Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla 2019. WSOY. Pokkarissa 334 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Lävistimme metsämansikoita kullanvaaleaan korteen ja kannoimme saalista mukanamme. Imimme kortta hitaasti meren äärellä, varpaat vedessä. Ilmassa tuoksui vastaleikattu ruoho ja meren suola. Niiden lisäksi jokin määrittelemätön. Uusi aika, ehkä.

Kaikki tietävät jotain 1990-luvun alun lamasta ja talouden romahduksesta, jättityöttömyydestä. Minä elin noihin aikoihin lukiovuosia, ja vaikka tilanne oli paha ja laman näki niin koulussa kuin katukuvassakin, se ei koskettanut perhettäni. Niinpä siitä ei ole jäänyt minulle samanlaisia painajaisia kuin monille muille samanikäisille. Westendin päähenkilö Elina on laskujeni mukaan kaksi vuotta minua nuorempi - siskoni ikäinen, joten sukupolvikokemuksen voisi luulla olevan muuten hyvin samankaltainen.

Ja niin se onkin. Westendissä soi taustalla tuttu musiikki, kodin tavarat, ruoat ja värit ovat tuttuja 1980- ja 1990-luvuilta. Lama ravistelee Elinan perhettä kuitenkin tavalla, joka vaikuttaa hänen elämäänsä vielä aikuisenakin. Ja se teki tästä romaanista poikkeuksellisen. Onko nousukauden huumaa ja sitä seurannutta nopeaa romahdusta koskaan aikaisemmin kuvattu perheen lapsen näkökulmasta? Millä tavalla lapseen vaikuttavat vanhempien taloudellinen ahdinko, isän masennustila, katkenneet yhteydet perhetuttuihin, muutto ahtaampaan asuntoon ja se valtama määrä surua ja häpeää, joka niistä seuraa.

Pahinta oli toivon katoaminen.

Elinan isä pärjää rakennusalalla, kun Suomi on historiallisessa nousussa. Perhe ostaa Westendistä valkotiilisen omakotitalon, isä verkostoituu, paiskii töitä ja saa huimia ideoita. Sitten alkaa kolista ja kovaa. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut täysin. Kun Elina rakentaa omaa aikuista elämäänsä 2000-luvulla, hän ei voi olla tarkkailematta talouden suhdanteita, mutta muitakin jälkiä lama on jättänyt. Kun teini-ikäisen Elinan piti jaksaa, nyt hän ei enää jaksakaan. Oma romahdus iskee jälkikäteen.

Westend on laman ohella myös Elinan kasvutarina. Se on kertomus tytöstä, joka on tottunut yksinäisyyteen, mutta joka Westendissä saakin itselleen bestiksen, Sandran, jonka kanssa hän jakaa monta vuotta. Taustalla vaanii talouden ahdinko, mutta tyttöjen elämään mahtuu paljon ihanaa: aurinkoa ja hiekkaa, merenrantakallioita, yhteisiä öitä ja hetken ajan vanhempienkin välistä ystävyyttä. Ystävyys ei kuitenkaan ihan kaikkea pysty kestämään. Lama kohtelee perheitä hyvin eri tavoin.

Westendiä oli pakko ahmia. Kerronta on toisaalta hyvin koskettavaa ja kuvailevaa, mutta tunteilevaa vain kun kyse on surusta. Vaarla maalaa onnistuneen realistisen kuvan historiallisesti merkittävästä ajasta, josta on niin kovin vähän aikaa. Lapsen näkökulma toimii ja yhdistää hienosti makrotason historian perheen arkeen, lapsuuteen, nuoruuteen ja ystävyyteen. Saan olla onnellinen, että lama meni minun ohitseni, mutta koskaan ei kannata tuudittautua pysyvyyteen eikä varsinkaan nousuun. Tällainen sukupolviromaani kolahtaa kovaa, sillä se herättää eloon asioita jotka ovat olleet niin lähellä ja niin monen ikäiseni elämässä. Tämä voisi olla meistä kenen tahansa kertomus.

Westendistä ovat postanneet myös Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Eniten minua kiinnostaa tie. Lukuhaasteissa käytän tämän Seinäjoen kohtaan 10: Lama-ajasta kertova kirja.