Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr. 2014. Englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See. WSOY 2015. Suomentanut Hanna Tarkka. 543 sivua.

Menestys maailmalla ja ilmeisesti meilläkin (yksi myydyimpiä kirjoja vuoden 2015 lopulla), kirja jota olen kierrellyt ja kaarrellut. Maininta Pulitzer-palkinnosta kirjan pokkariversion kannessa sitten lopulta teki sen, että hain kirjan kirjastosta ja otin mukaani lomareissulle. Ja kyllä se kannatti. Alkuun kärsin hienoisesti lukujumista ja -väsymyksestä, enkä ihan päässyt tarinan imuun. En usko, että vika oli tarinassa vaan todellakin lukijassa. Lopulta sain onneksi sen kauniista rytmistä kiinni ja halusin saada selville, miten tarina päättyy.

Werner on nuori, valkohapsinen ja hento poika, joka elää 1930-luvun lopun Saksassa, orpokodissa siskonsa Jutan kanssa. Huonokuntoisesta radiosta lapset kuuntelevat vanhan miehen tarinoita kaukaa Ranskan pohjoisrannikolta. Werner on loputtoman kiinnostunut tekniikasta ja radioista ja hänen maineensa taitavana korjaajana kiirii alati kasvavan natsihallinnon korviin. Jutta varoittaa Werneriä astumasta pahan palvelukseen, mutta onko pojalla vaihtoehtoja? Hän ei halua töihin kaivokseen, jossa hänen isänsä ja niin moni muu on saanut surmansa. Ehkä hänestä voisi tulla jotain. Vuodet Schulpfortassa, neljänsadan pojan koulutuslaitoksessa eivät ole helppoja, mutta ainakin Werner saa käyttää lahjojaan siinä missä moni muu alistetaan ja hylätään heikkoina.

Pariisilaistyttö Marie-Laure sokeutuu kuusivuotiaana. Hän oppii ympäristönsä lukkoseppäisänsä avulla, joka rakentaa tytölleen yksityiskohtaisen pienoismallin lähikortteleista. Marie-Lauren sormet ja aistit terävöityvät, hän oppii lukemaan ja uppoutuu tarinoiden maailmaan, kunnes Saksa hyökkää ja kotikaupunki on pakko jättää. Isä ja tytär saavat majapaikan pohjoisrannikon Saint-Malosta, erakoituneen isosedän ja tämän apulaisen luota. Marie-Lauren on opeteltava uudet korttelit, meren tuoksu ja talon salaperäiset huoneet. Sota pitää heitä vankina muurien ympäröimässä kaupungissa, mutta isosedän vanha radio, jota ei luovuteta edes saksalaisten käskystä, avaa portin ulkomaailmaan ja vastarintaan pommitusten keskellä.

Radioyhteydet yhdistävät Wernerin ja Marie-Lauren, kun sota on jo melkein päättynyt. Signaalit johdattavat saksalaissotilaan sokean ranskalaistytön luokse, mutta vanhat tarinat pelastavat määrätyltä kohtalolta. Pisamaisen, takkutukkaisen tytön nähdessään Werner hoksaa, että hänelläkin on vielä yksi mahdollisuus valita itse, tehdä niin kuin sydän sanoo.

Kaikki se valo jota emme näe on sodan julmuuden keskellä kaunis tarina, joka hehkuu runsasta, sadunomaista ja rikasta kieltä. Joskus on vaikea nähdä tai tuntea kaikkea sitä mitä ympärillämme on, kuten luonnon ihmeellisiä yksityiskohtia, meren pauhua, liukkaita simpukankuoria, värikkäitä lintuja. Valoa sodan keskelle tuo myös rintamaveljeys, rohkeus, hentokin vastarinta, luottamus ja uuden ystävän parantava vaikutus. Kuvaus saattaa kuulostaa siirappiselta, mutta sitä romaani ei missään nimessä ole. Tunnistan siinä jotain tyypillisen ranskalaista, sellaista sadunomaista tunnelmaa, johon olen ennenkin törmännyt, ilman että se peittäisi alleen raa'an todellisuuden. Rankkaan aiheeseen se tuo ennemminkin kaivattua vastapainoa, sitä suloista valoa. Kaikki se valo jota emme näe on upea ja ihana, samalla järkyttävä, mutta onneksi myös lohdullinen. Joskus kaihdan paksuja romaaneja, mutta Doerrin romaanin paksuus ei haitannut lainkaan, kansien välissä oli tarinaa juuri sen verran kuin pitikin.

Pari viikkoa sitten kirjoitin, että sota-aiheiset romaanit pitää pistää vähäksi aikaa sivuun. No se ei nyt ihan onnistunut ja olen erittäin tyytyväinen että luin tämän teoksen. Helmetin haasteessa haluan sijoittaa tämän kohtaan 21: Sankaritarina. Sodan aiheuttaman muuton vuoksi merkkaan kirjan myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen mukaan. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Sari ja Katja.