Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.
Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.
Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.
Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin.
Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.
Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.
Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti