Kaikkein paras olisi jos osaisi olla ihan vaan tavallinen. Pakonomaisesti tavallisuuteen pyrkivän, uskovaisen äidin elämänohjeet kuristavat nuoren tytön kurkkua. On niin kamalan vaikeaa nöyrtyä siihen asemaan, joka pienen paikkakunnan keskiluokkaisen perheen tyttärellä pitäisi olla. Kaikki normaalista poikkeava on liian erikoista, äiti saa hävetä silmät päästään.
Saara Turusen esikoisromaani on tavallaan hyvin perinteiseen kaavaan kirjoitettu nuoren naisen kasvutarina, pyrkimys löytää itsestään se, missä on hyvä, ja pako sieltä, missä tuntuu tukehtuvansa. Rakkaudenhirviö on kuitenkin tyyliltään riemastuttavan lakoninen, sarkastinen ja itseironinen. Se löytää perheistä, ihmissuhteista, uskosta, pikkupaikkakuntalaisista, teatterikorkeasta ja ihan mistä vaan juuri sen olennaisen, jota kyseenalaistaa ja tarkkailee.
Kirja etenee lapsuusmuistoista jostain Itä-Suomesta kohti taidelukiota ja teatterikorkeakoulua Helsingissä, poikkeaa välillä Espanjassa ja kauempanakin maailmalla, ja palaa takaisin kylään kaukana täältä. 1980- ja 90-lukujen ajankuva on suorastaan herkullista arkisine yksityiskohtineen. Tyttöön oli kamalan helppo samaistua. Kapina vanhempia ja tavanomaisuuden vaatimuksia kohtaan saa tytön muuttamaan pois. Helsingin-vuosia leimaa yksinäisyys, eksyneisyys ja ajelehtiminen, sillä oma paikka ei meinaa löytyä millään. Pako ulkomaille tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, mutta lopulta mustat pilvet kertyvät sielläkin pään päälle, eikä mikään tunnu omalta. Olisi mukava juosta kauas pois, kunhan vain tietäisin jonkun paikan, minne menisin.
Rakkaudenhirviö on tyttö, joka kiertää maailmaa etsimässä täytettä tyhjyyteen, tyhjään sydämeensä, sillä äidin sanoin: tavallisen naisen tärkein tavoite on se, että joku mies huolisi hänet ja hän pääsisi naimisiin. Tarinaa leimaa ulkopuolisuuden tunne ja kaipuu paikkaan jota voisi kutsua kodiksi. Kasvutarinana se on myös itsenäistymistä, irtautumista ja nuoruuden kipuja, valintojen vaikeutta ja kykenemättömyyden tunnetta. Valitettavasti taustalla kaikuu se äidin mantra, ettei vain tarvitsisi hävetä.
Pidin kovasti Turusen tavasta kirjoittaa ja nautin etenkin lapsuusvuosien kuvauksesta. Opiskeluvuosien myllerrys tuntui ehkä liiankin moneen kertaan kirjoitetulta. Samoin Espanjan-kokemusten aiheuttama suomalaisuuden ja ulkomaalaisten vertailu toisiinsa kyllästytti hieman. Stereotyyppisten, sinänsä aiheellisten ja hyvin osuvien piirteiden korostaminen oli toisaalta hirveän hauskaa, mutta synkän pohjavireen kanssa melko masentavaa - ja niinikään moneen kertaan todettua.
Luulin, että naaman pitäminen peruslukemilla on tärkeintä eikä turhan naurajalle ole kovinkaan hyvää tulevaisuutta edessään, mutta ulkomailla kaikki on näköjään eri tavalla.
Viimeisessä kappaleessa, jossa tyttö palaa kylään kaukana täältä, on jotain niin koskettavaa ja omakohtaista, etten voinut olla kyynelehtimättä. Vaikka kokonaisuudesta jäi melko apea olo, jostain syystä kuitenkin nautin hirveästi Rakkaudenhirviön lukemisesta. Lue myös, mitä Krista, Marjatta ja Mari A. ovat kirjoittaneet. (Kirjassa mainitaan Pablo Picasso, joten rasti ruutuu Helmetin haastekohtaan 43!)
Lakoninen tyyli olisi jotain tervetullutta viime aikoina lukemieni kirjojen jälkeen. Ehkä tähän pitää tarttua jossain vaiheessa.
VastaaPoistaMinä pidin myös tuosta lakonisuudesta. Se myös petaa kirjoittajan oman äänen ja erottuvuuden muista. Lähestymisessä on jotain etäistä, mutta kiinnostavaa.
VastaaPoistaTurusen tyyli on kyllä toimiva ja nuoren naisen kasvutarinana se erottuu useista juuri sen vuoksi.
VastaaPoista