Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.