No huh, mikä trilleri! Olen lukenut kaikki Tuomisen Delta-sarjan teokset (Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt) ja pitänyt niistä kovasti. Ne sijoittuvat Poriin, jossa komisario Jari Paloviita tiimeineen tutkii murhatapauksia. Aikaisemmissa sarjan teoksissa on ollut taustalla jokin selkeä teema ja yhteiskunnallinen aspekti, kuten muinaiset SS-joukot, alkoholismi, toiseus, huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Paloviidan lisäksi hänen kollegansa Henrik Oksman, Linda Toivonen ja Susanna Manner joutuvat painimaan tutkinnan ohessa menneisyytensä ja omien mörköjensä kanssa, joten juoneen nivoutuu paljon henkilökohtaista: lapsuuden traumoja, menetyksiä ja pelkoa.
Tämä sarjan päätösteos on kuitenkin aikaisemmista poikkeava. Karmeiden tapausten taustalla ei ole yleisempää yhteiskunnallista teemaa, jota samalla pohdittaisi, vaan sarjamurhaaja saa kaiken huomion. Syrjäisen tilan talosta löytyy kauniisti aseteltu perhe. Heidät on aseteltu idyllisesti ja koko talo on lavastettu kuin menneiden vuosikymmenten perhevalokuvaksi. Pian löydetään toinenkin karmiva, lavastettu idylli. Poliisit nimeävät sarjamurhaajan Lavastajaksi ja huomaavat ennen pitkää tämän olevan täysin se, joka vetää naruista ja vie tutkijoita haluamaansa suuntaan.
Tutkimukset vievät Paloviidan, Toivosen, Oksmanin, Mannerin sekä kuolinsyytutkija Ville Raunelan vanhaan teatteriin ja sen kulisseihin, ja myöhemmin hylättyyn valokuvaamoon, jossa esillä on vanhoja valokuvia ja täytettyjä, groteskeja eläimiä. Pian he tajuavat, että roolit tähän käsittämättömään näytelmään onkin kirjoitettu heille. Joku on seurannut heidän elämäänsä jo muutaman vuoden, joku joka on ollut koko ajan lähellä ja oppinut heistä kaiken olennaisen, mutta jota he eivät itse ole noteeranneet.
Koska koko porukka on tällä kertaa vaarassa, heidän vanhat pelkonsa pääsevät pintaan. Paloviita muistaa lapsena kuolleen siskonsa ja oman syyllisyytensä, Oksman pelkää vihaisia dobermanneja ja isänsä kuria, Toivonen kamppailee alkoholin himon kanssa, kun taas Manner iloitsee poikansa raittiudesta. Näin päätösosa ikään kuin nivoo kaikki aikaisemmat sarjan osat yhteen. Onnistuvatko tutkijat löytämään tekijän vai onko teatterin käsikirjoittaja kerrankin heitä älykkäämpi? Harvoin enää luen nykyään jännäreitä, jotka pelottavat, mutta tämä meni ihon alle eilen nukkumaan mennessä. Kuuntelin portaikon natinaa ja ilmalämpöpumpun huminaa. Mitä jos eteisessä oli joku?
Pieni huomautus lopuksi. Ihmettelen, miksi kaikkitietävä kertoja kutsuu mieshahmojaan sukunimillä (Paloviita, Oksman, Raunela), kun heidän kollegansa Linda Toivoseen viitataan lähes yksinomaan etunimellä? Esihenkilönä Susanna Manner pysyy etäämpänä ja siksi Manner on hyvä valinta, mutta jos Toivonen on aina Linda, eivätkö miehet voisivat tasa-arvon vuoksi olla Jari, Henrik ja Ville? Etunimiä käytetään miehistä ainoastaan, kun hahmot puhuttelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan, mutta eivät juurikaan kaikkitietävän kertojan toimesta. Sama ilmiö dekkareissa ylipäätään, ei siis pelkästään tässä sarjassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti