Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen. 2015. Musta satu. Siltala. 157 sivua. Kansi Elina Warsta.

"Minä yritin vetää välistä, me kaikki yritimme. Me halusimme rikkautta, kurkottelimme ylemmäs ja ylemmäs, ja samalla me vajosimme."

1930-luvulla Helsingin Tattarisuolta löydetään eräästä lähteestä jalkoja, käsiä, sormia ja pää. Paikallinen noita harjoittaa mystisiä menoja. Huhutaan, että lähteessä on aarre.

Punaisen poika Heino yrittää tienata elantoa pienelle perheelleen Kalliossa. Pirtun salakuljetus on laajamittaista bisnestä. Trokaaminen ja satamat yhdistävät entisiä punavankeja, torppareita ja talollisia. Viinasta ja rempseästä elämästä nauttiva Heino ajautuu vähitellen ongelmiin ja Tattarisuolle lammensilmään. Tarinat jatkavat matkaansa nykyaikaan saakka.

Nykyajassa tarinaansa kertoo mies, joka isopappansa tavoin on menettämässä perheensä. Suvun selvittämätön tragedia ei jätä rauhaan ja niin hänkin päätyy Tattarisuolle. "Minä kapusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään." Viinan kirous, ahneus ja itsekkyys tekevät suvun sadusta mustan.

Mustassa sadussa on raskas aihe, jota täytyy jäädä pohtimaan lukemisen jälkeenkin. Lumiomenan Katja mainitsee Eput ja minullakin alkoi jo lukiessani soimaan korvien välissä Murheellisten laulujen maa. Suvun tarinassa - niin 1930-luvulla kuin nykyajassakin - on jotain hyvin tuttua ja inhorealistista, kovin suomalaista. Katkeruuden ja alkoholismin perintö isiltä pojille, musta mielenmaisema ja perheiden hajoaminen. Eikä Ollikaisen tapa kuvata parisuhteen solmukohtia, puhumattomuutta tai vaikkapa seksiä ole sekään kauneudella koristeltua.

Ollikainen on tuonut kiehtovalla tavalla yhteen todellisen historiallisen mysteerin ja yhden suvun miesten kohtalot. Varsin vakuuttavaa on myös 1930-luvun ajankuva kansalaissodan jälkimainingeissa. Kieltolain ja kansan kahtiajaon vaikutukset tulevat hyvin esille. 1930-luvun Kallion rujous muistuttaa nykypäivän menoa Helsinginkadulla. Teoksessa on kuitenkin myös heikkoutensa. Kahdessa ajassa liikkuminen on välillä melko hataraa, mikä voi olla tietysti tarkoituksellista, sillä loppua kohden Heinon ja nykyajan kertojan kohtalot muistuttavat niin kovasti toisiaan. Hieman häiritsevän sekavuuden lisäksi tarinasta löytyy yksi hahmo, jonka merkitys kokonaisuudelle jää täysin epäselväksi. Päällimmäiseksi jää silti mieleen erittäin hyvin punottu, musta satu.

Olen kai tavallaan onnekkaassa asemassa, sillä en ole (!) lukenut Ollikaisen kovasti ylistettyä Nälkävuotta, johon moni on ymmärrettävästi tätä teosta verrannut. Sain lukea Mustan sadun ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja ja täytyy sanoa, että pidin siitä kovasti, vaikka se musta olikin. Ollikaisen tyyli on hyvin vähäeleistä, mutta sanat ovat painavia niin kauneudessaan kuin rumuudessaankin. Kieli ilmaisee paljon vähällä.

Teoksesta on jo ehditty kirjoittaa paljon, ja lisää voi lukea Katjan lisäksi vaikkapa Kristalta, Saralta tai Minnalta. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!