Jo talvella ilmestynyttä Lahtareita on kehuttu niin blogeissa kuin muuallakin mediassa. Kannolta ilmestyi punaisista naiskaartilaisista kertova Veriruusut vuonna 2008, jonka ohella Lahtarit täydentää ansiokkaalla tavalla tarinaa suomalaisista sisällissodassa. Lahtarit ilmestyikin juuri sodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.
Minäkin pyysin keväällä arvostelukappaleen, mutta niin vain kävi, etten pystynytkään sitä silloin lukemaan. Olin lukenut alkuvuodesta sodasta kertovia teoksia , esim. Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, Katja Petrovskajan Ehkä Esther ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sodasta lukeminen alkoi tuntui liian pahalta, ajatusmaailmani kaipasi taukoa vainoista, tappamisesta ja pelosta, ja koska Lahtareissa ei lukijaa säästellä, päätin pitää kunnon tauon ja antaa mieleni vahvistua hieman. Vasta nyt kesällä huomasin, että jaksaisin taas. Onneksi en antanut periksi, sillä kirjahan tosiaan oli todella hyvä!
Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.
Teos koostuu lyhyistä, vaihtuvien minäkertojien päiväkirjanomaisista katkelmista ja dokumentaarisista teksteistä sisällissodan alkupäiviltä sen loppuun, talvesta ja keväästä 1918. Katkelmien kertojat ovat pääosin nuoria valkoisia miehiä: suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja rintamalääkäreitä, mutta äänen saavat myös nuori muonittajanainen, prostitueerattu ja jopa suomenhevonen. Se on ennen kaikkea kertomus ilmajokelaisista pojista sotaretkellä Pohjanmaalta Viipuriin ja Helsinkiin, rohkeista ja kunnianhimoisista, päättömistä ja asialleen omistautuneista nuorista, joiden elämän lyhyt sota muutti tai katkaisi.
Tämä on sotaa, ja sodassa on sodan laki. Puniikin ampuvat meitä ja me puniikkeja.
Teoksen mosaiikkimainen rakenne toimii hyvin. Alkuun mietin, pystynkö yhdistämään runsaalta tuntuvaa henkilömäärää toisiinsa, menevätkö kertojat sekaisin, mutta pian pääsin matkaan mukaan, eikä kertojien runsaus haitannut lainkaan. Päinvastoin, kukin toi kertomukseen oman tärkeän näkökulmansa. Kirjallisuudessa punaiset ovat saaneet perinteisesti kertoa oman tarinansa sisällissodasta, mutta ammuttujen punikkien tappajien nimiä emme tiedä. Eikä tämäkään romaani sitä kerro, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, millaista sota on saattanut olla heidän näkökulmastaan. Kertomukset etenevät aika lailla kronologisesti ja muodostavat lopulta hyvinkin yhtenäisen romaanin.
Sota on aina kamalaa, julmaa, mieletöntä. Kirjan kertojat näkevät nälkää, palelevat, haavoittuvat, menettävät yöunensa, tulevat hulluiksi, kovettuvat, karaistuvat, kasvavat aikuisiksi, pelkäävät, itkevät, juopottelevat, varastavat, tappavat, raiskaavat, haisevat, auttavat, hoitavat, huolehtivat ja kaipaavat kotiin. On karmivaa lukea, miten naapurit hyökkäävät toistensa kimppuun, rajoja vedetään, perheet hajoavat erimielisyyksiin ja ihmiset menettävät kotejaan. Uskomatonta on sekin, millä tavalla sodan aikanakaan tietynlainen moraalikoodisto - etenkin naisiin kohdistuva - ei unohdu eikä anna anteeksi. Vaikka olisit kuinka palvellut kansaasi, hoitanut haavoittuneita, pessyt ruumiita ja auttanut, kotiin ei ole tulemista jos maineesi on kärsinyt mahdollisten petipuuhien vuoksi.
Paha olo tästäkin kirjasta tietysti tuli, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, etteikö se olisi hyvä. Kirjallisuuden pitää aiheuttaakin tuntemuksia. Anneli Kanto on tehnyt suuren työn kootessaan aineistoa kertojia varten. Lopputulos on inhorealistisen uskottavaa ja karmivaa, mutta loistavaa, syvästi inhimillistä kirjallisuutta. Tarinoita pehmentävät kovasti kieli, joka varioi yleiskielisen ja vahvasti murteellisen välillä, antaen erilaisille kertojille omanlaisensa äänen, huumorinpilkahduksia ja ronskia kielenkäyttöä unohtamatta.
Se plakkari oli vähän niin kuin koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä.
Lahtareista lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Luettua elämää, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kannesta kanteen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Hyvä, että tartuit tähän uudestaan, niin paljon tässä on ansioita. En pysty ohittamaan kirjan maisemia miettimättä sotaa, eli paljon tässä oli silkkaa tietoa. Murre elävöitti kirjaa hienosti.
VastaaPoistaKirjan tapahtumat tulivat todella lähelle täällä Tampereella, mielenkiintoista ja elävöittävää mutta toisaalta karmivan konkreettista.
Poista