Merenpintojen nousu ei näy vielä Suomenlahden rannikoilla, mutta lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Koskisen uutuusromaanissa näin on käynyt. Teollisuussuku Vaaterin jugendlinnan kellariin on kertynyt vettä, ja vaikka ilmastonmuutoksen seuraukset ovat ilmeiset, joutuu Niklas Vaateri hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Hän luennoi usein aiheesta, joka kiinnostaa, mutta jonka eteen ei tehdä tarpeeksi.
Niklaksen isä on ollut kadoksissa jo viisi vuotta ja Niklaksen sisko Sandra olisi halukas julistamaan tämän kuolleeksi. Isän katoamista aletaan tutkia vielä kerran ja Niklaksesta tuntuu, että poliisien kiinnostus kohdistuu häneen. Asialleen omistautunut mies on kieltämättä tulisieluinen ja hankala, mutta olisiko hän tappanut oman isänsä, vastakkaista leiriä edustavan, menestyneen poliitikon? Ajatuksia hämärtää Niklaksen huono muisti. Muistaako hän esimerkiksi, mitä kaikkea hänen setänsä hermoparantolassa on tapahtunut? Eikö hän ollutkaan Amsterdamissa silloin kun hänen väitetään siellä käyneen?
Hukkuva maa on perhedraamaa, kannanotto ilmastokriisiin ja hieman myös dekkarihenkinen. Kirjamessujen haastattelussa Koskinen kertoi perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja kasvihuoneilmöön jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mikä todellakin näkyy teoksessa. Perehtyneisyys ei ole pelkkää tietoa, vaan ainakin minulle se antaa myös uusia näkökulmia. Perheen sisäiset jännitteet ja persoonallisuuserot tulevat hyvin esiin, mutta Koskinen jättää henkilöihin myös mielenkiintoisia aukkoja. He ovat kukin hyvin erilaisia keskenään, tavoilla jotka täydentävät romaanin teemoja. Mikä esimerkiksi on pikkuveli Mikon räpyläjalkojen merkitys mysteerin kannalta?
Aukkoja jää myös tarinaan itseensä, sillä se loppuu jännällä tavalla kesken. Kaikkia langanpäitä ei punotakaan siististi yhteen, vaan lukija saa itse kertoa tarinan loppuun. Löytyykö Jukka Vaateri, mikä rooli psykiatrisen sairaalan salaperäisellä asukilla on Niklaksen elämässä ja mitä perheenjäsenet ovat jättäneet kertomatta?
Hukkuva maa oli mukavan vetävä romaani, joka herätti ajatuksia ja huolta maapallon tilasta. Siinä on kuitenkin keveyttä, joka ei nosta sitä esimerkiksi Tulisiiven kaltaiseksi huippuromaaniksi. Ajattelin välillä että ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Olisin nimittäin viihtynyt teoksen parissa hieman pidempäänkin. Veikkaan että tämä ei ole niitä romaaneja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen, vaikka ansiokas onkin. Lue, mitä mieltä Kirsin kirjanurkka tai Kulttuuri kukoistaa ovat.
Minäkin pidin tästä, mutta ei tämä Tulisiiven tasolle päässyt. Minusta JP Koskinen on parhaimmillaan historiallisten kirjojen kirjoittamisessa.
VastaaPoistaMinulla on hyllyssä Koskisen Kuinka sydän pysäytetään odottamassa, ehkä kokeilen sitä seuraavaksi.
Poista