Doe on hyvin sattumanvarainen ostos kirjakaupan alehyllyiltä parin vuoden takaa. Voi olla että olen törmännyt kirjaan jossain blogiarvioissa joskus, mutta sen sisältö oli täydellinen yllätys ja lukeminen alkoi pitkästä aikaa ilman minkäänlaisia ennakkoaavistuksia. On muuten piristävää!
Romaaniin itseensä ei sen sijaan sovi adjektiivi piristävä, vaikka se erittäin hyvä onkin. Doe-nimisessä amerikkalaisessa pikkukaupungissa on nimittäin ahdistava tunnelma, eräänlainen näköalattomuus joka periytyy äideiltä tyttärille, pelko joka muuttuu vihaksi ja kyvyttömyydeksi rakastaa. Patty Jones menettää äitinsä liian nuorena ja hieman liian nuori hän on vielä, kun hän synnyttää peräjälkeen kuusi poikaa, joista kukaan ei viihdy äitinsä sylissä. Seitsemäs lapsi on tytär ja Patty tekee kaikkensa suojellakseen häntä. Doe on tarina Pattysta ja Marysta, pettymyksistä ja pärjäämisestä, rajoista ja niiden rikkomisesta, vapaudenkaipuusta ja epätoivosta.
Patty Jones on äitinsä puolelta amerikanintiaani ja kantaa sisällään musiikkia ja kieltä, jota lapset eivät ymmärrä. Hänen merta rakastava isänsä asuu samalla pihalla asuntovaunussa. Pattyn talossa on renkaat jotta se olisi helpompi siirtää tarpeen tullen, ei niin että kukaan koskaan sitä siirtäisi. Hän tekee töitä baarissa ja jättää puhumatta niistä kuudesta lapsestaan, jotka syntyivät ennen Marya. Kun Mary täyttää seitsemän, hän saa oman huoneen, eikä perheessä enää puhuta veljistä, heidät lähetetään sisäoppilaitokseen ja niin he katoavat perheestä. 14-vuotiaana Mary on jo luopunut odottamasta veljiään ja tuntuu tukehtuvansa taloon, jossa asuu enää hänen ja äidin lisäksi tämän täti Edith.
Doe on pölyinen kaupunki, jonka vähäisiä katuja hallitsee Harry Battlefieldin salaperäiset bisnekset ja suuri talo. Miehen kautta on moni saanut töitä mutta myös kadonnut. Kun Mary oli pieni, sisarukset kasasivat Harryn pihalta löytyneistä haikaranluista rakennelmia joen rantaan. Rakentamisen ei pitänyt loppua koskaan, mutta lapsuus loppuu ja asiat muuttuvat. Kun Mary palaa karkumatkaltaan kotiin, löytyy äidin naulakosta edelleen nahkaremmi, jota voi käyttää niin lapsiin kuin kaikkeen mikä pelottaa pimeillä kaduilla. Vihaan.
Siihen voi upota niin, ettei enää voi katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, koska totuutta ei ole. On ainoastaan syöksykierre, tapahtumia, jotka sulautuvat toisiinsa ja sekoittuvat. Ja lopulta lakkaa olemasta, katoaa maailmasta, eikä kukaan huomaa sitä.
Doe on mielenkiintoinen romaani, josta on välillä vaikea saada otetta, mutta se on tässä tapauksessa etu, ei haitta. Kerronta jättää paljon sanomatta ja aukot täyttyvät vasta myöhemmin, jos täyttyvät. Päähenkilöiden epätoivoon ja ahdistukseen liittyy niin paljon omia kuin muidenkin unia, suvun menneisyyttä, reservaatin menneisyyttä ja puhumattomuutta, ettei välillä voi olla ihan varma, kenen ajatuksissa ollaan, muttei sillä ole merkitystä. Romaanin puolessa välissä kertoja vaihtuu äidistä tyttäreen ja osa salaisuuksista paljastuu. Utuisuuden rinnalla puskee paikka paikoin väkevän painostava tunnelma.
Doe on monitasoinen teos, sillä sen taustalla velloo kansan köyhyys ja ihmisiä kohdannut epäoikeudenmukaisuus. Samalla se on myös universaali kertomus nuoren ihmisen vapaudenkaipuusta ja oman paikan löytymisestä. Osallistun sillä Yhdysvallat-haasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Marjatta, Suketus ja Maisku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti