Nyt jo kolmas Palestiinan ja Israelin tilanteeseen liittyvä teos lyhyen ajan sisällä. Joulukuussa lukemani Susan Abulhawan Jeninin aamut (2010) herätti keskustelua ja tunteita lukupiirissä ja avasi palestiinalaisten kohtaloa useamman vuosikymmenen ajalta. Terhi Törmälehdon viime kesänä julkaistussa romaanissa He ovat suolaa ja valoa perehdytään kristilliseen sionismiin ja nykypäivän tapahtumiin siitä näkökulmasta. Näiden jälkeen oli luonnollista lukea myös Irene Zidanin teos.
Suomessa pienestä asti asuneella Amiralla ei ole kovin vahvoja siteitä isän kotimaahan Palestiinaan, hän ei ole oppinut arabian kieltä eikä muista sukulaisistaan paljon. Kun sota syttyy, hänen oletetaan toimittajana olevan perillä Israelin ja palestiinalaisten tilanteesta ja lähihistoriasta. Tilanne herättää hänessä identiteettikamppailun. Hän on huolestunut sukulaistensa arjesta, mutta isään on vaikea ottaa kontaktia. Amiran on perehdyttävä paremmin isänsä menneisyyteen ja kulttuuriin, josta hän on ollut sivussa.
Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien.
Isän nuoruudessa on tapahtunut kipeitä asioita, hän on lähtenyt kotimaastaan, löytänyt rakkauden ja kodin Suomesta. Mutta hänen mielensä ei ole pysynyt ehjänä eikä avioliittokaan kestä pidemmän päälle hänen sairastamistaan. Amiran lapsuudessa on paljon rankkoja hetkiä, joiden juurisyyt juontavat isän kokemiin kauheuksiin palestiinalaisena Israelin miehityksessä. Amira muistelee teini-iässä tekemäänsä matkaa sukulaisten luokse, vieraita tuoksuja, tapoja ja kieltä jonka ymmärtämiseen yksi matka ei riitä lainkaan, pelottaviin hetkiin rajanylityspaikalla.
Ajankohtaisen teeman lisäksi minua kiehtoi Zidanin romaanissa isän kokemukset maahanmuuttajana, isänä joka ei onnistu siirtämään kieltään ja kulttuuriaan lapsiinsa, miehenä joka ei löydä koulutustaan vastaava työtä. Ja se mitä mielessä saattaa tapahtua, kun menneisyys vyöryy päälle ja yhteiskunta asettaa maahanmuuttajan tiettyyn lokeroon. Onko siinä yhdistelmässä mitenkään mahdollista onnistua ja olla onnellinen?
Isäni appelsiininkukkien maasta ja yhtä lailla Amiran kuin isänkin tarina. Molemmat kokevat toiseutta ja on silmiä avaavaa tuntea epäoikeudenmukaisuutta heidän kauttaan - ennakkoluuloja ja piilorasismia kun on niin monella tasolla. Kaunokirjallisena teoksena tämä esikoisromaani ei ihan yllä talven parhaimmistoon. Kieli on vähän kömpelöä eivätkä virkkeet liity toisiinsa aina kovin sutjakasti. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien kokemusten kertojana kuitenkin arvokas ja mieleenpainuva teos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti