosti julkiseen keskusteluun yhteiskunnallisia teemoja, jotka ovat aikaisemmin jääneet vähemmälle huomiolle.

Autofiktiivisistä romaaneista Naisen taistelut ja muodonmuutokset on lyhkäisin. Taitavasti kirjoitetusta tärkeästä aiheesta olisin lukenut mielelläni paljon paksummankin teoksen, mutta joskus vähemmän on enemmän. Kirjailija itse kertoo oppineensa, ettei kirjallisuus saisi muistuttaa poliittista manifestia, mutta juuri tämän vuoksi "hion oitis jokaista lausettani kuin veitsenterää". Kirjassa on äitiään tarkkaileva herkkä poika, joka aikaisemmista teoksista tuttuun tapaan läpikäy myös omia taisteluitaan ja muodonmuutoksiaan.

Édouard on syntynyt äitinsä toiseen avioliittoon, eikä isä, jonka mukaan äiti on lähtenyt, tarjoa lopulta yhtään enempää eikä parempaa. Kirjailijan äiti edustaa työväenluokan naista ja äitiä, jonka asema ranskalaisessa yhteiskunnassa on hyvin ahdas. Naiset kohtaavat henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja vaikka herkkä poika nyt aikuisena tunnistaa vääryydet ja epäoikeudenmukaiset asenteet, sortuu hän lapsena itsekin äitinsä halveksuntaan ja vähättelyyn. Menee 20 vuotta ennen kuin äiti lopulta päättää lopettaa humalaisen miehensä odottamisen ja jättää tämän. Alkaa huumaava muodonmuutos.

Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta.

Louis itse joutuu kiusatuksi ja toistuvan väkivallan uhriksi poikkeavuutensa vuoksi. Väkivalta onkin hänen teoksissaan kantava teema. Sitä on paikoin raskasta ja sydäntäsärkevää lukea - Ei enää Eddy on suorastaan järkyttävää luettavaa, mutta siitä huolimatta ja sen vuoksi Louisin teokset ovat merkittäviä tapauksia. Luin vastikään tanskalaisen Tove Ditlevsenin Lapsuuden, joka sijoittuu 1920- ja 30-lukujen taitteeseen. Työväenluokkaisissa kortteleissa oli siinä ja silloin paljon samaa kuin Louisin kirjoittamassa 2000-luvun Ranskassa. Uskon että tällaisen muuttumattomuuden ja näköalattomuuden paljastaminen onkin yksi syys Louisin teosten menestykselle ja niiden herättämälle keskustelulle.

Minulla on jäänyt väliin Louisin toinen ja kolmas teos, mutta ne ovat ehdottomasti edelleen lukulistallani. Naisten taisteluista ja muodonmuutoksista lisää sivuilta Kirjaluotsi, Helmi Kekkonen ja Kulttuuritoimitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitin tämän kohtaan 42: Kirjassa on ainakin kolme sanaa. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy muutos parisuhteessa. Goodreadsin vuosihaasteessa sijoitin tämän kohtaan 27: A book by an author from continental Europe. 

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

Charlotte McConaghy 2021. Englanninkielinen alkuteos Once There Were Wolves. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2022. 358 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Odotin innolla tätä romaania, sillä pidin kovasti McConaghyn esikoisteoksesta Viimeinen muuttolintu, jonka luin noin vuosi sitten. Tässä uudessa romaanissa kirjailija jatkaa samankaltaisella teemalla eli luontokadolla. Australialaisen kirjailijan tarina sijoittuu Skotlantiin, jonne susitutkija Inti Flynn lähtee vapauttamaan susilaumoja takaisin luontoon.

--- antaisin mitä tahansa, etten pelottaisi susia. Mutta totuus on, että pelko ihmistä kohtaan pitää ne turvassa meiltä. 

Skotlannissa on joskus ollut susia, mutta ei ole enää. Sudella olisi merkittävä rooli kotoperäisen eliöstön ja kasvuston ennallistamisessa, sillä karjankasvatus ja vapaana vaeltavat peuralaumat ovat kalunneet Skotlantia jo liikaa. Susilaumojen vapauttamisessa on kuitenkin tietysti omat riskinsä. Paikalliset karjankasvattajat eivät haluaisi petoja lähelle elantoaan, eikä mene kovinkaan kauan, kun Inti joutuu perustelemaan heille, ettei kaikkien kuolemien takana ole todellakaan susi.

Sudet kotiutuvat yllättävän hyvin, pariutuvat ja saavat pentuja, mutta vihollisen eli ihmisen vakuuttaminen kestää pidempään. Intin välit paikalliseen poliisiin, Duncaniin, lähentyvät nopeasti mutta mutkia orastavaan suhteeseen tuo ärhäkkäästi Intiin suhtautuneen maanviljelijän ruumis, joka löytyy lähistöltä. Tapauksen selvittäminen susien hyväksi on Intille sydämen asia, mutta samalla hänen on alettava käymään läpi myös omaa elämäänsä. Hänellä on mukana Skotlannissa kaksoissisar Aggie, joka ei sairaudeltaan pysty poistumaan kotoa, ja joka ei ole vähään aikaan pystynyt puhumaan mitään.

Siskosten välit ovat niin tiiviit, etteivät he onneksi tarvitse sanoja. Yhteiset viittomat riittävät. Heillä on yhteinen trauma, joka vaikuttaa Intin tulkintoihin tapahtumista, kertomuksista tai kertomatta jättämisistä, naapureiden tekojen ja Duncanin motiivienkin tulkintoihin. Siskoksilla olisi Skotlannissa mahdollisuus toipua ja voimaantua, mutta onko se jo liian myöhäistä? Miten pahasti asiat ovat, pystyykö Inti enää rakastamaan muita kuin susia?

Viimeinen muuttolintu oli tähän romaaniin verrattuna vähäeleisempi ja rauhallisempi. Täällä oli susia dramatisoituu loppua kohden ehkä hieman liikaakin. Pidin siitä kovasti kokonaisuudessaan, mutta yli-inhimillinen selviytymistaistelu tarinan lopuksi meni vähän överiksi. McConaghy kuvaa Intin suhdetta susiin ja luontoon kauniilla tavalla. Siskokset ovat oppineet lapsuudessa isältään jäljestämistä, luonnon arvostamista ja sen kanssa elämistä. Realistisella tavalla - saarnaamatta tai halveksimatta - McConaghy kuvaa myös paikallisen maalaisväestön suhdetta luontoon, eläimiin ja elantoon. Loppu ei ole lainkaan pessimistinen, vaan antaa toivoa nuoren sukupolven mahdollisuuksista löytää kompromissi keskenään ristiriidassa olevien arvojen väliltä.

Täällä oli susia on erinomaista luontokirjallisuutta ja palavaa kannanottoa, mutta lähes yhtä lailla myös ihmissuhteita, niiden taustalla olevien motiivien pohtimista ja lapsuuden merkitystä aikuisuuden valintoihin. Siinä on myös ripaus rikoskirjallisuutta, poliisitutkintaa ja etenkin väkivaltaa, jonka pelko ja inho vaikuttavat niin pienen yhteisön sisäisiin suhteisiin kuin Intin omaankin elämään. Intin omaama harvinainen peilikosketussynestesia tuo oman jännittävän latauksen, sillä kaikki kosketus tai haavoitus, jonka Inti näkee, hän myös tuntee.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 29: Kirjassa on minä-kertoja. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 44: A book where the cover design includes text that is not completely horizontal. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 24: Toiseksi henkilöksi tekeytyminen. Pohjoisen lukuhaasteen kohta 24 sopii tähän: Kirjan nimi on lause. Pientä poliittista lukubingoa varten tästä löytyy aktivismia.

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas ja Enkelimetsä

Tuire Malmstedt. Mykkä taivas 2019. Enkelimetsä 2020. Myllylahti. Luin molemmat ekirjana BookBeatista. Kuvat kustantajan. 

Malmstedtin Isa Karos -sarjan avausosa Pimeä jää valittiin vuoden 2018 esikoisdekkariksi Suomessa. Minäkin annoin siitä innostuneet arviot postauksessani. Rikostutkijana toimiva Isa joutui rämpimään melkoisen syvissä vesissä jo aloitusosassa, eikä hänen elämänsä helpotu yhtään toisessakaan osassa. Hänen ajatuksensa ovat edelleen hänen autistisessa Edith-tyttäressään, painajaiset verottavat yöunia eikä Isan lähipiiri ole ihan vakuuttunut, onko nainen tarpeeksi hyvässä kunnossa suoriutuakseen rankasta työstä.

Mykkä taivas vie lukijan välillä vuoteen 1944, kun 15-vuotias tyttö rakastuu salaa, ja suunnitelmat muuttuvat karjalaisten joutuessa jälleen jättämään kotiseutunsa. Välillä seurataan nuoren Ayashan matkaa Syyriasta Suomeen vuonna 2015. Molemmat nuoret joutuvat tekemään päätöksiä, joilla on seurauksensa vuosia myöhemmin. Samoin kuin Pimeässä jäässä, tässäkin teoksessa teemana ovat lapset, naisiin kohdistuva väkivalta ja paineet, liian nuorena tehdyt päätökset. Surmien kohteeksi joutuvat tällä kertaa kuitenkin poliisit, mikä saa Isan työyhteisön suunniltaan. Poliisikunnassa työskentelevät niin hänen lapsuudenystävänsä Janne, ex-miehensä Samuel kuin työparinsa Niiles, jonka kanssa Isalla taitaa olla jotain säpinää. Onko heistä kukaan turvassa? Onko Isa itse turvassa?

Enkelimetsässä Isan henkilökohtainen elämä alkaa vähitellen asettua, vaikka synkät vedet valtaavat mielen edelleen usein. Hänen tyttärensä tarina saa jatkoa, ja muutenkin arkeen tulee lisää lämpöä ja rakkautta. Metsästä löytyvät morsiuspukuiset uhrit aiheuttavat kuitenkin painajaisia. Onko Isa tarpeeksi terve tehdäkseen suuria päätöksiä omassa elämässään? Kuka on niin vihainen, että jättää nuoria naisia roikkumaan puusta keskellä talven ankarinta pakkasjaksoa? Tämän teoksen tarinaa värittävät päiväkirjamaiset otteet vanhasta kansasta 1600-luvulta sekä muistot surullisesta lapsuudesta.

Malmstedtin dekkareissa on vahvasti kauhugenren elementtejä. Painajaismaiset yöunet, aavemaiset näyt sekä mielen jatkuva epätasapaino tekevät lukemisesta jännittävämpää kuin se, mitä oikeasti tapahtuu. Isa joutuu jatkuvasti perustelemaan muille näkyjään, selittämättömiä tapahtumia, kuulemiaan ääniä ja ylipäätään mielensä liikkeitä. Tutkittavat tapaukset ovat hyvin rankkoja, jopa makaabereja. Niissä on mustia joutsenia, mustia morsiamia, katkottuja ruumiinosia ja ankaria vanhempia. Hieman ihmettelen sitä, miten paljon yhteen työyhteisöön ja yhden naisen elämään mahtuukaan menetyksiä, mutta fiktiotahan tämä vain on, eikä Malmstedtin teoksissa varmastikaan ole tavoitteena realistisuus. Nämä dekkarit eivät sovi välttämättä cozy crimen ystäville.

Tarinoihin tuovat syvyyttä kertomukset muista ajoista ja paikoista, joiden kytköstä Savonlinnan seudun surmiin tai katoamisiin alkuun epäilee vahvasti, mutta jotka lunastavat lopulta paikkansa osana kokonaisuutta. Kokonaisuutena teokset ovatkin hyviä, toimivia, hyvin vetäviä ja jopa vahvoja, vaikka pienet yksityiskohdat välillä laskevat arvosanaa. Sanoisin, että aloitusosa on näistä kolmesta paras, ja ehkä luin kaksi seuraavaa vähän liiankin peräkkäin, sillä Enkelimetsässä aloin vähän puistella päätäni. Isalle sattuu jo vähän liikaakin. Kustannustoimittaja olisi voinut korjata pari potentiaalivirhettä tekstistä, ja suomen kieltä oppivan käyttämään suomen kielen rakenteisiin olisi voinut konsultoida S2-opettajaa.

Erinomaista lomalukemista, jonka avulla pääsin viikoksi täysin eroon omista työasioistani. Koska molemmat sijoittuvat Oravin kylään ja Saimaan rannoille, kuittaan niillä Helmetin haastekohdat 47 ja 48. Goodreadsin haasteessa sijoitan nämä kohtiin 12: A book connected to birds ja 13: An object that is repeated on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista kuittaan lapsen syntymän ja muodonmuutos/ulkonäön muutos.

Satu Rämö: Rósa ja Björk

Satu Rämö 2023: Rósa ja Björk. WSOY. Luin Bookbeatista. 

