Vuoksenmaan esikoisromaani sijoittuu Hämeenlinnaan, kevääseen 1977. Suomessa on sähkölakko, ja kaupunki joutuu säännöstelemään sähkönjakelua. Pauliinan isä Esa on yksi työntekijöistä, jotka jakavat päivien tunnit valoisiin ja pimeisiin. Kevät on muutosten aikaa, Pauliina keikkuu nuoruuden kynnyksellä, aikuisten väliset suhteet rakoilevat, kuolema koskettaa läheltä ja salaisuuksia paljastuu.
Romaanin kertojat ovat tytär ja isä, mutta yllättäen myös pimeys itse, tai jokin joka tarkkailee kaupunkia ylhäältä käsin. 12-vuotiaan Pauliinan keväässä kutkuttaa ihastuminen ja seksuaalisuuden ensikosketukset, mutta viattomana hän ei vielä ymmärrä kaikkia merkkejä. Suhde isään ja mammaan on vielä hyvin lapsekas, kun taas isoveljensä ystävän Jyrkin kanssa tyttö olisi valmis vaikka mihin. Uutta kevääseen tuo tulleessaan myös uusi ystävä Liisa ja tämän perheen normaalista poikkeavat tavat. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ei Liisan kotona kuten ei myöskään isän ja äidin välillä.
Lapsen näkökulma perheessä, ihmisissä ja tunteissa tapahtuviin muutoksiin on kivalla tavalla viaton ja vastaanottavainen, vaikka raskaita muutoksia ovatkin. Välillä tuntuu, että kirjailija lataa kevääseen hieman liikaakin, mutta toisaalta tapahtumat pitävät lukijan otteessaan. Tunnelma voisi olla raskas, ellei kevät toisi siihen toiveikkuutta. Surusta ja kaikesta uudesta huolimatta kosketukset, suudelmat, rohkeat siveltimenvedot ja isoäidin halaus tekevät romaanista lämpimän.
Paljon on ladattu myös ajankuvaan. Tarinan sijoittuminen vuoteen 1977 vaatii kirjoittajalta tarkkuutta, ja siinä Vuoksenmaa on onnistunut hyvin: musiikki, kampaukset, vaatteet, ruoka... Onko yksityiskohtia enemmän kuin tarpeeksi? Tyttöjen maailmassa ne toimivat erinomaisesti, mutta välillä huomasin etenkin Esan ikäänkuin selittävän asioita lukijalle. Edellä mainittujen lisäksi ajankuva tuli hyvin esiin ihmisten asenteissa ja tavoissa, siinä mikä silloin koettiin normaaliksi tai uudeksi. Vappukulkueessa oli vasemmistolaisuutta, avioerot olivat harvinaisia, masennus tai vaikkapa homoseksuaalisuus suorastaan tabu.
Pimeät tunnit oli tietyllä tapaa ärsyttävän tuttu ja tavanomainen - ehkä tunnistin siitä paljon omaa nuoruuttani -, mutta ihmeellisen vetävä ja mukavaa luettavaa. Kertojien vaihtuminen varsin nopeassa rytmissä teki rakenteesta keveän, ehkä myös Pauliinan aito lapsekkuus. Kaikkinäkevän kertojan luvut olivat puolestaan runollisempia, ja ne toivat kokonaisuuteen tunnelmaa, arvokkuutta ja armollisuutta. Päähenkilöiden raskaista kokemuksista huolimatta suru tai järkytys ei yltänyt lukijaan asti, mikä sekin oli vaihteeksi plussaa, sillä kovin paljon olen viime aikoina itkenyt romaaneja lukiessani!
Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata ja Jorman lukunurkka. Kiitos lainasta Elinalle ja Taunolle!
Luen tätä juuri ja tykkään koko ajan enemmän. Sävyjä on paljon, mutta silti kerronta ei jää jumiin. Vuoksenmaa on taitava.
VastaaPoista