Minulla jäi lukematta Lehtolan parin vuoden takainen esikoisromaani (ei niin, ettenkö voisi lukea sitä vielä), joten päätin olla ripeämpi tämän kakkosen kanssa. Kirjailija on jäänyt mieleen paristakin yhteydestä ja esikoinen oli blogimaailmassa kovasti esillä aikoinaan. Onneksi kirjastossa ei ollut kovin pitkä varausjono (toisaalta kirja kyllä ansaitsisi pidemmän...), ja sain kirjan nopeasti.
Lehtolan romaanissa on ihmisiä elämän vaikeissa taitoskohdissa. Tuula on ollut Topinsa kanssa naimisissa 30 vuotta ja heidän ainoa lapsensa on muuttamassa pois kotoa. Elämänmuutos korventaa sydäntä, eikä Tuula voi olla kelaamatta kaikkea sitä, mille hän on tähän asti antanut aikansa ja huolensa. Naista taitaa myös huolettaa se, onko aina yhtä tasaisesta ja ennalta-arvattavasta Topista hänelle riittävästi seuraa jatkossa. Aleksi on Tuulan asiakas työvoimatoimistossa, nuorukainen joka ei osaa tarttua mihinkään; älykäs muttei pärjää kouluissa eikä työkokeiluissa. Poika on räväkän mummunsa kasvattama ja selkeästi syrjäytymisvaarassa. 17-vuotias Elina on keskeyttänyt lukion, sillä hänen sisällään kasvaa uusi ihminen, eikä tilanne muutu miksikään vaikka sen kuinka pyrkisi unohtamaan. Vauva ei imeydy takaisin hänen kehoonsa. Hänen vanhempansa kaukana Brasiliassa eivät tiedä asiasta mitään. Sitten on vielä ikivanha mummo, tärkeä teräsmuori Itä-Suomesta, jota ilman Aleksi olisi jossain muualla.
Lehtolan hahmot ovat arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan herkullisia. Kirjailija löytää niin teineistä, keski-ikäisistä, kuin vanhuksistakin juuri ne piirteet, joita korostamalla heistä kuoriutuu loistavia romaanihenkilöitä. Erityisesti pidin Tuulan tavasta kertoa miehensä ominaisuuksista - miten osuvaa! Hykerryttävä oli myös Aleksin rääväsuu mummo murteineen. Se mikä näitä hahmoja yhdistää, on sama mikä vaivaa niin monia suomalaisia (romaani)henkilöitä: jos asioista vain osaisi puhua enemmän, ongelmia ja väärinkäsityksiä olisi vähemmän.
Lehtolan humoristinen tyyli muistuttaa paikoin Kari Hotakaisen lakonista tyyliä, eikä se ole kaukana myöskään Minna Lindgrenin hauskasta Ehtoolehto-sarjan satiirista nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Takapenkin ihmiset elämänmuutoksineen ja erilaisine lähtökohtineen nostavat pintaan eriarvoisuutta, typerää byrokratiaa, bakteerikammoa - niin isoja, yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuin pienen ihmisen henkilökohtaisia haasteita. Kirja on tavattoman ymmärtävä ja lempeä. Hahmot valottuvat aina hieman eri tavoin kertojasta riippuen, ja vähitellen tyyli taittuu sarkasmista rakastavaksi. Pientä miinusta annan romaanin varsinaisesta takapenkkiosuudesta, sillä se rikkoi muuten kovin tunnistettavia taikka ymmärrettäviä hahmoja, ja oli tapahtumana hieman pöljä. Muuten nautin kovasti näiden hahmojen seurasta!
Lisää blogiarvioita: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Yksi pieni lukupäiväkirja.
Lehtolan teksti tavoitti nautittavasti tämän päivän puhetyylin muotisanoineen etc. Huumori upposi minuun, ehkä takapenkillä oli jotain kornia muttei haitannut minua ;)
VastaaPoistaKyllä, minäkin nautin kielestä ja sanailusta kovasti!
VastaaPoistaTodellakin, aivan liian lyhyt varausjono tällä kirjalla! Oli yksi todella positiivisesti yllättävistä kirjoista, nautin tästä todella paljon.
VastaaPoistaTästä jäi hyvin positiivinen fiilis, vaikka aiheet aika rankkoja olivatkin.
Poista