Rämön huippusuosittu Hildur-romaani on saanut tänä vuonna kovasti odotetun jatko-osan. Hildur on poliisi, joka työskentelee Islannin Länsivuonoilla pienessä, rauhallisessa kotikaupungissaan. Poliiseja siellä on vain kaksi ja puoli, sillä esihenkilö-Hetan lisäksi Hildurilla on työkaverinaan Suomesta Islantiin saapunut harjoittelija, Jakob. 

Paikallisen kuntavaikuttajan yllättävä kuolema pitää pienen poliisikunnan kiireisenä ja varpaillaan. Häikäilemättömällä miehellä on lukuisia vihamiehiä, mutta kaikki hämärät toimet on kuitenkin aina saatu lakaistua maton alle ja kriitikot hiljennettyä. Vähän aikaisemmin Islannin rannikolta noussut pienkone on tippunut, eikä Hildur malta olla yhdistämättä tapauksia toisiinsa.

Hildurilla on nimittäin taipumusta saada ennakkotuntemuksia ja nyt hänen kroppansa kertoo ettei kaikkea ole ratkaistu. Käy ilmi että niin ammuttu kuntavaikuttaja kuin tämän jalkapalloilijapoikansakin ovat niittäneet kyseenalaista mainetta naisten parissa. Naisten alistamisesta on saanut tarpeekseen mm. Dísa, nuori nainen, joka on vähitellen päässyt elämänsyrjästä kiinni. Hänelle on aikaisemmin sattunut jotain, mikä on jättänyt arvet loppuiäksi.

Varsinaisen poliisitutkinnan ohella Hildur jatkaa lapsuuteensa liittyvän mysteerin selvittämistä. Hänen pikkusisarensa, Rósa ja Björk, katosivat lähes 30 vuotta sitten. Pääseekö Hildur yhtään lähemmäksi totuutta? Jännäri rakentuu luvuista joissa palataan välillä katoamista edeltäviin ja sen jälkeisiin kuukausiin. Näissä käydään läpi Hildurin kuolleen äidin, Rakelin, arkea ja valintoja, päänsärkyä, pelkoa ja rohkeita päätöksiä. Yrittäessään unohtaa järkyttävän traumansa Hildur on saattanut samalla unohtaa millainen hänen äitinsä todellisuudessa olikaan. Jakob painostaa Hildurin palaamaan hylätylle kotitilalle, minkä jälkeen muistot tulvivat mieleen.

Rämön teoksessa on teemoina mm. naisen osa ja asema, (koti)väkivalta ja vääränlaisena pidetyn rakkauden paljastuminen. Avioliittojen murheita ja puolison ikäviä ominaisuuksia punnitaan niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Jakobillakin on oma huoltajuuskiista meren toisella laidalla. Perhedraamoissa pelinappuloina ovat valitettavasti lapset, joiden katoamisia ja huostaanottoja Hildur tutkii työkseen.

Valtaa väärinkäyttävien poliitikkojen ja puolisoiden vastapainoksi Rämön kirjasarjan päähenkilöt ovat ihanan lämpimiä ja saavat toisistaan valtavasti tukea. Komea Jakob neuloo islantilaisia villapaitoja ja käy juoksulenkeillä naapurinsa Hildurin kanssa. Suhde lentoemäntään vaikuttaa vakavalta. Tinna-täti laittaa maukasta lammaspataa ja on tärkeä ankkuri Hildurin menetysten sävyttämässä elämässä.

Kai sarja jatkuu? Uskon ja toivon niin! Esikoisteosta hieman vähemmän tässä kakkososassa enää selitellään islantilaisia piirteitä ja tapoja, nekin joko Jakobin tai muiden maahan muuttaneiden näkökulmasta. Pieni ripaus vanhoja uskomuksia on tietysti mukana ja hyvä niin, ne kuuluvat islantilaisiin tarinoihin ja elämään, kuten myös arvaamaton sää ja rosoiset pinnanmuodot.

Elly Griffiths: Yöhaukat

Elly Griffiths 2021. Englanninkielinen alkuteos The Night Hawks. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2023. Luin/kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihanaa kun hoksasin, että uusimman suomennetun Ruth Galloway -dekkarin voi lukea pääsiäisreissun aikana e-kirjana, eikä tarvitse odottaa kirjaston pitkän jonon purkautumista. Luen aika harvoin e-kirjoja - yleensä vain lomareissuilla, jotta oikeita kirjoja ei tarvitse kuljettaa mukana. Kuuntelen kirjoja vielä harvemmin ja edellisestä kerrasta on varmasti jo monta vuotta. Nyt ostin sitä varten junaan uudet nappikuulokkeetkin, eikä kuunteleminen ollut hassumpaa. Uskon että se johtui osittain kyllä siitäkin, että luotin kirjaan niin vahvasti.

