Äidin ja isoäidin hymyt olivat painautuneet vasten minua.
Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.
Meillä on äidin kanssa tapana, että listaan hänelle loppuvuodesta 4 romaania, joita toivon joululahjaksi. Näistä hän valitsee ja hankkii minulle yhden tai joskus kaksikin. Yllätys ei siis ole suuri, kun avaan lahjani, mutta tapa on meille molemmille sopiva. Tanssikaa! oli listallani, sillä Jalosen edellinen romaani, Kirkkaus, oli minulle vuoden 2016 järisyttävin lukukokemus. Kuvailin sitä muun muassa näillä sanoilla: siitä kirjoittaminen pelottaa, olen liikuttunut ja ihmeissäni, niin kaunista että pakahtuu, eikä kuitenkaan tekstinä ihan helpoimmasta päästä.
Tanssikaa!-romaanin nuoren Elisabetin muistot luovat tarinaan samanlaista sumeutta kuin mitä ihailin Kirkkaudessakin. Elisabetin ja etenkin tämän äidin perheessä on ollut paljon kuolemaa. Kuolleet enot kulkevat tytön mukana ja vielä 64-vuotiaanakin hän pohtii, miten menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat rinta rinnan, mitä peilistä näkyy ja mistä vanhat hameenhelmat kertovat. Kerroksisuus näkyy myös kerronnassa, joka koostuu lyhyistä luvuista, vuoroin menneisyydessä, vuoroin nykyisyydessä, usein kuitenkin äidin kautta kulkien. Jalonen ei juurikaan esittele hahmojaan tai tapahtumia, joten niitä putkahtelee varoittamatta osaksi tarinaa ja lukijan kannattaa olla tarkkaavainen, jotta ymmärtää yksityiskohtien merkityksen.
Sitten kun tämä ymmärtämisen tavoittelu päättyy, menen pitkäksi aikaa välieteiseen. En sytytä valoja, istun vain ja haen itseni itselleni. Olen ajat sitten kadottanut elämästäni aikamuodot samalla lailla kuin äiti.
Elisabetin äiti kantaa kipeitä muistoja ja murhetta, mutta niin moni muukin niistä, jotka heille kokoontuvat tanssimaan. Elisabet näkee lapsen perspektiivistä tanssivia jalkoja, kuulee paljastuksia ja sekoittaa ne yhteen oman vilkkaan mielikuvituksensa kanssa. Äidin kuoltua tämän muotokuva nostetaan seinälle, olihan äiti kaiken keskus, kuin kuningatar. Läsnä on vielä vanha Viljam, eräänlainen perheenjäsen ja ystävä, joka ymmärtää sanomattakin.
Tanssikaa! on herkkävireinen ja kaunis kokonaisuus, jonka yksityiskohtia tekisi mieli alleviivata ja muistaa, kuten se, miten oman taakkansa voi antaa luolamaalauksen biisonille kannettavaksi. Romaani koostuu hetkistä ja poukkoilevien muistojen ketjusta, ja on tavallaan hyvin ajaton, vaikka kertookin sodanjälkeisten sukupolvien mielenmaisemasta. Merkitystä on sillä, mikä on jäänyt osaksi minuutta, mitä on kokenut ja minkä muistaa. Mietin ihan, pitäisikö tämä romaani lukea heti uudestaan, jotta saisin tekstinpätkistä itselleni järkevämmän kokonaisuuden. Mutta en tiedä, onko kokonaisuuden hahmottaminen tämän teoksen kannalta edes olennaisinta. Tällä hetkellä tuntuu, että parasta on sen jälkeenjättämä tunnelma ja jonkinlaista alkuvoimaa kantava teksti, yksityiskohdat jotka painavat paljon.
Elämäntehtävä oli iso asia. Tiesin sen, koska siitä puhuttiin ruokapöydässä ja olohuoneessa silloin kun vietettiin äidin kuolleiden veljien syntymäpäiviä. Heidän elämäntehtävänsä oli ollut puolustaa isänmaata. Tuntui omituiselta, että elämäntehtävään kuului kuolema, että elämä ja kuolema olivat ihmisen tärkeimmässä tehtävässä vierekkäin.
Lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Tuijata ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta Minulla on tallessa äidin hiuksia. No, pidin siis kaikista kirjan lauseista! Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 3: Kirja, jossa on eri aikatasoja. Popsugar Reading Challenge, prompt #3: A book with a great first line.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti