"Toisen ihmisen puhe tuntuu hyvältä. Kun pitää pinnistellä ja keskittyä kuuntelemaan, unohtuvat hetkeksi nälkä ja kylmä. Ihan sama mitä toinen sanoo, kunhan vain osoittaa sanansa juuri hänelle. Silloin muistaa maailmassa olevan toisia ihmisiä, ja että ihmiset vielä puhuvat toisilleen. Ja jonakin päivänä ehkä puhuttaisiin taas jostain muusta kuin leivästä, sen puutteesta, nälästä ja taudeista."
Suurista nälkävuosista kärsittiin Suomessa ja Euroopassa vuosina 1866 - 1868. Vastaavanlainen tai vielä pahempi kato ja hätä tunnetaan vain 1600-luvun lopulta. Harvaan asutun maan pienillä torppareilla oli elämä niukkaa, sillä viljasadot olivat surkeita, halla saattoi iskeä jo elokuussa ja jatkuva sade tuhosi myös perunan. Talvet olivat pitkiä ja ankaria. Eniten kuolemaa aiheuttivat kuitenkin kulkutaudit, joita kerjäläislaumat kantoivat mukanaan siirtyessään hätämajoituksesta toiseen.
Myös Marja lähtee kahden lapsensa kanssa ja jättää kuolemaa tekevän miehensä yksin torppaan. Matka talosta toiseen, karjasuojasta latoon taittuu lumessa hiihtäen ja tarpoen. Välimatkat ovat pitkiä ja uuvuttavia, eikä majapaikoissa ole välttämättä ruokaa tarjolla. Harmaa velli ja leivänkannikat vievät eteenpäin vain vaivoin. Kylien asukkaat ovat vihaisia ja levottomia tautien ja nälän keskellä, silti armeliaisuuttakin löytyy.
Pieni Mataleena jää matkan varrelle. Nälkiintynyt maha ei enää kestä. Jäljellä ovat äiti ja pikkuveli Juho, kunnes äitikään ei enää jaksa, vaan tuupertuu pientareelle hyisen tuulen kasatessa lunta päälle. Unelma kullanhohtoisesta Pietarista ei pystynyt pitämään äitiä hengissä.
Nälänhätää eivät kärsi helsinkiläiset Renqvistin veljekset eikä senaattori. Kansan kohtalo vaivaa kuitenkin mieliä, eikä ole takuita että hallituksen toimet auttavat. Miten nälkäiset miehet muka pystyisivät rakentamaan rautateitä? Lyhyet kuvaukset näiden parempiosaisten elämästä ja ajatuksista asettavat Marjan perheen hädän historialliseen kontekstiin. Silti hangessa tarpovan nälkä on se, mikä tarinasta jää lukijan mieleen ja vavisuttaa. Onneksi vauraiden ja nälkäisten tiet kohtaavat, eikä pienen Juhon elämän tarvitse päättyä hankeen.
Nälkävuosi on pienestä koostaan huolimatta raskasta luettavaa. Lapsen hätä ja ikävä saivat silmäni sumenemaan. Toisaalta Ollikaisen kieli on kauniin puhdasta ja pelkistettyä, suorastaan runollista ja kuvantarkkaa. Viime syksyn kirjamessuilla Ollikainen kertoi itse siitä, millä tavalla hänen visuaalisuutensa vaikuttaa tekstin muotoutumiseen. Jälki on vakuuttavaa etenkin kylmyyden, talven valkeuden ja luonnon kuvauksissa.
Ollikaisen esikoisteoksesta on puhuttu paljon ja se on voittanut Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja Blogistanian Finlandian. En tiedä, miksi luin sen vasta nyt, mutta onneksi luin. Teoksesta on tietysti blogattukin paljon, ensimmäiset kohdalle osuneet ovat Elinan, Kirsin ja Saran. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan 34: Keskustelua herättänyt kirja.
Onhan tämä yksi viime vuosien parhaista kirjoista. Eläydyin tähän niin, että oli elämä sekaisin muutaman päivän ja vieläkin muistan sen lumessa tarpomisen. Hieno, puhutteleva kirja!
VastaaPoistaJuuri puhuin kirjasta tätini kanssa. Kyllä nälkä ja tarpominen olivat hänellekin jääneet pysyvästi mieleen. Tärkeää ajankuvaa!
PoistaTässä oli mielenkiintoisen jännää seksuaalisuuden kuvausta. Se jäi päällimmäiseksi, vaikka ei varmaankaan ollut kirjailijan tarkoitus.
VastaaPoistaMinusta tässä kuvattiin sekä seksuaalisuutta että kuolemaa kaunistelemattomasti, luonnollisena osana elämää. Ja vaikka seksiä käytettiin raa'asti aseenakin, jotenkin ihailin kirjailijan toteavaa(?) tapaa.
Poista