Dolores Redondo: Luualttari

Dolores Redondo 2013. Espanjankielinen alkuteos Legado en los huesos. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2020. Pokkarissa 610 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Siitä on jo lähes kuusi vuotta, kun luin Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan aloitusteoksen Näkymätön vartija. Olen sen jälkeen hankkinut hyllyyni sarjan toisen ja kolmannenkin teoksen, mutta nyt vasta tartuin kakkoseen, Luualttariin. Rikosylikonstaapeli Amaia Salazarin johtamissa tutkimuksissa pyöritään hänen kotiseudullaan Baztanin laaksossa Pohjois-Espanjan Baskialueilla.

Elizondon hiljaisuus kätki sisälleen rauhan, jota siellä ei oikeasti ollut, sillä pinnan alla kuohui, aivan kuin Baztanjoen alla olisi virrannut samassa tahdissa maanalainen, metallinhehkuinen laavajoki, ja nämä joet yhdessä välittivät laakson asukkaille omanlaista telluurista energiaansa, joka pullpusi samasta tuonelan lähteestä.

Redondon dekkarit ovat ihan omanlaistaan luettavaa, tai ainakaan en ole ihan samantyyppisiin dekkareihin vielä törmännyt. Niissä on toisaalta perinteistä poliisityötä, poliisikunnan sisäisiä ristiriitoja ja tutkijoiden sinnikkyyttä, mutta rikosten motiivit ja taustat linkittyvät aina Baskimaan mytologiaan, historiaan ja paikallisiin perinteisiin. Tällä kertaa nuorten naisten surmia ja heitä tappaneiden miesten itsemurhia yhdistää piirre, joka saa Amaian perehtymään rituaaliseen uhraamiseen ja kastamattomana haudattuihin vauvoihin.

Amaian omaa poliisityötä haastaa hänen oma pieni vauvansa Ibai ja ihan uudet äidintunteet. Vasta äidiksi tullut nainen saa tietää omasta perheestään asioita, jotka häntä ovat vaivanneet lapsesta saakka. Amaian välit hänen omaan äitiinsä ovat vähintäänkin vaikeat, eikä tutkimuksia helpota se, että todisteet johtavat suoraan häneen itseensä. Lähistöllä olevasta luolasta löytyy luita, joiden perimässä on samaa kuin hänen perimässään, ja rikoksia orkestroi joku joka vierailee säännöllisesti hänen äitinsä hoitolaitoksessa. 

Baskimaan murhissa on jälleen kerran paljon makaabereja aineksia, mutta Redondo osaa kirjoittaa ainekset niin hyvin osaksi kokonaisuutta, että tarinaa on vain pakko ahmia eteenpäin. Makaabereja yksityiskohtia löytyy surmatöistä ja rikollisista, mutta myös mytologiasta ja paikallisten asukkaiden tavoista. Kaikkein karmeinta on kuitenkin se, mille Amaia itse on altistunut lapsena. Kauhukirjallisuuden kaltaista tunnelmaa vahvistavat jokatalviset rankkasateet jotka nostavat Baztanjoen pintaa ja uhkaavat upottaa Elizondon kylän alleen.

Ei ole pahempää pelkoa kuin se, jonka olemme kokeneet ennenkin ja jonka maku, haju ja kosketus ovat meille jo vanhastaan tuttuja. --- Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, jonka joskus jo olemme kohdanneet ja joka on jähmettynyt liikkumattomaksi ja odottaa läähättäen jossain mielemme sopukoissa. Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, joka herättää pelkästään tuon pelon paluun mahdollisuuden.

Hieman sivusta  - minun mielestäni - löytyy tämänkertainen pääsyyllinen, olisin nimittäin odottanut hänen olevan joku muu, vaikka pieni vihje hänestä toki löytyy jostain kohtaa tarinaa. Mutta jottei sarja päättyisi tähän, loppukohtauksen aikana pakenee joku, jolla on vielä merkittävä tehtävä suorittamatta. Niinpä Amaia ei pääse omakohtaisesta painajaisestaan eroon vaan joutuu jatkamaan tuoretta perhe-elämäänsä lapsuudenpelkonsa kanssa. En siis voi olla lukematta sarjan kolmatta osaa, Myrskyuhria!

Kirjasta myös blogeissa Kirjahullun päiväkirja ja Luetut. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirja liittyy mytologiaan, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa kohtaan 10: Ravintolassa tai baarissa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 30: A book related to mythology.