Lukupiireissä on upeaa se, että saa luettavakseen kirjoja, joihin ei ehkä muuten törmäisi. Välillä kohdalle osuu teoksia, joista ei niin innostu, mutta kirjoista keskusteleminen on aina yhtä ihanaa ja ehkä lukumakukin laajenee huomaamatta. Herman Koch ei ole minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta kansiliepeestä luen, että hänen teoksensa Illallinen (2012) on menestynyt Suomessakin hyvin. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen - tai ainakin autofiktiivinen, sillä kirjailija on saattanut käyttää kirjallisia vapauksia luodakseen vetävämmän tarinan! - ja sen nimi viittaa Kochin Suomessa viettamään aikaan vuonna 1973.
19-vuotias nuorukainen on vastikään menettänyt äitinsä ja päättää lähteä mahdollisimman kauaksi miettimään, mitä haluaa elämällään tehdä ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Itäisen Suomen pieneen kylään maatilalle päätyvä Herman paiskii töitä metsässä, oppii hieman kieltä ja on ennen kaikkea yksin ajatustensa kanssa. Viikonloppuretkellä Lappiin hän ihastuu Annaan, joka jää mieleen, vaikkei yhteyttä enää olekaan. Kuukaudet Suomessa jäävät hänen yksityisiksi muistoikseen, sillä kotona Amsterdamissa ei tunnu löytyvät sanoja eikä yleisöä, jolle kertoa niistä oikein.
Kochin muistelmissa pääpaino on hänen nuoruudessaan. Hän ajattelee paljon äitiään, suhdettaan isäänsä, äidin ja isän avioliittoa ja paljon myös erästä leskirouvaa, jonka kanssa isällä oli pitkä suhde. Koch puntaroi usein, mikä vaikutus asioilla on ollut toisiinsa, mitä on sanottu tai jätetty sanomatta. Tarinoinnissa vilisee läheltä piti -tilanteita, eräänlaista kömpelöyttä ja nuoruuden irrallisuutta. Suomen päivät on kasvukertomus, ja erikoisen siitä tekee se, että vaikka Herman on itse minä-kertoja ja pääosassa, minusta tuntuu, etten missään vaiheessa pysty muodostamaan hänestä selkeää kuvaa. Ehkä se ei ole tarpeenkaan.
Kun kirjailija palaa Suomeen yli 40 vuotta myöhemmin, hän tunnistaa runoteoksesta tuttuja sanoja ja itsensä. Hän löytää Nurmeksesta museon, jossa on tuttuja kasvoja ja muistoja. Hermanin muistot poukkoilevat vuodesta toiseen, ajatuksesta toiseen, mutta niinhän ne tekevät, harvoin ajatus kulkee kronologisesti. Se tekee teoksesta mukavalla tavalla hiomattoman ja viimeistelemättömän, ja siksi hyvin yksityisen, ikään kuin kirjoitusprosessi itsessään avaisi kirjailijalle ovia omaan menneisyyteen. Tekstissä on kautta linjan hieman surumielinen sävy, mutta missään vaiheessa Koch ei sorru itsesääliin, ehkä nostalgiaan kuitenkin.
Kiitos Tarjalle kirjan löytämisestä! Lisää näissä blogeissa: Tuijata, Kirja vieköön! ja Annelin lukuvinkit.
Ehkäpä Koch halusi tavata nuoren tytön, josta oli nuorena kiinnostunut. Jotenkin aistin jotain vaihtoehtoisen elämän kaipuusta kenties jopa Suomessa. Nuorena sitä uskaltaa kaikenlaista.
VastaaPoistaOlen lukenut kaikki Kochin suomennokset. Illallinen oli minusta niin karmaiseva, että päätin jättää lukematta muita suomennoksia. Sitten vain luin seuraavan ja seuraavan ja olen kyllä koukuttunut Kochin kirjamaailmoihin.