Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkula. 2016. Kaksi ihmistä minuutissa. Gummerus. 388 sivua.

Meidän piti elää vanhoiksi, niin vanhoiksi että ehkä vielä väsyisimme toisiimma, toistemme maneereihin ja vanhoihin vitseihin; oli kyse meistä jotka niin suurella todennäköisyydellä näkisimme lapsemme kasvavan aikuiseksi ja lopulta lentävän pois, oli kyse meistä jotka kokisimme haikeutta ja pettymyksiä, mutta emme ennenaikaista, sattumanvaraista kuolemaa.

Pohjois-Thaimaan sademetsissä lääkärinä toimina Lotte kutsuu Alinan luokseen tekemään malariatutkimusta. Vuoristoalueiden kosteudessa, vehreän kasvillisuuden ja rikkaan eläinkunnan seassa viihtyy myös itiöeläin, joka levittää tappavaa tautia alkeellisissa oloissa eläviin ihmisiin. Koska sitkeä eliö kehittyy vuosien myötä resistenssiksi lääkkeelle, tutkijoilla ja lääkäreillä riittää työtä.

Alueella lähes 20 vuotta työskennellyt Lotte omistautuu työlleen ja sairaille. Kun pienen Kianin äiti sairastui 1990-luvulla, Lotte sai hoitaa pientä poikaa. Vuosia myöhemmin äiti sairastuu uudelleen ja Kianille jää vastuu pienestä sisarestaan. Valitettavasti pieni Po ei myöskään ole turvassa taudilta. Loten lainalapset saavat elää jatkuvan kuolemanpelon kanssa. Alina saapuu tutkimusasemalle juuri kun Po sairastuu. Pienen tytön selviämistaistelusta tulee Alinan uralla merkittävä käänne.

Kun Alina kymmenisen vuotta aikaisemmin menetti puolisonsa, hän ei uskonut, että voisi menettää myös tyttärensä tämän vanhemmille. Onneksi Sella jäi Alinan elämään, mutta vain vierailijana. Hän siirtää tyttöön rakkauden luontoon ja eläimiin, opettaa tälle lorut ja leikit ja voi vain toivoa, että sillä kaikella on merkitystä. Sellan elämässä hän on samoin vierailija, hyväntekijä, vaikka hänen piti olla äiti. Työ on Alinan ainoa keino elää ikävässä ja katkeruudessa.

Puhe soljuu ylitsemme, kakkuun syttyvät kynttilät, eikä kukaan näe kuka minä hänelle olen. Minä olen se, joka hänet tähän maailmaan tahtoi.

Kaksi ihmistä minuutissa on koskettava ja traaginen romaani kahdesta aikuisesta, jotka elävät lasten kanssa ja samalla ilman omia. Markkulan vahvassa esikoisromaanissa käsitellään sairauden ja kuoleman sattumanvaraisuutta, vanhemmuuden halua ja oikeutta siihen. Tutkijat saattavat tietää malarialoisesta kaiken, mutta eivät sitä, kehen se pesii ja kenet se tappaa. Naisen halu äitiyteen ei ole yhtä kuin sen toteutuminen, etenkään jos ei satu elämään heteroliitossa. Eriarvoisuudesta puhuva romaani ottaa kantaa ajankohtaiseen aiheeseen lempeällä, mutta voimakkaalla tavalla.

Markkulan romaani on surumielinen ja kipeä. Siinä on onneksi mukana myös toiveikkuutta, joka kulkee halki sademetsien, laboratorioiden, makuuhuoneiden ja hiekkalaatikoiden, loppuun saakka. Teoksen tekee kauniiksi biologi-kirjailijan vahva luonnon tuntemus, jatkuva ympäristön havainnointi, mikroskooppisen pienen elämän ihailu, äänet, värit ja tuoksut. Thaimaan sademetsät ovat tietysti tätä pullollaan, mutta luonnon pieniä ihmeitä ja kauneutta on kotipihakin täynnä. Romaanin tekee kauniiksi myös lapsen maailma. Lapsen innostus leikkiin ja mielikuvitukseen, lorujen voima ja syli ovat tärkeitä niin sairaalle kuin terveellekin, myös aikuiselle.

Kirjan alkuosa tuntui hieman laimealta lukea, mutta tarina parani koko ajan ja lopulta siitä oli vaikea luopua, vaikka itku oli pinnassa monta kertaa, tai ehkä juuri siksi. Kirja on monipuolisen mielenkiintoinen, tasapainoinen sekoitus tiedettä ja tunteita - ja sitä kauneutta. Sen ovat lukeneet myös mm. Mari A., Hanna ja Katri.