Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu 2018. Rose on poissa. WSOY. 284 s. Sain joululahjaksi.

Muistaako se Rosen tytär nyt oman nimensä?
Nyökkäsin, minä olen Pikku Käpälä, Agaasin Makwaasagim. 
Tervetuloa takaisin, Agaasin Makwaasagim. Meillä on ollut ikävä.

Luin viime vuonna Katja Ketun Yöperhosen ja nostin sen yhdeksi parhaista viime vuonna lukemistani romaaneista. Tämä tuore Finlandia-ehdokas lähti avautumaan hitaan vaikeasti. Ketun kieli on tietysti pieni ilmiö jo sinänsä, mutta tahmeus johtui kuitenkin kerronnasta. Romaani rakentuu kahden kertojan kirjeistä. Kadoksissa oleva Rose kirjoittaa omalle tyttärelleen vuodesta 1973, kun taas tytär Lempi kirjoittaa tapahtumista rakastamalleen Jim Harmaaturkille vuonna 2018. Rosen kertomuksiin kirjeratkaisu taipui jostain syystä luontevammin kuin Lempin Jimille kirjoittamissa osioissa. Vähitellen tietysti totuin eikä kerronta sitten lopulta enää vaivannut.

Romaani kertoo siis Lempistä, joka palaa lapsuutensa reservaattiin Minnesotaan 45 vuoden jälkeen. Lempi on äitinsä Rosen puolelta ojibwa-intiaani, isänsä Ettu Haverisen puolelta suomalainen. Rose on ollut kadoksissa pitkään, eikä kahden salaman iskemä Ettu muista sen jälkeisestä elämästä enää mitään. Tulisieluisen luonnonlapsen ja tossukkamaisen finnin liitto tuli monelle yllätyksenä ja pettymyksenäkin. Rose lähtee mukaan ihmisoikeustaisteluihin ja haluaa selvittää katoavien, hyväksikäytettyjen tyttöjen kohtalon. Muistoissaan Lempi palaa turvalliseen lapsuuteensa, nuoruuden hekumallisiin kokemuksiin metsässä, salvian tuoksuun ja lopulta siihen miten kaikki muuttui.

Yhtäkkiä olisin tahtonut painaa pään heimomatriarkan ikisyliin, kaivautua syvälle perintöuumeniini, kutistua untuvaräpläksi ja piipittää kuin uivelo pesässään. Kysyä, miten tämä on selvinnyt kaikki nämä vuosikymmenet menemättä rikki. --- Kestänyt sosiaalimaakarien kurmootukset, laitokseen saalistetut pennut, vieraana ja nimensä menettäneinä takaisin raahautuneet piestyt, käytetyt vieraat epelit jotka ovat unohtaneet kielen ja nimen.

Reservaatissa on mielenkiintoisia hahmoja, ikivanhoja perinteitä, sukujen välistä kahnausta ja susia ympärillä. Menneisyyttä painaa lasten koulukotikokemukset, pakkovalkoistamisen politiikka, riisto ja alistaminen. Kettu rakentaa hahmoistaan herkullisia, omalla tavallaan vahvoja ja periksiantamattomia juurakoita, joiden kokemuksista, salaisuuksista ja tavoista Lempikin on rakentunut. Hänen on koottava identiteettinsä uudelleen sirpaleista, joita on ympäri reservaatin, niin suomalaisessa sosialismissa, ankarassa lestadiolaisuudessa kuin parantavissa yrteissä tai intiaaninimissä ja unohtuneessa kielessä, sekä Rosen yllättävässä ratkaisussa. Romaanissa etsitään vastauksia, joita kyllä löytyy, mutta löytyykö enää rakkautta ja hellyyttä, joka on jäänyt kokematta.

Kettu ei päästä lukijaansa ihan helpolla, sillä jo mainitsemani kirjeratkaisun lisäksi kerrontaan jää aukkoja, joita pitää täydentää itse, eikä kokonaisuus hahmotu kovin vähällä vaivalla. Sitten kun se kuitenkin lähtee hahmottumaan, on tarina vienyt mukanaan ja romaani kasvanut hienoksi lukukokemukseksi. Teoksen kielestä ei voi olla nauttimatta, kirjailija rakentelee kuvailua ja sanastoa oman vahvan tyylinsä mukaan. Rinta rinnan ovat luonnon kauniit yksityiskohdat, ränsistymisen ja riiston rumuus, tunteiden vahvuus, hellyys ja rivous. Kettu on tehnyt kirjoitustyönsä tueksi paljon tutkimustyötä ja kirjan lopussa on teosluettelo, jos taustat kiinnostavat enemmän.

Lue myös näistä blogeista: Lumiomena, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 39: Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Kirja osallistuu myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan mahdollisimman paljon oman hyllyn kirjoja.