Delphine de Vigan 2011. Ranskankielinen alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit. Suomentanut Kira Poutanen. WSOY 2013. 318 s. Lainasin kirjastosta.
Ajattelin, ettei aikuisuus suojannut minua tuskalta, jota kohti oli menossa, ettei tämä ollut helpompaa kuin aikaisemmin, silloin kun olimme lapsia, että vaikka kasvoimme aikuisiksi ja kuljimme omaa tietämme, rakensimme oman elämämme ja oman perheemme, ei sille voinut mitään, me tulimme täältä, me tulimme tuosta naisesta; hänen tuskansa ei koskaan olisi meille vieras.
En muista enää, mikä seuraamistani kirjablogeista kirjoitti Delphine de Viganin teoksesta tavalla, joka sai minut lainaamaan kirjan. Nyt jälkeenpäin Google-haku antaa vaihtoehdoiksi nämä neljä blogia: Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Oksan hyllyltä. Siispä kiitos jollekulle teistä!
Nautin de Viganin äidistä Lucilesta ja tämän elämästä kertovasta kirjasta heti sen ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kyseessä on teos, joka kertoo raadollisen rehellisesti kirjailijan omasta suvusta ja perheestä sodanjälkeisinä vuosina ja aina 1990-luvulle saakka. Sen keskiössä on Lucilen tarina, mutta sen rinnalla piirtyy elävä kuva muistakin perheenjäsenistä: Lucilen suuresta sisarusparvesta, persoonallisista vanhemmista, rohkeista tyttäristä ja lyhytaikaisista rakastajista.
Teoksen alku on tulvillaan elämäniloa, toiveikkuutta ja väriä. Palvovaa rakkautta, lämpöä ja kesäisiä kohtaamisia. Lucile on perheen kaunotar, joka pitäytyy kuitenkin sivussa, mieluummin muita tarkkaillen. Vilkkaan perhe-elämän surullinen puoli ovat menetykset, joita tuntuu riittävän enemmän kuin kenellekään sallisi. Eikä Lucilekaan kestä romahduksitta. Naisen mielenterveys alkaa järkkyä, eikä lukijan ole kovin helppoa tietää, mihin pitäisi uskoa. Suurperheen kulisseista löytyy nimittäin julmuutta ja häpeää. Myöhemmin kirjailijan ja tämän siskon on myös rakennettava omat kulissinsa, ihan liian nuorina.
Teoksessaan Delphine de Vigan ei pelkästää kerro äitinsä tarinaa, vaan avaa myös niitä solmuja joita tämän mielenterveysongelmat, sairaus ja itsemurha hänessä ja hänen siskossaan ovat aiheuttaneet. Kirjoitusprosessin kuvaus kulkee tarinan rinnalla ja tekee selväksi, ettei prosessi ole helppo, vaikka luonnollinen ja tarpeellinen onkin. De Vigan kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla ja osaa jättää lukujen loppuun pieniä koukkuja. Vaikka jo takakansi paljastaa äidin itsemurhan, vetää tarina puoleensa - äidin ja lasten elämä rankkoine yksityiskohtineen on kiehtova ja empatiaa herättävä.
Kirjoittaminen riisuu minut alastomaksi, tuhoaa yksi kerrallaan suojamuurini, hajottaa hiljaa oman turvapiirini. Pitikö minun tuntea olevani onnellinen ja vahva voidakseni ryhtyä tähän työhön, tuntea, että minulla oli varaa koetella sietokykyäni, jos sille nyt tarvetta oli?
Yötä ei voi vastustaa on tunteikas, muttei melodramaattinen. Siinä on synkkyyttä, mutta myös valtavasti vahvuutta ja elämänjanoa. Se saa pohtimaan siteitä, välimatkoja ja vaikutuksia, riippuvuutta ja velvollisuudentuntoa. Ei siis mitään pieniä asioita; tunteet ovat lukijallakin vahvasti mukana. Teos on myös ihana kurkistus ranskalaiseen elämään ja Pariisin katuihin, joita Lucile niin mielellään kulki yksin tai jonkun kanssa. Kirja sopii loistavasti Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen, joka muuten päättyy jo reilun kuukauden kuluttua.
Haasteista puheen ollen, on selvää, että tänä vuonna en yllä lukutavoitteeseeni, 75 kirjaan. Vuoteen on mahtunut kuukausia, joiden aikana olen lukenut harvinaisen vähän. Vuodet eivät näköjään ole toistensa kopioita, mutta ensi vuonna taas uusia määriä kohti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti