Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkula 2021. Otava. 314 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa oli minulle yksi vuoden 2106 parhaista kirjoista, ja olenkin siitä lähtien odottanut kovasti, että hän kirjoittaisi lisää. Vihdoinkin toinen romaani on ilmestynyt ja se imaisi mukaansa ihan yhtä lupaavasti kuin esikoinenkin. Pohjoisen luonnon tutkijan romaanissa liikutaan tällä kertaa hyvin pohjoisessa: Lapissa ja Kanadan jäätikköalueella. 

Arktisen luonnon lisäksi Maa joka ei koskaa sula käsittelee kahta muutakin vahvaa teemaa. Toinen niistä on alkuperäiskansojen asema ja heidän kokemansa vääryydet, etenkin Kanadassa mutta myös Suomen Lapissa. Markkula on perehtynyt lähivuosikymmenten vähemmistöpolitiikkaan ja assimilaatiopyrkimyksiin, joista valtiot ovat vasta viime aikoina alkaneet pyytää kansoiltaan anteeksi. Vähemmistöön kohdistuvat rikokset linkittyvät jännittävällä tavalla romaanin kolmanteen teemaan, lapsettomuuteen ja vanhemmuuteen. Luonto, ilmastonmuutos, katoavat kulttuurit ja sukupolvien yli siirtyvä suru ovat voimakas ja sydäntäsärkevä yhdistelmä.

Nuori nainen lähtee synnyttämään Baffininlahdella Kanadassa vuonna 1970. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saamelaistaustainen Unni tutkii samalla seudulla Penny-jäätikön sisäisiä sulan veden virtauksia ja tapaa Jonin, tummasilmäisen tanskalaisen. Unni on kahden kodin kasvatti, joka ei ole juurtunut etelään, mutta ei ole saanut kotia pohjoisestakaan. Jonista hän löytää muutamaksi päiväksi rauhan ja kiihkon, mutta ei löydä tätä enää vuotta myöhemmin.

Jonin äiti Helen on kärsinyt lapsettomuudesta ja päätyy adoptioon. Jonin lapsuus vaaleiden tanskalaislasten seassa ei ole helppo ja vielä aikuisenakin hänen mielenterveytensä rakoilee. Löytyykö Kanadasta vastauksia, uskaltaako Jon ottaa ensimmäisen askeleen kohti itsensä näköistä miestä jäätikön reunalla? Pääseekö Helen sopuun itsensä kanssa sen jälkeen kun maailmalle on selvinnyt alkuasukkaita kohtaan tehdyt rikokset?

Romaanissa on paljon uskomattoman kauniita yksityiskohtia luonnosta, kuten valaan laulu, vanhat tarinat, poronvasan pehmeä turpa tai askelten alla ratiseva jääriite. Markkula täyttää tekstiä luontokuvauksilla juuri sopivalla tavalla. Monissa romaaneissa sitä on liikaa, mutta tässä sen paljous on juuri oikeanlaista eikä millään tavalla uuvuttavaa. Arktinen ankaruus tuo jännitystä ja jopa lohduttomuutta, vaikka päähenkilöille se tuo lohtua ja turvaa, on heidän kotinsa ja kulttuurinsa.

Isä sanoi joskus, että kaikkien ihmisten elämässä on jokin sokea piste, tapahtuma, jolle on mahdoton löytää selitystä, mutta joka joskus läpäisee kaiken, tulevankin. -- Eikä elämä ole tarina, isä väitti. Ei se järjesty mitenkään loogisesti.

Lasten ja vanhempien vaikeat suhteet on samoin kirjoitettu väkevällä tavalla, hellästi mutta kipeästi. Lapsettomuus, lapsen menettäminen, isän ikävä tai vaikkapa jatkuva koti-ikävä tuntuvat vatsanpohjassa ja kuuluvat kaikuina vuosia myöhemmin. Markkulan romaanissa on raskaita teemoja ja samoin kuin Kaksi ihmistä minuutissa, tämäkin onnistui nostamaan omat tunteeni hyvin pintaan. Surumielisyydestään huolimatta teos ei ole kuitenkaan lainkaan raskassoutuinen. Päinvastoin Markkulan teksti on kauniin kuulasta ja tarkkaa, se pystyy samaan aikaan keskittämään katseen lähelle ja viemään tarinaa eteenpäin. Unni ja Jonin tarinat ovat koskettavan yksityisiä, vaikka kuvaavatkin universaaleja ja ikiaikaisia teemoja. Ihania yksityiskohtia olivat myös vieraskieliset sanat Pohjois-Kanadasta.

Tämä teos on vahva puolustuspuhe luonnolle ja siitä välittäville ihmisille. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirja vieköön! ja Kirjanmerkkinä lentolippu.