Olen siis ehdoton Ruth Galloway -fani ja odotan jo kauhulla sitä päivää, kun Griffiths lakkaa kirjoittamasta tätä sarjaa. Yöhaukat on sen neljästoista osa ja ainakin kaksi on vielä tuloillaan Wikipedian mukaan. Samalla selvisi muuten se, että Elly Griffiths on kirjailijanimi, jonka takana on Domenica de Rosa -niminen henkilö. 

Tällä kertaa Ruth tempautuu mukaan murhatutkimuksiin, sillä Norfolkin marskimailla metallilöytöjä etsivät Yöhaukat ovat törmänneet ruumiiseen - kahteen itse asiassa, ja tarvitaan luuasiantuntijaa avuksi. Ruumiista toinen osoittautuu pronssikautiseksi maahanmuuttajaksi, mutta toinen vie komisario Nelsonin tutkimukset salaperäistä tutkimuslaitosta kohti. Aarteenetsijät sattuvat olevan lähistöllä myös, kun Black Dog -nimisen talon sisältä kuuluu laukauksia. 

Black Dog vie heti paikallisten ajatukset myyttiin isosta mustasta koirasta, jonka pelätään kielivän kuolemasta. Talo tuntuu hyvin pahaenteiseltä ja kolkolta, eikä sen sisällä ammutusta pariskunnastakaan kerrota kovin hyvää. Heidän lapsensa eivät ikävöi kuolleita vanhempiaan, mutta onko heillä mitään tekemistä tapauksen kanssa? Komisario Nelsonin tiimi paiskii töitä usean kuolemantapauksen selvittämiseksi. Ruman talon, Pohjanmeren rannikon, lääketieteellisen laitoksen ja arteenetsijöiden välille muodostuu verkko, josta Nelsonin on löydettävä ratkaisu.

Dekkarissa ovat tietysti mukana kaikki tutut hahmot ja on huojentavaa, että Ruth itse on muuttanut takaisin rannikolla sijaitsevaan pieneen mökkiinsä. Tutkimuksissa ja lastenhoidossa on apua druidi Cathbadista, hänen puolisonsa Judy osoittautuu jälleen intuitiiviseksi ja vahvaksi poliisitiimin jäseneksi, ja tiimin entinen jäsen Clough vierailee myös paikkakunnalla. Ruth pohtii edelleen suhdettaan tyttärensä isään Nelsoniin - tai lähinnä sitä, onko sellaista ja tuleeko sellaista koskaan. Kun Nelsonia ammutaan, lähentyvät hänen vaimonsa ja Ruth hetkeksi, kun huoli on yhteinen. Mitä Nelson itse ajattelee naisistaan, kun hän kerrankin istuu alas ja keskustelee heistä viisaan äitinsä Maureenin kanssa? Itse pohdin kysymystä keskellä yötä!!

Yksi uusi hahmo tarinassa on yllättävän vahvasti mukana, eikä Ruth ole varma onko tyyppi ärsyttävä vai olisiko tästä ystäväksi. Mies on valittu yliopiston arkeologian laitokselle opettajaksi, sillä Ruth on ylennetty laitoksen johtoon. Jotain hämärääkin tässä miehessä on, siinä miten hän ilmestyy aina sinne missä tapahtuu, ja veneretkellä lasten kanssa Ruthin niskavillat ovat suorastaan pystyssä. Marskialueen luonto ei muuten tällä kertaa ole kovin dramaattisessa roolissa, mutta vanhoja tarinoita riittää, kuten useimmissa Griffithsin teoksissa. 

Ruth Galloway -sarjan teokset ovat melko tasaisen hyviä - en muista että olisin antanut niille Goodreadsissa koskaan alle neljää tähteä. Tämä neljästoista osa sai minulta peräti täydet viisi; se on siis ehdottomasti yksi parhaista. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 46: Kirjassa on epätavallinen poika tai mies. Goodreadsin haasteesta kuittaan kohdan 48: A book with an unusually large version of an animal in the story. Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoshaasteen kohdista tähän sopii 20: Rakastuminen.