Valitsin vuoden 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan mukaan haasteisiini, sillä se sopii Helmetissä kohtaan 15: Kirjalla on vähintään 3 tekijää. Se sopii myös Pohjoiseen lukuhaasteen kohtaan 4. Pohjois-Suomessa asuvan tietokirjailijan kirja. Kirjoittajista ainakin Jenni Räinä asuu Oulussa.
Opin todella paljon tästä teoksesta! En juurikaan tiedä metsätaloudesta ja metsänhoidosta mitään enkä ole koskaan omistanut metsää. Tunnistan kuitenkin itsestäni ja aikaisemmista sukupolvista tietyn ajattelutavan, joka selittyy pitkälti sillä voimakkaalla metsäpolitiikalla, jota 1900-luvulla ajettiin. Metsät nähtiin ennen kaikkea tulonlähteenä, minkä seurauksena niitä hakattiin valtavia määriä. Hakkaustavoissa olisi kuitenkin vaihtoehtoja ja osa niistä antaa puuston kasvaa rauhassa vanhaksi, mutta avohakkuiden vuosikymmenien myötä Suomen metsät ovat nuorentuneet, tasapäistyneet ja köyhtyneet.
Teos valaisee monesta eri näkökulmasta, millä tavalla ihmisen harjoittama metsätalous jättää jälkensä metsiin. Miten se vaikuttaa kasvistoon, eläinkuntaan, ilmastoon ja järviin. Kirjasta googlailemalla törmäsin myös näkemyksiin, joiden mukaan kirja ajaa omaa näkemystään, eivätkä kaikki professoritkaan jaa kirjan kirjoittajien näkemystä. Niin tai näin, kiistakysymyksiä on ollut aina paljon, eikä niitä ole vieläkään ratkaistu. Tässä teoksessa on monipuolinen katsaus aiheeseen joka tapauksessa.
Kirjassa on mukavasti tapausesimerkkejä eri puolilta Suomea, eniten ehkä Lapista. Metsissä kuljetaan yrittäjien, metsästäjien, tutkijoiden, metsänomistajien, luonnonsuojelijoiden ja metsäammattilaisten kanssa. Mielenkiintoisimpia ovat ne, jotka ovat nuorena omaksuneet isiensä arvomaailman ja näkevätkin asiat nyt ihan eri tavoin. Tai ne sitkeät ihmispetäjät, jotka ovat soittaneet suutaan metsien puolesta jo 1970-luvulta saakka periksi antamatta.
Alkuun kirjassa esitellään oikein vanhaa sammaleista metsää ja kaikkea mitä olemme jo menettäneet, Suomen vanhimpia puita ja 1800-luvun romanttisia eräkirjoja, muinaisia polkuja ja kirkkaita metsäjärviä. Sen jälkeen käydään käsiksi soiden ojitukseen, punkkien ja hirvikärpästen leviämisen syihin, helmipöllön vähenemiseen ja riekonmetsästyksen haasteisiin. Lopuksi teos pohtii, millä eri tavoin metsistä voisi saada elannon kaatamatta puita niin paljon. Onhan siellä valtavasti marjoja, sieniä ja esimerkiksi japanilaisten himoitsemaa kääpää.
Kunnioitus metsää kohtaan kasvoi entisestään tämän luettuani. Välillä olo oli aika surullinen ja suorastaan masentunut, sillä niin paljon olemme jo menettäneet. Saatan itse vielä kuulla hömötiaisen laulavan lähimetsässämme, mutta hyvin harvinaiseksi sekin pieni lintu on käynyt. Pihallamme käy suloisia valkohäntäkauriita, mutta niiden leviäminen onkin eräänlainen haitta ja seurausta rajusta metsäpolitiikasta. Naapurustossani on suojeltuja, monimuotoisia ja suorastaan mystisiä metsäkaistaleita järven rannassa, kun taas kauempana kaupungista metsää kaadetaan surutta pois kirjojani ja sanomalehtiäni varten. Miten voimme koskaan löytää tasapainon kulutuksemme ja luonnon monimuotoisuuden kesken?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti