Suuresti arvostamallani Ian McEwanilla on taipumus perusteellisuuteen, jopa siinä määrin, että osa virkkeistä saattaa mennä yli ymmärryksen. Oli kyseessä fysiikka, musiikki, Iso-Britannian historia, päivänpolitiikka, vakoilu tai psykologia, kirjailijanero lataa romaaneihinsa niin runsaasti tietoa, että lukijan on parempi olla hereillä. Ei ehkä ihan kaikissa teoksissa tilanne ole tämä, mutta Kaltaseni koneet ei ole ensimmäinen romaani, jossa huomaan kauhukseni olevani välillä ihan pihalla.
Ja silti rakastan näitä kirjoja, toisia enemmän kuin muita, mutta ne vähemmänkin loistavat saavat lähes täydet pisteet, sillä ei todellakaan se tietomäärä, vaan McEwanin taito kirjoittaa pelastaa faktaähkyisenkin romaanin. Tällä kertaa ähky tulee tekoälyn ja tekniikan kehityksestä ja mahdollisuuksista, mutta onneksi teoksen varsinainen tarina on superkiehtova ja erittäin omintakeinen.
Kaltaiseni koneet sijoittuu kuvitteelliseen vuoteen 1982 - vuodessa on paljon tuttua, mutta romaanin edetessä huomaa, ettei kirjailija ole ollut uskollinen historiankirjoille. Hän nimittäin kirjoittaa historian uusiksi. Kolmikymppinen lontoolainen Charles on käyttänyt perimänsä rahat Aatami-nimiseen robottiin, keinoälyiseen mieheen, jonka tietoisuus ja kyky ymmärtää ja kommunikoida kehittyy sitä mukaa, mitä pidempään hän asuu Charlesin ja tämän tyttöystävän Mirandan kanssa. Aatami avaa oven vaihtoehtoiseen tekniikan historiaan, kuuluisan Alan Turingin vaihtoehtoiseen elämänkulkuun ja moniin muihinkin mahdollisuuksiin, jota ihmiskunnalla ehkä olisi voinut olla jo aikaisemmin.
Aatamin törmäys ihmisten valintoihin, moraaliin ja siihen harmaaseen alueeseen, jota koneen on mahdoton ymmärtää, aiheuttaa ne kutkuttavat konfliktit ja jännitteet, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Onko oikein tienata älykkään laitteen kyvyillä? Onko järkevää kertoa koneelle oikean ja väärän välisestä kamppailusta ja ristiriitaisista ratkaisuista? Miten robotti voi kokea rakastumista, mutta kokee lapsen leikin uhkaksi itselleen?
McEwan on parhaimmillaan psykologisten kysymysten äärellä, silloin kuin päätösten taustalla on jotain, mitä on vaikea perustella. Silloin kuin tunteet ovat syvästi ristiriitaisia, kuten syyllisyys, häpeä, kostonhimo tai pakkomielteet. Monimutkaiset kemialliset (?) ja opitut inhimillisyyden piirteet, joita on mahdoton siirtää koneeseen, vai onko? Lopuksi kirjailija myös päätyy kysymään, onko oikein luopua koneesta, joka ehkä omaakin näin inhimillisiä piirteitä, jolla ehkä onkin tietoisuus ja vapaa tahto.
Moraalikysymykset eivät koske pelkästään Charlesin ja Mirandan elämää Aatamin kanssa. Rinnalla kulkee Britannian päivänpolitiikka, jossa pohditaan samalla tavalla niin kansakunnan kuin yksilöidenkin liikehdintää ja ajatusmalleja. Ian McEwan on sekoittanut mielenkiintoisella tavalla 1980-luvun tapahtumia ja ajankuvaa nykytekniikkaan ja saavutuksiin, ja sekoittanut samalla myös sodanjälkeisten vuosien kehitystä. Siinä missä Charlesin oma tausta jää hyvin ohueksi ja kai merkityksettömäksi myös, nuoren Mirandan menneisyys nousee kohtalokkaaseen rooliin romaanin edetessä.
Ei siis pelkää tekniikkaa, vaan paljon muutakin. Ihmisyyttä, nuorten aikuisten valintoja ja poliittista myllerrystä. Ehkä joku insinööri olisi saanut tästä romaanista kuitenkin vielä enemmän irti kuin minä. Ehdottomasti parempi lukea nojatuolissa kuin nukkumaan mennessä sängyssä! Suositus myös näille Ian McEwanin teoksille: Lauantai, Polte, Sovitus, Pähkinänkuori ja Makeannälkä.
Kirjasta lisää näissä blogeissa: Tuijata, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Vaihtoehtohistoria. PopSugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character. Ehdin osallistua tällä vielä myös Scifi-lukuhaasteeseen.
