Tämä romaani pakotti itsensä lukulistalleni heti kun luin sen päähenkilöstä, idiomeja keräilevästä kielitieteilijästä, uhanalaisten kielten tutkijasta. Tarinan lähtökohta onkin se, että lukion jälkeen hoivalaitoksen avustaviin töihin jämähtänyt Laura päättää asettaa elämälleen uuden suunnan ja pyrkiä yliopistoon. Siellä hän rakastuu kieliin, kielitieteeseen ja alkaa tutkia harvinaisiksi jääneiden kielten ilmaisuja.
Maailmassa on tuhansia kieliä, joista iso osa on vaarassa kadota. Sen myötä katoaa myös valtavasti kieli- ja kulttuuriperintöä, kun ihmiset eivät enää ilmaise itseään kielellä, joka heijastelee ympäröivää, kieliyhteisölle tärkeää maailmaa ja sen ominaisuuksia. Kielten joukkokuolemasta huolissaan Laura tekee kaikkensa säilyttääkseen idiomeista edes osan. Opinnot etenevät hyvin, mutta jatko-opinnoissa Laura törmää yliopiston jähmeään ilmapiiriin, työpaikkakiusaamiseen, nuorten tutkijoiden kampittamiseen, ja vaipuu lopulta huonosti menneen väitöstilaisuuden jälkeen masennuksen syövereihin.
Teoreettisen esimerkin saadakseni aloin leikkiä ajatuksella, että suomi olisi katoamassa ja korvautumassa englannin kielellä. Jäisikö jotain sanomatta? Hoksasin pian, ettei englanniksi kenestäkään sanota: "Hän sammui kuin saunalyhty", pahoinpitely ei ole "selkäsauna" eikä hassahtanut ihminen ole "löylynlyömä". Kukaan ei ole hankalassa tilanteessa "puun ja kuoren välissä", eikä vihainen ihminen ole "peppuun ammuttu karhu".
Idström tietää varmasti, mistä kirjoittaa kertoessaan yliopistomaailman julmuudesta humanistitutkijana, vaikka toki tarinassa on kärjistyksiäkin. Tutkijaksi kouluttautuminen on mahdollista vielä humanistillekin, mutta töistä ja apurahoista on turha haaveilla. Laurastakin on käsittämätöntä, miten maailma ei muka hyötyisi hänen tutkimustuloksistaan. Alennustila tuntuu murskaavalta ja niinpä hän lähtee kaupungista maalle, enonsa hylkäämään syrjäiseen mökkiin. Yksinkertainen elämä, pienviljely, onkiminen ja metsässä kulkeminen tekevät Lauralle hyvää, ja hän alkaa saada etäisyyttä urahaaveisiinsa.
Eräällä junamatkalla Laura tutustuu Mikaeliin, joka on karkumatkalla jonnekin kauas. Miehen elämä on ollut rosoista lapsuudesta lähtien, eikä hänen piireissään katsota hyvällä sitä minkä hän on tehnyt. Laura ei tiedä Mikaelista mitään, mutta yllätyksekseen viihtyy tämän seurassa ja tuo mukanaan mökille. Kesäpäivät kääntyvät vähitellen syksyksi, ja Mikael on mökillä edelleen, huumaantuneena elämästä luonnonhelmassa ja Lauran kertomuksista sanoista ja niiden historiasta. Kun Lauran suru ei kuitenkaan väisty, päättää katujen mies auttaa.
Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat tietysti Lauran havainnot kielistä ja kulttuureista, vaikka välillä niiden ripottelu kertomuksen sekaan oli hieman luentomaista. Silti ne olivat ihania. Melankolinen tunnelma muuttuu luonnonhelmassa seesteisemmäksi ja lukija on tyytyväinen Lauran löytämään olotilaan. Ihan teoksen loppumetreillä tunnelma kuitenkin taas muuttuu ja tyyli alkaa muistuttaa suorastaan kauhuromantiikkaa. En ole ihan varma, mitä mieltä olin lopusta, vaikka nyt en tietenkään osaisi muunlaista kuvitellakaan.
Ylilyöntejä romaanissa on muutenkin, mutta niillä on tarkoituksensa. Yliopistomaailma on kuvattu hyvin rankaksi ja mustavalkoisen pahaksi, jossa naiivilta vaikuttava päähenkilö kärsii jatkuvasti. Mökkielämä puolestaan on ylitsepursuavan kaunista, parantavaa ja hellivää, eikä lainkaan niin vaativaa kuin se ehkä oikeasti olisi kaupunkilaiselle. Siellä tuntuu olevan helppoa myös hyväksyä toisen ihmisen karu menneisyys.
Sijoitan teoksen Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää. Goodreadsin haasteessa kirja sopii kohtaan 16: A book related to Earth Day.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti