26.12.2025

Jenni Räinä: Vaino

 

Jenni Räinä 2025. Otava. 255 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Isoviha on aina kiehtonut minua ja on ajanjakso, jota on mielestäni käsitelty kirjallisuudessa turhan vähän. Venäläisten raakuudet ovat vaikuttaneet länsirannikolla niin valtavalla tavalla, että haavat tuskin ovat koskaan umpeutuneet. Hienoa, että Räinä on ottanut omaa kotiseutuaankin ravistelleen ajanjakson teemakseen uusimmassa romaanissaan, joka on yksi tämän vuoden vaikuttavimmista.

Nuori Valpuri joutuu lähtemään veljiensä kanssa pakomatkalle venäläisratsujen saavuttaessa kotikylän Iissä, Oulun pohjoispuolella. Miehet jättävät jälkeensä poltettuja kyliä, silvottuja ruumiita ja raiskattuja tyttäriä. Valpuri veljineen taivaltaa sisämaan suuntaan kohti isän käyttämää metsästysmajaa. Isä on jo menetetty, mutta toivo äidin pelastumisesta antaa voimaa. 

Ratsumiesten mukana Iitä kohti kulkee nuorukainen, jonka venäläiset ovat kaapanneet mukaansa aikaisemmalla reissullaan. Tätäkin he tekivät: säästivät nuorten poikien hengen, mutta ottivat nämä mukaansa ja veivät eteenpäin joko osaksi kasakoiden joukkoja tai työvoimaksi valtakunnassaan. Kasakoiden mukana kulkeva nuorukainen tuntee ja tunnistaa entisen kotiseutunsa, mutta on oppinut uuden isäntänsä kielen nopeasti ja tappaa paikallisia siinä missä muutkin. Hän on arvokas ase ryöväreille, mutta mitä hänestä ajattelee isä, joka on edelleen hengissä Iissä?

Osa Räinän tarinan henkilöistä on todellisia ja osa tapahtumista on kulkenut tarinoina sukupolvilta toiselle. Rinnakkain kulkevat Valpurin ja Vasilin tarinat ovat julmuudessaan ja raakuudessaan vetäviä ja koskettavia. Räinä tuntee maisemansa ja metsänsä, jossa tyttö pakenee ja pysyttelee hengissä kuin ihmeen kaupalla. Kasakat samoin tuntevat rannikon ja saavuttavat Iitä pelottavan nopeasti. Lukija ei voi muuta kuin hengittää Valpurin pakokauhua ja toivoa, että mahdollisimman moni selviäisi hyökkäyksistä. 

Raskaasta teemasta huolimatta oli ihana lukea tarinaa, jonka seutuja ja historiaa itsekin melko hyvin tunnen. Vaikka isonvihan tapahtumat niin järkyttäviä ovatkin, eikä Räinä säästele lukijaansa, on romaanissa muitakin sävyjä. Toivo selviämisestä ja jälleennäkemisestä kulkee mukana alusta loppuun. Lasten välinen rakkaus ja nuoruuden kokemukset tuovat tarinaan lämpöä. Sisarusten vanhemmiltaan oppimat taidot lähes koskemattomassa erämaassa ja vaikeissa olosuhteissa kantavat pitkälle. Tekstissä näkyy hyvin Räinän aikaisemmistakin teoksista tuttu, vahva suhde luontoon. Räinän uusin teos, Veden ajat: matka läpi muuttuneen maiseman onkin jo kirjaston varausjonossa.

Oksana Vasjakina: Haava

Oksana Vasjakina 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Otava 2023. Suomentanut Riku Toivola. 261 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitos Helmet-lukuhaasteelle tämän kirjan löytämisestä! Teos oli jäänyt mieleeni jo ilmestymisvuonnaan ja muistaakseni lainasinkin sen jo kerran aikaisemmin, mutta nyt siis vasta luin. Itse lukuhaaste ei tule ihan onnistumaan tänä vuonna - jää ensimmäistä kertaa muutaman kirjan vajaaksi - mutta ilman haastetta en tätäkään kirjaa olisi lukenut.

Vasjakina on kirjoittanut autofiktiivisen teoksen, joka on ilmeisesti aiheuttanut ristiriitaisen vastaanoton Venäjällä. Nuori homoseksuaalinen kirjailija-kertoja kuljettaa Venäjän halki syöpään kuolleen äitinsä tuhkia kohti Siperiaa, kaupunkia, jossa hän asui pitkään äitinsä kanssa. Nuorena kuolleen äidin ja tyttären suhde ei ole ollut ihan helppo. Äiti on jäänyt varsin etäiseksi, mutta tytär kokee tärkeäksi kuljettaa tämän tuhkat heille yhteiseen paikkaan.

Niin matka kuin kirjan kirjoittaminen ovat mahdollisuus tutustua äitiin, tämän menneisyyteen ja valintoihin, ystäviin ja miehiin. Päähenkilö haluaa ymmärtää kompleksista viha-rakkaussuhdetta, joka heillä oli. Äiti jopa epäili, että tytärtä imettäessä rintaan jäänyt maitotippa olisi aiheuttanut kohtalokkaan rintasyövän vuosia myöhemmin. Tyttären täytyi kuulla muilta kuin äidiltään, ettei ollut kirottu.

Haava on tutkielma äidin ja tyttären välisestä suhteesta, mutta paljon muutakin. Se on rohkea kuvaus homoseksuaalisuudesta ja ruumiillisuus on olennainen osa Vasjakinan tavasta kuvata päähenkilön tuntemuksia ja kokemuksia. Kertoja käy läpi ensimmäisiä kokemuksiaan naisten kanssa, ensirakkauksiaan ja niiden vaikutusta aikuiseen rakkauteen, jossa hän kokee turvaa ja luottamusta. Naiseus ylipäätään nousee kantavaksi teemaksi.

Romaanissa on runsaasti lainauksia runoudesta ja viittauksia kirjallisuuteen. Päähenkilö esittelee omaakin runotuotantoaan. Runot ja lainaukset rikkovat kerrontaa mukavalla tavalla ja tekevät romaanista monisyisen. Kerronta on myös melko poukkoilevaa, se liikkuu ajassa ja muistoissa matkan ollessa eräänlainen kehys kaikelle muulle. Vaikka teemat ovat varsin raskaat, Vasjakinan teksti hengittää hyvin ja saa potkua hennosta annoksesta mustaa huumoria.